1. The Fulbright Program in Finland
2. Minä sain Asla Fulbright stipendin
3. Ei muuta kuin makromallia tekemään
4. Mutta Amerikka oli paljon muutakin...
5. Mennoniittien hoidossa
6. Elon perhe Eastonissa
7. Asuminen GT, naapurit ja tulipalo
8. Amerikan erikoisuuksia
9. Suuri kiertomatka itäpuolen osavaltioissa
10. Kuvia

More than 300,000 people have shared the Fulbright experience as students, scholars, teachers, and professionals.

The Fulbright Program in Finland

In 1945, Senator J. William Fulbright from Arkansas introduced the ground-breaking legislation that created the Fulbright Program. A year later, the U.S. Congress passed a resolution investing the funds from military surplus sales into a worldwide network of cultural and academic exchanges. A new form of cooperation was introduced to a world that was trying to heal the wounds of war.

"The Program aims to bring a little more knowledge, a little more reason and a little more compassion into world affairs and thereby increase the chance that nations will learn at last to live in peace and friendship," is how Senator Fulbright described the program that has made his name a global synonym for international goodwill and academic exchanges of uncompromised quality. He regarded the Program as the most significant achievement of his entire political career.

Minä sain Asla Fulbright stipendin

Eipä olekaan mistään pikku asiasta kysymys. Minulle, perheellemme, tämä ilo lankesi lukuvuodeksi 1973-74 paikkana University of Pennsylvania Philadelphiassa. Sinne lentää lehahdimme syyskuussa 1973, takaisin tulla tuhahdimme heinäkuussa 1974. Täysin käänteentekevä kokemus: life, corps and soul. Tippa tulee silmään, kun katsoo lähtöhetken valokuvaa: isä, äiti ja kaksi pientä tyttöä. Ja läheisiä saattamassa. Pelkkää hyvää odottamassa, vaikka ei sitä silloin vielä osannut arvata.

Vastaanottamassa keskellä yötä oli Gerry Adams, virallisesti professori F. Gerald Adams, tulevan paikan esimies, ruokakassin kanssa. Aamupalaan asti oli vastaan tulon ajatellut. Hyvissä merkeissä alkoi olomme Amerikassa. Ja niin se myös jatkui.

Stipendi oli saatu ilman sen tarkempaa suunnitelmaa siitä mitä oli vuoden mittaan tarkoitus tehdä. Niinpä ensin arvelinkin, että valmistelen kaikessa rauhassa pari luentosarjaa. Mutta tämä ajatus tyssäsi heti ensimmäisessä keskustelussa Gerry Adamsin kanssa. Täällä kannattaa tehdä jotakin aivan muuta: täällä kaikki rakentavat ekonometrisia malleja. Siihen on täällä hyvät edellytykset ja paljon synergiaa. No mikä siinä. Onneksi olin ottanut mukaani kansantalouden tilinpitoa koskevat tilastojulkaisut ja jo pari vuotta aikaisemmin tullut perehtyneeksi kansantalouden mallin pyörittämisessä tarvittavaan tietokonealgoritmiin: kansantalouden tasapainoa kuvaavan moniyhtälömallin iteratiivisen ratkaisun tietokoneohjelmaan. Sen olin esittänyt näyteluennollani hakiessani kansantaloustieteen lehtorin virkaa 1971. Olin paikan myös saanut ja jo silloin uinut sisään tietokoneohjelmointiin, johon olen siitä lähtien ja jo aikaisemmin aina käyttänyt arviolta puolet työajastani.

Ei muuta kuin makromallia tekemään

Tämä täysin ratkaiseva iteratiivinen tietokonealgoritmi oli itse asiassa täältä Uni of Pennistä kotoisin. Se tunnettiin nimellä Klein's Kit, parinkymmenen rivin pituinen tietokoneohjelma, johon oli rakennettu kansantalouden tilinpidon ensimmäinen tili, kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan tasapaino sellaisella dynamiikalla, että julkista kysyntää instrumenttina käyttäen ja muuttaen ajassa edeten syntyi aaltoliikkeen jälkeen uusi tasapaino. Tällainen malli voi myös kuvata kansantalouden kasvua ja suhdannevaihtelua. Siinä koko ekonometrisen kansantalouden mallin ydin.Matemaattisessa mielessä differenssiyhtälöryhmän dynaaminen ratkaisu. Se juuri, jonka perustaa Sakari Mattila luennoillaan selvitti ja jonka takia Mattilaa tärkeimpänä taloustieteen opettajanani pidän.

Oli siis riittävät lähtökohdat Suomen kansantalouden ekonometrisen makromallin rakentamiseen. Aloinkin tarmokkaasti tuhrata kasaan mallia yhtälö kerraltaan. Siitä se sitten lopulta kokonaisuus kehkeytyisi. Mutta näin se ei käy. Asiaan puuttui henkilö, joka osasi sen: sveitsiläinen, minua jonkin verran nuorempi Kurt Schiltknecht. Ilman hänen panostaan ei AJKA malli ikinä olisi syntynyt.

AJKA Asko Juhani Korpela Annual eli vuosi erotukseksi neljännesvuosiperusteisesta Q mallista, joita myös on laadittu. Tämän nimen annoin mallille vasta vuonna 1976 hätäpäissäni pelastaakseni Kauppakorkeakoulun mahdolliselta häpeältä, jos mallilla laadittu ensimmäinen varsin radikaalisti muista poikkeava ennuste osoittautuisi fiAskoksi. Siihen saakka nimitin sitä ilman sen kummempia valtuuksia ja taustatukea HKKK-malliksi kuten oli tapana sen instituution mukaan minkä piirissä malli syntyi. Oli jo silloin olemassa Suomen Pankin malli (BoF) ja Etlan malli. Mutta toisin kävi, ensimmäinen AJKA ennuste oli paras koko sen yli 20 vuotta kestäneenä käyttöaikana. Taas Asko putosi jaloilleen kuin kissa kuten silloin jo alakoulun ensimmäiseesä tupakkatarkastuksessa katajankuorineen.

Kurt Schiltknecht oli itse rakentanut Sveitsin mallin ja otti asiakseen kädestä pitäen näyttää miten malli rakennetaan. Ero aloittamaani pala palalta tyyliin verrattuna ei nyt niin suurelta vaikuta, mutta on selvä ja ratkaiseva. Ensin määritellään mistä palasista kokonaisuus muodostuu ja vasta sen jälkeen ryhdytään palasia työstämään. Vain tällä tavoin pysyy homma hanskassa eikä mopo lähde lapasesta. Näin tehtiin ja näin se myös onnistui. Mutta kyllä siinä kuukausien työ tarvittiin. Kuitenkin sitten 19740508 eli toukokuun 8 seuraavana keväänä malli ensi kerran ratkesi, toimi kuten on tarkoitus, kurssitoverini ja opiskeluystäväni Sirkka Hämäläisen 35-vuotissyntymäpäivänä, mistä häntä varmaan joka vuosi sen jälkeen olen muistuttanut.

Mutta Amerikka oli paljon muutakin...

... kuin AJKA mallin syntyä. Varmaan hienointa oli, että äiti hoiti lapsiansa kokopäivätoimisesti. Eikä siellä oltu yksin ja eristyksissä. Oli yhteydenpitoa minulla työtovereiden kanssa. Moni kävi meillä. Meistä pidettin huolta. Sitä varten oli International House. Siellä perheet tapasivat. Pian meidät otti huostaansa Host family Kathleen ja Steven Hodges, eivätkä vain he, vaan itse asiassa enemmän ajan kanssa Kahyn vanhemmat Eleanor ja Russel Cramer. He kävivät sitten myös luonamme Helsingissä ja me heidän vierainaan kävimme laivamatkalla Pietarissa tapaamassa Russin kollegaa navigaatioasiantuntijaa Aleksander Smyshljaeviä. Tutustuimme myös, kuten nykyään sanotaan: African-American väestöön ja ystävystyimme meitä iäkkäämpään pariskuntaan. Kävimme heidän riehakkaassa evening-partyssaan, jossa palvelusväen ohella olimme ainoat kalpeanaamat. Siellä oli tanssissa menoa ja temperamenttia. Hekin sitten kävivät meitä tervehtimässä Helsingissä.

Mennoniittien hoidossa

Ja sitten vielä ihan oma lukunsa olivat yhteytemme mennoniitteihin eli Pennsylvania Dutch väkeen. Thanksgiving eli kiitospäivä marraskuussa on Amerikassa todella iso asia. Silloin kokoonnutaan perheittäin yhteen ja mukaan kutsutaan ehdottomasti tuttuja tai tuntemattomia. Tällä tavoin me pääsimme mukaan Warfelin perheen Thanksgivingin viettoon Lancashiressä, noin 50 mailin päässä Philadelphiasta länteen. Menimme junalla lähimmälle asemalle. Siellä oli meitä vastassa hirveän suuren mustan auton kanssa puuseppä Amos Warfel. Heti ensimmäinen sana mennoniittien eksotikkaa: Amos sanoi olevansa ensi kertaa eläessään ihmisiä junalla vastassa. No tietysti Amerikka on autojen maa, joten näin voi sattua muuallakin, ensi kohtaaminen junan kanssa yli 30 iässä. Mutta mennoniiteillä on muutakin eksotiikkaa, näyttävintä se, että seudulla liikkuu suuri määrä hevosajoneuvoja. On autojakin, mutta enemmän hevosajoneuvoja, horsebags. Mennoniitit ovat jo ammoin Amerikkaan tullut uskonlahko. Heitä on kahta lajia:

Mennoniittien jokapäiväistä elämää leimaa yksinkertaisuus ja kaiken itse tekeminen. Ruoka, vaatetus, asuinympäristö tehdään omin käsin. Omin käsin tehtyjä herkkuja mekin siellä maistelimme. Lähellä asuvien perheen isovanhempien kotiin kertyi Thanksgiving Dinnerille yli 40 henkeä ja yksi pöytä, jossa kaikki istuivat, kiemurteli huoneesta toiseen. Täytetty kalkkuna oli pääruokana heillä kuten kaikkialla muuallakin.

Tutustuttuamme näin perheeseen vietimme heidän kanssaan myös vuodevaihteen. Silloin liikuimme itse vuokraamallamme autolla, ensi kertaa elämässämme utomaattivaihteisella. Kolmannen kerran tapasimme tämän perheen 25 vuotta myöhemmin kun Sallin kanssa kävimme eläkkeelle jäätyämme verestämässä Amerikan muistojamme.

Elon perhe Eastonissa

Yksi tukikohta Amerikan aikanamme oli meillä Heikki ja Alma Elon perhe Eastonissa. Heikki oli Timon ja minun vuokraemännän Eva Elon vanhempi poika, joka oli kohta insinööriksi valmistuttuaan muuttanut Amerikkaan. He kävivät luonamme Philassa ja me pari kertaa heidän luonaan Eastonissa. Kaksi erikoisuutta muistuu mieleen. Toinen oli se, että hetkeäkään miettimättä lähtivät tuomaan meitä autolla kotiin vaikka matkaa oli ehkä sata kilometriä. Auto on Amerikassa numero yksi, puheenaihe ja liikenneväline. Toinen erikoisuus oli Heikki Elon 50-vuotissyntymäpäivä. Kyllä kai junalla sinne menimme ajoissa perillä olimme. Ihmettelimme, kun varttia vaille juhlan alkua Alma istui kaikessa rauhassa kanssamme olohuoneessa. Eikö juhla vielä alakaan? Yhtäkkiä kaartaa oven eteen pakettiauto ja pari henkilöä alkaa kantaa tavaraa sisään. Hetkessä oli juhlapöytä katettu 50 vieraalle ja saman tien tulivat myös vieraat ja kohta oli ilo ylimmillään. Ei oltu tällaista nähty. Olihan pitoemäntiin totuttu Suomessakin, mutta että tällä tavoin hetkessä Amerikan malliin. Sitä ei oltu nähty, ei ennen eikä jälkeen. Siellä aivan tavallista.

Sattui harmillinen välikohtauskin. Salla putosi uima-altaaseen. Hetkessä hänet sieltä ongittiin ja pelastettiin. Ei mitään hätää. Mutta kyllä oli tyttö raivoissaan, kun hienot juhlavaatteet kastuivat. Toinen onnettomuus sattui Sallalle mennoniittien luona, kun hän putosi alakerran kaiteettomilta rappusilta reunan yli alas. Onneksi ei siinäkään pahemmin käynyt, vaikka olisi voinut. Ihmettelimme hirveästi, että ammattilaisen talossa tällaiset kaiteettomat portaat voivat olla. Taatusti ei Suomessa sellainen olisi mennyt läpi rakennuksen lopputarkastuksessa. Arvoitukseksi jäi. Ja arvoituksena pysyi. Kun 25 vuotta myöhemmin 1999 kävimme talossa, siellä ei vieläkään ollut kaidetta alakerran rapuissa!

Asuminen GT, naapurit ja tulipalo

Philassa asuimme campuksella Graduate Tower, toinen kahdesta, rakennuksen kerroksessa 23/25 eli melkein ylimmässä. Meille se oli pilvenpiirtäjä. Kun tämä nimensä mukaan oli opiskelija-asuntola, asunnot olivat pieniä, yksiöitä ja kaksioita, mutta sitten oli muutama VIP asunto eli vähän isompi. Meillä perheenä oli sellainen. Ei sekään suuren suuri, mutta tilava olohuone, pieni baarikeittiö ja makuuhuone, joka neljästä sängystä tuli täpötäydeksi. Vip asunnon etu oli kerran vai kahdesti viikosta siivous. Meillä kävi aivan ihanan äidillinen musta Marion. Yhtäkkiä muistuu mieleen, ettei taida olla yhtään valokuvaa Marionista.

Asunnon ikkunasta näkyi kauas kaupungin ulkopuolelle jollekin öljykentälle, jolta liekit eivät koskaan sammuneet. Välillä leiskuivat hyvinkin suurina. Sattuipa niinkin, että syttyi tulipalo meidän talossamme. Joku opiskelija oli nukahtanut tupakoidessaan sängyssä, kuten myöhemmin kävi ilmi. Palohälytys pilvenpiirtäjässä ei ole leikin asia. Kaikki talon tekstiilit olivat kyllä palamattomia, mutta oli sentään puupöytiä ynnä muuta palavaakin. Oli hyötyä äidin sota-ajan kokemuksista. Arvotavarat, paperit mukaan ja käytävään. Hetkessä olivat talon piirittäneet pitkiä palotikkaita ojentelevat paloautot. Hissit eivät toimineet, vaan piti käyttää portaita. Nyt oli helppo ymmärtää, miksi porraskäytävät olivat niin kolkkoja. Ei yhtään mitään irrallista paljailla betonipinnoilla. Miten mahdoimme olla pukeutuneita, mutta alas rappuja kiirehdimme. Ei savua eikä muutenkaan mitään hätää tuntunut olevan. Porraskäytävään siirtyessämme tapasimme naapurimme intialaisen professori Guptan. Hän otti asian huomattavan tyynesti. Tarkasteli kaikessa rauhassa tapahtumia talon kahta puoliskoa yhdistävässä muutaman metrin pituisessa lasikäytävässä. Mitä mahtoi sanoa. Sannalle on erityisesti jäänyt mieleen Guptan kiireettömyys. Palo saatiin sammutetuksi saman tien. Henkilövahinkoja ei sattunut. Ymmärtääkseni ei edes huolimaton tupakoitsija loukkaantunut. Joten paloharjoitukseksi jäi koko tapaus.

Varsin pian osoittautui, ettemme olleet ainoat suomalaiset tässä talossa. Kadulla lähistöllä meitä tultiin puhuttelemaan suomeksi. Oli kiinitetty huomiota ulkonäköön ja kuultu puhettamme. Se oli Sirkka ja miehensä Michael Coleman. Irlantilaissyntyinen Michael samalla tavalla stipendiaattina Suomesta tutkimassa intiaanien historiaa. Pian selvisi, että Sirkan ja Michaelin hääpäivä oli syyskuun 27 kuten meidänkin, mutta 9 vuotta myöhemmin kuten Michael kirjoitti vieraskirjaamme. Ei mutta kuinka se niin voi olla, sillä juuri niinä päivinä oli meidän häistämme kulunut tuo 9 vuotta. Minullapa ovat perheen vieraskirjat skannattuina sähköiseen muotoon. Voidaan tarkistaa. Pian tutustuimme sitten toiseenkin nuoreen pariin: japanilaisiin Kazumi ja Akihito Uesugiin. Paljon olimme molempien pariskuntien kanssa tekemisissä ja toistemme luona vierailimme. Rouvilla oli mm säännöllinen kauppapäivä, jolloin kävivät ruokaostoksilla keskustassa Italian Marketilla. Muuten kävimme tai paremminkin äiti ja tytöt kävivät mukavan kävelymatkan päässä isossa marketissa korikärryjä työntäen. Itse äiti ruokaa laittoi. Joskus tilasimme valmista, etenkin pizzaa, joka tuotiin omalle ovelle. Samoin tuotiin mahdottoman, liiankin hyvä olut. Liian hyvä siksi että minulle kehittyi selvä olutpullistuma keskivartalon tienoille. Se kyllä sitten Suomessa hävisi, kun ei tavaraa ovelle kukaan tuonut.

Amerikan erikoisuuksia

Amerkkassa koettiin pitkä syksy, oikeastaan intiaanikesä aivan mainiossa säässä kuta kuinkin jouluun saakka, vai jatkuiko uuden vuoden puolellekin. Sitten yhtäkkiä kolmen päivän talvi. Ei isommin lunta, mutta jääpinta kaikkialla. Ei ihme, että talveksi muuttuneena aamuna televisiossa lueteltiin kouluja, jotka sulkivat ovensa. Taisivat muutkin toiminnot viettää rokulipäivää. Kevättä sitten odotettiin vesi kielellä vaikka kuinka pitkään. Vähän niinkuin sinne päin oli sää aina vain, mutta ei niin, että kevään kukkaloisto olisi henkiin herännyt. Kunnes sitten taas yhtäkkiä. Mutta se ei ollut kevät, vaan suoraan kesään siirryttiin. Hetkessä oli tuuhea nurmikko kampuksen kentällä ja kaikki kokoontuneina sinne picnicille! Se oli todellinen elämys. Tekivät hodarit kauppansa. Muistujkin mieleen, että satakunta metriä pitkän työmatkani työpaikan vieressä oli myyntikärry, josta hodareita myytiin, muistaakseni hintaan $1,05. Se ei kylläkään olut mikään hodari, niitäkin tietysti oli, mutta tämä oli noin 30 cm pitkä täytetty, runsaasti täytetty batonki, nimeltään submarine, ulkonäkönsä perusteella. Etten vain olisi joka päivä sellaisen lounaaksi, sen Schmidtin oluen seuraksi kotona syötäväksi ostanut. Usein ainakin.

Yliopistolla McNeil Buildingissa pääasia oli työ omassa huoneessa, kaksi tutkijaa aina samassa. Mutta oli luentojakin. Enpä tainnut muita seurata kuin jo edellä mainitun Lawrence R. Kleinin ekonometrian luentoja. Olin jo kotimaassa aikaisemmin suorittanut tutkintovaatimuksissa hänen kuuluisan kirjansa Keynesian Revolution. Sen oppien ja tietysti itse Keynesin oppien mukaan kansantalouden malleja rakennettiin. Tästä myös itse Klein kaikkien aikojen toisena vai kolmanten sai taloustieteen Nobelin. Klein puhui sujuvasti ja selkeästi ja puhuessaan kirjoitti liitutaululle varmaan parikymmentä X, Y, Z ja indeksit pitkiä matriisituloja. Onneksi olin jo ainakin viiden edellisen vuoden aikana matriisilaskentaan perehtynyt ja suurin piirtein pysyin kärryillä. Välillä maestro pysähtyi, hetken katseli aikaansaannostaan ja saattoi sitten mennä taululle ja etusormellaan pyyhkiä jonkun X pois ja kirjoitta Y tilalle. Leppoisasti asia eteni. Luennon alkua kerran odotellessa koin yllätyksen. Olin varannut kameran mukaan ottaakseni kuvia muistoksi. Kun nostin sen esiin kuului ankara vastalause: mikä mies, CIAn agentti! Ei täällä saa kuvata. Aivan sama oli reaktio 25 vuotta myöhemmin kun aioin erään mahdottoman kivasti sisustetun kauppaliikkeen asetelmia muistoksi kuvata. Heti tultiin tijkassa sävyssä kieltämään. Ei auttanut, että matkamuistoksi todella kauniista tuote-esittelystä. Pois oli kamera laitettava.

Ennen Amerikkaan lähtöä olin laatinut englanninkielisen kirjan ekonometrisistä tietokoneohjelmistani. Sen kehtasin kerran Kleinille ojentaa ja terveiset hänen entiseltä oppilaaltaan Arvi Leponiemeltä kertoa. Klein oli kirjaa vilkaissutkin, kun seuraavan kerran tavatessamme sanoi: 'Nice little book.' Siihen aikaan tietokoneita käytettiin pelkästään reikäkorteilla. Minulla oli Suomesta mukanani reikäkorttipakka, joka laski regressioyhtälöitä mukaan liitetyiltä datakorteilta juuri tuossa äskeisessä kirjasessa kuvatulla tavalla. Oli niin, että meillä tutkijoilla oli joku määräsumma tilillä ja sitä veloitettiin aina kun tietokonetta yli 2 sekunttia käytimme. Mutta tämä minun pakkani laski tuloksia alle 2 sekunnin erissä. Sitä käyttäen ei siis veloitusta tapahtunut. Sen vuoksi Askon pakasta tuli suosittu ja vähän jokaisella oli se. Tosi yllätyksen koin sitten muutamaa vuotta myöhemmin Puolassa sikäläisessä makromallikonferenssissa. Tuli luokseni Jan Sliwaksi esittäytynyt mies ja sanoi: Tiedän miten ajattelet. Minä tietenkin täydellisesti hölmistyin. Selitys oli: hän oli pari vuotta minun jälkeeni ollut Kleinin opissa ja yhä käyttänyt minun pakkaani. Oli siis nimeni kulkenut pakan mukana. Kun sitten Suomeen palasin, ei pakkaa täällä enää tarvittu, sillä täällä oli sillä välin siirrytty korteista näyttöpäätteisiin. Amerikassa siis kortteja vielä pari vuotta myöhemmin. Tietysti sama ohjelma on käytössä mahdollinen myös näyttöpääteperusteisessa tietokonetyöskentelyssä.

Suuri kiertomatka itäpuolen osavaltioissa

Hyvällä omallatunnolla voimme stipendikauteni lopun omistaa Amerikan kiertomatkalle, kun olin puolivalmiiden joukkoon saanut mallin, jota kotimaassa tosin mälliksikin epäilivät, kun äättömällä Amerikan kirjoituskoneella asioistani kirjoittelin enkä eroa voinut tehdä. Karttoja hankimme ja reitin suunnittelimme. AAA (American Automobile Association) toimittaa valitulta reitiltä aivan mahdottoman hienon flippikansion karttoja, joilla reitti on mutkan ja matkan tarkkuudella kuvattu alusta loppuun. Hinta on vain murto-osa siitä mitä voisi kuvitella. Tai siis tämä oli tilanne yli 40 vuotta sitten. Silloin paperilla, nythän kaikki on kännykässä tai tabletissa. Silloiset kartat muistuttivat nykyisiä navigaattoreiden antamia. Auton, laivan oloinen automaattivaihteinen Chevrolet Impala Station Wagon, vuokrasimme Herziltä ja leirintävarusteet, kunnon teltan ja makuupussitkin kai, saimme lainaksi Elon perheeltä Eastonista, joka siis oli matkamme ensimmäinen etappi. Heikiltä saimme turvaksemme vielä isolle summalle kirjoitetun shekin, jota ei sitten missään vaiheessa tarvinut kuitenkaan lunastaa. Varat juuri riittivät, vaikka lopussa tiukalle menikin. Sattui nimittäin se mitä osattiin pelätä. Auton avaimet jäivät eräällä huoltoasemalla autoon, kun auton ovi kiinni ja lukkoon ulkopuolelta laitettiin. Lukkoseppä tarvittiin. Hetkessä avasi työntäen litteän viivottimen näköisen tiirikan ovilasin raosta ja nykäisten lukon auki. Palvelun hinta $90. Veti naaman kalpeaksi tällainen ylimääräinen meno tiukassa budjetissa. Valitusta sopersin, mutta lukkoseppä ei alennusta myöntänyt. Puolusteli hintaa sanoen, että olisi saattanut viedä pitkänkin aikaa ja että hän sillä elää. Meidän piti pari päivää elää sillä mitä jäi. Elettiin ja olisihan meillä ollut se Heikin shekki...

Ei nyt ihan viimeisen päälle osattu leirielämään varautua, kun heti ensimmäisenä iltana jouduttiin sille heikommin varustetulle kansallispuistojen leirintäalueelle, jotka oli tarkoitettu enemmän eräretkeilyyn. Ei ollutkaan meillä kaasukuumenninta. Viereisellä paikalla oli kanadalainen seurue. Pyysimme heiltä lainaksi. Kun saivat tietää tilanteemme ja kokemattomuutemme, lahjoittivat ilman muuta hyvän pienen laitteen meille. Se palveli meitä koko matkan ajan täysin tyydyttävästi. Näin saimme heti matkan alussa hyvän kuvan täkäläisten ihmisten avuliaisuudesta, mistä kyllä oli runsaasti kokemusta jo kertnytkin. Ehkä juuri siihen luottaen rohkenimme koko kuukaudeksi pyörien päälle lähteäkin. Jonkun muunkin kerran yövyimme tällaisella parempaa omavarustelua edellyttävällä erämaaleirintäalueella. Muuten suurten teiden varsilla leirintäalueet olivat kauppoineen ja ravintoloineen täydellisesti varustettuja ja tekivät matkailusta helppoa ja miellyttävää. Yleensä väki oli liikkeellä valtavien asuntoperävaunujen tai matkailuautojen kanssa, vain harvat telttaillen kuten me. Iso ero näkyi joka aamu siinä, että muut lähtivät sähäkästi liikkeelle, me aina viimeisinä parikin tuntia muiden jälkeen. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista. Me samaa matkailuperävaunuista. Miten sellaisen kanssa liikenteessä... Meidän Impala, vaikka iso olikin, oli ketterä ja kääntyi mutkissa vekslaamatta. Koti oli mytyssä kattotelineellä, vaikka isossa teltassa olikin jokapäiväinen pystyttäminen ja purkaminen, vähintään puoli tuntia.

Mitä muuta muistissa suurelta kiertomatkalta? Löytyisikö vielä kartta? Ainakin on ollut ja melkein pystyisi rekonstruoimaankin päiväkirjamerkintöjen ja valokuvien perusteella. Sen verran on jäänyt mieleen, että itäpuolisko tuli hyvin kierrettyä, 26 osavaltiossa käytyä, vain Kentucky jäi ikään kuin ympyrän keskellä käymättä. Disneyworld oli eteläisin paikka Floridassa. Erikoinen hetki oli, kun teltan narun appelsiinipuuhun sitaisin. Se oli niin tarkoitettu. Telttapaikan merkkinä oli juuri sopivan kokoinen appelsiinipuu. Floridaa ennen oli käyty Williamsburgissa ja tutustuttu Yhdysvaltojen itsenäistymisen historiaan, otettu valokuvat historiallisesti pukeutuneina. Floridan jälkeen merkittävä paikka oli 'käärmevaltio' Louisiana. Miksi käärmevaltio? Siksi, että matkaoppaissa niistä varoitettiin ja siellä satuimme näkemään käärmeen uimassa uimalaiturin vieressä. Jätimme sillä kertaa uimatta. Teltassa emme käärmettä koskaan kohdanneet. Emmekä karhuja nähneet, vaikka useammassakin paikassa niistä varoitettiin tai ainakin mainittiin. Eräänä yönä sen sijaan heräsimme kovaan säpinään aivan teltan vieressä. Siellä penkoi racoon eli supi eli vesikarhu ruokavarastoamme. Näitä ihmistä pelkäämättömiä veitikoita nähtiin matkan mittaan moneen kertaan, yleensä vain vilaukselta tien varrella.

Ei mutta ennen Louisianan käärmepaikkaa olimme käyneet New Orleansissa.

Siellä erikoinen nähtävyys oli hautausmaa maanpinnan yläpuolella. Miksi sellainen? Siksi, että siellä pohjavesi on kuta kuinkin maanpinnan tasalla estäen ruumiin mätänemisen ja lupausten mukaan maaksi muuttumisen. Wikipediasta selviääkin, että maanpinta onkin siellä vedenpinnan alapuolella ja sitä pidetään kuivana patojen ja voimakkaiden pumppujen avulla. Siksi hautaus tapahtuu hautakammioihin maanpinnan yläpuolella, tavallisesti kirkkoa tai kappelia muistuttavaan pieneen rakennukseen. New Orleans on muutenkin ikään kuin oma maailmansa, eroaa selvästi muusta amerikkalaisesta miljööstä. Siellä kuulee englannin ohella Quartier Latinin kaupunginosassa kreoliranskaa, joka on ranskaa, mutta ei kuitenkaan sitä, mitä se on Euroopassa, ymmärrettävää kuitenkin.

Jossakin täällä Louisianassa oli ainoa paikka, missä koko matkan aikana vietimme kaksi yötä samassa paikassa. Johtui siitä, että Sannalla oli hieman kuumetta ja tarvitsi lepoa. Sitten taas jatkettiin. Olikohan seuraava merkittävämpi paikka McComb, pikkukaupunki, jossa meidät vastaanotti itse pormestari. Heillä oli nimittäin jonkinlainen kansainvälisyyden päivä tai viikko ja halusivat ulkomaisen vieraan haastateltavaksi. Täysin sattumalta me jouduimme mukaan. Valokuva todisteena tapahtumasta.

Sitten Mississippi joen vartta noudattaen tulimme StLouisin tasalle. Emme välittäneet mennä kaupunkiin vaan ajoimme ohi, mutta juuri sopivalta etäisyydeltä näimme kaupungin symbolin, Eero Saarisen suunnitteleman kultaisen kaaren, josta sitten on tullut myös McDonaldsin tunnus, tunnettu kIkkialla maailmassa.

Sitten aloimme lähestyä Chicagoa. Sinnekään suureen kaupunkiin emme halunneet mennä. Muistan että preeriaa kiitäessämme näillä main näimme toistuvasti mainoksia: Idaho potatoes. Nyt tätä kirjoittaessa etsin suurten järvien tuntumasta osavaltiota Idaho, joka siis on Amerikan Loppi. Lopen perunoita on myynnissä niin paljon, etteivät Loppiin mahtuisi. Samalta vaikutti Idahon tilanne. Mutta Idaho ei olekaan täällä, vaan paljon lännempänä. Sinne emme koskaan retkeämme ulottaneet. Erie järven etelärantaa noudattelimme ja suuntaismme kohti Kanadaa Buffalon kautta. Kyllä Niagara oli todellinen nähtävyys ja kokemus. Sadetakit yllämme kävelimme korkealta putoavan jyrisevän vesmassan takaa.

Kanadassa ajoimme eräänä sunnuntaina Montrealin läpi ja ihmettelimme, kun kaikilla highwaylle näkyvillä ikkunoilla näyttivät olevan vuodevaatteet tuulettumassa. Päädyimme Queensin saarelle Hudsonin lahdessa. Siellä oli käynnissä jokavuotinen Finland festival. Saimme yllättäen puhua suomea. Mitä sanoivat tapaamamme kanadansuomalaiset Suomesta? Paska maa, kun ei saa ajaa autoa whiskypaukun jälkeen! Täälläkö muka saa? Jossakin täällä tapasimme myös aidon intiaani-Jonesin. Hän meille ystävällisesti intiaanikulttuuria esitteli. Harmi, että komea mies sulkapäähineineen jäi valokuvaamatta. Sitten tavoitimmekin 95 National Turnpiken pohjoispään ja sitä pitkin köröttelimme Eastonin kautta koukaten ja leirintävälineet Elon perheelle luovuttaen Philaan. Vahingoittumattoman auton luovutimme ja GradTowerissa valmistauduimme lähtemään Suomeen. Meitä ystävämme Kazumi ja Akinori bussille saattoivat. New Yorkissa tapasimme vielä ystäviämme ja yövyimme, sitten junalla Hartfordiin ja lento kotiin. Siinä oli mainio Amerikanmatkamme, jossa on muistelemista riittänyt jo lähes puoli vuosisataa. Mitään muuta ei mieleen tule kuin pelkkää hyvää ja ystävällisyyttä.