Läheiset meille tuo suloa mieleen antaen aiheita kiitoksiin notkoisis paikois, mis mennyt on pieleen tarttumakohtia liitoksiin. Nuhjustais unohtaa parhaisen suunnan arki kun kättänsä tarjoaa entraten helposti vääräksi muunnan sinne, jois kuprukin varjoaa. Tuuria tarvitaan tietojen lisäks onneen et ovet ne aukeaa pelkästi parhaita löytäen nisäks erheitten tarjoiset raukeaa. Silloin voi liitellä sormiaan ristiin muistellen kivoja aikoja eikäpä huomenis tipastkaan mistiin kuunnellaan sellaisii taikoja. Paljon kun aattelee onnensa osii kohta jo teotkin perässä arvailupuolelta siliintyy tosii nättejä sävyjä kerässä. Milloinkaan eihän oo liiasti myöhä silloin kun hyviä haetaan tulkoonpa purtemme keulahan ryöhä kaikkea kituista paetaan.
Ajanpitkin ohennutaan suojapuomein suunnalt järkisissä kohennutaan heikommaksi muunnalt. Olkoon tiedos vaikka sitkee risuista vaan yli ehdottomast roskat kitkee moista älä hyli. Selvitty on näihin asti plussapiste tuolle kohenteist ain uusi rasti vääntyy valonpuolle. Melkohelppo noista jatkaa niukemmalkin vauhdil ilonvärist, kertyy matkaa tuntemuksel lauhdil. Elämäs on perusjutut kaikel tulennalle oikeittenkin ääreenkutut väistyellen palle. Jaksamista jatkamalla helmii saattaa löytää siin ei ehdi föliin halla runsaanpiin kun töytää.
Sopeutuma jos ei pelaa kommervenkkei siitä yhtä samaa rataa kelaa usko kun ei riitä. Tuossa uras jos sit pitkään henkselit ne venyy eikä riitä toivot mitkään snaijaile ei, menyy. Kuperalla pinnal ollaan luullust kaiken suhteen valopaikkoi löytää pollaan erhetyttäin nuhteen. Vanhat kuprut, hitsi noista aika tarjoo jatkoo liiat luulot omist poissa ne juur mitkä katkoo. Jaksain hoksail jutunjuuret nöyryydestä alkain hupenevat määrät suuret kovaa alla jalkain. Moisel linjal hyvät eessä ehdottomast tapaa nätinkiilto peräveessä sielu haitoilt vapaa.
Ihmisarka kiusans tietää eikä ole helppoo ohjeistusta niukast sietää vierahaista jelppoo. Yks ja toinen läppää heittää mitäpäs sä mietit alkoiko jo vedet keittää hylkäsit kun tietit. Jotakin täs yhä rassaan tyhjyyttäni voittain nollalinjal, menoo passaan eduintani koittain. Liiemmäst ei ryntäilyitä sekin todentotta arkisii vaan kyntäilyitä etäämmäl et sotta. Yhteistoimist ei voi puhuu kun on riittämättä liiemmät taas pelkkää huhuu enpä kiittämättä. Samaansuuntaan eikpä kulku jokahisel meillä tovinpätkis, luulis sulku hairahteluin teillä.
Kommunikointi ei kaikilta suju saattanut unohtuu tuollaiseen juju harmaitten arkien määrissä itsensäpäisissä häärissä. Tuossa kun erehtyy avaamaan läppää jopahan jollakin silmä se räppää mitähän möllikkä tarkoittaa ihmiset läheltään karkoittaa. Pikkusel huumoril väritän näitä mooseksenverkkaisii juttujenpäitä on siinä totuutta aluksi ihan kuin vilkkauden haluksi. Erheittämeno on, tuskista sivu sellaiseen suuntahan äijäpä hivu vaikka tuol ulkona päräjää ooppahan laittamat käräjää. Nuoret ei ymmärrä vanhojen vaivoi osaamat aatella, haittojenkaivoi kiire kun sanelee kulkuja unohtaa entrailla sulkuja. Jaksettais rauhoittuu elämän illas tarkkaillen palkkeja olemain sillas kiitosta lähelleen viskoen sietoista suojakseen kiskoen.
Elämä joillakin pelkkää on työtä varmasti edelteet suotuisat myötä pyhät ei pyssyytä vauhtia tuskin he osaiskaan lauhtia. Sunnuntainseudutkin jotakin näplää usein viel koneittenparissa räplää kuin siinä taitaiskaan levätä itseltään puuhia evätä. Tottumus tuollaiseen helposti ohjaa joutoiset hetket et sietoa pohjaa äkkiä sormia syyhyilis mieluummin hommissa kyyhyilis. Naapurei tuskinpa aatellaan yhtään haalarei päälle kun aletaan nyhtään vähää ei sitpuolta muistella sukkasil, tippaakaan luistella. Kukaan ei sellaisist aukaise suuta vaikkapa höpäjäät turhasti muuta huomuutteist välit vois katketa yrmeänpuolisiks ratketa. Sieto on ehdoitta tärkeä kohta nipreistä huolimat, sellaisiin johta ei tartte toimiaan miettiä senpä vaan jatkelee tiettiä.
Sunnuntainvietto on konstista täällä etenkin auringon ollessa näällä ikävä rutistaa ruojua yhäkin kehnompaa huojua. Lehtiä tutkiissa, ajassa raksaa mediasorttisil palkkion maksaa lieneek vaan millinkään hyötyä turhastko, palstojaan syötyä. Aina kun eestaas noit aatteita myllää erittäin heikost saa mielelle vyllää yhteisö sulkenut ovensa ihmiset, tiukasti povensa. Orpous palkka on laiskasta luonteest pelkääjäraukan sen haittaisest juonteest tunnet, ei pyytäinkään esille ehtimät ilonsa pesille. Työtä jos jaksaisi tauotta painaa ei tulis henkistä rasitust, lainaa rempseys roimisi turuille perspotkut antaen suruille. Hiljaa kun hissuttaa aamut ja illat kyllä ne palavat yhtyytein-sillat unho sais kiusat nuo lopettaa nöyrtyvänmieliseks opettaa.
Pitkällepituudeks vanhana mielii ehkpä se jollaisest puutteesta kielii voimat kait ovat ne vähissä ikun ei ihmisten lähissä. Estymäntaivalta, hamasti huomes tällainen yleistä kaiketi suomes yksin kun tölläileen asettuu sellaiseks meno siin lasettuu. Vähätkin yritteet tyhjätään heti arvaahan, sellaisen seuraus peti kun ei saa tunteille lohtua sydänhän alkaapi rohtua. Tarvitseis löytyä olemaan hönkää iloisenpuolelta jämäkkää pönkää näin voiden suoria lankoja ohittain etäämmält vankoja. Hyvinkin pieneks siin itsensä kokee tuurinkinpuutetta, jatkuvast hokee käytöttä ehyydet hyllyillä ilmanhan niitä ei pyllyillä. Lopuksi sanois, tää taatusti sointuu kotona erakkon äkimmin tointuu riimien säkeitä esille tietojentuntojen vesille.
Aina jos itseä turhana pitää saa siinä maksella laskuja tuollaisest ehdoitta harmia itää noissa ei kerrota kaskuja. Sellaista nurjuut ehk saattanee löytää jolla ei äärtä, ei tiloja kaikkiseen kimpuraan tyhmyyttään töytää ymmärrä, pieniikään piloja. Ihmiset tarkkoi on kaverilaaduist rähmälläänrämpijää väistetään toki kyl kiitetään ehdotteist saaduist milloin jos etevii päistetään. Vähyys ei ilmeisest kestäisi huolta joka se, vastuuta nimeltään tuontähden hakenee varjoisenpuolta hyytyen orpuudes rimeltään. Näinkin on iloa syömmienseudus olettein oikeita, kotina päällisinpuolin vaik, hitsisenreudus rinnan sen lämpöistä, totina. Eipä kyl pärjäys etäälle kanna näppäryys kaukana sormista tuolleenkin rauhansa moiselle anna ulkona olis vaik normista.
Jos kaiken kauniin löytäisi se veisi turmioon ja omavähään töytäisi kun ujuis hurmioon. Nyt arki meitä ohjatkoon vaik esteitäkin siel tuo ruuhi keveest pohjatkoon niin, tasapainos miel. Uus elonreitti etsiä ehk vanha joutais pois sais hunninkoaan metsiä taas luonnikkaampaa ois. Mis vedenpeili väräjää ja taivas sininen siin ulosanti säräjää jos tunteellinen ken. Voi löytää ahoilt helmiä sen riemun voimalla kaik täytisesti telmiä viel hengensoimalla. Näin vuodet herää tärkeisiin min lasna luotettiin ei sorru kukaan märkeisiin ja parast tuotettiin.
Ei elämä oo vaikeaa jos taitaa toimia äl etsi edes haikeaa siin tuhlaa voimia. Käy huomentietä laulellen ja nuku öitäsi taas ystävykset kaulellen näin edit töitäsi. Ah kuinka helppo ujua kun elontaitoo on tuos pakost alkaa sujua ei ikun neuvoton. Täl tavoin ratkot pulmia ja löydät oikotiet ees, eipä särmäkulmia siis handus hyvät viet. Voi omaa mieltä opettaa kun sydänt tajuaa ja vastavirran lopettaa näin ilo rajuaa. Ken omaans kivaan ihastuu saa palkkioita ain ehk harvemmasti vihastuu myös alla säätöin lain.
Osais nätist sanoi käyttää maalaellen tauluu ihmisyyden paikkaa täyttää kuni lempilauluu. Vähyys tulee äkkii esiin sulkein kiinni hanat pahimmoillaan silmät vesiin uurtain poskil vanat. Kateisena taitoniekoil jotka ihmeest osaa omahyvä valuu hiekoil täyttämättä posaa. Elämäs on rippu outoo askellukses vikaa puuttuu ituin esil-noutoo tajuaa sen pikaa. Näin vaan täytyy alistua parempainsa tahtiin oletteiltaan valistua niukkojensa rahtiin. Alaoksilt ei pääs ylös latvuksia nähden melkeinpä on laadunhylös happamuutens tähden.
Pentti Pohjola 20001125 (20001125) o pentti.pohjola@pp2.inet.fi o PP kotisivu