Pentti Pohjola

Elonvarrelta

Index o Galleria o Verkkoalbumi o [ Free counter and web stats ]
Pentti Pohjolan muistelut

Näytä suurempi kartta

TOISINKAAN EI KÄYDÄ VOINUT 1995

Olen syntynyt lähellä kaksikymmenluvun puoliväliä. Olin esikoinen ja poikalapsi. Meitä sisaruksia elossa olevia on viisi, minkä lisäksi, vain kolme päivää elänyt tyttö, minun ja seuraavan elossa olevan välillä. Ikäerot ovat minusta seuraavalla veljellä neljä vuotta, ainoalla sisarella kuusi vuotta, kolmannella veljellä seitsemän vuotta ja kuopusveljellä yhdeksän vuotta. Tässä meidän penskojen porukka yhä nykyisinkin.

Vanhempani olivat maalaistalon lapsia molemmat, vieläpä tästä samaisesta kylästä. Isä syntyi Kiiskilahdessa ja sieltä sitten tänne. Äiti tuossa puolen kilometrin päässä. Vanhemmistani sen verran pohjustukseksi, että isä kuoli jo ennen sotaa oman käden kautta ja paikka joutui suuriin velkoihin, talouden ollessa minimaalista sen takia ja syystä.

Äiti oli tukenamme, vaikka asiat osin tosi kehnosti. Eikä rahaa edes kotitalouskäyttöön, sitä välttämättömintäkään. Mutta meitä nuoria se ei suuremmin hätkähdyttänyt, olihan monet muut mielenpiristeenä. Elettiin sodanedellistä nousukautta Suomessa, vaikka itänaapurin uhkan alla, eikä itsenäisyyskään mitenkään varmennettuna.

Äitini oli soitellut virsikanteletta nuorena tyttönä ja meillä täällä kotona oli vanha viulu, jota hän kuin salaa vähän harjoitteli, eikä sitä tullut kenenkään kuulla, sen verran arka laatukysymys lienee ollut.

Lapsuus

Ensimmäinen muistoni, (ainakin oman käsitykseni mukaan) oli pienen sisareni valkoinen arkku vieraskamarin pöydällä, saattoi toki olla myös heijastusta toisten kertomasta, itse kuitenkin uskon asian todenperäisyyteen.

Koska asuimme kymmenmetrisen mäen päällä ja rantaan matkaa parisataa metriä, siellähän sitä oltiin kaikki kesät likoamassa. Aamusta iltaan ja pitkälle yöhönkin joskus. Ei Äiti kieltänyt, eikä hänellä olisi riittänyt aikaakaan seurata missä me milloinkin luuhattiin, Olin herkästi innostuva mukula ja kaikkeen valmis.

Rantanaapurissa oli minua vuotta nuorempi poika, jonka kanssa aina yhdessä puuhastelimme ja hänellä oli sisaria ja veljiäkin, että kylässä kyllä kesäisin kiljahtelua piisasi. Meressä liottiin ja sitten kalliolle kuivumaan, saman kertautuessa rajattomasti. Kesät menivät, samoin talvet, jolloin kaikenlaatuinen mäenlasku ohjelmoi tyystin tällaiset vekarat.

Laivat lastasivat tällä kotilahdella kesäisin vuosittain ja me sousimme kaikkea ihmettelemässä, sillä siinähän pääsi näkemään tervahöyryjä, jahteja, jaaloja, kaljaaseita ja mitä niitä nyt kaikkia olikaan. Muutama teräsrunkoinenkin laiva oli ja hinaajia kovinkin monen nimisiä. Niputuslaitteita, joilla tukit puristettiin suuriksi nipuiksi, ja ne sitten kytkettiin suuriksi kuljetusletkoiksi sahoille vietäväksi, tai ulos syvemmille vesille onkareitten uumeniin, jolloin määräsatama ehkäpä kaukanakin ulkomailla. Ihan aiemmilta vuosilta muistan suuret lastoopaatit, joilla halkoja siirrettiin laivan kupeelle ja sieltä käsikärryillä lankonkeja myöten täkille, ruumaan siirrettäväksi.

Isästä sanoisin sen, ettei hän perustoiltaan mikään huono mies ollut. Päinvastoin ainakin naiset tykkäsivät hänen vitsikkyydestään, eikä hän jättänyt tuota avuaan käyttämättä.

Muistan kun hän timprasi Joulupukinkonttiin polkuhevosta seuraavalle veljelleni ja minäkin sain samana Jouluna puisen kuorma-auton. Tiesin edeltä, että jotakin oli tulossa, koska tuoreen maalin haju aamulla selvästi nuuhkittavissa, Kurkistin uunin päälle verhojen taakse (meillä oli sellaiset peittämässä siellä olevia tavaroita) ja näin pukinkonttiin tarkoitetut.

Jouluaatto oli suurta odotusta ja henkeäsalpaavaa aikaa. Ainakin minun oli vaikea jaksaa odottaa, koska vaadittiin, ettei saanut tehdä pahojaan, olihan meitä sitten jo niin monta, että riidat syttyivät ja sammuivat helposti, enkä vanhimpana aina säilynyt nuhteilta, ja ihan asiallisestikin.

Niin kauan kun usko joulupukkiin säilyi, se oli pienen lapsen herkkiä unelmia sisältävää aikaa. Aivan kuin satumaassa kulkemista, kaikkien tonttujen ja haltioiden tarkkaillessa ovatko lapset olleet kilttejä (eihän kiukuttelijoille lahjoja tullut) päinvastoin ehkäpä vitsoja asian ilmaisemiseksi, joten hillittiin arkipäivän remuja, katsellen pyörein silmin kaikkea sitä touhua jota aikuiset ahkeroidessaan aiheuttivat.

Se oli tapaus kun joulukuusi tuotiin tupaan, Pihkanhaju täytti joka nurkan ja koristelu oli rituaalinomainen tällaisen rimppakintun mielestä, olinhan lapsena sairastanut riisitaudin ja muutenkin heiveröinen ja laiha pojan kutale. Kauhun täyttämiä olivat ne hetket kun isä pahanmakuinen lääkelusikka kädessä yritti saada minut pysähtymään ja nielemään tuon karvaan kalkin, ja jonka kunnanlääkärimme oli minulle hyvää hyvyyttään määrännyt.

Näinä isän pakkokeinojenkäytöt tuskin syvemmältä kouraisivat, mutta se, ettei hän koskaan keskustellut kanssani (ei siihenkään aikaan kun olin jo kolmetoista vanha) milloin isäni poistui tästä maailmasta ja ainakin osin huonojen elintapojansa seurauksena.

En kokenut olevani hyljitty lapsi, en ensinkään, mutta Äidillä oli niin paljon muuta työtä, ettei hän olisi ehtinyt meitä Jokaista kädestä pitäen ohjailla. Ja toisekseen ei Äidin elämä helppoa ollut jo tuonkaan, isän ailahtelevuuden ja muualle suuntautuneen halunsa takia.

Väitän olleeni ennen kouluikää aivan iloinen ja välitön veikkonen. Arka tietysti olin, muuta se ilmeni vasta paljon myöhemmin ja on aivan toinen luku minun taustoissani. Varhaislapsuus näyttäytyi näin sinä haluttuna ja luokse pyytävänä, enkä edes tiennyt mistään jarruttamistarpeista silloin. Koulunkäynti sitten muutti asetelmia huomattavasti. Ensiksi tämä kolmen ja puolen kilometrin matka, jonka joutui joka päivä tekemään, rasitti hentoa ihmisenalkua ehkäpä liiankin paljon? Alakoulussa kait jotenkin vielä oli niin sinisilmäinen, ettei huomannut kehityksessään mitään erikoista.

Hyvä oppilas en tietenkään ollut, mutta kaikki tuntui sujuvan ainakin kohtuusti, jos ei jopa hyvin. Syrjäänvetäytyvä silloinkin tietysti olin, mutta kuin piiloisesti, herättämättä ainakaan antipatioita. Sitten tuli yläkoulun aika, mikä muutti poikasen käsitystä ymmärrettynä olemista. Vanha opettajapariskunta oli vanhan kansan työmyyriä. Eivät he sietäneet sellaisia, jotka eivät osanneet läksyjänsä. Eivät sitä, että lapsetkin voivat olla eri-laisia katsantokannoiltansa!

Toki osaamattomuus loisti itsestäni, enhän avannut koulukirjojani koskaan, joten ne olivat valmiina repussa aamulla, kun piti taas lähteä opintielle. Se oli minulle tosin oppimattomudentie.

Etten ollut koulussa innostunut opiskelusta johtui kait siitä, kun harrastukseni veivät ihan johonkin toisaalle. Käsitin itseni luonnonlapseksi, joka halusi olla sisimpänsä ohjaamana, kulkien mieltymäin viitottamaa polkua. Hyvin nuorena jouduin paimentamaan isoa karjaa, mitä noita olikaan; ainakin kaksitoista lehmää, taikka enemmänkin, Kesällä siihen aikaan lehmät piti viedä alkukesästä metsähakaan, eihän pellonrehua saattanut mitenkään silloin sellaiseen tuhlata.

Ja kun tuli karjan kotiin haun aika, pelkäsin; löydänkö lehmät helposti, vaiko täytyykö suuri haka hamuilla ympäriinsä. Oli sekin vaara, että eksyisi ja joskus minulle kävikin niin. En tuntenut maisemia, ilmansuunnatkin sekosivat aran pojan päässä. Se oli paniikkia sitten kunnes lehmänkorvat jostakin sanajalkojen seasta heiluivat.

Myös hevosia piti viedä laitumelle metsäpelloille, se ei ollut minun hommaani, tipuin ainakin kahdesti hevosen selästä, enkä enää siitä pelosta koskaan päässyt. Toisella kertaa oli emä ja varsa jotka tuli viedä Korpi nimiselle pellolle. Yritin varovasti uskaltaa saada hoppa laukkaan, mutta tuli alamäki ja varsa alkoi näykkiä emäänsä lautasilta. Siinä mentiin eikä meinattu Ja vähävähältä valuin tasapainosta sivusuuntaan, sitten tipuin kokonaan, enkä osannut päästää riimuvartta irti, vaan hevosen vatsanalla raahau-duin polvihousupoika itseni sieltätuilta verille, onneksi hevonen pyrki varomaan, ettei päälleni tallannut.

Toinenkin ikävä tapaturma sattui, kun polkupyörillä kiven päältä rungolle juuri ja juuri yletyin. Polkupyörä oli ollut juuri Virojoella kunnostettavana, siitä nimittäin olivat jarrut hukassa. Nyt pyörä mukamas oli kaikella tapaa ajovarma, naapurin poika kokeili ja sanoi asian olevan jees.

Talutin ajokin tienviertä niin pitkälle, että löysin tarpeeksi korkean kiven ja siitä ujuttautuen pääsin nipin napin vinkitroimaan tietä eteenpäin. Parinsadan metrin päässä oli suuri notkelma, siis kaksi suurta mäkeä vastakkaisista suunnista ajatellen. Mäki oli ylhäältä vähän loivempi, jyrketen hyvinkin jyrkäksi. Aloin painaa jarrua ( senhän piti olla kunnossa) mutta mitä vielä.

Yritin hyvin hitaasta polkimia taaksepäin, ei tuntunut pitävän? Mitä tässä nyt pitäisi, ajattelin. Vauhti kiihtyi ja ajelin molemmin puolin tietä hädissäni, ihan särentäaitoja hipoen. Notkossa oli siltarumpu; mitenkähän tässä oikein käykään? Pari miestä sattui vahingossa juuri samaan aikaan tulemaan toista mäkeä alas. Keskustelivat katsoen toistensa suuntaan ja tuskin huomasivatkaan minua, olivat vielä maistissansa; että sekin syy.

Sitten rysähti ja hetken päästä heräsin polvet ja käsivarret verillä; mutta miten kävi pyörän? Voi kauhistus sitä näkyä. Runko ihan köykkyyn vääntyneenä, etupalsta renkaineen poikki, naapureille ei käynyt kummemmin, kait ryyppymiesten tuuria.

No minä raahaamaan pyöränraatoa kotia kohti, ajatuksin, tästä ei ehyenä selvitä; tosin en sitä ollut juuri silloinkaan. Kun isä kuuli, että poika oli särkenyt pyörän ja hänellä oli tarkoitus lähteä illalla Virojoelle, päreensä paloivat kokonaan. Hae koivusta vitsa! Tein sen ja hän vei minut saunakamariin, piesten tosi kipeästi vihansa voimalla, jo kerran murjottua poikaansa.

Kyllä vitsa koskee, eikä se ollut ainoa kerta, muutama muukin raipparangaistus tuli, oltuani jotenkin varomaton pienempien suhteen. En toki tahtoisi kenenkään moista harrastavan.

Että toinen toisensa turva, sen sain ihan konkreettisesti natiaisena, polvenkorkuisena havaita. Oltiin uimassa ja jouduin liian syvälle ja ihan kuin huomaamatta jalat eivät enää tavanneetkaan pohjaan. Haukoin henkeä ja pelkäsin kamalasti.

Siinä tuli rukous aivan tahattomasti mieleen ja sitä arvostan, että tänäänkin kuuluu ohjelmistooni, vaikka syntisyys painaakin.

Pullahdellessani ajoin pinnalle, vedin hätää henkeä, siinä kaikki mitä pystyin enää tekemään. Oli tosipaikka, sen tajusin.

Mutta minäpä en hukkunut ja olen yhäkin tässä. Kaveri nykäisi käsivarresta temmaten poikapahan elon evästä nauttimaan ja katumaan. Tosiaankin tiedän, etten tiedä paljoakaan asioitten juuri-aiheista.

Mutta kiivauteni onkin myöhäsyntyistä, eikä lapsena tarvinnut ilmeisesti laittaa sensuuntaisia likoon, ainakin niin arvelen.

Läheisiä henkilösuhteita minulla ei ole koskaan kunnollisia ollut, silti kavereita kenen kanssa puhua pälpättää kaikenlaista,

Isä oli kiinnostunut sähkölaitteista ja häntä tarvittiin niin kylän yhteisen puimakoneen kuin sähkömoottorinkin hoitelijaksi. Minun ollessa ihan pieni ei sähkövoimaa suinkaan ollut, sanoivat että pyrin vetämään pöytäliinasta, vaarana tiputtaa öljylampun lattialle. Kävikö jo näin, sitä en tiedä. Meillä oli kidekone, sekin isän kehittelemä ja siinä kahdet kuulokkeet, Joita lapsi harvemmin sai käsiinsä, sillä odottajia riitti jonoksi asti. Toki ne voi vielä jakaa, että yksi kuuloke kullakin.

Oli taivaallista nauttia tekniikasta, josta vanhat ihmiset aiemmin eivät kuvitelleetkaan. Ja kun sähköt sitten tulivat, hankkivat meillekin oikein kunnollisen vastaanottimen, Ruotsalaisen. Kylässä oli kyllä yksi tai kaksi paristoilla toimivaa laitetta, vai olivatko ne akut voimanlähteenä, tuosta en tiedä.

Radiosta tuli usein marssimusiikkia, joka oli lempiohjelmaani. Sotilassoitto sopi hyvin siihen kuvaan, koska isä ja setä olivat suojeluskunnassa, kiväärien roikkuessa isossa hirvensarvessa, oli siinä ainakin yksi haulikko ja pienoiskivääri, joka nytkin komeron seinällä .

Piirtelin sotilaspukuisia kaluunaniekkoja, etenkin heitä lakki päässä. Myös tytön naamoja intoni iloksi ja sitten vielä kaikenlaisia laivoja, hinaajista purjealuksiin saakka. Näin sitä poikasena löysi virikkeitä, joita myöhemmin työläämpi hankkia. Tytöt olivat enimmin omissa piireissään, mutta kun vähän kasvoimme, tietysti myös samoissa ulkoilumerkeissä. Joku ihmettelee, olinko minäkin kiinnostunut heistä ja sanon; totta kai kyllä!

Ei kukaan eristänyt toisiansa, ehkäpä silti näitten raharikkaitten jälkeläiset, he tuskin meikäläistä edes ihmiseksi noteerasivat, ainakin kopsakkuudestaan päätellen. Siispä me vaatimattomat olimme omissa yhteyksissämme, emmekä pyrkineet isompien riesaksi vääntymään. Ikä tosiaan saneli, miten kukin käyttäytyi, eikä siitä pyrittykään millään lailla eroon.

Oli hyvä olla, kuin oli. Meitä kun oli monta lasta, niin kamujakin runsaasti. Sen tähden ohjelmaa piisasi ja sitä myös tehtiin tarvittaessa. Lapsuus ja nuoruus oli sitä aikaa, milloin persoonakohtainen määrittyi. Ei minkäänlaisten ohjeiden muodossa, vaan luontevasti ympärilleen katsellen ja oppia kaikesta hakien.

Mitä kukin siitä löysi, se oli hänen rikkautensa tai köyhyytensä, kukin tavallansa taituroi. Ainakin minä tykkäsin, että oli juttukavereita, keiden kanssa uskalsi puhua vaikka mistä.

Tänäänhän se ei tahdo käydä meikäläiseltä ollenkaan, johtuen paikoillaan olosta ja muutoskeinojen niukkuudesta. Mutta ennen ei ollut huolta yksinään nyhjöttämisestä, päinvastoin ainakin minä vein jopa sanat toisten suusta, eikä sitä aina hyvällä katsottu, sen havaitsin monesti.

Kyllä jokainen joutui väärinymmärryksen kohteeksi, etenkin minä, joka osasin laittaa moittimiset korvan taakse ja sopivassa paikassa laukaista oman ohjukseni, josta syystä nytkin huoliani kannan. Ajattelin maailmankaikkeutta. Sitä suurta jolla ei ollut ääriä. Voi kun huokasi sen miettiminen, että olisi niin suurta, ettei reunoja löytyisi; piti pian repäistä aatoksensa arkisimmille alueille.

Kun lapsena ei enemmin vaadittu, moni asia jäi oman harkinnan varaan. Sekin, ettei ollut se ahkerin kaveri, mikä palveluksiaan tarjosi, pikemminkin yritteli luurailla jossakin nurkan takana.

Haavereita sattui. Muistan kerrankin, että pyydettiin sisar ristanjalle korkean kiven taakse piiloon ja me heittelimme kiviä sitä kohti, udellaksemme, miltä suhina tuntui. No, kun minä olin heittämässä, sisko nosti yllättäen päätään ja kivi taisi pienesti sattua häneen, ja kait minä siitäkin sain selkääni, koska vanhempana en ymmärtänyt varoa. Mutta kyllä toisetkin tekivät temppujansa.

Oltiin työntämässä kuulaa ja olin juuri ottamassa sellaista maasta kun veljeni heilautti toisella kuulalla kupooliin, koskihan sekin, mutta hän tuskin tuomiota sai nuoren ikänsä takia. Ongittiin ja puljailtiin vesillä, käytiin laskemassa pitkääsiimaa. kalojakin saatiin ja juuri kaverini aktiivisuuden takia.

Hän oli hyvä uimari ja pelasti varmasti tuolla henkensä kun sodan jälkeen miinanraivauksessa alus upposi alta, vai oliko se vielä sotasyksynä?

Tämän kaverin äidin polkupyörällä aloin ajoharjoittelun. Hän oli tuossa naapurissa katselemassa sukulaistalon työmiehiä, käyden muutenkin siellä. Jättäen pyörän meidän pihaan.

Vaikka en suosikaan omavaltaisuutta, silloin mieliteko oli niin suuri, että talutin ajokin keskelle pihaa Ja kävin rungolle istumaan, huomaten että minähän pysynkin jo tasapainossa!

Ja tuon seurauksena se omalla miestenpyörällä tapahtunut kolari. Kait sivu elämäni olen ollut vähän määräilevä olento. En toki vanhemmille ihmisille, heitä arkuuteni suojeli taatusti.

Jolloinkin suuremmat pojat käskivät läpäyttää piikatyttöä takamuksille, kun tämä oli antamassa rehuja karjalla. Mietin, onkohan tuo oikein ? mutta kun käsketty oli, tein sen. Palvelija kiljaisi ja sanoi jotenkin niin. että häivy kakara! Ja paikalla! Siinä jo näki, ettei tästä äijästä ole tyttöjen kutittelijaksi. Mikä on herrajestas näkynyt koko elämän vuosikymmenten saatossa,

Vanhempi setäni oli hänkin helposti tulistuva mies. Eräänkin kerran olkihäkki kaatui tarhassa, katokseen ajettaessa ja meteli oli tosi mahtava, siinä tuli ärrää ja ässää, kuin koneesta ikään.

Saattaa olla että minun mielipiteeni asioista ovat alkeellisia, enhän edes opetellut koulussakaan yritys mielessäni.

Kuitenkin näen ja kuulen, kuten lapseuskin, milloin moite kohtaa, ylimielisyys piikkilangoitta asioita. Jotka itsensä tärkeiksi tekevät, antavat myös aiheen olla tähtäysten maalitauluina, johtuen kärkkäistä kommenteista, jopa sellaisten suhteen, mitä ei enää ihmiskeinoin muuksi muuteta. Senpä tähden on turhaa purnata siitä, että joku teki jotakin väärin hamassa menneisyydessä.

Lapsenakin sen tajusi, että hyvin hoidettu opiskelu olisi tuonut tyydytyksen oppilaalle sekä opettajalle. Mutta jos ei näin käynytkään, sillekin löytyy selitykseni. Voihan olla ettei motivaatiota ensinkään ollut, ei sitä innostajaa, joka olisi huomannut, että jotakin on pielessä. Ehkäpä minä olin tuo lapsi, kenelle ei selvinnyt, minne matka oikein johtaa. Vanha opettajani ainakin sanoi (jättäessään minut kerran luokalle laskennon kehnoudesta ja kertotaulusta) että saattaa olla hitaampi oppimismotivaatio, kun monilla toisilla, heillä kutka pinkoja pyrkivät olemaan,

Niin tai näin, koulunumeroni eivät pilviin nostaneet, eivät ainakaan lukemisahkeruutta kuvanneet. Ihan varma olen myös siitä, että jos joku aikuinen olisi vetänyt oikeasta narusta, tulosta olisi tullut. Ja ihminen se on heikompilahjainenkin, kaikkine epätekoineen ja alennusvaihteineen, sillä hänessäkin saattaa olla puolia, joita ei taasen toisista löydy.

Minä tykkäsin jo lapsena hanurinsoitosta, sitähän tuli viikoittain radiosta, mitä ei nyt sen sijaan hitustakaan arvosteta *

Kun Masan harmonikka-orkesteri vetäisi kipakan polkan, tai Vili tempaisi leveän valssin, johan olisi ollut ihme, ettei varvas siinä vipannut. Vanha tanssimusiikki ylipäätään kiinnosti pojannappulaa tavattomasti. Tulihan Ruotsista ennen sotia joka viikko määrättyyn aikaan tätä musiikkiherkkua, samoin Virosta myös.

Täällä oli silloin lapsena ollessani renkipojalla sellainen vanha hanurinraakki ja hän osasi jonkun kappaleen näprätä hyppysillään esille, kovin laaja ei ohjelmisto kuitenkaan ollut.

En silloin jaksanut pitää peliä edes omassa sylissä, vaan kun toinen kannatteli ja veti palkeesta, Aallokon sävelethän tulivat ulos. Kain huomasin, että ainakin hanurimusiikki kiinnostaa.

Joka sittemmin johdattelikin sellaisen pelin hankintoihin. Joskaan minusta ei tullut varsinaista tekijää, niin kurtunkutittaja kuitenkin. Se nuorin vaihe mitä muistan oli (kuten mainitsin) marsseja sotilassoittokuntien esittämänä ja tuon jäIkeen vasta hanuriperäinen musiikki. Siis numerot päästötodistuksessakin olivat mielestäni kovin huonot, ehkäpä opettajan vaikutusta tuossa hippunen. Myöhemmin opettajani tykkäsi kovin soitostani, kuin jonkunlaisena korvauksena antamiinsa heikkoihin numeroihin.

Menetyksiä oli monenlaisia. Isoäiti kuoli melko nuorena, eikä isoisäkään vanhaksi elänyt, sen sijaan Äitini vanhemmat saavuttivat korkean iän.

Sodan uhka kasvoi kolmekymmenluvun lopulla, sen aisti pikkupoikakin. Linnotustyöt vapaaehtoisvoimin Karjalan kannaksella eivät vähentäneet sodanpelkoa. Neuvotteluvaltuuskunnat matkustivat Moskovaan ja useitakin kertoja, ilmassa oli selvää uhkantuntua.

Lapsuuden kuvia

Tapahtumia 1930-luvulla

Hyppään tuonne kolmekymmenluvun puoliväliin, jolloin tässä talossa tapahtui maitten kahtiajako, vuotta en tosin rupea ottamaan selville, mutta noilla main se oli, Siina käytiin eräänlaista kissanhännänvetoa, kuka muuttaa ja minne. Lopputuloksena se, että meidän perhe siirtyy uudelleen rakennettuun paikkaan ja sedät jäävät tähän. Hirsi tavara oli entisen Kalliokosken lasitehtaan rakennuksia, jotka talkoilla talvikelillä tänne kylään siirrettiin. Muistan että aamulla tulivat meille kokoontuen, ja miehiä ja hevosia paljon, sitten illalla talkootanssit hyvien tunnettujen soittajien tahdittamana.

Kireitä tilanteita syntyi, kun isäni ei oikein enää kyennyt jokapäiväiseen työhön, vaan keskittyi maailmalla pelehtimiseen, viinoinensa kaikkineen. Äitini käsitin kärsineen moisesta sydänjuuriaan myöten Ja sitä huolta eivät vuosikymmenetkään pois ottaneet.

Minulla oli pahoja ennakkoaavistuksia, että mitenhän meidän tässä oikein käykään? Onkohan jotakin kauheaa odotettavissa, mille ei suoranaista hahmotusta löytynyt. Elin ne muutamat vuodet, sanoisiko, sydän kurkussa. Näin päätelmäksi tuli, että vanhempi setä rakentaa oman talon ja noista paikalla olevista tarpeista, meidän jäädessä tähän vanhaan paikkaan.

Ja kun talvisotaa edeltävä vuosi oli helmikuussa, isän lähtö oli toteutunut ja siinä turmassa oli vieraskin nainen mukana.

Äidille surua riitti, kuin meillä koululaisillakin, eikä jääty merkitseviä katseita vaille sielläkään. Vanhempi enoni määrättiin meidän alaikäisten holhoojaksi, koska talossa oli valtavat velat ja metsät kymmeneksi vuodeksi rauhoitettuna.

Tule siinä sitten toimeen ja menesty. Ei ollut rahaa aina edes välttämättömään, saati joihinkin ylellisyysesineisiin.

Näillä mielin sitten siirryttiin talvisodan aikaan ja hyvin arveluttavin perustein. Liikekannallepano tuli voimaan ja miehet kutsuttiin aseisiin. Suomella oli suojeluskuntien johdosta tietoa ja taitoa.

Kävin talvisodan kahta puolta rippikoulun, ensin normaaliaikaan Ja seuraavana kesänä kirkossa, seurakuntatalon korjauksen takia. Muistan kun kesällä neljäkymmentä kuljin pyörällä urheilukentän ohi niin leijonat karjuivat, oli näes Suomen tivoli tullut pitämään leiriä alueelle. Tuota kesti ainakin jonkun päivän, tarkkaanhan en niin mieleen painanut.

1940-luvun kuvia

Talvisota

Nyt tuohon talvisodan alkukohtaan. Oltiin yhden kylänmiehen kanssa nostamassa mutaa, tarkoituksena kasata sitä talvea varten lantapatterien välikerroksiksi, sillä niinhän kaikki tuolloin tekivät. Alkoi kuulua lentokoneitta surinaa ja hetken päästä sumuisessa säässä liiteli kuusi venäläiskonetta hyvin matalalla länteen päin. Työkaveri iski lapion tantereeseen ja sanoi; nyt se on alkanut!

Lähdettiin kotia kohti ja mies arvasi, että hänelle tulee armeijaan kutsu ennen pitkää, minä taas elin ja olin kuin ennenkin.

Siitä se kahinointi sitten todella alkoi. Lentokoneita marhasi taivaan täydeltä, taisivat lukea Jopa sata samalla kertaa, jopa enemmänkin. Oli se melkoista moukerrusta pakkashuurun jättäessä valkoiset vanat jälkeensä.

Sotilaille se oli hirvittävä kokemus, kun valtavat armeijat lähtivät päin Suomea uraahuutojen innoittamina. Mutta mitä tekikään Suomen mies, hän pisti hampaat irvessä hanttiin, eikä huonolla menestyksellä ollenkaan. Moni kynsi kylmeni, kuten sanotaan, tuon lyhyen ajan, mitä tappelua kesti, noin kolme kuukautta suurin piirtein.

Ensin ihmeteltiin täällä kotona mitä seuraaman pitää. Radio oli kovassa käytössä, vihollisen häiritessä sitäkin sotkemillaan.

Mutta jostain radiosta silti selvää sai ja tietoa tulvi meidän puolustustaistelustamme ja koko maailmahan sitä seurasi. Talvi oli oikea vanhanajan pakkastalvi, mittarin tolpan osoitellessa ihan ennätyskylmiä. Tosiaankin lentokoneet lensivät ensin hyvin ylhäällä, mutta sitten keksivätkin kuleksia matalammalla Ja tulitella jopa yksinäisiä siviilikulkijoita.

Eräänkin kerran olin tätiäni kyydissä pitäjän kirkolle tuttua tapaamaan. Hevosen seIässä oli lakana suojaväriä antamassa ja taisi olla reessäkin. Kun olimme palailemassa kotisuuntaan ja ajeltiin sellaista suoran loppupäätä tiestä, takaa tuli yksi hävittäjä matalalla, enkä odottanut, että jäisin maalitauluksi, joten hyppäsin hankeen lähellä olevien kuusten suojaan, samoin teki tätini. Hevonen malttoi odottaa kaikessa rauhassa, enkä edes vieläkään tiedä oliko oma, vai vihollinen.

Karjalle piti ajaa vettä merestä, koska kaivosta ei sitä saanut. Siinä tulikin monasti tenkapoo, kun koneet alkoivat lähestyä, ei auttanut muu kun ajaa polle puittensuojaan siksi ajaksi mikä vaaralliselta tuntui. Tätähän se oli usein, etenkin sodan loppupuolella. Miehet rintamalla kestivät, joutuen kuitenkin hieman perääntymään, mutta vastakarva oli ankara.

Olin ottanut hoitaakseni yhden mummun kanat, ruokkiakseni ne. Tämä oman karjahoitotyön ohella, tosin lypsäjä kävi naapurista.

Sitten kotiväki joutui evakkoon ja jäin yksin kotitaloon, laitoin jopa elintarvikekortitkin heidän mukana, koska oletin, että minunkin täytyy johonkin lähteä. No eipähän sitä ruokaa oikein ollut. Ja naapurissa sellainen osuuskaupan jakelupiste, mistä isännän kotona ollessa sain korppupaketin elämäni turvaajaksi. Oli kylmä, eikä meillä tainnut olla kuivia puitakaan.

Kerroinkin jo sodasta, enemmän kyllä alkuvaiheesta, mutta tuo sadan päivän sota oli meille siviileillekin kovanlainen kokemus.

Miehet siellä rintamilla pakkasen kourissa hytisten ja vihulainen massoittain yrittämässä lihvata koko pienen Suomen. Aseistus oli miten oli. Tavallinen vanhamallinen kolmen linjan pyssy, taikka pystykorvaksi nimitetty Suomalainen vastine, oli Ukko-Pekka nimisiä kivääreitä myöskin. Toki meillä oli Suomi konepistooli, ase, jolla ei ihan hevin kintuille tultu kuseksimaan. Pikakivääri Lahti-Saloranta ei tainnut oikein pakkasia sietää ja taasen kesällä siihen hiekkautuessa toiminta häiriytyi.

Tykistöä oli mitä oli, eikä varmaan laadussa eikä määrässä kehun varaa, Ilma-ase ei sekään takuulla maailman huippua ollut, luulen että joku hassu vanhanaikainen lentohärveli ja sitten aivan niukka laatukalusto. Ilmatorjunta tykistöä voi tuskin edes mai-nita, ehkä suurimpien kaupunkien laitamilla se tehokkaimmillaan.

Sotaan oli otettu kaikki kynnelle kykenevät ja lotat lisäksi, eikä heidän panos ollutkaan pieni silloin, kuin ei myöskään jatkosodassa .

Kun alkoi kääntyä kevättalveksi kirkkaat ilmat olivat vakio. Sepä suosi puna-armeijan lentokalustoa. Koneita viirasi moottorit ulisten päivä kuin päivä. Yöaikaan kotiin mennessään pudottelivat pommejansa ihan minne sattui. Tuohonkin naapuritalon pellol-le mätkäisivat yhden, sattui vielä ojan kohdalle, että oli poteroa.

Kun meillä oli kylmä talo, enkä olisi ennättänyt edes uuneja lämmittämään, mitä nyt yhtä kamaria jossa nukuin, täytyi joskus lähteä naapurin suuren uuninpäälle koisimaan kun kutsuivat. Eräänäkin yönä heräsin, lentokoneitten suristessa jossakin lähellä yläpuolella, sitten kantautui ääni, kuin olisi perunoita kaatanut laatikkoon ja ne pikkupommit putosivat tuohon parin sadan metrin päähän rantaan johtavaan mäkivieruun, jälkiä oli kaksitoista kappaletta, pyrstöjen jäädessä paikkaansa. Nämä olivat palopommeja, joita vantka kylvi tuonne toiselle puolelle kylää metsään oikein kukkuramäärin.

Tähän lähisalmeen molskauttivat jonkun paljon suuremman potkaleen, koska pohjamudat olivat levinneet laajalle ja avantokin ihan uimatilaksi sopiva avantouimareille.

Talvisodan loppuviikot olivat melkoista melskettä täälläkin syrjäisessä kylässä. Virojokea pommitettiin useaankin kertaa ja ei myös uhreilta sielläkään vältytty. Eräskin pommi oli jäänyt suutariksi ihan kylän keskellä, erään talon seinustalla ja puolet möntistä oli ainakin näkyvissä, herättäen vaaransa takia huomiota.

Suomelta alkoivat voimat ehtyä, tuli perääntymisen pakkotila eikä maailmalta apua paljoa herunut, mitä ulkomaiset vapaaehtoiset omalta osaltansa ja tietysti jotakin henkistä myötätuntoa, joka sekin auttoi umpivakavassa tilanteessa.

Omakohtaisesti jouduin hieman minäkin osallistumaan tämän maan ehyenä pysymiseen, tarkoitan; että jouduin viemään konekivääriryhmän tuosta naapurikylästä kirkonkylään, koska hyökkäys ylti jo pitäjänkohdalla ulkoisiin saariin ja luotoihin. Kirkonkylän koululla oli paljon joukkoja, rintamalta tulleina ja merisuojeluskunnista kerättyjä hyvin nuoria poikasia, joita myös menehtyi lähtiessään taistelutilanteessa ylösnousten juoksemaan paniikissa.

Kirkolla kuului erittäin hyvin käsiaseittenkin rätsähtelevät sarjat ja kookoon harvempi papatus, silloin olivat todelliset vaaran hetket ja jos täällä olisi päästy maihin, tuskin muuallakaan olisi enää hanttiin laitettu. Vähän aiemmin tuolla kauempana itäpuolella olevat rannikkopatterit jylisivät niin että kello helisi, eikä helissyt ensimmäistä kertaa, sillä tässä kohdallamme oleva silloinen linnakesaari sai ainakin yhdenpäivän maistaa, miten pommit rytisivät heidän niskaansa ja meidän tuvan kello ei ollut sinä päivänä hetkeäkään helisemättä.

Linjojen murtuessa itärintamalla ja karjalan kannaksella, kuin myös itäisen suomenlahden rannikoilla, arvasi että kohta on tapahduttava jotakin oleellisesti erilaista, kuin tähän saakka,

Eräskin tapahtuma oli Jäänyt erikoisen selvästi mieleen. Tultiin sanomaan, että huoneet lämpimiksi, etenkin tupa, sillä tulee joukkoja Jotka kiirehtivät rintamalle avuksi, taisi olla sellainen hevoskomppania, koska pöllejä oli sitten joka katonalusessa.

No, minä laitoin kosteita puita leipäuuniin, mutta enhän joutanut pölkkyjä kohentelemaan, koska karja oli huollettava, vedet haettava merestä ja naapurin kanatkin tarvitsivat rehunsa.

Eihän se kylmillään ollut tupa siitä oikein asteissa lämmennyt. Olin nukkumassa yöllä kun joku kömpi kampaani ja sanoi, tupa on täynnä sauhuu! olin näes laittanut illalla pellit kiinni, että edes jotakin lämpöä ehtisi huoneeseen virrata. Äijää lappoi kuin merenmutaa, eikä minunkaan nukkumisesta enää mitään tullut ja jotkut kaverit jäivätkin minun huoneeseeni, olihan siellä enemmän ihmismäisempää oltavaa.

Oli seuraava päivä kun miehiä lappoi tuvan täyteen, vielä totutun aurinkoinen ja pakkasta ties mitä, ainakin siinä kahden-viiden tietämillä. Lentotoimintaa oli huomioitavan paljon, kait tiesivät jotakin noista uusista joukoista, mitkä rintamalle olivat kulkeutumassa. Silloinkin Virojoki sai osansa pommeista, en nyt muista tarkkaan miten he siitä selvisivät, oli omassakin olemisessa kyllin. Sotilaat sanoivat ettei saa kurkkia ikkunasta ulos, mutta olihan minun lähdettävä jäällekin lehmille vettä noutamaan.

Lakanaselkäisellä hevosella oli jo tottunut liikuskelemaan, mutta oliko rekipelissä jotakin naamiointisuojaa, tuota en enää muista. Niin kuin usein monta kertaa tuli äkkilähtö ämpäriäyskäröinnistä, kun koneet ilmestyivät ilmatilaan, onneksi ihan lähellä rantaa sopivanlainen metsikkö, johon ehti äkkiä kiirettä pitäen.

Kotiväki huoletti sekin, mitenhän Äittä jaksaa, miten sisarukset. Ei heillä nimeksikään rahaa ollut, joten niukkuus seurasi kuin hai laivaa, ja kertoivatkin, että jotakin olisi voinut ostaa, mutta kun ei ollut siihen rahaa, ei siis aina välttämättömään ruokaankaan.

Sitten sota loppui ja arveltiin mihin se raja tulleekaan? Onko meidän lähdettävä kodeistamme mieron tielle ja kuinka karja siirretään? Radiosta kuului tiedotus että uusi valtakunnanraja seurailee Uudenkaupungin rauhan rajaa.

No silloinhan meidän asuinpaikka olisi jäänyt naapurin puolelle. Ihmettelin että nytkö karja ja muut välttämättömät tarvikkeet on siirrettävä jonnekin lännemmäksi? Tällaista epätietoa kesti varsin pitkään ja senaikaisten huhumyllyjen pyöriessä, ei aina tiennyt oliko asia totta vaiko tarua.

Sitten alkoi varmistua, ettei meidän olopaikka taidakaan jäädä pipolakkien hallinta-alueelle, vaan raja piirtyy johonkin itäisempään kohtaan pitäjämme rannoilla. Väittivät, että ruotsinsuomalaiset tulivat sellaista hoijakkaa venäläisten edellä karkuun, että se vaikutti jopa rajan sijaintiin, tiedä sitten tuota?

Siirtoväki sai komennon muuttaa mannuiltansa, ketkä mihinkin. Meille tuli kaksi perhettä naapurikylistä, toisten sijoittuessa vierashuoneeseen ja toisten sen kupeessa olevaan kamariin, mikä on nyt minun makuukämppänä.

Tuo suuri huone ei ollut mikään lämmönpitävä rakenteelta, enemmän kesäkäyttöön tarkoitettukin. He laittoivat kaminan uunin eteen Ja siitä putken uuninkautta vetämään savut korsteeniin, kuten savupiippua silloin nimitettiin. Toinen perhe sai hieman edullisemman majapaikan kamarista, ei niin suuri tila ja kaakeliuuni tehokkaammin toimivana. Oma perhe käytti keittiötä ja kahta sen vieressä olevaa kamaria, sotilaat tuvassa tarkenemassa.

Olihan siinä sovittelemista, kun molemmilla oli myös karjaa, Mutta navetta oli suuri ja sinne mahtui kyllä kaikki elikot.

Minä nukuin kulmakamarissa ja heräsin aina aamulla separaattorin meteliin, koska vieraat lypsivät aiemmin ja he myös separoivat aiemmin, sitten meidän omat maidontilkkamme. Tuttuja ihmisiä kun olivat, toinen jopa sukulaisperhe, ei enempiä ongelmia syntynyt,

Ainakin se, ettei ollut ruokaa, oli taakse jäänyttä elämää. Eikä se aika pitkäksi jäänytkään, minkä pelkillä korpuilla itseä elättelin. Tulivat nääs ne nuoret jotka suojeluskunnassa olivat hieman kuin rantaseutuja vahdissa kotiin. Ehdottivat että pais-tettaisiin lettuja, silloin ei vielä navetassa karja majaillut.

Lettuja alkoi tulla sitten vähän joka päivä, alkuaineksenaan tietysti vesi, johon jauhot ja suola sotkettiin, kait kananmuniakin mukana, ainakin hyvältä ne maistuivat.

Tuli kevät ja kesä. Nyt ei ollut sotaa, vaan sen jälkiseuraukset. Paljon kaatuneita sotilaita, paljon tuskaa ja kärsimystä. Me pikku ihmiset elettiin sillä pienellä ja vähällä ta-vallamme, kuinkas muuten. Olin jo viisitoista täyttänyt, enkä vahva, enkä mieleltäni kestävä. Katsoessani peiliin sieltä kurkisti aika rostanlainen, vähän kumarassakin oleva pärstä takaisin.

Tyttöjä katselin sillä silmällti, että katse lepäytyi, eipä muuten. Ja olihan noita komeimpia miehiä pilvin pimein, hittojako tällaista rääpälettä hyväksymään. Minulla oli hyvin paha katarri-tyyppinen, keuhkovaiva ja lääkärissä käydessä sanottiin, että siitä jää jonkunlainen sydänvika, mikä sitten perästäpäin kyllä haitaksi osoittautui.

Pahimmillaan oli sitä, että ei edes suurelle vuorelle huilaamatta jaksanut kävellä. Keväällä toukoja tekemässä oli enoni, hän teroitti kuokan ja sanoi; rupeapa sarankulmia pehmittämän. No onhan tuota jaksanut tehdä ja eno moitti minua laiskaksi, vaikken ollut vähääkään työkunnossa. Seuraava veli alkoi tulla hänttäräksi, ei häntä vaivannut pienuus, ei heikkous, joka muutaman vuoden kuluttua edisti maatöitten onnistumista erinomaisella tavalla.

Sinä rauhankesänä hommatkin tulivat jotenkin tehtyä, jos ei muuten niin sukulaisten lisäponnistuksin, - että heille kiitos!

Yksinäistä ei todellakaan ollut, koska siirtolaiset lisäsivät touhuillansa kaikensorttista vilinää. Toisella perheellä oli minua nuorempi poika Ja mepä ajateltiin, että tehdään halkoja aholla olevista männyistä, -Tuollaisista jotka ovat omana ryhmänään vapaasti kasvaneet Ja oksat olivat tavallisenkokoisen rungon paksuisia. Miehekkäänä' lähdettiin savottaan pokasaha ja kirves kainalossa. Oli siinä ähellystä, että ensimmäinen puu kumoon saatiin

Saha ahisti, vaikka veti minkä harteista irtosi, pihkan tukkiessa sen ensimmäisenkin raon. Tuossa näki, ettei tottumus ollut otteisiin tarttunut, kuitenkin saatiin se klapeiksi pirasteltua ja vielä toinenkin viimeisillä voimillamme hienoksi, toki ne olivat rungoista ohuimmat, muutenhan eväät olisi syöty jo ennen alkamista.

Oli meillä silti jonkunlaista yritystä selvitä keveämmistä hommista ja ei sormi aina pelkästi suuhun mennyt, asioitten eteen tullessa. Maaottelumarssikin taisi olla tuona vuonna, mutta en ole varma, enkä vuosista ensinkään niin nuukaa, kunhan laitan näitä paperille ja täysin muistinvaraisesti, eikä se ole samaa kuin ehdoton varmuus päivämääristä, kuin ei aina edes vuosista, mutta totta joka sana.

Meillä oli taloudellinen taakkamme, siitä ei päässyt mihinkään. Raha ei kasvanut kultaisilla oksilla, enemminkin täytyi kumartaa, jos meinasi saada jotakin hyvää suuhunsa. Pulaa oli kaikesta, eikä se vielä ahtainta aikaa edes ollut, ainakaan minun kohdallani.

Meni se kesä ja syksy elämän valtavirroista etäällä, mutta leipäähän mekin syötiin ja useimmin kylläisiksi asti. Neljäkymmentäyksi oli jatkoa edellisestä kesästä ja maassa rauha, ihmisten hyvästä tahdosta ei niinkään tietoa. Mutta tuleva kesä muutti taas kansan suurien uhraamusten tielle ja pelottavien mielleyhtymien temmellyskentäksi. Ja näin alkoi toinen maailmansota myös Suomessa.

Raja oli tuossa kolmenkilometrin päässä meistä, joten uhka ihan kuin poratuvassa. Ihmisiä alettiin evakuoida vaaran vuoksi. Toki sentään evakuointi tapahtui ennen sotilaallisten toimien alkua, eihän sellaista riskiä voinut ottaa, että puna-armeija olisi tullut vaivihkaa koteihimme melskaamaan, Ihmiset käskettiin poistumaan, ihan määräyksillä, eikä tänne jäänyt kuin muutama nuori ja poikanen, jotka sen välttivät, hekin luultavasti ihan räsähdyksen aikaan vähän etäämmällä.

Minun oli lähdettävä hevosen kanssa yhden meidän kylän miehen kera Anjalaan Ja siellähän toisetkin perheenjäsenet jo silloin olivat.

Lähtiessä oli vehnäsäkkejä Pajulahteen saakka, jossa ne poistettiin kuormasta nimilapuin varustettuna, myös kotiin jääviin esineisiin piti laittaa omistajan nimi ja osoite. Loppujenlopuksi minulla oli vain heiniä ja polkupyörä, ehkä jotakin pientä vielä.

Kun tultiin Klamilaan joku kiho sanoi että on otettava kuormaa, aikailin ja luurailin lähteäkseni paikalta, sotilas veti pistoolin kotelosta ja rupesi uhkailemaan jollakin pahemmalla. Eihän me silti otettu lisiä huoleksemme, koska oli ehdittävä sinä päivänä Metsäkylään, jossa yövyimme, jatkaaksemme seuraavana päivänä Anjalaan.

Siellä olin kolme viikkoa ja sota oli takaisin tullessa ollut jo aikoja käynnissä. Jo tullessa oli savuseinä itäisellä taivaalla, kun metsäpalot riehuivat kesäkuumalla. Kun pääsin kotiin, ei paikkaa mihin asettua, sillä sotilaita oli loukot täynnä. Lähdin katsomaan josko siellä rantanaapurissa olisi ketään kotona ja oltiinhan siellä. Illan tullessa (mikä oli. hyvin tyyni ja kaunis) alkoi kuulua konetuliaseitten ratinaa Suomalaisten yrittäessä Laitsalmelle. Siis kun tulin kotiin rintama oli vielä entisen rajan paikalla ja kotoa kolmen kilometrin päässä, ollen vielä siinä hyvän aikaa.

Kun korjattiin etäiseltä pellolta heiniä, siinä oli lähellä tykkipatteri, josta osa ampui Koskelanjoelle, siis itäsuuntaan ja toinen kaksi tykkiä kaakkoon Kiiskilahden suuntaan. Missä hommia tehtiin, olisiko ollut kilometrin, puolentoista päässä linjoista lähimmillään. Kun tulikomentoja alkoi kuulua, tiesi että kohta jyrähtää ja hevonen meni melkein polvilleen laukausten aikaansaamasta.

Minä olin häkintallaajana, eikä siellä ihmeesti huvittanut olla kun vihollinen ampui tykeillä sellaisella korkealla mäellä sijaitsevaa Suomalaisten tornia. Torni ei ollut aivan lähellä, mutta suunta oli kohti ja kun ranu räjähti sitä vähän epäili, josko kantaa tännesaakka. Toisinaan metsä paloi tornin ympärillä, ettei sitä näkynyt ollenkaan, arveluttaen; nyt ne ovat saaneet sen tuhotuksi, mutta savun hälvetessä siellähän se vaan yhäkin jökötti.

Minun poissa ollessani vihollinen oli ampunut meidänkin kylään tykeillä, vähän kuin huitaisten silti ja yhteen mökin päätyyn sirpaleet olivat särkeneet hieman vinttiosaa, samoin kanoja oli kuolleena läheisessä lepikossa. Enoni oli varovainen mies, hän siirteli maatalouskoneet ulos, etteivät tulipalon sattuessa tuhoutuisi, mutta niin vaan kävi, että kylvökoneeseen tuli täysosuma Ja entinenhän se romu sitten oli,

Arvaamattoman haitan tykkituli teki metsille, teräksen uppoutuessa puitten sisälle ja ollen kymmenet vuodet sahapuitten harmina ja ehkäpä osin sitä vieläkin. Härmänkankaalta ampui yksinäinen suurempi Suomalaistykki Koskelanjoelle ja meiltä voi seurata kranaatin kulkua, kun se pyyhälsi ilmojen haIki maaliinsa.

Koska nojaan pelkkiin omiin muistikuviini, pikku erehdyksiä sattuu, sille ei voi mitään. Asiat ovat vaan niin ja täydennettynä senaikaisilla kuulemisilla. Tuokin, että sanoin heinänkorjuusta tuolla etäpellolla, että rintamalle kilometri, puolitoista, ei saattanut olla totta. Anjalaan kolmeksi viikoksi kertyneen olemisen aikana ja silloin kun kahina alkoi, voikin vanhalta rajalta, ainakin Kiiskilahden osalta tulla muutoksia, siis ei ehkä oltukaan niin lähellä linjoja, vaan useamman kilometrin päässä siitä; mutta tykit yltivät ohitsemme takamaastoon rajattomasti.

Nämä kylässä enemmän olleet sanoivat seuranneensa kranaattien iskeymiä kylämme alueella ja sen olleen mahtavaa katseltavaa.

Enhän minäkään olisi pois lähtenyt, ellei hevosta olisi ollut riesana, eikä sitä voinut jättää tänne yksin oman onnensa nojaan

Lehmät kait paimensivat omaiseni johonkin, ja perimmältään kukaan ei tiennyt missä ne olivat? Anjalassa ollessamme lähdin Lapträskiin tutkimaan karjaluetteloita, mutta eihän sieltä niitä meidän mulIikoitamme tietysti löytynyt. Ja kun porukka palasi kotiin, saipa aikailla, ennen kuin tuli tietoa, että ne ovatkin Harjussa, vai kävikö kukaan meistä niitä etsimässä? Tuosta ei osaa sanoa.

Mutta rintama se vaan riippui tuossa Koskelanjoen, nykyisen Kurkelan kohdalla ja Kiiskilahti jossakin alkuvaiheessa Suomalaisilla ainakin osaksi, koska Anjalasta tuloiltana epäonnistunut Laitsalmeen hyökkäily. Tätä jatkui, mutta minä nuorena poikana en niin pitänyt väliä, koska asiat muuttuivat jos muuttuivat, tai pysyivät sitten paikoillaan

Sotaa kävivät tuossa lähellä, mutta me korjattiin heinää kaikesta huolimatta. Välillä maasto- ja metsäpalojen takia kirveltävin silmin,

Sitten tuli sekin ilta kun taivas alkoi punertaa ja vielä valoisana iltana kaiken lisäksi. Ryssä sytyttänyt rakennukset palamaan Ja ottanut pikomit, siis rintama lähti vauhdilla näiltä kulmiltamme huut hitolle. Outo tilanne sekin, että tämä tapahtui vihollisen yrittämättä ainakaan tästä murtautua lävitse Muurikkalassa nuo olivat tehneet väkivaltaisen tiedustelun linjojemme ohitse ja yhteenottojakin siinä syntyen, myös tappioitten muodossa.

Kun vallatut alueet pitäjämme kohdalla olivat menneen talven lumia, lähtivät siirtolaisemme koteihinsa, eivätkä kaikki rakennukset olleet tuhoutuneet ja toisen meillä majoittuneen perheen, koti sijaitsikin valmiiksi Suomen puolella, mutta ihan rajan lähellä siltikin.

Kotikylällä muuttui kaikki rauhalliseksi, tosin Koskelanjoella kaatui yksi kylämme miehistä, ensimmäisen jäädessä kentälle jo talvisodassa Vuosalmen taisteluissa. Kolmaskin meidän kylän mies kaatui jossakin Syvärin suunnalla Itä-Karjalassa ja hänen veljensä haavoittui poskeen talvisodan aikana, omaa miinaa paikoilleen laitettaessa.

Meille tuli kyltymätön halu päästä katsomaan, miltä siellä paruskin puolella oikein näytti. Oppaana oli tuo Kiiskilahdesta kotoisin oleva kaveri, sitten kun he olivat kotiinsa takaisin majoittuneet. Olihan se erilaista kuin Suomessa ja jo haju tuo aina myöhemminkin tuttu, jonka alkuperästä ei taideta vieläkään oikein tietää? Miinoitettuja alueita oli merkitty värillisin nauhoin.

Ja kaatuneet oli peitetty miten nyt olikin. Ainakin Kiiskilahden koulun lähellä saappaistakin oli osa näkyvissä.

Kiiskilahden koulun piha oli täynnä kaikenlaisia juoksuhautoja, aina rakennuksesta toiseen, kuin myllerrysten jäljiltä. Siinä koki ikimuistoisesti minkälainen haju ja löyhkä täytti huoneet ja sekamelska, jota kyseenalainen kansa aivan kun tuntui tarvitseva ja samaa vielä yhäkin,

Sillä kotiinsa palanneella nuorella oli käsikranaatteja jemmassa. Yksi venäläinen varsi-käsikranaatti ja kaksi munakranaattia. Mepä pojat olimme tyytyväisiä kun saimme tällaiset löydökset haltuumme. Etenkin varsiräjähde kiinnosti minun kaveriani, eikä malttanut olla kokeilematta niitä liikkeitä joilla se etäälle lennätetään. Radiosta saanut selville myös, että pitää tehdä jonkunlainen valeheitto kun lähietäisyydelle tuikataan.

Hän raplasi sitä kaiteella tavalla, kunnes sytytinosa tuli pesästänsä ulos, oltiin siis leikitty kuolemalla arvaamatta vaaroja.

Munakranaatit päätettiin heittää sytyttämisen jälkeen mereen, näkisihän siinä aika ryöpsähdyksen. Kaveri otti ensimmäisen sokan pois, iskien kranaatilla kantapäähän, kuullut että niinhän ne oikeat sankaritkin tekevät. Ei tapahtunut mitään... Poika varttui, sitten kopautti useankerran kallioon, kunnes viskasi pallukan mereen. Jälkeenpäin selvisi, ettei siinä ollut sytytintä ensinkään ja taisipa olla tuon kaverin pelastus pirstoutumiselta omaa tyhmyyttänsä.

Sitä mitä sille minun kranaatilleni tapahtui, en oikein muista, räjähtikö se? Vai kuinka? Sen verran on aika himmentänyt muistia,

Muuten noihin vihollisen asettamiin miinakenttiin rampautui useitakin tämän seudun nuoria ja joutuivat proteeseja käyttämään.

Sota oli sellaista epätavallista olomuotoa, ettei niin omiin kysymyksiin kiinnittänyt huomiota, oli siis ulkopuolista mielenkiintoista kaikenlaista. Töitä tehtiin miten jaksettiin, toisinaan taas jouten jollotellen, mutta perhekeskeisesti aina, emmekä ole tuosta vieläkään vierautuneet, joskaan minä ainakaan en ole ollut koskaan mikään sukulaisissa kävijä, eivätkä nuo jokainen toisetkaan.

Lentotoiminta kuitenkin jatkui koko sodan ajan, eivätkä kaupunkilaiset koskaan vaarastansa päässeet, maaseudulla sen sijaan oltiin enemmän kuin siviilioloissa, toki täälläkin, etenkin Virojoella joutui hälyytyksen tullen hakeutumaan sirpalesuojaan. Yksi kesäaamu jäi varmaan meidän kaikkien mieleen. Alkoi luoteen suunnasta kuulua lentokonemoottorien ääntä ja kaakkoon päin vaelsi yksi venäläinen pommari. Ja ennen meidän kohdalle saapumista ratisi lyhyt konekiväärisarja kun Suomalainen hävittäjä kokeili aseitaan.

Tullessaan tuossa hieman itäpuolella pommarin ulottumiin, teki hyvin jyrkän liikkeen alapuolelta vetäen koneensa pystyyn ja tulittaen ärhäkän sarjan pommikoneeseen, sitten sama liike ylhäältäpäin ja savua alkoi nousta vantkan kulkuvälineestä. Savu sen kun lisääntyi lisääntymistään, sitten tapahtui räjähdys, mikä irrotti toisen siiven ja kone leijaili kuin siipirikko ammuttu lintu alas taivaan sinestä, miten lie miehistölle käynyt?. Kait he menivät koneensa mukana.

Vaikka niin kuin omasta elämästä halusin kirjoitella, eivät nämä sotatapahtumat voine jäädä mainitsematta ja kait niillä jonkunlainen vaikutus olikin eteenpäin ajatellen. Sama arka ja herkän innostuva kaveri yhäkin olin. Lukuhullu kaikenlaisten sankaritarinoitten kyllästämänäfen häkeltynyt asioita etäämmältä tarkastelemasta.

Heti talvisodan päätyttyä alkoi salpalinjan rakentaminen ja enimmillään kolmekymmentäviisituhatta työntekijää, aluksi Ruotsalais joukko. Välirauhan aikana täällä meidänkin kyIässä kaiveltiin konekivääripesäkkeitä, rakenneltiin piikkilankaesteitä. Turan yli espanjalaista kehikkoestettä, myös moninkertaista tolppaestettä, josta eräs huvittava piirre.

Heillä oli tuossa aholla kaivo ja jota muitten kaivojen kuivuessa käytettiin. No herrat linjailivat suunnat siten, että kaivo olisi jäänyt väärälle puolelle ja siinä kohtaa terävä kulma.

Heitin sen kulmakepin menemään ja kun tekijät tulivat, rakensivatkin määritelmäni mukaisesti, vaikka olisi luullut ihmeteltävän sellaista ihmeellistä mutkaa esteessä, josta puutui se terävin kärki ja onneksemme tietenkin.

Vuosi neljäkymmentäkaksi oli melkeinpä nälän kanssa keinottelua ja armeijassakin sapuskat kuulemma alle kaiken arvostelun. Perunankuorikeittoa, sinappivelliä( jota minäkin sitten myöhemmin vihasin) Taisi olla kaurapuurokulttuuri kukoistuksessaan, eikä auttanut marinat eikä mitkään.

Venäläiset sotavangit saivat varmasti ala-arvoista ruokaa ja kun meiltä teurastettiin lehmä, se ei kelvannutkaan eläinlääkärin tutkimuksessa, näin vantkat tulivat kuorma-auton mukana ja iloinen pälätys oli korvinkuultavaa. Huonoa oli siis kaikilla, mutta mustanpörssin kauppiailla se oli kukoistuksen aikaa. Heitä kävi ja kierteli taloissa olisiko jotakin myytävää, eikä hinnasta tingittäisi, kunhan vaan murua rinnan alle saataisiin.

Kauppiailla oli omat vakikundinsa, mutta tällaiset äkkipojat saivat nuolla näppejänsä, Minäkin liityin suojeluskuntaan, että sain kiväärin haltuuni ja jonkun verran patruunoita, Harjoituksissa en käynyt kertaakaan, samoin tuo tuttu naapurin kaveri.

Tuossa lähellä on vanhojen kivilouhosten ryteiköitä, mitä ketut pitivät olopalkkanaan, siellä kävin usein kivääri kainalossa, Josko joskus tuuheahäntä sihdille sattuisi. Oli pyryinen illan hämärä pilvien peittämänä, ja juuri pimeä tulossa, näin lähdin yhden nuo-remman pojan kanssa jälleen tarkkailemaan louhokselle.

Hiivittiin leikkauksenreunaa ja miten ollakaan, huomasin että kettu makasi meistä tietämättä sellaisessa pienessä männikössä.

Ryömin melkein hangen lävitse seinämän reunalle ja ojensin torakkoni kohti viatonta repolaista. Tähtäsin ja laukaisin, ketun hypähtäessä korkealle ilmaan ja tajusin, että ainakin siihen sattui. Hiivittiin lähemmäksi ja sanoin, voipi olla heittäytynyt valekuolleeksi ja kun päästään lähelle ottaakin pikomit. Mutta aivan sydämestä oli luoti mennyt, ei siinä otus kitumaan jäänyt. Nylkijäksihän ei minusta ollut, mutta eräs vanha pappa teki sen mielellään.

Sain siitä silloin noin kahdeksantuhatta markkaa, joka oli rahaa köyhälle hintelikölle. Siinä minun metsästykseni, mitä nyt pari oravaa taisin tipauttaa ja surukseni myös varpusia, saadakseni tuntumaa pienoiskivääriin.

Me nuoret oltiin paljon yhdessä ja tytötkin... Ei se ongelma silloin ollut, sellainen siitä tuli vasta myöhemmin. Huuliharpun-soitto astui sitten kuvaan. Naapurin, tai lähes naapurinpoika sai huuliharpun, oikein ison sellaisen ja hänpä alkoi vedellä Kulkurinvalssia, ettei mitään. Itse olin saanut jo pienenä lapsena isän ostaman, sellaisen saranoilla vastakkain kääntyvän harpun, mutta jolle en silloin pienenä tainnut ja unohtui asia kokonaan.

Mutta kun yksi pystyi soittajaan huuliharppua, Suomeksi ’turpa-höylää’ miksi en minäkin. Kaivoin oman vanhan soittopelini piilostansa ja ihme ja kumma, aloinkin löytää Mustan Rudolfin säveliä. Siitähän sitä innostui vallan kamalasti. - En olekaan niin nuija kuin kuvittelin ja vaikka koulu meni kuin meni. Omanarvontunto nosti hetkiseksi päätään, vaikka tulokset keskinkertaiseksi jäivätkin.

Turpahöylä, vaati sekin määrättyjä oivallustaitoja, kuten basson selkeä rytmityskorko, eikä muuten makua asiaan olisi saanutkaan. Huuliharpulla soiteltiin omia pieniä nurkkatansseja ja hyvin kelpasi, enkä ollut näissä yksin, kuten jo sanoin, toisetkin siihen innostuivat, oppien taidon kantapäänkautta.

Tässä kai voi viitata siihenkin, että myöhemmin kuvioihin tulivat mandoliini ja hyvinkin mieluisana elämänsisällön antajana, toki kuitenkin hanuri sinä haasteellisempana instrumenttina. Asiat näitten toisten soittimien osalta tulivat kuvioihin vasta hyvinkin paljon myöhemmin.

Sota-aika oli sota-aikaa, eikä niin kuin nyt, sitä sen kun mennään, eikä meinata. Piti olla ikkunapimennyt, sillä valot olisivat houkutelleet viholliskoneita ihmisten rauhaa häiritsemään.

Erään tapauksen kerron kuin mallina tuollaisesta tilanteesta. Oltiin elokuvissa useamman kaverin porukalla, pois lähtiessä täysi pimeys, johon vaan kaikki sulloutuivat. Alamäessä eräs meistä käytti vähän matalaa askelta, että kantaraudat helisivät tien pin-taan (Saksalaissaappaissa raudat vahvikkeena olivat). No pimeydestä kuului; kuka se hiihtää kesällä! Toinen ääni tuumasi; ei sillä ainakaan omat saappaat ole! Sitten jotkut naiset menivät uteliaasti lähelle ja kommentti kuului: eihän se ’vähän yksinkertainen’ olekaan!

Tuo tilanne laukaisi nauruhermot, eikä siitä huvista tahtonut tulla loppua ja kaikki herahtivat melkoiseen röhötykseen, asianomaisen huomatessa viimeiseksi, että kysymys oli hänestä.

Tämä kaveri oli ja on hyvin fiksu ihminen, askeltamistyyli vaan oli mielenkiintoa herättävä ja tuokin alamäessä kulkiessa, luulen hänen muuttaneen sillä silmänräpäyksellä harppaustaan reippaammaksi.

Ei sitä paljoja tarvita, mistä sisältä purkautuva ilo aukeaa, jos ei sekään, milloin surusta silmät kostuvat, elämä on vaan tällaista ja kaikista ympäristötekijöistä huolimatta. Elettiin epävarmuudessa sodan keston suhteen. Ja mistäpä se ennustaja olisi löytynytkään - eipä mistään? Urheiltiin omaksi iloksemme, myös pidettiin aikamoisia palavereja, joissa käsiteltiin melkein kaikki asiat yksilökohtaisesti, kuin epämääräisestikin. Tytöt antoivat asioille mieltä kutkuttavan taustansa, eikä me seurusteltu, kunhan yhdessä pelleiltiin ja kuljeskeltiin. Muuten tehtiin tytöille yksi hyvä jekkukin, kun olivat niin sotilaitten perään. Puettiin kaverin kanssa sotilaskamppeet päälle, niitä oli jäänyt nurkkiimme, ei toki kaikkia alkuperäisiä tamineita, kuitenkin asetakit kummallakin, minulla lisäksi lakki ja kaverilla joku sitä muistuttava.

Tuli ilta ja tytöt kävelivät joukolla kylän kujilla, tietystikin yhyttääksensä solttupoikia, mutta mepä lähdettiinkin asialle. Muutettiin ääntämme, olimme hyvin herraskaisia ja kultivoituja.

Kuu paistoi ja ihminen olisi tuntenut toisensa, mutta meillä oli lakki hieman silmillä, eivätkä tytöt osanneet epäillä mitään.

Itsekin ihmettelin minkälaista roolia silloin vedimme, eihän minkäänvertaa harjoitusta näyttelemisestä. Mutta ihan totta! me keskustelimme pitkään kaiken maailman asioista. Ja tytöt, he uskoivat tarinoitamme!

Näkee, että manipulaatio on paljon vahvempi voima, kuin ku-vitellaankann. Toista tilaisuutta ei saatu, eikä edes yritetty, mutta tyttärille se oli epämukava kokemus, sen uskallan sanoa.

Noihin aikoihin hieman aloin maistella väkeviä, se oli todella pientä kaiken kaikkiaankin. Myös sellaista sunnuntaitupakoimista tuli myös harrasteltua, vaan ei jokapäiväisenä pakkotarpeena.

Näin kului aika ja asemasotavaihe rintamilla, joka kesti hyvinkin ehkäpä tuossa parikin vuotta, tarkoittaa sitä, ettei suurempia kahinoita ollut, tietysti pienimuotoista tappelusta siltikin.

Aivan arkisia asioita on näin kymmenienvuosien Jälkeen huono muistaa, mutta kaikenlaiset huippuasiat kyllä upposivat syvälle mieleen.

Äiti jaksoi keittää meille velliä ja puuroa, mitä muuta niukkaan tottunut olisi osannut edes vaatia. Kun oli sota, myös sodan armottomat kasvot edessämme, kaatuneina nuorina miehinä ja haavoittuneina, enemmän tai vähemmän terästä kantavina yksilöinä.

Sotaan osallistuminen

Suuret maailmanvaltojen johtajathan he vastuussa olivat. Mitä pieni kansa ja ihmiset suurille asioille voisivatkaan. On mentävä minne käsketään ja sehän on jokaisen kansalaisvelvollisuuskin.

Pohjaan tällä armeijaan menoani ja niitä kokemuksia, joita se toi tullessansa. Palvelin rannikkotykistössä ensin ja sitten raskaassa kranaatinheitinkomppaniassa. Alokkaana aluksi Rankin linnakkeella, sieltä Vanhankylänmaahan, sieltä sitten Suursaareen, se oli peruskaava minun kohdallani, ei kovin vaikeita paikkoja, mutta vaaroja siltikin.

Alku oli orpoa oloa näin kotona olleelle nuorelle miehelle, eihän kahdeksantoista vielä mikään ikä ole, sen tietävät he, jotka pitemmällä perspektiivillä asioita tarkastelevat. Silloin väessä oli se vanha kuri, kuin simputuskin arkisessa käytännössä ja sepä sieppasi joskus sieltä oikein tosissansa. Jos ei muuta niin ryhmyrit tipauttivat tulitikun salaa lattialle ja sitten olivat muka löytävinään meidän sinne viskaamana, Huuto ja mekkala kuuluivat alokkaan pelotusjärjestelmään, eikä siltä välttynyt yksikään iikka.

Petien oli oltava tiptop ja vaikka olisikin, niin ryhmyrit sanoivat, ettei kaikki ole kohdallansa ja hajottivat kaapit ja petit. Ei muuta kuin kolme kertaa kasarmin ympäri ja vuodelepoon vaikka oli keskipäivä. Illoin oli ulkona halko niskassa kääpiökäyntiä, ellei kyykkyhyppelyä, molemmat aika raskaita tarpeeksi tehtyinä.

Suljettu järjestys taasen oikeutti taakse poistumaan, maahan komentoja, riviin järjestymistä, käännöksiä sinne ja tänne, yksittäistä ryhdin löytymistä, herroittelua vaikka kyseessä korpraali. Tällaista ihan hyvää komentoon taivuttamista ja mehän sitä oltiin nöyriä poikia, jos ketkä.

Valan jälkeen alkoi asekoulutusaika. Jolloin torjuntakoulutuksessa raahailtiin vanhaa konekivääriä ympäri metsiä ja Vanhassakylässähän niitä kyllä riitti, vaikka saari olikin. Haapasaaren saaristoonhan tuo linnakesaarikin kuului, oli paljon muitakin saaria ja pienempiä luotoja.

Astuin asepalvelukseen 10.3.1943 ja siviiliin 21.11.1944. Tähän väliin mahtuu kaikenlaista, ylpeästä yrityksestä, hamaan turhan haikailemiseen asti. Sotilas tekee mitä käsketään, mutta hänellä on myös vastuu kanssakulkijoistaan, Näin se ainakin pitäisi nähdä.

Saarilinnakkeena olo suosi jatkuvaa koulutuksenomaista toimintaa. Ei varmaankaan aina tarpeellista, kuitenkin herrannappuloille hyvää pätemisen vastiketta. Asekoulutusaikana kun tuli hälytys yöllä, piti lähteä sängystään täysin pimeässä, hapuillen vaatteet kuin käsikopelolla ja juosta toista kilometriä unentuhruisena kevyille tykeille ja joilla ei ammuttu koskaan muuta kuin harjoitusammuntoja, Monilla oli lähellä paikka, johon sonnustautuivat, meillä taasen erinomaisen juoksumatkan päässä ja kiire oli.


Näytä suurempi kartta

Suomen laivasto majaili Haapasaaren ja Vanhankylänmaan välisessä salmessa, toki lähempänä Haapasaarta, mutta venäläinen lenteli saarenkin ylitse hyvinkin usein, vaikkei meitä suoranaisesti hätyytellytkään. Mutta syötiksi ei ollutkaan varaa asettautua, siinä olisi voinut mennä ainoa.

Eräänkin kerran kun olin veepeessä sairauden takia ja vilkaisin kasarmin ikkunasta, maataistelukone tuli kuin juuri minua ahdistelemaan ja minä paiskasin maahan lattialle, kun meni ohi syöksyin ulos lähellä olevaan kivikkoon, kun uudelleen tuli ehdin jo kallio-suojaan. Sitten siirryin kolmostykille (kuusituumaiset), asuttiin pahviteltoissa, vielä oviaukko pohjoiseen päin, eikä siinä yöllä hiki tullut, vaikka kiertovartion olisi pitänyt kaminoita lämmittää. He usein nukahtivat jossakin ja pakkanen melkein ehti kunnes joku viitsi tulipesään puita mättää.

Hyvä keksintö tuo paperipussi, ei sillä vertaa. Ensin kaikki rytkyt päälle ja sen jälkeen säkkiin hivuttautuen, eikä enää vetänyt. Mutta illalla yläpetillä oli tosi kuuma ja hiki sen kun virtasi, mutta eipä se lämmin yönmittaista ollut.

Ensikerran kävin lomalla viisi kuukautta palvelukseen astumisen jälkeen, ei täyttä, mutta noin... Kyllä koti tuntui kodilta, mutta meri näytti täällä niin saviselta ja pieneltä, ulkomereen verrattuna, jota tosissani ihmettelin? Sitten talvella, tai kevättähän se jo alkoi olla, yritettiin laivalla Suursaareen. Ei onnistunut, kun murtajan väylä loppui ennen avovettä. Siellä kaunis kevättalven sää ajattelutti, että jos nyt tulee vihulaisen lentokoneet, olemme tosi lirissä, kunnekas siitä olisi mistään suojaa löytänyt; että vaan takaisin Kotkan kautta tukikohtaamme.

Vähän myöhemmin lähdettiinkin suksilla tuota suurta saarta suuntana pitäen. Ahtojäitä oli talon korkuisina, mitä ei vielä aikaisemmin. Siinä sai käyttää kaikki keinot, että jaksoi pysyä populassa mukana. No päästiinhän me avoveden reunaan ja siitä moottoreilla sen vastareunalle ja taasen suksille, tai myöskin niitä kantaen ahtorytöjä väistellen eteenpäin.

Ja siellä se odotti tuo entinen lomaparatiisi, kasinonpuolikkaineen, oli kait edellisenä talvena Suomalaisten vallatessa saaren tuhoutunut osin.

Kolmen korkean vuoren jylhäksi tekemä paikka oli mahtava läheltä nähden, Noustiin rantaan Pohjoisrivillä ja siitä yli Pohjoiskorkean, mikä itäpuolelta ei ollut niin jyrkkä, mutta länsipuolelta sitäkin mahtavampi.

Lähes pystyä seinämää, mitä nyt vähän ulokkeita ja painaumia. Rappuset oli tehty halotuista puista ja yksi suora saattoi olla hyvinkin pitkä aina mitoiltaan, niitä sitten jatkuen yhä…

Niin kuin sanoin portaille käynti ensikerran ja ylhäältäpäin huimasi todella, olihan sitä melkein pystysuoraa seinämää ainakin lähes sadan metrin korkeudelta. Meidän saamien silloisten tietojen mukaan Pohjoiskorkea oli 128 metriä ja mäkien päällykseen sijoittuva Haukkavuori yli 155 metriä, kun taas Lounatkorkia 180 metriä, mutta noista luvuista virallisessa tiedossa on paljonkin vähennystä. Niin tai näin, Pohjoiskorkea kuitenkin rei-lusti 100 metriä, toisten mittojen vaihdellessa 140 ja 170 kohdalla.

Rappuset tuossa seinämässä olivat hyvinkin järeästä puusta kokoonpannut ja niin kuin sanoin, halkaistupuoli päällä päin ja pitkät solakat askelmien alispuut järeinä, kaidepuun (aina sillä vuoren ulkopuolisella sivulla ollen) käteen sopivana vahvuutena. Yleensä armeijassa oli omansa järkeily, ei sitä aina siviili-ihminen käsittäisi, niin kuin tuokin rappurakennelma haettu täysin jyrkkään vuorenkohtaan, missä kuitenkin siedettävän loivahkojakin kohtia, kulkunsa järjestää.

Kyllähän sillä aikaa vointi, kun länsipuolelta itäpuolelle kiire oli, kuka sitä hoppua vaan niin paljon tarvitsi? Tai olisikohan ollut jo tuolta turistien ja kesän viettäjien peruilta, aina lahonneet kohdat eri aikoina uusittu, kukapa sen tietää.

Kun keväällä neljäkymmentäneljä ei Pohjoiskorkealle vielä tietä ollut, meidänkin poppoo joutui kantamaan kranaattilaatikot noita portaita myöten ilmeisesti alas (vai oliko se toisinpäin?) Satuin onnekseni olemaan lomalla silloin, mutta kuulin, että heikommat kaverit veivät ensin yhden kranaatin kerrallaan, ja erikerralla toisen ja kolmas reissu muodostui siltä, että kuljetuslaatikkokin piti saada kranaattien suojaksi.

Välttivät että riskimies heitti laatikon pykälään, kipaisi sen perille ja lähti hakemaan toista, kait niitä jotakin kolme kappaletta urakkana oli Ja he olivat pienen ajan jälkeen valmiit, mutta ne heiveröisemmät kaverit suorittivat urakkaansa koko päivän. Niin kuin sanoin, en ollut katsomassa, vaan on kuulopuheen perusteella muistiini tallentunut.

Tekisi mieli mennä takaisinpäin ajassa Ja tuonne Vanhankylän aikoihin, sillä sieltä jäi jotakin olennaista mainitsematta.

Ensiksi noihin maihinnousu-harjoituksiin, mitä eri saariin tehtiin. Oli päivä- ja yösellaisia, mutta joka kerran ei rantaan kuivana selvitty ja siellä sitten tarvitsi märissä vaatteissa ehkäpä koko yökin värjötellä. Oli myös desanttijahti, yleensä se tapahtui sunnuntaina, silloinhan sitä muusta;palveluksesta vapaata runsaammin oli.

Yhtäkään desanttia emme haravoiden saaria kiinni saaneet, mutta näkihän siinä luonnonkaunista Haapasaaren saaristoa, etenkin hienoina kesäpäivinä moottorilla leppeillä laineilla liikkuen.

Ja vielä kotvanen Vanhakylän muistoja. Rakenneltiin torjuntakoulutusta silmälläpitäen jonkunlaista harjoituskorsua, mikä sitten tuhottaisiin, kuin myös useampitolppaiseen piikkilankaesteeseen tehtäisiin räjähteen avulla miehenmentävä reikä. Ja myös tarkoitus karaista miehiä todempia toimia varten, ensin 8 kg ja toinen jo jotakin 15 kg, että kyllä siinä ytyä piisaisi. Lauta työnnettiin esteen alle, me äijät hyvin lähelle latausta. Näin panoksen räjähtäessä oli kuin moukarilla kupoliin olisi kumauttanut, sen suuren latauksen lähellä en itse ollut.

Sen harjoituskorsun räjäyttämisen kanssa kävi niin, että se jäi suutariksi. Joukkueenjohtajana toiminut vänrikki otti meitä kaksi poikaa lähetikseen, muu poppoo seurasi asiaa kauempaa..

Vänrikki otti venäläisen varsikäsikranaatin ja me siinä takana. Hän selitti periaatteita, kuinka tällainen viholliskorsu tuhotaan. Oltiin siinä viidenmetrin päässä kohteesta. Hän selitti, että tällaisessa tilanteessa tulee tehdä niin sanottu valeheitto, siis nykäistä varrella terävästi taaksepäin, jolloin nalli sytyttää langan, jonka paloaika oli siinä kolmisen sekuntia. Näin tuo johtajamme toimi, mutta kun piti osua korsun ampuma-aukkoon, kranaatti ei sattunutkaan ja mennyt siitä sisään vaan kierähti lähelle jalkojamme. Mihinkäänhän siinä olemattomassa ajassa ei ehtinyt, mutta vänskä heittäytyi itse siihen meidän ja kranaatin väliin ja niin tekee vain vaistomainen tosi sotilas, että tuosta kiitos. Hiekat saimme silmillemme ja taisi paukusta olla se pahin sirpalekuorikin poissa, mikä vain ihan sitä varten, että terästä singahtaisi tappavana ympäristöön, että tämän verran taannehtivaa tositietoa.

Aivan samoihin aikoihin tuli yllättäen yksi viholliskone melkeinpä merenpinnassa lentäen itseämme kohti. Haapasaaren hautausmaa oli siinä ihan vieressä jossa harjoitusta pidimme. Minä hyppäsin hautuumaan kiviaidan sisäpuolelle, toiset mikä minnekin, kone pudotti vain yhden pommin, joka sekin räjähti rantavedessä aiheuttamatta huolta, sen vaan näkee, että se viimeinen leposijakin voi olla turva, mikä tietysti jokaiselle matkansa päättäneelle kuuluukin.

Tässä puikahti juuri mieleen vielä yksi Vanhankylän tapaus.

Koivistolla oli hukkunut Haapasaarelainen mies, ollut vedessä ehkäpä parisen viikkoa, sotilas hänkin kaiketi. No, vuorolaivalle tuli sellainen sota-aikainen puulaatikko, tuollainen kanttilaudasta kyhätty laatikko, missä sankarivainajat yleensä kuljetettiin kalmistoihinsa, mutta tämä kaveri oli mätänemistilassa kesän kuumuudessa. Eikä valtiolla rukkasia meille tarjottavaksi, sama toistui sitten mottejakin tehdessä.

Valkoista visvaa valuva laatikko oli paljain käsin nostettava jonkunlaisiin kärryntapaisiin ja olihan siinä hevonenkin puikoissa mutta se kaamea haju, kun piti laatikkoa siirrellä, se jätti nenään pitkäksi aikaa raadonhajun, kunnia tietysti miehelle.

Sitten taas Suursaaren maisemiin. Kun tultiin vuorenseinä alas niin hiukkamatka etelänsuuntaan, siellä varttuivat nuo kolme erittäin persoonallista rakennusta.

Pahviteltat ulkovuorinaan listojen kanssa tehty pystylaudoitus. Kelpasipa siellä lutikoitten viihtyä, kuten karvaasti myöhemmin koimme. Yhdessä majassa olivat aliupseerit, kahdessa me muut sotilasarvoltamme sotamiehet, alkujaan tosin tykkimiehet, mutta kun porukkamme oli alistettu jalkaväkiosastoon, niin vaan sotamiehet.

Kivääritelineet olivat pelkkiä havukatoksia ja niissäpä tuo Ruotsalainen morsiamemme rupesi ennen aikayksikköä punastelemaan, siis ottamaan ruostetta pintaansa. Me olimme komppanian ykkösjoukkue, eikä se tarkoita mitään valioporukkaa, niinkuin kaikki arvaavatkin. Haukkavuorella toinen joukkue.

Kolmas joukkue Lounatkorkialla ja ne eivät osallistuneet Saksalaiskahinaan syksyllä neljäkymmentäneljä, ja jo ihan siitä syystä, etteivät heittimet taistelualueelle tavanneet.


Näytä suurempi kartta

Suursaaren helmassa herttaista on.... Niinhän sitä aikoinaan laulussakin sanottiin, eikä se kait tänäkään päivänä tuosta muuttunut, isännät vaan polajavat sellaista kieltä josta perisuomalainen ei himppuakaan käsitä.

No me sitä asetuttiin taloksi noihin pahvimajoihin ja koska jo aiemmin oltiin moisiin tutustuttu, kävihän se laatuun.

Kaksikerroksiset puupetit pitkin sivuseiniä, kamina ovensuussa ja perällä sellainen pöytätaso, siinä puitteet syksyyn saakka, jolloin siirryttiin Haminan kautta Virolahdelle kangastelttoihin.

Lumien sulettua aloimme joutua kaikenlaisiin työhommiin. Oli heittimiin tutustuminen. Tämä 120 millinen raskas heitin oli Tampellan tekemä ja aivan käyttämätön uusi, kuten kaikki toisetkin putket. Siis, ensiksi putki, siihen vastalevy, mihin putki tuki, ja jalusta, jossa hydraulisesti toimiva jarru, takaisin iskun tasaamiseksi. Joka heittimellä tarvittava miehistö jonkun aliupseerin johdolla. Keskiötoiminta ja tulenjohtue, mistä maaleja voitiin tarkastella osumien havaitsemiseksi.

Heitintä liikuteltiin kumipyörillä varustetussa yksinkertaisessa siirto ajopelissä, miesvoimin meillä, koska muuta mahdollisuutta ei ollut.

Maastomittauksia, suuntakehä ja pitkä nauhamitta työvälineinä. Kaikenlaista kepin pystytystä ja poistempaisua tarvittiin, että maalit löytyisivät tarpeen tullen helposti ja osumat millintarkkoina ja tehoisina. Emmehän me poikaset tuota enemmin ajatelleet, ol-tiin vaan nuoria ja huolettomia, eikä huumori ollut vieras sakissamme, kaikkea muuta.

Tällainen maan hiljainen, kuin minä, en kyllä haloota mistään nostanut, vaan myötäilin asioitten kulkuja isommin narisematta.

Sekin huomattiin, että meidän työpanosta tarvittiin, vaikka saarella oli ollut kaksituhatta miestä ainakin edellisestä vuodesta.

Kannettiin olalla kahteen mieheen hirsiä Pohjolskorkealle. Ammusvarastojen eteen tehtävien, kivillä täytettävien arkkujen kehyksiksi. Valettiin betonista konekivääripesäkkeitä, ei kärryillä vaan paareilla, sellaisilla joissa oli ohennetut aisojenpäät ja retuutettiin massat valettaviksi. Usein pojat sanoivat, ettei täällä ole kehdattu linnoitustöitä tehdäkään ja meidät on väkisin laitettu orjanhommiin, mikä ei tuntunut yhtään liioittelulta.

Harjoituksia tietysti, mutta harvemmin suljettua. Muutamat koko komppanian maastoharjoitukset pidettiin KiiskinkyIässä, tuolla joka oli kuusi kilometriä paikastamme etelään. Saarihan oli yli yksitoista kilometriä pitkä, eikä armeijanhommissa voinut hortoil-la ihan missä tahansa ja puolustusvalmiudenhan oli säilyttävä.

Vaikka olimme saaressa, emme läheskään rannalla. Ihan tavallisessa mäntymetsikössä oli majamme, samoin metsästä raivatulla aukiolla avomaastossa heittimemme. Ylhäällä Pohjoiskorkealla oli kyllä uudet heitinasemamme kallioon louhittuna valmiina, en vaan tiedä miksi sinne ei ehditty muuttaa, ammusvarastojen siltikin ollessa jo siellä?

Aukio, jossa heittimet sijaitsivat, oli Pirunpellon reunassa, josta jo koulukirjat mainitsivat ja ehkä kaikilla on jo jonkinlainen käsitys niistä. Länsiranta saaresta oli hyvin mustaa kalliota ja kesähelteellä niin kuuma, ettei sille paljasta jalkaa laittaa.

Uimassa käytiin, sillä tuolla metsänkeskellii oli helteillä piru 11 is e? n kuuma. Mutta kun muutaman metrin rannasta ulospäin, jo alkoi hirvittää Ja vesikin oli aina liian kylmäntuntuista.

Todella jyrkkä oli tuo mustankallion peittämä resuinen rantanäkymä ja äkkijyrkkä painui kun lähes suoraa seinää alas pohjan suuntaan, veden ollessa niin kirkasta että ainakin viisi metriä näkyi, ehkäpä paljon enemmänkin.

Elokuvissa käytiin kasinolla harvakseltaan, siellä myös kävi Saksalainen mittausryhmä, joka oli majoitettu saaren eteläpäähän.

He tulivat rinta pystyssä, laulaen niitä omia marssilaulujaan ja sotilaallisuus oli sitä, mitä vain Saksalaiset osaavat.

Minulla oli Suurkylän laidalla olevassa iiteepatterissa kaveri joka aiemmin oli töissä meidän kylässä ja siellä kävin monesti aikoja kuluttamassa, kun vapaata oli.

Eipä juuri muualla tullut käytyäkään, luonto olisi kyllä ollut jylhää katseltavaa, mutta sotilashommissa ei sellaista niinkään tullut korostettua. En muista että vihollinen olisi sinä aikana mitenkään antanut kuulua itsestään, paitsi Suomalaisten lentokoneitten ohjauksessa venäläinen isoinkin voimin tulittaen ja pommittaen Saksalaisten hallussaan pitämiä ranta-alueita.

Kaiveltiin kämppiemme viereen sellaisia juoksuhaudantapaisia, mitkä olisivat nekin käyneet sirpalesuojista jos olisi tarvittu.

Vihollisen suurhyökkäys alkoi kesällä ja Suomalaisten oli pakko perääntyä mahdottoman ylivoiman edessä. Ja väliin taisi täysi paniikkikin päästä yllättämään, mitä lehdistä esimerkiksi viimevuonna sai lukea.

Meille se ei tuonut muita muutoksia, että joku kaveri joutui lähtemään Teikarinsaareen, johon vihollinen kohdisti suuren paineensa.

Esimerkiksi setäni haavoittui pahasti käteen tuossa taistelussa, luodin mennessä pitkin käsivartta kyynärpäästä ranteeseen, mutta sitkeänä miehenä' hän teki sisulla töitä kuin toisetkin.

Setäni oli yksi heistä jotka ihan viimetipassa saatiin pelastettua. Eräs meidän porukan poika selitti minkälaista hullunmyllyä siellä oikein oli. Hän sanoi laittaneensa kellon ja lompakon lakkiinsa, heittäen muut vaatteet menemään ja uiden pelastui varmalta kuolemalta, vaan eivät kaikki niin hyviä uimareita olleet, vihollisen koko ajan pommittaessa ja tulittaessa heitä.

Mutta kun syksy alkoi lähestyä, alkoi meidänkin tarpeellisuutemme näkyä. Koska olimme uusi raskaan aseistuksen joukkio, ei aikaisemmasta kokemuksesta heitintenosalta voinut puhua, mutta sekin aika koitti pian.

Syyskuun viidentenätoista päivänä Saksalaisten olisi pitänyt olla poissa maasta ja kello kahteentoista yöllä. Olimme juuri elokuvissa kun tuli taisteluhälytys, no niitähän oli viimeaikoina ollut tuhkatiheään. Mentiin heittimille, mutta emme poistaneet säi-lytysrasvoja, emmekä tehneet muutakaan valmisteluja, loikoilimme vain odottaen että pääsisimme kämpille,

Ja yllätys oli suuri, kun piti saattaa pyssyt ampumakuntoon. Säilytysrasvoissa olevat heittimet ja taistelukomentoja, ei kehnompaa ajoitusta, oltiin kyllästytty tähän pelleilyyn.

Kun tuo määräaika täyttyi, eivätkä Saksalaiset olleet lähteneet, sen sijaan jotkut ajoivat suoraan aallonmurtajalle pyrkien komentajan puheille. Everstiluutnantti Miettinen ei hyväksynyt sakujen vaateita ja kuitenkin koko ajan joukkoja tuli maihin.

Suomalaiset vaativat itsepintaisesti Saksalaisia lähtemään.

Nämä eivät noudattaneet käskyä ja täysi rähinä. Saksalaiset laivat avasivat valtavan tykkitulen, mutta se suuntautui ainakin meidän kohdalla yli ja eiväthän iitee ammukset räjähtäneet ilmaa halkoessaan, ennenkuin niiden oli määrä räjähtää. Mutta hornamainen tunneitta pimeässä yössä vallitsi. Ei erottanut räjähdyksiä toisistaan, kaiken ollessa yhtä jylyä ja meteliä.

Vaikka meidän heittimet olivat säilytysrasvassa, papua vaan putkeen. Epäilytti jos tulee putkiräjähdys ja mennään kaikki mukana.

Näinhän ei käynyt, vaan tehokasta ammuntaa alettiin harrastaa. Tulenjohto antoi kiitoksen tarkasta työstä, eikä Saksalaisilla ollut naurun aihetta. Jälkeenpäin saadut vangit sanoivat, ettei tällaista ollut itärintamallakaan.

Se paha oli ehtinyt tapahtua, että kaikkein raskain tykistö oli siirretty pois saaresta, koska Venäjän kanssa oli jo tulitauko.

Tuo yö oli kuin pahaa unta. Väsytti mutta siihen ei kannattanut kiinnittää vähänkään huomiota. Oli vaan toimittava ohjeitten mukaan ja sillä siisti.

Olin apusuuntaaja, joka pitää kahdensuuntaiset vesivaa’at aina tasapainossa ja ryhmiä ammuttaessa väänsin veivistä määräkierroksia, että tulesta tuli peittävää. Meidänkin ammuksista oli osa jo viety saaresta ja niillä, mitä oli, täytyi pärjätä. Illan suussa kun vastahyökkäyksen piti alkaa, oli aika rajallinen kranaatti-määrä, sen jälkeen olisi ollut tartuttava kivääreihin ja mennä etulinjaan.

Saksalaisten tykkien ammukset olivat paljolti valojuovaisia ja siitä näki mikä korkeus oli haettu, eiväthän he voineet rantaan ampua, siinähän olisi mennyt omia. Pohjoiskorkealla kävi aika mäiske, tuollahan oli tiilisiä varantorakennuksia ja elintarvike- ja ammussellaisia. Kun ammus osui me nähtiin se syrjäsilmällä, olihan tuo korkea vuori ihan pienen matkan päässä. Siellä syttyi joku patruunavarasto tuleen ja kipinöi kun päistärkokko ennen, ratisten mahdottomasti. Suomalaisilta lensi Suurkylän laidassa ammusvarastokin ilmaan, mutta ei sitä sen melun keskellä edes huomannut.

Yöllä istuin hetken kannon nokassa ja eikö siihen mötkähtänytkin kahdenkymmenen millin ammus noin metrin päähän, sai kait kimmokkeen jostakin puusta tai muusta.

Päivän valjetessa ryminä rauhoittui, ihan joitakin hajalaukauksia vaan kuului, Jos sitten niitäkään. Meille tuli määräys tarkistaa heittimemme suuntaus, sillä kasinon luona tulenjohtaja huomasi liikettä. He tehtiin millintarkkaa työtä ja vain meidän heitin ampui. Kohta tuli komento; tuli seis! Emmehän tiennet, että herrat olivat siellä neuvottelemassa.

Jossakin iltapäivän tunteina olin hieman kuin unen horteessa, heräten lentokoneen surinaan ja kun avasin silmäni pommi juuri lähti putoamaan, no minä säntäämään kaivamaani poteroa kohti, mutta itsesuojeluvaisto laittoi menemään maahan. Ei se meille ollut tarkoitettu, vaan Pohjoiskorkean kupeelle, jossa yksi Virolahtelainen kaatui, ilmeisesti niin, että sirpale räjäytti käsikranaatin.

Loikoiltiin erään toisen kanssa sellaisessa mäenrinteessä, kun yllättäen lännestä tuntui tulevan lentokoneita,olivat hyvin matalalla, pari aina rinnan ja niitä kymmenittäin. Siivissä tykit läpättivät että maa tärisi, oletin että ovat Saksalaisia ja meille tuli pilvenreunalle lähtö.

Tuossa mäenrinteessä oli kymmenittäin tyhjiä ammuslaatikoita, sen tähden siihen heittäydyttiin. Kaveri vapisi päälläni aivan samassa tahdissa kun lentokoneitten tykit jylisivät. Ei olisi tarvinnut muuta kun uskaltaa katsoa niitten tunnuksia, eiköhän olisi selvinnyt, etteivät meitä ole lihvaamassa.

Silloin todella pelotti ja aivan turhaan tietysti, mutteivät ne Suomalaiset sotavangit, jotka Saksalaiset olivat ottaneet, heidän, ainakin viiden kohtaloksi tuli kaatua isänmaan puolesta, vieläpä sellaisten lentäjien toimesta, mikä meidän vihollisemme monet vuodet. Yksi tapaus ja sävähdytti, kun eräs paljaspäinen nuori kaveri tuli juosten ja hokien: Sakemanni tulee! Siinä silmänräpäyksenä olimme maassa vatsallamme, asettaen käsikranaatit viereen ja sohlomme itäsuuntaan. Osa porukasta Juoksi vastaiseen metsänreunaan, mikä mielestäni olikin viisasta jos tosiaankin Saksalaiset olisivat päässeet linjoista läpi.

Heittimenjohtajamme, nykyisin hänkin Virolahtelainen, entinen miehikkäläläinen totesi, että oli kivaa nähdä sinut vierellään, eikä muka ilmekään värähtänyt. Asia ei ollut ensinkään näin, mutta kenelle sitä näyttämään. Sitten minullekin tuli kuin vihanhinku noita uusia vihollisianne vastaan ja tunsinhan samoin koko mähinän ajan. - Että entinen aseveli iskee ystäväkansan selkään.

Toki on myönnettävä, että Suomi petti kyllä sekin suojanansa olleen valtion, vaikkakin Hitlerin johtaman. Sitä illansuussa tapahtuvaa hyökkäystä ei koskaan tullut, koska niksmanni antautui sitä ennen, jos sen olisivat tienneet, että heille oli apuvoimia hyvinkin lähellä tulossa, tuskin asia olisi päättynyt tällaisella tavalla.

Seurasimme tuon laivasto-osaston hiippailemista etemmäs saarestamme ja siellä se vasta sota alkoi kun vantka hyökkäsi paljojen konemääriensä kanssa kimppuun. Vesipatsaita nousi kuin suihkulähteitä. Lentokoneita tippui aivan selvästi osumia saaneina mereen, tappioita tuli varmasti molemmin puolin, mutta sehän olikin heidän sotansa, ei meidän.

Heti kun oli mahdollista, lähdimme etsimään aseita, koska oletimme että niitä oli piilotettu hiekkaan ja ties minne. Ensiksi tulee muistaa, ettemme mekään olleet etulinjasta kuin vajaan kilometrin päässä, eikä paikkamme mitenkään ihan turvalliselta tuntunut.

Ensimmäisen Saksalaisen kaatuneen tapasimme Pohjoiskorkealle johtavalla tiellä, vähän alamäkeen tielle tuupertuneena nuori mies siinäkin meni ja aivan turhan tähden, otin hänen vierestään toisten taskusta kaivelemat muutamat esineet muistoksi, Siinä oli joku merkki, partasuti, ja valokuvia, oliko kaksi vaiko kolme?

Suurkylään saapuessamme kaatuneita oli koottu riveihin, heitä oli pahasti haavoittuneita, jotka olivat sen jälkeen menehtyneet, oli hyvinkin terveennäköiseksi jääneitä vainajia, aivan kuin eläviä pitkä rivi. Maihinnousulautoissa kuoli myös monia, toisia täysin kuin kypsennettyinä, punaisensävyisinä, kalkki karvat pois-huitaistuna. Oli sellainenkin kaatunut, jolta kypärä ja päälaki olivat tiessään, aivojen pudottua viereen maahan, ainoat aivot, jotka tähän päivään mennessä olen nähnyt.

Siellä tutun kaverin iiteepatterilla tai sen läheisillä rinteillä oli myös monia korjaamattomia kaatuneita.

Säälittävintä minusta kun Suomalainen sotilaspappi ja sairaanhoitolottia oli kokoamassa niitä viittä Suomalaista, jotka hajosivat siinä suuressa venäläisten pommituksessa.

Kaikki sodat ovat mielettömiä ja tämä Suursaaren taistelu eritoten. Saksalaisia meni enemmän, Suomalaisia vain ehkä viitisenkymmentä, tai sekin alle. Mutta jälkijuhlat meillä olivat mahtavat.

Jotkut neropatit olivat hankkineet suuria pulloja, mitä se nyt olikaan, kaiketi jonkunlaista konjakkia ja myivät sitä pakinkansittain. Minäpä heti ostamaan yhden annoksen, sitten rupesin pelkäämään, jospa se loppuu? Ja ostin vielä toisenkin kannellisen.

Kait se hivenen aikaa rallatutti ja kertoivat minun soittaneen huuliharppua ja jopa laulaneen, mutta heräsin vasta seuraavana aamuna aivan kuin väärän pään kanssa. Sepät metelöivät siellä hirmuisesti ja piti vielä lähteä tyhjentämään maihinnousulauttoja tavaroista. Oli sekin päivä, mutta kun muisti, että näinkin selvittiin, oli siinä hyvääkin mukana.

Aina kun tuli ruumis esille, vinkkasivat Saksalaisille sotavangeille, että tulkaapas noutamaan kaverinne ja he kantoivat kaatuneensa käsittääkseni kaikki toisetkin Kappelniemen hautaan.

Tuhatkunta Saksalaisia jäi vangeiksi ja silloinen Neuvostoliitto vaati heidät itselleen, joten joutuivat poikaparat johonkin Uralin suolakaivoksiin, taikka mihin, mutta syyttömiähän he tähän kaikkeen olivat. Herrathan ne määräävät pienempiensä kohtaloista, jos ketkään.

Kun käytän Suomalaisista ja Saksalaisista suurella kirjaimella alkavana, ei se tosiaankaan taida olla kielellisesti oikein?

Eikä se ole sekään syrjintää kun venäläisestä mainitsen, vantka, tai muuta. Näihin puoliin en edes pyri saamaan vastausta, kun en siihenkään, miten oikein kieliopillisesti juttuni kerron.

Venäläisiä odotettiin jo Suursaareen kun me laivasimme tavaramme Haminaan lähtevään laivaan, aseita ei olisi saanut viedä minnekään, mutta mepä otimme kuitenkin heittimet mukaamme, Haminassa oltiin siinä torin reunassa olevassa koulussa ja niin hiton likaisina, kuin ihminen vaan saattaa, otatin yhden Tilli nimisen kanssa siitä pikavalokuvankin. Nyt alkoi sellainen metsäIäisen elämä Virolahden kirkonkylän, Mässelin ja vielä pidemmälle Hurppuun päin olevan suon laidassa tuollaisen, sanoisinko turhanpäiväisen, enimmin tulisi sanoa, pierunpolttelun harjoittamisen.

Sillä sellaisestahan kilpailu tuli, kuka pitemmän lieskan takamuksistaan aikaansaisi ja tikutkin joskus loppuivat innostuneen urheilumielen saadessa vallan.

Lanttuja varastivat jostakin kirkon läheltä, taisin minäkin jossakin lähistöllä olla, mutta operaatioon en puuttunut.

Kangasteltassa marraskuun lopulle saakka, sopisi kokeilla olemisen muotona, kekseliäimmät rakensivat nuorista ohuista puista sellaisen pedintapaisen, ettei ihan maaperässä tarvinnut uinailla.

Punttasin ja sain kaksi vuorokautta kovennettua arestia, joka seisottiin täysi ämpärillinen hiekkaa repussa ja arveltiin, että saataisiin herrat tuosta sotaoikeuteen, kuinkahan olisi käynyt?

Seitsemän jätkää meitä oli ja minä toiseksi viimeinen kämpille tulija. Mutta vaan meistä kaksi suoritti tuon kovan urakan täysimääräisesti lävitse, monet pyörtyivät, toisilla ei kestänyt kivääri olalla ja miten selvisivätkään tekemästä heille määrättyä?

Marraskuun kahdeskymmenes päivä kun lähdimme Haminan suuntaan marssimaan jalkapatikassa. Lapikkaani hiersivät turkasesti, silti sinne kasarmille sellaisessa lumenpöppörössä päästiin.

Yövyttiin ja seuraavana päivänä koitti siviili, että silleen …

Siviilissä

Kun ihminen on vasta kaksikymppinen ja jo käynyt intin, ei voi olla muuta kuin onnellinen. Ja juuri se ikäluokka, mikä vähimmillä palveluspäivillä pääsi. Seuraavan vuoden alkupuoliset eivät enää päässeetkään siviiliin tämän suuren kotiutusoperaation yhteydessä, että näin meille 1924 syntyneille, sen loppuvuodella lisäksi, onni oikein potkaisi.

Taas sai olla perheen parissa. Äiti sai katraansa kokonaisena ympärilleen ja sisarukset, hekin olivat kasvaneet kaikessa mielessä. Tuokin minua nuorempi veljeni, hänkin jo kuusitoista vuotta mittarissa ja riski nuorimies kaiken lisäksi.

Työntekokaan ei ollut enää sitä hentorakenteisen hujopin yksinyritystä, vaan jo toinenkin valmiina ruoriin käymään.

Sisaruksistani ehkä tuntui, että minä yritin olla jollakin tavoin kuin johtaja asioissa, mutta eihän niin ollut. Hoputin kyllä toista touhujen pariin, kuitenkin vain siksi, että saisin itse enemmän huilata.

Tytöistä tykkäsin yhäkin ja sota-aikanakin eräs kylän heistä miellytti kovasti, mutta tällainen kaino kokematon juippelo ei uskaltanut suoraan sanoen syvempiä tunteitaan ilmaista.

Kysytte varmaan; oliko sinulla tunteita edes? Oliko sinulla päämäärää hankkia asialle, sille kuuluva asennemuutos ja taitaisitko huoltaa asiasi niin, että toinen rinnallasi kestäisi eli viihtyisi?

Myönnön etten ajatellutkaan sitoa itseäni vasten tahtoani ihmiseen, jota tulisi rakastaa ja kunnioittaa ohi omien mieltymysten.

Oli myös joku pieni haitta jo tuolta nuoresta saakka, etten ole edes oikeutettu tarjoamaan sitä extraa, mitä oikeilta uroilta odotettaisiin. En kehollisesti kyvytön, - en ensinkään, mutta henkistä särmää, sitä ei ollut, eikä tosissansa siinä parhaassa muodossa tullutkaan, silti olin sana herkästi vaistoava kuin jo menneinäkin vuosina, saaden tytötkin halutessani nauramaan kujeillessani.

Tuo ystäväkysynys lieneekin kait jonkunlainen mittari tuolla rinnan seutuvilla ja jota en ole koskaan oikein osannut tulkita, sen selvitessä kaikenlaisia tohelointeja matkani varrella tehdessäni.

Vuosi 1945 meni jo siviilirutiineilla, työssä, pienessä lukuinnostuksessa, vapaa-ajan käytön monipuolisuudessa, ainakin omasta mielestäni. -

Vuoden syksyllä hankittiin sellainen matala viisirivinen hanuri, jonka veljeni niin kuin suunnitteli käydä katsastamassa rippikoulukaveriltaan, mutta minullapa oli suurempi kiire ja hain sen jo ennen sitä sunnuntaita, milloin veljeni piti asia hoitaa. Sanokoon tuo jo jotakin, mitä koko sydämestäni mielin, sen ollessa harmonikka ja mistä tulikin sitten vuosikymmeniksi oikeastaan ainoa sylissäpidettävät kaikenlaisen muun pehmeän ja viehkeän sijasta,

Eikä hanuri ollut pelkästi minun käytössäni, silla jonotustakin piti opetella saadakseen oman vuoronsa näpelöidä näppylöitä.

Hetimiten alkoi jotakin saada tuosta ikikuluneesta laatikosta ääniä irti. Toiseksi nuorin veljeni (josta tulikin ammattimuusikko) hän oli varmasti minua hänttärämpi löytämään oikean otteen soitosta. Joten kilpailuasetelma oli valmiina, pysyen sellaisena ainakin niinä alkuaikoina.

Viikonvaihteeksi piti käyttää ikkunapaperia palkeen tiivistämiseksi, että jonkun verran kielienkin kautta kulkisi ilmaa, eikä pelkästi niitten ohitse.

Vähän takaisin tuohon kevätkesään. Minullapa ei ollutkaan kesäkenkiä ja tansseissakin olisi pitänyt saada käydä? Kun oikein tuosta huolehdin, eräs suutari Virojoelta antoi osoitteen mistä ehkä mahdollisesti kengät löytyisivät ja tuo paikka sijaitsi Lahden kaupungissa. Silloisin kulkukeinoin hyvinkin hankalan homman takana. Mutta kun kenkiä ei ollut, ne oli hankittava!

Sullouduin linja-autoon ja mitkä olivat aina tupaten täynnä matkustavaisia ja päädyin Haminaan. Siitä sitten Lahteen rautatietä hyväksikäyttäen, vai oliko bussilla? En nyt tarkkaan tuota muista.

Päästyäni sinne ja löytäen osoitteen, menin asuntoon sisälle. No se oli joittenkin hyvinkin herraskaisten koti. Isäntä oli juuri lähdössä pelaamaan tennistä pyyhe ja maila kainalossa. Esitin asiani ja sanottiin; kyllä se järjestyy! Mentiin johonkin autolla ja tuo henkilö sanoi; vartupa sinä tässä, minä kipaisen tuolla jossakin.

Hän viipyi tovin ja tuli sitten 43-numeroisten vakuuskenkien kanssa, näin tehtiin kaupat. Mutta hinta oli mielestäni jotenkin päätähuimaava, taisi olla 2500 markkaa ja lisäksi kuponkeja suuri määrä, jotka nekin säännöstelyaikaan arvokkaita, tuon lisäksi täy-tyi yöpyä Haminassa, autovuoroja ei enää illalla kulkenut.

Puhuinkin asiasta aina kun jalkineasioista puhe tuli, enkä usko kenenkään moiseen ruljanssiin joutuneen yksien matalien kenkien takia.

Armeija antoi meille omaksi päällämme olevat vaatteet, asetakista vaan poisleikattuna olkaimet. Jalkineina minulle Jäivät lapikkaat ja olihan niillä käyttöä jos millä. Housutkin tuli pidettyä aivan niin kauan kuin kasassa kestivät, samoin asetakki, nekin SA INT leimalla varustettuina. Pulaa oli kaikesta ja sen seitsemät kortit ja läpyskät, jos mieli jotakin kaupasta saada.

Ei sitä nykypäivän nuori ihminen tiedä, kuinka ahtaalla joskus pula-aikana oltiin. Esimerkkinä siitä, että kun velimies oli kyntämässä syksyllä, hänellä, oliko perin paperikengät naruilla jalkoihinsa sidottuina, vai liioittelenkohan tässä? jos ne olivat vanhat saappaanterät, ei niissä kuitenkaan varsia ainakaan ollut.

Vielä kertaan, etten näitä kirjoitellessa ole keneltäkään muisteluksia kerännyt, vaan laittanut paperille pelkkiä omia muistamiani asioita ja joissa voi toki olla pieniä asiavirheitäkin, mutta eihän se tahtia haittaa, ehkäpä päinvastoin.

1946 vuodesta muistan sellaista, että taasen tapasin mieluisen tytön ja jonka kanssa tanssittiin, käytiinpä talvella jopa hevosajelullakin kuupaisteessa ja lumen naristessa reen jalaksissa.

Tapailin häntä aika monenkin kerran ja tuo oli jollekin sanonut mahdollisuuksistani, kunpa olisi pidellyt tiukemmin kiinni!

Näitä ihastuksia sattui moniakin, usein vaan niin, etten uskaltanut asiasta kyseiselle edes mainita. Sitten heitäkin, jotka kelkkaani olisivat käyneet, mutta minulta puuttui mieltymys.

Kaikki silloinen, kirjeenvaihtokin löysi paikkansa tuolla hakapelto nimisen paikan takana, potkin suoperäiseen maahan johonkin kannonjuureen kuopan ja upotin toisen ihmisen minulle ilmaisemat tunteet ikuiseen kätköönsä, ettei niistä osattaisi lukea välilli-sestikään meikäpojan aatoksia ja mitä paperille itse laittanut.

Oli kait vuosi 1947 kun hanuri vaihdettiin tuollaiseksi Kurikassa tehdyksi tasakahva peliksi, jossa tosin oli siinäkin vain viisi riviä bassoja, kun niissä sen jäIkeen oli kuusi.

Kun kirjoittelen näitä muistumiani, en tiedä kuinka kauan tätä viitsin tehdä? Saattaa olla, että tulee paksukin nippu paperia, mutta voi käydä niinkin, että kuittaan asian alle aikayksikön. Siltikin uskon, etten enää uudelleen moiseen puuhaan rupea ja koska mielin kirjoittaa sellaisesta aina uudesta aiheesta, mikä milloinkin päähäni pälkähtää.

Siis täysin suunnittelematonta, vaikka jollekin taisin mainita, että teen ensin jonkun konseptin ja sitten siitä yritän kokoilla enempiä. Aloinkin lyijykynällä kirjoittelemaan kuin alustavasti ja että sitten vasta koneen ääreen rupean, mutta huomasin, ettei näitä jaksa moneen kertaan kahlata ja päädyin tähän, suoraan nupista-paperille tapaan.

Eikä tätä aivan vuosi vuodelta kulkevana nauhana viitsi myöskään tehdä, alkaisi muistuttaa jo itsekehun tarvetta ja onhan minusta myöhemmin sanottukin, kun nuotteja tuhottomasti väsäsin; sen olevan pätemisen tarvetta, että silleen ja sen vierestä. Kesät tehtiin sesonkitöitä ja vuodenaikojen mukaan tietysti. Talvella rämmittiin metsässä, ainakin silloin jos saimme erikoisluvan hakata rauhoitetusta roitikosta jotakin myytäväksi kelpaavaa. Myöhemminhän meillä oli tosi hoidetut metsäalat, kaikki jopa risukoidutkin ja erittäin siistissä kunnossa. Mutta tänään kun tätä kirjoitan Metsänhoitoyhdistyksen valvomissa hakkuissa on tehty meidän mielestämme rumaa jälkeä ja epäilemmekin, että puutavarayhtiöitä avitettu suuremman puutavaramäärän saannissa, joka tosin vaan arvailua tiedon sijasta.

Hanurinvaihto-operaatioitani tapahtui tämän tästä. Kyllästyin aina olevaan soittimeen ja uutta piti salamannopeasti ruveta etsimään, parhaimmillaan: että kun oltiin laittamassa kaurakuormaa katon alle, minulle tuli hirmu hinku hankkia uusi peli, niin jo tunnin päästä odottelin Virojoella auton lähtöä Haminan suuntaan.

Mennessä Kouvolaan, josta useimmat pelit luultavasti hain. Asetelma oli tämä: Aarne Koski sanoi haluamani hanurin hinnan, eikä siinä miltään tinkiminen auttanut ja se hinta oli usein ja jopa aina liian kova. Mutta kun yritti saada jotakin entisellä pelillä, silloin hintaa ei tahtonut löytyä ensinkään, tai aivan pilkkasellainen.

Ei köyhyys ollut ilo silloin, kuin ei vielä nytkään. Tosin raha-tasapaino on laitettava sen mukaan, ettei vaikeuksiin edes jouduta.

Kun olin lapsesta saakka äkkiä tulistuva, en siitä milloinkaan irti päässyt. Sen tiesivät Äitini, veljeni, sisareni, mutta ulospäin en ainakaan suoraan kenellekään rähissyt ja vaikka mielessäni olisikin kiehunut.

1948 vuosi taisi olla se, mistä julkinen soitanta alkoi pikku hiljaa. Ennenkin Vaalimaanmies kävi täällä meillä komean prokaadipelinsä kanssa ja myöhemmin soittajaveli avusti viululla tuossa.

He soittivatkin monissa tansseissa, vaikka veljeni ei ollutkaan erikoisen halukas tuohon yhteistyöhön. Hän meni Haminaan soitto- oppilaaksi kait vuonna -46. Se Vaalimaanmiehen hanuri, se oli kiinnostuksemme kohteena, tasakahva sekin tosin, mutta ne äänet...

Taivaalliset suorastaan! Ja komea prokadinen helmeilevän läikehtivä pinta sitten. Kun sähkövalossa soitteli helmiäiset ja monenmoiset säihkyvät pintasävyt tekivät pelistä yliluonnollisen kauniin, eikä tänä päivänä tiedetä edes tuosta mitään.

Etenkin sodanaikaisten ja sitä ennen valmistettujen hanurien äänessä oli sellaista loistokkuutta mikä suorastaan mykisti.

On aivan turhaa yrittää selittää asiainsa hyödyllisyyttä kenellekään, koska vaan itse tietää, tai ei tiedä oikeutustensa määrää.

Mikä minulle on tärkeää, sitä sen ei tarvitse olla sinulle, eikö olekin johdonmukaista ja hyväksyttävää? Huonojen tekojen jälkeen tulee katumus, mutta sillä ei saada virheistä korjatuksi, ainoastaan se hyöty voi olla, että elämä todella kääntyisi myönteisempään suuntaan.

Onko siis näin, että jokaisen hyvä työ on vaan hänelle itselleen, eikä yhteisten kasvattamiseksi? Mutta silloinhan jossakin tulee liikaa huomiota, toisaalla taasen ei sitä vähääkään.

Musiikki on joillekin tapa rentoutua arjen paineitten alta ja he myöntävät sen auliisti. Sitten heitä, keille se on vaan pakollista melua eikä yhtään enempää.

Muistan keikka-ajalta, että naapurikylässä oli sellainen tyttö, joka ei tykännyt meidän soitosta ollenkaan. Hän ei sitä piilotellut, vaan antoi ymmärtää suoraan ja minusta hän teki oikein.

Telkkarissa näkyvät yhdet ja samat naamat vuodesta toiseen, he odottavat kansan olevan täydesti takanaan, mikä ei ole aluksikaan totta.

Itseä uhoava ja kaikessa leijaileva ihminen kuvittelee: olen saanut koulutuksen tähän, eikä minua saa syrjäyttää, ei arvostella luojan luomaa. Monet todella osaavat asiansa, sen; mitä sitten tehnevätkin, silti sekään ei edellytä kaikkien kumartavan peräänsä. Ellei koe omaa parantamisenmahdollisuuttaan, ei myöskään keinoja tuetuttaa tärkeimpiänsä; ja näinhän se on nähtävä.

Kun me aloimme soittaa, teimme sitä omasta halustamme, ei niinkään vähäisten markkojen toivossa. Mitä ihminen alkaa, sen haluaa nähdä jonkunlaisena tuloksena yrittämisestään. Harrastaja on monien tuulten armoilla, kuten asioita seurannut hyvin tietääkin.

Sodanjälkeiset lähivuodet olivat tarpeellisia, löytääkseen sen linjan, jolla sisäistymisensä keräyttäisi nähtäville.

Näin syntyi Pohjolan yhtye, ei minun nimeni innoittamana, vaan tavaramerkkinä jonkun suuntaiselle musiikille. Soitimme niin kuin taisimme, emme paremmin, mitta emme huonomminkaan, silti tavoitteemme tähtäsivät huomiseen, ehkäpä sellaiseen mahdollisuuteen, kuin parasta kullekin keinoinensa.

Rytmipuoli oli mielestäni vahvuutemme, ei niinkään melodiasoitto. Kukaan ei ollut ottanut varsinaisesti elämäntehtäväkseen edistyä ylen määrin ja sen tähden psyyke kesti hyvin edessä näkyvät mahdollisuudet.

Taisi olla vuonna -52 kun ostin velkarahoilla uuden Kuningas-mallisen nelikoplarisen Kouvolan harmonikan. Kun toin sen kotiin, pettymys odotti heti. Siinä ei ollutkaan tangoääniä! Niitähän minä juuri kaipasin, mutta pakko tottua asiaan, pelin ollessa kaikkiaan käytössä tuossa kahdeksantoista vuotta, tosin siinä rinnan jo toinenkin, veljen kanssa yhteinen pikku peli, ei toki silloin vielä nimissämme.

Muusikkoveljen soitin oli myös tuossa meidän tuvassa sijaitsevalla sohvalla, omamme lisäksi. Tosiaankin jouduin tekemään velkaa hanurin hankkimiseksi. Etsimään takuumiehet housut tutisten.

Mutta pakko mikä pakko! Ajattelin, saanen kait lyhennykset jotenkin suorittua, näin ei kyllä käynyt. Talossa ei ollut varoja ja minä tupakoin sen lisäksi, joka sekin teki kustannuksia ja velka retkusi niin kauan, että pankista tuli kehotus hoitaa asia.

Olen aina pyrkinyt selittelemään syitäni ja sitä, mikä minua johonkin ajaa, vaikka luulisin, että hallitsen tekemiseni.

Kait se riippuu puutteen tunnosta, sellaisesta alitajuisesta yrityksestä voittaa ihmisten luottamus. Näin jälkeenpäin mietin juuri noita pieleenvieviä asioita, mitkä saivat ja saavat palan nousemaan kurkkuun, vaikka itsensä tulisi hallita?

Se voi johtua kouluajoista, opettajista, ehkä sellaisista kavereista, ketkä vähän löyhäsuisesti alensivat ihmisenä olemistani. Taikka sitten siitä luulemisen voimakkuudesta tietämättömyytensä tunkioilla.

Etten saanut aina sitä kannustavinta huomiota, on varmasti vaikutin alamaisempaan oloon ja vaikka mieli olisikin sotinut perääntymistä vastaan. Yksin oleminen on se helpoin tapa unohtaa toisten katseet ja havainnot rikkinäisyydestä, kuin tarpeesta nousta montustansa selvemmille vesille.

Työelämässä kaikki tuntevat tarpeellisuutensa ja vaikka pienemminkin panoksin, mutta kun ihmisenä vaadittaisiin samaa aktiviteettia, homma onkin jo vaikeampaa. Näin ihminen joutuu hakemaan puolia sellaiselta taholta, joka suosii yksilön oikeuksia pätemiseen.

Kun en yltänyt ihmissuhteisiin aloin yrittää soittamisen saralla löytöjen etsimistä, hakemista siten, että ainakin vähäisimmästä eroon pääsisin. Läheiset perheenjäsenet ovat rikkaus kenelle hyvänsä ja etenkin minulle, jonka oma pinna palaa hyvinkin herkäs-ti.

Uhrautua en oikeastaan edes osaa, olkoonkin painona elon repussa. Ja sitähän se on kun ärisee tyhjistä, antaen sanan sanasta, kipeyden kipeydestä. Koko elämäni ajan harkitsin, nyt minä parannan tapani! Mutta eihän se onnistunut, ei sillä lailla, että toisetkin sen huomanneet.

He vähät tunneyhteydet toiseen sukupuoleen jäivät aina toiveuniksi, haaveiksi ilman mahdollisuutta sisäistyä kestävään tykkäämiseen ja teräksiseen arvostukseen vastaistenkin yllättäessä.

Kun näki esimerkiksi veljeni perheenperustamisen, hänen yrittämisensä paljouden ylläpitonsa nostamiseksi, ei voinut muuta kuin kunnioittaa kestävyyden merkitystä ja onnensa herrana olemista.

Samoin sisarenkin tarmon tuossa vaativassa olomuodossa, vaikka se ei oikein kostavaksi elinaikaiseksi muodostunutkaan. Toisen veljeni kaikkien ongelmienkin parissa löytämästään elinkumppanistaan, myös poikamiehellä pysyneen veljen takuulla vahvasta asenteesta hyviin asioihin, aina ja kaikessa.

Mutta minun mittani eivät riittäneet, eivät siihen, että olisin tajunnut poudan tulevan myrskyn jälkeen, vaan valahdin tahdottomaksi massaksi menemisten taipaleella. Sukelsin soittamisen maailmoihin sitäkin pakonomaisemmin, lähdin etsimään rajojani siellä.

Ja kaikki aikaansaatu eri tahoilla on antanut tyydytystä varmasti, tuntuipa kuinka vaivalloiselta hyvänsä ajoittain. Ne muutamat ystäväsuhteet, mitä minulla on ollut, antoivat juuri sen välttämättömän potkun tajuta huomisen tarpeellisuus, nähdä että ymmärrystä on aina siellä mihin tiiviisti toivonsa sijoittaa.

Vuosi -60 saattoi asiat täysin outoon kierteeseen, tai vähän sitä ennen ja sen jälkeenkin. Häpeä oli kova kannettava, etenkin kun aihe yli tavotteiden menevä. Katumusta Ilman tarkempia selityksiä, sitä vaan jaksuttimiin… ja olihan se tuon vakituisen soittohommankin päätetila. Näin asiat olivat hyvin ja huonosti.

Soittaminen jatkui aina ja yhä, milloin minkinlaisessa muodossa. Eikä siitä käynyt hellittäminen, ei laittaa ruttua koteloonsa, vaan sitkeästi siivitellä sävelvyyhtejä, sen minkä kupoolistaan urkeni, olin toisen pelimannin apuna joskus ja myöhemmin Virolah-den pelimanneissa, joissa nimellisesti yhäkin, vaikka esiintymissoitoista en enää tykkäisikään, niin vielä sitä joutuu pelin polvellensa nostamaan.

1975 vuonna aloin tehdä omia säveljuttuja, ensin harvemmin, mutta vuosi vuodelta tahtia tiivistäen. Sepä se innosti ja antoi tuota motivaatiota, että minäkin saan jotakin kasaan? Muuttui melkein pakkomielteeksi ja toiset varoittelivatkin siitä, että homma on liian yksipuolista ja pitäisi harrastaa muutakin.

Mutta mihinkäs muuhun sitä olisi edes kerennyt, täytyi hakea nupistansa pyhät arjet uutta aineistoa, toki vanhojen hyvien ollessa niitä kaikkein halutuimpia soitettavia silti.

Äidin kuolema 1981 laittoi ukon masennustilaan ja josta oli vaikea irroittautua. Iski syyllisyydentunto. Se, että sanomisia hänenkin kestettäväksi, toki yritin hyvitellä sen minkä taisin, mutta kuitenkin jäi kaihoava nieli rakkainta ihmistä kohtaan.

Mutta minulla alkoi kaksi päivää Äidin poislähdön jälkeen fysikaalinen hoito, oli näet ollut huimauksia, myöhemmin lisäksi korvainsointia, että hoidon tarpeellisuus se sen kun lisääntyi.

Tuosta hoitotilanteesta tuli minulle hyvin kiitollinen mieli, enkä sitä millään lailla salaillut, enkä tyhji vieläkään, sen verran oikeata mieltä se herätytteli.

Kotka-Harmonikoille sain alkaa tehdä omista sävelmistä sovitteita, ollen uusi lisä arjen harmauteen. Mukaan laitoin aina jonkun riimin tyyppisen sepitelmän ja tuosta tuli vuosienmittainen tapa.

Uskonnollisuutta peräsin jo nuorena, vaikka elämäni ei oikeilla raiteilla ollutkaan. Se oli tärkeätä, ja yhä tärkeämpää nyt.

Yhdeksänkymmentä lukua mentäessä vieläkin sain tunteeni ryöpsäh-telemään, toki polkien jarrua minkä taisin, mutta eihän se aikoihin auttanut. Kestämistä tarvittiin ja tarvitaan yhä, eikä toive ihmisenä elpymisestä ole vieläkään rauennut, ehkäpä suorastaan lisääntynyt luvun puoliväliin tultaessa,

Nyt oma musiikki saa jäädä, koska on niin paljon verratonta muuta etevämpien tekemänä ja mikäs on niitä yritellessä soittaa, kun innostustakin sitä sen kun riittää ja riittää. Korvia täytyy silti suojata kotona soitellessa, että vinkunat pysyvät loitommalla.

Kirjoittelua teen nytkin ja sitä tarvitsen, onhan se korvaavaa elämän arjen harmauden sivuun siirtämiseksi, enkä välitä mitä joku siitä sanoo. Tahdon olla oma itseni ja kaikesta kipeilystä huolimatta, tarkoitan mielensellaista. Hyvä on elää ihmisten keskellä, eikä jää niin vastuuta vaikeimmista, ellen sitä tietäisi, en tietäisi yhtään mitään.

Ja miksi ihminen ei saisi toivoa parempaa, kuka siitä vähenisi? Juuri olemisen hakua tehden asiatkin selviintyvät, ellei ole polttanut kaikkia siltoja takanansa. Kiitos hyvät sisarukseni, kiitos ystävät tunnepuolella, kiitos pelimannikaverit, ollaan ihmisiksi kunnes meidät korjataan toivottavasti parempaan talteen.

Sodanjälkeiset kuvat

Että tällaisen sekavan sepustuksen omista asioistani tein, olkoon merkkinä välittämisestä ja siitä syvästä tunteesta,Jota ei aina arkena tavoiteta. Paljon Jäi selittämättä, mutta

KIITOS!

Pentti Pohjola 20090611 (20090611) o  Kotisivu o  Index o WebMaster