Pentti Pohjola 20121004

Pohdintoja (asiajärjestys)

Aikajärjestys o Mappijärjestys

    Ajan virta

  1. Tiistai 9 päivä helmikuuta
  2. Elossa ollenhan sitä pitää...
  3. Mitä kaunein helmikuun päivä
  4. Sunnuntaiaamuna
  5. Oletettu puhe…
  6. Elämäntarinoita
  7. Toimintatukkoja…
  8. Suomessa on talvi
  9. Moni ikääntynyt kärsii nuoruutensa virheistä
  10. Seitsemänkymppiä ylittänyt...
  11. Kuka tahtoisikaan pelkästään vähän
  12. Aika on täällä!
  13. Joulu on kaipausta johonkin parempaan
  14. Miksi näin!
  15. Syksy
  16. Vartioitta emme vaella
  17. Miten muistaisi paremmin.?
  18. Elämässä tulee kaikenlaista
  19. Kaikilla ei ole sitkeyttä
  20. Täysiä vuosia 74
  21. Seuraavana päivänä
  22. Kunnioitetaan kestäviä
  23. Tänään tällaista
  24. Hermostumisesta
  25. Ketkä meistä ovat selviäjiä
  26. Syystiistaina
  27. Iltapäivämietteitä
  28. Erehtyyhän ihminen
  29. Maanantaimietteitä
  30. Nyt on näin
  31. Syyssunnuntai
  32. Vaikutusvallasta
  33. Lahjan olemme saaneet
  34. Syksy ja vanhuus
  35. Syksynsatoa tämäkin
  36. Kahdet pyhät
  37. Väsymys
  38. Harmin paikka!
  39. Me turhautujat.
  40. Syksyn järjestelyjä.
  41. Miten talveen suhtautua?
  42. Se tapahtui taas !
  43. Huomista odotellessa
  44. Elämä on arvaamatonta
  45. Mystinen myöhäsyksy
  46. Marras
  47. Syystöitä...
  48. Jotkut joutavat olemaan
  49. Ylitettäviä
  50. Ei tarua
  51. Uupumisesta
  52. Vähättely on väärin.
  53. Joulu meni
  54. Jälleen uusi vuosi
  55. Alkuvuoden mietteitä.
  56. Tammikuulla
  57. Monia poistuneita
  58. Hätää on yhä vieläkin...
  59. Elämä on kilpailua.
  60. Ajatellaan, miten tästä huomiseemme
  61. Pakkasta helmikuulla.
  62. Vain elämää..
  63. Olavi Kohlman kuollut
  64. Kiusoista selviytyy
  65. Ikääntyminen tuo usein huolia
  66. Sunnuntaina tänään
  67. Lumimyräkässä
  68. Maaliskuulla
  69. Elämä on sattumuksia
  70. Kevätaurinkoa
  71. Aurinkoinen päivä
  72. Kiirastorstaina
  73. Pitkänäperjantaina
  74. Lankalauantaina
  75. Pääsiäisenä
  76. Elämänselityksiä
  77. Mahdollisuuksien matkassa
  78. Kevääntuloa...
  79. Pieniä pohdintoja
  80. Nyt on kevättä!!!
  81. Tätä tällä kertaa
  82. Vappu se meni jo...
  83. Toukokuulla...
  84. Totuttuihinhan tuijotamme
  85. Tuli kesänlämmin
  86. Miten kivaa kesää...
  87. Helluntaina
  88. Vieläkin helluntaina...
  89. Lämmintä ja viileätä...
  90. Arjessa taas
  91. Kirjoitellaan...
  92. Mokia...
  93. Tämä on kesää...
  94. Vuoden alussa.
  95. Vuosi 2002 alkoi...
  96. Elinympäristö

  97. Kesä on kaunis.
  98. Vanhan Pohjolan talon tupa...
  99. Hämeenkylässä suoritetuista linnoitetöistä
  100. Maisemakuvia
  101. Mitä sukututkimus selvittääkään?
  102. Muistellaan Äitiä
  103. Isän viimeinen kotonakirjoitus
  104. Vaalit ja nimipäivä menivät
  105. Arkielämää
  106. Aina on ongelmia...
  107. Pojat ovat poikia
  108. Vanhan Pohjolan talo
  109. Hengen palo

  110. Tiivistelmä
  111. Virheistä ja onnesta…
  112. Minä ihminen!
  113. Kuka minä olen?
  114. Katsopas ihminen!
  115. Pakkotoimiko vapaan suhtautumisen tilalle?
  116. Suuri laiva yössä
  117. Suhtautuako, vaiko ei?
  118. Ihminen paljona…
  119. Toinen ihminen...
  120. Liekö se pelko joka paaluttaa paikoilleen
  121. Haluta ja haluta!
  122. Iloinen murheellisen näköinen mies!
  123. Kaksi ihmistä ja yksi talous
  124. Ollakseni rehellinen…
  125. Aistit
  126. Olenkohan vähän väsähtänyt mies?
  127. Luulen tietäväni mikä olen
  128. Ihmisen henkinen tila ja seuraukset
  129. Kuormittumisista
  130. Mitä kukin meistä haluaa
  131. Yksinäisen tiellä
  132. Elämänkulkua…
  133. Syyllisyydentunteesta
  134. Valoa kohti
  135. Pahinta meissä…
  136. Että kuin olisin elänyt, kuin tahtonut…
  137. Käänteisyyttä elämään…
  138. Järkeväksi täs itsee koitan
  139. Elon varjoja…
  140. Voittamisesta…
  141. Kerron joskus sitten…
  142. Mitäpä tässä…
  143. Ajattelun tiellä
  144. Kun asiat eivät mene hyvin
  145. Ei anneta periksi!
  146. Ohjeita ihmisen itsensä avuiksi
  147. Sauna lämpiää tänään keskiviikkona.
  148. Mökkiläiset järjestävät rantailtoja.
  149. Että mikäkö on läheisten merkitys minulle.
  150. Ei ole aina helppoa olla ihminen.
  151. Työ on ihmisen hyöty ja huvi.
  152. Minua voidaan syyttää vaikka mistä.
  153. Ihmiset haluavat järjestää toisille..
  154. Harrasmielisyyttä ihminen kaipaa.
  155. Ihmiset osaavat nykyään hinnoitella itsensä.
  156. Ihminen saattaa olla taitamattomuutensa vanki.
  157. Että ihminen viihtyisi
  158. Me ymmärrämme toistamme määrättyyn rajaan
  159. Olen yksin... tuttu juttu!
  160. Suvaitsuvaisuudesta, onko sitä?
  161. Suomalaiset ovat tähän aikaan vuodesta lomalla
  162. Ihminen tänne maailmaan tullessaan
  163. Missä milloinkin sitten ollaankin.
  164. Pelottaako yksinäisyys?
  165. Selitysherkkyyttä heikoilla
  166. Kuinka sitä jaksetaankin jahkailla
  167. Tällainen tähteeksi jäänyt!
  168. Ei fanaattisuutta virheisiin!
  169. Onhan minullakin kivaa
  170. Yksinäisyyden haitat
  171. Mitä me suomalaiset oikein olemme?
  172. Työn arvostuksesta
  173. Mitäs meistä sopeutumattomista
  174. Joskus ajatellaan näinkin...
  175. Ihminen ilon tyyssijaksi
  176. Omuutensa häpeämisestä
  177. Itseruodintaa
  178. Ajattelun ja sanan vapaudesta
  179. Riippuvuuksista
  180. Toisten huoli, minunkin huoli
  181. En ole miehen malli
  182. Ihmiset ovat erilaisia
  183. Kaikkihan kirjoittavat
  184. Kukin kirjoittaa omistaan
  185. Yksinäisyys
  186. Syntymäpäivistä
  187. Ihminen toimii itsensä surulliseksi
  188. Pätijä tietää!
  189. Ymmärtämisen oikeus
  190. Ihminen, puhelias vaikenija.
  191. Kaikilla on omat tavoitteensa
  192. Ystävyyttä etsimässä
  193. Voi meitä elämässä hitaita
  194. Toistellaan
  195. Ollaan odottavia
  196. Keräyksistä
  197. Sanan pitävyydestä
  198. Mutkaillen
  199. Kotonaviihtyvää sorttia...
  200. Hiihtoa…
  201. Hiljaista ei havaita
  202. Kirjoittelun ylellisyydestä.
  203. Me varjoisien kulkijat
  204. Selitäpä itseäsi toiselle
  205. Osallistumisesta.
  206. Riippuvuudesta...
  207. Ihminen keinoinensa.
  208. Löytyykö sopua?
  209. Ihminen monena.
  210. Tarpeetonta!
  211. Elämää on elettävä
  212. Kilpailusta
  213. Meillä kaikilla...
  214. Tämä uutta aikaa on
  215. Oikuista
  216. Kilpailu se on poikaa !
  217. Mika Myllylä. hei ! hei ! hei !
  218. Tänään tästä
  219. Vapaus, onko sitä?
  220. Ihmisen turva
  221. Häpeäntunteita
  222. Olen mikä olen..
  223. Eihän me aina oikein...
  224. Kun väsyttää...
  225. Se oma tehty työ
  226. Antakaa minun ymmärtää väärin!
  227. Me sota-ajan ihmiset
  228. Silloin kun työnteko oli kunniassa
  229. Harmillista...
  230. Ikälisä ja muisti
  231. Musiikki

  232. Musiikista ja muusta
  233. Tiedän miten tekemäni musiikki vaikuttaa
  234. Käytiin soittamassa Virojoen torilla.
  235. Lisää mestarihanuristeista
  236. Kultaisen ajan hanuritaiteilijoista
  237. Jälleen erään pelimannin hautajaiset
  238. Nuorista hanuristeista
  239. Yhteiskunta

  240. Ei kehuja, ei moitteita - vaan tosiasioita!
  241. Että mitä mieltä asioista?
  242. Korjausnauha lopussa!
  243. Olen tosipettynyt tähän kirjoistushirviöön.
  244. Aloin jälleen opetella
  245. Nyt kirjoitan jo omalla tietokoneella.
  246. Ei kaikki ole mitenkään selvää
  247. Mielipiteistä
  248. Microsoftin kirjoitustila
  249. Eikö selitys mene perille?
  250. Turha luulla että osaa
  251. Syksyllä 1944 oli suursaaren kahina
  252. Olen tutkinut tätä vehjettä
  253. Konstaileeko kone?
  254. Huonohan olen oivaltamaan
  255. No voi sun!
  256. Mielipide eroista
  257. Oppi ei ojaan kaada
  258. Valokuvia tekstiohjelmaan
  259. Hidasta havaitsemista
  260. Eira ja Leksa
  261. Katri ja Jyrki Pohjola
  262. Jyrki ja Kati Pohjolan lapsia
  263. Aleksi Tuulanpoikka
  264. Meidän joulu
  265. Nuoripari Ylä-Outinen
  266. Meidän joulukuusi
  267. Anja-sisar ja Jyrkin Kati
  268. Soittoharjoitus. 1998
  269. Pohjolan tupa.
  270. Pihalta
  271. Tietoa
  272. Suomi-Finland

1 Tiistai 9 päivä helmikuuta

Eilen tuli kuluneeksi kolmetoista vuotta Äidin kuolemasta. Laitoin kynttilän ja valokuvan esille. Miksi olinkaan hänen suhteensakin jörö, kuin tietysti toistenkin? Äiti oli minulle todellisuudessa kaikki. Hänen tukensa se ensimmäinen, johon nojata. Hänen rauhallisuutensa valoi voimaa myös minuun, henkisesti heikkoon ihmiseen.

Me kaikki sisarukset kyllä ymmärrämme Äitimme arvon ihmisenä, ja nyt jo poissaolevana, kauniina sydämenseutuvilla tuntuvana kiitoksena elämästämme ja onnistuneena tarkkailijana, jostakin tuolta äärettömyydestä. Ihminen hakee esikuvansa aina jostakin. Ja luullusti sieltä, mikä on vaikuttanut olemiseen sielua täyttävämmin, antaen kuin takeet ihmisen omasta kasvusta aikuisuuteen, nähdäkseen tilansa projisoituna yhteisöään vasten.

Henkilösuhteet meillä on kullakin omansa. Perheellisillä täytensä lapsissaan, ja lapsenlapsissaan. Yksinäisillä ehkäpä kipeänsä, joita yrittävät selvitellä. Elämän ollessa lahjan, pitää muistaa nöyryys siitä, ettei ole kipeämmästi käsitelty, kuin tänä päivänä on. Ei huolitta yksikään ajastansa selviä. Ei sellaista yli-ihmistä ole tänne edes syntynyt, kuka katsoisi olon-verhojen taakse.

Jos tunnemme itsemme häviäjiksi, ei odotuksiin tyydytä. Mutta arkikin on nähtävä Iäisenään. Muistaen vammaisia, heitä keiltä puuttuu aisteja.

Sairaaloissa makaa kanssaihmisiä halvaantuneina. Heitä voi olla mieleltään kipeinä. Tuon muistaen on otettava järki käteen, elääkseen ne päivät tyynnä jotka armosta meille annetaan

On tietysti harkitsevia hyviä ihmisiä, joilla ei ole pienintäkään tarvetta ruveta mistään rettelöimään. Omassa nahkassani tunnen kuitenkin monenmoista eri sekalaisuutta. Kiihtymystä, vastaisista pyrkimyksistä huolimatta? Asioilla pitää olla aina uuden-hakunsa. Tehtävää riittää ihan näkymättömiin saakka. Pikku vaivoja tulisi sietää aivan toisella tavalla kuin nykyään. -Olla ottamatta kuormia kannettavakseen, minkä alle sitten ennenpitkää sorrutaan. Alennusvaihteella mennen arvaa olevansa hän, minkä annetaan onnahdella, siltikään tuomitsematta täydellisesti olemaan poissa olonkuvista.

Jokainen haluaa ymmärtäjän toimilleen. Jokainen osaa ottaa myötämielen vastaan. Hiljaa ehdittykin noteerataan, ja aika toimii meidän jokaisen eduksi tavalla taikka toisella. Että tällä mallilla! P.P. (19930209)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 1)


2 Elossa ollenhan sitä pitää...


Elossa ollenhan sitä pitää...
tökkikööt toiset miten tahansa.
Puutelistaa minulla kyllä piisaa
niin on tekemätöntä ja tarkoituksetonta.
Halusin olla niin monien ystävä
mutta mutkaisuus väsytti tekoni
Etsienkään ei aina löydä
ja vaatienkaan valitse
Kun on yksin ja ikävöi
näkee valon pelkästi muualla
Ellen minä saa tunnustaa elonväriäni
kuulen sydämeni raskaat lyönnit.
Alakuloista on yksinäisen ilta
mutta päivä siltikin tuonut tyytyvänsä.
Jos yksikin ihrainen näkee minussa oikeaa
olkoot enemmistöt vähemmistöinä.
Minä olen vastusten voittama ihminen
enkä jaksa enää paljoa kuunnella uusia ohjeitani.
Kuvitelmillahan sitä on herkuteltu

ihan kuin nälkäinen tyhjennetyn pöydän ääressä. P.P. (19930209)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 2)


3 Mitä kaunein helmikuun päivä

Tosiaankin, on kaunis ja lämpöasteita sisällään pitävä helmikuun päivä. Puunoksat heiluvat pienessä tuulessa, toki voi tuulla enemmänkin, mutta se ei tähän kohdalle vaan satu. Lunta on maassa ja ei ole. Koko talvi on ollut erilaista kuin talvet yleensä.

Mistä tuo asia sitten johtuneekaan? Jo useat talvet ovat olleet lauhoja, ainakin, mitä minä muistan, "Kasvihuoneilmiötäkö" lienee? Tällä lailla yksin ollen kuin minä, joutuu setvimään mielessänsä useankin laisia asioita.

Niitä, jotka askaroitsevat mieltä huonouksillansa, myös niitä, mitkä kokee parhaanansa. Luonto on osa meitä. Luonnosta ei maaseudulla edes pääsisi.

Kun ikkunasta vilkaisee, siinähän se on; tuo kauneus suuren taiteilijan siveltimestä. Itse tässä olen enemmän tupaukon roolissa, en silti ehdoin tahdoin, mutta siltikin. On aikaa mittailla vaakansa vajavuuksia, on aikaa sille, mille ei ymmärrystä ehkä koskaan ennen.

Ihminenhän on tapojensa orja! Hitaus hyvissä minimaalista, ainakin minun kyseessä ollen. Onhan tarmokkaita ihmisiä, heitä; ketkä jaksavat aamusta iltaan väsymättä. Silloin tietysti tulostakin tulee enemmän, ja jälki siistimpää kaiketikin. Elämänvalollakin on varjonsa; missä peilautuvuuksia mitoitetaan. Tämä päivä on minulle merkityksellinen, toki aiemmatkin, mutta juuri tänään olen taas pohtinut tuota vajavuuteni ongelmaa. Elänyt kuin läpi kipeitäni, niitä jotka eivät pesussakaan lähde.

"Itsesääliä" joku voi huudahtaa. Niinpä niin, ei sitä syyttömänä tuomituksi tule. Ei ainakaan sillä lailla kuin asiasta. Mielikuvitushan minua pilkkanansa pitää. Se juoksuttaa mietettä miten sattuu. Yhden asian kun saa päätökseen, toinen on jo odottamassa.

Ja pidänkin hyvänä että monenmoisia virtauksia esiintyy. Nokka yhteen kohtaan tähdättynä ajatuskin seisoo. Eikö se niin ole? Ulkopuolista tietolähdettä siltikin kunnioittaa. Lueskellen sanomalehtiä, katsellen tv:tä.

Päätelmiä tehdään silti omissa nupeissamme; hiuksiemme tai kaljujemme alla. Jokapäiväisellä vinttiharjoittelulla ollessani katselin moottoripyörääni, joka on siellä talvisäilössä; mietin sitä, mitä ensi kesä tuokaan tullessansa?

Voinko pitää selkäni niin terveenä, että ajeleskelu sujuu maittavasti? Näin talvella olen omien jalkojeni varainen, tietysti polkupyöriä löytyy, ei sen puoleen, mutta laiskuus on se suurin este ja ankkuririippa. Kuntoni ei vai kuta entistä heikommalta, ehkäpä juuri päinvastoin. Siltikin jonkunlainen väsyneenkiusa tuntuu alistelevan.

Kun ajattelee tulevaisuuttaan, ei ihmeen valoisalta näytä. Yksinäisyys pitää otteensa tiukkana, eikä hevin hellitä muuten kun harrastetta tehdessä.

Kun miettii ja touhuaa mieleisten parissa, unohtaa pahimman arkensa? Sen joka on opetellut kaluamaan elonperustoja; joka määrää useastakin tapahtumasta, -tapahtumattomuudesta. Tuntuuko vaikeasisältöiseltä, vaiko jaarittelulta, näitä kyselen itseltäni, kirjoituskoneen ääreen käydessäni?

Eihän ihminen tarpeisinta tiedä; ehkäpä juuri sen verran ettei omiin tekosiinsa kompastele. Oikeinkirjoitus tuntuu olevan minulle se jalkapuu, johon yhä aina uudestaan lankean? Kolmen sormen järjestelmä, jolla näitä naputan; saa tarkkuuteni huojuilemaan ja painamaan sellaista näppylää, josta viereinen olisi se oikea. Minua kiinnostaa kirjoittaa omista ajatuksistani, joku sanoisi ajatuksettomuudesta. Siinä koen näkeväni raielteitteni hajallisuuden; sen, etten ole ihmeesti edennyt tekemisieni saroilla. Aion kuitenkin jatkaa, ja kaikesta huolimatta. On se sentään niin kivaa! Niin kivaa! P.P. (19930209)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 3)


4 Sunnuntaiaamuna

Tällaisena aamuhetkenä, kun uutta lunta on sadellut maahan, tällaisena tuokiona voi ajatella hieman syvemmästikin omasta elämästänsä. Ei malttiaan menettäen, vaan rauhallisesti kohtaansa läpikäyden. Kaiken olemisen nautinnon perustana tietystikin terveys. Liitettynä uskon, tuon meille jokaiselle arvokkaimpaan asiaan, sielumme hyväksynnän odotuksin.

Elämä saattaa tuntua nuorena luonnolliselta ja ilostuttavalta. Ei silloin tule mieleen: miten vanhana? Olonkulku kuitenkin perustuu sellaiseen ikitotuuteen, että yhdet lähtevät ja toiset tulevat tilalle. Siinä ei kysytä ihmisen mielipidettä, toki hoitaessaan terveyttä aiemmin, saa siitä myös nauttia kauemmin.

Me odotukset mitkä omalle kohdalleen toivoisi olisivat tuollaiset, ettei tulisi niin vakavia sairauksia, että sängynpohjalla pitäisi maata. Ei sellaista vaikeutta, ettei pystyisi tuntemiansa ilmaisemaan, kuten halvaus ja vastaavat. Saisi elää omassa kodissansa elämänsä päivät; vaikkapa sitten yksinkertaisemmin konstein.

Kun on tiedossa ihmisiä, jotka eivät voi ilmaista tuntojansa, eivät sitä, mikä asiavuorossa olisi; heidän ajatuksiansa tulee mietittyä. Vaikka olisi minkälaisia vaivoja, ei voi niitä sanoin selittää? Jo tuo hoitohenkilökunnasta riippuvaisuus alentaa mielestäni ihmisarvoa. -Ei voi käydä tarpeillaan, ei voi pitää huolta hygieniastaan, vaan on toisten puhdistevana aina ja kaikessa. Nuoret eivät hekään mielellään tekisi moisia siivoustöitä. Eivät, koska se on jo asiana luonnolle käypää ja vastenmielistä.

Tulee sellainenkin ajatus, että olisi mahdollisuus itse päättää vaikeasta elämän kärsimyksestä, jos sellaisen vaihtomahdollisuus harkittavaksi tulisi. Esimerkiksi puheensa menettäneenä vanhuksena olo. Ajatus voi olla sumentunut. Merkitykset poistuneet toisten kanssa kommunikoinneista, pelkkää tyhjää ja harmaata.

Toki hoitajien sympatiat puolellansa, mutta kuitenkin? hoitohenkilökuntaa ainakin näin laman aikana vielä entisestään vähennetään ja jäljellä olevien joukko tekee nekin työt, jotka tehtävä on.

Kun on nähnyt vanhuksia laitoksissa (toki nykyaikaisissa sellaisissa), kokee kuitenkin ilmapiirin ahdistuneeksi. Vieraaksi terveen käsittää. On alakuloisia ilmeitä. On kärsimyksen uurtamia kasvoja, joilta voi lukea sen, että pääsisi vaan jo pois täältä, toisten vaivoina olemisesta. Mitä olen havainnoinut, sen ei tietystikään tarvitse olla yksi ja pelkkä totuus, mutta varmasti kuitenkin oikeansuuntainen perusteiltaan. Oma toiveeni olisikin, että saisin olla aikani niin terveenä, että pystyn huoltamaan itseni, ja sitten korjattaisiinkin suoraan pois. Pitäisi vaan saada henkinen tavoite täytettyä; se, jonka käsillä olon hyvin käsittää, mutta johon ei ole jaksanut täysin rinnoin paneutua.

Ihminen ei päätä näistä, mutta annetaanhan hänen siltikin toivoa, ja sekin on paljon se. Onnellista vanhuutta kaikille! P.P. (19930214)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 4)


5 Oletettu puhe…


Kansalaiset! Hyvät naiset ja herrat.

Koska olette saapuneet tilaisuuteen, jossa allekirjoittanut sanoo tuntonsa mukaiset. Ette ole varmaankaan erehtyneet motivaationi osoitteista; siitä, mitä pidän tärkeänä ja kannatettavana. Nykyinen epätekoja suosiva elämäntila, se ei vie hyvään lopputulokseen, ei sellaiseen; josta voisi sanoa "näin juuri"!

Koska olette nähneet saman kuin minäkin; tämän olontaantumam-me, ette kai luule että se on pakkotoimi yhtäältä ja välttämättömyys toisaalta. Ehdotankin sellaista reklamaatiota, josta olisi meille jokaiselle suurta hyötyä ja edistyksenomaista havaintomateriaalia. Te etupenkissä istujat, olkaapa hetki hiljaa!

Asianne ehditte selvittää muuallakin kuin tässä juuri nimenomaisessa minun teitä varten päätäni vaivaavassa osassa elämäänne.

Koska hallitus ja eduskunta säätelevät päivittäistä reissuamme, annammekin heille siihen nyt täyden tilaisuuden. Jaamme mielipiteitämme kuin ohjeiksi erilaisille pölvästeille. Heille näkemystensä uhreina oleville. Miksi annatte ihmisten jonottaa sosialiluukuilla? Miksi ette järjestä niin, että kaikilla olisi oikeus tarttua kuokan, tai lapionvarteen, päteäkseen tuntonsa mukaisesti.

Monessa ihmisessä ruuti pysyy kuivana vaan siten, ettei liikaa ajatusaikaa elämässä anneta. Sellainen pikkuväsymys; se ei ketään pahenna. Tulisitteko poliitikot toimeen sillä, millä näin eläkealapäässä olijat joutuvat retkuttelemaan?

Ettepä tietenkään! Palkkanne määräytyy taitojanne ylemmäksi, ja sinne; jossa hallusioivat ahneus ja viekkaus - sanokaa mitä sanotte puolustukseksenne.

Minä, kuten täällä köyhässä päässä olevat kanssaihmisenikin, me tiedämme totuuden; eikä se ole aina järin ihailtava. Leipää toki on riittänyt pöydissämme, ellemme ole pennejämme viinaan tuhlanneet. Mutta elää vuokralaisena - sanotaan: kaupunkielämää viettäen - siinä tukaluudelta ei saata enää välttyä. Muuri meidän ja rahamaailman välillä on kiistaton.

Hyvät kuulijani! Te hereillä olemattomat! Pistäkääpä jo vähän kuin kuunnellen... Vaikka en ole itse mitään suurta,

silti sanomani tavoittaminen vaatii keskittymistä; mitä esimerkiksi Untelan Aatu ei tälläkään hetkellä tajua ja kuorsaus kuuluu tännekin asti. Mikä sitä Alistalon Miinaakin väsyttää, eihän hän ole edes työttömyyskortistossa väsymässä? Olen sitä mieltä, että nykyinen hallitus ja eduskunta voi hyvin jatkaa toimintaansa, kunhan vastedes käsittävät köyhän kansa mietteet.

Olonroutaa on yhä! Me emme tule vähillämme autetuiksi sillä, että nalkutamme huhupuheita toisistamme. Kukin ajatelkoon eväittensä ehdoin; luulematta ylihyviä itsestänsä.

Minä vaatimattomana kaiken kansan lähettämänä sanonkin teille, te tyhmät ja hieman viisaammatkin kuulijani. Ottakaa onkeenne!
P.P. (19930304)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 5)


6 Elämäntarinoita

Ihminen kerryttää omaa aineistoansa koko elonsa ajan. Hän ei voi olla sitä tekemättä, koskapa aivot toimivat aina hereillä ollessa.

Suurta vähää itsessämme kannamme, emmekä hyväksy murinoitta omia heikkoja puoliamme. Se, että näin täytyy, on ehdottomasti hyvettä useinkin raihnaisessa elämässämme. Miten toinen toiseemme suhtaudumme, siten on palautteenkin kanssa.

Miten paljon kaikenlaista sinisilmäisyyttä sitten onkaan, se ei tarkoita muitten väheksyntää. Ei sellaista suoraluontoisuuden tarvetta, johon olisi uppoamassa jotenkin. Ystävät merkitsevät aina rikkautta ja sellaisina lisävä voimaa itsessämme.

Kukin ratkaisee ja päättää, mitä milloinkin tehdään ja onko se hyväksi, tai pahaksi.

Hintamme meidän on kuitenkin maksettava, se ei ole ohitettavissa omin keinoinemme. Rakennus jonka olemme hengentarpeinamme esiin tuottaneet, sillä on vain yksilövaikutus lähinnä. Harmeja myös kasaamme tietoisesti, tai tiedottomasti - kuitenkin niin on.

Jos ihminen uskaltaa purkaa omat tunteensa; huonojakaan pelkäämättä, hän on ylittänyt jo eräänlaisen kynnyksen. Silloin voi katsoa ihmistä suoraan silmiin, ollen varma tämän päätelmän laadusta ja asennoitumisesta läheiseen (tässä tapauksessa minuun).

Päättelyt tuovat erilaisia ratkaisumalleja käytettäväksemme. Uusia ajatuksia on välttämätöntä kerätä entisten kuluneitten lisäksi. Näin yritän tehdä minä, ja luulenpa että jokainen kohdallansa .

Olen tosiaankin (kuten olen jo aiemmin useasti maininnut) yrittänyt päästä sisäisistä ja syvällisemmistä tunteitani ja tunnoistani selvyyteen. Mutta koska olemme rajallisia; asiaan tulee usein pakkopullan makua. Ei pääse siitä, mikä jurnuttaa asioita paikoillansa; ihminenhän on saanut yhdenlaisen ajattelumallin, eikä yllä tuon enemmäksi.

Varmaa on kuitenkin se, ettei ilman asioittensa seulomista senkään vertaa selkenisi, luulipa tai otaksui mitä tahansa.

Huoli sielunsa kuolemattomuudesta tulee sekin hyvin usein mieleen. Ei ole yhdentekevää missä henkemme täältä maallisesta lähdettyämme hortoilee. Jos se jää alakerran isännän komenneltavaksi ja tarkkailtavaksi, hukkamme on täydellinen. Ettei sielulla olisi kuolemanjälkeistä olotilaa; siihen ei pidä päätyä.

Kun vaan ajatteleekaan ihmisen elontaivalta, näkee siinä viitteitä isommista merkityksistä. -Sellaisista, että nykyinen vähyys on alkuna paljon suuremmille ja tärkeämmille tulevissa.

Me suutumme ja inhoamme toisiamme, sensijaan, että rakastaa täytyisi. Sanoina kaikki ohjeinen on helppoa, mutta toimippa käytännössäkin siten; et tule onnistumaan! Syntimme ovat olemassa, vaikka ehkä arjen kiireiden peittäminä. Kuitenkaan yhtäkään ihmistä ei voisi nostaa jalustalle; sanoen, tämä on täydellinen. (19930304)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 6)


7 Toimintatukkoja…

Minulla, jos kellä, on esteisyys verissäni. Luulen tekeväni oikeita ratkaisuita, ilman että vastuu tulisi edes mieleen.

Sinä, joka olet sattunut tielleni; arvaat, etten käytä epärehellisyyttä aseenani - en vaikka helpommalla siten pääsisi. Aina rupean katumaan, jopa lyhyitäkin ripsauksiani.

En tarkoita pahaa innostuksillani. En vähääkään ratsasta asioilla, joihin en ole perehtynyt, vaikka minulle sellaisestakin joskus huomautetaan. Ihmisessä, sinussa; on valta ylitseni - aina ja kaikkialla. Jos vain haluat tulla tutukseni; asetu tielleni jollakin tavalla ja olen otettu monin eri tavoin.

"Sinähän pärjäät!" - sanotaan myös. Koska olen hengissä alotan uuden päivän kuin toisetkin. Sisällytän siihen mieltymiäni. Niitäkin, jotka saavat hieman syvempiä merkityksiä. Olenhan kertonut tuhannesti siitä, etten uskaltanut tietyssä vaiheessa. Olin ottamatta edes sitä, jota ihan suoraan tarjottiin. Pysähtyneisyyttä pelkään eniten. Se hiipii luihin ja ytimiin, keskeyttäen hyvän lähelle pyrinnät. Nainen on se kiintoni kohde. Nainen ulotuttaa itseensä tarkoitustensa kautta. Olenko naista koskaan tuntenut, onkin jo eri asia; väittäisin etten edes ole luullut sellaista tietämystä omaavani. Haaveet joita naistensuhteen rakensin ja rakennan; niiltä puuttuu uskottavuus. Kun on liikaa yksin, luulee tietävänsä, tietämättä kuitenkaan.

Mies joka ei osaa odottaa omaa kohtaansa, heitetään ilman muuta jalopeurojen ruuaksi - mikä on hänelle jopa aivan oikein. Syvimmällä itsessäni tiedän, ettei ole niin vähää asiaa, joka merkityksinensä jäisi tarpeettomain arvoon.

Nuorenahan se suunta määräytyy. Nuorenahan usko omaan itseen korostuu ja ellei näin käy, haitat ovat varmistuneet kohtalonmyötäisin äänenpainoin. Luonto, tuo ylläpitäjämme antaa jokaiselle virikkeitä; asioita, jotka rikastavat rintaamme ja jättävät kaihontunteen turvaksemme. Ne pikku vähät kommellukset, joita kukin kohdallansa kokee; ne eivät ole erehdyksinä paljon mitään, suuremmalla mittarilla mitattuina. Hitaus on hyväksi! -Tätä pidän oikeana, en selitä lähtemättömyyksien kohdistuksina, sellaisina, mitkä murjovat enentyvän evääntarpeen ahdistuksin.

Toista ihmistä tarvitsen nyt, kuin eilenkin. On ilmiselvää, ettei minua ole laitettu sinkkuna käpäilemään, ja vaikka olenkin hintelä ja arka näissä olon menoissani. Kun on tässä yks pää ja vähän mieltä, erehtyy kuvittelemaan joskus, ettei enempää edes tarvita. Kyllä se lienee niin, että kuvittelu ajatellaan kunkin ihmisen omaksi huviksi ja mihin ei saa edes yhdistää olemattomien toiveita.

Muutamat ystävyydentunteet rekisteröityvät tarkotteina olonkartalla. Sellaisina saarekkeina ihanien iloista. (19930304)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 7)


8 Suomessa on talvi

Suomessa on tällä kertaa ihka pakkasen myötäilemä talvi. Jo melko pitkän olonjakson, pitäen tällaiset viluiset ja vaivaisemmat neljän seinän sisällä.

Remontti Suuressakamarissa on vielä silaustaan vailla. Muovimatto lattialta puuttuu, on toki jo Virojoelle saapunut, silti vasta siellä. Hiomisia kittien suhteen, niitäkin osin tekemättä "Eskon puuhaa pääosin" oikeastaan kokonaankin, Teemun ja Jyrkin panosta unohtamatta, itse en paljoa ole tuohon osallistunut, sen mitä vähän maalaillut ikkunain ja oven pieliä, ja jotakin ihan vähäistä muutakin tarkasti ajatellen. Eihän asialla ole edes mitään kiirettä, onhan koko kevättalvi käytettävissä, eikä sittenkään hätäillä tarvitse.

Meidän vanha tupa tarvitsisi saman käsittelyn kuin Suurkammar, taitaa vaan käydä, ettei sitä tule tänä vuonna tehdyksi, on se sen verran suuri työ.

Toki tapettejakaan ei ole vielä etsitty kamarin seinille. Luullusti vähän ruskeansävytteiset kuin lattiakin. Paljon maksiavia toimia nykyisin kuitenkin remontteeraamiset ovat. Ehkäpä ei niin kallista kuin menneinä vuosina, kuitenkin posan päälle koituvia. Saisipa todella tuvassakin remontin aikaan, kait sitä nyt sen verran "rupulia!" löytyisi, ainakin veikkaisin niin.

Ihminen se haluaa uutta ympärilleen, vaikka minun sanotaakin jämähtävän iäksi kaikeksi entisten järjestykseen, voipa tuo ehkä todestakin käydä.

Viime vuosi oli vähän kuin koettelemusten täyttämä, useassakin eri mielessä. Toivoisi tästä alkaneesta uudemmanlaista, ehyempää ainakin henkisesti.

Onhan toki vaivoja jotka eivät huokaisemalla häviä, ja joitten suhteen epävarmuutta riittää, jopa vuosiksi pidemmälle ajatellen. Kuitenkin aurinko lämmittää minuakin ja antaa uskoa hetkistä hetkiin. Pelko onkin se turhin ajatustoimi mihin ihminen syyllistyy, se alistaa sellaisille mitkä tulevat huolehtivan taakaksi, rypyttäen olonalueita tarpeettomuudellaan.

Tällainen kaunis talvipäivä ikkunasta katsoen on mahtavan tuntuista. Mutta pistäpä nokkasi pitemmäksi ajaksi ulos, jopa punerrus köliä värittää.

Olen tosi kiitollinen että kaikki sisarukseni ovat kunnossa, vieläpä paremmassa, kuin tässä itse. Siitä on kiittäminen, mutta ääneen ei sentään moista tohdi. Myymäläauto tulee kohta, onhan nyt keskiviikko, että sinne tästä änkeämään. Evästä pitää olla, ja näkyyhän tuota menevänkin kohtuusti, hedelmiä sun muuta senkaltaista, etteivät virukset pääse niskasta koppasemaan.

Korpelan Tyyni haudattiin lauantaina, ei meitä kutsuttu, oli lähimpien saattojuhla. Kylässä onkin käynyt menneinä vuosina suuri kato henkilöluvun suhteen. Hellän Tapani, Pohjolan Pertti, Hyypiän Helka, Valkosen Hilma ja nyt Tyyni. Elämä on suuremmissa käsissä, sanokoon kuka mitä sanookaan. P.P. (19940209)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 8)


9 Moni ikääntynyt kärsii nuoruutensa virheistä

Asioista, joista on huolta elinajaksi. Tuli tottumustensa orjaksi. Ei hallinnut viehtymystään, salaisina pidettyihin, niihin joita vaan mielessään kanniskeli. Ja aivan jokainen epäsattumus lisäsi kuormaa tulevan varalle.

Näin eristyneisyys alkoi hahmottua, tila jossa kyseli enemmän kuin kuunteli. Tiedettyjä väärintekoja alkoi yhäkin useammin ilmaantua, ja pieli ulotutti itsensä epävarmaan ihmiseen.

Ne kiukunpurkaukset, joita tuhansittain tuli, olivat oman kypsymättömyyden aikaansaamia. Sellaisia vaikeita, mitä ei saanut poispyyhittyä, ei voinut olla kanssakulkijoittensa tasolla.

Alkoi huomata: enhän minä parempiin yllä! Tätäkö kohdallani on tarkoitettu? -Harhaahan tällainen ajattelu tietenkin oli.

Eihän kukaan muukaan ole synnitön, ei niin hyvä, että hänestä pyhimys tulisi.

Kun elonnälkä kävi liian suureksi, rupesi turvautumaan joihinkin ihan epäolennaisiin asioihin. Sellaisiin mitkä alensivat ihmisarvoa toistenkin silmissä. Näin omahyljeksintä lisäkehittyi, ja kynnykset oikeisiin senkuin korkenivat.

Harrasteet! Niihinhän täytyi upota. Piti yrittää näyttää itsellensä, että johonkin pystyy, alkeellinen ajatus tosin.

Kuitenkin sieltä apua lähti akuuttiin olonvaivaan, eikä tullut häirittyä edes toisia meuhkannoillaan. Paljot määrät vuosia näin saikin ahdettua taaksensa, eikä niin surkeaksi itseään enää kokenut. Monet muutkin saivat nauttia moisten seurauksista, kun sävelmääriä etäämmällekin erkani.

Ja olivathan vielä sanatkin käytettävissä. Niistä lisäpuuhaa päivien kuluttamiseksi. Kaikki tämä ja arkielämä antoivat potkua henkisyyden suljetuille; mikä taas johtui ystäväpiirin kapeudesta, tai jopa olemattomuudesta. Ihan ihaniakin ihmisyhteyksiä sai siten tuntea; ei kyllä omana hyvänä, mutta kuitenkin itsetunnossa lämpiminä laineina.

Jos vaan olisi jaksanut säilyttää musiikinteon tärkeänä päivien viihdyttäjänä, mutta eihän sitä enää! Tähteenä vielä mietteitten yritelmät; toki hyvin kapeana nauhana rimpsuteltuna.

Että, vähällä on vähänmäärät, ja sillä melkein sipuli. (19950829)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 9)


10 Seitsemänkymppiä ylittänyt...

Seitsemänkymppiä ylittänyt ei saisi olla mikään turhanmankuja. Hänellähän on vuosien tuoma kokemus, taikka kokemattomuus, hyötyisiä kumpikin tavallansa. Ja jos on tähän saakka elänyt yksin ympäröitynä etäisillä, se on varmaan olevaisuudenkin tarkoitus?

Mutta hiljaa kestämisessä on kohtansa - sanot. Totta kai niin pitääkin olla. Itsestä riippumattomat asiat laittoivat ihmisen sille paikalle, jossa hän nytkin on.

Eivät onnenlahjat asetu tasan. Eivät älykkydenkään mitat yhdenmukaistu. Kaikki on suhteellista, kaikki edellytysten suomaa.

Jos on hitautta, se on hyväksyttävä, jos pinttymiä, nekin.

Aivan selvää on se, ettei lapsena eristäytynyt osaa asiaa myöhemminkään. Omahuonoudentuntu alistaa ajattelemaan, - ei minulla ole oikeutta yrittää kääntää epäpätevyyttäni ykskaks hyödykseni, hullua edes ajatella niin.

Yksinäistä on suorastaan painostettu harrasteisiinsa, niihin; mitkä varmasti rikastivat aikanansa, antaen hetkittäin hyvinkin suurta tyydytystä tekijälleen, tällainen tahtoo vaan unohtua ikävien kietoutuessa haittaisuutena ympärille. Eikä ihminen sitä paitsi edes kelpaa toisensa mittaajaksi, koska kukin on erilaisella mallilla tehty. Vuosien mittaan tulleet kulumat, ja hyvinkin rasittavat olonhaitat edentävät, enemmän kuin lähentävät ystäviin.

Ihmisiä yhdistäviä asioita tulee hakea. Niitä on etsittävä silloinkin kun väsymys epätahdittaa tekoja. -Sekin, että sanon olevani yksinäinen, suhteistuu sekin väärällä tavalla, onhan veljeni samassa talossa, joskin hän ei höpinöitäni kaiketi ensinkään rakasta. Ja kiukkuani minä pidän tunnusmerkkisenä tuskaantujan näyttökeinona ja silloin, kun muut ovet ovat suljettuina. Olen todella avannut salojeni verhoja, ehkäpä jo liikaakin, tietysti vain muutamille ihmisille, luottaen heidän kestävyyteensä olla kertomatta niitä toisille.

Huolestusta se siltikin tuottaa, eihän ole minun puoleeni kääntyjää, ei ihmistä jonka tavoitteena auttaa itsestään välittämättä.

Tunteeni minut ovat ahtauteen saattaneet. -Ne ihastuksenomaiset, jotka toista osapuolta huolestuttivat enemmän kuin hyväksytyksi tulleet. Tunnonpaattini on vuotanut kaiken aikaa. Nuoruus antoi ehkä liikaa kannettavaksi, olinhan arka ja sivuun vetäytyvä lapsi ja en nuorena enemmän ihastunut työntekoonkaan, joskin senkin aika myöhemmin tuli.

Ketään en ole pahalla ajatellut, toki kateuden alla väärinkin ajatuksiani valinnut, mitkä sitten syytösryöppyinä lähellä olevat kuulleet. Mutta pohjaltani toivon jokaiselle pelkkää hyvää. Kaiken omamenettämisen hinnallakin. Nyt huolena ovat monenmoiset kolotuskiusat; se, että korvat soivat, tekee myös olosta vaivoin kestettävää. Onneksi minulla on romanttiset haavekuvani; ne hituset, mistä en millään hinnalla luopuisi. Ne eivät vaadi sopeutumista arjen raameihin, ne eivät kaada mitään sydämessäni, antavat vaan uutta energiaa itsestään. Se on parasta minua, selitteli, tai oli selittelemättä vaikutusten ainutkertaisuutta.
P.P. (19950906)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 10)


11 Kuka tahtoisikaan pelkästään vähän

Kuka olisikaan sellainen, että tahtoisi pelkästään vähän, eikä etsisikään muunlaisia ratkaisuita? Pidettäisiinkö häntä edes kunnon ihmisenä? Onhan se yleisessä tiedossa, että pyrkyrit valtaavat tärkeät paikat, ollen niissä sitten vieläpä työntukkeena.

Raha näyttää nykyaikana saavan yhä suurempia merkityksiä, eikä siinä sinänsä suurempaa pahaa olekaan.

Mutta olonjärjestyksiä voisi muuttaa siten, että henkinen puoli nousisi enemmän määrääväksi, kuin omaksitunnoksi turmiollisia vastaan.

Kaikkikin ihmiset yrittävät selvitä löytämällä oikeita, niitä arvoja mitkä kuin kruunaisivat asiat paikkoihinsa, etsityttämättä kaikenlaisia kiertoteitä hämäränmielen johdatuksiksi. Sosiaaliset arvot käyvät kyllä nimikortista, sellaisesta, joka läiskäistään erittäinkin helposti esille.

Toki koulutettu saa näyttää kykynsä, eikä sitä edes kukaan kyseenalaista, mutta näinkin täytyisi pitää mielessä vaatimattomuus; sehän sitä paitsi kaunistaa, - olikohan juttu näin?

Johdonmukaisuus ei ole kaikkien ihmisten perushyve, itsessäni ainakin näen hyppelehtivän aatosjuoksun, kaikenlaisten rönsyilyitten ympäröimänä.

Että nyt rupesin kirjoittelemaan, taikka sitä hiukan opettelemaan, johtuu tästä näyttökoneesta, sen mahdollisuuksista korjata ja muokata tekstiä. No, minähän en paljoa katsele, enkä korjaile, annan vaan tulla, sillä hyvä.

Kaikki eivät ole mitään Haavikoita, Anja Kaurasia, ei edes tyhmimmänkään tekstin tekijöitä. Sen tähden tällainen vapaus, tapa kirjata omia vähäisyyksiään paperinpalalle. Eikö sekin jo osoita kiinnostusta johonkin; minä ainakin meinailen niin? Ikävän torjuntaa - tällaisesta sanoisin. Puhummehan me toisillemme usein siten, ettei siinä suurempia sisäistyksiä ole mukana, vaan pelkkää sanojen sanomista, asianjuurta etäältä karttaen.

Mutta ihmisen on tehtävä se vähin, kuinka voisi vaatiakaan muunlaista. Hyvä on elää kun suo muille oman lohkonsa, eikä yritä etääntyä omasta kamarastaan, siitä mallista, mihin on jo lapsena istutettu.

Tällaiselta orvon omalta tähystyspaikalta käsin ei enempiä ehdotelmia syntyisikään ja mukavaahan se on pienikin mielenilmaus, ennen kuin tyhjiä korista toiseen ohjailisi. Rosoisuus on monen ihmisen tunnusmerkki, eikä sitä tule piiloon mennen pelätä. Annetaan arvostelijoille oma vapaus valita, hehän sen päättävät jaksavatko meitä moittia, elikkä ei.

Kaikella on tarkoituksensa, niin silläkin, kun tietämme reunustaa murheitten pitkä rivi. Lausutut pahat sanat painavat. Happamuutemme harmittaa myös itseämme, saati toisia. -Näin vaan on, eikä sille mitään saata keksiä.

Ollaan vaikka huonoja pelimanneja, sekin takaa satoja, jopa tuhansia työtunteja taaksensa. Itsekseen hiljaisuudessa vietetty aika on myös materiaalina käytettyä, ja aina yhäkin riittävää korjatakseen joitakin kumoon menneitä haaveksimiamme.

Ollaan tullaan ja lähdetään, joskus jopa sen viimeisen kerran. Eikä suru tule joka hetki perässä, kunhan jaksaa vaan etsiä omuutta sieltä, mistä eivät toiset ole hyllyjä tyhjentäneet. Monet meistä ovat maahan pudonneita raakileita ja ettei elämä ole iduistamme suuremmin hyötynyt.

Soitto soikoon rummuin, banjoin, haitarein. Niin sitä pitää! P.P. (19950907)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 11)


12 Aika on täällä!


Olkaa hyvät ja huomioikaa
tuhatvuotisin tottumuksin
ennenkuin vesi muuttui maaksi
Nytkin erehdys muuttaa kaikkea
tänäänkin sumu saattaa yllättää
usein kiire jättää ihmisen
jonka juuret kertovat tarinan
Ei se ollut taikaa missä unohdus asui
- olin varma tapahtumista sellaisena yönä
kuu ei ottanut laskeaksensa
tähdet kilpailivat keskenään
Totuus tahtoi muuttua hyveeksi
ja puikkari retkotti verkonreunasta.
Uloimpana käyskeli kaveri, miten tahtoi...
otti pullostaan hörpyn, nosteli housujaan
-onpahan täällä raitis ilma, sanoi uloin
-miksihän tekijät eivät työtä ostaneet?
Vaikeaselkoisuus tunnusteli valtimoaan
sanoen, pelaahan tämä uutuus entisenään
hops vaan ja reportteri ryhdisti rintaansa
älkää luulkokaan, että kesä on tullut!
Helmenvalkea, usvaisen kohottamana
terä välkehti kesänsuuntaan
ette te olleet ensimmäisiä
oli tuhannesti poistuneita
kokosivat aittoja täyttäen
riitelivät, että jaksaisivat enemmän
mikä ruostetta oli, nyt kultaa
annettuna rikkinäisiin taskuihin
Tottahan he puhuivat kertoessaan siitä
missä leimusi ainainen tulensuikale
siellä jossa kasvaminen outoutui
varsi näytti venytetyltä taikinalta
-heräsitkö ystävä alkavaan toistoon
saitko käsiisi mehiläisen silmän?
Josko edes mitään entistä meni
oli kait vaan vaunut ja niissä pyörä
Nytpä keksin oivan tuuman
laitan potun suuhun kuuman
tiedän mit on tuska suuri
hölmyyttänsä saatu juuri
riiputetaan sitten kieltä
rokahtanein puolelt sieltä. P.P. (19950908)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 12)


13 Joulu on kaipausta johonkin parempaan

Joulu on vanhalle kaipausta johonkin parempaan, antaen yksin olevalle lämpöä sydämeen. Ne monet elämänvaikeudet, joita on ollut, väistyvät Vapahtajan syntymäjuhlana. Ajatus hakee menneistä kiinnekohtia, sellaisia: jotka syvästi mieleen painuneet.

Nuoruuden aika, sotien kokemat, ikääntyminen erilaisine käänteinensä. Jouluna sydän tahtoo etsiä tukea menneistä.

Äidin hoivan muistaa jokainen. Hänen huolehtiva mielensä rauhoitti, antaen tarkoituksen elää ja olla.

Vaaran hetket, tai joita sellaisiksi luuli, nekin tulevat hakematta mieleen, kuin sekin ihanuus, että sisarukset kaikki nytkin elossa. (lukuun ottamatta heti syntymänsä jälkeen kuollutta pikku sisartamme.) Isäkin saa myötätuntoa suuntaansa, vaikka onkin ollut jo kauan poissa täältä.

Kuitenkin Äiti oli tärkein! Ei sitä silloin niin tajunnut työkiireitten rasittamana, tai tajusi kyllä, mutta sensuuntaiset toimet puuttuivat.

Tänä Jouluna hiljaisuuden määrä yhäkin enentyy. Olen tosiaankin ajatellut menneitä aikoja, kuin hopeoiduin raamein varustettuna ja sillä mielellä katsoen.

Oli onnea saada elämänlahja, minkä myötä kokemukset ja tulemat täyttävät sisikuntani tänäänkin. Aattona haudoilla käynti hiljensi sekin omalta osaltansa.

Ne kynttilämäärät, jotka tuikkivat hautapaasien lomista, kuin kutsuivat näkemään sen tehdyn työn, jota siellä lepäävät elossa ollessaan touhuilivat. Hautuumalla yrittää löytää itsestään arvoja, joita arjen keskellä ei niinkään tavoita, ja vaikkei itse kirkossa kävijä, ymmärtää sen merkityksen monille.

Pyhäsana kuitenkin puhuttelee. Rukoilenhan itsekin päivittäin ja useamminkin, mutta lähteä jonnekin, on vaikeaa, totuttuaan paikallaanoloonsa.

Vapahtajan syntymäpäivää saa juhlia näinkin. Aamulla teevee-jumalanpalvelusta seuraten, valoja kuusessa ja monissa ikkunoissa lisäksi, jopa pihalle laitetussa kuusessakin tuikut.

Tällainen pakkasinen Joulu, valkoisine hankineen kuvaa hyvin sitä puhtautta, mitä kukin sielunsa sopukoissa etsii. Eivät kaikki, kuten en minäkään, ole onnistuneet luomaan läheisiä suhteita ympäristöönsä - ei ensinkään! Mutta aivan kuin näkymättömät kädet ohjailisivat mieltäni.

Uudet toiveet ja arvot näkyvät hyvinkin hohteisina, vaikka entiset tavat ja tottumukset painolastinaan. Myös jonkin verran herätteisyyttä kerääntyy tuonne syvälle rinnan perukoille,

etten sanoisi sitä aina yhäkin uudeksi kiitollisuudenosoitukseksi läheisiä ihmisiä, kuin pyhiäkin asioita ajatellen.

Ja kun senkin tietää, ettei Jouluja ole rajattomasti edessä, arvostus vaan siitäkin syystä enenee. Sisarussuhteet ja muutamat muutkin läheisriippuvuudet antavat taustoja tuntemille, niille jotka ovat ohjailleet sivuitse vaikeuksien, etsittämättä kaikkein raskaimpia taakkoja, olemalla katkeruutta muodostamatta, ainakin siten kohdallani asiat miellän.

Kyllähän omasta vähyydestä huoltakin kertyy, sen tietää yksinäisenpolkua tallaava, etenkin juhlapäivien tullen.

Ei ole ollut vaimoa, ei lapsia, joten ei lapsenlapsiakaan.

Tuosta ei ketään saata syyttää, pitää vaan ajatella, tämä on minun kohtani ja luultavasti sellaiseksi tarkoitettukin?

Miksi surisin maallista epäonnea, joka siltikin viime kädessä pelkkä kulissi, jos sitten sitäkään...

Taivaallista hyvää kuitenkin kaipaa, vaikka oma vajavuus kallistaa vaakaa vastapuolelle. Mutta sen voinen kuitenkin sanoa, että ihmiset ympärillä merkitsevät arvaamattomasti, joten heitä mielessäni kiitän, heidän energisyyttään, heidän huomioonottamistaan, että jaksavatkin sietää tällaista rajatapausta keskuudessaan.

Näin Jouluna ja miksi ei muulloinkin, voi ja saa etsiä rinnastaan sitä pientä Joulunlasta, joka otti kantaakseen syntiemme kuorman, itse täysin viattomana ja pahuudesta vapaana.

Ihanaa, että kuusenkynttiläin loisteessa, pakkasen pirteyttäessä ulkoympäristöä, saa ja voi toivoa, että jossakin ylhäällä kuullaan tällaistakin pientä.

Tätä loppua kirjoitellessani vuodenvaihteeseen ei ole kuin pari päivää, mitä lupaisikaan tehdä uudenvuoden hyväksi, sitä ei uskalla etukäteen mitenkään ainakaan maksimoiden odotella.

Nämä keholliset rajoitukset tuntien, ei liikunnastakaan saa ihmeempiä etuuksia itsellensä. Jalkaterä kapinoi kävelyä vastaan, selän huonokuntoisuus estää pienetkin työnyritykset ja soittamisellakaan ei voi kaikkia surujansa unhoon siirtää.

Uskonasioitten ajattelulla saisi varmaan henkistä tai painottomuuttaan entrattua sellaiseksi, ettei syntikuormaa kartuttaessaan lähde etsimään itsestään sellaisia estäviä voimia, joita ei kuitenkaan tiedettävästi edes löytyisi.

Muistaessaan, että meidän syntiemme kantajaksi on lupautunut Jeesus, miksi polvistuisimme sellaisen kuorman takia, toki polvistua sopii ja pitääkin siitä, että kiitollisuus täyttää mielen, sillä kuka osaisi ollakaan ilman uusiutuvia viallisuuskuvioitaan.

Ensimmäisenä omana toimena olisi rakentaa hyvät suhteet läheisiin. Olen ollut hermoherkkä nurkuja asioissa, kuin niitten viereisissä, en tuota kiellä, sillä rehellisyys sen verran verissä minullakin ja toivoisin sisimpäni ymmärtävän tuonkin, ettei syyttely avarra ihmisyhteyksiä ainakaan, saattanee lukota asiat pysyvästi kieroumiin, joita pahoista sanomisista kertynyt.

Eristyminen arjessa on sekin sairautta muistuttava olotila, eikä sivuuttaa millään tuollaista voi, ja ihmisethän näkevät myös kaukaa katsellen, turhaa, siis siltä kannalta menemättömyyttään määritellä.

Olen tällainen! Virheeni osin kaikkien nähtävillä, sitten sellaisia, etteivät ulkopuoliset niitä näe, mutta ylhäällä, tuolla taivaankaaren takana meidän tekomme ovat siististi kirjattuina.

Ja kun tulee aika, meidän on tultava kuulemaan laatumme arvioinnit, ne sykeröt, mitkä kerääntyivät elonpolkumme siirtyessä loppupäätään kohti.

Sanassa sanottu armo kattaa kaiken olevaisen, sen tähden meidänkin pitää nähdä, ettemme omin eväin täältä koskaan kunnialla selviä.

Sisar tuntuu huolehtivan minun laadustani, tai laaduttomuudestani eniten näistä läheisistä. -Itse yrittää löytää sanasta ratkaisun ongelmiinsa ja heittäytynyt varman tuntuisesti tuon lahjan varaan, en siitä häntä moiti, vaikka ajatukseni eivät ihan samoja latuja kuljekaan. Uskon ja toivon yhteyttä riittävän aina. P.P. (19951225)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 13)


14 Miksi näin!

Elämässämme tulee ajan myötä monenlaisia ongelmia, joita on vaikea mieltää juuri jatkuvuutensa takia. Nuorempina kaikilla oli enemmän mielekästä tehtävää. Oli työ ja sen myötä tyydytys. Samoin vapaa-ajan käyttö mieleistyi, eikä tyhjää kohtaa missään kiusanaan.

Vanhetessa, ja etenkin kun mennään yli 70 vuoden, alkaa joku kiusa nostaa enemmän päätänsä, eikä sille löydy yksioikoista vastausta, ei keinoa millä huominen tuolta turvautuisi.

Otetaan esimerkki elävästä elämästä. On vanha maalaistalo, siinä kaksi veljeä, yksineläjiä kumpikin. Iäkkäämpi ruumiinvoimiltaan heikompi ja kasvonpiirteiltään rostempi. Sen sijaan nuorempi veli, ikäeroa 9 vuotta, suoraryhtinen komea kaveri.

Sisaruksia on ja elää viisi, siis kaikki, paitsi pienenä kuollut tyttövauva.

Tällaiset raamit laitetaan tälle jutulle. Työhön käytiin heti kun kynnelle kyettiin, eikä siinä kyselty edes sitä, riittikö hauiksessa ruista, vaiko ei. Vanhempi veikka on elänyt ikänsä syntymäkodissansa, tehnyt elämäntyönsä nuristen vähyyttänsä. Nuorempi taasen oli vieraissa hommissa lähes pari vuosikymmentä, asuen kuitenkin koko ajan tässä kotonaan.

Meillä kummallakin on ollut paljon harrastusintoa musiikkiin, eikä se ole luonteitamme edentänyt, päin vastoin. Puhun itsestäni, en niinkään nuoremmasta veljestä. Että, minkä takia tätä kirjoittamista yritän johdatella niin, että kiusaavat asiat paperille tulisivat.

Yli viisikymppisenä aloin tehdä omaa musiikkia, ja sitä jatkui kuutisentoista vuotta. Nyt ollut jo poissa päiväjärjestyksestä nelisen vuotta. Pientä kirjoittelun-poikasta harrastelen yhä, enkä aiokaan tuosta luopua.

Vaikeutenani koen nykyään eristäytymisen. Sen, ettei minulla ole oikeastaan yhtään sellaista kaveria, jolle huolistani voisin ihan juurta jaksaen kertoa. -Ei luotettavaa polkuni ymmärtäjää. Sen tähden aika ajoin koen riepovaa ikävää tästä avuttomanolosta, eikä sillä helpotusta näköpiirissä?

Nuorempi kaveri haluaa pitää omat menemisensä salaisuutena, enkä pyytäenkään saa häneltä vastauksia kysymyksiini, missä kävit, ja kummoista oli? Ei! Hän ei halua kertoa asioistaan, ei sitten tipantippaa.

Itselleni on tullut kai jonkunlainen kateus asiaan, enkä malta olla tuosta ärhentelemättä, mikä toki onkin suurin vääryyteni. Kun olen aina kotona, tuskaannun. Kuvittelen kait, että jos lähtisin enemmän ulos elämään, minullakin olisi hauskempaa, enkä joutaisi pohtimaan sieluni pienuutta kyseisissä.

Toinen, vaikkakin rajansa pitävä, on hänkin seuraa tällaiselle ahdistusmieliselle ukonketaleelle. En tosiaankaan syytä veljeäni mistään, yritän kyllä saada hänet ymmärtämään, etten huvikseni suutani soita, vaan siinä on arjen totuus vahvasti takana. Juttelen toistenkin sisarusteni kanssa ongelmastani.

Ei se ole minulle arka puheenaihe, ei sellainen möhkäle, josta ei kynsineen raapisi. Haluaisin muutosta omaksi edukseni ja yhteiseksi edistymiseksi, tässä minulle vaikessa kysymyksessä. Kiitollinen mieli palkitsisi yrityksen.

Kun ihminen ei taida pitää tuntoja sisällänsä, hän toimii kuten minä toimin. Ei se ole yleistä, ei ainakaan miestensuhteen. Hälyyttävyyttä lisää se, ettei tosiaankaan muutosta näköpiirissä, ei kohtaa, missä koko maailma valkeneisi. Aina olen ottanut syyn päälleni, milloin ei kiistoja syntynytkään. Toimin niin jo Äidin ollessa elossa, eikä hänkään välttynyt äkseyksiltäni.

Olenko neurootikko, vaiko mieleltäni tuhoisa, näistä tässä yritän selvää saada, vaikka ei kovin helppoa ottaa kaikkia syitä niskaansa, ja silloinkaan, kun se ilmeistä onkin.

Yksinäisyys on taakkani, mutta myös keveyttäjä hermoille, sen tiedän, mutta miten en erakoituisi täysin, siitä huutelen kohta jo hädissäni. Ellen minä meluaisi, ei meillä kukaan toinenkaan, tämä totuus. Ja kun ajattelen että samaa suuntaa pidin nuoresta saakka, miten itsetunto minua hellisikään, kuten eivät ole hellineet ihmiset yleensäkään, vaikka ulkopuolisille en huonoimpiani ole liioin levitellytkään.

Nykyisin, kun monet lisävaivat häärivät kehoni kimpussa,alkaa tuntua siltä, että sidokset muualle näivettyvät taatusti ja jälkiseuraukset tuovat lopullisen niitin kehitykselleni ihmisenä. Sanaharkoista ei selviä sillä, että läpsäyttää käsiään ja kaikki on ohitse. -Ei lainkaan! Jokaisesta sanomisenkähinästä jää karmea jälkimaku (aina jäänyt), enkä varmaankaan tuohon immunoitunut tippaakaan.

Viikonloput ovat kiusallisimpia, silloinhan veli ei paljoa kotona makoile, vaan lähtee tultuaan ja tulee lähteäkseen.

Ei hän sitä myönnä, ei ensinkään... Hänellä on ilonsa ja murheensa ja tahtoo pitää minut niitten ulkopuolella. Näin sitä ollaan oltu vuosikaudet, eikä uusia portteja aukaistaviksi ilmesty, vaikka polvillansa tuota toivoisi. Syyllistäminen ei ole yksin minun mielteeni, vaan siihen suuntaan toisaaltakin tajunnanvirtaan pyörteitä tullut.

Minun täytyisi muuttua! Tulla sietävämmäksi kohtalolleni. Niinhän varmaan kaikki läheiseni toivovat, ikävä vaan, etten omuudelleni taida, en jaksa nousta katsomaan asioita ylempää, vain rukoilla, että niukkuuteni ymmärrettäisiin, annettaisiin mahdollisuus selittelyyn sanallisesti, kuin kuunnellen tätä vähäistä omaa kantaani.

Ettei voida ja jakseta jutella on jalkariippana koko ajan? Miksi jokaisen on vaikea kuunnella toistaan silloin kun asiat poikkiteloin, itsehän tässä en kestä arvostelua tippaakaan ja täytyisikö veljeni sitä kestää, ei ole minun kädessäni.

Minulla on pinttymiä, pakkomielteitäkin. Silti luulen olevani järjissäni, enkä tee asioita ilman omaa kontrollia, toki tuskaantuneena sanoo mitä sylki suuhun tuo. Ei eristyneisyyttäni tajuta, ei oteta vakavasti, mutta minulle se on uupumusta tuottava olotila, sanokoot muut mitä hyvänsä. Ylhäältä anon armoa, sitä aina tehnyt, muttei se näissä arjen kiemuroissa hetikään oleistu, on silti henkistä heräämistä arki-ihmisen tasolla.

En voisi ajatella, että kirkko tai vastaava olisi minulle ratkaisu mihinkään. Eikä luettu sana sinänsä tällaiseen paksunahkaiseen edes vaikuttaisi, ihmiseen, joka on pyrkinyt löytämään itsestään asioihin vastauksia, mikä ei tosin kunniaksi tekijälleen.

Usein tulee esiin sellainenkin puoli olemisessa, että toiset ihmettelevät miksi pyrin puhumaan itsestäni, puutteistani, siitä huolesta, minkä yksinolo (vaikka toisenkin ollessa), aikaansaa. Ei se ole omahyväisyyttä kun ei jaksa käydä kylässä, missä juttukavereita olisi, jossa voisi keskustella kevyesti kaikesta maan ja taivaan välilyä. On estyneisyyttä senkinlaatuisena, että hygieniaongelmat kiusaavat (ainakin omasta mielestä), vaikkei se yleishaitta olisikaan. Neuroottisuus ei tietysti ole poissuljettu mistään tekemisissäni, sen tiedän, olen aina tiennyt.

Ihmissuhdeasiat ovat vieneet monasti tällaisen hermoherkän ihan etäälle pois harkinnoista. Sinne, missä kaikenlaatuinen epäkelvontunne on mieltä raassinut, nuijuuttaen sen vähänkin osaamisenluulon alapuolelle elämänmyönteisyyden. Että kokee itsensä surkeaksi toisten rinnalla, antaa myös kohdennuksia paranteluun ja paikkailuun siellä, missä olettaisi ehyempien majailevan.

Olenhan yrittänyt tehdä musiikkiakin, ei siinä miksikään taitajaksi arki-ihminen kehity, etenkään liian vanhana alkaessaan.

Kaikki se, mitä olenkaan paperille laittanut, on osoitusta tarpeesta kokea tunneperäisesti elämän ilmiöitä,- ei sen ihmeempää. Jos olisi voimaa nähdä parhaat puolensa ilman ikäviä epäilyitä, nauraisi kaikelle tälle, eikä kurkkua karvastaisi orpous vaikeutena. Minähän taidan olla siltikin kohtalaisen siivo henkilö kaikkine arvaamattomine oivalluksineni, erikoisuuksineni tässä näin? Mutta vajavuudentunteeseensa joutuu hitaasti, ei se varoita tulollansa, ei ehdota, tässä sinun on parasta. Olet puhumatta sivu suusi, eikä kukaan muukaan voisi sinua loukata.

Liiasta hölösuisuudesta minua voi kyllä syyttää, sen ovat kokeneet puhelimessa he, joille olen asioitani selitellyt, niitä jopa ristiin rastiin solmiellut, etten enää tietänyt missä alku, missä loppu? Näin olen antanut mahdollisuuden toisille tehdä omia johtopäätöksiä minusta, antamalla pistävimmät aseet käsiinsä.

Kuvitelma, nyt minä puhun asiani kaikille ja sen jälkeen olen uusi ihminen, menevät kyllä alle aikayksikön kiville, eikä aina toki hyödyttäisikään selitellä itsensä huonoimpia puolia, ainakaan vaikutusta tehdäksensä. Mutta kenellä omat ympyrät ahdistavat ja elämä välillä kiristää vannettansa, hän voi yrittää tälläkin tavalla keinoutua riesoistansa, koska tehokkaammat toimet valovuosien päässä.

Yleistä hyvää olisi se, että jokainen huolehtisi, tai ainakin yrittäisi huolehtia toisestansa, riippumatta siitä, onko voimia tallella tai ei. Yhteistä hiiltä meiltä eristyneiltä yleensäkin puuttuu ja jos sitä hieman jäljellä onkin, kipinä melkein sammuksissa. En tahdo olla roisto, en pahantekijä, en sellainen jota vihaisesti tuijotetaan, vaan pieni vanha kumara ihminen omine erikoisine tapoinensa ja valmiina tarttumaan sellaiseen syöttiin jota sydämestä lähteneenä edessä heilutellaan.

Anteeksi minun on vaikeaa pyytää, mutta ajatukset helposti sen suuntaisia silti. Älkää olko huolissanne muusta kuin siitä, jos happamuuksineni tiellenne sattuisinkin, osaan väistellä pahimpia kareja vuosien tuomalla rutiinilla.

Nyrpeys on osa minun identiteettiäni. Tekemiseni minimeissään. Kuitenkin luen lehtiä katson telkkaria ja tykkään kaikenlaisesta tiedosta maailmalta ja muualta. En ole pelkästi itkuvirsien kailottaja! (19960430)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 14)


15 Syksy

Ilmat viilenevät, muuttolinnut lähtevät, kaikessa aistii poistun tunnelmia Ihmiset lisäävät vaatetta ylleen, kävellen kiireisesti, kuin ehtiäkseen paremmin. Ilta hämärtyy aikaisemmin, kellojakin muutetaan tässä kuussa. Marjat ja vihannekset odottavat säilöissänsä käyttöään. Mustaa kynnettyä ilmestyy jokapäivä lisää, miesten ja traktorien möyriessä myyrien lailla pelloillansa.

Olemmekohan saaneet menneestä kesästä mielemme sadon talteen?

Olemmekohan kehittyneet sietävinä uusiin ulottuvuuksiin? Näitä asioita ajatellen heräämme itsemme tähänkin syksyyn.

Vieläkö jollekin suunnalle ärheänmieltä? Vieläkö joku toinen kantaa suuntaamme sosiaalista alennustilaa?

Elämä ei anna itsessään kenellekään kiusanluonteisia, se on varmaa. Lahjatonta ihmistä ei edes ole, ei sellaista, jota ei kukaan kohtelisi kaltaisenaan ja ymmärtäisi siinäkin velvoitteisuutta.

Nyt eletään tätä päivää. Nyt ajatellaan tällä tavalla suppeasti, huominen voi tuoda uutta tullessansa, mistäpä sen edeltä tietäisi?

Emme tiedä tänään nenäämme pitemmälle, emme sitäkään, onko elinaikaa runsaasti vai vähän. Elämä itsessään sisältää omat säännöstönsä, - keinot ja keinottomuudet, miksi tuosta huolehtisisimmekaan.

Kun nyt syksyä sylissä pidämme, kait muistamme, ettei sitä ilman kesää, ja taas sitä edeltänyttä kevättä. Talvi on sellainen pysähtymisen aikakausi, silloin kasvaa vaan ihmisten huoli siitä, riittääkö ruokaa ja lämpöä uuteen kevääseen saakka.

Ymmärtänemme kukin ainakin hieman itseämme, sitäkin puolta, joka salattuna kropassa uinaelee. On menneen muistot, on kauniitten keräilyt. Altistuimmehan meren päilyville, vehreyden ja kukkien hennolle sanomalle siitä, että kasvu toimii lämpimyyden ehdoilla, kaiken määräytyessä ylhäällä olevien johdatuksin.

Osaisimme haalia myös henkisen satomme säilöön, osaisimmepa löytää aina ja yhäkin elävyyttä itsestämme. -Sellaista rikkautta joka uudistaisi ilon ja rentouden, niille suotuihin muotoihinsa.

Itse ainakin tiedän tarvitsevani ympärillä olevien avustusta. En ole valmis kohtaamaan arkeani yksin, en sen tuomia haasteisia pelkästi harkintaani nojaten.

Eletään täällä syksyssämme rikkaasti, ja vaikkapa lompsa litteänä, kaiken tämän meille suodun kauneuden läpitunkemina, sillä sitähän luonto auliisti meille antaa, kunhan avaamme silmämme sellaista näkemään. P.P. (19981002)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 15)


16 Vartioitta emme vaella

Jokainen meistä on huomannut sen, ettemme koskaan ja missään vartioitta vaella. On läheiset sisarukset, on ystäviä tarvittaessa. Näin ollut aina. Sitä paitsi ylhäältä apumme parhaimmasti toteutettuna. Pienenä ollessamme katsoivat vanhemmat peräämme, pitäen huolta niin henkisistä, kuin ruumiillisista tarpeistamme. Oli vanhemmillamme tietysti muitakin velvoitteita ja toimia, kuin yksistään lastensa seuralaisena olo. Ja kun syntyi nuorempia lapsia, heihin huolenpito pääasiassa sitten kohdistuikin.

Myöhemmin tuntunut joskus siltä, että kaikki ovat minut unohtaneet, sen ollessa siltikin vain turhaa pelkoa ja kuviteltua todellisuutta. Juuri kuviteltu ja todellisuus menivät joskus sekaisin, eikä ollut helppoa päätellä, milloin kussa sitä vaeltelikaan. Meitäkin lapsia oli alkujaan kuusi, yhden menehtyessä jo kolmen päivän vanhana, mutta me jäljellejääneet viisi vielä sitkeästi elonsyrjässä kiinni.

Mitä toisiltamme oppineetkaan, emme ainakaan vihoja toisten suuntaan kerryttele. Aina ollut yhteisiä tuntemuksia, aina ollut lämpöä ristikkäisyyksistä huolimatta. Perheettömänä tiedän olevani jollakin tavalla epäkelpo. En pystynyt ohjaamaan olonlaivaani kunnon kipparin lailla, vaan karikot monastikin karahtelivat kölien alla. Selviäminen elon laineikoissa jo kertoi auttavista ajatuksista toisten taholta, ellei enemmästäkin. Itsekin muistan huolehtineeni Äidistä, hänen huonon terveytensä tähden. Kuuntelin aina illalla Äidin ollessa ulkona, milloin saapui sisälle, jonka jälkeen rauhoituin yöpuulle. Samanlaista huolta kantanut luullusti jokaisenkin kohdalla, heidän sairastuttuaan, tai muutenkin.

Sain elää niin pitkään isossa perheyhteisössä, etten edes osannut ajatella joutuvani joskus pelkästi itseni kanssa kuljeskelemaan Mutta sellaistakin nyt vanhoilla päivillä kertynyt kapaloihin.

Tosiasiassa yksinhän en ole edes koskaan ollutkaan, mutta henkinen rakenteeni sellaista synnyttänyt aivan itseksensä. Mitä pidemmälle elämässä joutuu, sen selvempää se, että johdatusta riittänyt ja rikkaudeksi luettavana. Kenelläkään meillä sisaruksilla ei ole ollut pelkästi myötämäkeä. Vaikka perheellisillä täyttä elämää muuten, silti jossakin vaiheessa kohtalon kolkutuksia puoleensa kumissut.

Sisarella tosikovia elämänkokemuksia, eroon johtavine seuraamuksineen. Myös eräs veljistä saanut sairautensa seurauksia kantaa raskaina kokemuksina, kuitenkin niin, ettei ole lannistunut rasitustensa painosta, vaan kulkenut pää pystyssä omaa perheellisen tietään. En kerro kenenkään nimiä tässä. En rupea perustelemaan syitä, ja niitten seurauksia, toki ehkä geeneistäkin johtuvia kaikesta löytynee? Yritän vaan todistaa sitä, että meitä vartioidaan, meistä pidetään huolta, olimmepa kuinka huonoja selviytyjiä tahansa. Tässä on ollut aikaa tahkota oman todellisuuteni tuntemusta, niitä seikkoja, jotka kuvaannollisesti rajoittivat enempiä remelöintejä.

Heikkona kestoltani näin jo varhain elämässä, ettei tämä ollut leipälajini ja että oli hyvä alistua rauhallisille rakenteluille kehnompia välttääksensä. Ajauduin kyllä useammankin kerran sellaisiin seuraamuksiin, ettei se vähimmästikään naurattanut, vaan laittoi melkeinpä kieppuroitsemaan. Kaikilla ihmisillä on siis ollut omat huolensa, miksei sitten minullakin omiani. Mielen tyhjyyshän sitä kalvavinta olisi, onneksi ei tarvinnut moiseen koskaan paremmin tutustua. Soittoharrastus elävöitti jo nuorena, jopa ihan lapsesta saakka, en vaan yltänyt saamaan soitinta, enkä soittotaitoakaan siinä mielessä, kuin sillä nykyisin käsitetään.

Mutta rajoissansa minäkin ehdin vuositolkulla, jopa kymmeniä puurtamaan musiikin harrastuksessa, kuin pienesti sen tekemisessäkin ja kaikkea omaksi onnekseni. Oli rikkaus löytää tuo puoli itsestä. Ja kun kädentaitoni melkeinpä nolla, juuri soittelu puolsi paikkaansa senkin edestä. Toki meillä kaikilla sisaruksilla musiikinnälkää useallakin eri sektorilla, ihan ammattimuusikkouteen saakka eräällä. Vartioita on ollut, ja kiitos kaikille siitä. P.P. (19981011)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 16)


17 Miten muistaisi paremmin.?

Muisti huononee iän myötä, sen ainakin useat ikääntyneet ihmiset itsessään huomaavat. Tuo kiusaa mieliä enemmän taikka vähemmän, kuitenkin haittaa sellaisesta on. Ehkäpä perussyy jo lapsesta saakka olemassa oleva, tai elämänvarrella takkiimme tarttuneena. Nimimuisti on se ensimmäinen josta hoksaa taantumista tapahtuneen. Sitten se siirtyy useammalle eri suunnalle vaikuttamaan haitallisesti toimintoihin. Se ei onneksi ole useinkaan mitään dementiaa, ei vaarallista yhtäkkistä alasajoa mielessä. Kukin kokee unohtamisensa kovin eri haitanlintuna ja joitakin se ei saata kiusata ensinkään.

Jos ihminen yllätetään kysymällä jotakin, hän saattaa unohtaa tiedetynkin asian. Tällaista sattunut minulle monta kertaa. Siinä alkaa ihmetellä, miten tuolla lavalla menin lukkoon?

Eikö pitäisi kerrata asioita kuin varastoon, että olisi sitten mistä ottaa tarvittaessa. Apu ei tule senkaltaisesta, ei ainakaan sataprosenttisesti. On yritettävä kehittää sellaisia mekanismeja, joilla tuo huonomuistisuus saataisiin piiloisemmaksi ja harmi harvemmin koettavaksi.

Kaikenlainen oman pään vaivaaminen olisi sitä ehdottominta muistin kuntoutusta. Yhä aina ja joka päivä harrastettavaa, kyllä siinä virkeys lisääntyy, löytää keinoja peittää tuollainen huolensa.

Tosin iän tuomaa huonomuistisuutta ei voi kokonaan sivuuttaa, eihän se olisikaan sitten enää minkäänlainen haitta. Kuntoilu auttaisi varmasti pysymään virkeämpänä, mutta sitä harrastavat ihan ikioma ryhmänsä ja me tavalliset hissuttajat emme niin jaksa sellaisesta löytää sitä omintamme. Mutta ajatuksia tulee kuntouttaa järjestelmällisesti rasitukseen saakka. Pitää muistaa, että muistamiseen tarvitaan tahdonlujuutta, siihen pitää suhtautua kuin välttämättömään velvollisuuteen. Harrasteita, lehdenlukua, telkkarinkatselemista, näitä kaikkia säännöllisesti, ja jopa hyötyä alkaakin näkyä.

Kaikkein pahinta vanhalle olisi pelkkä kiikkutuolissa istunta ja ajatukset sumuisessa levossa pitäen. Sellaiseen emme halua kukaan joutua. Sellaista pelätkäämme kuin ruttoa! Tahkotaan ajattelulla innokkaasti itseämme, kyllä sieltä rupeaa tehoja löytymään. Perimmäisiä oikeita keinoja ei toki aina löydettävissä, mutta mennään sitten sillä tiedetyllä vaistolla, ellei muulla.

Voi olla myös niin, ettei huonomuistisuuteen saisi kiinittääkään liikaa huomiotaan, yritettäisiin unohtaa tuollaiset haittapuolet ja eläisimme kuin aina ennenkin, ripeästi miettimällä.

On surullista nähdä sairaudeksi muuttunutta huonomuistisuutta, sellaisen kohdalla järkyttyy jokainen. Mistä sitten johtuikaan? Saattoivat syyt löytyä aivan muualta kuin itsestä ja näin kohtalo määräytyi sen vaikeimman jälkeen.

Ihmismieli on niin tuhatsäikeinen systeemi, ettei ihme, jos jolloinkin häiriöitä siellä sijaitsee.

Tutkijathan sen tietävät parhaiten, ollessaan opiskelleet tuota korkeakouluissa. Mieli on tunteet ja järki tasapuolisina, ellei jompikumpi toistansa edellä, tai päinvastoin. Lapsena jo koulussa kait selvisi kullekin tuo, miten asiat kenenkin kaaliin upposivat, vaiko upposivatko sinne ensinkään? Perheetön yksinäinen ihminen, kuten minä, on varmasti jäänyt sitä parastansa vaille. Siitä ei voi vaan syyttää ketään, ei toki tulisi mieleenkään. Olemme pitkälti itsemme kehittäjiä, mitä tulee edistykseemme kaikkien haasteiden kyseessä ollen. Mutta kun on siinä, missä tänään, ei pidä surra menetettyjä mahdollisuuksiaan, ei surra sitäkään, ettei rikastunut maallisen mammonan hankinnassa. Ja tietäessään maailmalla pesäilevästä nälästä, huomanneekin itse säästyneensä kaikelta tuollaiselta, mitä nyt sota-aikana niukemmilla ravintovaroilla pakko toimeen tulla.

Eläkeläiset yrittävät hakea virikkeitä kaikenlaisesta yhteisestä harrastelusta ja mihin voidaan lukea, reissut, tanssiaiset, opintokerhot ja sensellaiset. Olen vaan tuollaisista ikäni ollut vähän etäämmällä, enkä löytäisi sieltä ominta kevennystäni. Mutta soitellaan ja kirjoitellaan. P.P. (19981012)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 17)


18 Elämässä tulee kaikenlaista

Olen pohtinut tätä omaa elonkulkuani jo aiemminkin ja tuhannet kerrat. Että minkäkö lakia?

No vaikka siitä syystä, ettei aika kävisi pitkäksi pelkästi kattoon tuijottaen. Soittohomma ei enää oikein kiinnosta ja muunkin kanssa vähän samalla tavalla. Mutta kun hommasin tämän koneen, löysin taas jonkinlaisen kirjoitteluinnon, että sen tähdenhän sitä tätä! Nyt vaivaa jonkinlainen yleisväsymys, toki sitä koko elin aikani, vaan tänään luullusti noitten haittojen takia, kuten, eturauhasen suurentuminen ja kait jonkinlainen tulehduskin siellä?

Kulumavaivoja niskassa ja ristiselässä, kuin muutakin yleistä väsähtäneisyyttä kaikessa, missä pitäisi jollakin lailla terästyä ja aikaansaada.

Aina olen käynyt mielessäni lapsuusajoista saakka muisteluksia kaikenlaisista tapauksista, jotka piirtyneet muistin sokkeloihin, toki muistini aina ollut huono, ellei jopa olematonkin, ainakin verrattuna joihinkin tarkkamuistisiin. Kun käy ajatuksiaan seulomaan, yleiskuva sellainen umpioitu ajatusmatto, johon tulee käytyä kiinni usein, mutta sitten vaan taas jäänyt oikeastaan silleen?

Koulua kävin heikkovoimaisen lapsen lailla. En jaksanut edes lukea läksyjä, eikä minua taitanut kukaan siihen kehottaakaan? Olihan Äidillä sen seitsemät tehtävät ja nuoremmat sisarukseni hoidettavanaan. Jäin siis kuin vähän tuuliajolle vastuukysymyksissä. Laiskana luonteena osasin kyllä väistellä velvollisuuksia, pyydettäessä toki lähdin siltikin liikkeelle. Isä juoksutti minua tupakanhakuun Mantalta, eikä hänellä minulle muuta asiaa tainnut sitten ollakaan?

Otto-papankin aikana jo vein hänelle kahvia tuonne Kallion mökkiin, nyt myöhemmin Hakulisen omistamaan. Otto-papan mukana pääsin myös talvi-iltoina joskus ja pyhäinseuduissa hevosajelulle, milloin Virojoelle Kaarialle, tai Kiiskilahteen Pohjolaan ja mistä pappa oli itse lähtöisin. Pappa oli kova keittelemään työssä olevalle porukalle pellolla kahvia. Siinä saivat mammat mielenpiristystä vitsikkäiden kommenttien höystämänä. Pappa oli vähän kaikenalan osaaja. Hän teki suutarintöitä, räätälintöitä, kuin myös puutöitä ja omat kuolinliinansakin hän itselleen valmisti ja jota ei jokainen taapertaja muistaisi edes ajatella. Oton pojat, siis isä Arvo, Eino, Ilmo, kaikkien kanssa jouduin tekemisiin. Ilmo jopa laittoi meidät Eskon kanssa suureen vaatekaappiin, kun metelöimme hänen mielestään liikaa ja siellä tuli melkein klaustrofobinen olo Esko veljen huutaessa täyttä kurkkua ahdistustaan. Eino-setäkin tarttui meitä monasti kauluksesta ja kuljetti edemmäs siitä keittiöstä mekkaloimasta.

Olin armottoman ahne maitokahville ja jopa Riihelän Miinalta opin sitä saamaan, hänhän tykkäsi lapsista, eihän heillä Tahvon kanssa sellaisia itsellään ollut. Aamulla ani varhain jo olimme Esko veljen kanssa keittiön halkolaatikolla pitämässä omaa showtamme, eivät sedät sellaisesta tykänneet. Kun Ilmo tuli syksyllä kyntöpellolta, minun oli vedettävä saviset saappaat jalastaan.

Eino taasen oli äkkiä kiihtyvän miehen sorttinen ja jos kuorma kaatui, siitä seurasi kovaa sadattelua ja meuhkaamista. Tuollaiseksi itsenikin miellän, äkkiä päreensä polttavaksi ja aivan turhastakin syystä. Muistan kun isälle meni vaijeripiiskasta säikeenpätkä silmään, Ilmo oli ajomiehenä ja kaiketi läimi piiskalla polleja lautasille. Oli kiire lähteä Viipuriin lääkäriin. En tiedä leikattiinko silmää, tuskin sentään? Kait vaan otettiin siru pois, kuitenkin isä joutui olemaan jonkin aikaa siellä silti.

Isä järjesti minulle sellaisen koehomman, etten tiedä vieläkään mikä sen tarkoitus? Hän kylvi hernettä jonkun maa-alan, oliko kaksi aaria, vai kolme, en osaa tuota muistaa? Sanoi, poika törki nuo herneet sormellasi maahan! Olin tosi hämmästynyt moisesta komennosta? Miten minä tuon pystyisin tekemään ja jokaisen herneen yksi kerraltaan tökkimään pinnalta piiloon?

Kun oli käsketty, pakkohan sitä oli sitten yrittää. Puuhasin tuon kanssa jonkun tunnin ja näin, etten viikossakaan olisi siemeniä maahan saanut piiloon, joten lötkäisin, vaikka huonoin omintunnoin. Isä voi vaan koetella, miten poika käskyyn suhtautuu, eikä ajatellut saavansa aikaan traumaa pikku äijän huoleksi. Ei isä varmaan hyvää tykännyt, kun koulunumeroni olivat niin heikot. En tiedä oliko se pelkkää laiskuutta, vaiko jotakin jurripäisyyttä, mutta en todellakaan lukenut läksyjä, enkä myöskään mitään osannut. Opettajille tuli siis kuva osaamattomasta oppilaasta ja jolle oli turhaa uhrata ajatustakaan. Eräs tilanne koulussa oli minulle kova paikka.

Voimistelutunnilla vanha Heikki-opettaja huomasi minun jäykän olemukseni ja sanoi: sinähän olet kuin puu-ukko! Se lausuma koski pojan sisimpään, sitä ei voinut unohtaa. Ja puu-ukon nimisenähän sitten toisten suussa kuljin. Olin sairastanut aiemmin jonkun kovan taudin ja mikä jäykisti jäseniäni yhäkin enemmän, liekö ollut ties mikä tunnettu tauti?

Jäin luokalle yläkoulun ensimmäisellä. Heikki selitti sen johtuvan hitaasta kehittymisestä ja että se myöhemmin korjaantuisi kuin itsestään. Ja kaikki kertomataulusta, en ollut sitä opiskellut, enkä siten osannutkaan. Ylemmillä luokilla kiinnostuin mittausopista, mutta eiväthän opettajat vaisua viittaustani huomanneet ja numerot pysyttelivät siellä alalukemissa. Yhteen aikaan minulla oli hyvin pitkä tukka, taisi vielä isäkin elää silloin? Siitä sain lisänimen Kasperi, oli jossakin lukukirjan kertomuksessa sellainen poika, joka ei huolehtinut omasta siisteydestään.

Tunsinkin itseni sellaiseksi huolimattomaksi ja kaikista neuvoista piittaamattomaksi juntturaksi. En osannut suhtautua asioihin kuten nykyään, vaikken siitä tietämättömästä pojasta miksikään tänäkään päivänä muuttunut. Siis koulussa meni, kuten meni ja rippikoulukin tuli kahlattua jotenkin, tuskinpa sielläkään kertaakaan viittasin, joten tehtäköön tuostakin omat johtopäätöksensä.

Heikko kaveri olin ja sen myös itse tiesin. Ei tarvinnut kenenkään lulla kuiskaamaan, ryhdisty poikaparka! Sillä tuolla lailla jäät yhä enemmän elämässä toisista jälkeen. Ihan nuorena en tiennyt, että olen sellainen riitapukari ja aina toisten kanssa vastakkain asioissa? Luonteessani jotakin oli jo alun alkaen pielessä. En jaksanut toimia sillä parhaimmalla lavalla ja aloin lipsua yhä enemmän, jääden jälkeen tavoitteistani ja niitähän minulla oli kaikenlaisista suuruuden haaveista täysiin utopioihin saakka. Lapsena ihailin sotilas-uniformuja, koppalakkeja, aseita. Isä oli suojeluskunnassa, samoin Eino-setä. Kiväärit roikkuivat hirvensarvessa tuvassa, miesten harrastaessa kaikenlaista ammuntapuuhaa ja ihan tässä kotipihan tuntumassa. Kasvoin siten tuollaisiin asioihin jo lapsesta. Äidillä oli huolia, oli paljon vastuuta isän huidellessa omilla teillään. Äidin osa oli sitäkin ankeampi, kun maita jouduttiin isän poistuttua pakkohuutokauppaamaan. Oli rahavaikeuksia, oli henkistä ahdinkoa ja ainoastaan Äidin uskonnollishakuinen mieli pelasti uupumasta kokonaan raskaan olemisentaakan alle. Äidille oli tärkeää saada kirjoittaa vaikeuksiansa paperille, aivan kuten minäkin teen nyt ja tässä.

Ihmisen sisin on useimmille meille arvaamaton ja jopa aika ajoin pelottavakin kehystelmä.

Ei voi edeltä tietää kuinka osaa suhtautua sellaiseen, joka ei olekaan ainaista myötämäkeä, ei kiiteltyä päänsilittelyä. Sellaisessa epävarmuudessa jouduin minäkin kasvamaan, vai oliko tuo sitten kasvamattomuuta? Kun en tuntenut olevani yhteiselämään kelpoinen, aloin elää vähän kuin puoliksi haavemaailmassa. Ostin elokuva-lehtiä, luin seikkailuromaaneja ja vastaavia lehtiä. Ajattelin, minullekin on jossakin ihminen varattuna, kunhan aikaa ja vuosia kuluu. Muttei ollut ja se oli kovaa huomata. Kömpelön kirjoissa olevallakin on ikiomat toiveensa. Hänkin saattaa kuvitella oman paikkansa arvokkaaksi ja jonka myös yhteiskunta hyväksyy.

Toki löysin harrasteen hanurista, kuin sisaruksistamme lähes jokainen jossakin vaiheessa. Se antoi tyydytystä mielelle, se toi kavereitakin ulottuville ja vaikka maksoikin minun kyseessä ollen maltaita, sillä kyllästyin äkkiä soittimeeni ja pitä lähteä etsimään taas parempaa. Tuhlasin yhteisiä varoja näihin itsekkäisiin tarkoituksiini, mutta jotka menetykset myöhemmin kait ymmärrettiin oikeanlaiseksi tavoitteluksi. Paljon on harrastukseni maksanut. Toki jo myöhemmin omin varoin hoidettuna. Se, että omia sävelmiäni esitettiin tuntui aluksi hyvinkin ristiriitaiselta toiminnalta. Oli kahdensuuntaisia mietteitä. Hyvilläänkin osasi tuosta olla, mutta toiseksi nolous vaani siellä toisella puolella ja hermostus lisääntyi lisääntymistään Oli siis erittäin hyvää.

kuin myös huonoa ja ainaista taisteluahan se esilläolo minulle aikaansai. Huusarin Teemu oli näkevinään näissä minun jutuissani jotakin jujua, en tiedä kyllä vieläkään, mitä loppujen lopuksi niissä näki, oli kuitenkin ainakin aluksi innostunut, saadessaan soittajistolleen helppoa ja yksinkertaista materiaalia.

Kaiken tuollaisen ohella tuntui siltä, että yhäkin lisää erakoidun yhteisitä harrastuksista ja elän pelkästi nurkassani kököttäen, maailmanmenosta mitään tietämättä. Kyllä minä ihmisistä osasin tykätä ja toisinaan se meni ihan liialliseksikin, kuten hyvin asia tiedettäneekin, mutta vaan ne muutamat kerrat ja tasapaino ainakin jo nyt kestävällä yksinolon asteella. Enää en haluaisi mielelleni mitään ylivilkastuksia. Enää toivon sitä, että päiväni olisivat rauhallisia ja kaikkea saisi miettiä ilman kirpeyksiä. Kun olemme vielä kaikki sisarukset täällä menoissa mukana, saa olla tosi tyytyväinen ylhäältä tulevien johdatukseen. Ja varmasti olisi niin ainakin minun kohdallani, etten jaksaisi surun tullessa pidätellä omuuttani tätäkään vähää kestävänä.

Olen tajunnut puutteellisuuteni monilla ajatusmaailman suunnilla. Tietäen sen, että jos minun jotakin pitää, siitä tulee heti jonkinlainen paha olo, joten sanonkin yleensä heti ensimmäiseksi, Ei! Tarkemmin ajatellen sitten rupeaa jo taipumaan olosuhteita vastaavaksi. Kenellä on kavereita, hän tietää, että sellaisesta on huolehdittava ja oltava aulis kaikissa tapauksissa.

Minulla on taas niin, että kun en lähde enää kotoani minnekään, ei kukaan yhteyttä tällaiseen edes haluaisi, joten tyydyn minulle tulleisiin rauhallisemmin.

Kaunaisuutta yritän mielestäni välttää. Ymmärrän, ettei minua tarvitse kaikkien ymmärtää, olenhan sen verran särmikäs ukko kaiken kaikkiaan. Kiukutteluni, on sekin jonkunlainen purkaustie ahdistuksesta, vaikka se sillä kerralla niin itsekkäältä tuntuisikin. Meillä käytetään sellaistakin olonkoulua jossa vaatimukset lykätty epäonnistumisten karsinaan. On ihan mukavaa, kun saa jokapäiväisen leipänsä. On kivaa nousta aina aaminulla ylös jalkeille ja myös kiittää asioittensa hoidosta sitä tahoa, joka ylimpänä yllämme tähyää.

Erehtymätön koska ei ole ja sellaiseksi ei koskaan tule, on pyydettävä anteeksi. Tehtäköön se vaikka kuinka syrjäisesti ja vaatimattomasti, ne korvat kyllä kuulevat, jotka meidän menoistamme viime kädessä päättävät, siitä olen ainakin kohdallani täysin vakuuttunut.

Eipä tällaista rujoa miehenkörilästä minnekään seurapiireihin edes haluttaisi ja olen itse ihan samaa mieltä. Se, ettei hygieenisyys ole nytkään minun valttikorttejani, on ajanut sekin etäämmälle kavereista, tai yleensäkin lähimmäisistä. Ja vaikka kuin selittäisin tuollaiseen johtavia syitä, ymmärtäjiä en kuitenkaan puolelleni voittaisi, sen verran kulkuni varrella huomioita tehnyt.

Mutta kuvittelun vapautta käytän. Sillä saa surut lakaistuksi ainakin hetkeksi mielestä ja väliäkö sillä, kunhan jaksaa päivänsä iltaan, ollen nukkumaan käydessä tietoinen siitä, että asioita hoidetaan ja vastustuksestamme huolimatta ja uni tulee jos on tullaksensa.

Ja varmaa on myös se, ettei yhtäkään ihmistä ole tänne maailmaan turhaan luotu, vaan tarkoitus meillä jokaisella, antaahan se itsessään jo pienen kelpoisuusluvan, ellei muuta...

Armeijassakin minulle annettiin lempinimi, tai haukkumanimi pikemminkin. Lumperin Janneksihan minua siellä tituleerattiin, kait jonkun puliukon mukaan. En vaan ollut juoppo, en paljoa alkoholia koskaan käyttänyt. Opettelin sen verran., että tiedän mihin se voisi pahimmillaan johtaa, eikä esimerkkiä tarvitsisi kaukaa edes hakea.

Henkisesti olen pahasti pilkkoutunut, mistä johtuneekaan? Mutta sehän on osa minua, enkä muunlaisesta mitään tiedä. Kun täältä joskus elävienkirjoista poistutaan, päätelkööt sitten, antakoot vaikka kuinka huonoja numeroita elonkoulun käynnistä. Jokainen meistä on hipaissut siitä tunteesta, mitä pitämiseksi sanotaan. Siitä rikkaudesta jonka avulla monet ovat pitemmälle ponnistaneet. Yksinäisyys, tai paremminkin henkinen yksinäisyys on olosuhde muitten joukossa, ei sen kummempaa, ei ihmeteltävämpää. Kauashan me unelmistamme jäimme, etäällä sijaitsivat toiveemme merrat ja taisi olla syynsä myös tuolla sortteeraamishalulla, mikä porttien taakse jätti. Kirjoittelu on osa minua. En osaisi ilman, ja tuota sävelienkään tekoa. Sävelmien värkkääminen on nyt poissa, mutta kirjoitellaan ja soitellaan hanuria hieman. P.P. (19981014)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 18)


19 Kaikilla ei ole sitkeyttä

Jokainen ei ole oma herransa siten, että toimisi aina ja joka paikassa edullisimmin.

Ihmisellä saattaa olla sellaisia toiveita, mitkä eivät hänen arkeensa sovellu, eivät ole realistisia. Kuka on tuollaista kokenut ja siitä jollakin tavalla kärsinyt, pitäköön omat ajatuksensa. Pitäköön sen vähemmän osaamisensa ja ilman, että hänet tuosta tuomittaisiin. On helppoa olla ykköslaatua silloin kun on kotoa saanut aina parhaan palvelun. Rahaa riittänyt, hyvinvointia tarjottu kultalautaselta. Eihän lapsikaan niin tyhmä ole, että olisi tuollaista vastaan.

Meitä, joilta puuttui sitkeys opiskella ja edistyä, on toki tietoa vähemmistämme. Hyväksemme on tehty kaikki se, jonka olemme välttämättä tarvinneet matkallemme tähän päivään päästäksemme Olemme sitten ajan kanssa kehittäneet omat näkemyksemme ja jättäneet saapumatta paraatiporteista torvien törähdellessä.

Lapsena saatu olonkäsitys harvemmin muuttuu enää aikuisena. Täytyisi tapahtua paljon sellaista, mistä muutosta voisi odottaa. Nuorina kaikilla on ystäväverkosto suojanaan, se ei vaan aina yllä aikuisuuteen saakka.

Pahinta mihin ihminen voi joutua, on hänen alistumisensa yksinäisyyteen. Kaikki arjen tosiasiat voivat häiritä asenteitten saamista oikeaan jonojärjestykseen. Ei siis ihme sekään, että vierustoille siirretty käsittää tilanteensa siksi omaksi oikeakseen.

Kuitenkin meillä jokaisella hengentulta rinnassamme. Sellaista olonpotkua, mikä mittanauhaksi ajan kanssa oikeutuu. Nykyajan nuori voi päästä pälkäästä kaikenlaisten sosiaalitukien avuin, mutta ennen oli tehtävä työtä mieliäkseen pysyä leivänsyrjässä kiinni.

Vanhemmalla iällä sen vasta oikein tajuaa, mihin lähtemättömyys merkkinsä mittauttaa. Vahvatahtoisilla on omat perheensä, lapsensa, lapsenlapsensa ja mitä me tyhjät tuosta ajattelemme, se iskee tikarin lailla sieluumme. Olemme jättäneet sen pyhimmän velvollisuutemme täyttämättä? Olemme olleet muualla silloin, kun tehtäviä perustellusti jaettu. Eikä se mikään puolustus, että ulkonäköömme vedottu ja tekojemme laatua sitten näin moitittu. Harvapa sellainen puhdaspiirteinen, joka hymisten peilikuvaansa jaksaa katsella, sillä virheitä löytyy, kunhan kriittisesti silmillään mittailee.

Kestämättömälläkin mielellä voi saada aikaan jotakin. Voi tehdä sellaista, mikä ei tarvitse yhtämittaista ponnistusta. Voi tehdä impulssinomaisesti ja siitäkin kehittyy jotakin. Yksikin mielijohde saattaa kasvaa täydeksi harrasteeksi ja jota jaksaa sitten vuosikymmenet harrastaa, näinhän minullakin tuon pelimannimusiikin kanssa on käynyt. Hanurinsoitto kiehtoi jo lapsena. Vili Vesterinen sai soitollaan hiiret juoksemaan selkäpiissä, Dallapén hienoin tuin. Nyt vanhana soitto ei enää voikaan kiinnostaa niin paljoa, onhan haittoja korvissa kuin muuallakin kulumien ja erilaisten esteiden muodossa. Ollaan saatu oman tien ohjeet kukin ja elleivät tyydyttäneet, rasittavuutta repussamme. Mutta näinkin iloa ja ymmärtämystä. P.P. (19981015)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 19)


20 Täysiä vuosia 74

En olisi nuorempana uskonut, että näinkin pitkään täällä kuljeskellut, ajattelin, että kunhan seitsemänkymmentä saisi täyttää, kutsutaan jo pois? Koska elämä on suuri lahja pitää opetella sitä aina ja yhä. Lapsuus on jo niin kaukana takanapäin, ettei siihen kovin hyvää tuntumaa enää saa. Ihania olivat ne kesäisen auvoiset hellepäivät, joita rannalla olemiseen sisältyi. Se kivi Itämereen hyppiminen, se kavereitten kanssa puuhailu, sitä ei edes haluaisi unohtaa. Heinä tuoksui ja kukat kukkivat. Oli lämmintä juuri sopivasti. Aikuiset puuhasivat töissään. Ahkeruutta huomasi joka taholla, eihän siihen aikaan joutilaisuutta hyvällä silmällä katseltukaan.

Mutta lapset saivat vapautensa. Ei tarvinnut kuin joskus heinäaikana tallata häkissä, tai ladossa korsia tiukempaan. Omaa aikaa jäi silti tarpeeksi ja sitähän sitä osattiin käyttääkin vähetyksemme. Ne kolmekymmenluvun tunnelmat kait niitä selvimmin erottuvia ja kaiken uutuudenviehätyksen edellyttein. Hyypiän Matti oli paras kaverini ihan pienestä lähtien. Ja omat sisarukset tietystikin. Miten erilaisena asiat silloin kokikaan. Miten lujasti ne ovatkaan pysyneet mielessä? On toki mukavaa muistella noita aikoja ja kun huolet vielä tuiki tuntemattomia, mitä nyt joitakin vastaisiakin, ihan pakosti sattui niitäkin.

Tuokin, kun kaaduin Haaralanmäen alla, törmättyäni kattotiilentekijä Borikseen. Siinä meni isän polkupyörä etupäästään topuliksi ja sain tuosta hyvästä kipeästi sattuvan selkäsaunankin, joka mielestäni suuri vääryys jo kolhitulle mielelle. Jonkun toisenkin kerran sain selkääni, taisi olla tehtyäni Esko veljelle jotakin kuprua, en muista, muttei se kovinkaan ihmeellistä ollut.

Sitten isä kuoli ja meille alkoivat huolettavammat ajat. Velkoja oli tullut suuret määrät ja niitten kanssa puute tupaan. Ei ollut rahaa ja minkä vähän sai, se meni sen tien. Velkoja rupesin pelkäämään hanurinhankinnassa ollessani. Mutta ilman lainaa en olisi saanut tuota uutta peliä ja jonka tunsin tarvitsevani välttämättä. Se aika tuossa 1953 tienoissa, joten tultu jo ohi sodistakin. Sodista olen kertonut aiemmin hyvinkin seikkaperäisesti, joten jääköön tällä erää sivuun. Vuonna 1945 saatiin jo sellainen hanurin rämä hankittua. Piti viedä perunoita kauppaan rahaa saaduksensa ja Ahokas Tanelilta polkupyörä, millä tuon pelin hain Haavistosta Piispalta. Esko olisi kyllä sen hakenut sunnuntaina, minulla ei vaan hermo kestänyt muutaman päivän varttumista. Sellainen olin jokaisen hanurin hankinnassa ja ellei sitä heti saanut, rauhani oli mennyttä. Kerrankin lähdin kauroja varastoon ajettaessa suoraan linja-autolle, eikä ensimmäisestä ajatuksesta ehtinyt kulua kuin tunti?

Hätäinen olin muissakin työtoimissa, eikä siinä kenenkään jarruttelut mitään merkanneet. Vieras tuskin tuntee minun mentaliteettiani, sen verran sähäkkää se ainakin nuorempana oli. Silti jäin ilman elämän sulostuttajaa, eikä luonnollani olisi siitä selvittykään ilman tapamuutoksia, ei vaikka kuka olisi ollut käännyttämässä. Naisasioissa olin turhan ronkeli, eikä naamatauluni katselussa hevin toinen sukupuoli heltynyt, sen verran torvitotiselta kait näytin silloinkin, saati nykyisin.

Soitettiin häitä ja niitä kertyi vuosien kuluessa isot määrät. Kuin myös tansseja ja enimmin talviaikaan, kesät olivat soiton kannalta hiljaisempia. Laskin että kolmisentoista vuotta soittelin, aluksi pienemmällä porukalla ja kymmenen vuotta tuolla melkein samalla sakilla, paitsi aluksi Bassoa soitti Rantalan Esko ja hänen jälkeensä Niemelän Pauli. Sitten pitkä väli, kunnes Lahtisen Arvi tarvitsi kaveria ja lähdin framille taas.

Pelimannipuuha tuli sitten kuin jatkoksi tuolle. Vielä nytkin joudutaan lähtemään silloin tällöin liikkeelle, eikä tunnu enää niin kovin innostuneelta, ainakaan minun kohdallani. Toisaalta hyvä, että joskus joutuu kotiovensa sulkemaan, mutta rasitus noissa puuhissa kestää nykyisin pidempään kuin ennen. Nyt ja tänään siis 74 vuotta mittarissa ja aika näyttää, miten kauan jalat kantavat ja miten tuon fysiikan kanssa oikein on? Hyvää silti saatu nauttia, kiitoksia! P.P. (19981017)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 20)


21 Seuraavana päivänä

Sateinen sunnuntai tänään. Mietin tätä kaikkea jo yli setsemänkymmentäneljä täyttäneenä. Ajatteluaikaa kertyneenä lähes ihmisen ikä, mikä se sitten lieneekään? Kuitenkin niin, että suomalaisen miehen keskielinaika juuri näissä minun lukemissani. Voi vain toivoa, ettei se kohdallani ihan riittäisi, vaan jaksaisin täällä ihanassa maailmassa vielä useita vuosia?

En ole pystynyt olemaan mikään malli-ihminen. En sellainen, jolla luontevasti ystäväseuraa. Ja jos joitakin ystäviä ollutkin, ei tänä päivänä heistä tietoakaan, ehkäpä silti soittokavereista Hietalan Harry? Olen saanut joskus jutella mukavien tyttölastenkin kanssa, silti pelkästi juttelun mukavuuksin, ei sisällytettynä jotakin olennaisempaa.

Tytöt katsovat miehenmallinsa noista etevistä, näyttävistä, hyvistä rakastajista. Miten meikäpoika tuollaisia ehtoja täyttänytkään, olenhan rostannäköinen luimuileva itseään häpeilevä kaveri ja aina juuri tällainen.

Ketä ihmistä jutteluetäisyydelle päässyt, siitä kiittänyt tuota korkealla olevaa instanssia ja sieltähän meidän sydämiämme tunnepuolella luullakseni ohjaillaankin? Miehen pitäisi osata kaikenlaista. Häneltä edellytetään kädentaitoja. Tarmokasta tarttumista työhön, kuin myös tyttöseensä, sitä toki hellin käsin, kuin haurasta lasiastiaa ikään.

Lapsuusaika luonut puitteet myöhemmälle edistyksellemme. Minä olin koulussa osaamaton. En avannut kotona reppuani lukeakseni kirjoissa olevat läksyt. Isolta osalta se kait laiskuutta, mutta toinen puoli ehkäpä kehityksen jälkeen jäämistä, ainakin Arpiais-Heikki niin asian ilmaisi, kun todistuksen numeroitten perusteella, luokan edessä käsitteli. Olipa syys sysissä tai sepissä, häpesin kyllä tuota arkuuttani, osaamattomuuttani, epäedullista ulkomuotoanikin. Enkä milloinkaan ole väittänyt, etten olisi tarvinnut lähelleni auttajaa, jonkinlaista pönkää silloin, kun tehtäviin rupeamassa.

Nuorena ei tarvinnut pelkästi yksin työhommia hoidella ja se sopi minulle hyvin sellainen. Jutut joutuivat, mutta eivät minun hätäilyittä, olinhan se, joka yritti kiirehtiä kaikkea ja että pois päiväjärjestyksestä saataisiin.

Eivät heinät saaneet seipäillä kovin pitkää aikaa kuivua, kun jo olin hoputtamassa niitten säilöön korjuuta. Sama koski kaikkia muitakin olintoimia.

Hanurikuume jos iski, se oli tainnutettava sillä, että etsimään toista peliä, vaihtoehtona mieltä kalvava jatkuva kuvittelujen kaiherma. Tuo olisi tullut varmaan esille tyttöjen kanssa oloissakin? Miten olisin kestänyt omaa innokkuuttani niin, ettei toinen olisi siihen enemmin tai myöhemmin hermostunut?

Tiedän, että näin on ollut jokaiselle hyväksi. Me pikkusieluiset räpistelijät olisimme vaan sotkeneet rauhallisempien tunnetasapainoja, omilla mitättömillä kuvitteluillamme, kuin varmasti myös erehdyksissä oloillakin. P.P. (19981018)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 21)


22 Kunnioitetaan kestäviä

On aina ollut vahvoja ja mieleltään kestäviä ihmisiä, joita on helppo pitää esikuvina meille heikommille. Miksi niin on, se ei perin yksinkertainen päätelmä. Täytyisi tietää heidän taustoistaan. Täytyisi tehdä olettamia monista heidän eri puolistaan ja mikä ei näin ulkopuolelta edes selviäisi. Miellyttävyys on tuskin kirjoista-opittua, joten sen täytyy perustua ihmisen jalouteen ja kaikkeen sellaiseen sisäistettyyn sanomisen säteilyvyyteen, mikä on aina se ehdottomasti edullisin muoto.

Taas sellaiselle ihmiselle, kuka ei ole löytänyt tuota parhainta puolta elämässä, on oikeutettua valmistua vähemmän vaativiin suorituksiin ja mitkä todella vastaavat asioita, yksi yhteen. Jokainen voi silti luottaa omaan havaintokykyynsä, eikä tarvitse hävetä sellaista, mihin ei ole voinut itse vaikuttaa. Puhumalla totta ja toimimalla avoimesti, herättää jo plussapuolellaan luottamusta ja kyseistämätöntä aluetta.

Ihminen, jolla ovat olleet elämänovet avoinna, tuskin rupeaa edes olettamusten rengiksi. Onnistuminen seuraa tiettyä kaavaa ja aina loogisin tarpeellisuuksin.

Ja luultavasti onkin niin, että mitä korkeampi koulutus, sen selkeämmät havaintomateriaalitkin turvanansa.

Elämän ollessa aina ja yhäkin uusia haasteita, osaaja vaistomaisesti ohjautuu oikealle janalle, eikä edes kokeile huonompia keinoja, säästyen näin jo pettymyksiltä.

Jostakin sanotaan; siinä on sitten henkevä ihminen! Hänestä heijastuu tietäminen linjakkaana ja suoraselkäisyytenä, eikä hän luovu periaatteistaan, ei hituistakaan! On perusteltua olettaa tällaisten yksilöitten vaikutus laajemmasti, mitä yleisilmein saattaisi olettaa. Heitä otetaan malleiksi silloin, jos jotakin hyvin tärkeää tapahtumassa. Yleensäkin töykkiväkäytöksisyyttä pidetään suoranaisena tyhmyytenä ja matalamielisenä itseisyyden mainostajana, ellei enempäänkin syyllistyvänä asioitten vääriin vääntäjänä.

Liioitteluakin saatetaan vieroksua ja sen pintakiiltoisuuden syystä. Ei ole yhdentekevää, miten leiviskänsä kukin hoitaa ja levittäytyy olemisensa ohraiselle. Ilo on yhteydenhalua. Ilo on saamista annettaessa. Kaikki sitä voivat, kaikkien lähdettävä nollatilanteesta. Kuvittelu olkoon meille kiva harrastus, muttei siitä miksikään perustukseksi ajassamme ole. Uteliaisuutta saa myös suosia siinä, että jos ei jotakin tiedä, pitää alkaa sitä opiskella. Vastaväitteitä toki niitäkin lentelee ilmassa.

Minulla on niin vähäiset lahjat, etten pääse edes alkua pidemmälle, eikä edes anneta näillä mielin yrittääkään, onko tuttua?

Kuuntelemalla etevämpiään jaksaa jatkaa oppimisen aakkosiaan. Mitä siitä tulisikaan, että oppilaat opettaisivat opettajaansa, vaikka tällaistakin saattaa nykymaailmassa sitäkin tapahtua. ATK alalla lapset voivat olla vanhempiaan viisaampia, eikä se ihme olekaan, koska vuosien ajan saavat tuollaista kädestäpitämisopetusta.

Ihmisen vanhentuessa, hänen keinonsa kapeutuvat. Jos ei ole ollut aikanaan avoin, miten toisiin tukeutuisikaan? Tällainen olonkohta pelottaa ja syystäkin. Suru säteilee silloin itseänsä, eikä sen käsipuolessa useinkaan naureskella. P.P. (19981020)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 22)


23 Tänään tällaista

Näin tänä tiistaisena päivänä eletään ja ollaan yhäkin lähempänä hetkeä, jota ei vielä mielisi luoksensa. Tarkoitan vanhenemista ja myös kaikenlaisia sairauksia, mitkä mitä ilmeisemmin odottelevat esiinmarssiaan. Viime viikon perjantaina Hyypiän Väinölle sattui ikävä sattumus ja vielä rannalla osittain veteen joutuessaan. Katkesi verisuoni päässä, jonka seurauksena liikuntakyky täysin tyrehtyi, oli sentään onni, että ehti Matti-veljen kännykällään pirauttaa apuun. Matti juoksenteli hätäpäissään etsimässä apua, koska ei jaksanut vaatteensa kastelleelle miehelle mitään.

Hälytti Salmen, sitten juoksi Leilalle (Eskon ollessa Virojoella), sitten Leila soitti meille ja pyysi kiirehtimään rantaan Matin avuksi. Näin sitten tehtiinkin. Minä lähdin jalan ja Teemu autolla sinne.

Väinöllä oli vielä jalkapuoli vedessä ja taisi koko mies olla kastellut vaatteensa, kohtauksen iskiessä päälle. No, me yritimme nykiä kastunutta kuivemmalle, onnistui silti heikosti, koska ei ollut keinoa, millä homma hoitunut. Leila lähti kotoaan hakemaan pressua ja filttiä, kun ne saatiin, laitettiin vähän kuin hinailemalla potilas pressunpäälle ja siitä jäi vielä tuulensuojaksikin. Väinö availi silmiänsä, mutten tiedä oliko silti täydesti tajuissaan? Sitten tuli Virojoelta Palokunnan johtoauto ja sen myötä happilaitteet ja potilas kävi heti virkeämmäksi. Ambulanssia piti silti vartoa vielä hyvä tovi ja ennen kuin potilas saatiin paareille, oli hän jo hyvin viluinen.

Tänään kävin kokeissa terveysasemalla Teemun kyyditsemänä, onhan moottoripyörä jo talviteloilla ja ei muutenkaan näin kylmillä viitsisi sillä liikkua. Vellikellon pihalla yhytettiin Hyypiän Hilkka ja hän kertoi käyneensä katsomassa sairaalassa Väinöä ja olleen tuon hyvinkin pirteällä mielellä, vaikkei haitta tietystikään kokonaan poissa ollut.

Kuitenkin näyttäisi siitä, että Väiski kuntoutuisi erittäin hyvin saamastaan sairaudesta, eikä tuosta ainakaan kovin pahaa haittaa jäisi tulevien aikojen riesaksi. Miten vähän ihminen tietääkään siitä, jonka huominen tuo tullessaan ja sietäisi useammin ajatella sitä, ettei sairaus aina tarvitse eilisen varoitusta, vaan voi iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta meidän täällä taapertajien tauon-otoiksi. Halvaus, olipa pieni taikka suurempi kyllä säväyttää saajaansa, mutta jälkipeli on jo enemmän ihmisestä itsestään riippuvaa. Jaksaako nähdä valoa tunnelinpäästä, osaako ottaa tuohon reaalisen kannan? Hyypiän Väinö tuntuu osanneen suhtautua tilanteeseensa oikein ja rauhallisesti, mikä tuskin onnistuisi minunlaiseni kohdalle sattuessaan. Maaten rannalla märkänä ja kylmissään, on hyvin vaarallinen olosuhde ja ellei Matti olisi sinne mennyt ei Väinöä tuskin enää olisikaan? Jokatapauksessa veljekset olivat sopineet niin, että Matti joka tapauksessa olisi sinne traktorin ja venekärrien kanssa saapunut, vaan olisiko ehtinyt sitten ajoissa, se jääkin arvailujen varaan.

Niinkuin alussa mainitsin, Väinö ehti hälyttää pirauksen verran kotiinsa Matille ja kun tämä meni puhelimeen, kuuli aaltojen loisketta pelkästi, eikä Väinöstä enää ollut keskustelijaksi. Mutta mies selvisi kosteistaan sairaalaan ja toipumaan. P.P. (19981020)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 23)


24 Hermostumisesta

Hermostunut ihminen ei ole yksin itsellensä parasta seuraa, ei myöskään toisten joukossa. Miksi sitten yleensäkään hermostutaan? Lujahermoinen ihminen ajattelee aina pidemmälle eteenpäin, eikä tarvitse tulistua turhasta ja tarpeettomasta. Kuka minkinlainen onkaan, pitäisi nähdä asiat asiattomuuksilta. Voisi toimia kuin kuka tahansa ja ilman hiostavaa elämänoloa, näin riittäen enemmän itselleen ja toisille.

Tietysti hermostuva saa kuulla, miten voisi olla sitä tekemättä. Kääntäisi vaan uuden lehden elämänsä kirjasta ja toimisi sitten eduiksensa. Hermostuminen tarvitsee sekin jonkun asiatyngän taaksensa, eikä levossa ollen yleensäkään ruveta tuosta noin vain hermostumaan. Se taas, että päivällä on oltu hermostuneita, jatkaa vielä sitä pitkälle yöhönkin.

Kaikella tällä voi olettaa olevan merkitystä, haettaessa selvyyttä sosiaalisen poikkeavuuden haittaavuuteen ja hermostumisen syitä tutkittaessa. Jokainen tahtoisi olla se paljon henkisesti kestävä ihminen. Jokaisella on ollut toiveena riittää itselleen, että myös toisille. Ettei näin käynytkään, kuvaa juttujen monisäikeisettä ja olettamuksista kertynyt liian päät-kaukana olevia, arjen ja haaveen haarukoita. Menemällä kukin itseensä, aistii ne monet mahdollisuudet ja jotka valittavina olisivat olleet. Miksi taaskin hermostuin? Miksi en jaksanut kuulla toisenlaisia totuuksia?

Ja lähdin tuskaiselle tielle, kaikkien hyvien lupausteni vastaisesti? Hermostuminen kuluttaa itsetunnonvähistä hiven hiveneltä pikku sirusia pois. Ollaan taas yhäkin vähempiä ja mitä aiemmin.

Tällaista oravanpyörässä oloa pitäisi voida jotenkin rauhoittaa. Miettiä sitä, etteikö olisi keinoa kartoittaa mielensä kartalle uusia ehyemmiksi tiedettyjä koordinaatteja, alkaen niitten myötä nousta oletetuille hieman ylemmille tasoille omin keinoin.

Kuvittelijaksihan hermostuvaa myös sätitään, osoitetaan polkuja, mitä tulisi käyttää ja ettei enää sorruttaisi menettämään mielen tasapainoa. Ihminen syntyy erilaisissa olosuhteissa. Hän kasvaa monentasoisissa perheyhteyksissä. Ja kun tulee aika, pitäisi selvitä jo yksin. Kaikesta tästä löytyvät syyt olla äkisti kiihtyvä. Reivata purjeita, vaikka tuulta ei tarpeeksikaan.

Hermostujalla ei ole helppoja ratkaisuita. Ja koska häneltä puuttuu kestämisen taito, hän joutuu alkamaan kaiken aina ja yhäkin alusta, päästäkseen jonkunlaiseen ratkaisuun itsensä parhaaksi ja ilon löytymiseksi. Ajan kanssa hermostujan kuorma kasvaa vähä vähältä. Pitkään jatkuttuaan se lamaannuttaa myös yrittämisen tasolla, eikä huomenessa olekaan enää sitä sileyttä, jota joskus hamassa menneisyydessä edes jollakin lailla riitti. Riitelevä ihminen ei ole pidetty ihminen. Riitelevä saa kuulla olevansa se hankalin ja inhottavin eläjä maan päällä ja ettei kukaan kestäisi tuollaista ilman vastaanpanoa.

Toki kaikki olisi paremmin, jos riitelijä sulkisi jo alkaessaan suunsa, mutta mitä hän ei viimeksikään tee. Asiat riitelevät, eivät ihmiset! Onkohan näin? Kyllä siinä hermostunut heittänee sen ensimmäisen kalikan ja ikävä kyllä. P.P. (19981021)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 24)


25 Ketkä meistä ovat selviäjiä

Aika tasaa ihmistä, jos toistakin. Nuoren yltiöpäisyys vaihtuu harkitsevaan hiljaa oloon, ellei jopa tiukkapipoisuuteen. Itseämme olemme silti aina lähinnä, itsestämme säteilemme ymmärtämyksen valoa, ellemme karista hyviä harteiltamme. Sietävyyttä ei ole kenelläkään liikaa, ei toki tarpeeksikaan ja jos pilvet päämme päällä mustua alkavat.

Kaikki tulee meille lahjana, kaikesta pitäisi osata kiittää nöyrällä mielellä. Jukuripäisyyttä ei saisi ihannoida, ei luoda tavoitteita harhaanjohtavin menetelmin. Ja kun jokaisella on ollut lapsuus, nuoruus, ja etuja monilla tahoilla, voidaan hymyillä erheillemmekin, mitkä nurjuuttivat pilviä hipovia suunnitelmiamme, ja joilla ei edes voinut olla arjessa ahertamisten taustoja.

Vanhuuteen päästyä saa pitää muistojaan kuin elon kuvakirjana, niinä toivottuina, millä päivät sisäistyvät heijasteisina iltapilviämme vasten. Kukaan ei ollut tarpeeton, kukaan ei itseään enempää voinut, ja ikäistyneenähän sen parhaiten huomaa. Tarpeita olisi ollut paljon, mutta toteutuskeinot rajallisina, kuin lapsella vaippojensa sisällä ikään.

Kuka kenestäkin huolta pitää, tai on välinpitämätön vastineissaan, saa nauttia tekemistensä tuloksista suuntaan jos toiseenkin. Kataluutta ei tarvitse sietää, ei kenenkään taholta. Surunaiheita riittää, etenkin niitä usein käsillä pidettyinä. Tavatonta ei sekään, kun moni mollautuu aivan tarpeettomasti, ihan itsensä uhittelemana.

Suosio on ansaittava, sen eteen tehtävä töitä. Ellei näin menetellä, harmit kyllä alkavat aiheistua monillakin eri tavoilla. Ellet viitsi ystäviäsi muistaa, eivät hekään... Rajoittamatonta menestystä ei sallita kenellekään, on se sellainen sääntö elämänohjeissa.

Tietysti kulumme pähkäillessämme takalaineemme vähäisyyttä, ja sitä, ettei kokkamme edessäkään utopiasaaria taivaanrannoilla siinny. Arki on aina taakkanamme, paitsi pyhät, jotka nekin usein uuvuttavia harmeiksi saakka. Tällaista on olla ihminen ja Iäisensä. Odottaa sitä, mitä harvemmin tulee, ja pelätä sitä, jonka tulo joka tapauksessa edessä.

Kaikki on erinomaisen suunnittelijan harkitsemaa, kaikki luojamme piirusteitten tarkistamaa.

Muunlainen huolemme turhaa, sankaruutemme saamattomuutta, vaan ylhäältä tulleet neuvot pätevät nyt ja aina. Laitetaan vaan arvoja kuvittelemiimme paikkoihin, ne sinne sopivat, elikkä ei. Vähänsä hukkaavat, he etsivät kasoista, mitkä toiset jo penganneet.

Käyttökelpoisia konsteja tarvitaan yhä. Tarvitaan varauksetonta nöyrää mieltä, lisäämättä vähäisiäkään vänkäväitteitä, kuin pilkuiksi iitten päälle. Saattaa olla niinkin, että pollamme kumisee tyhjyyttä, saadessamme satikutia kelvottomuudestamme, ja näin emme edes vahingossa onnistu oikeanhakemisissa.

Tarvitsemme toisiamme. Tarvitsemme itsellemme elvyttäjiä sanan muodossa, ei ole turhaa lähimmäinen kuulomatkan päässä, sillä useinkin uppoamme sekavuuksien soihin, noihin syvänteisiin, missä eivät edes hätähuudot tuo turvaa tulevilta.

Pikkupoikia olemme hengeltämme, ihan vaivaisen oloisia, vaikka mesoammekin meiningeittä reviiriemme reunustoilla. -Sinä ja minä. .. Ohjaksemme ovat usein muualla, perin siellä korkealla kaukana ja ylhäällä, minne niskamme ei edes taipuisi katsomaan.

Elonpelko on sekin turhaa, asiamme hoituvat, kuten hoituvat, saattaa tulla pysäys kohdassa, mitä ei ikinä arvaisi, kuten ihan taannottain eräille käynyt.

Saattoivat olla valmiita ja kelvollisia kohtaloonsa, ja luullusti juuri niin? Taimet kiskaistaan elonmaasta juurineen, tekojen seuratessa vanana jäljessä. P.P. (19981021)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 25)


26 Syystiistaina

Kaunis vähätuulinen aamu antoi kivan mielleyhtymän merkitä hieman ylös tuntoja, mitä aiheutti tällaisessa vähäisessä ihmisessä. Tummansininen väreilevä vesi. Vaaleansininen taivas pikkuisine poutapilvineen. Tuossa kehys ihmiselle viihtyäkseen ja muistellakseen aina tällaista säätä olleen. Koivut karistelevat ensilehtiään. Nurmikko pyrkii liiankin pitkäksi, mutta peittää näin keltalehtiä paremmin, kuin lyhyeksi kaltettuna.

On ihanaa saada olla ja katsella syntymäseutunsa rantoja ja vainioita. Riihimäet näkyvät nostavan perunaa ja Louhiston Riko liikkui aurat perässään kyntöhommissa. Teemu meni etsimään puolukoita, laittaen itsensä hirvikärpästen pääsemättömään kuntoon. Kevyt umpihaalari, hihansuissa kuminauhat, taskut ommeltuina umpeen, päässään mehiläistenkasvattajien huppu. Kyllä kärpäsiä keljuttaa, kun eivät pääse pureskelemaan poimijaa, nimittäin hirvenkärpäset myös osaavat purra ja siitä ihmiselle pitkäksi aikaa paukamia ihoon.

Tällaisena aamupäivänä tulevat entiset ajat mieleen. Kuinka Äiti hääräili keittiössä, laittaen milloin mitäkin herkkuruokaa. Me lapsensa siinä ympärillään. Äiti sai kantaa suuria suruja isän kehnoihinmenojen takia, ei voi edes kuvitella, mitä kaikkea saikaan kärsiä? Toki isäkään ei luonnollensa mitään voinut, olisi varmasti muuttanut elonsa kulkua, jos vain taitanut itsellensä, ja näin sitten kävi, kuten kävi.

Kun ajattelee sitä tilannetta, minkä isän poismeno aiheutti, voi huoletta sanoa, että silloin taivas romahti rakkaan Äidin niskaan. -Ei hän asioittenkuluille mitään voinut, ei kääntää isän ajatuksia, saati sitten toimiaan. Me lapset emme niinkään luultavasti tuosta järkkyneet, minä kyllä vanhimpana heistä arvailin vaaroja tulevan tiellemme, kaikista huomioista, jota osasin kolmetoistavuotiaan silmin katsella.

Taloudellisesti meitä odotti vaikea aika, joka sitten inflaation myötä helpotti velkojen suorituksia. Äidin oli vaikea hyväksyä tilannetta, jossa veli Vilho laitettiin meidän holhoojaksemme, tämän vielä pakkohuutokaupassa huutaessa peltoja itselleen. Kyllähän minuakin asia riepoi, mutta toisaalta vastuu siltikin osin muualla. Sitten kun alettiin laittamaan maitoa meijeriin, olot muuttuivat siedettävimmiksi monin tavoin. Anja siskosta tuli Äidille suuri apu, mutta Äiti oli toisaalta sairaalloinen sydänvikojensa seuraamuksena, silti hän yritti sen, minkä suinkin jaksoi. Me lapset elimme sitä lapsenelämää siihen saakka, että töihin aloimme (toki vastahakoisesti) ängetä. Muistan hyvin kuinka mukavaa laiskottelu oli.

Heittäytyi vaan sängylleen lukemaan kaikenlaisia lehtiä ja kirjoja (olin muuten ihan himolukija, huonoista silmistäni huolimatta). Kultaisia aikoja ne siltikin olivat. Aikoja, mihin ajatus yhäkin, kerran toisensa jälkeen hamuaa.

Muistaa ne aikaiset aamut, joista lehmiä laitumelle viedessä Yrjönänrannalla sai nauttia. Hellänlahti lepäsi siinä peilityynenä, kylä ihan hiljainen, mitä nyt jotkut työnäänet silloin tällöin rauhaa rikkoivat. Ajatuksethan siinä ylevöityivät, tiesi, että asioita hoitelee sellainen taho, jolle ihminen saa olla ikuisesti kiitollinen ja nöyrä. Niitä aamuja ei tosiaankaan voi mielestä pois heittää, eikä ikinä sitä haluaisikaan. Koska olen kulkenut tietäni ilman perhettä, saanut myös tuntea sivussa olon mieltä rasittavan olemassaolon. Ei ole ollut kivaa näyttäytyä saamattomana, usein vielä lievästi hermonsa hukanneena, rähisevänä, riitaisena ja torailevana kelvottomana ihmisrääpäleenä. Olen toki ikäni yritellyt pyydellä anteeksi tekojani, kuten tekemättä jättämisiänikin. Ei sitä silti voi pyyhkiä tunnoltaan, ei olla kuin uudestisyntynyt ja puhtain rypyttömin mielin. Siihen en pysty, kuin en paljoon muuhunkaan, etenkään enää nykyisin.

Ympäristöäni olen ihaillut kait enimmin omasta pihapiiristä. Harvemmin olen metsiä samoillut, harvemmin kulkenut rannoilla aaltojen ilakointia seuraten. Mutta omalta pihalta, keittiön ikkunasta, ne ovat olleet mielipaikkojani.

Esimerkiksi kallionreuna- sammaleet. Miten kaunista voi olla joku ihan pieni yksityiskohta, kunhan on aikaa katsella kaikessa rauhassa. Kun sanoin, että enimmin maisemia katselen kotoa käsin, toki oma ranta tuttuakin tutumpi.

Nyt vaan on jäänyt ranta enemmän rauhaan, koska sieltä puuttuu sitä aikaisempaa yksinolon vapautta. Ei tietystikään kukaan ole siellä mesomassa häiritäkseen, vaan ihan periaatteellisista syistä. Rannalle on rakennettu saunoja, siellä ei voi olla enää sillä mielellä, kuin aiemmin nuorempana ollessa. Kehitystähän se vain on. Muuttuuhan tämä maailma kaikella tavalla ja joka suhteessa. Silloin kun oli itse nuori, ajattelikin eri lailla, tai ei aina niinkään ajatellut ensinkään, kaikki oli luonnollisen saumautunutta, siis, itsestäänselvää.....

Tällaisia muistoja, yhdistettynä nykyaikaan, - ihmeellisen harmonoitunut olo ja elämä. Joku voi ajatella, siinä ukko sen kuin lahoaa toimettomuudessaan, eikä kehtaa enää käydä edes kylillä. Toki näin onkin, mutta ajatukset, ne lipuvat entisistä nykyaikaan, vieläpä ihan sutjakkaasti. Hankin tämän tietokoneenkin pelkästi omaksi viihdykkeekseni, ilman, että siitä seuraisi jotakin konkreettista hyötyä. On mukavaa, että tässä koneenääressä voi muistella entisiä hienoja aikoja, voi samaistua nykypäivien tuomiin virikkeisiin ja haasteisiin, toki vain ajatustasolla, eikä niinkään mennen-tullen viuhahdellen. Moottoripyöräkin ani harvoin katoksesta tielle änkeytyen, ei se ole vanhalle passaavaa kyytiä, ei sitten vähääkään, ja tämän kuun lopullahan se laitetaan jo talvisäilöön navetanvintille omaan rauhaansa. P.P. (19981022)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 26)


27 Iltapäivämietteitä

Mikä on tärkeää, mikä ei. -Siitä tulee joskus iäisyyskysymys. Ollaan hakemassa sitä, joka ei sitä viimeksikään. Vaatimaton minämme etsii esillepääsyä siinäkin, että aikamme on kallista ja erittäinkin onnistunutta, ollakseen yhteisten sallivuuksien sävyttämää. Kuka meistä tietäisikään oman tärkeytemme yhteisön silmin nähtynä? Sihtailla voi monellakin tavalla asioita, muttei sittenkään aina oikeassa linjassa tosiasioitten kanssa.

Laiskottelulta tuntuu myös tällainen kirjoitustouhu, enemmän tai vähemmän. Jotkut hyväksyvät vaan ankaran ruumiillisen työnteon, ja senkin vasta hyvin toteutettuna. Tällainen puoleksi lomallaoleva äijänkuvake, kuten minä luulen olevani, ei muka tarvitse enempää henkiseksi hyvinvoinnikseen. -Mikä ei tietystikään ole totta. Näemme monien ihmisten suorittavan ilomielin kaikenlaatuisia tehtäviä, raskaista puurtamisista, kevyempiin kätevyyksiin, ja kaikkea tätä ilomielellä ja naurua silmissänsä.

Ei sitten ihme, että heitä kadehdimme, ja olemme mustasukkaisia tyyleistänsä elämän täyttämiseksi touhulla ja tarkoituksilla. Eläkeläinenkin tarvitsee harrasteita, asioita, huomisen kohtaamiseen ilman pelkoa tarpeettomuudestaan.

Yksinoleva tietysti luonnostaan rajoittuneemmin kuin perhekeskeisyydessä vaeltaja. Vanhempiamme me kunnioitamme kuitenkin lähes jokainen, ellei nyt ihan jokapäiväisesti, niin kuitenkin. Usein kyllä käy niin, että vasta liian myöhään huomaamme, miten tärkeitä vanhemmat oikeastaan olivatkaan. Suru seuraa tuollaista havaintoa ja ilman muuta. Itsestäni tiedän sen, että kun Äiti poistui keskuudestamme, olin murtunutta miestä. Olinhan käyttänyt häntäkin kohtaan kirpeää kieltä (kuten sisaruksienikin suhteen).

Ei tässä voi itseänsä puolustella muulla kuin sillä, että evääni olivat alusta alkaen heikot, ja sen tähden katselen asioita nytkin ja tässä hieman eristyneestä kulmastani käsin. Sitoutumista ei voi rakentaa sille, että toiset minusta huolehtisivat. Kyllä itsestä täytyy löytyä halukkuutta muitten seuraan, ennen kuin alkaa odottaa jonoa ovellensa.

Onhan minullakin veli asumassa tätä samaa taloutta, ja senhän pitäisi merkitä paljon, ajateltaessa eritynyttä yksinäisyyttä, ja jota monet joutuvat kohdallansa kokemaan. En siis ole periaatteessa ensinkään yksin, vaan tunne tuosta enemmän kuviteltua kuin todellista. Tämänkin käsitän, en vaan aina ole sillä tuulella, en sitten alkuunkaan...

Tällainen tietokoneen ääressä istuminen on terapiaa sekin, ja ilman että tukeutuminen toisiin liiallistuisi, näin ainakin olen sen käsittävinäni? Terveys sitten määrää, miten jaksaa kantaa arkensa kuorman tai kuormattomuuden.

Niinkauan kun jaksaa huolehtia itsestänsä, on jo etuoikeutettu ihminen. Ympärilleen katsottaessa voi seurata kunkin kulloista kohtalonkaarta, ja sitä, miten kestää elon aallokkonsa huljuiluissa. Ajattelemalla elämänlahjaa tarpeellisena ja hyödyllisenä, onkin jo hieman nöyrempi etsimään lohtua sieltä, mistä sitä tuleekin etsiä, siis ylhäältä saatuna mahdollisuutena ja etuoikeutena.

Tämäntyyppisiä ajatuksiahan sitä mieleen pyllähteleiksee näin koneen ääressä istuessaan, ja lieneeköhän tuossa edes miksikään pahansiemeneksi? P.P. (19981024)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 27)


28 Erehtyyhän ihminen

Kuka meistä ei erehtyisikään edes milloinkaan? Ei haluta vaan muistella tuollaisia. Virheet syntyvät tavasta olla itsekäs. Niitä voidaan vähätellä ja kuitenkin niillä on sijansa meidän jokaisen elämässä. Luin juuri päivän lehdestä, että Tauno Palo täyttäisi tänään 90 vuotta, jos olisi elossa. Hänestä mainittiin niinkin, ettei

koskaan pahaa sanaa sanonut toisista, eivätkä hekään Taunosta. Mutta kulissiahan tuollainen kehunta kuitenkin on. Palokin erosi aiemmasta vaimostaan ja meni myöhemmin uusiin naimisiin. Kyllä siinä joku ajatteli muutakin, kuin hymistellä suurta tähteä ja vaikkei ääneen ajatuksiaan esille tuonutkaan.

Elämä on jatkuvia valintoja. Elämästä kertyy määriä ja jotka sitten hyödyntyvät taikka tasapaksuuntuvat, huomiseen jouduttuaan. -Ja vasta jälkeenpäinhän sen tietää, onko jossakin onnistunut vaiko ei. Mitä itse olen koettanut katsella ihmisten puuhailuja ja heidän sopeutumistaan ympäröivään yhteisöönsä, olen tajuavinani sen, että kulisseja rakennetaan ja aivan jatkuvista hämäyssyistä. Tahdotaan näyttää, meillä menee nyt kun aina erinomaisen hyvin ja saattaakin itsemanipulaatiossaan niin käsittääkin, mikä helpotuksena unohtamiseen johtavissa. Ensin toki arviot siitä, millaiset mahdollisuudet realistisesti ovat? Sen jälkeen toteutusten paikat ja jälkeen määritykset? Useimmat ihmiset kuitenkin löytävät vakka kantensa yleisestikin, elleivät jää hyvittelemättömien syrjälaumaksi. Saatan olla väärässä, mutta oletan aina naisen valitsevan miesseuransa. Miehestä sanotaan, että hänhän iski silmänsä mukavannäköiseen tyttöön ja juuri hän teki päätöksen yhteiselämän aloittamisesta. Kuitenkin se oli tuo kivannäköinen tyttö, kaikkine pikku kujeinensa, joka laittoi palikat sellaiseen asentoon, että tapahtumaan alkoi...

Ketkä ovat parisuhteen löytäneet, heillä ehyemmät tulevaisuuden toiveetkin. Mutta monet yhteisyritykset sortuvat siihen, ettei oltukaan tarkasti selvillä toisen perimmäisistä vaikuttimista? Ei oltu otettu mahdollisuutta huomioon välien kylmenemisestä ja siitä, että silloin paljon vaikeampi enää löytää yhteistä säveltä ja sointuvuutta arkisen sinfonian soidessa.

Ja eikö fakta olekin näin: Parastamme yritimme! Ja vastapelurimmekin yritti!

Mutta koska elämä on ainaista muutosta, päätelmiin tuli laskuvirheen mahdollisuus, mikä sekoitti pakan uudelleen jakoon. Ihmisen rauhallinen mieli on avuista ensimmäinen. Pitäisi jaksaa uskoa hyvään ja sen tervehdyttävään vaikutukseen. Ei lähteä yksinään laatimaan selontekoa, jossa tasapuolisuus ei näyttele pääosaa.

Koska kirjoittelen näitä, Pohdintoja, nimikkeen alla, voin katsella asioita tästä omasta vinkkelistäni käsin, enkä velvollinen perustelemaan käsityksiäni kenellekään. Minun omat erheeni toki tunnen ja tiedän, ja useista niistä tietävät myös toiset. Kuitenkin olen tuonne ylhäälle tilivelvollinen, kuten meistä kaikki jotka uskovat aikamme jatkuvan myös täälläolon loputtua.

Nöyryys on paras lääke mielensuruun. Ja aina pitää jaksaa toivoa iloa tulevissa päivissämme. Sillä muutenhan elonhyöty karkaisi liian kauas. P.P. (19981025)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 28)


29 Maanantaimietteitä

Taasen jälleen tänään heräsin poutaiseen aamuun. Säätiedot jo eilen lupasivat hyvää ja lämmintä, ainakin vielä täksi päiväksi. Nyt on vuodenaikaan nähden monia asteita keskiarvoja lämpimämpää, joka on pelkästi tietystikin etu oleilla näin viluisen ihmisen, kuten minä tässä.

Sitä kaipaisi sellaista keskiarvoista säätä. Tuossa kahdenkymmenen asteen vaiheilla, ei paljoa yli, eikä myöskään alle sen. Mutta Suomen vuodenajat rajaavat tasaisuuden, ja ääripäissään lämpötila saattaa heittää valtavan paljon.

Kevät on aina ja yhäkin se elämänalun havaintokohta luonnossa. Lumien sulamisen jälkeen ei kulu pitkääkään aikaa, kun jo versoja alkaa pilkistellä maan kamarasta, ja jo joittenkin päivien perästä ihan silminnähden lisäytyen hetki hetkeltä.

Tuo saa vanhankin sydämen lämpenemään. Antaa havaintoesityksen siitä, mistä kaikki voima on peräisin. Luomakunta herää näillä pohjoisilla alueilla aina uudelleen kylmänhorroksensa jälkeen. Tällaista ei voi havaita noissa trooppisissa maissa, joissa lämmintä ympäri vuoden ja sen tähden erot melkein huomaamattomia.

Ja koska maassamme vielä tuhansia järviä, jopa taitaa olla kymmeniäkin tuhansia, ei kauneus voisikaan jäädä keneltäkään huomioitta. Kevät on siis heräämistä uuteen kukoistukseen, minkä kesä sitten täydellisesti itsenänsä kypsyttää.

Syksy taas sitä sadonkorjuun aikaa, milloin maahan laitetut siirretään suojaan kylmiltä ja pakkasilta, ravinnoksemme ja muutenkin. Talvi asettaa omat rajoituksensa olemisillemme. Tarvitsemme hyvin eristetyt asunnot viihtyäksemme täällä suhteellisen kovissa elämän olosuhteissa, joita Suomikin pohjoisena maana edustaa.

Täälläkin asutaan monella eri tavalla ja tyylillä. On nykyaikaiset omakotitalot, on kerros- ja rivitalomuotoisia. Vanhoja ja uudempia, eri lämmitysjärjestelmillä, eri materiaaleista koottuina.

Kaikki maksaa suoranaista rahaa, eikä täällä kukaan selviä kuusen alla, kuten jokainen ymmärtäneekin. Jok'ikinen ei taida korjata ja laittaa asuntoaan, vaikka sitä haluaisikin, on meitä poropeukaloita, jotka ennemmin viluilevat kuin saavat aikaan korjauksia sun muita ehostuksia eduksensa. Toki tiukan paikan tullen monikin osaisi hädässänsä jotakin, mutta sellaisia tilanteita tulee ani harvoin, jos ei koskaan, mikä näin jättää asiat paikkoihinsa ja epäkelvoissakin rennommasti kulkien selvitään, miten selvitäänkään.

Työ, tuo rikkaus ihmiselle, ei ole jokaiselle itsestäänselvyys, ei nykyisin etenkään. Monet elävät työttömyyskorvauksilla, niukasti, mutta kuitenkin. Me eläkeläiset olemme oma suuri ryhmämme, kait vielä aina vain lisääntyvänä joukkona ja rasitamme työtätekeviä olemisillamme, toki itse osin eläkkeemme kustantaen aiemmilla maksuillamme eläkeyhtiöille.

Elämänlaatu on siis hyvinkin monentasoista, vaatimuksinensa, toivomuksinensa.

Kehittyä pitäisi koko yhteisön, että pykälä pykälältä asiat ehostuisivat ja kaikki jaksaisivat nähdä valoa huomisessa. Itsesurkeilu on sitä turhinta tointa, mitä kukaan harrastaa. Valoa on, ja sitä pitää oppia ymmärtämään. Pitää asettaa kehityskuvat niille kuuluviin kohtiin olonkartallamme, eihän se kivutta aina onnistu, mutta yhä uudelleen yrittäen paranee varmasti hetki hetkeltä. P.P. (19981025)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 29)


30 Nyt on näin

Kaunis päivä suosi meitä tänään. Lokakuuksi aivan ihanteellinen. Edelliset päivät kovinkin tuulisia, ja näin vanha talo kuin meillä, vetoinen ja holotna. Joku saattaisi ajatella, mikseivät ukot koijaa kotiansa, avuttomuuden merkkihän se ilmeisesti on. Toki myös siten voi ajatella. Voisi ajatella niinkin, että tehtäisiin töitä kuten ennen nuorempana. Ei vaan käy sanottiin pankissa! On tullut esteitä monen moisin nimikkein ja rajoittein. Ihmisen on kuunneltava itseänsä, ja tätä ennemmin taikka myöhemmin. Koska kotitalomme on suuri, (ihan liian suuri meille kahdelle) sen ylläpito maksaa näinkin sähkölaskuina, toki polttopuut ilmaisia, (Teemun aktiivisuudesta johtuen). Hänhän ne rangat on metsästä haalannut, tuulenkaatamista ja muista. Itse kohdallani harrastanut tuollaista pinnaamiseen verrattavaa työstä piileskelyä, vaikka koenkin kuntoni rajoitteiseksi, ei se silti estä omaatuntoa inhoilemasta vuokseen.

Työntekoa ihannoidaan yhäkin. Siitä tehdään sankaritarinoita, joittenkin oikein raavaitten sällien ollessa kysymyksessä. Ja onhan niitä tunnettuja voimanpesiä ennenkin aina ollut. Oli Korpelan pappa Anton, ja useita toisia naapurikylissä, jos ei omasta kylästä satu heitä muistamaan. Kun Korpela tuli rankakuorman kanssa illalla kotiin, (silloin ajelivat lyhyellä reellä) nosti hän reen kuormineen pystyyn seinää vasten, kun ei kehdannut ruveta sitä enää illalla purkamaan. Sitten sellaistakin Anttoonista juttelivat, että jossain tekijäisissä nosti aitan nurkkaa ja laittoi rukkasensa nurkan alle ettei kukaan niitä pääsisi vohkimaan.

Totta tai tarua, vahvoja miehiä olivat kuitenkin. Meidän veljessarjasta etenkin Esko veli näytti parhaana aikanaan, ettei voima palvellut kuvia, miksei samaa Teemukin, ruvetessaan oikein uhoilemaan. Itse tässä en ole moiseen koskaan syyllistynyt, niin ovat olleet hauikset olemattomat tällä kaverilla, joka ei edes kenenkään oikeaksi kaveriksikaan kelpaisi. Työtä kyllä minäkin yrittelin tehdä. Ihan tosissanikin toisinaan. Kuitenkin jäivät tulokset tuonne alakanttiin silloin ja myös myöhemminkin. Laiskottelu oli minulle sitä suurinta huvia, kunhan edellytykset sille suosiollisia.

Heinäaikana sadepäivä oikein hiveli mieltä, kun tiesi saavansa löhöä ja lukea kaikenlaisia seikkailukertomuksia ja jännityslukemistoja. Olin todellinen kirjojen kuluttaja nuorempana, enkä edes arviolta tietäisi, miten suuri se kirjamäärä olisi jonka silmieni editse liu'uttelin, ja joskus melkein aamuun asti tiiraten.

Sekin, ettei toinen silmäni auttanut tuossa lukuhommassa, ei sitten vähääkään. Oikealla silmällä asioista piti selvä ottaa. Oikea silmä väsyi siten vihdoin sellaiseksi, ette enää huiloittamatta nähnyt sitä vähääkään. Mutta kun piti näkimiään hetken aikaa kiinni, jo taas jonkun pätkän päähänsä pänttäsi. Eihän niin olisi saanut tehdä. -Ei uhrata työaikaa, päivän kalliita tunteja moiseen, usean mielestä jonninjoutavaan ajanhaaskuuseen. Yhä vielä vanhanakin otan lehdenlukemisen aivan entisentärkeästi, enkä malttaisi lopettaa silloinkaan, kun kello vitrii yli kymmenen illalla.

Toki parhaana katseluaikana tuijotan telkkaria, ehkä noin kolmet tunnit kerrallansa, toki voi kertyä pitempääkin.

Soittaminen on jäänyt kuin vähän taaempaan ruotuun tällä hetkellä. Tämä tietokone vaatii sekin äärelläänoloa, vaikka pieneksipä tuo hyöty tälläkin saralla ehtynee. Yrittelen monenmoista, en vaan enää suoranaista työtä. Se ei suju, sen olen huomannut, tulee vaan julmettu hiki otsaan, kuin myös yläruumiiseen eniten. Keväällä polttopuita pilkkoessa sen selvimmin huomasi. Ihan kuin uitettu koira pienen aikaa klapeja kirveellä halkoessa.

Moni voi luulla, siinäpä terve ukko! Tuohan jaksaisi vielä vaikka mitä! Ei juttu ole näin. Joudun käyttämään lääkkeitä useillakin eri nimikkeillä, sitä ei toki tiedä, olisivatko kaikki niitä tuiki tärkeitä ja välttämättömiä?

Jälleen taas tähän kauniiseen syyspäivään. Teemu oli kyydissä kun kävin tällä erää viimeisen kerran kuntohoidossa. Tiedä sitten, milloin pakotun noita palveluita jälleen käyttämään, sen verran rapainen niskanseutu minulla kuitenkin on.

Lauantaisesta torisoitosta sain selän ärheilemään, onneksi ei nyt aivan ihan ilkeämmin, silti haitaksi asti. Syksyn tullessa yhäkin enemmän loppupuolilleen sitä saa kärvistellä näin viluinen, kuin minä. Sen seitsemissä vedoissa ja jalkojen paleluissa, tuonhan tietää aivan taatusti jo näin edeltä. Kun itseä palelee, luulee samoin käyvän toisillekin. Juttu ei vaan olekaan näin. Kenellä hyvä verenkierto, myös lämmin ollaksensa, joten en alkuunkaan tuossa totuudentorvi.

Tämä yli seitsemänkympin elonmatka tuonut, ja tuo yhä lisää monenmoista mieltä heilauttavaa, onneksi huonoista ei edeltä tiedä, mikä asian eduksi luettava. Kun jaksaisi olla ystävällinen kaikille lähelle joutuville ihmisille. Sitä ei koskaan liikaa korosta, siitä ei milloinkaan liikaa huolta kanna. Äkeä vanha jurtsikka olisi kaikkien moitteitten kaatopaikkana ja saastan sankona, jonkalainen minäkään en tietenkään tahtoisi olla. Jurnuttava luonteeni kyllä laittaa läheiset koville, eivätkä aina jaksakaan sulattaa sitä, mitä suustani kiukustuneena syydän. Jos koen olleeni jossakin asiassa oikeassa, ei kantaani käännä helposti, jos ensinkään...

Huono itsetunto sanelee sen, etten edes lähde mihinkään kyläilemään, sun muuhun yhteydenpitoon. Ovathan sukulaiset ja tuttavat menettäneet aikoja toivonsa saada tällainen vähäpätöisyys oman kynnyksensä ylitse. En tosiaankaan kaipaa lähteä minnekään kylään. Olen kuitenkin eniten rauhallinen omassa kodissa, omien asioitten ympäröimänä. Tuskin kukaan toinenkaan tekee tahtoansa vastaan, sillä sitähän minun kylässäkäynti kuitenkin pääasiassa olisi.

Hiljaisuutta tarvitsen enemmän kun toisten seuraa, vaikka seuranpuutetta suren jopa päivittäin. Eihän sitä edes tietäisi omaa parastansa, kun soutaa ja huopaa vuorotellen.

Tuonne korkeuksiin yritän pitää päivittäistä yhteyttä, sitä olen harrastanut ihan jo nuoresta alkaen. Vastapainona tuollaiselle toivotulle toiminnalle, on myös se huonompi puoli, ja jota ei edes omaksensa tunnustaisi. P.P. (19981026)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 30)


31 Syyssunnuntai

Kaunis päivä tämä, ilman että sataisi tai tuulisi. Koko viime viikko taisi olla hyvää ilmaa tarkemmin ottaen. Elokuu taas hyvin sateinen ja tuulinen.

Korpelan Asko laittoi Teemun skanneria toimintakuntoon, eli, näytti miten vehje pelaa. Näin sitä pitäisi tietoja tulla jokaisenkin ongelmiin. Itseväähyydessäni minäkin sählään enimmäkseen jo aivan yksinkertaistenkin juttujen parissa.

Vähä vähältä sitä kyllä vanhakin kässää, ainakin omassa suhteessaan alkua paremmin. Jotka ovat oppineet asiat nuorempina, tietysti hänttärämmin ilman muuta. Tarve tulee sitä suuremmaksi, mitä pitemmälle asiat hoituvat, niin tässäkin tietokone asiassa.

Jos oppii tarpeeksi, voi ajatella jo internettiäkin, en vaan itse usko moiseen yltäväni, tai kukapa sen näin edeltä tietäisikään tarkasti?

Muutakin tarvitaan kuin tätä näyttöruutua pelkästi katsella, on nimittäin sielulle hyväksi, toimittaessa monipuolisesti, ja ihan laidasta laitaan.

Ikä on aina otettava sekin huomioon, ei arvella esteitään liian mataliksi, tai helposti ylitettäviksi. Hengennnälkää pitääkin olla, eihän joutenolo ravitse millään lailla tuota puolta ihmisessä. Papparainen on minunkin tittelini nykyisin, ja tekemättömyys päivittäisenä seuralaisena.

Elinaika on kullakin arvaamaton, mutta ei lopunalkua tarvitse silti ajatella. Ei pelätä, minulta jää jotakin tärkeätä tekemättä.

Ainoa mistä pitäisi huolehtia, on pahojen puoliensa niukentaminen. Sitä ei saa laiminlyödä, sitä ei saa unohtaa, ei sitten milloinkaan...

Tarkoituksettomuushan asioita oikein pieleen saattaakin, mitätöi ihmisen ruumeneksi, elonviljan sijasta. Harrasteet antavat tyhjyydentunteelle lähtöpassit. Ja vaikka kuinka vähäinen hengenviljely rikastaa ympärilläkin olevaa elämää, ja tulostaa tapauksia hyväksyttäviin ulottuvuuksiin.

Kaikkea ei meistä kukaan osaa. Kaikkea ei edes tarvitse osata. On oltava tajua huomata rajoituksensa, ja ilman surkeiluja, ilman pelkoa niukkuudestaan. Menetykset ovat tilapäisiä siihen saakka, kun elonliekki perimmäisesti puhaltuu eroon meistä. Silloin ei enää korjata kurssia, ei edetä yhteenkään suuntaan, vaan vaietaan ainaisesti. P.P. (19981026)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 31)


32 Vaikutusvallasta

Jokainen hakee määrätynlaista vaikutusvaltaa, ainakin omissa pienissä puitteissaan. On helpompi olla hieman ymmärrettyjä toki pikkaisesti pidettykin, että edes jonkunlainen hyväksyntä toteutuu. Valtionpäämies tarvitsee vaikutusvaltaa, samoin pääministeri, hallitus, eduskunta ja kun kyse suomalaisesta yhteiskuntarakenteesta. Vaikutusvaltaa ei saa koskaan hän, joka auliisti kuuntelee käskyjä ja määräyksiä. On oltava aktiivinen, mutta ei häikäilemätön. Pitää yrittää tajuta ympäristön toiveet. Pitää jaksaa kiinnostua yleensäkin kaikesta kertymästä, tieteen ja taiteen saroilla, myös huolehtien järkevyyden mukanaolosta.

On hyvä tajuta liike-elämän sääntöjä. On etsittävä uusia ratkaisuja entisten avuiksi, laiskana ei noita koskaan saaavuta, eikä syrjään vetäytyjää koskaan edes huomioida. Mutta monasti on myös niin, ettei yrittäenkään saa mielipiteitään kuuluviin? Voi käydä ehkäpä niinkin, että yrittäminen huonontaa entistäkin sananvaltaa? Valtioittenvälisissä jokainen maa tahtoo äänensä kuuluviin ja pienestäkin väkiluvusta ja pinta-alasta huolimatta. Yksilötasolla vaikutusvalta myös arvokasta ja kun sitä taidoin sovelletaan.

Perheen keskuudessa jollakin on enemmän vaikutusvaltaa kun toisella. Tarvitsee vaan muistella aiempia aikoja ja tehdä sitten huomioita hiljaisesti omassa minässänsä. Enkö itsekin yrittänyt vaikuttaa siten, että mielipidettäni ainakin harkittaisiin ja eihän se aina onnistunut, sekin selvisi usein. Ihmisellä saattaa olla joku luonteenpiirre - sellainen, että herättää vastustusta yleensä.

On saatettu pamuta sellaisissa, mitkä eivät etuisuuksiimme kuuluja täten pilattu aiempikin hyöty ajattelemattomuudellamme. Ja jos sana ei tehoa, voimme ruveta käyttämään muita keinoja. Otamme kirjoituskoneen eteemme, laitamme paperin koneeseen ja siitä sitten vaikutusvaltaa hakemaan kenenkään sitä estelemättä. Nyt tulee esille vaan sellainen puoli, onko meillä tähdellistä sanottavaa edes? Ellemme pysty perustelemaan ja hyvin, esilletulevaa asiahakuamme, menetämme otteen tuohon hyötyyn aivan varmasti.

Rohkealla mielellä kyllä yllätysvaikutuksensa, sitähän ei voi kieltää. Vahvalla itsetunnolla saatetaan siirtää jopa tunnevuoria, mikäli kysymys henkisestä hyödynsiirrosta ja manipulointikyvystä. Elämä ohjaa meistä kutakin löytämään sen tärkeän seikan, että jotakin voittaaksemme, täytyy myös osata luopua jostakin hyvinkin oleellisesta totutusta tavastamme. On nimittäin niin, että tavat kertyvät huonoihin suuntiin ja ellei sitä milloinkaan tule ajatelleeksi, ollaankin perin yksin ja avutonna koko maailmaa vastaan. Keskustellen kavereitten ja ystävien kanssa, löytyy usein ratkaisu mieltä vaivanneisiin selvittämättömiin pulmiimme. Joskus kuitenkin olemme täysin hakoteillä asioittemme sekamelskoissa ja mielenrassaustahan siitä kertyy.

Mitä tiukempi tilanne, sen sekavampaa selviytyminen ja vasta aika ehkäpä auttaa irrottautumaan kehää kiertävästä mielenkiepistä. Vaikutusvaltaa omaavalla ei ole tuollaisia huolia. Hän vaan ilmaisee, mitä mielessä liikkuu ja asiat asettuvat jonoon, kuin sotamiehet ikään. Jokaisella meillä on myös ilmaisutarvetta ja selvittääksemme kertymiä, joissa väärinymmärryksen leima.

Olemme saattaneet yrittääkin jo aiemmin sanallista selittelyä, vaikkei se tulosta olisi tuonutkaan? Kuitenkin jossakin toisaalla on hyvä tietää, ettei kyseistä asiaa ole unohdettu, ei haudattu ensinkään. Pahaahan ei kukaan toisellensa edes toivo ja tämä elämän peruskysymyksiä. Mutta kun elämme jokainen omalla tavallamme, hiertymiäkin joskus ajan kanssa ilmenee. Minäkö se aina väärässä olin? Minuako epäonnistumisesta jossakin muualla syytettiin? Noin ei saa olla, noin ei pidä ajatella, vaan iloisella otteella eilisestä tähän päivään ja siitä sitten uuteen huomisen heräämiseen. Ellemme itse pyri itseämme auttamaan, ei sitä kukaan toinenkaan rupea touhuamaan ja vaikka varaisimmekin sille aikaamme.

Juuri liika odottaminen hävittää energiamme taivaan tuuliin. Ihmisen mielikuvitus on rajattoman yllätyksellinen. Sen ei pidä antaa viedä kaikenlaiseen kierteeseen, ei antaa luoda mielikuvia tyhjyyksien taakse. Vaikutusvaltaa meille sen verran, minkä jaksamme itse kantaa. P.P. (19981028)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 32)


33 Lahjan olemme saaneet

Syntyessä tänne maailmaan, lapsi saa vanhemmat, tai ainakin äidin. On turvallista kun vanhemmat pitävät huolta pienestä ja avuttomasta. Näin hän saa kasvaa lämmön ilmapiirissä, ehkä veljiensä tai sisartensa ympäröimänä.

Ensimmäinen vuosikymmen kuluu jo loppupuolella kouluakin käyden. Miten siinä onnistutaan, ratkaisee hyvinkin paljon myös myöhemmistä olonvaiheista. Toinen vuosikymmen sitäkin tärkeämpi kehityksen kannalta. Silloin opiskellaan täydellä teholla. Silloin haetaan yhteyksiä toiseen sukupuoleen. Ellei näissä valinnoissa onnistuta, jää paljon kolmannenkin vuosikymmenen varaan.

Ainakin jo neljäs vuosikymmen näyttää sen, onko osattu asetella palikat oikein elämässä. Toinen vuosikymmen kuitenkin ehkäpä juuri se ihan tärkein. Itsetunnon vahvuus määräytyy tuolloin. Silloin löydetään ystävät pahojen päivien varoille. Silloin sidotaan vastuu tekemisiin ja ollaan avoimia tuhansille toisten tahoilta tulleisiin. Miten kukin siitä selviää, näkyy sitten elämässä paljon myöhemmin. Jos on arka lapsesta saakka, vaara jättäytyä tahallaan jälkeen paremmista. Noin ei saisi tietysti tapahtua, ja kuitenkin tuhoisasti useasti kumminkin. Luottamuksen vanhempain tahoon, sen tulisi säilyä koko elämän keston. Ja juuri äidistä tulee kaikkein tärkein lenkki ihmisen ystävyyden ja kaveruuden mittana.

Äitiin turvataan myös aikuisena, ja jolloin jokin suuri vaara edessäpäin. Näin juuri sodissa monille haavoittuneille kävi. He huutelivat äitiä elonliekin lepattaessa viimeisillään. He toivoivat että äiti olisi ollut heidän tukenansa silloin. Kaikissa elämän suurissa sattumuksissa äidin vaikutus on arvaamattoman suuri. Lapset aikuistuvat, saavat omia lapsia, mutta äidin merkitys ei hiukkaakaan silloinkaan himmene. Ja äidinäitihän on kaiken luottamuksen ja arvomaailman keskus, kun tarvitaan kullanarvoisia neuvoja, kun tarvitaan väliaikaista lastenkaitsijaa ym.

Elämänlahja on sukupolvelta toiselle siirtyvä kallis ja pyhä ominaisuus, ja jota ilman ei täällä ketään olisikaan. Silti heitäkin, jotka eivät saaneet toteuttaa sillä tavoin itseänsä, estyneinä syistä taikka toisista. Kukaan ei olisi halunnut olla hän, jonka joutavuus tuli kaikkien edenneitten silmätikuksi. Miksi jäit yksin kulkemaan! Sitä sinkku saa ikänsä kuulla. Olitko ronkeli, kun näin asioita katsoit? Piditkö itseäsi jotenkin henkisesti korkeammalla? Tuollaiset kysymykset varmasti yksinäisen ympärillä jossakin ikävaiheessa sinkoilivat.

Perheellisillä on valtava rikkaus jälkikasvussaan. Heidän ei ole tarvinnut katua tekemisiään. Heillä ei ole koskaan ollut aikaa, mikä turhalta ja tyhjältä tuntunut. Velvoitteet ovat toki jossakin vaiheessa olleet valtavan yrittämisen takana, silti ratkausut löytyneet ennemmin taikka myöhemmin. Oman kodin hankinta saanut perheet suuriin velkoihin, ja joita vuosikymmenet joutunut makselemaan. Mutta heillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää siten, taatakseen pysyvän ja rikkaan tulevaisuuden. Lähiympäristössään voi seurata kaikkea tätä, ilman että se mitenkään itseä koskisi. Yksinäinen ihminen on kuin kuoleva puu, ellei hänellä ole riemumieltä lähellään olevista nuorista ja että elämä rikastuu kuin itsestään näitten päivittäisestä läsnäolosta.

Hiljainen ja eristyvä ei kohta siedäkään suurempia elämänympyröitä, näin rajoittuneisuus iskenyt näppinsä tiukasti kauluksesta tarttuen. Perheellinen on myös suuremmasti vastuullinen kaikesta toiminnasta kodin ja työn äärellä, eikä tarmokkuutensa näinollen ihme ensinkään. On niin paljon tehtävää. On niin paljon sellaista, minkä haluaisi olla lapsillaan paremmin, ja ettei heidän tarvitsisi rehkiä itseään sairaaksi, elääkseen myöhemmin rauhallisemmin. Varallisuus on nykymaailmassa monien mittana. Pitää olla omakotitalot, tilavat suuret autot. Pitää näyttää ympäristölle se, ettei tässä napilla pelata.

Uskaliaimmat ja hieman kuin epäonniset voivat tulla sen tosiasian eteen, etteivät enää selviäkään arjen haasteistaan. -Ja vaikka kuinka yrittäisi, ei mistään löydy sellaista tahoa, joka auttaisi alamäen tullessa. On myytävä koti, on lähdettävä uusille asuinalueille mahdollisesti, ja työn perässä. Siinä kysytään kanttia. Siinä pitää olla toivorikasta mieltä. Luoda jälleen uusia visioita hävinneitten sivuun siirtämiseksi. Onnellisia he, ketkä saavat asua koko ikänsä siinä samassa synnyinkodissa, jossa syntyneet kasvaneet ja eläneet. Puhutaan, että nuoren täytyy irrota vanhemmistaan, osatakseen itsenäistyä omaa tulevaisuuttaan varten. Näkökanta sekin, muttei kylmästi ajateltuna alueena.

Itsenäisyys on monasti yhteisten vaikutusten edelleen siirtoa, kaipuuta samanlaiseen, mitä lapsena itse kokenut.

Ei se ole väärin! Ei se ole tarpeeton ajatuskulku, vaan varmuutta siitä, että entinen oli hieno kokemus ja sen jatkuminen, valoa ja voimaa.

Tullessamme ikääntyneiksi havaitsemme monta asiaa toisin kuin nuorempina. Ei se kaikki ole itselähtöistä kokemista, vaan sivustaseurattua hyvyyttä, ja jota on voinut ihan ilmaiseksi katsella ympäristöstänsä käsin. Hiljaisuus on antanut aikaa havannoida entistä avarammin, se on tuonut itse elämän kuin käsinkosketeltuna näköpiiriimme, emmekä siitä tahtoisi minkään syyn nojalla luopua. Sivuun jäänyt on oppinut sen, ettei se ole tärkeää mitä minulle tapahtuu, vaan se, että kaikilla olisi sitä parasta aikaa, ilman hakeutumisia heitteisiin.

Lehdistä saa lukea, että nuoret sortuvat huumeisiin. Eivät kuuntele vanhempiensa neuvoja. Ovat ylpeitä omista kyvyistänsä käyttää ruumiinvoimiaan ja sitä kautta säännellä itseisyyttään. Tuollaisin ajatuksin joudutaan sitten hirveyksienkin lähelle, pahimmillaan jopa toisen ihmisen hengenmenoihinkin. Vastuuta pitäisi löytyä, sitä olisi haettava jo nuoresta pitäen. Ei ole yhdentekevää, miten kukin täällä asioissaan kulkee. P.P. (19981028)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 33)


34 Syksy ja vanhuus

Kun tulee syksy ja viileämmät ilmat, saa ikääntynyt muistella lämmintä kesää. Ei silloin palellut. Ei kolottanut kupeita, niinkuin taas ja tähän vuodenaikaan. Selkävaivat ilmaantuvat, kuin aina. Vanhassa talossa asuminen sisällään pitää vetoisuutta ja muutakin sellaista, josta ei kesällä haittaa. Muukin ikääntyneen asennoituminen rajallistuu kylmillä. On pidettävä alusvaatekertoja enemmän. Ulos lähtiessä housuja lisättävä, ettei jo oleviin haittoihin tulisi huononkäännettä. Eihän tuollaisista ennen tarvinnut suuremmin välittää, mutta toistahan se on nyt.

Kaikki tällaiset epämukavuudet tekevät sen, ettei iloa senkään vertaa, mitä suven lämpimillä. Vuodenajat tietysti kuuluvat Suomen pohjoiseen sijaintiin, joten luonnollista mikä luonnollista. On vielä sekin mahdollisuus että räähkät saavat otteen olijasta, nenän niiskuessa ja yskän revitellessä keuhkonseutua. Jolla on hyvä perusterveys, saa siitä suojan kremppoja vastaan. Mutta eihän jokaisen tilanne ole niin. Voimattomuus lisääntyy kehon kuin hengenkin puolella ja joissakin tapauksissa tekemiset loppuvat tykkänään.

Innostus koteloituu surkeaan ja harmaaseen, olematta aivan ja heti tukemassa pienintäkin yritystä. Kylmät jalat saavat vilun maistumaan turkasen tukalalta, ja josta hyvän verenkierron omaava ei tiedä tipan tippaa. Että miksei taloa tiivistetty aikanaan talvikuntoon ja lämmönpitäväksi? Syy löytyy liian pienestä budjetista, ei ole rahaa millä työmiehet palkattaisiin, ei ole summia tarveaineitten hankintoihinkaan. Tuhlattuko turhiin, saatetaan ajatella. Kyllä osin niinkin, muttei siinä määrin, että vaikuttaisi isompiin tarpeisiin. Jokainen niittänee sitä, mitä elämänsä aikana kylvänyt, olkoon tilanteeseensa tyytyväinen, tai ainakin liiemmin marisematta.

Näinhän se itse asiassa tietenkin on, ja pitääkin olla. Silti luonnonolosuhteet eriarvoistavat ihmisiä suunnattomasti. Sellaisiakin tapauksia, ettei edes kattoa päänsä päällä, kuten puliukot ja muut huumeidenkäyttäjät. Talvi tulee heillekin, ja se talvi ei ole asianomaisille koskaan helppo. Palellaan pakkasissa, huonoimmassa tapauksessa kuollaan tykkänään pois. Kuka hyvinvoiva edes muistaisi ajatella, minkälaista noilla vieroittuneilla surkeudessaan on.

Ihmiset syntyvät tänne maailmaan, pystymättä itse siihen mitenkään vaikuttamaan. Osa raharikkaitten perheisiin, osa tosi köyhiin ja ankeisiin ympäristöihin, missä usein alkoholi vielä lisäkiusana. Lapsi siellä, missä vanhemmat, sen jälkeen jokaisen itsensä katsottava etuansa, ja voisiko löytyä ylemmät oksat olonsa tiimoilta.

Käsistään kätevillä on oikeutettuja olonlahjoja, millä saa tilanteensa korjautumaan, ellei ihan siinä paikassa, niin kuitenkin. Peukalo keskellä kämmentä syntyneet saavat odottaa vinkeimpiensä avustusta, heidän kykyjensä tuloksien hyödynnyksiä, asuntojen kuin korjaustenkin muodossa.

Nykyisin ei ole kaikille edes työtä ja siitä johtuvaa palkkaakaan, joten kyvytkään eivät pääse minkäänlaiseen oikeutukseen oheisiin joutuneitten kohdilla. Saavathan ihmiset hätäänsä jonkunlaista työttömyyskorvausta, osalla jopa pätkätöitäkin silloin tällöin. Ei se ole kuitenkaan sitä, mitä vakituinen ja mieleinen homma ihmiselle perusteisesti antaisi. Ei ole mielekästä ruveta perhettä perustamaan killingittömin kupein, vaikka monet niinkin joutuvat tekemään.

Elinikäiset velat horjuttavat hyvinvointia nekin, eikä ole mahdotonta sekään, että edessä se tilanne, mistä ei enää millään keinoin ylitse käydä. Lähdettävä kotoaan etsimään uusia asuinpaikkoja, jota monet joutuvat tekemään senkin takia, että työpaikka muuttaa toiselle seudulle.

Me monet, jotka olemme ikämme eläneet syntymäpaikassamme, saamme kiittää kohtaloa suopeudestansa. Ja vaikka muut ylöspanot ovatkin olleet niukkoja. Ihmisestä tulee pidetty tai vähemmän sellainen ihan edellytystensä kaaviloinnein. Emme pysty saamaan kaikki kaunista naamaa, emme sitä soreinta vartaloa, kuin ei parasta seurustelutaitoakaan. Noista syistä erilaisuutemme korostuu elon aallokoitten pyörteissä ja vaahtoisissa.

Hiljaiset hiipuvat aikaisemmin kuin menevät. Kateuttakin kertyy juuri noista samaisista syistä, ja ellei ymmärrä itse itseään myötäsukaistaa. Kyllähän se niin on, että vanhana jää helposti kuin omiin jalkoihinsa, eikä enää yhteisiin suuremmin mielikään. Alkaa muodostua sellainen torjuva olonasenne, mitäpä kukaan minusta välittäisi, onhan jokaisella nuo omatkin kiusansa ja karikkonsa.

Perheen perustaneet saavat täytettä lapsistaan, lapsenlapsistaan. Eikä vaimo menetä koskaan tärkeätä merkitystä kuin ei tietysti mieskään. Yksinäiset ihmiset kokevat ulkopuolisuutensa usealla eri tavalla. Eivät he lähde kutsuille, kuten perheelliset, ovat vaan omissa lokeroissaan hiljaa ja näkymättömästi, aivan kuten koko ikänsäkin.

Maailma muuttuu koko ajan, olivatpa ihmiset yksityisesti kuta tahansa. Sotia syttyy, kärsimystä kertyy. Ei sille voi, ei yhtään mitään. Pienen roposensa voi laittaa keräyskohteisiin, ja jos sillä mielii omaatuntoaan rauhoittaa.

Ihminen on asustanut tällä pallollansa valtavia aikoja, ties kuinka-aikaisin alkanutkaan etsiä ja löytää sijapaikkojansa. Mutta yksi asia aivan varma, sotaisuus ei ole minnekään kadonnut ja sen tähden nytkin ja nykyaikana pyssyt paukkuvat useammassakin maailmankolkassa. Herrat ja johtajat vastuussa kaikesta, ilman heitä porukat kyllä hiljaa pysyisivät. On ollut ennenkin fanaattisia johtajia, ja jotka manipuloineet taitavasti kansan aatteittensa taakse.

Hitler, Stalin, kuin monet muut heitä ennen, kuin myös sen jälkeen. Rauha olisi ollut tuossa ja ihan kivasti, mutta päissään alkoi raksuttaa, pitää saada lisää pinta-alaa, pitää saada orjuuttaa nuo vastahankaiset osat nöyriksi alamaisiksi. Yksityisissä ihmisissäkin sama vallanhalu näkyy selvästi, toki pienemmissä ympyröissä tietenkin. Halutaan pitää päämme, vaikka erimieltä oleviakin löytyisi. Rauhaa ja rakkautta tarvitaan! Olkoon aina niin! P.P. (19981029)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 34)


35 Syksynsatoa tämäkin

Ei kukaan arvaa mitä tarkoitan tuolla syksynsatoa ajatuksella? -No tietysti sitä, että kaikenlaiset vaivat heräävät eloon näin syyskylmien tullessa. Itselläni tuntuu selkävika heräävän kukoistukseensa. Ei se ole mukavaa, ei vähääkään kivaa, päinvastoin silloin huomaa oman vajavuutensa ja raihnaisuutensa kaikessa kipeilevyydessään.

Ihan turhaa on edes kehon eri osien vikoja mainitakaan, on sen verran sakeassa noita kramppauksia siellä ja täällä. Nämä vaivat ovat ihan jokasyksyisiä pidettäviä, pääsevät vaan kesäaikana pienesti unohtumaan.

Kulumia on ja lisää tulee! Toivoisi kuitenkin ettei henkinen selkäranka ihan samaan tahtiin rappeutuisi, vaan riittäisi kapasiteettiä vielä useiksikin vuosiksi, jos elinpäiviä sinne riittäisi. Eihän täältä hienosta maailmasta mielin pois lähtisi, ja luulen useimpien olevan tuota samaa mieltä.

Älä keskity kipeyksiin! Älä vatvo aina niitä sinun ikuisia kiusojasi! Tällaisia ajatuksia kuvittelen läheisten minusta ajattelevan, enkä pahasti erehdy, ettei sanallistakaan rieskaa tule puuttumaan noilta tiimoilta. Toki olen marisisija luonteeltani, aina sitä ollut. Kuitenkin tykkäisin olla sitä ikikestävää lajia, ja joka ei pienistä valita.

Teräsmiehiä on harvassa. Tuota haluavia jo kosolti. Sellainen tasakestoisuus miellyttäisi ehkäpä eniten, saisi joskus myös valitella, mutta niin, ettei siitä tapaa tulisi. Oleminen on niin erilaista ja monisyistä täällä Telluksemme pinnalla, ettei sitä osaisi edes mitenkään yhdenmukaistaa. Näin ikämiehenä oleillessa on parhaat päivät nähtyinä, - kyllä niitäkin on ollut, vaikkei mitään suurempaa syntynytkään. Töitäkin tehtiin jotensakin innolla silloin uudempana.

Ehkei se sellaiselta aina näyttänyt, mutta täytti mieltä ihan mukavasti ajoittain. Etenkin sesonkihommat kiinnostivat. Kevätkylvöt, heinähommat, syksyn sadonkorjuupuuhat ja sen jälkeen vielä syyskynnöt. Kaikessa tuollaisessa oli mieltä, jos joskus liiankin suurta haastettakin, johtuen tästä heikonlaisesta kehonkunnosta, joka on seurannut pitkin polunvieriä vuosien yhä edemmäksi vieriessä.

Enää eivät työhommat suju, siitä ovat nämä viimeiset elinvuodet olleet selvänä osoituksena. Kyllähän sitä vähän jotakin, ja sitä vähän kerrallansa, ei sitten tippaakaan enempää. Olisi turhaa uhoa väittää, kyllähän minä tässä yrittäen laittaisin palikkani parempaan järjestykseen, sillä totuus tulisi hyvin äkkiä ja kipeästi ukkoa vastaan. Näin kyllä voi ja saakin suunnitella harrasteitaan, myös muuta sellaista kevyttä askarointia, jossa ei fysiikka liian koville joutuisi.

Se on ollut ehkäpä suurin onni tällaiselle passiiviselle äijälle, että on harrastanut vähän tuota soitonpuolta, kuin siihen liittyen noita kipaleitten kokoamisiakin. Kaikki mieltä rassaava, ja siinä mukavimmassa muodossa oleva antoi tunnonpuolelle useanlaisiakin potkuja, niin kuin moni pitempään elänyt hyvin tietäneekin. Ihmisenä olen pienenä pysynyt. Eikä tähtäily oikein kauaksi koskaan ohjelmoitunut, ihan vaan arkisen ihmisen viihdyn saanniksi, näin harmaan olovaiheen tien oheen saattamiseksi.

Ihmiset jääneet hieman vähemmälle huomiolle, koska arkuus aina kintereillä, lukemassa omia rajoitteisiaan. Kuitenkin olen nauttinut ystävien seurasta minäkin, näyttipä sitten vaikka kuinka tylsältä. Laiskotella osaa useakin, jos jotenkin sen nuorena oppinut. Näistä huonon kunnon määritelmistä ollaan me kukin vähän niin kuin omia asiantuntijoita. Se, että toiset tekisivät diagnoosejansa, ei auttaisi vähääkään, paisi tietysti lääkärit, jotka ammatikseen potilaita tutkivat. Toivoa pitää jaksaa ravita. Toivoa ei saa koskaan hyljätä, on se sellainen voimarykäisy, ja vanhankin virkistäjä. Vaikka monasti tuleekin se mieleen, - en jaksa yhtikäs mitään! -Aina uudelleen jollakin tavalla siitä virkistyy, eikä kohta edes muista allapäin olleensakaan.

Näin sitä mennään kesät ja talvet. Ja joka kerran hiukkasen vanhempina, tukka enemmän lähteneenä, kaljun kiiltäessä naantalin auringon lailla, ellei sellaista tuuheakutrista sorttia. Kuka tätä joskus lukeneekaan, olkoon tulkitsematta ihmistä tämän perusteella. En ole nyt edes omalla terävimmällä mielelläni, saati yltäen johonkin laatuun, taikka edistykseen. On vaan (niin kuin aiemmin sanoin) selkä jollakin tavalla kipeänä, enkä muutenkaan ratkaise tänäistä pähkinääni vuoria siirrellen. Nyt kun on tämä oma vehje kirjoitella asioista, en jätä pelkästi pölyttymään paikkaansa, vaan istun ääreen jotakin toimiakseni, enemmän tai vähemmän innostuneena.

Kuorittiin tänään kaksi ämpärillistä omenia, ja Teemu keitti niistä sosetta, aiemmin jo yksi ämpärillinen, joten jo säilössä ja lisääkin vielä aiotaan, mikäli omput eivät ihan kurjan matoisia. Puissakin on vielä, mutta ei paljoa. Katsotaan mitä niistä kuoria kehtaa.. Lauantaina oltiin Virojoella torilla soittelemassa, tai ihan markkinoinahan niitä mainostettiin, siis yrittäjien omana alkuun saattona. Jotenkinhan se soittokin vielä sujuu, muttei mitenkään kehityksen rattailla liiemmin ollen, vaikka joillakin sellaistakin mieltä tuntuisi olevan.

Se meidän vanhojen pelimannien tulisi ymmärtää, ettemme enää tässä iässä suuremmin lisää taitojamme, vaan valumme enemmänkin alamäen suuntaan, harmi tuo, mutta mielestäni totta. Sellaista pientä harkansuuntaistakin näkyvillä, tosin hyvin lievää sellaista, haittaa kuitenkin olemassaolollaan. Pelimannisopu kait ihan kohtalainen, vaikka mielipiteet ehkä jonkun verran ristiin kulkenevatkin. Kuorotoiminta Virolahden musiikkiyhdistyksen mieskuorossa tuntuu loppuvan, ainakin itsenäisenä kuorona oleminen, koska joukko supistunut liian pieneksi. Luumäen laulajien kanssa yhteistyöstä kait suunnittelevat jatkoaikaa, ja saada suuremmaksi kokoonpanoa.

Tällaistahan se on ajankuva täällä kulmilla. Nuoret eivät lähde vanhojen seassa harmeilemaan, eikä se ole nykyisin ihmekään, sen verran passiiviseksi asiat yleensäkin menneet. P.P. (19981030)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 35)


36 Kahdet pyhät

Eilen oli Pyhäinpäivä, (entinen Pyhäinmiesten päivä) Taitaa vaan olla siirretty siltä vanhalta paikaltansa lauantaiksi ja sunnuntain kaveriksi, luultavasti teollisuuden vaatimuksesta?

Eilen olisi pitänyt muistella ikiomaa poismennyttä äitiänsä, olisi pitänyt laittaa kynttilä palamaan Äidin valokuvan lähelle. Ei vaan tullut tuotakaan tehtyä, olenhan niin huono oivaltamaan asioita kunnon. Teemu kyllä kävi hautausmaalla viemässä kynttilät ja kanervat rakkaittemme kummulle ja osoittamaan ainaista kunnioitusta heille, jotka meistä huolehtivat, tässätapauksessa juuri Äiti enimmin. Olisin täysin lohduton, ellei pyhässä sanassa sanottaisi, että kurjinkin meistä saa armon synneistänsä. Uskon tuohon vakaasti ja aina niin tehnyt. Toinen asia, miten arjessani onnistunut, enimmäkseen en sitä ensinkään...

Äiti sai kärsiä eläessään monenmoista. Hänellä ei ollut oikein hyvä terveys edes, mikä rajoitti etenkin vanhempana liikkumista. Isä ei toiminut oikein, senhän tietävät kaikki ja kuka meistä ei olisi erehtynyt, ei sellaista taitaisi edes löytyä? Mutta Äiti sai kokea sivuun joutumisensa ja tuossa tärkeimmässä, aviopuolisonsa taholta. Kun olin nuori, huomasin jotakin minäkin. Isä oli paljon pois kotoa. Kävi suojeluskunta harjoituksissa, kuin myös ryyppäjäisissä milloin missäkin. Ampuma-aseet olivat maistissa ollen usein esillä, parabellum saattoi paukahtaa, ikkunasta harakkaa sihdattaessa, tai pienempi pistooli, yritettäessä ampua tupakkaa loisen huulilta.

Meidän silloiset miehet lähtivät väiteltyään ampumaan pienoiskiväärillä, katsoakseen kuka on kuka. Kun seinällä oli aina vähintään kaksi sotilaskivääriä, kasvoin tuollaiseen. Kuuntelin lapsena sotilasmarsseja, piirtelin upseerien koppalakkisia päitä.

Samaistuin kuin heidän tekemisiinsä. Isän elinaikana muistan senkin, että jonakin kesäisenä sunnuntaina meni tykkijaos, tai mikä se nyt olikaan, tuonne Louhiston rantaan, ampuakseen johonkin Varpusaaren tietämille, maalistahan en mitään tiennyt sen tarkemmin. Isoisä Ottokin oli silloin voimissaan. Tuossa suurenkamarin takana nurmella oli puutarhassa pöytä, jolle kahvi katettuna ja muistelen Otto papan ihmetelleen moista jymistelyä?

Eino-setä ei suojeluskunta harjoituksissa muistaakseni paljon käynyt ja siitä syystä kivääri pyydettiin häneltä jossakin vaiheessa pois. Ja olihan niin tehtävä, mutta muistan Einon tuskailleen sitä, kun kiväärinremmissä oli hyvä teroittaa partaveistä ja nyt tuo sillä tavalla hyödyllinen vehje tuvan hirvensarvesta poissa. Eino oli nuorempana ja poikamiehenä aika tulinen tuskastumaan, kuten tässä itsekin ja vielä yhäkin, mutta Einosta tuli hyvä perheenisä, vaimonsa Katrin kanssa. Heiltä kuoli kaksi tyttöä nuorena, että huolta sielläkin riitti.

Siis Pyhäinpäivänä tulisi muistella vainajia. Hiljentyä tuon suuren kysymyksen edessä, joka aina kuolemaa seuraa. Kun Äiti lähti luotamme iäisyyteen, oli se minulle armoton paikka, olinhan hänellekin ollut taakaksi saakka risailija -ja mitä juuri poislähdön jälkeen rikkinäisenä kaduin. Aamuyöllä tapahtunut oli kestettäväkseni varmasti surullisinta, jota koskaan kokenut ja Äiti tuo läheisin ihminen! Ei ole jossittelun paikkoja silloin kun ihmisiä kutsutaan iäisyysmatkalle. Ellei aikanaan osattu anteeksipyytää tekojamme, olikin se jo tuolloin myöhäistä.

Löysin kyllä omat huoleni jo melkein kasvuiässä. Osin luonnesyistä johtuvina, osin epäkelpojen tapojeni tiimoilta. Olisin yhäkin enemmän allikossa jos kaikkea tässä rupeisin selvittelemään. Virheitteni vanki olen ikäni ollut, mutta osannut myös anella armoa ylhäältä, niin kornilta kuin se kohdallani tuntuukaan.

Isä jäi tällaiselle aralle pojalle hyvinkin vieraaksi, eikä hän antanut edes aiheita läheisempään olonlaatuun. Sain kyllä hakea Mantalta tupakkaa silloin tällöin. Hevosia jouduin viemään kaukanakin oleville pelloille yöajaksi ja ainakin kerran putosin hevosen selästä, raahautuen sen jaloissa hivenen matkaa. Yritin nääs koettaa miltä hevosen nelistäessä klopista tuntuisikaan?

Ja tuntuihan se! Oli ihoa pois sieltä ja täältä, polvihousuissa kun olin. Ratsastamani hevosen varsa näykki tuolloin tammaa takamuksista ja ehkäpä äkkikiihdytys johtui juuri noista seikoista.

Tipahdin myöhemminkin hevosen selästä ja vielä vasemalle kyljelle, jolla kupeella puukko tuppineen sijaitsi. Kyllä otti kipeästi sekin! Kun ihan nuorena särin isän vastakorjatun pyörän, sain selkääni että rapsahti ja koin tulleeni väärin kohdelluksi, pyörän jarrujen olessa toimimattomia. Epäoikeudenmukaista kohtelua on tullut myöhemminkin, jos itsekin toisille moista aiheuttanut paljoissakin määrin.

Noista Pyhäinpäivän tapauksista ei voi olla muistamatta Valkosen Eemelin kuolemaa tuossa Peltolan karjakeittiössä (Aholan). Talon emäntä tuli illalla, se oli iltalypsyn aikaan ja Teemu karjavuorossa. Tyyne-emäntä huohotti juoksun väsyttämänä, että Eemeli taisi kuolla heidän karjakeittiöön. Lähdettiin Teemun kanssa asiaa katsomaan. Mies makasi muuripadan vieressä hattu lentäneenä päästä ja hyvin todellisesti kuolleen näköisenä. Peltolan naisilla oli kiire saada mies pois heidän tiloistaan ja senkin tähden, ettei vaimo Hanna olisi saanut asiasta äkkiä tietää, olihan hänellä sairautta kait monenkin moista. Ajoivat auton siihen lähelle ja me raahaamaan Eemeliä autoon sisälle, ajattelin tuolloin, että turhaahan on vaivaa, mutta pykyteltiin silti toivomusten mukaisesti. Teemu kävi takapenkille, mielestäni selvästi jo vainajana olevan Eemelin tueksi ja Tassu ja Maija etupenkille, reissun suuntautuessa Haminaan.

Turhaahan se tietysti oli, eikä silloinkaan kun me paikalle menimme, mitään tehtävissä. Arvaamatontahan se on ihmisen elämä ja silloin tällöin saa sitä lähipiirissään hätkähtää, surun-viestin tullessa yllättäen.

Soittokavereillekin sattunut hyvinkin nopeita kuolemantapauksia. Piispan Jouko, Kuokan Reino. Eikä Lahtisen Amistakaan olisi vielä arvannut, että kellot soittavat poismenostaan.

Lahtisella oli kyllä raskas loppuelämä ja joutuessaan olemaan loppuvaiheessa ilman kumpaakaan jalkaa, kuolio nääs laittoi miehen tuohon kuntoon. Hämäläisen Uljaskin sai kokea kovan kohtalon ja vaikka oli niin elämänmyönteinen, kuin olla saatoi. Kaikki poistuneet pelimannit olivat hyviä seuramiehiä ja jota minä en sensijaan ole koskaan osannut olla. Savukarin Ollin vuoro oli nyt kesällä. Olivat tikkaharjoituksissa ja Olli valitteli kuulemma, että on niin kuuma olla. Lähti kai etsimään istuinta, mutta hetken kuluttua tipahti siitä lattialle ja kaikki oli ohitse.

En käynyt hänen hautajaisissaan, koska olen hyvin syrjäänvetäytyvää sorttia. Joissakin on pitänyt käydä minunkin ja jos on erikseen kutsuttu, ei paljon muuten.

Mutta siitä olen kiitollinen, että meidän pesue yhäkin jaloillansa, mitä nyt kolmen päivän vanhana kuollut pikku sisaremme ja joka ei ehtinyt edes tietää maailman pahuudesta.

Kyllä se on lahja tuo ihmiseksi syntymä. Harvemmin sitä tulee kuitenkaan ajateltua ja vasta sitten, kun joku tapahtuma antaa aihetta. He, ketkä perheen perustaneet ja sillä tavoin tehneet velvollisuutensa yhteiskuntaa ja itseään kohtaan, saanevat nauttia täydemmin kaikista iloisista asioista ja joita esimerkiksi lapset, kuin lapsenlapsetkin ja terveinä pysyessään.

Minun matkani on ollut hermostunutta aidanrakojen etsintää ja sellaisista paikoista, joista välttänyt liiempia vastuunkantoja, sun muita haasteisia. Ei se ole ollut tahallista, ei niin, että toisten olisi pitänyt kohdillani pysähtyä. En olisi näillä eloneväilläni mitenkään tuonne huipuille noussut, sen verran seikkojani ajanpitkin tutkinut ja laatinut niistä jonkunlaisen päätelmänipun. Sanokaa mitä tahdotte ohjeikseni, mutta tieni kulkenut joka tapauksessa estoisten viitoituksia myöten. Se, että musiikin kanssa näine vähineni askarrellut, on antanut lievitystä pieneen mieleeni. Ja vaikka rähisenkin omissa kiusoissani, en tarkoita toisille sen pahempaa, kuin hiljaakaan ollen.

Monia hyviä ja kelpoja ihmisiä on minunkin läheisyydessä ja ympärillä, tuota en koskaan edes kiellä. Auttajiani ovat sisarukseni mitä suuremmassa määrin, toki kavereita ja ystäviäkin, ainakin joskus horjuillessani, tukemassa tavalla jos toisellakin. Yksin olisin jo hukkunut elämän aaltoihin, enkä luultavasti enää edes elävien kirjoissa. Mutta yhä vaan kuljetaan, tosin konkkaavin jaloin, sun muine rempparomuin. Kuinka kauan tällaista piisaa, sitä en haluaisi edes tietää ja onhan meillä huolenpitäjä tuolla ylhäällä, senkun käännymme puoleensa kaikkine syvimpinekin huolinemme. Mukavaa on elää ja nauttia asioissa pysyen. P.P. (19981101)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 36)


37 Väsymys

Väsymys lukee oman lakinsa silloin, kun ihminen kokee sen voittajakseen. On tarpeetonta väittää muuta, sillä kokenuthan sen parhaiten tietää. Usein sitä luullaan laiskuudeksi ja telkihän niitäkin piirteitä väsymykseen sisältyy, vaan ei sinä suurimpana syyllistäjänä. Ennen väsyi tehtyään lujasti töitä, nyt jo pelkästä olemisesta? Etenkin, kun nukkumisessa häiriötekijöitä, kuten korvien soiminen ja muuta siihen verrattavaa. Jotakin saattaa yrittää tehdä silloinkin kun väsymys puskee päälle. Mutta sen on oltava hyvin mielenkiintoista riittääkseen ylittämään väsymyksen tunteen ja pitämään sen hetkeä kauemmin itsestään loitolla. Sitä on rakennuttu niin monella eri tavalla, ettei kahta samanlaista edes ole. Tätä kun yrittää jollekin selittää, se ei tahdo millään saada tunnustusluontoista hyväksyntää?

Kesällä on usein liian kuumaa ja sen tähden voimat hukkautuvat, (ellei viime kesän kaltainen, jolloin ylen vähän hellepäiviä). Taas kun joudutaan lämmityskautena passailemaan huonelämpöjä, se ei aina passelisti onnistu. Etenkin vilustavajalkaisella on erityisen vaikeaa löytää suojaa hikisenkylmille kävelimillensä. Ikäpapalla ovat jo yleensäkin kaikki vaivat ja minkä takia työnsuhteen vasta-asenteita.

Tarkoitus ei ole valittaa siitä, että elämään tullut rajoitteita ja hankaluuksia, vaan perustella sitä, mikä jokapäiväisenä havaituksi kertyilee. Eipä ole enää vähää mieli minnekään kyläreissuille, ei kerta kaikkiaan sellaista! Paikoillaan tarpeeksi monia vuosia ja salvot tuntuvatkin täysin tyhjiltä ja olo ontolta? Ei sentäänkään!

Harrastamaanhan aina ehtii ja jos tuntee siihen todellista tarvetta. Minulle sanottiin aikoja sitten, että harrastat liian yksipuolisesti ja se ei ole hyvä asia. Toki joskus niinkin ajattelee, mutta voihan kierrättää mieltänsä tuhansien pohtimisien kautta. Vaikka lojuisi makuulla, mieli ravaa elohopean lailla. Lehdenluku tuo sekin maailman aina yhä uudelleen takastelu kohteeksi. Samoin telkkarikin, jos löytyy sellaista katsottavaa, missä ei tunne pelkästi kituvansa ja tuijottaminen, piinamerkkistä. Omasta arjesta ja kaikesta viestimistä tulleesta saa jo aika hyvän kuvan siitä, miten maa milloinkin makaa. Väsymys saattaa olla kyllä itse itsestä syntynyttä ja jos sen niin tahtoo nähdä. Ja silloin kun on oikein kuitti, ei ihmisiäkään jaksaisi oikein suvaita. Mutta toisaalta läheiset tuovat turvantunnetta, mitä ei mikään muu pysty ylittämään. Tällaisen pienen ihmisen, kuten itse olen, pitää ymmärtää toisten apunaolo ja muistaa myös kiittää siitä, ainakin vähintäänkin hiljaa itseksensä.

Tuonne taivaisiinhan lähetän myös vaatimattomia viestejäni, olkootkin puisevia, fraasinomaisia ja toki noita aiemmin opittuja myös. Ei tässä runsaista rahoista ole haittaa ollut, eikä se ole ollut tarpeenkaan. Mutta henkisissä haluaisi edistyä päivä päivältä ja ymmärtäen ylhäältä tulevia viitteenomaisia aihioita. Väsymyskin toki vain väliaikainen olotila ja sen jälkeen lepoa riittää tuolla kumpujen kätköissä vaikka olisikin ollut aikanansa lisälevon tarpeessa. Se vaan on hyvä, että saa köpitellä vanhoilla jalkapahaisillaan yhäkin ja edellensä. Kaikki hetket ovat elämässä hyviä, eikä olisi varaa mistään valittaa, mutta tuo konstina ihmeen koukukasta? P.P. (19981103)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 37)


38 Harmin paikka!

Eilen oli Husun Pepen konsertti Vehkalahti-salissa, Ruissalon koululla Vehkalahdella. Oltiin epävarmoja lähdetäänkö sinne vai ei. Kuitenkin sonnustauduttiin matkaan Eskon autolla kolmeen pekkaan. Teemu, Esko ja minä. Ajattelin, että niin hyvää soittajaa kuin Husu, pitää tässä vanhankin lähteä kuulemaan. Kiva ilma, lämpötila nollan tuntumissa ja kuu paistoi, tosin ajoittain pilvien välistä. Kahautettiin koulun pihaan. Auloja näytti olevan tosi paljon ja uusia yhäkin saapui. Tunnelmat olivat hyvät. Kohta pääsisin nauttimaan laatuisista esityksistä, joita Pepe ja kumppanit auliisti jakaisivat. Ennen sisäänpääsyä ja ulkona taloa kohti käyskennellessä Kuokan pitkä Harri tervehteli meitä ja sanoi nuo kohtalokkaat sanat. Tilaisuus on loppuunmyyty! -Miten tässä nyt näin kävi? Eikö kukaan voisi järjestää vaikka ovenrakosesta kuuntelutilaisuutta? Emme Teemun kanssa menneet eteistä sisemmälle ja siinä eteisen seinässähän se luki suurin kirjaimin, LOPPUUNMYYTY.

Kyllä näiversi mieltä, että pitikin olla hyväuskoinen. Olisihan pitänyt arvata, että Husun Pepe ja muut tunnetut tekijät vetävät yleisöä, kuin hunaja kärpäsiä. Taipaleen Reiska, Iivanaisen Veijo, Saksalan Harri, Erkki Eräs, monia Virolaisia esiintyjiä, Sirkka Peippo ja vielä monet mainitsemattomat suuruudet.

Esko oli niin rohkea, että kuljeskeli sisällä katselemassa tilanteita ja hän saikin Rainion Pertiltä yhden lipun, mutta ei sen enempää. Kuvittelin kyllä tuota asiaa joitakin päiviä, mutten osannut, enkä tosin autottomana edes olisi voinut ja viitsinyt Haminasta pääsylippuja lähteä lunastamaan. Tämä kaikki kuvastaa myös hanurin pidettävyydestä, etenkin kun soittaja sentasoinen kuin Husun Pertti ja sen lisäksi aiemmin mainitut valovoimaiset toiset esiintyjät.

Surkealtahan se tuntui ja pientä enemmän vihlaisi mielensyrjää ja jos oikein totta puhutaan. Näin seuraavana päivänä on pakko koettaa karistaa harmi mielestänsä ja sairastahan itkeä sellaista, joka jo takanapäin. Olen vain yleisestikin asioihin takertuja, olipa kysymys hyvästä taikka pahasta tai jostakin siitä väliltä.

Esko oli ostanut CD levyn, jossa kaksi kappaletta. Husun Pepen tuotantoa ja jolla voitti pelimannipäivillä pääpalkinnon. Tangon laulanut Tuominen ja valssin Peippo. Esko kertoili illan tapahtumia ja yleistunnelmia ja luultavasti kansa oli tyytyväistä kotiin lähtiessään. Sisäpiirillä oli konsertinjälkeen seurahuoneella tiivistunnelmaiset juhlat, sanoisinko, sillä ylimmällä ryhmällä ja joka koostunee erilaisista yhteistyöhakuisista kansalaisista Pepen ympärillä.

Harvoin olen kenenkään konserteissa käynyt ja nytkin yritys tuli kertomallani lavalla tyrmätyksi, kait on parasta pysytellä pelkästi kotilieden lämpimässä, ilman sielunravinnonhakua muualta. Senhän sanelevat jo nämä runsaiksi muodostuneet elinvuodet. Soittamiseni tarve minua kuitenkin vallassaan pitää ja vaikka protestoinkin kaikenlaisia lähtemisiä vastaan.

Ykkösenä se pysyy ja kirjoittelu, (jota tänäisesti paljon harrastan) kakkosena. Pääasiahan on se. että ei jää suremaan omaa tulematontaan. Ei erehdy kuittaamaan kipujensa määriä ja laatuja, sillä siten rampaistuu yhäkin lisää, henkisesti kuin ruumiillisestikin.

Toivoisi että ne loppuvaikeudet elämässä vielä hyvinkin kaukana ja ettei kävisi mitään totaalisesti kammottavaa terveytensä sektorilla. Hyypiän Väinöhän joutui sairaalaan aivoverenvuodon takia ja nyt mies saa opetella uudelleen kävelemään, kuin puhumaankin ja onko sanottu että se vielä siihen jää, toki sitä sydämestään kivalle kaverille iloisempia päiviä toivoisi.

Kun tarkemmin ajattelee tätä omaa maista vaellustaan, ei se ylen ylvästä ikinä ollut. Monta kertaa tullut takkiin, että rapisi. Useat kiusallisimmat pitivät mieltä puristuksessaan vuosikausia. Ei sitä toinen voi edes tietää, kuinka surkeaksi pettynyt ihminen itsensä tunteekaan, onnistumatta edes selittämään sitä, että hyväähän minä vain tarkoitin, enkä toivonut toiselle minkäänlaisia huolia. Lähi-ihmistä en koskaan tavoittanut ja olinkin kaikenlaisten elokuva-lehtien lumoissa ihan liikaa ja arjesta erillään yleensä, mutta silti pakko tehdä myös työtä elääkseen. P.P. (19981105)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 38)


39 Me turhautujat.

Kuka sanoisikaan, että meistä jotkut ovat turhautujia. Ja että keräämme niskoillemme harmien kaltaisia melkeinpä päivät päästään. Sanottavamme tuntuvat epämääräisille. Havaintomme yleisluontoisille ja jopa naiiveille. Kaikki tämä on turhautujalle polttomerkinomaista ja kiusallista myöskin. Turhautua voi sellaisestakin, jota ei tapahdu. Me tahtoisimme huutaa julki ne mieltämme raastavat tunnot ja jotka näivertäneet sydänjuurissamme iät ajat.

Se ei merkitse sitä. ettei meitä nähtäisi iäisenämme. Ei sitäkään, joksi jotkut olemuksemme aistivat. On vaan selittämättömällä tavalla rasittavaa. Eivätkä mitkään ohjekirjat tuollaiseen selvyyttä toisi.

Toisaalta olemme julkisuudenkipeitä, mutta kuitenkin erakoiksi pyrkiviä?

Miten kahtaalle voisi edes suuntautua? Mielenselkeys takaisi sen, että tahtomiselle tulisi ymmärrettävä suunta ja kohde. Ja meilläkö se suurin pätemisentarve onkin? Mekö muka laistamme velvoitteistamme? -Ehei! Kyllä sitä mennään vaikka tuleen, kunhan tarve sellainen, kertakaikkisen tärkeä.

Otetaanpa esimerkki jostakin aiemmasta. -Tein siinä kuusitoista vuotta nuotteja ja levittelin niitä kavereilleni, kuin vieraammillekin. Nuo olivat pohjana useille konserteille, tarkasti sanottuna 7 sellaiselle. Mitä hyödyin kaikesta tästä? En oikeastaan yhtään ja vielä tuli monella lailla sekava olo sittenkin.

Myös tuo myöhempi kasetin taltiointi, pakkaselle meni sekin että paukahti.

Luulin aluksi, että hieman enemmän takaisin tulisi kasetteja myydessä mutta taisi tuonne tonniin yltää, eikä yhtään enemmäksi, joten yhdeksäntuhattahan homma minulle maksoi noita Suomen markkoja.

Kaiken kaikkiaan hanuri hankinnat luultavasti sitä luokkaa ettei ajatellakaan uskaltaisi? Tosin osa noista käytettynä hankittuja mutta muutama tuliteräkin joukossa. Ja mitä maksoivat nuottipaperit ja tushikynät? Oli kulunkia monenmoista. Sama linja jatkuu tänäkin päivänä. Maksan liikennevakuutusmaksuja ainakin tuossa tonnin kieppeissä vuodessa ja mitä ajoinkaan esimerkiksi viime suvena. 306 km ja tuon voi jakaa, että saa kilometrihinnan selville.

Tuossa pöydällä lojuu kännykkä ja sekin maksaa, vaikka ei soittaisi yhtäkään puhelua. Tietokone ei oikeastaan kuluta enää liiemmin rahaa joskin siihenkin kasetteja aika ajoin hankittava.

Siis monellatavalla turhauttavaa ja posankin päälle käypää näistä monet.

Ai! että jos olisin säästänyt koko ikäni. Jättänyt haitarit hankkimatta olisinko tippaakaan äveriäämpi. höpöhöpö! Nyt näyttää kirjoitus muuttuvan ohuemmaksi?

Olkoon vaan! Kohtahan liuska kasassa ja en sen pitempään aikonutkaan tätä touhua jatkaa. Kokeilen näitä erilaisia fontteja ja kuin vaihtelun saamiseksi ja tämä sortti näköjään muuttaa muotoaan kesken kirjoittelun? Turhautumisesta olen tässä yrittänyt selvää ottaa. Tuskin käsitykseni millään tavalla entisestä eroavaa ja kuitenkin jotakin tapahtuu kaiken aikaa. Ei sillä ole merkitystä, ei valosta, jos ei varjostakaan. Mutta minäpä olen tuntenut itseni niukaksi koko elinaikani ja vain toisten avustuksella tielläni pysynyt; jos edes sillä pysynyt? Tahtoa olisi kyllä riittänyt mielessä, arki vaari asettui ajoittain esteeksi. P.P. (19981106)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 39)


40 Syksyn järjestelyjä.

Kesän jälkeen pitää tehdä monenlaisia järjestelyhommia ja ennen kuin talvi niskaan puhaltaa. Pitovaatteita pitää vaihtaa komeroihin ja ajankuvaan sopiviksi. Kun kaikkea on kertynyt ylimäärin ja mikään ei useinkaan kunnollista, saa noita ryntteitä kuljettaa vintin ja sisätilojen kesken edestakaisin. Sukkiakin minulla on kaksi täyttä muovikassillista, mutta kun ajattelen, että lajittelen ja vien osan pois; ei siitä tule mitään? Kaikki tuntuu tarpeelliselta, vaikka hyvin tietää, ettei niin ole. Sama se on housujen ja puseroittenkin kanssa, ei niistä monia tarvitsisi, mutta pitää vaan olla naulakoissa ja komeroitten täytteenä?

Yleensä minulle on käynyt niin, että kilojen lisääntyessä kuteet kuin kutistuneet ostoaikaisesta? Mutta katsoessaan peiliin näkee ikäväkseen, että vatsa kasvanut ja kun vaakaan nousee, näkeekin todellisen syyn moiseen. Pitäisi olla pienemmällä ruualla ja ajatella mitä milloinkin välttämättä tarvitsee terveenä pysyäkseen, tai ei enää terveenä, mutta kuitenkin nollaa paremmassa kunnossa. Ulkonakin on ollut syystöitä, (jos niitä nyt töiksi voi kutsua) on puitten lehtien haravointia ja muittenkin erilaisten asioitten huomiointia talven kylmien varoilta. Teemu on laittanut tierumpuihin vesijohtoputken pätkät, että keväällä voi sulattaa jäätymät.

Nyt on jo hieman lunta maassa ja se aiheuttaa omat syyshuomioinnit. Tulee liukkaita ja näin vanhana ukkona voi hyvin helposti kaatua ja satuttaa itseänsä, mikä edellyttää ennakointia sekin. Moottoripyörä on jo ollut aikoja telakalla, eikä polkupyörällä ole tullut ajeltua enää vuosiin. Että toisten kyytien varassahan sitä.... On kiusallista vaivata Teemua ja jos jotakin tärkeätä asiaa Virojoelle. Hän kyllä käy siellä melko usein ja viipyykin tuntimääriä, en tiedä kyllä syytä siihen ja vaitonainenhan tuo on omista asioistaan. Tämä tietokone auttaa kyllä osaltaan kestämään syyspimeitten masennuksen. En tiedä jaksanko jatkuvasti turvautua pelkkään kirjoitteluun ja enhän oikeastaan muunlaista toimintaa edes tarvitsisi, ehkä silti shakkipeli olisi kiva lisä tuohon pasianssinpeluuseen ja joka ei kyllä isommasti jaksa kiinnostaakaan.

Internet kyllä jollakin tapaa kummittelee taustalla, saattaa vaan olla meikämannelle vähän ylisuuri haaste? Ja mitä sieltä jaksaisikaan etsiä. Joittenkin ihmisten kotisivuja ja jotakin pientä muuta. Tietokoneella voisi kyllä hoitaa laskuja ja maksuja, mutta oppisinkohan edes noita palveluita käyttämään? Epäilen itseäni monessa muussakin asiassa, ei pelkästi tuossa. Soittaakin pitäisi. Jaksaa innostua yleensäkin uusista asioista. Ei se enää näillä kymmenillä ihan leikintekoa ole, sen olen huomannut, jos en sitten paljoa muuta...

Syksy sopii muuten minun luonteelleni, olenhan aikalailla hämärähkö tyyppi jo olennassa. Eivät minua ystävät pyynnöillänsä vaivaa. Eivät halua tulla kertomaan, mitä kivaa milloinkin tapahtunut. Yksin täällä ynnäilen omia vähiäni ja yritän ottaa selkoa seikoista, jotka tällaiseen johtaneet?

Olisin toivonut oman luonteen muuttuvan joustavammaksi, mutta yhäkin rajoittuneemmaksi koen iän myötä tulleeni. Se, että nolous on korkeinta valinnanvaikeutta, takasi keskiviikkoiltana Husun Pepen konsertista poisaaolon ja kun ulko-oven sisäpuolella teksti; LOPPUUNMYYTY! Esko sai Rainion Pertiltä yhden lipun, mutta me Teemun kanssa jäätiin lehdellä soittelemaan. Lujemmalla tahdolla varustettuna olisi varmaan joku paikka auennut ja vaikkapa oven rakosesta kuunnellen, mutta me pelästyimme tuota loppuunmyyntiä ja karkasimme äkisti paikalta.

Kyllä minua suretti se, ettei ymmärretty hankkia lippuja ennakkoon. Olin tosi matalalla mielellä vielä seuraavanakin päivänä, mutta niinhän se on, että tyhmyydestä sakotetaan!

Tässä kyllä paljastui jo asian ydin. Olen niin arka ihmisten suhteen, ettei pelästyttämisekseni paljoa tarvita ja kuten tuossakin konserttiin pyrkimisessä. Huusarin Teemu oli sanonut Esko-veljelle jotakin tulevasta konsertista ja noine minun tekeleineni? En tiedä miten suhtautua, jos siitä joskus tulee totta?

Jo silloin kun noita konsertteja oli, hikoilin niistä jo viikkoja edeltäpäin. Huusari vielä löi löylyä kiukaalle, huomatessaan edestakaisen soutuuhuopuuni. Iloa ja surua: juuri! P.P. (19981107)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 40)


41 Miten talveen suhtautua?

Näin marraskuussa täytyy jo ajatella talvea, sinä ainakin pian tulevana, ellei jo täällä olevana. Ja kun asutaan vanhassa talossa, tietysti nuo lämmitysjärjestelmät ajankohtaisia. Katokset ovat täynnä polttopuuta ja sähkölämmitys osin välttämätöntä. Tuulisilla ilmoilla asunto on harva, eikä lämmityksellä edes kaikkea haittaa saada eliminoiduksi. Se, ettei aikanansa korjattu, johtuu monista asioitten eri haaroista. Rahavarat ovat tällaisilla eläkeläisillä niukat ja rajalliset, toinen juttu tuo, yhteisomistus. Luulen kyllä että veljen kanssa tässä on siltikin hyödytty ja ansiottomasti? Tehtiinhän me toki remonttiakin silloin joskus.

Mutta se oli semmoista päällisin puolin tekoa. Lastulevyä seiniin, laatat toki muualla, paitsi tuvassa. Tupahan se seuraava remontinkohde tietysti olisikin mutta kuka sen tekisi? Teemuko, vai sitten joku vieras? Minusta ei ole apua oikeastaan missään, sen verran sekulia ollut tuo käsityötaito.

Lämmitetään tuvan uunia ja tampurissa olevaa kaminaa. Kamina on sellainen äkkilämmön antaja, sitä ei vaan voi käyttää täysillä ja jos käyttää, minun kämppä kuin paistiuuni, eikä siten voi toimia. Yritän passailla ilmojen mukaan tuota lämmitystä ja joskus kun ilmat muuttuvat äkisti, tuleekin liian lämmintä.

Se tuosta elinympäristöstä. On muutakin talvella huomioitavaa. Esimerkiksi liukkaat kelit. Ne tuottavat tällaiselle vanhalle rähjälle pelontunteita tupaan.

Kaaduin saunassa joitakin vuosia sitten ja päähän tuli seitsemän tikkiä. Niska venähti kun yritin iskua vaimentaa ja sitä harmia kestikin pitkään. Samanlaista on jäisellä ulkona kaatua ja helpostihan siinä päänsä satuttaa. Eräs puoli on tuo ulkoliikunnan vaatetus. Jos laittaa liikaa paljon päälleen, tulee hiki, jos liian vähän, tulee kylmä. Ja vielä erikseen mainittava tuo eturauhaskiusa, se rajaa monia asioita minimeihinsä. - Ettäkö rupeaisin selittämään tuota liiemmin, ei tule kyseeseen. Haitat ovat aina rajaavia ja mikäli ne omassa kehossa kertyneitä.

Kaikki mitä ihminen ympärillään kokee, on vain hänen itsemääritelmänsä, ei enempää. Eikä saa myöskään unohtaa hyötyjä, joita pitkä elämä on eteen saattanut. On ollut iloja, aivan sydämen pohjasta lähteneitä. On ollut suruja, jotka rassanneet mieltä kirotunlaisesti. Kaikki on ollut tarpeen ja huonoinkin ihminen määritteittensä summa - ja juuri passelisti. Pelkäämme niitä mokia, joihin altistuimme silloin joskus. Kyllähän ihmiset niistä tiesivät, eivät kuitenkaan usein siitä hienotunteisuuttaan maininneet.

Talvi koettelee tavallaan yhtäläisesti ihmistä, kuin kesäkin helteinensä, asiat vaan käänteisiä keskenänsä. Yhden jutun olen näitä aikoja huomannut itsestäni. Kiloja kertynyt ihan liikaa ja vatsa tosi harmillinen kannettavaksi.

Pitäisi rajoittaa syömisiä. Pitäisi jaksaa vastustaa näläntunnetta, mutta siinähän se suuri mutta seisookin? Olen melkein kaikille altis ja mitä tulee huonoihin tapoihin. Ainoa josta osaan olla hieman ylpeä, tuo tupakanpolton lopettaminen.

Vuonna 1970, ihan vuoden alkupäivinä poltin viimeisen savukkeeni, mitä siitä nyt tuleekaan aikaa? Ensivuoden alussa 29 vuotta. Sehän on saavutus jos mikä! On silti jäljellä sen tuhannet tottumukset ja pahat tavat. Kun niistäkin selviäisi kuten tupakoinnista, alkaisin kai tuntea itseni täydeksi pulmuseksi?

Talvella iskevät myös useanlaiset eri taudit kimppuun. On niinsanottua kansan-flunssaa. On kolotusta siellä ja kolotusta täällä. Rokotuksen olen ottanut jo monena vuonna influenssaa vastaan ja eiköpähän se estänekin tuota tulemasta.

Työkykyni on kuitenkin jo totaalisesti poissa. En edes viitsi yrittääkään paljon mitään, ihan vaan tässä kotosalla vähän siivoilen ja pidän paikkoja siistinä, toki Teemukin osaltaan, silti vähemmässä määrin. Liuska näyttää tulevan täyteen, joten lopettelen loruilemiseni vähän kerrassaan tähän. - vointeja! P.P. (19981108)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 41)


42 Se tapahtui taas !

Tuo kaatuminen liukkaalla iljanteella. Olin eilen Teemun kyydissä, tarkoituksella hakea lääkkeitä apteekista. Vein reseptin sinne ja kyselin, mistä saisi klooritabletteja. Neuvottiin tekniseen toimistoon ja lähdin sinne etsimään noita kaivattuja. Eihän siellä niitä ollut, mutta kun virkailija soitteli sinne sun tänne, Villinrannan palvelukeskuksesta niitä saisi ja menemällä sinne ja sinne puolelle tuota rakennusta.

En viitsinyt lähteä jalan tuohon matkaan, joten ajattelin tavottaa Teemun Maijan baarista, jonne sanoi menevänsä minua vartuskelemaan. Kävelin yli maantien ja olin laskeutumassa hieman alamäkeen ja katselin missähän Teemun auto olisi, silloin se tapahtui! Kaaduin selälleni varmaan tuhannesosa sekunnissa, iskien pääni jäiseen hioutuneeseen tantereeseen. Napsahduksen kuulin, mutta sitten kaikki oli yhtä harmaata, en voinut liikauttaakaan itseäni, odotin vaan, minne suuntaan tässä nyt lähdetäänkään: elämään päin, vaiko manan majoille? Ihan samanlainen tilanne joskus vuosia sitten, kun oli lääkärilakko ja kaaduin saunassa, silloinkin selälleni, mutta tuolloin pää aukesi ja tarvittiin laittaa seitsemän tikkiä, nyt eilisessä suojasi kait lakki jonkin verran, ellei sitten lentänyt kaatuessa pois päästä?

Jalassa olivat siniset kesälenkkarit ja jotka huomasin jo viimetalvena hyvin liukkaiksi ja petollisiksi, turvallisuuden kannalta. Mutta enhän tuota tullut edes ajatelleeksi ja kun ei aikaisemmin jalka yhtään livennyt. On tosi niin, ettei vahinko tule kello kaulassa ja taasen se tuli todistettua. Moni ajattelee varmaan: se on niin jäykkä ukko, ettei ihme kaatumiseen alttius. Tosi on! Eilenkin vahtailin Teemun autoa, enkä kiinnittänyt eteeni sen suurempaa huomiota. Kohta jossa pyllähdin, oli juuri se kulkupaikka, mistä autot Hallikaisen rautakauppaan maantieltä käännyttyään oikein hiovat talvisen ja jäisen pinnan lasinkirkkaaksi.

Olen tullut joka talvi entistäkin varovaisemmaksi, mutta niin siinä vaan käy, ettei aina ole sillä tavalla hereillä kuin pitäisi. Nykyisin on kyllä monenmoisia liukuesteitä kaupoissa, mutta oikein kunnollista ja vialliseen jalkaani sopivaa tuskin koskaan saisi. Ostin Riitalta joskus kantapäänpuolelle tulevan, muutaman nastan sisältämän liukuesteen, se oli jotenkin hyvin turvattoman tuntuinen. Anja-sisko sanoi hänellä olevan koko jalanpituudelta ylettyvän, kuminauhoin kiinnitettävän nastoitetun liukujarrun. Mutta kun tässä tosiaan oikeassa jalassa pysyvä haitta, eikä se koskaan miksikään enää korjaannu: luulenkin, etten tuollaisiakaan voisi käyttää. Teemu esitti, että jos olisi kalossimainen jalkineenpäälle vedettävä päällyskenkä ja jossa nastat, tai muita hyvin liukkaalla pitäviä keinoja, asia tulisi näin hoidelluksi.

Eikä se ole aina pelkkä pää, joka saa liukastuessa vammoja, siinä voi katketa myös luita ja sellaisiahan saa parannella kuukausikaupalla. Mitä vanhemmaksi ja jäykemmäksi ihminen tulee, sen alttiimpi kaikenlaiselle kompuroinnille. Tietysti löytyisi suojakeinoja, jos ilkeäisi niitä tuolla yleisillä paikoilla käyttää. Kypärä päähän ja tyynyjä eri puolille kehoansa ja toisekseen menohalut rajoitettuina. P.P. (19981110)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 42)


43 Huomista odotellessa

Onhan noita eilisiä jäänyt paljonkin taakse, mutta huominen, se yhä uusia kysymyksiä tulvillaan. Eilisistä puheen ollen, maanantai oli minulle kompastuksen ajankohta. Kaaduin Virojoella selälleni ja iskin pääni rajusti tantereeseen. Onneksi lakki vaimensi pahinta tärähdystä, eikä oikein avohaavaakaan nupista löytynyt, mitä vähän arka tuo on vieläkin. Aivan ennallaan ei kaulan ja päänseutu tosiaankaan ole, mutta paranemassa hyvää vauhtia. Kaatuessa olisi voinut käydä paljonkin pahemmin ja siinähän olisi voinut mennä henkikin. Lehdistä olen lukenut ja tietysti monet muutkin, että kaatumisen takia kuolleita olisi enemmän kuin liikenteessä menehtyneitä?

Niin kuin näette minun sallittiin yhäkin jatkaa tätä arkista vaellustani täällä mukavassa Suomessamme. Onhan toki noita " jos " tapauksia ja asiat hoituvat kuin hoituvatkaan. Vähästä se on kiinni terveys ja elämä yleensäkin, jos alkaa huonoa tuuria lykätä. Tuo maanantainen pyllähdys oli jo toinen samantyyppinen ja vuosia sitten kaaduin myös selälleni, silloin saunassa ja ehkäpä vieläkin vaarallisemmin?

Sitä syyttää tietystikin itseänsä huolimattomuudesta, ja onhan se toki sitä, ei siitä mihinkään pääse. Virojoellakaan ei askel kertaakaan enemmin lipsaellut, joten en toki osannut liukasta varoakaan. Samoin silloin saunassa keikaus myös jalan lipsahtaessa eteen ja silloin sitä mentiin kuin salamanväläyksessä selälleen.

Niin tuosta huomisesta ja siitä, ettemme tiedä sen kuinttiakaan asioista edeltä. On se hyväkin sillä kyllä niitä pelonaiheita varmastikin joskus on tulossa. Ei kukaan kohdalleen ikäviä sattumia toivoisi, silti niitä ajoittain edestämme löydämme, halusimmepa tai ei. Hoksaavat ihmiset sanoisivat noita selitellessämme: pitäisi osata varoa! - Eikä vasta sitten kun juttu tapahtunut. Juupa juu, kyllä maalla on helppoa, ja kun merellä vahinko tapahtuu. Jalkinevalintaa ei varmasti liikaa koskaan korosteta silloin, milloin iljanteiset, monesti vielä ohuen lumen peittämät vietto-olosuhteet.

Kun tulee vuosia paljon, kuten minullakin, ei voi niin taatun turvallisesti oikein missään soluttua. Yleinen kömpelyys vallitsee ja vaikka sen vähäisen liikunnan suorittaakin. Yrittäessä käydä esimerkiksi kyykkyyn, persusta jää hyvin korkealle lattiasta mitaten ja sekin selittää jo itsessään jotakin. Ei kait se älykään noususuhdanteessa oleile. - Mutta periksi antoa ei pidä siltikään ajatella, - ajatelkoot muut sitä sun tätä.

Kunhan henkiset osoitteet pysyvät muistissa ja sinne suuntaan päivittäinen yhteys, Jokainen päivä on meille kullekin arvokas, olipa muuten kuinka puutteista ja harmaata. Kunhan yhteisiä asioita riittää, sillä niillä on merkitystä koko menoillemme.

Talvi on jo tällä kertaa jonkunlaisesti tullut, mutta voi yhtä hyvin muuttua pelkäksi loskaksi ja sen seitsemäksi iljanteiseksi, joten ainakin minun sietää katsoa mihin tallukkaani asetan. Joulu on tulossa ja kiltit lapset saavat jälleen lahjansa, kuitenkin meille vanhoille terveys se ensimmäinen asia ja taitaa olla sama juttu myös nuoremmilla. Rauhallisesti eteen katsoen ja joskus myös taakse vilkaisten, uusiin. P.P. (19981112)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 43)


44 Elämä on arvaamatonta

Tällä kertaa ajattelen Riihimäen Sirkkaa, joka haudataan ihan näihin aikoihin, kun tätä kirjoitan. Esko oli tietävinään että hautaus maanantaina, mutta Hellän Teuvo oli Teeminullesanonut, että tänään klo 13. Sirkka sai kärsiä nivelreumasta puolen ikäänsä ja se ei ollut helppoa se. Nyt on leskellään Matilla suuri suru, kuin tietysti lapsillaankin. Kun lähiomainen nukahtaa iäiseen uneen, se on aina tuntoja koetteleva tapaus, vaikka olisikin järjellä käsitettävää.

Näin ne vanhat lähtevät yksi toisensa jälkeen, eikä kukaan tiedä milloin omalle kohdalle tuoni sattuu. Nykyisin monesti kuolema tulee jossakin sairaalassa, ellei sitten ihan äkisti yllätä. Kun meiltä äiti kuoli, hän kuoli käsivarsilleni sananmukaisesti. Pyysi päästä autettuna yö-astialle ja autoin häntä sille. Äiti sanoi, ei tule mitään! Ja ne jäivät viimeisiksi sanoiksensa. Ambulanssi vei äidin Haminaan, mutta kaikki oli kyllä jo kotona selvää.

Juuri perheelle kuolemantapaus on sitä raskainta, eivätkä ulkopuoliset edes saata ajatella, miten raskasta. On toki rautahermoisia ihmisiä ja jotka ottavat tuollaisenkin liikoja hermoilematta. Mutta jos ihminen on ollut hyvin tärkeä ja sitten joudutaan hänestä luopumaan, ei surunmäärällä olekaan rajoja. Aika parantaa mielenhaavoja ja tottahan se onkin, ei vaan ihan hetkessä, eikä edes kahdessakaan. Nyt on Riihimäellä suuri suru ja jota kestää pitkään. Ehkäpä työ tuo helpotusta asiaan, eikä jää niin aikaa kaipailla poisnukkunutta joka hetki.

Tuonenviikate heilahtaa milloin missäkin, onneksi ei läheskään aina lähipiirissämme. Noita asioita on syytä ajatella, ainakin silloin tällöin ja ettei yllätteisyys niin totaalista. Äidin lähdettyä minulle ei jäänyt oikeastaan ketään, jolle olisin kertoillut suuresta kaipauksesta häneen. Kuin kohtalon johdattamana aloitin niskan kuntoutuksen Virojoella ja se helpotti todella paljon. Riitalta oli kuollut edellisenä syksynä isä, joten hänelläkin surua ihan lähimenneisyydessä.

Koska mieltä tulee ja pitää purkaa, siinä ovat ystävät avuksi. Eikä heitä korvaa mikään, eikä kukaan. Tärkeintä, ettei muualla aleta vähätellä tapahtuman vaikutuksia, ei olla ylimielisiä ja vaikka elämän päättyminen kuinka luonnollista. Meitä on sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat hyvin vähällä huolenpidolla toisaalta, tai ainakin niin usein luulemme. Se tärkein asia on kuitenkin tieto siitä, ettemme oikein todella ole koskaan vaikeuksinemme täysin yksin.

Aina on taho, mikä kuulee huutomme. Aina on silmät seuraamassa askeltemme jälkiä. Myös anomuksemme kirjataan kaikessa tarkasti ja puolueettomasti sittenkin. Se ei liene väärin, että antaa tunteille puheenvuoron silloin, kun kipeää mieleen yrittää. Kait joka suhteessa parempi, että ihminen jaksaa, sen sijaan että menettää huomenuskonsa. Ellen tosiaan väärinkäsittänyt, pitäisi juuri olla Riihimäen Sirkan siunaustilaisuus menossa. Tänä päivänä hautajaiset ovat pienimuotoiset, eikä etäämpää saattoväkeä edes haluta. Kepeät mullat Sirkan kummulle. P.P. (19981114)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 44)


45 Mystinen myöhäsyksy

Eikö sinustakin? Syksy antaa aikaa ajatuksille. Syksy luo ihka oman ilmapiirinsä. Sen tähden onkin selvää, ettei jokainen siitä pidä. On loskaista ja säät vaihtelevat jopa tunnista toiseen. Luntakin ja kuten tänäänkin ulos katsoessaan. Itselleni tällainen tuntuu sopivan mainiosti. Henkinen rakenteeni, sekin hieman samean-suttuinen. Kesällä tuntuu näin vanhana eniten hyödyttömältä. Kevät taasen uuden elämän täyttä ja siksi kiehtovaa.

Mutta syksy. Siinä kokee lepäävänsä ihan luonnon omilla ehdoilla, eikä tarvitse niin välittää kaikenlaisesta omaatuntoa soimaavasta työhönkutsusta. En toki edes sellaisessa vireessä, että henkisesti jotakin yhtämittaa jaksaisin. Kotonaoleksinta meikää viehättää. Päivä sen kuin entisestään lyhenee ja antaa ajattelumahdollisuuksia tuhatmäärin. Sitä ei kyllä voi unohtaa, etteivät kaikki järjestelyjäni hyväksyisi, sen kyllä tiedän kertomattakin.

Olen ollut läheisilleni jonkunlainen riippa siinä mielessä, etten aina löydä iloa sellaisista joista toiset. Ja harvemmin saankaan esittää mielipiteitäni hyväksytysti, olenhan ainainen vastarannankiiski. Kuvitelmissani; näissä saan tehdä vaikka mitä ja toivoisin, etten ihan inhottavia perässäni laahaisi? Tämä vanhan ihmisen taival sisältää myös luopumista useistakin asioista. Ei enää sitä työtarmoa, jolla esteitten ylitse kiivettäisiin. Ei edes kannustajaa lähellään, mitä nyt tietysti sisarukset ja jotka tarkasti ajatellen erittäin tärkeitä.

Tällaisella minunlaisellani ihmisellä on hairahtumisen oletukset yhä ja aina edelleen olemassa. Mutta ei sellaisia enää tule, kuten joskus menneinä vuosina, siitä pitää luonto jo itsessään huolen. Syys on tämän papan vuodenaika. En lakkaa tuota kertaamasta. Ja kertailenhan samoja asioita muistamattomuuttani muutenkin. En aio saattaa kirjoittamiani toisten silmien eteen. Ja jos joku sellaista joskus haluaisi, en ole enää tuossa paikalla. Yhteisiähän monet kokemukset meillä ovat, vaan sillä poikkeuksella, että havaitsijat omilla kohdillansa.

Syksynlapsi saa hänkin kokea omalla tavallaan, eikä sitä kukaan voisi edes kieltääkään. Kuukauden päästä alkaa olla jo Joulu ovella ja sen tähden erikoista kiltteyttä harrastaa. Minun tahollani se elon tasaisuus ei taida toteutua, sillä räjähtelen välillä aivan pakkoisesti. Toisaalta tahdon olla ihan siivosti, mutta jos kimpaannun ei leiskunnallani rajoja. Sen kyllä sisarukseni tietävät, ja siitä myös moitteensanoja laususkelleet.

Syksyinen mieli ihmisellä, ja harmaus muuttuukin enemmän siedettäväksi. Onhan luonnossakin aivan erikoista kuulautta syksyllä. Tähdet tuikkivat ja kuukin kumottaa. Illalla ja yöllä jopa satumainen vaikutus. Vuosi siis lähenee loppuansa ja ensivuosi minulle merkkivuosi jo senkintakia, että täytän jos luoja suo, seitsemänkymmentäviisi ajastaikaa. En kuitenkaan aio mitenkään sitä noin yleisesti juhlia ja annan mennä pelkästi ohitseni, ellei joku siitä erimieltä? P.P. (19981115)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 45)


46 Marras

Kun eletään marraskuulla, on nyt lumikin meillä maassa. Pimeä ei niin pimeää kuin mustanmaan ollessa. Luonto rauhoittuu, tai on jo rauhoittunut talvilepoon, lehtipuinen karistaessa lehtensä, havupuitten muuten nukahtavan kylmien tullen.

Lahdella näkyy jääpeite. Se ei voi olla oikein paksu, ohuen lumikerroksen peittäessä eristävillään. Itselleni marraskuu sopii kyllä hyvin. Olen mieleltäni syksyn ihminen, hämy luo omanlaisensa tunnelman.

Teemu tekee ja ajaa polttopuita, lähti juurikin hakapeltoon ja jossa kaateli leppiä, kuin muutamia koivujakin. Sanoo ajavansa nyt Anjalle tällä kertaa. Oma rankakasa riittäisikin kyllä tuossa koossa, mutta Teemuhan tekee ulkoillakseen ja saadakseen olla syksyn happirikkaassa ulkoilmassa. Ei minun ole tarvinnut olla avustelemassa enää moniin vuosiin, enkä voi oikein ulkona kädelläkään, tuon oikean jalkani viallisuuden takia.

En kyllä muutenkaan viihdy enää metsäolosuhteissa ja siitä sain tarpeekseni, rämmittäessä talvet pitkät lumihangessa, joskus metrisessäkin kahlaten.

Marraskuu on aina ollut polttopuitten kokoamisen kulta-aikaa. Ja kun ei vielä niin paljoa lunta haittana. Enimmäkseen onkin kyllä niin, ettei marraskuussa vielä pysyvää lunta tulekaan. Tämäkin ohut lumipeite saattaa ilmojen lämmettyä häipyä jopa hetkessä ja jääkin tuosta vielä syksyn mittaan särkyä pois kokonaan.

Näissä tietokoneasioissa eilen rämpeilin tutkien ongelmaa, joka ilmeni siten, ettei levykkeiltä löytynyt niitä tekstejä, mitä luulin sinne tallentaneeni.

Oli toki sillä ensimmäisellä levykkeellä ihan normaalisti, mutta kun rupesin antamaan teksteille kovin pitkiä nimiä, sitoen nimet ajankohtaan, eivät pelit enää kunnolla toimineetkaan. Luovun nyt tuosta ja annan muutaman kirjaimen mittaisia nimiä tästä lähin. Vaikka mikroon onkin käyttöohjeet, eivät ne maallikolle helppoja ratkaisuja, eivät selvitä juurta jaksain, kuin selkokielellä, mitä kulloinkin tulisi asian eteen tehdä. Ja on selvääkin, että vieraasta kielestä suomennettu vääntyy virheelliseksi, etenkin teknisten selitysten osalta.

Tässä pitää vaan kirjoitella ja harjoitella. Ja koska tulostan kaiken, ei mitään vahinkoa pääse edes syntymään ja vaikken aina levykkeelle talteen saisikaan.

Katsellaan ja yritetään opetella. Oikein etevä mikronkäyttäjä selvittäisi nämä pienet kysymykset vaivattomasti, mutta enhän tässä ilkeäisi enää mihinkään kursseille ängetä, on jo tuota ikää näihinpuuhiin muutenkin liikaa. Elämäähän tämä vain on. Ei ole pakko onnistua, kuin nuo etevämmät. Teeminulla on kyllä paljonkin tietoa ja ainakin tuhannesti enemmän kuin minulla, mutta hän ei liiemmin opettajakseni ryhdy ja ei kait hänkään oikein näistä tekstipuolista kovinkaan rutinoidusti tiedä. Joulukin tulee tuossa tuokiossa mataliin majoihimme, tulleeko se lämmin ja puhdas mieli aina, sitä sopii ainakin toivoa ihan jokaisen kohdalle.

Ylempäähän meille annetaan ja sekin hyvä, mikä ympärillämme tänään. P.P. (19981118)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 46)


47 Syystöitä...

Teemu kaateli tuosta Hietalan Maija-Liisan mökin seinän läheltä tuomet pois. Olivatkin aika rumia jos toden sanoo. Yleensä Teemu on ahkeroinut mielestäni jopa hieman liikaa, kun ei kävisi vain terveyden päälle? Velimies on esim. raivannut Yrjönällä ison alan, sen joka tuli avohakatuksi, muka vaikean korjuun takia.

Rumahan siitä aukosta tuli, näkyi ikävästi Hellänpuolelle. Pytingin palstahan se oikein rumalta näytti hakkuun jäljiltä, käväisin tuota vilkaisemassa, enkä viitsinyt edes perälle saakka, niin syvät ajourat maastoa rumensivat, kuin myös yleisnäkymä rujontuntuinen.

Teemu muuten kirjoitti metsäukoille siitä, ettei tuolla tavalla olisi saanutkaan tehdä, ja hyvinkin kirpeästi, näytti tekstin minulle.

Virheitä tekevät kaikki ja toista toisensa perään, näin on ja tulee myös olemaan. Hakaa ei ole sillä tavalla pilattu ja sen harventaminen lähivuosina edessä, kunhan hinnat nousevat siedettäviksi.

Siis Teemu tekee töitä kuin mies ja onhan hän vahva rakenteinenkin. Itse tässä olen ikäni ollut heikko ja mitä tulee voimaan, sitä ei minulle ole koskaan suotu riittävästi ja henkinen ripeyskin jäi saamatta enemmäksi osaksi.

Kyllähän sitä metsissä rämmittiin talvet pitkät, mutta ei siellä tarvinnut yksin toimia ja siinähän se minun onneni olikin. Nyt Velimies saa tehdä hommia ilman epäkelpoa seuraani ja kait hänelle helpompaakin, ilman ikuista marinaani omista vioistani.

Tänään pitäisi lähteä taas soittoharjoituksiin. Se ei kiinnosta enää sitten tippaakaan, mutta toisten takia kait kuitenkin mukaan lähdettävä? Tietokoneen ääressä sentään viihdyn uutuutensa takia, tiedä miten pitkään sitten?

Ikä tietysti tuo kaikenlaisia lisäesteitä, kuten oikean jalkaterän inhottavan aristuksen ja ei askelta, ettei jonkunlaista kivuntuntemusta. Niskahoito olisi jatkuvana monen riesan lievennys, mutta sinne kulku liian monimutkaista ja kallistakin noilla nykytaksoilla.

Ristiselkävaivat eivät näin jouten ollen ole pahasti kiusanneet, ja kylmähän se saa sen helposti ärtyilemään.

Kaiken kaikkiaan elämä on mallissaan, olosuhteet huomioonottaen. Tällainen eristyksissäolo on tietysti määrätyllä lailla raskasta; olkoonkin, että omissa harrasteissaan vielä löytää apuja.

Iloa on siitä, että sisarukset hyvinvoivia, tuosta kiitoksia! P.P. (19981124)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 47)


48 Jotkut joutavat olemaan

Meitä jo työnsä jättäneitä on nykyisessä Suomessa hyvin paljon.

Se että keski-ikä nousee, ihan luonnollinen ilmiö. Ennen oli ruuasta pulaa. Kaikenlaisista terveyspalveluista puhumattakaan. Ihmiset tekivät hyvin raskasta työtä ja vielä pitkiä päiviä. Ei ollut lomia kuten nykyään. Vaan aina yhtä työn puurtamista aamusta myöhään iltaan saakka.

Mutta perhekeskeisyys vallitsi ja useat eri sukupolvet asuivat silloin saman katon alla. Tämä tietysti maaseudulla, en tiedä miten kaupungissa? Koska ei ollut minkäänlaista eläketurvaa, vanhat ja sairaalloiset joutuivat jopa kerjuulle. Ja sehän oli ihmisarvoa alentavaa se. Joten turva oli omaisissa, tai muissa lähellä olevissa sukulaisissa, toki ulkopuolisetkin hyvät ihmiset auttoivat hädän tullen. Nyt on työttömyyttä, on joutenpäiväistä rahanjakoa sosiaalipuolella, mikä ei aina henkilöiden parhaaksi.

Istuksimalla kaljakuppiloissa lasin ääressä aamusta iltaan, saa kyllä seuraa, mutta muu edistyminen toppaa näin väkisin. Ja kuka sitä valvoisikaan, että annetut markat joutuisivat oikeisiin osoitteisiin. Nuorena opittu ilmaisen rahan saanti tekee passiiviseksi. Ei enää yritetäkään mitään, vaan annetaan mennä elämän sitä alamäkeä, jota ei kenellekään suosittelisi.

Työ olisi kaikille sitä parasta terapiaa. Työ rikastaa mieltä kuin kehoakin ja auttaa kestämään tulevia ikääntymispäiviä. Mutta niinkin voi nuorelle ihmiselle käydä, ettei enää edes kaipaa mitään työhön viittaavaa. Ja silloin ovat asiat jo perusteellisesti päin prinkkalaa. Säälittäviä ihmiskohtaloita tulee aina olemaan. Jotkut sortuvat alkoholiin, jotkut huumeisiin ja aina on tarjolla sellaista, joka vie elämää vinhaa vauhtia alamäen suuntaan.

Eräs haitta voi myös tulla jo nuorena koettavaksi. Ja kun ei löydä sitä vastapeluria vakituista. Miten silloin suu pannaankaan?

Onnistuneet hyräilevät hyvissänsä, perheensä ja lastensa riemuin. Tuleehan siinä pieni kateen poikanen olkapään taakse kuiskimaan, sanoen: olet huonompi kuin kaikki toiset! Olet sellainen ketä ei koskaan ole oikeastaan arvostettu!

Kun tuollaisia liikaa miettii, niin johan siinä heittää yrityksetkin mielestään ja alkaa viettää sitä yksinäisen ikävää olentaa päivät päästään. Joutavuus on pahasta! Joutavuudessa piilevät terveydellisetkin vaarat. Mutta kuka ohjaakaan taitavasti itseänsä? P.P. (19981127)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 48)


49 Ylitettäviä

Meillä jokaisella on noita elämässä ylitettäviä. Arkisista juhlaan saakka. Pitäisi jaksaa hoitaa velvoitteensa, pitäisi lähteä silloinkin kun ei oikein jaksaisi. Tätä se on elämä velvoitteineen.

Ja toisiaankin monet vaateet ovat kuin kynnyksiä, eikä vain haihtuvia hetkellisiä. Sinulla ja minulla on ja tulee olemaan haasteita, jotka eivät noin vain aukene. Koska kukaan muu ei koe laillamme, meidän pitää ottaa se myös huomioon.

Komentosanoja emme mielin hyväksy. Eikä uhkailukaan tuo tuloksia sen lähemmäksi. Sota-aikana joutui komentojakin kuulemaan ja oli tehtävä kuin silloin määrättiin, eikä se ollut mitenkään kiusalliselta tuntuvaa, toista olisi nyt, jos joku alkaisi edessämme äkseeraamaan. Sille olemme herkkiä, ettei vaan kukaan yritä noin salakavalasti ohjata meitä sellaisessa, jossa kullakin on jo valmiina oma käsitys.

Pienuutemme on joskus niin suurta, ettei kukaan tule edes enää meitä neuvomaankaan ja sen seurauksena yksinoleminen jää ainoaksi toimeksemme vanhuudessamme. On tosisairasta heittäytyä siksi hankalaksi henkilöksi ja jota kaikki vähän kuin vieroksuvat. Itsestämmehän se kaikki johtuu ja miten ympäristömme meihin suhtautuukaan.

Virheitä teemme ihan joka ikinen, eikä se ole ihmislajille vierasta, ei ensinkään. Jokainen haluaisi miellyttää toisia omalla olemuksellaan, se ei vaan aina onnistu ja etenkään heiltä, jotka saaneet arkisen rostat puitteet olemukselleen. Ja kaikki ovat enemmän tai vähemmän varautuneita kohdillansa. Siitä huolimatta pitää uskaltaa elää. Siitä huolimatta pitää muistaa, että olemme yksilöitä jokainen.

Haittaisuutta toki löytyy ja kun etsimään ryhdytään, eikä sellaista superhenkilöä, kuka nousisi toisten yläpuolelle ansioillaan ja paremmuudellaan, jos kyse tavallisesta kamaran tallaajasta.

Elomme siis tuollaista tasaista hiihtelyä olemisen saroilla ja sen-tähden erittäin asiaa, että rimojen ylitsepyrky antaisi lisärauhaa mielelle, jos sitten mikä.

Joten kynnysten yli tasaisesti sykkivin sydämin, elämänlaatunsa määrein ja muistaen, ettemme ole toisemme hallitsijoita, emmekä vähääkään päällepäsmäreitä, jos oikeudenmukaisia ollaan.

Pyhiltä tulee kokoajan neuvoja ja ohjeita, niitä kuulemaan! P.P. (19981130)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 49)


50 Ei tarua

Kun on nähnyt paljon vuosia, ei enää kuvittele kaikkea kohdallensa ja voikin asettua kuin seuruuasemiin monien suhteen. Ollessani lapsi, ei meillä ollut vielä edes sähköjä saati muita nykysuuntauksen vempeleitä. Luulen muistavani pienen parivuotta jälkeeni syntyneen siskon valkean arkun suurenkamarin pöydällä?

Saattaa olla yhtä hyvin mielikuvituksen luoma tuo tapaus, silti pidän kiinni, että muistikuvani oli tosi ja kahden vuoden ikäisenä. Todistaahan en millään sitä voi ja ellei olisi ollut niin järkyttävä kokemus, tuskin mieleen edes jäänytkään. Vuonna kaksineljä syntyneenä olen elänyt monet muutoksen tuulet. Vanha Otto-pappa oli vielä työkykyinen, tehden milloin vaatteita, tai jalkineita, aina tarpeen sanelemasti.

Vein kahvia niin sanottuun Kallion Amakan mökkiin ja jossa Otto oli korjauspuuhissa, kuten olen jo aiemminkin maininnut. Otto oli tarkka talonpitäjä, eikä häneltä helpolla pojilleenkaan markkoja tippunut, siitä olen varma. Oton lapset, neljä kaikkinensa, saivat varmasti suuren suostuttelun jälkeen pennosensa, jos niitäkään?

Suoma asettui Vaalimaalle Värrille miniäksi, veljet viipyivät sitten jo kauemmin kotona, tässä vanhassa Pohjolassa. Ilmo otti oman osansa talosta ja lähti maailmalle onneansa etsimään. Hän kävi sotaväen vapaaehtoisena Viipurissa tykistössä, eikä tainnut sen jälkeen pitkään kotona enää viihtyäkään.

Sitten Otto huononi ja kuoli pois. Näin Eino ja isäukko järjestelivät, missä kukin tulisi asumaan sen jälkeen, kun Kalliokoskelta ostetusta vanhasta lasitehtaan hirsirakennuksesta tehtäisiin toinen asumus. Isäukon piti siirtyä perheineen Paavonmäelle, mutta isän huonosti sujuneet puuhat esiintoivat sen, että Eino teki sinne talon ja me jäätiin tähän vanhaan paikkaan.

Se oli tarkkaa puuhaa, kun tuli tavaroitten jaon kohta.

Sivulan peltokin oli ostettu ja yksi heinä siitä kaiketi ehdittiin tehdä, kun jo huutokaupan kautta Korpelan Vilholle joutui. Näin se meidän alkupään tiemme sitten kulki. P.P. (19981201)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 50)


51 Uupumisesta

Eilen illalla tuli ajankohtaisessa kakkosessa ohjelma (peräti kaksi tuntia) työuupumuksesta. Siinä käytiin läpi monenlaisin mallein tuota hyvin tunnettua ja kiusallistakin haittaa käsittelemään.

Oli lääkäreitä ja muita asiantuntijoiksi käsitettäviä keskustelemassa, miten osattaisiin lievittää tuollaisen kansantaudiksi kehittyneen ilmiön vähentämisiä ja miten siinä yksilötasolla tulisi menetellä. Kun joka suunnalla vähennetään työvoimaa ja samat tehtävät sitten pienemmällä joukolla pakko hoitaa, ei uupumus mikään kummajainen silloin.

Että tuleeko se sitten itse työnteon raskaudesta, siitä oltiin montaakin eri mieltä. Vaiko siihen liittyy osin henkisiä rasitteita, kuten työilmapiirin huonous ja näin viihtyvyyden lasku, mainituin seurauksin. Mutta työhän itsessään on mielelle välttämätön ja siitä saa sellaista tyydytystä, mitä ei millään muulla tavalla. Jos joutuu; kuten usein nykyisin, suoraan työttömyysrahalle ja kokemus hyötyisestä työstä jää kuulopuheitten varaan, ei ihme että sellaiseen suostutaankin helposti.

Meikäläinen tietää vaan maataloustyöstä ja sen hyvää tuottavasta vaikutuksesta koko elämälle. Näissäkin koki sen, että voimat eivät riittäneet rajattomasti ja illalla oli kuin jotenkin sairas ja uupunut.

Seuraavana aamuna ei enää tuntu ollut sitä, vaan jaksoi lähteä mielin uusiin haasteisiin. Mutta minä kun olin heikko voimiltani, koin hermostumisen omana haittatekijänäni. En voinut saada itseäni muuten tehoon, kuin ärtyilemällä itselleni ja toisille, jos heitä lähettyvillä. Kuitenkin maataloudessa paljon ihan yksinäisiä työvaiheita, joten ei voinut kiukutella muuten kuin ärähtelemällä tiukimmissa vaiheissa. Toki tuollainen suhtautuminen kulutti ihmistä tarpeettomasti, saaden kaiken näyttämään konstikkaammalta, mitä todellisuudessa oli. Kun uskontokäsitys vielä tuomitsi tuollaisen menettelyn, joutui henkisesti ahtaalle ja kuten sama juttu vielä tänäkin päivänä.

Suurimmat ristiriidat toi siis työuupumus, siihen lisättynä se, ettei kokenut olevan sillä omalla alallansa ensinkään. Tarkemmin ajatellen maatyöstä kyllä piti. Näkihän siinä kättensä jäljet vuosittain ja vuodenaikojenkin mukaan. Jos sai syksyllä kunnon kynnöksen aikaan, se tyydytti ja hiveli mieltä. Jos talvella metsätyö kiinnosti, sekin antoi tyydytystä, mutta toki vei paljon voimiakin, kuten hyvin tiedämme. Aina oli laiskuus jossakin taustalla ja ehdotteli pinnauspaikkoja laiminlyönneille, etenkin silloin kun heinäaikana tuli sade, katkaisten työrupeaman. Ja ai miten se rentouttikaan. Voi käydä kirjan kimppuun, tai jotakin muuta sellaista, mihin työaikana ei voinut muuten paneutua.

Vielä näinkin vanhana, kuin seitänneljä tulee se mieli, että olen pinnari! Velimies joutuu edestäni tiukemmalle. Puolustuksekseni ajattelen kuitenkin niin, että meillähän on yhdeksän vuoden ikäero, joten olkoon sekin jonkinlaisena selityksenä lorvailulleni. Ja kun näin pitkään tätä joutenoloa harrastanut, ei töistä enää mitään edes tulisikaan, koputelkoon itsesyytös vaikka kuinka tuolla sydämen seutuvilla. Onhan minulla tietysti muitakin heikkouksia, eikä pelkästään laiskuus. Eristymiseni ihmisistä on sekin merkittävä huonous muitten sellaisten seassa. Näin kun on asiansa päästänyt käsistään, saa kyllä kantaa seurauksetkin. Ei perhettä. Ei sitä lähintä ihmistä josta voimaa ammentaisi. Näin sen käsitän. Näin oletan olevani juuri sen takia tämä vähäinen, tämä aikaansaamaton ihminen saattavien joukossa.

Uupumuksentunne vaivaa näin eläkeukkonakin. Koska terveys ei ole enää se valtti, mikä hihasta vedettäisiin. Viimevuonna juuri tänä vastaavana Joulukuun toisena oli minulla Haminassa sappileikkaus ja se jo viides eri kerta, kun sain lojua leikkauspöydällä. Monet selviävät käymättä tuolla koskaan, eivätkä arvaa, miten paljon tuosta saavat kiittää onneaan. Eräs uupumuksen syy on se, että käsitämme monet neuvot toisilta; loukkauksina. Sellaista varuilla oloahan sietää pitääkin arvossa arvaamattomassa. Olija on hienoa saada elää, sietäen toisiamme. P.P. (19981202)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 51)


52 Vähättely on väärin.

Kun tietää ja tuntee itsensä, voi myös päätellä mitä vähättely kohdallaan merkitsee. Sitä tulee käytettyä turhasti ja toki kuin ollakseen tietoinen toisille. Mutta yritetäänpä selvittää tuollaisen tavan juuria. Jo lapsena näki sen, ettei ollut niitä vinkeimpiä ja osaavimpia, mistä syystä vähättely alkoi versoa nuoressa mielessä.

Sitten se ilmeni voimakkaammin yhteisissä toimissa ja asioissa. Kaveri selviää minua tehokkaammin kaikesta, mihin vain nokkansa pistää? Esimerkiksi tytöt näkevät vain ne innokkaimmat ja ahkerimmat, jotka uskalsivat ja ehtivät pitämään heille seuraa, ollen hauskuttajia myös. Hiljainenkaan ei ollut aina hiljainen. Hänkin osasi riemuita ja nauraa, jopa ylen määrin. Mutta se vertailu? Aina ja kaikessa tuli vertailtua. Eikä sellaista kohtaa, jossa ei olisi huomannut omaa vähäisyyttään ja pienemmyyttään.

Vähättelijä on laittanut itsensä kuin alemmalle hyllylle elämässään. Se kirvelsi mieltä, mutta muuta valintaa ei ollut. Ja nyt vanhana näkee sen, että uskaltaminen olisi ollut sitä ehdottomasti tärkeintä silloin. Kun vielä löysi omistaan sellaisia salassa pidettäviä puolia, yhäkin enemmän väistyvyydentunnetta tihkui tämän osittain onnettoman mieleen.

Ulkoapäin katsoen nähdään normaalintuntuinen kaveri ja jolla ei pitänyt olla mitenkään ylivoimaisia esteitä edessänsä. Vaan sitä ei tiedetty, että tuollainen veikkonen odotti kipeästi omaa ymmärtäjäänsä. Tyttölasta mieleistä ja joka ainoastaan olisi tahtonut tuon syrjäisen seuraan ja kaveriksi sydämellisissä yritelmissä.

Usein ajatusmaailmamme ovat niin erilaisin vivahtein varustettuja, ettei sitä suvereenisuutta edes pääsisi syntymään ja joka veisi elämän perusasioita uusia kohti. Jokaisella meillä on ollut ja kait vieläkin sellaisia taitoja, joita ei kaikilla muilla. Miksemme korosta noita edullisia puoliamme, miksi niittenkin kyseessä ollen vain vähättelemme tekemisiämme? -Ja kun itse yritämme pilata mainettamme, olkoonkin se omaksi tappioksemme.

Jos otettaisiin puolueettomasti ihmisten kaikki tekemiset ja tekemättä jättämiset huomioon, siitä syntyisi aivan erilainen tulos kuin, että parhautemme jää usein täyteen pimentoon. Toki emme aina itse ole parhaita arvostelijoitamme, jos eivät toki sitä aina toisetkaan. Joka tapauksessa väärinymmärrystäkin eittämättä on olemassa, sen näyttävät monet viittaavuudet yhteyksien laimeuksina ja jopa määrätynlaisina väistelyhaluinakin.

Vähättelevä ihminen ei ole täysin rauhallinen kohdastansa. Hän saattanee surra tilaansa enemmän tai vähemmän masentuneesti ja josta hänelle monasti myös huomautellaan. Ei vaan löydy konstia elää toisin. Ei, vaikka puntaroisi lakkaamatta. Hyvyys on yhäkin hakusessa, ja iloakin etsitään yhä. P.P. (19981204)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 52)


53 Joulu meni

Joulu meni taas menojaan ja tänään uudenvuoden aatto liipaisimella. Monet varanneet viinansa, mielialan kohottajakseen. (huono ratkaisu muuten) Mutta mietitäänpä vielä tuota ohimennyttä valonjuhlaa ja mitä se aikaansai tässä omassa vähäisessä mielessä. Kuusi on jo toista kertaa, muovi sellainen, -eivät sitä monet hyväksyisi, en minäkään, jos omassa metsässä kauniita kasvaisi. Mutta näinhän ei tosiaankaan satu olemaan. Paikat vuosittain tarkasteltu monen etsijän voimin ja hiukankaan kelvot pois haettuina.

Joululihaa oli varattu yli kolmenkilon köntti, ja jonka paistoin jouluviikon alussa. Syönti alkoi välittömästi ja pyhien jälkeen siitä ei enää ripettäkään. Suklaakonvehtipaketteja vaihdettiin sisarusten kesken, taisi joissakin olla sukkia ja sen sellaisia hyödyllisiäkin tavaroita, mutta kaikkea tolkun kanssa.

Kun kaikissa kyntteliköissä ja tuikuissa valot, ihan tässä vanhakin virittyi joulutunnelmaan kuten aiempinakin vuosina, ettei siinä mitään. Anja teki piiraat ja lanttulaatikon, itse paistelimme tortut ja siivoilimme tämän vanhan kotitalomme, joka tosin perikunnan yhteistä.

Lumen kanssa oli sitten kuin tuuripeliä, onko jouluna lunta, vaiko ei? No tosiaankin sitä juuri sattumoisin sitten olikin, vaikka hyvin vaihtelevat ilmat muuten. Nyt taasen ei ole kuin vähemmästi maassa, mutta taatusti kohta satelee lisää, ja mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät.

Jos tänä iltana olisi selkeä ilma, saisi katsella raketteja eri suunnilta, tosin Virojoelta ei tänne suoranaista näköyheyttä, että pitää tyytyä muualta näkyviin, jos edes viitsii niin pitkään valvoa? Uudenvuoden lupauksia on turha itselle asetella, sen verran jumittunut omiin oloihinsa. P.P. (19981231)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 53)


54 Jälleen uusi vuosi

Jo toinen päivä tätä vuotta ja pilvinen sää. Kävin juuri kelkalla Varpusaaren ympäri kiertäen. Hiki tuli sen vietävänlainen, ettei meinannut tasaantua ensinkään, mutta kyllähän se tästä....

Sain Taarin Mikolta tehtäväkseni nuotintaa viime syksynsävelen voittajakappaleen, tuo Andre' ja minkä Marita Taavitsainen lauloi. Olin vähän äimänä löytää oikeita säveliä paikkoihinsa, enkä tosiaankaan ole varma vieläkään siitä, että ovatko nuotit ihan tip -top järjestyksessä?

Kappale on kyllä erittäin hyvä esitys levyllä, toinen juttu mitä pelimannit siitä irti saavat, vaiko saavatko ensinkään?

Olen kyllä kielteisempi seuraavalla kerralla, jos joku pyytelee tekemään nuotinnuksia, on sen verran rassaavaa puuhaa näin vanhalle ukolle, kuten minä tässä. Yleensäkin pitää jo päästä moisista harrasteista ottaman etäisyyttä, sillä se puoli olennassa ei anna enää kummoisesti kiinnostuneisuutta.

No nyt tuli ihan uutta tietoa siitä, että Pesulla olevat haitarit ovat viritettyinä ja kaikin tavoin reilassa. Kysäisin Eskolta, lähdetäänkö huomenna sunnuntaina hakemaan ja hän oli myös sitä mieltä, että siitä vaan. En kyllä viitsi enää paljoa soitella, mutta onhan vehkeet ensteikunnossa, mikä tietenkin ensiarvoisen tärkeää.

Ainakin virkistävää soittaa hyvävireisellä hanurilla, jos vaikka muuten onkin tässä tavallinen pullien uuniin soittaja, kuten minä. Pyhät ovat Loppiaista vaille jo vietettyinä ja kinkut sun tortut lopussa. Noita valoja voisi pitää enemmänkin päällä, mutta tuntuu vähän karnevaalimeiningiltä, toki osaa sietää käyttää näin välipäivinäkin.

Kyllä se joulumieli löytyi tänäkin vuodenkohtana, ei siinä mitään. Että tätä rataa sen kun vimputtelee. P.P. (19990102)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 54)


55 Alkuvuoden mietteitä.

Eilen sunnuntaina haettiin Eskon kanssa pelit Pesulta. Minun peli oli siellä viritettävänä ja Eskon Melodiosa vähän vaan muuten katseltavana, oli jäänyt bassonappuloita alas, ja mitä tietysti ei saa tapahtua. Joulut menivät kohtuusti, ei ollut edes flunssanpoikasta kimpussa.

Vintillä olen pyrkinyt kävelemään ihan päivittäin ja harvoin jäänyt suorittamatta. Lauantaina kelkkailin Varpusaaren ympäri ja Teemu veikkasi, että kyllä ovat jalat huomenna kipeinä. Näin ei käynyt, sen verran tuo pikku halliharjoitus on jaloissa verta kierrättänyt, mikä tosiaankin tuntuu hyvältä.

Koska työnteko on jäänyt kokonaan pois kuvioista, kaikki toiminta liittyy kodin piirissä tapahtuvaan askarteluun ja siivoiluhommiin, jotka tietysti nekin tärkeitä. Kaikenlaisessa vanhojen muistelemisessa olisi kyllä siten mieltä, että saisi vanhoja aikoja omalta kohdaltaan kuin kartoitetuksi ja näin joku toinen tarkastellessaan papereita, kokisi myös kiinnostuksen kipinän paikassansa. Olen toki yritellytkin hieroa muistinystyröitäni, etenkin tuon sota-ajan kohdilla, sillä niin toisenlaisina kotikylän maisemat silloin olivat, linnoitustöitten ja laitteitten, piikkilankaesteiden ja juoksuhautojen risteillessä mäkirinteissä ja jopa kallioihin louhituissa kohteissa.

Jo talvisota antaa aihetta monenlaisiin tarkasteluihin, olinhan yksin kotona, muun väen ollessa evakossa Myrskylässä. Lehmien juomavesi oli haettava merestä ja kun näin teki, purtikot keräsivät jäätä ympärilleen, ettei niisiä painavuutta tyhjänäkään puuttunut.

Tompurin Mantan kanoja piti käydä myös syöttämässä ja oma syöminen taisikin jäädä minimiinsä, sillä laitoin elintarvikekortit evakkolaisten matkaan, (silloinkin oli jo tosiaan kortteja, joista kupongit irrotettiin tavaraa saataessa?). Polttopuita kuivina ei ollut, ei ainakaan tarpeeksi ja miten niitä märkiäkään syttymään sai, kun ei ollut aikaa uuneja vahtia. Piti hakea karjalle rehuja peltoladoista, olkia riihen luota ja sen seitsemää menemistä milloin minnekin.

Hevosella piti olla lakana selässä, samoin reenkin varalle. Höristellä korvia ennen jäälle menoa, kuuluuko lentokoneinen surinaa ja useinpa pitikin kesken kaiken ajaa polle rantapuitten alle ilmasuojaan, ja sen jälkeen taasen palata avannolle.

Talvisotatalvi oli hyvin pakkasinen, eikä kolmenkymmenen asteen pakkanen ensinkään harvinainen niissä sääoloissa. Kun kotona tuppasi olemaan kylmä, olin usein yötä Louhiston suuren leivinuunin päällä, no siellähän kyllä tarkeni liiankin hyvin, mutta oli mukava olla jo senkin takia, ettei ihan yksin tarvinnut lentosurinoita kuunnella.

Vantkat pudottelivat pommeja ihan mihin sattui. Korpsaaren väliseen salmeenkin jämäyttivät yhden, että pohjamudat levinneet laajalle ympäristöön. Suurehko pommi tuli Peltolan pellolle ja tuonne Peltolan ja Haaralan rantarinteeseen, pommien ollessa pieniä palo sellaisia ja joista pyrstöt jäivät putoamispaikkoihinsa. Kyseisessä tapauksessa olin juuri Louhiston uunin päällä ja tuntui kun perunoita olisi kaadeltu koriin.

Kivelän suolla oli mahtavat pomminkuopat ja juuri pehmeän maaston takia. Yleensä oletettiin pommien pudotuksia sellaisten koneitten suorittamaksi, jotka olivat kotimatkalla ja etteivät olleet päässeet kohteittensa päälle, kuitenkaan kuormaa ei voinut viedä lähtökentälle, ainoa keino paiskata pommit minne sattuu. Niitä pomminpudotuspaikkoja oli kymmeniä, ellei jopa satoja tässäkin lähialueilla ja mikä liittyi meidän kylän maihin, jos toki hieman edemmäksikin.

Virojokea pommitettiin ankarasti talvisodan loppupuolella ja henkilövahinkojakin tuli, esimerkiksi Rahkosen Martin vaimo kuoli omalla kotipihallaan ja joku kalansavustaja myös kotonaan.

Talvisodan loppuvaiheissa Virolahden seudut joutuivat kokemaan ihan oikeita sodan ääniä.

Venäläinen yritti maihin näihin ulkosaariin ja kovalla otteella. Oli sellainenkin päivä, että meidän seinäkello helisi ihan kokonaisen pakkaspäivän, paruskin pommittaessa Pukkiota. Tällaiselle pojanklopille asiat syöpyivät syvälle mieleen ja kertoelen noista lisää taas joskus. P.P. (19990104)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 55)


56 Tammikuulla

Tänäänkin on kaunis talvipäivä. Erinomainen vintilläliikuntakeli. Palasin juuri tuolta hallista, joka on entinen navetan vintti. Siellä olen sen pienen liikuntani hoitanut jo kymmeniä vuosia. Ensin juoksemalla parikymmentä kierrsta, mikä muuttunut kahdenkymmenenkolmen kierroksen kävelyyn siihen liittäen pään jännittämistä ja käsien pyörittelyä kuin myös hieman punnertelua, sun kyykkyyn käyntiäkin.

Aikaa kuluu siinä viidestätoista kahteenkymmeneen minuuttiin. Mitä hyötyä tuosta kaikesta on, sitä en osaa sanoa, arvaan kuitenkin sen auttavan tuohon suurimpaan hätään, ellei sitten enempäänkin. Sama toimi arkena ja sunnuntaina, ja luotanhan jatkuvuuden tehoon ainoastaan.

Joulut menivät, samoin uudenvuodenpäivä, myös loppiainen. Nyt on edessä härkäviikot ilman arkipyhiä. Jäälläkin olisi ruvettava pikkuhiljaa käveleiksemään, onhan tuolla ilmiselvästi moottorikelkan jälkiä askelluspohjiksi. Pyhien aikana Teemu oli paljon kotona hänkin, eikä minulle tullut tuota yksinäisyyden tunnetta niin vahvana kuin yleensä.

Ei uskoisi miten paljon se vaikuttaa, onko velimies kotona tai ei. Ja vaikka omissa nurkissamme olisimmekin, toisen läsnäolon aistii selvästi. Pelimannihommat tuntuvat olevan nekin täysin seis tilassa. Enkä kyllä edes kaipaile soitantoja, en sitten vähääkään... Oma pelikin oli Pesun Taunolla viritettävänä, mutta onpahan jäänyt soittelu silti vähiin?

Tämä tietokone on antanut aktiviteettiä omalta osaltaan. Parista kuvadisketistä on voinut tehdä arkkisivulle ensin kuvan ja sitten perään tuosta aiheesta tekstiä, näin laventunut juttu taas hieman entisestään. Mitäpä muuta edes osaisi itseltään odottaa näin vanhuuden tullen, hyvä kun pienempääkin jaksaa ja kehtaa harrastaa.

Tekstejä voisi touhuta vaikka niska limassa, mutta mitä hyötyä siitä olisikaan? Väsyisi vaan, kyllästyen entistä herkemmin. Ajattelen, että hieman säästellen pysyy kipinässä hehkua ja useammin änkeää tämän koneen läheisyyteen ja ääreen.

Ystäviähän ei minunlaisella olijalla tietystikään liiemmin ole, ei toki muuta, kuin Hietalan Harrin kanssa hanureista ja pelimanniaiheista puheskellaan. Toki näinkin päivät kuluvat, mutta iloa saisi olla enemmän. (19990110)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 56)


57 Monia poistuneita

Olen saanut kuulla ja myös lukea lehdestä, että näiltäkulmilta siirtynyt ajasta iäisyyteen moniaita henkilöitä, kaikki vielä miespuolisia. Joku katsonut oikeudekseen jouduttaa lähtöänsä vakavan sairauden takia. Näin vanhalla iällä tulee ottaa huomioon se, ettemme ole mitään ikuisuuspystejä, vaan haavoittuvia, kuin sammuviakin tyhjänpäiväisyyksiä.

Yritetäänhän sitä tietysti näyttää, että täältä kyllä pesee, mutta se on enimmin vaan sellaista pelkkää puheenpulinaa, ilman edes syvempiä sisältöjä. Aina kun ihminen tulee päätepisteeseensä, aina jää joku tai joitakin sitä suremaan. Saatetaan muistaa yksinäisintäkin ihmistä silloin, kun hän on astunut ajasta tuntemattomuuteen. Suru ei kyllä yllä kovin kauaksi pistekohdastaan ja ollakseen aitoa ja murhemerkkistä.

Kaikkea tätä saa arvioida oman kokemuskenttänsä puitteissa ja sen luomin perustein. Emme tule edes ajatelleeksi, mitä läheisen kuolema mukanaan tuo. Mutta hänelle, joka näkee tapahtuman siinä ja nyt, hänelle ei lohtu yllä kauno puheitten koukeroisin. On tosi ahdistavaa huomata vasta jälkeenpäin tuottamansa tuska ja murhe, mitä poislähtenyt saanut suunnaltamme kokea. Ei tietysti jokaisella näitä huolia, mutta ärheämielisellä kyllä. Sanottuja ei saa koskaan enää sanomattomiksi, siitä murhe.

Yhteiskunta viis veisaa kunkin meidän kohtalostamme, sehän on jo tähän saakka elettäessä nähty. Ja milloin joudutaan siihen, että on pakko siirtyä laitoshoitoon; silloin rahavararamme otetaan itseltämme pois, ehkäpä antamalla jonkun killingin taskurahoiksi. On se alentavaa ja viisas yrittääkin hoitaa asiansa niin, ettei karhu pääsisi millään keinolla kimppuun.

Vanhuudessa ja heikkoudessa on monilla tosikestämistä, sairauksien, ja joskus halvaustenkin kourissa. Mitä esimerkiksi silloin voi, jos puhekyky menetettynä? Ei saa selitettyä mistä kivistää, ei sitäkään, onko suuria tuskia painamassa kivenrakoon. Niin kauan kun saa määrätä omasta itsestään, oltakoonkin kiitollisia saamastamme, ja ylhäältähän meitä ainakin minun mielestäni johdetaan, toki eivät kaikki tuohon usko.

Meidät monet voidaan nähdä etäämpää hyvinkin myönteisen vastaisena, sellaisenakin, joita siitä syystä kartellaan. Olkoon tuollainen oikeus olemassa, emmehän sitä voisi mitenkään edes kumota, saati soudella yleiseen suosioon. Jotkut pilaavat olentansa alkoholilla, jotkut sortuvat huumeisiin. Ja onhan niitä riippuvuuksia muitakin, jopa satamäärin, kunhan rupeaa noita yksilöimään.

Kaikkien meidän tulisi kuitenkin toimia niin, että jotakin jää jäljelle silloin, kun kutsu poislähdöstä kuuluu. Se voi olla joku hyvää tarkoittava teko, se voi olla henkisen harrasteen jälkikaikua, ihan mitä hyvänsä, kunhan tarkoitus edistää olemisten viihtyvyyttä ja eteenpäimenoa. Minä tässä tuon julki kiitollisuuteni siitä, että me sisarukset, jotka olemme nuoresta toistemme lähellä eläneet, että olemme saaneet jatkaa tätä yhteisyyttä yhäkin.

Pikku sisaremme, joka otettiin kolmen päivän vanhana pois, ei ehtinyt ymmärtää omaa paikkaansa vähääkään, joten hän puhdas maailman kaikensuuntaiselta hieronnalta. Tulvitaan sitä hyvää, mitä meillä sattuu kullakin olemaan. Ei yritetä pitää piilossa hyväksyttäviä, vaan vaikutetaan avoimmuuden edistämiseen, sillä toki vähäisellä tavallamme, joka itsekullekin suotu.

Sana rakkaus ei kuulu tällaisen yksinäisen arkipäivään ja muuta kuin siinä henkilökohtaisessa rukouksessa ja jossa pyydämme suojelusta ja apua kulloisiinkin kestämisiimme. Ihanaa nähdä lasten kasvavan, aikuistuvan ja saavan sitten itsekin omia vauvakääröjänsä.

Kyllä asioitten seuraamisestakin saa täytettä sielullensa ja vaikkei aina itse myrskynsilmässä vähääkään. Koska elämä on meille suurin lahja, ylpeilkäämme siitä. P.P. (19990120)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 57)


58 Hätää on yhä vieläkin...

Vaikka eletäänkin vuotta 1999, riittää elämäntiukkuutta ja syrjäytymistä yhäkin.

Sen huomaa lukiessa sanomalehtiä. Sen aistii muistakin medioista. Jopa leipäjonojakin yhä, ainakin Helsingissä ja kait muissakin suuremmissa kaupungeissa.

Elintaso ei takaa kaikille onnistumisen mahdollisuutta ja ellei ole se ehyin ja agressiivinen yrittäjä, mitä toki ei meistä jokainen edes mitenkään olla voisi.

Ajattelemalla suomalaisia kansana, hyvinhän meillä silloin menee. Ei ole sotia riesana näillä maailmankulmilla, ei suuria luonnonmullistuksiakaan ja kuitenkin aina jossakin epätoivo, se päivittäinen kokemuskenttä, mihin pieni ihminen armottomasti törmää.

Luin juuri Apu-lehdestä Veikko Hurstista. Miehestä, huono-osaisten auttajana.

Hän on ollut vuosikymmeniä se henkilö, mistä kaikkein alimmaisiksi joutuneet löytävät ymmärtäjänsä. Pitäisi löytyä useita Veikko Hurstin kaltaisia ihmisiä, ja joilla auttamishalu uskonasioista kumpuavaa ja näin omapyyteetöntä. Meille kullekin saapuu postin välittämänä useinkin rahanlahjoituspyyntöjä. On Unicef, on Keuhkovammaliiton, On Kuulonhuoltoliiton ja vielä useitten muittenkin tilillepanokortteja, joille hyvän omantunnon säilyttääkseen saisi roposiaan helisyttää.

Siitäkin on saatu selvityksiä, ettei kaikki apu edes mene juuri niille kaikkein tarvitsevimmille, vaan uppoaa sitä ennen jakajiensa taskuihin.

Ja juuri järjestöhävikki sitä virheellisintä, mitä olla saattaa. Suru, että sellaista ahnemieltä löytyy sieltä, jossa mielenpuhtaus ja inhimillisyys kullanarvoisia avuja ylipäätänsä.

Kuitenkin auttamishalua tulee ruokkia tänäänkin ja nykyisten mallien vallalla ollen. On ajateltava niin, ettei jokainen lähimmäinen voi ja jaksa löytää sitä edullisinta keinoa, ja millä yleiskuntonsa vetreänä pitäisi. On väsyneitä, loppuun uupuneita. On alkoholiongelmien parissa painiskelijoita ja lisäksi pahimmillaan huumeidenkin orjina olevia. Pakkohan tuollaiseen tilanteeseen joutuvia on sääliä.

Emme ole kaikki itsemme ojasta nostajia, pikemminkin sinne huonoutemme saattamia ja vaikka pyhä lupaus tehty, ettei enää totuttuihinsa koskaan vajoaisi, näin vaan käy kerta toisensa perään?

Mutta tuo henkinen hätähän se juuri suurin onkin. Kun mieli väsyy, väsyy muukin. Ellei ihmisillä olisi uskoa ylempien huolenpitoon, varmasti nääntyneitä valtavasti lukuisammin. Että kukin haluaa löytää itsestään ne kestävyyden aihiot, se tärkeintä. Ympäristöstämme myös on paljon kiinni se, jaksammeko nähdä valon pilvistemme takaa ja hyödyntää sitten sen oikeaksi eduksemme.

Näissä kaikissa asioissa on elämän johdonmukainen ymmärtämisentarve ja ellei se ajoissa selkene, alkaa, tai jatkuu alamäki sinne, jossa joutuminen yhäkin enemmän pakolliseksi muodostuvaa. Ajateltaisiin elämää yhteisenä hyvänä ja sen suomin ponnistuksin, iloa ja valoa tuovana elementtinä, jokaisen omakasvuksi. P.P. (19990126)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 58)


59 Elämä on kilpailua.

Elämä on ainaista kilpailua. Jo lapsesta kilpaillaan siitä, että osattaisiin koulussa läksymme ja siten olisimme hyvissä asemissa jo toisiimme nähden, kilpaillaan ulkomuodollamme, jos siihen edellytyksiä, monilla toki niin ei. Työelämässä joutuu kilpailemaan, etenkin nyt kun työttömyyttä joka suunnalla ja sektorilla. Kaikki haluaisivat olla hyödyllisiä siinä omassa paikassaan, ja jossa mielin - tai sitten pakosti asioitansa hoitelevat.

Myös kilvoittelua henkisillä sektoreilla ja kukapa ei tahtoisi olla hän, josta puhuttaisiin vain pelkkää hyvää. Toki niin ei aina suruksemme käy. Olemme voineet tehdä suuria virheitä, olemme saattaneet upottaa täysin sen kauniin, ja jota kompassinamme pitäneet. Silloin käydään armotonta taistelua jopa jäännöspaikoista, mitkä ne viimeiset, ennen aluksemme uppoamista.

Kilpailua käydään myös yleisesti suosiosta eri sukupuolten välisenä. Kauniit hakevat kauniita.

Rostemmat eivät haluaisi jäädä pekkaa pahemmiksi, joten hekin yrittävät tunkeutua samoille apajille. Monet uhmaavat kaikkia edeltä tuomittuja keinoja, rynnistäen pistävä kiilto silmissään esilläolevan jalopeuran kimppuun. Usea tallautuu toisten saattavampien jalkoihin, mutta tuosta huolimatta nousevat jälleen pystyyn, perääntymättä hiukkaakaan.

Ihmisellä on geeneissään paljon sellaista, mikä heijastuu historian lehdiltä tähän päivään.

Sotia käydään yhä. Eri uskontosuunnat ottavat mittaa toisistaan väkivalta aseenaan, niinhän tehty jo iki-ajat. Aina hamasta menneisyydestä katsottu, kenelle se vahvemman oikeus kuuluu.

Äly ja järki jääneet näin taka-alalle, vaikka vain niitten avulla sopua olisi syntynyt. Nyt on mahdollista kouluttautua entistä paremmin ja edullisemmin, ihan kykyä vastaaviin toimintoihin, jopa korkeakoulut käytyään, huippuvirkoihin asti.

Ettei jokaisesta tuohon olisi? No, ei tietystikään! Mutta mahdollisuus on silti, vaikkei lahjoja ja tällaista näkyykin monissa eri yhteyksissä, juttujen toimimattomuuden tiimoilta. Ja koska voittajat vaan palkitaan, niille paikoille tunkua. Kunniallista olisi jäädä toiseksi tai kolmanneksi, mutta ei vapaasta tahdostaan. Näin kilpailulle kehittyneet raamit. Sellaiset puitteet, mitkä laittavat yrittämään jopa mahdottomia.

Kunnollisuus olisi se kaikkein ensimmäinen ja tärkein tavoite. Jos sitä, paljon muutakin hyvää hallussaan. Uskonnollisuudesta pitäisi tulla käytäntö, kaikkeen ohjaavine velvoitteineen. Mitä milloinkin eteen sattuukaan, se pitäisi nähdä ilona tehdä palveluksia läheisille ja apua tarvitseville. Pelkäämällä kilpailua, myöntää jo oman heikkoutensa, eikö se niin liene? On myös heitä, jotka antavat asioitten olla paikoissansa sen tähden, etteivät muka ole kelpoja edes yrittämään loikkaa ylemmille elämän oksille.

Ja jos emme ole kilpailukykyisiä yhteisissä, ainakin itsessämme kilpailun pitäisi ilmetä. Aina voi yrittää parantaa tapojansa. Aina pitää arvioida uudelleen tulleet virheet, ja niiltä tiimoilta pyrkiä poistamaan haittoja ja harmeja. Kyllähän me tiedämme missä vikaan on mennyt. Se on syöpynyt sisimpäämme tulikirjaimin. Häpeämme tietystikin omia puutteitamme, se ei vaan saa estää parempiin pyrkimistämme, siis kilpailua oman itsemme sisällä. Taaksejäänyttä ei pidä pelätä ja vaikka siellä kuinka kolisevia kaapissa.

Miten moni asia olisi luistanutkaan paremmin, jos sen olisimme tehneet toistemme tuella. Sellainen kilpailu olisi tervettä ytimiltään. Sellaisesta kilpailusta voisi tulla tavoite monen hyvän hyödynnykseen. Olympiatasolla on nyt käymässä kuuma vaihe siitä, ovatko komitean jäsenet ottaneet lahjuksia vastaan ja kuinka paljon kukin. Suomalainenkin olympiakomitean jäsen esillenostettuna tuossa, vaikka hän heti jutun esilletultua erosikin. Näin se näkyy, tuo helposti vikaraiteille kulku kunkin mahdollisuuksia omaavan haittana. Yritetään elää yhdessä ja yksityisesti niin, ettei ongelmia syntyisikään. Vaikka erehtyminen hyvinkin helppoa ja inhimillistä. P.P. (19990127)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 59)


60 Ajatellaan, miten tästä huomiseemme

Elämä on niin monipuolinen asia, ettei ihmisjärjellä siitä alkuunkaan selviä. Lukemalla avaruudesta (kyseisistä julkaisuista ja Teemukin tilannut tiedelehden) saa sellaisen käsityksen, etteivät tiedemiehetkään ole kaikista asioista yhtä mieltä, ei sitten vähääkään. Lähiavaruutemme, siis tämä oma aurinkokuntamme on kyllä hyvinkin tarkkaan tutkittu, mutta kauemmas mennen ollaankin sitten sen seitsemien luulojen ja kuvitelmien vallassa.

Nykyisillä teleskoopeilla päästään näkemään miljardien valovuosien päähän, ja vielä siitäkin julmetusti taaksepäin. Noissa olisi niin monta nollaa, ettei elon laskuopin huonosti mieltänyt uskalla edes ajatella. Valo kulkee vuodessa mahtavan matkan, eikä se avaruudessa ole vielä hiukkastakaan. Ja mitä nykyisillä teleskoopeilla havaitaankaan tuolla uloimmassa ihmisen havaitsemassa, kaikkihan on valtavan vanhaa asiaa.

Kuussa on jo käyty, mutta lähimmälle planeetalle ei varmaan vielä sinnekään kymmeniin vuosiin? Ja lähimpään tähteen kestäisi sitten jo vuositolkulla, ja takaisinkin sieltä pitäisi myös tulla. Useimpiin tähtiin onkin jo sellainen matka, ettei ihmisikä siihen alkuunkaan riittäisi, joten juttu jää kyllä pelkäksi haavehommaksi. Kuka tietäisi sen sitten, jos ihminen keksisi jonkun aivan erilaisen vauhdinantajan ja mikä poikkeaisi nykykäsityksestä vallan käänteisesti.

Selkeänä tähtikirkkaana yönä näemme taivaalle katsoessamme jo tuhansia tähtiä, niitten ollessa kunkin aurinkoja, siis itsevaloisia, meidän aurinkomme kaltaisia, mutta valtavasti sitä suurempia. Tavallinen kansakin voi tähtikarttojen avulla määritellä monia tähtikuvioita. On Otavaa sun muita jo ennen vanhaan tunnistettuja tähtiryppäitä, sitten vielä nämä omat planeettamme.

Muistan kun lapsena katselin taivaalle ja ajattelin, miten voi olla jotakin niin suurta sellaista, jolla ei saata olla ääriä? Koska ihminen tajuaa vaan äärellisiä asioita, hänen on mahdoton ymmärtää rajatonta suuruutta ja tyhjyyttä, missä vain kappaleet kiertävät omilla radoillansa suuressa pimeässä tuntemattomuudessaan. Joskus silti sattuu yhteentörmäyksiä, niin kuin lähimenneisyydestä muistanemmekin.

Ja oliko se toissatalvena kun luo Haley-Bop komeetta pyrstöinensä ilahdutti meitä kirkkaudellaan ja onhan niitä pyrstötähtiä aina silloin tällöin avaruuttamme koristellut. Ensi vuosituhannella on taas tulossa, jo sen alkuvuosikymmeninä meitä läheltä kulkeva komeetta ja josta aluksi sanottiin, että se voisi pahimmillaan törmätä tähän Tellukseemme, mutta jo melkein heti perään todettiin kauempaa maan ohittavaksi.

Luin tuosta tiedelehdestä jonkun Suomalaisen kirjoituksen ja jossa hän povasi asioita niin, että kerran valtavan ajan kuluttua tämä lämmittävä aurinkomme menettää nykyisen voimansa, alkaen kutistua, luhistua pienemmäksi, mikä saattaa tietysti olla myös totta. Ilman lämmittäjäänsä maa on tuhoon tuomittu ja kaiken elämän loppu käsillä. Nuo ovat uhkakuvia, mutta vasta kymmenien miljardien vuosien takana.

Kun meidät on kastettu kristinuskoon ja käsityksemme pohjautuu muuhun kun tiedemiesten kylmiin laskelmiin, emme ajattele asioita välttämättä kuin he, vaan päättelemme henkemme säilyvän iankaikkisesti jumaluuden tyyssijoissa ja ellemme täällä ollessamme pilaa synneissä mahdollisuuksiamme. Miten maailmankaikkeuden käy, se ei ole pienen ihmisen päänsärky, mutta se jo on, kun sodat eivät palloltamme tunnu loppuvan ja näin kärsimyksenmäärä rajattomana.

Miksi ihminen on se sama peto, kuin silloin; milloin vietti aikojaan esimuotonaan, nuijaansa heilutellen ja naisiaan tukasta perässään nyhtäen ?

Tuntuisi että miehet ovat suurimpia syypäitä tällaiseen olojen kehitykseen, eihän vieläkään kehittymättömien maitten naiset saa edes näyttää kasvojansa, saati äänestää, sun muuta nykyaikaan sopimatonta. Suuri on kaikkeus yllämme. Suuri kiitollisuutemme luojallemme. P.P. (19990202)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 60)


61 Pakkasta helmikuulla.

Tänään on kulunut 18 vuotta Äidin kuolemasta. Hän syntyi 21.1. 1902 ja kuoli 8.2. 1981. Eli siis 79-vuotiaaksi. Äidin elämää ei olisi kukaan voinut sanoa mitenkään helpoksi. Joutuihan hän moneen raskaaseen elämänvaiheeseen ja useillakin eri tahoilla. Lapsuus hänellä oli varmaan iloinen ja huoleton, monien sisarustensa parissa Hämeenkylän Korpelassa. Usein hän luosta puhuikin, hauskat muistikuvat taustoinansa.

Miten vei karjaa Viljavalle, kuinka ratsasti hevosia hakaan viedessään ja kun heitä lapsia oli paljon, miten siinä ikävä olisi edes päässyt ylittämäänkään. Korpelan papalle ja mammalle siunaantui kaksitoista lasta, joista kyllä useat kuolivat jo ihan pieninä, tai kuitenkin lapsuusiässä, en nyt muista tuota tarkkaan, vaikka saisihan noita papereita katsellessaan hyvinkin selvän.

Miten he isän kanssa sitten yhteen joutuivatkaan, siitä hän ei enemmin kertoillut. Saman kylän nuorina tietysti joutuivat pakostikin yhteisiin ympyröihin jo leikki-iässä.

Koska Äiti oli rauhaa rakastava tunneihminen ja luultavasti isä enemmän maailmalle suuntautuva, ei heidän edellytyksensä kovin vahvoja olleet ja tuota tulevaisuutta silmällä pitäen.

Sen kyllä tiedän aivan tarkasti, että äiti tykkäsi isästä loppuun saakka. Isällä taas oli aikain kuluessa muunkinlaisia mietteitä, kuten sitten myöhemmin tulikin ilmi.

Hänen viihtymyksensä ryyppymiesten porukoissa pohjusti jonkunlaista perhe-elämän kaihtamista, mutta toki vasta viimeisillä elinvuosillaan, vaikka kuolikin jo 36 vuotiaana ja omankäden kautta, vieden samalla toisenkin ihmisen kuolemaan mukanaan.

Ei isäkään varmaan pahaa tarkoituksella toimillaan tarkoittanut, hänellä vaan ei olut vastustuskykyä viettelyksille, mitkä tuolla avarassa ulkopuolisuudessa odottivat.

Näin miellän jälkeenpäin tuota aikaa, olinhan jo kuitenkin isän loppuvuosina toisella kymmenellä.

Äiti koki tullessaan miniäksi Pohjolaan jonkunlaista alemmuudentunnetta ja mistä hän ei elinaikanansa eroon päässyt. Kun meitä lapsia syntyi tasaisin välein, noin kahden ja yhdenkin vuoden puitteissa, Äidillä oli kyllä tekemistä siinä, talon muitten töitten lisäksi. Hän ei kokenut taitojansa tarpeeksi päteviksi, josta syystä alemmuus iski takapakkina tajuntaan. Äiti oli suuresti tunteellinen, sen huomasi hänen kaikenlaisille lappusille kirjoittamistaan asioista.

Uskonnollisuus oli Äidissä myötäsyntyisenä ja jo Korpelassa opittuna, olihan Korpelan pappa erittäin jyrkkälakinen mies, kuten monista hänen tekemisistään voi hyvin päätellä. Siis Äidissä ilmentyivät nöyryys ja hyvää tarkoittavuus niinä parhaimpina ominaisuuksina ja joita hän pyrki opettamaan myös meille, lapsillensa.

Äidin luonnonläheisyys ilmeni myös ympäröivän luonnon aistimisessa. Hän piti mahdottomasti kukista ja jaksoi katsella, ja katsella, niiden monimuotoista kauneutta. Samoin Äidille oli tärkeä merelle avautuva näköala ja vielä ihan viime vuosiinsa saakka hän istui ja katseli, miten vesi kimmelteli iltapäiväaurigon paisteessa, saaden hopealta hohtavuuden ihan häikäisevänä silmiinsä.

Itseäni pidän hyvin ymmärtämättömänä monien asioiden suhteen. Kiukuttelin hermostuessani myös Äidilleni ja vaikka sitä jo hetkenperästä kaduin, siltikin siitä tuli jonkunlainen omahuonouden taakka kannettavaksi koko tämän elämäni mittaisena. Minun vanhimpana lapsena olisi pitänyt kunnioittaa Äidin tahtoa ihan erilailla nöyränä ja kannustaa häntä päiviensä mittaisena jatkumona. Silti uskallan sanoa, että Äiti oli minulle rakkain ihminen ja sitä joka hetki. Toinen asia: antaa sen ilmetä arkisessa olemisessa ja työn touhussa.

Kyllähän Äitikin joskus hermostui, etenkin meidän hoosatessa joistakin siivoilua vaativista toimista, sun muista.

Se, että olemme kaikki sisarukset vielä elossa ja kohtalaisessa kunnossakin, on pitkälti Äidin perintöä, ainoastaan Laila sisko kuoli kolmen päivän vanhana. Äidin muisto velvoittaa, sen tähden on jopa välttämätöntä ajatella häntä elämän alkuun ohjaajana ja keskipisteenä. P.P. (19990208)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 61)


62 Vain elämää..

Monille meistä käy siten, että menestys hiipii hiljallensa nuppiin, mikä jälkeen tutut eivät enää kiinnosta, sillä sfäärit hohtavat jossakin niin kirkkaina, että sokeus läheisille aiheistuu. Että näin käy, on jo sinällään vahinko jokaista osapuolta kohtaan. Ja ettemme ole ylempää nähtyinä sitä, mitä aiempi kokemuskenttämme aikaansai.

Tällainen asenne on toki ymmärrettävääkin joissakin tapauksissa, esimerkiksi silloin, kun opiskelu kaupunkimiljöössä alkanut istua muodinmukaisesti. Aina samanlaisena olo lieneekin kovin vaikeata viivästyttämistä, kun jo muuten etäällä alkuperäisestä olemasta. Useimmin muutos ylempiin olokerroksiin tapahtunee pikku hiljaa, ja ehkäpä aivan huomaamattakin?

Osatekijänä on aina kuitenkin vertailu, oman ja toisten taitojen kallistumasta niin, että itseys ylempänä ja kirkkaampana loistaen mielestänsä. Ikävuosikuilu syventää entisestään asetelmia. Mitä on ollut, sitä ei enää! Eikä sellaiseen nähdä edes tulevaisuudessa mahdollisuuksia vähääkään. Ystäväthän valikoituvat siten, että tarpeellisuus ei sitä aina sanele.

Kullakin on vapaus mennä ja tulla itsensä ohitse ja lomaan, kuinka kulloinkin mukavalta vaikuttaa, se ei vaan aina ole tosiaankaan koko totuus. Otetaanpa esimerkki jostakin asiasta. Jos olemme olleet keskustelu tai puhelinyhteydessä keskenämme, vuorovaikutusta siinäkin haetaan. Siis niin, että kun minä olen sinuun yhteyttä ottanut, sinun velvollisuutesi vuorostaan toimia samoin minun suuntaani ja ellei näin, jopahan on markkinat!

Odotamme aikamme, sitten alamme tehdä päätelmiä siitä, onko tuolla toisella jotakin hampaankolossa minua vastaan? Toiminko jossakin tahdittomasti? Olinko huomaamatta aiemmissa keskusteluissa piillyttä pienenpientä piikkiä, ja joka sitten tuntui toisen herkällä iholla inhottavalta? Näitä kysymyksiä voi esittää tuhansittain.

Maailmoita halaileva ystävällisyys, on sekin usein makeilevaa ja siten kampoihin laitettavaakin. Koska meistä kukin tahtoo päättää siitä, kuinka palikat milloin mitenkin asetellaan, eikö luonnollista myös vastakkaiskäytäntö tuolloin? Haluaisimme olla ihan jokainen elämysten suhteen vaikutusvaltaisia ja ainutkertaisiakin, joten kissanhännänvetoa pitääkin normaalitapauksessa löytyä.

Eihän kaverisuhteissa saisi pitää lukua vuoroista. Ei edellyttää jonkun toisen toimivan haluamallamme tavalla ja meidän hyviksi mieliksi pelkästi.

Kun näistä kaikista alkaa kirjoitella, unohtuvat edeltä ajatellut kyllä nopeasti, siitä johtuukin se sekavuus, mikä näytön ääreen istuutuessa on hämäränä kehyksenä jotenkin aistittavissa.

Tulee pelkästi kirjoiteltua ja kirjoittelun itsensä takia, mikä sekin on eräänlainen keino juoksuttaa ajatuksiansa aiemmin esille tulleitten viidakoissa. Eikö niin?

Vahvuutta olisi se, ettei erehtyisi arvostelemaan etevämpiään yhtään. P.P. (19990214)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 62)


63 Olavi Kohlman kuollut

Kuulopuheen mukaan Olavi kuoli viime perjantaina 12.2. Pitkään sairastellut mies, ettei ihme poismenonsa. Olavi oli Vertin nuorin lapsi sisarusparvesta. Syntynyt muistaakseni vuoden lopulla 1929. Ei siis ehtinyt täyteen 70 vuoden ikään. Mennessään naimisiin, hän viihtyi enimmin kotonaan, eikä paljoakaan täällä kylänpuolella liikkunut.

Mutta nuorena, ihan koulupojasta saakka hän kävi meillä, meidän aholla urheilemassa ja muutenkin kylän ukkojen jorinoita kuuntelemassa, kuten me toisetkin tietysti paikalla, Isänsä Vertti oli mielestäni aika jyrkkälakinen, ja se tuli esiin hyvin kokouksissa ja sellaisissa tilanteissa, kun asioista päättivät. Oli tiekokouksia, manttaalikokouksia ja missä Vertillä oli useinkin omanlaisia esille tuotuja käsityksiä, joista mies ei halunnut millään, niin sanotusti joustaa.

No niin. Mennään nyt niihin entisiin aikoihin ja jolloin Olavi täällä meidän tahollamme kävi ja viihtyi. Aholla urheiltiin lähes jokaisena iltana kesäaikaan. Kuulantyöntöä, korkeus- ja seiväshyppyä, kiekonheittoa ja joskus jopa keihäänkin lennättämistä. En muista harrastiko Olavi useampia lajeja, mutta ainakin seiväshyppyä hän harrasti, muistan senkin siitä syystä, että hän loukkasi pahasti jalkansa alastulossaan, istuen naama niurassa maassa pitkään, ehkä kuitenkin omin avuin kotiinsa siitä pääsi?

Meillä ollen Olavikin innostui yrittämään hanurista saada jotakin pientä esille. Emma-valssin hän ainakin jo sai jotenkuten molemmilla käsillä hoidetuksi, siis bassollakin puurattaat. Ei hän oikein omin avuin säveliä järjestykseen saanut, mutta näyttämällä paikat, mies muisti ne ja soitti kuin soittikin ainakin, tuon kyseisin valssin. Tanssiaskeliakin yhdessä opeteltiin, ei parina, vaan yksin lattialla liikehdellen.

Tulinenkin Olavi joskus oli. Muistan sellaisen tapauksen, että meidän Eskolle ja Ollille tuli känää jostakin. Eskon jatkaessa uhitteluaan, ilmestyi Ollin käteen avattu linkkuveitsi, enkä epäile sitä, etteikö hän olisi sillä huitaissut jos velimies jatkanut ärsyttämistään, asia kuitenkin rauhoittui tuosta nopeasti.

Sodanjälkeen kun tupakasta oli huutava puute, mekin teimme kessua tuonne raunion alapuolella oleviin kahteen peltosarkaan. No; kasvoihan se kessuja ihan kelvosti vielä. Ja olipa sitten kiire, kun ensi pakkaset iskivät. Joka sorkka oltiin kessunkorjuussa maalta, ettei vaan halla olisi niitä pannut. Kellä minkinlainen työkalu käsissänsä, me hutkimme runkoja poikki ja laitettiin kasoihin, vintille rautalangan varaan asettelemista varten.

Edellisvuonna kessulla oli hintaa ja tosikorkeata, mutta tällä meidän tupakkasadolla ei enää sellaista menekkiä.

Kyllähän näitäkin kävi joku aina kyselemässä, mutta ei suuremmassa määrin. Ne tupakanlehdet runkoineen menivät röyhytellen savuna ilmaan ja kun lehdet loppuivat, runkoja jauhoin sellaisella meillä olevalla suurella sikurimyllyllä, poltettavaksi kelpaavaksi. Oli useita suuria paperipusseja muistaakseni, ja Olavi halusi vielä viimeisen niistä itsellensä, kun me ei itse enää haluttu moisia savutella.

Kävin joskus Kohlmannilla ja siellähän Olavi säilytteli niitä piirongin laatikossa, noita kallisarvoisia tupakki aiheitaan. Muuten, kun rungoista jauhettua kääri sätkäpaperiin, niin savut tulivat hyvinkin kuumantuntuisena suuhun ja keuhkoihin. Epäterveellistä, jos sitten mikä! Olavi lopetti meillä käynnin myöhemmin ja siirtyi Postin sisaruksille iltaansa viettämään ja sen jälkeen taisi olla myös sisarellaan Aunella, en muista oliko Mauno jo silloin kuollut.

Siis Olavi meni naimisiin Eilansa kanssa, eikä enää nimeksikään meidän puolella kylää käynyt, vaan vietti rauhallista kotielämää. Vaikka Olavi oli maatalon isäntä, Vertin jälkeen, hän kävi kuitenkin paritkymmenet vuodet Ahlsrömin lasitehtaalla Karhulassa ja olisi ollut kohta 65-vuotias kun sairaus yllätti. Leikattiin päästäjä mies pärjäili hissukseen jouten ollen, eikä hänestä enää työntekijäksi sen jälkeen. Kovin erilaiselta näytti, terveenä muistamaani verraten, kun tavattiin.

Kiva kaveri, mutta tiemme eivät monasti enää myöhemmin kohdanneet, surullista? P.P. (19990216)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 63)


64 Kiusoista selviytyy

Joskus käy tämän vehkeen kanssa niin, että asetukset hukkuvat ja asiat eivät luista totutusti, niin tämänkin kävi. Käyttämässäni tekstiohjelmassa kirjoituskenttä laajeni niin suureksi, etteivät kehykset oikealla puolella näkyneet. Ja vaikka hain ja hain, en löytänyt ratkaisua. Teemultahan sitten kuitenkin näin ratkaisun, kun hän omalla koneellaan tutkisteli tilannetta, piti silti laittaa kone kiinni, ennen kuin asettui normaaliin tilaan.

Kyllä minulle velimiehen tiedoista on ollut aiemminkin suuresti apua. Itse olen aika tökerö löytämään ohjeitten perusteella oikeastaan yhtään mitään. Veli on jo senkintähden asioista suuremmin perillä, että joutui työssään käyttämään tietokonetta, itse en ennen viimekesää tiennyt tuon taivaallista tällaisista vempaimista. Olen toki jotakin pientä pystynyt itsekin ratkaisemaan, mutta vähäiseksihän se on siltikin jäänyt.

Sen kyllä sanon, eitä hermostun vietävästi jokaisesta esteisestä näissä puuhissa ja vaikkei mitään suurempaa edes koskaan gtks-yritelty. Oppimista siis riittää näissä kaikensorttisissa toiminnoissa. Tärkeintä toki onkin se, että saa jotakin ajattelunaihetta, sen sijaan, että vain lukisi aina lehtiä ja katselisi telkkaria. Noitakin elementtejä toki tarvitaan niitäkin, tällaisen lähes työkyvyttömän eduksi ja viihtymiseksi.

Mielen ohjelmointiahan tämäkin sisällään pitää, eikä sen tähden ole mitenkään väheksyttävää, ei ensinkään. Hajamielisyys kyllä tekee omat tepposensa silloin tällöin, niin kuin tuokin, etten älynnyt katsella kännykänsuuntaan, vaikka eilen illalla Hietalan Aki sinne tekstiviestin jättänyt, vasta tänään puolenpäivän jälkeen muistin ja huomasin viestin. Siinä sitten aikaa hukkaamatta laitoin jotakin myöntöä merkitsevää Akille, että lauantaina soitellaan taas pitkästä aikaa yhdessä.

Kuntoilu on kohdallani jäänyt tuon navetanvintin varaan. Siellä kierrän toki ihan joka päivä ne kierrokset, joihin olen vuosien myötä tottunut. Heiluttelen käsiäni monella eri tavalla ja samalla joskus varvistellen varpaillani, kuin hieman kyykyssäkin ollen. Viisi kierrosta vastapäivään ja samoin toiset taas myötäpäivään, eikä mene pää pyörälle. Lisäksi pientä punnertelua ja kyykkyyn käyntiä. Sisään tultuani otan kuminauhan käsille ja sillä sitten vien kädet edestä pään yli taakse noin paritkymmenet kerrat ja hyvältä tuntuu perästäpäin.

Soittoa ei tule kyllä nykyään harrastettua nimeksikään,onhan tuo korvienvinku sellainen estäjä.

Nyt kuitenkin, kuten jo mainitsin, tulevat Aki ja Harri soittelemaan meille. Aki ei viitsinyt vastaan pistää, kun tekstiviestissä luota kinusin ja jopa sitten lisäksi soitin puhelimellakin, mutta miehellä vastaaja päällä. Pitää muistaa hälyttää myös Esko veli lauantaiksi meille inkrailemaan, onhan tapaus, kun Aki kerrankin pitkästä aikaa paikalla.

Tänään on ollut kovin tasainen talvikeli, hieman pakkasen puolella ja tuulta ei nimeksikään.

Teemu kolaili lumia, mitä kertyi pyryn myötä ja se olikin aika myräkkä koko Suomeakin ajatellen. Kolareita sattui, muttei kait montaa kuolemaan johtavaa. Eihän se talvi tavoitta mene, näin ei tämäkään talvi, sen verran vaihtelevia säät ovat olleet. Pitkä pakkasjakso koetteli maata vahvasti. Lapissa pääsivät yli 50 asteen lukemiin, joka harvinaista sielläkin.

Ja tulee mieleen surullisiakin asioita. Kohlmannin Olavi nukkui pois viimeviikolla, sairasteltuaan jo vuosikausia. Nuorena Olli kävi usein meillä kylässä, kuin kesäaikaan tuolla ahollakin.

Silloin yriteltiin harrastaa urheilua omissa pienissä puitteissamme. Eiväthän ne tulokset ihmeellisiä olleet, paitsi Meidän Esan ja Postin Topen kuulatulokset. Me muut painimme sitten jo alemmissa sarjoissa, mitä tulosten tekemiseen tulee.

Tällaista kaikenlaista hapuiluahan tässä harrastan jotakin tehdäkseni, ei sen enempää tuloksiin tuijottaen. Maailma kulkee omaa taattua tapaansa ja me pienet pulliaiset siinä pinnalla sitkostellen, minkä nyt kykymme myöten antavat. Sitä suurta onnea en malta olla mainitsematta, että me sisarukset olemme saaneet elää ja olla suht terveinä ainakin näihin päiviin saakka. Se ei merkitse sitä, että vierailisimme toistemme luona tuhkatiheään, joka tietysti parasta. P.P. (19990218)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 64)


65 Ikääntyminen tuo usein huolia

Me kaikki ikääntyneet tiedämme sen, että huolitta ei useakaan meistä selviä. On iän tuoma haittaisuus. On sairaalloisuuden eneneminen. Kaikenlainen voimattomuudentuntu, ilman että aina sen syytä tiedettäisiin. Sekin , ettei aina jaksa mielenvirettä yläasennossa kannatella. Syyllisyydentunne myöskin rasittaa egoamme, monien virheitten ja sattumusten taakkoina. Saahan sitä väittää vaikka mitä, että ei muka tuollaisia ongelmia olisi koskaan ollut ja kuitenkin syvällisemmissä keskuteluissa muuta ilmenee.

Juuri nyt tässä itsellä on jonkunlainen lentsuisuuden tunne, alkoi imuroinnin jälkeen ja jatkunut iltaan saakka. Voi kyllä olla taasen huomenna poissa, ainakin niin pitäisi ja kun Aki ja Harri tulevat soittelemaan meille. Minähän se Akia tänne patistelin, tietäen kyllä että hän on kovin ylösotettu mies, kaikenlaisten koulutuksen ja muunkin tarvitsemisen ylityöllistämänä. Muttei hän reiluna kaverina viitsinyt pyyntöäni evätä. Se. että flunssaisuus ottaisi yliotteen minusta, se kyllä keljut taa?

Oma olemiseni on kyllä vuosivuodelta haittaistunut selvästi ja enhän oikeastaan enää mitään edes teekään, paitsi nyt siivoiluita ja kesäisin ruohikon leikkuuta. Yleinen tarpeettomuudentunne, sekin vaivaa, ainakin ajoittain. Kun kokee, että on ylimääräinen jokaisessa mielessä, alkaa ajatella juttuja enemmän ja enemmän surkeasti. En kyllä koe, että eläisin jotenkin eristyneenä, onhan velimies nuorempana aina ja yhäkin tukena. Milloin kyytiä tarvitsen, hän lähtee mieluusti, ilman vastaapanemista ajomieheksi.

Näin ilman omaa autoa on toisten apujen varoissa, mitä nyt kesäaikaan moottoripyörällä Virojoella käy. Enkä ole kyllä koskaan voinut ajatella, että yksinäni pärjäisinkään, sen verran heikko oma psyykeni jollakin tavalla lienee? Tuo on ilmennyt erikoisen selvästi pahempien huolten tullessa, esimerkiksi, Äidin kuoleman yhteydessä, olinhan tykännyt Äidistä mahdottomasti, hänen, meihin lapsiinsa suuntautuneen lämpöisyytensä takia ja aina kantanut huolta terveytensä menettämisen tiimoilta.

Valvoin ja kuuntelin, Äidin lähtiessä illoin ulos ja heristelin korviani kuullakseni hänen sisään tulonsa, jonka jälkeen kallistin tyynenä pääni tyynylleni yön rauhaan. Mutta mitä me sille voitaisiinkaan, kun rakkaamme elinpäivät täytettyinä, on tyydyttävä kohtalon esiintuomiin astetelmiin ja vaaleisiin. Yhteydet toisiin ihmisiin vähenevät vähenemistään. Saattaisi toki olla sekin puoli, että uskaltaisi kääntyä heihin päin rohkeasti, penäämättä itseltään häirintäisyytensä syyllistämistä.

Olen kyllä myös sillä tavalla arka ihminen, etten todellakaan uskalla ruveta pyytelemään taakankantajiksi mieleiseksi tuntemiani henkilöitä, olletikin, koska heillä on omat tarpeelliset ympyränsä, eikä aikaakaan tällaisen joutoäijän lohduttajaksi. Juttelunpuutettani en kyllä kiellä, sen verran ankeaa useinkin elämä eleen kantaa. Ja olen myös kuullut sitäkin, että minut on koettu hait laiseksi, esimerkiksi puhelimenääressä jutteluani viruttaen ja ihan ylimittaisiinkin ääriin.

Noin on tosiaankin tullut tehtyä; anteeksi vaan, mutta ei sitä pahalla tarkoituksella kuitenkaan ja kiusamielellä, vaan ihan valtavasta innosta, saadessaan taas kerrankin avata omaa mieltään ulkopuoliselle ihmiselle, eikä heitä monia siihen kelpuutettuja edes ole ollut.

Kaavoihin kangistunut todella myös olen. Joten, mitä aina ennenkin, sitä myös huomenna, sama pätee huonekalujen ja kaiken muunkin kohdalla. Syyllisyys ei ole kimpustani otettaan hellittänyt, sekin vielä Tänä päivänäkin ajankohtainen asia, miksi näin; olkoon ikuisena kivirekenä elon iltaan saakka?

Ei toki saisi aina ajatella pelkästi itseään, vaan arvostaa enemmän lähellä olevia sisaruksia ja ystäviä ylipäätänsä ja jos heitä sellaisina olonraitilla tapaa. On surkeaa aina ja kaikessa valittaa, sehän tosiraukan merkki, mutta juuri oleellista tällaisella polultaan poistuneelta. Pitäisi muistaa näyttää nauravaa naamaa. Olla julkisen hyvillään siitä, että saa näitä elinpäiviä, toinen toisensa perään. Olenhan minäkin kiitollinen, vaan vähän erikoisella lavalla. P.P. (19990219)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 65)


66 Sunnuntaina tänään

Eilen oli sellainen soitantapäivä. Aki ja Harri plus Esko ja Teemu, kuin tässä itse myös, inkrattiin (kuten ennen sanottiin) iltapäivällä jälleen pitkästä aikaa. Ihan ilman nuottien käyttöä, pelkästi siis nupista kerryttäen ja joka tapa ei koskaan niitä helpoimpia. Mutta sillä tavalla kun lähti kone käyntiin, niin sillä myös jatkettiin.

Vaihtaessani kännykän toiseen, sain myös tekstiviesti mahdollisuuden, enkä jättänyt sitä sinälleen, vaan opettelin todellisessa toiminnassa. Mulla oli Akin ja Haajan Pirjon kännykkänumerot, lisäksi vielä olisi ollut Huusarin Miksankin, mutten hänelle hirvennyt viestiä lähettää. No, kun päivä pari meni, olinkin jo valmis kokeiluihin.

Perä perää kirjoitin tekstin kummallekin, ja ei siinä montaa minuuttia mennyt kun jo vastasivat. Näin sitten kuin pienellä tekosyyllä mainitsin Akille, että voisi joskus käydä täällä meilläkin ja olihan edellisestä kerrasta kulunut ikuisuus. Laitoin vielä toisetkin viestit ja johon Haajan Pirjo vastasi siihenkin äkkiä. Aki ei vastausta laittanut, joten soitin hänen numeroonsa, mutta sielläkin oli vastaaja päällä.

Nyt viimeviikolla huomasin, että Akilta oli tullut viesti ja jossa hän mainitsi lauantaisesta soittelohommasta. Viesti oli laitettu jo edellisenä iltana, mutten arvannut katsoa silloin illalla kännykkään. Aiemmin kyllä joskus vilkuilin, olisiko siihen viestiä ilmaantunut, mutta en sinä kyseisenä iltana.

Olisi toki kiva, että minulla olisi useita kännykkänumerolta ja mihin voisi yrittää pitää yhteyksiä ylipäätänsä.

Eivät ihmiset kyllä kovin innokkaita liene tällaisen vanhan ukon kanssa sanoin saivartelemaan ja tarpeeseenhan viestit yleensäkin lienee tarkoitettukin? Saattaisi olla ongelma selittää yhteydenhakuansa tyhjänpäiväisyyden puittein ja siksi tuleekin varoa liikoja aiheesta innostumisia.

Eilisestä soittelustahan tässä piti vähän niin kuin kerroskella. Koska Hietalan Aki on jo vuosia opiskellut korkeakoulussa hanurinsoittoa, hänen taitonsa meihin muihin nähden ihan muissa sfääreissä ja silti hän viitsii ja jaksaa tulla mukaan? Toki siihen vaikuttaa Harrin, setänsä mukanaolokin. Noin pitkällä oleva, lähes täysi mestari kyllä osoittaa luonteensa mukautuvaisuutta, lähtemällä erilaisiin soittajaisiin, kuten tämäkin meillä pidetty.

Näin tupasessamme oli hyvän tarjontaa vaikka millä mitalla, eikä meidän muitten säheltely vaikuttanut Akiin vähääkään ja onhan hän käynyt useinkin Harrilla, tämän kanssa pelailemassa ja muutenkin, sillä Anni on loistava poitsujen tarjoaja, kuin kahvikestityksenkin vaalija. Ihan hävettää sinne mennessä, kun jo melkein heti paikalle ilmestyessään kutsutaan pöydänantimia nauttimaan, -vieraanvarainen koti siis, ja toisin kun meillä täällä.

Soittelu kyllä sitä, mitä meidän tuvassa aikoinansa runsaasti tarjolla, mutta aika on ajanut noista hetkistä pitkälle eteenpäin. Mehän ihan odottelimme vuoroamme, saadaksemme esittää omat taitomme, toki niissä arkisen vaatimattomissa kehyksissä ja miten oppimattomat sen jutun hoitavat. Iloa se toi silloin ja monet korvaparithan sitä tyytyväisinä vastaanottivatkin. Kylässä oli enemmän väkeä kuin nyt ja meillä kävivät monet vanhatkin. P.P. (19990221)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 66)


67 Lumimyräkässä

Tämä päivä on kovin, mitä tulee tuuliseen lumipyryyn. Mennessä pihalle, henki salpautuu ja tuuli tunkee läpi vaatteitten. Ja joka raosta lumi osaa myös sisälle saakka, sen näkee katoksen ovella, ja varmasti tuollakin, entisessä vilja-aitassa, jossa nykyisin lauta-varasto. Luultavasti myös riihiladossa sama juttu, ei voi niin tilkitä paikkoja, ei sitten millään...

Veroilmoituksen teko on antanut odottaa sekin itseään. Tänään tartuin toimeen ja jollakin tavalla huitaisemalla su ka isin pois harmistuttamasta. Se on aina yhtä vastenmielistä, kuin jo kymmenet vuodet. Eilenkin oli tuulista, muttei tämänpäivän veroista vetoa läheskään. Koko talvi on ollut hyvin monenlaista säätä sisältävää. Ajoin tosi kovia pakkasia ja sitten taas leutoakin.

Äsken kävin navetanvintillä kuntousohjelmaani suorittamassa, sen olen pyrkinyt tekemään ihan jokaisena päivänä, näin myös sunnuntaisin, ehkäpä se auttaa hiukan kunnossapysymistä, en ainakaan suurempaa jaksaisi edes läpiviedä. Saattaa olla monellekin aika harmi juttu tuo myräkkä, onhan täällä koululaisilla juuri hiihtoloma meneillään.

Useilla taitaa kyllä olla niin, että ulkomaat kutsuvat lämmöllään ja tuhansine värikkäine turistilaumoinensa. Meikä-äijää ei saisi enää ulkomaille, el konstilla eikä millään. Parit kerrat käväisin etelän auringossa minäkin, mutta siihen se sitten jäikin. Kuvittelin vielä käyväni Kreikan saaria katsastamassa, mutta noihin Mallorcan ja Kanarian reissuiksi intoa pelkästi riitti.

Ruotsinlaivoilla joku kerta, samoin parit kerrat Venäjällä, ensin Moskovassa ja sitten Muurmanskissa. Nykyisin esimerkiksi liika lämpö koituu pelkäksi rasitukseksi', kuten toissakesänä, jolloin oli pitkä kuuma paistikkaisuus. Olisi toki ollut helpompaa silloinkin, jos olisi viitsinyt rannalle varjoisaan paikkaan ängetä, mutta tässä kotona yrittelin vedellä verhoja päivän puoleisiin ikkunoihin, etteivät niin tulen korventaviksi huoneet tulleet.

Viimekesään varauduin sitten, hankkimalla tuulettimen, mutta kun tuon sain tehdyksi helteet kuin pilkallansa loppuivat kokonaan ja kesä olikin erityisen viileä Ilmoiltansa.

Teemu toi tuohon skannerin opastukseen tarkoitetun levyn, mutta kun selitys Englantia, hittokos siitä selvän ottaa? Velimies sanoi että levyssä on sen verran kuvakieltä, että pitäisi siitä jo hieman ymmärtää. Ei ole vielä skanneriakaan, vaan jos hankkii.

Opetteleminen ei lopu koskaan, ja hyväpä niin. P.P. (19990224)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 67)


68 Maaliskuulla

Ihmeen kirkas ja kaunis talvipäivä tänään. Mutta itätuuli tekee ilman hyytävän kylmäksi. Sisältä kivaa katsella, kun hanget hohtavat puhtaan valkeina ja korkein kinoksin. Lumenmäärä onkin nyt huippulukemissa ja jostakin luin, että näin paljoa lunta saa hakea vuosikymmenen takaa. Jää ei päässyt muodostumaan kovinkaan paksuksi, koska lumi tuli heti pakkasten alettua.

Näin siis elämänympäristö hellii meitä ihmislapsia, vanhoja kuin nuoriakin. Jos kenellä haluja hiihtelyyn, sillä erinomaiset edellytykset.

Meikä vaan tuolla vinttitilassa askeltaa ne välttämättömät 23 kierroksensa, heilutellen käsiään ja taivutellen pienesti jäykistynyttä ruojuansa, sitten sisään tultua ottaen kuminauhan käsiinsä, millä vetäen pään yli, edestä taakse 25 kertaa. Näin tehtynä onkin jo puoli hengästynyt ja väsyksissä totaalisesti, onhan ikää jo rehkimisiin aivan liika paljon. Yritän pitää näin vähän huolta omasta itsestäni, eikä siitä kukaan toinen edes millään lailla huolehtisi.

Henkinen aikaansaanti, sekin melkein minimeissään. Toki istun tämän koneen ääressä lähes päivittäin, ainakin siihen pyrin. Soittopuoltakin tulisi vireillä pitää, mutta korvainvinku rajaa sitäkin nautintoa tahollaan. Mitä muuta henkiseen olopuoleen kuuluu, se jättänyt hieman karvaan maun suuhun, noin kuvaannollisesti sanoen. Kun ei missään itse liiku, eivät toisetkaan tule ravistelemaan ukkoa ulommaksi hereille. Tiedän sen, että omasta aktiivisuudesta kaikki toiminta lähtee ja sitähän minulla ei enää ole juuri nimeksikään.

Olen mietiskellyt tätäkin, että olen hyvin riippuvainen veljeni oloista ja menemisistä. Kun hän ei ole kotona, orpous lisääntyy aivan selvästi? Näin talvella veli on ollut paljon kotona, mutta kunhan kevät etenee, en häntä turvakseni useinkaan tapaa. Velimies luulee, että yritän kytätä hänen menojaan, muttei asia sillä tavalla suinkaan mielestäni ole. Koska epävarmuus on ainaisena taakkanani, toisen ihmisen läsnäolo, vaikka väinkin jopa huoneessaan ollen, auttaa rauhan pysymisiä rintalastan alla.

Luulen ja tiedänkin, etten olisi saanut halutenkaan lähelleni sellaista ihmistä, josta iänpitkin uneksinut. Ei häntä edes syntynyt, ei sellaisena, jossa olisin ollut turvamielellä ja epävarmuuden pelosta vapaana. Jos sellainen ihme olisikin tapahtunut, en olisi osannut omissani vaikuttaa niin, ettei toinen kyllästyneenä käpälämäkeen lähtenyt. Yhdessäolonpuitteet minulla aivan vaatimattomat, sanoinkin jollekin joskus, että vaikka turvemajassa asuttaisiin, sekin riittäisi minulle onneni saavuttamiseen.

Olisin halunnut omistautua läheiselleni täysin, välittämättä elintason laadusta ja määrästä. Eihän sellaista naista Suomesta olisi löytynyt, eikä kait ulkomailtakaan? Elin jo nuoresta omassa toivemaailmassani. Koin, että tavoiteltavuus kohdistuisi myöskin pieneen minääni. Hulluja ajatuksia, hulluja toiveita ja senpä tähden myös täyttä utopiaa. Sekin, että minulla on ollut ikiomat huonot tapani, en ole uskaltanut edes mitään suurempaa yritelläkään. Ja jos ei ole ollut mahdollisuutta, ei tulostakaan......

Harrasteet kyllä riskanneet tällaista tunnenälkäistä yksilöä. Kurtunsoitto, sekin antanut hyvin paljon valoa arkiseen olemiseen ja jaksamiseen. Kuin myös tuo, omien kipaleitten esilleanti.

Miksei myöskin riimien ja runontapaisten, kuin noitten mietteittenkin rustaaminen. Elämäähän se on suosinut mitä suuremmassa määrin. Kuvittelu on kuulunut harrastuksiini sekin. Kuvitellen on voinut rakentaa pilvilinnoja. Kuvitellen on voinut ajatella, että on itseään ehyempi yksilö loisten yksilöitten ympäröimänä.

Medioista on saanut seurata kuvitteisten ihmisien elämää ja touhuilua. Siellä ollaan oltu notkeampia lähtemään tekemään tuttavuutta, ilman että sukupuoli määrännyt toiminnot, siis tyttö on mennyt pojan luo ja alkanut esittää aktiivista alkamista. Näin ei ole ainakaan minun kohdallani koskaan tapahtunut? Ja jos olen itse innostunut jonkun seurasta tykkäämään, äkkiähän siitä maanpinnalle mätkäisty. Tietysti toimista kuultanut kömpelyys ja avuttomuus, kaiken ollessa jännityksen jäykistämää. Kukapa enää epäilisi, että minun mentävä huomiseen yksin? P.P. (19990309)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 68)


69 Elämä on sattumuksia

Jokainenhan sen on huomannut, että elämää on elettävä arki mukaanlukien. Turha yrittää kääntää olojensa kelkkaa erisuuntaan, eihän se kuitenkaan onnistuisi. Ensiksi kullakin ollut geeneissäsaatua, sitten kokemuksentuomaa ja viimeiseksi, edellytystensä ansioimaa tulosta.

Valmiita suunnitelmia sentakia turhaa edes tehdä. Kunhan oivaltaa ympäristönsä vaateita ja sensuomia mahdollisuuksia. Osa kaikesta lisäksi perustelematonta pelkoa, ilman syy-yhteyksiään.

Elämän kääntyessä ehtoopuolelleen, alkaa ajatella asioita vakavammin. Voihan tulla vakavia vaikeuksia monissa eri muodoissaan. Sairaudet voivat pahentua. Fysiikka saattaa pettää muutenkin. Tulee läheisten menetyksiä. Tulee erakoitumisen mukanaan tuomia hankaluuksia. Ilman myötäelämistä kaikki muuttuu yhäkin vaikeammaksi mieltää. Uskonnollisuus tulee yhäkin enemmän kuviin mukaan. Ei tarvitse olla uskovainen, että tällaista mieleen muistuu. On olemassa välttämättömyyksiä, ainakin osin tiedostamattomina.

Ja lapsena saatu perustieto on syvälle juurtuneena sisimpäämme. Se oma virheisyyskään ei jää huomiota vaille, niin kipeää kun se onkin itselleen myöntää. Monissa kymmenissä vuosissa on ehtinyt langeta sen seitsemiin synteihin, vaikkei aina selvästi näkyviin, niin kuitenkin itseä rassaaviin. Epäilemättä se on omatunto, joka kolkuttelee aika ajoin hyvinkin pakonomaisesti, liittyen juuri mainitsemiini elämän perusvirheisiin. Miksi minä en osannut elää paremmin? Miksi sorruin sellaisiin edeltätiedettyihin kuopanpaikkoihin? Näihin saa itse laatia kysymykset, kuin vastauksetkin, eikä kukaan tule jeesaajaksi mitättömyydellemme.

Onhan meillä kullakin tietysti myös omat hyvät puolemme, sitä ei tule koskaan kiistää. Ristiriitaa syntyykin senvuoksi, ettemme aina edes tiedä, mitä meidän tosiasiallisesti tulisi edes haluta? Näin se elämä vyyhteytyy yhäkin sykerömmälle ja kohta ei näe tekojaan kuvitelmiltaan.

Väsymyskin lisääntyy vuosien kertyessä. Mikä ennen sujui helposti, ei monasti nyt enää ensinkään? Ja varmasti mukana on jonkunlainen pelonvarjo ja mitä ei osaa mitenkään suomentaa.

Meillä on suuri tarve puhua ongelmistamme ja kertoa jopa juurtajaksain olettamuksistamme.

Kuinka kukakin siitä suoriutuukaan, se on henkilökohtaista pelkästi.

Heillä, jotka löysivät nuoruudessaan parinsa, onkin etulyöntiasema elämässä yleensäkin. Yksinäisellä myös pienemmät vaateet yhteiskunnan taholta ja luoteensopivaisuutta mitoitettaessa.

Estoisuus ei itsessään ole vielä mikään pahe, vasta sen seuraukset usein kielteisiä. Tulee tiedostamatonta äreyttä? Kertyy anteeksipyydettäviä joukoittain. Miten sen naurusuulla osaisikaan kestää?

Jos alamme pelkäämään kaikenlaisia elämän varjoja, uskalluksemme vähenee entisestäänkin.

Tällaiseksihan se muuttuu useinkin vanhalla ihmisellä, ellei juokse tuolla maailmalla tanssien, kuin muutenkin liepeet levällänsä. Ehkäpä se on taas myös toisenlaista totuuden kiertämistä ja josta ei eroon alettuansa enää pääsekään? Uskoisin, että vanhat hakevat riennoissaankin toisiltaan tukea, mitä erilaisemmissa muodoissaan, toiset jopa elämänkaveria hakeakseen. Kaiken pontimena pelko tulla hyljätyksi, lienee vaara pitkin kynsin. Emme monestikaan ole niin vahvoja kuin anamme toisten ymmärtää ja piilevänä kuitenkin kevyempää kantaa huonoimpiaan, kuin että se jokaisen silmienalle levitettäisiin.

Pyrkimyksemmekin on usein hyvin ristivetoista. Vaikka haluaisimme seuraa, toisaalta pelkäämme sitä, että jos toimenpide onkin täysin väärin ? Soutaminen ja huopaaminen vievät vähäisenkin tarmonrippeen ja antautumismieliala vetääkin lippuja salkoon. Ainutlaatuinen elämä meillä jokaisella, ei edes toista samanlaista voisikaan ilmetä. Turhuuksiinhan se enimmältään tuntuu vaan valuvan, halusimmepa vaikka kuuta taivaalta. Mutta sielunpohjalla kuitenkin jokaisella toivoa siitä, että hyvät ominaisuudet päihittävät huonomme. Kuinka todella asioille käy, sen tietää pelkästi luojamme, eikä meidän tarvitsekaan muuta, kuin yrittää parhaamme.

Siis matalalla profiililla paapertaen, hyvienhakua miettien, se lie oikein? P.P. (19990310)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 69)


70 Kevätaurinkoa

Tänään on kaunis kevättalven pävä. ollut jo useita peräkkäin. Pitäisi osata suhtautua, kuin lahjaan ikään. Mutta miksi sitä ihminen muuttuisikaan, oltuaan Iäisenään koko ikänsä. S amat vieheet vallitsevat mieltä ja vaikka mitä tekisi? Näin vanhanakaan ei taida sitä. että kuuntelisi itseään yhtenä ympäristönsä osana ja rajoittaisi huonojen esiTlepyrintää entisestään.

Kertakaikkiaan sellainen tilanne, että jos ei eroa painolastistaan, saa kantaa myös seuraukset myötään. Eihän meitä luotu huolta kantamaan, ei itkemään omaa vähäisyyttämme, vaan valikoimaan niistä, jotka eteenpäinvievät. Kaikella tällä tarkoitan noita perisyntejä, mitkä eivät hellitä vuosien kuluessakaan otettaan. Siis sellaiset henkiset häpeät, joita ei saata edes päivänvalossa ajatella.

Luoja antaa aurinkonsa paistaa ja kirkkaan talvitaivaan sineillä. Kyllä siitä tulisi osata nauttia ja ilman verukkeita. En vielä tänään ole käynyt edes tuolla navetanvintilläkään, sitä pientä kävelyrupeamaani suorittamassa, toki sen tänäänkin teen, olenhan luultavasti kaikkina, tai ainakin lähes kaikkina päivinä suorittanut. S e ei ole missään nimessä paljon, pikemminkin nuukaakin nuukempaa, kuitenkin apuna jäsenten liikkeisiin yleensä.

Periaatteitakin minulla on. En ole enää tupakoinut 29 vuoteen, en juoskerrnellut viinaakaan, mitä himpun verran aiempina vuosina ja kun veteraanireissuilla reisattiin. Siinä suhteessa ei liiemmin parantamisenvaraa, mutta tuota hyvinkin paljon toisaalla. Siis itsehillinnän sektorilla ja kieltäymysten turuilla. Näin ne pahat tavat seuraan at kuin hai laivaa. En rupea erittelemään kaikkia helmasyntejäni. en sitten millään!

Odotan silti vielä jonkunlaista kehitystä, tällä tuover öisellä olontiellä. Ja sielun koen itsessäni yhä olevan ja vaikuttavan. Miksi tällaiseksi väännyin ja kutistuin, siinä sitä pohtimisenpuolta vuosiksi eteenpäin? Kommunikointi jäänyt jo menneeseen aikamuotoon. Olin ahkera puhelimenkäyttäjä, ja suorastaan intohimoinen maratonpuheluitten harrastajakin, mutteri sitä enää. Tämä päivänä saa alkaa ja loppua yhteyksittä niin kuin on jo tehnyt useina vuosina.

Näin ollaan matkalla kohti hiljaisuudenmerta ja päiväpäivältä tyhjempään uppoutuen. Ylös luojan puoleen pyrin siltikin vielä nytkin ihan tiedostetusti anomuksiani lähettämään, enkä lakkaakaan, jos kykenevyyttä eteenpäinkin riittää. Sisarukseni ovat luultavasti mielin myös murran turvanani, vaikka olen heitäkin usein tylysti kohdellut, kuten muitakin ihmisiä. Maailmani on kapea ja kuoppainen, -tie, matalien varjost oissa.

Lahja, elää; on kaikkein arvokkain etumme täällä. Miten siitä suoriudumme, se jo toinen tarina.

Puhella olisin paljonkin enemmän halunnut noitten ystävällismielisten ihmisten kanssa, en vaan aina tiennyt, miten he tuollaiseen suhtautuisivat? Mokasin tosi paljon, en kiellä, enkä lupaa vieläkään, etten enää samalla tavoin erehtyisi. On vaan voimat sen verran vähissä, ettei kait ihastumisia tielläni?

Jos tarpeita vielä olisikin, se pelkkää kiusantekoa itseä kohtaan.

Vanhahan laitetaan karsinaansa, halusipa tai ei. Pullikoida tietysti voi, hankaloittaen yhäkin määritteitänsä. Onneksi harrasteita vielä jäljellä ja useampaankin lähtöön. Ei se alakulolta pelasta, mutta antaa keinoja käytettäväksi sellaista vastaan. Jakun soitto ei nykyisin oikein sovi kuvioihin, kirjoittelu sitäkin tarkemmin. Mitä kirjoitteleekaan, sillä ei niin väliä, kunhan jossakin ajatukset pääsevät lepäämään.

Huonommuutta pitää kuitenkin kantaa tämä loppukin ikänsä, eihän se miksikään muutu. Oletettavasti meikä silti niin pieni tekijä yhteiskunnankin taholta, ettei erikoistarkkailua tarvittane? Vähäisiksi jäivät tekemiseni ja tarkemmin ajateltuina. Perus maanviljelystä välttämättömyydenpakosta sitäkin.

Kazankin hoitoa, mutta vastentahtoisesti ja kun muuta leipäpuuta ei keksinyt. Myönnän, että työnteossa viehätyksensäkin ja ihan todellisena tuntemuksena ja ellei näitä vikaan vetäjiä mielellä, jopa innostuneena kaikkeen.

Ainakin kuvittelin tykkääväni maatalossa eteen tulevien töitten suunnittelusta, ja sain jopa käyttää päätäni tuossa aika ajoin. Kuitenkin olennaisena osana huolimattomuus, siis laiskuus, noine haittaismevaikutteineen. Tämä tällainen itsekritiikki jätettäköön omaan arvoonsa, onhan siinä mukana paljon kuvitteistakin, ellei ihan metsään menevää? Eletty kuitenkin on ja ihan yhtämittaa, onhan sekin onnea näin maalaismitassa ja yksinäisen karsinahäkein. Miksi ei pohtisi asioita, kun kokee tarvitsevansa selityksiä, olivatpa kuinka tuulesta temmattuja ja ahdasmielisiä. P.P. (19990315)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 70)


71 Aurinkoinen päivä

Tosiaankin, päivä paistaa, vaan ei minulle sisäisesti. Jo yöllä näin painajaisia ja aamulla tuntui siltä, ettei viitsisi nousta edes sängystään ? Haukkasin aamupalan ja löhösin lakaisin petille katselemaan Emmerdalea ( Englantilaista sarjaa). Yleensä en katsele aamulla tv. tä ensinkään, sen verran illalla sitoo puoleensa. Kaikki on joskus tosi vaikeantuntuista, eikä sille mitään voi, ei yrittäenkään?

Ja koska työt ovat jääneet velimiehen huoliksi, ei tyytyväisyys minun menoani tippaakaan korista. Huonot tavat, henkinen alakulo, rassaavat päivä päivältä yhäkin enemmän. Miksi jäin liian yksin omine kuvitelmilleni? Miksi en voinut ja jaksanut hakea jonkunlaista seuraa viihdykseni? Näkymät tosi keljumaiset ja noitten tulleitten sairaantuntujenkin myötä, kukaan ei minusta nykyisin välitä, ehkäpä siitäkin syystä, etten itse evääni noissa tippaakaan räväytä.

Elän päivän kerrallaan ja illalla sitten onkin jo täysin naatin tuntuinen ja topuksissa. Omia elintapoja tulisi entrata oikeampiin suuntiin, mutta kuinka se tapahtuisikaan, siitä en vähääkään tiedä?

Tällainen, kohta 75 täyttävä ukko on tarpeeton itselleen kuin ympäristölleenkin, siitähän ei mihinkään pääse. Jospa, kun polttopuitten pilkkominen esille tulee, saisi taas tartuttua kirveeseen, ainakin vielä aiempina vuosina siten. Karisisi tällainen omasurkuttelu hieman vähemmäksi, tällä kertaa se vahvaakin vahvempana, oloa kiusaamassa ja rassaamassa henkisiä hunninkoihin.

Nuorempana oli se etu, ettei milloinkaan tarvinnut tehdä töitä yksin. Ama tehtiin yhdessä ju sehän tuntui mukavalta ja palkitsevalta kovinkin.

Ajattelenkin, etten ole niin vahva ihmisenä, että omissani riittäisi ratkaisujen avaimia. Tarvitsisin läheisteni lukea enemmän, kuin he edes ajatella ymmärtäisivät, mutta olinko anainnut sen, en tietenkään! Loppujenlopuksi kukin vastaa tekemisistään, tai tekemättä jättämisistään.

Nykyiset haittaa tuottavat liittyvät menneitten raihnaisuuksien pitkään jonoon. On eturauhasvaiva ja mikä rajoittaa hyväntuulentuloa tavattomasti. On jalkaterään tullut päkiän luutumain lisäkasvu, mikä nostaa jalkapöydälle kohoavan liian, ja muutenkin nilkanseudun turpoamisen.

Sitten vinkua korvissa ja joista kukaan ei voi arvata, miten sellainen rassaa vuosikausia kestettyään. Siis moni asia käy hermoille, enemmän taikka vähemmän. Pitäisi vaan olla tyytyväinen siihen ,että pääsee vielä kuitenkin liikkumaan ja ilman täydellistä stoppia. Kyllä mielessäni kii-tänkin kaikesta. Kiitän siitä, että ylhäällä on instanssi, joka huolehtii sielumme tarpeista. Ovat sisarukset, mitkä hekin luovat turvantunnetta. On vaan niin selittämättömiä tuntemuksia joskus, ettei niistä perille mitenkään pääse?

Tiedän toki, että tällaistahan se on jokaisen vanhan kohdalla, useat vaan eivät jää moisien tuntemusten alle vapaaehtoisesti ja heidän olemisensa siten täydempää ja sisällökkäämpää suhteessa itseeni. Niin kauan kun oli karjaa, oli sitä myös hoidettava, tosin tehtiin vuoroviikoin, paitsi Teemun Karhulaan menon jälkeen. Koin olevani kovilla huonon selkäni takia ja muutenkin. Vuonna -80 lähtivät lehmät ja sitten pelkkää viljanviljelyä, mikä ei tällaisella pienellä tilalla ja vieraan puimurin turvin kannattanut laisinkaan. Lopussa tosin itselläkin sellainen pikku puimuri, jota en olisi voinut edes käyttää korvanvinkujen ilmennyttyä.

Monenlaista vastatuultahan sitä kolulallani onkin sitten koettu. Useita leikkauksissa käyntejä, paljon selkäkipuja ja muita vahvasti rajoittavia ongelmakohtia, ettei täysin terveentuntua juuri koskaan? Jo nuorena koin asiat samalla tavalla. Kun piti jotakin ruveta puuhaamaan, olin jo pienesti sairaantuntuinen, johtuen luultavasti huonosta hermorakenteestani. Mistä se taas johtuneekaan, siitä ei aavistustakaan? Parhaiten koin toteuttavani itseäni silloin, kun nuotteja kirjoittelin ja jonkunlaisia tekstejäkin värkkäilin. Vähällä ihmisellä on vähän ihmisen tarpeet, mutta mielikuvituksenpuolella hyvinkin tuulista ja tyrskyistä. Onnentunteitakin kyllä ollut ja tietoista hyvää, mistä saanut nauttia kivojen ihmisten tuomana ja tarjoamana. P.P. (19990316)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 71)


72 Kiirastorstaina

Nyt odotetaan vaan pääsiäistä. Siivoilut on tehty, sen mitä tarvitsee. Oma olo on vähän tukkoinen, syystä että keuhkoissa tuntuu jotakin rahinaa. Jo aiempina päivinä hieman puita pilkkoessa tuntui kuin kaikki ei olisi ollut kohdallansa, sen verran lentsuista ja väsyttävää meininki.

Olen toki aiemminkin huomannut tuon saman ilmiön. Ei se johdu mistään erikoisesta syystä, vaan siitä, että vanhuus on tullut hävikkinensä.

Ihan nuoresta saakka terveys ollut sen verran hepposissa kantimissa, ettei aina suuremmin laulata, eli enemmän tummanpuhuvin värein maalailua, jos sitten aina sitäkään. Tänään on kaiken lisäksi aprillipäivä, jona usein yritetään toisia jujuttaa. Kymen Sanomissa huomasin jutun, joka oli ilmeistä aprillia, Helsingin Sanomia en ole vielä sen enempää edes tutkinut ja kyllähän sielläkin varmaan jotakin aprilliluonteista.

Kiirastorstai on jo jonkunlainen pyhäpäivä sekin ja vaikka ihmiset tekevät askareitaan. Eräs vastaava päivä tulee pakostikin mieleen ja se oli silloin kun Jokelan Pauli jäi sortuvan purettavan ladon alle kuolemaan. Myös Rytkön Aimo jäi ladon alle osittain, mutta selvisi hengissä kuitenkin ja koska Rytkön Onni osui paikalle kannatellen voimiensa takaa miestä pinteessä. Olivat ruvenneet ladonpurkuun siten, että poistivat seinälautoja tuulisella ilmalla ja niin, että katolla oli runsaasti lunta.

Kaikki mainitut miehet siis jo poistuneet elävien kirjoista. Aimo heistä viimeisenä. Huomenna siis pitkäperjantai, jolla jo sanana vakava kaiku. Pääsiäistä juhlitaan taasen ilon juhlana ja noista tunnetuista syistä. Meikäläinen on kyllä sellainen kotona jässääjä, etten osallistunut yleensä kään millään tavalla suurempiin enkä pienempiinkään ylöspanoihin. Ja kuvittelisin että minut leimataan jollakin tavalla omituiseksi, mikä saatankin iäisenäni olla. Mutta juuri tälläkin hetkellä olo on, kuten aiemmin jo sanoin, kehnonlainen.

Tämä vapaaehtoinen eristys toimii kuitenkin kahteen suuntaan. Antaen vapauden olla haluamasti ja ilman toisten vaatimuksia. Silti tällaisessa on rasittavatkin olonpiirteensä siinä mielessä, että väsyy hakemaan parannusta mistään taholta. Elämää on vaan jaksettava elää, sehän sitä tärkeintä kuitenkin. Vaikka kuinka ajattelisi asioita ja joita toki on tullut paljon ajateltuakin, niin muunlaista ratkaisua ei selkeänä näköpiirissä vielä koskaan. Ne omat paheet painavat entisenlailla mieltä, vaikka rukousta käyttäisikin aukiovisena.

Miten voisi olla aivan tyytyviänen omaan kulkuunsa täällä vaatimusten viitoittamassa maailmassa, eihän siihen pystyisi, ei sitten millään. On kuitenkin onni, että velimies asuu kanssani samaa taloa, näin voin ottaa rennommin, kuin että kaikki tekemiset niskassani. Veli on muutenkin aikaansaapaa sorttia, mitä ei minusta koskaan voinut sanoa. Hän on jo useana vuotena läjännyt rangat, ajaein ne tuonne navetan taakse keväällä pilkottaviksi. Eilen velimies sai sahattua, ja minulla on jo osa halottuna ja toivoisin että saisin tehdä tuon työn, koska se on noista toimista siltikin helpoin.

On toki niin, että olen veljeäni yhdeksän vuotta vanhempi ja se ei tietysti ole sekään näkymättä menemisissä. Siitäkin on juteltu, että ihmisen vanhetessa ongelmat yhäkin monimutkaistuvat ja saattaa joskus käydä sekin mielessä, että joutuu joskus toisten käänneltäväksi johonkin laitokseen. Tuo tilanne on sellainen, etten halua sitä edes ajatella, saati jollakin tavalla valmistautua.

Mutta pienelläkin tarkkailulla huomaa eittämättä sen, ettei entisenlaista kuntoa enää tavoita.

Yrittelen liikkua päivittäin sen pienen vinttikierrokseni ja joka ilmeisesti on ollut apuna kehonkuntoa entrailtaessa.

Ihmiselle on asetettu monia juttuja niin, että hänen itsensä tulisi oivaltaa oma parhaansa. Ei saisi olla liikaa odottava, ei ensinkään ainakaan vaatia sellaista, jonka voi itse hoitaa eduksensa. On kyllä myönnettävä oma saamattomuutensa, näkeväthän sen toki kaikki toisetkin ihan päivänselvästi. Siis ihmisiä ollaan kaikkine vähäisyyksinemme, ja tuo lausuma pitää kohdassani paikkansa, ellei yleisestikin samoin. Se kuitenkin selvää, että ylhäältä peräämme katseltu. P.P. (19990401)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 72)


73 Pitkänäperjantaina

Tällaisena päivän, milloin ammoin vapahtajamme ristiinnaulittiin, sopii kunkin itsetykönänsä miettiä asioitten syntyjä syviä. Miksi ihminen on aina ollut paha ja epäluuloinen? Se näkyi silloin, se näkyy tänäkin päivänä ja vaikkapa Kosovon tapahtumien taustoja vasten. Itsekkyys, omanvoiton tavottelu, huolimatta toisten kärsimyksistä, miksi näin pitää yhäkin olla, miksi ei jo nyt viimeistään saada tekojamme tarkastelun kestäviksi?

Moisia taustaa vasten ajattelin vähän valottaa elämän niitä puolia, jotka eivät iloisille ja onnistuneille ensiksi mieleen juolahtane. Ja tällaiseen sain alkuverryttelynä lukea ahtaalle joutuneitten huomioita masennuksesta. Tuosta, usein painolastina olevasta ja kuitenkin niin naamioidusta haitasta keskuudessamme. Ennenhän sellainen yritettiin pitää mitä salaisimpana haittana, eikä tiedustellenkaan aina saanut selventävää vastausta kysymykseen.

Olen jo pitkään yrittänyt suhteuttaa masentuneisuutta itseeni. Pitäisikö minun lähteä siitä olontotuudesta, että masennushan tätä äijänpuolikasta juuri vaivaakin? Olenhan eristäytynyt jopa oman kylän asukkaista, saati kauempana olevista. Ja vaikka koen tällaisen syyksi oman rapistuneen kuntoni, ei se taida ihan selityksestä käydä, luulenpa niin.... Sekin mietityttää, eikö tunnepuoli ole enää se, mitä se oli vielä jokunen vuosi sitten ? Menetänkö mahdollisuuden toimia, pelkkää kaikenpuolista laiskuuttani?

Jos olen masentunut, niin varmasti kontaktihävikkieni takia juuri. Eihän sitä yhtäkään oikeaa ystävää. Häntä, joka jaksaisi yrittää ymmärtää surujeni juuria. Vaikka arkielämä jotenkin luistaisikin tällaisessa yleisessä lötköydessä, syvemmässä mielessä olen taatusti karilla.

Ihan nuoresta saakka olen toivonut, ettei minua heitettäisi kuin märkää rättiä syrjään, ja kuitenkin niin on käynyt ? Sitten tuo; että yritin puheyhteyttä ylläpitää vaikkapa hoitotilanteissa, täisikin kääntyä etempäänähtynä sekin minua vastaan?

Ajatus oli vain löytää puheenaiheiksi sellaisia ihmistä lähimpänä olevia ja joista ei kahvipöytäkeskusteluissa mainittaisi. Se kyllä toimikin niissä mainitsemissani tilanteissa, jopa tosi hyvin.

Mutta miten ympäristö siihen suhtautuikaan; sen sai myöhemmin korvillensa. Näyttikin haperolta, kun vanha ukko vei hoiturilleen kukkia jakson päättyessä. En osannut silloin tuota miettiä ja olihan jo kukkien ostaminen itsessäänkin vaikeaa, nolostuttavuuksineen. Kuitenkin nuo ajat ja toiminta vähensivät masennusta luultavasti kaikkein tehokkaimmin, ja ottaen huomioon koko elämänkin vertailukohdaksi.

Nyt ne ajat ovat takana, ja ainoa yhteys erääseen pelimanniin, puhuttaessa hanureista ja pelimanni musiikista, hyvä tietysti sekin, ei vaan poista syvältä mielestätulevia kysymyksiä silti.

Kun tein noihin aikoihin, mistä mainitsin, hyvinkin tiiviisti nuotteja ja sen lisäksi vielä maataloustöitäkin, ei masennus suuremmin saattanutkaan rasittaa. Pidin erästä ihmistä jopa muusanluontoisena ja vaikkei tämä suostumustaan tuohon koskaan antanutkaan, silti se ruokki jotakin hyvin herkkää mielessäni.

En ole välttynyt kyllä tuoliakaan väittämältä, että minua oli ja on koko ajan vedätetty. Kukaan ei ole koskaan lupautunut pyyntöihini (jos niitä nyt on edes ollutkaan) tipankaan vertaa, että se siitä vedättämisestä. Paljon olen yrittänyt sulloa sieluuni sellaista, josta olisi äläkkää pitänyt pitää. Ja koska olen jo saanut rähisijän maineen, voisi olla tekoja enemmänkin sensuuntaisina.

Niin poikkeuksellinen mieleni saattaa olla, että jo hivenen erisuuntainen askarruttaa päiväkausia.

Vaikka voimat ovat lähes tyystin hävinneet, unelmat sitäkin rehevämpinä, eikä niitä kukaan luotani saisi edes revityksi minnekään. Kaikki selittämäni johtuu pääasiassa siitä, eilen ole koskaan rämpäillyt etäämmälle maailmalle ja etsinyt sieltä kavereita, sun viihdyntuojia tyttölasten muodossa. Toisekseen, ei minua kukaan olisi koskaan edes huolinutkaan, sen verran pärstä-ärsäystä tuollaisilta. Mutta varmasti hyvän kaverin kanssa viihtyvyys ihan toista, kuin tämänpäiväinen yksinään laahustelu. Joten, onpa ukolla yhäkin riittävästi opeteltavaa. P.P. (19990402)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 73)


74 Lankalauantaina

Nyt on juhlapyhien aikaa. Takana Pitkäperjantai ja edessä kaksi pääsiäisen pyhää. On siinä viettämistä tällaisella yksinäisellä vanhalla äijänkuvatuksella. Koska ei viitsi eikä jaksa minnekään lähteä, toki toisena Pääsiäispäivänä Villinrantaan vanhuksille hieman soittelemaan silti. Tosin soittelukin jäänyt ihan kesannolle ja harjoittelu olisikin tällä erää tärkeimmästä päästä. On vaan ollut sellainen huonovointisuuden aika, kuin yleensä vuosienmittaan tutuksitulleena. Tuohon saatoi vaikuttaa sekin, että olin hieman pilkkomassa polttopuita ja se sai aikaan tällaisen olon, ehkäpä puissa olleitten pölyjen allergisin oirein?

Selkä ei tykkää enää mistään työntouhusta, ei etenkään kyytyisenä tehden. Kuitenkin pienikin puuha olisi tärkeä suorittaa jo senkintähden, että muuten kangistuu enemmän ja enemmän. Vinttiliikuntahan minua on jotenkin pystyssä pitänyt, vaan eihän se tietysti riittäisi yksistään, mutta mitäpä sitä tällainen ukko oikeastaan jaksaisikaan jalkapöytäkipuinensa.

Kaikenlaisia keinoja tulisi etsiä ja todellisin tarpein. Silloin on jo myöhä, kun ei mihinkään taivu ja jää punkkaansa pelkästi lojumaan. Tuota pitäisi pelätä niin paljon, etttä se saisi raajoihin vipinäntarvetta yhä enemmän ja enemmän. Nykyaika on vaan semmoinen sisällöltään, ettei enää kavereista niinkään huolta kanneta kuin ennenvanhaan. Silloin seurattiin liikuskeliko naapuri pihallansa ja nousiko savupiipusta pöllähdyksiä ja jos niin, tiesi että siellä kunnosssa ollaan.

Kun televisio tuli kaikkien viihdykkeeksi, muu kylässäkäynti sammui siihen ja jos kuka kyläänkin lähti, joutui sielläkin telkkarin ruutua tuijottamaan kotiväen myötä.

Näin me eristyimme uuden tekniikan tullessa toisistamme ja sama jatkuu jo kymmeniä vuosia kestettyään. Nyt kaikki kiinni ihmisen omasta aktiivisuudesta ja ellei sitä ole, ei paljoa muutakaan. Tänäisistä nuorista en tiedä, koska en liiku missään?

Olettaisin kuitenkin, etteivät he kotonaan paljoakaan oleile, vaan hinkuvat sinne, missä toisetkin nuoret käppäilevät, tai autoilla sitä pillurallia ajeleksivat. On toki tärkeää, että edes nuorina liikutaan jossakin, toinen vaihtoehto luultavasti tuo, että tietokoneen näyttöä tuijoteltaisiin ja kaikenlaisia pelejä pelattaisiin. Passivoivaa ja kovinkin vaarallista, liiaksi muututtuaan.

Kyllä nykytekniikasta on hyötyä näinkin vanhalle. Lähetin juuri kahdet Pääsiäis-toivotukset kännykän tekstiviestikeinojen avulla. Ja ellen olisi vaihtanut talvella puhelinta, en olisi tuotakaan voinut millään tehdä. Eikä sen tarvitse olla aina niin tärkeää, mihin tuota nykytekniikkaa käyttää, onhan hankkimani tietokonekin meikäläiselle pelkkä leikkikalu ja ellen enempää ohjeistusta osaa itselleni hankkia.

Jos olisi oikein hyviä valokuvia ja niistä valmistettuja levykkeitä, saattaisi sekin puoli enemmän kiinnostaa. Yksi kuva tosin oli sellainen, että tein siitä taulunomaisen ja jonka laitoin kehyksiin, mutta täytyisi olla silmää enemmän luontokuville.

Tällaisia ajatuksia näin Lankalauantaina vanhalla ukkopahaisella. P.P. (19990403)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 74)


75 Pääsiäisenä

Aurinko paistaa täydeltä terältä. On kuitenkin aika tuulista. Laitoin puita uuniin, ettei tulisi illalla ja yöllä holotna. Mieli ei kyllä jaksa olla kovin iloinen, sillä yksinolo on siltikin pelkkää yksinoloa. Mäkelän Tepu kävi aamupäivällä istuksimassa ja jutustelemassa, hänelle ominaiseen tapaan ja tyyliin. Olen ollut vähän lentsuisen tuntuinen jo useankin päivän ajan, mikä on jo sinänsä harmi.

Tällaistahan se tulee olemaankin, enemmän orvonosassa oleksiminen ja miten enää mitään muuttaisi, kun on tällaiseen ikänsä iskostunut? Jopa opettelin suoranaisesti tätä jo silloin, kun teiskelin nuotteja. Hyvin on tarttunut tamineisiin, ettei paremmasta väliä. Huomenna pitäisi lähteä Villinrantaan soitaksimaan ja vaikken ole yhtään harjoitellut?

Koko elämä kulkee pelkän rutiinin varassa, sen on nähnyt ja siihen jopa osannut varautua. Joku voi miettiä, että pitäisi aina opetella uutta, saadakseen olon kakusta suuremman palan irti. Mutta kun mennään 75:ttä kohti on hitusen myöhäistä yrittää löytää sitä, mitä ei vielä tähän ikäänsaakka.

Äkäisyys kyllä lisääntyy päivä päivältä ja itsetuntoa ei etsienkään mistään löydä?

Haihattelijahan olen tosiaankin ollut, tuo nöyrästi myönnettävä, mutta en aina juurikaan tahtonut pilata omaa ja toisten elämää siltikään. On ollut ylimitoitettuja haaveita. On ollut kompastelulta, tuskanhien kihotessa kauluksiin. Montakymmentä mokaa ja aina yhtä rasittavina. Erehtyminen koskee sieluun ja näyttää, miten käy sille, joka uskoo asioihin liian herkästi.

Kaikki menisi todellakin paljon paremmin, ellei saisi usein kuulla, että teit siinä ja siinä taas väärin. Mutta kun on vähäksi syntynyt, ei aina ennakoida osaa. Ei edes varoa sitä, mikä taas seuraavan kerran matalaksi lannistaa. Kait se on ahdistusta, mikä laittaa hakemaan ylhäältä apua. laittaa myöntämään senkin, ettei yksin edes jaksaisi. Sisaruksista on hyvin suuri apu kaikessa ja heidän läsnäolonsa välttämätön, mikäli uuteen suunnistetaan. Ei tosiaankaan ole helppoa hakea tyytyvyyttä ominensa ja monikin siinä pakostikin epäonnistunut.

Vaikka ihan jokainen tiedämme, että elämä on suuri lahja, emme siltikään jaksa aina asennoitua siihen lahjanluonteisesti, vaan akkiloimme kaikin voimin kohtaloamme vastaan.

Hitailu nuorena on etananvauhtia vanhempana, mutta kuka nyt sellaista olisi osannut edes ajatella silloin? Eläkeläisen tarpeellisuus riippunee siitä, että tekee itsensä tärkeäksi, eihän yhteiskunta tuohon millään tavalla osallistune? Se pieni eläke, mikä tilille kuukausittain tulee, sillä ei ihmeitä rehennellä, eikä tositarpeessakaan lähimainkaan. Kullakin meillä on myös nuo harrasteemme, keillä enemmän, keillä vähemmän.

Jos jää täysin apatiansa valtaan, kohta saavat kyörätä kirkkomaalle, mutta emmehän sinne liian alkaisin haluaisi, emmehän? Ystäviä ja tuttuja on siirtynyt tuonne hiljaisten asuinsijoille ja minne kerran Itsekukin saamme kutsun. Mutta koska vielä elämme, oltakoon ymmärtäviä kukin tykönämme.P.P. (19990404)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 75)


76 Elämänselityksiä

Lähes koko ikäni olen yrittänyt ottaa selvää siitä, miksi minun tieni on se, mikä se nyt on? Taitamattomuutta monissa eri muodoissaan. Pelkäämistä silloin kun olisi pitänyt ryhdistäytyä. Näin hankaludet seurasivat toistaan, enkä koskaan tuntenut olevani oikeaan aikaan oikealla paikalla. Ja kun vuosikymmenet tätä, yksinhän siinä sipsuttelit, vähine eväineen ja mahdollisuuksien mennessä aivan johonkin toisaalle.

Lapsesta saakka alku oli nihkeä, johtuen luultavasti talon köyhyydestä (siis sen jälkeen kun isä oli maailmasta poistunut). Rahaa ei ollut ja sen sijalla suuret velat.

Metsät rauhoitettuna kymmeneksi vuodeksi, joten markat tulivat kirnutusta voista ja kananmunista, mikäli tulivat, taisi olla aikoja ettei mania saanut mistään, kuitenkin omasta viljasta jauhot ja sensellaiset. Kyllä tuollainen elämä rassasi äitiä niinkuin meitä lapsiakin.

Kun oli yritettävä tehdä työtä olevassaolevin resurssein ja sisarusten myötä tietystikin, ei siinä paljoa jälkeä syntynyt. Vaikeitten alussa oli toki pari renkipoikaakin töissä meillä, mutta ei muistaakseni kovin pitkään. Ensin Kurkelan Santeri avitti ihan alkuun, sen jälkeen kannakselta syntyisin oleva Terosen Reino, kunnes joutui sotaväkeen ja luullusti joku sanoi hänen kaatuneen rintamalla. Toinenkin renki oli karjalasta syntyisin, Eino niminen.

Sen jälkeen pitikin sitten selvitä omin keinoin. Vuonna 1943 maaliskuussa minäkin jouduin armeijaan ja kaikki hommat jäivät Esko veljen tehtäviksi, toki kaikki kynnelle kykenevät siinä sivussa avuksi ollen. Kun sota loppui 1944 syksyllä, pääsin minäkin ja vielä nuorimpana ikäluokkana siviiliin, minua nuoremmat saivat jäädä vielä palvelukseen. Ne vähätkin kamppeet joita oli ehjäksi jäänyt, ne olivat poissa ollessani kulutettu loppuun.

Eskokin joutui kyntöhommiin puukengissä, vai mitäkö ne oli, kuitenkin niin, että remmillä jalkaan sidottuina, etteivät olisi tippuneet viilloksen väliin. Se oli tiukkaa aikaa se sodanjälkeinen. Elintarvikkeet kortillla ja etenkin jalkineet jossakin tiskin alla, jos sitten sielläkään. Itsekin jouduin etsimään kesäkenkiä hyvinkin erikoisella tavalla. Puustellin Toivo (itsekin suutarismiehiä) hommasi Lahdesta tuttaviltaan minulle hyvät vakuuskengät.

Ensin rautatietä myöten Lahteen sellaiseen herrasperheeseen, mistä lähdettiin kaupungille. Minulle sanottiin, että vartu sinä siinä, me haemme kengät ja tuomme tähän. No niin kävikin. Lähdettiin taas sinne asunnolle selvimään asiat. Koska jalkineetkin olivat kortilla, noista minun kengistänikin piti antaa kupongit, eikä se ollut vähäinen määrä se. Hintakin hipoi pilviä meikäläisen elintason puitteissa.

Mutta mitkä saatava, ne saatava. Sitten kelpasikin taas tepastella uusissa puolikengissä vuosikausia. Tupakanpolttoakin tuli sota-aikaan opeteltua, ja sitten sitä 28 vuotta käryytin. Vuonna 1970 alusta lopetin, eikä sen jälkeen paperrossi suussani röyhänrryt. Alkoholia hiukan nuorena, mutta sitten ihan ilmankin. P.P. (19990413)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 76)


77 Mahdollisuuksien matkassa

Jokaisella meillä on omat mahdollisuudet onnistua elämässä. Se, että tasan eivät käy onnen-lahjat, pitää ottaa myös huomioon. Kaikilla ei ole yhtäläiset edellytykset ja mitä tulee taipumuksiin, senhän jokainen ilman muuta tietäneekin. Mutta kullekin luontaisimmalla saralla kyllä onnistuminen odottaa. Sitä sanotaan lahjakkuudeksi, kun ilman opiskelua jotakin taidetaan toisia paremmin. Käsistään kätevä pystyy luomaan puusta ja metallista mitä erilaisimpia tuotteita.

Kirjallisesti lahjakas taasen voi tarvittaessa ruveta kirjallisiin töihin, jopa roomaanienkin kirjoittajaksi, mikä ei kyllä varmaankaan niitä helpoimpia asaitsemismuotoja.

Taidemaalareiksi, kuvanveistäjiksi, graafisen alan yrittäjiksi ja miksi kukin sitten haluaakaan.

Yhteistä menestymisessä on rajaton työhön innostuminen ja rinnasta säteilevä hengenpalo, mitä ei toki jokaisessa ammatissa tarvinne korostaa. Tästä kaikesta voi kyllä jäädä osattakin ellei ole voimaa löytää se itselle läheisin ja rakkain toimeentulo. Rikkaitten vanhempien lasten voi olla vaikeampaa asennoitua työhön sen edellyttämällä tavalla, elleivät vanhemmat suorastaan vaadi täysitehoisia suoritteita, josta on suurta hyötyä myöhemmällä olontaipaleella.

Mutta asioilla on myös suuret muttansa. Voi käydä sillä tavoin, että kouluun lähdettäessä ei ole vielä tullutkaan oikeanlaista motivaatiota. Opiskelu ei suoraan sanoen innosta vähääkään. Miten pieni lapsi ymmärtäisi sellaisista, hänhän on vanhempiensa varjeluksessa ja jopa täysin itse vastuuton tekemisistään. Näin saattavat piilevät kyvyt jäädä kehtoihinsa, puuttuvien ahaaelämysten ollessa sulkeutuneessa tilassaan. Perheeseen tulee yhäkin uusia jäseniä syntyvyyden myötä, eikä siinä silloin ennätetä seurata jo suuremmiksi ehtineitten sielunelämää, tarkkailla niin todesti ja taidoin.

Lasten varttuessa nuoriksi, sen jälkeen aikuisiksi, nuo hamassa opitut oikeat ja joskus väärätkin menettelytavat alkavat näkyä jokapäiväisissä ajankuluissa. Ne, jotka saaneet alustapitäen oikean suunnan opinnoilleen, he ovat niitä menestyneimpiä ihmisiä. Taasen he, jotka lähtivät kuin väärinpäin puuhun, he hakevat yhä sitä soveltuvuuden avainta ja mikä saattaa jäädäkin pahimmoillaan olon varjostoihin. Ja ellei vahvaa itsetuntoa koskaan löytynyt, turha muutakaan kovin jalostunutta lähteä etsimään, tulee vaan lisää pettymyksiä taakoiksensa.

Vapaa-aika ja harrasteet täyttävät tekijöittensä myöhempiä vaiheita ja kun perusasiat kunnossa.

Henkistymistään ei kenenkään pitäisi väistellä, olipa se sitten mitä laatua tahansa. Ihminen kehittyy koko ikänsä, ellei ole joutunut avuttomuutensa jyrän alleja näinkin monillekin saattanut käydä, suruksi ja vahingoksi koko yhteiskunnalle. Sillä hyvinvoiva ihminen peilautuu ympäröiväänsä vasten hallitusti ja hyväksytysti. Ihmissuhdeasiat sanelevat nekin omat pykälänsä oloihin.

Kannustava yhtenäinen perhe on suuri rikkaus, eikä yksinänsä koskaan ylemmille tasoille edes ylletä ja mitä tarkastettuun tietoon tulee.

Ensimmäinen perusseikka lienee se, että itsensä kanssa tulee olla ehdottomasti sovussa, eikä vähätellä aikaansaannoksiaan, ei moittia olosuhteita syyllistäen. Täytyy ehdottomasti tietää se, että aina ja kaikessa vastuun pitää löytyä omista päätelmistä, omista ajatusympyröistä, eikä missään tapauksessa alkaa syytellä ympäristöään ja siinä olevia ja eläviä ihmisiä heikosta edistymisestään, sillä kukin vastaa oman kulkunsa kipparoinnista ilman muuta. Järkevyydellä on oma tärkeä osansa elon oikeaan kohdistajana ja liiat tunteet vain vaikeuttavat järjestyksen pysyntää, haitaten hallittua ja hyväksyttyä vuorovaikutusta.

Ikää tulee vuosi vuodelta aina ja aina lisää. Se taasen vaatii jo omat päätelmänsä ja uutta suhtautumistaktiikkaa vanhenemisen myötä. Ja kun siihen liittyy vielä usein kaikenlaisia kremppoja sun muita haittaisia, ei elämän iloisena pysyminen ole suinkaan ihan itsestään sujuvaa lajia.

Vanhanakin pitää yrittää edes ajatustasolla olla aktiivinen, eikä sortua kuvittelemaan sitä, että on täysin tarpeeton yhteiskunnan kuin ihmistenkin silmissä. Meillähän on oma merkityksemme luojanluomina ja maailmaan syntyneinä, eikä mikään saisi tuota tuntemusta tuhota. P.P. (19990417)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 77)


78 Kevääntuloa...

Eilen oli vuoden lämpimin päivä, siinä 16 asteen hujakoissa. Voi kuin edeltä arvata, että ukkoseenhan se johtaa. Alkuillalla huomasi tuolla meren puolella hyvin synkkiä pilviä ja kohta menivät sähköt poikki. Ihmettelin moista näin huhtikuulla, mutta sitten kuuluikin jo jyrinää ja uskottavahan se oli. Lumet ovat lähes kaikki aukeilta poissa ja vaikka sitä oli menneenä talvena enemmän kuin aikoihin. Itse en lumenluonnissa ollut kertaakaan ja vaikka sitä olisi pitänytkin, velimiestä säästääkseen.

Laiskuus tuntuu tätä ukkoa vaivaavan yhä enemmän ja enemmän, ei sille voi tahtoenkaan. Soittoharjoittelukin jäänyt tyystin sivuun, eikä uskoakseni enää koskaan takaisin palaja. Tuo, että näin on käynyt kuulunee elämän normaaleihin kuvioihin. Onneksi vielä jaksaa tuolla vintillä käydä käveleksimässä, sillä sen jos heittää, heittää paljon muutakin. Ajan tasatessa ihmistä päivittäin, ei olisi edes hyväksi repien suorittaminen, sehän saattaisi käydä kohtalokkaaksi kaikelle menemiselle.

Teemu päästeli rakennuksen tienpuolelta vesiä, laittaen muoviputkea ojaan. Tänään on iloisen kirkas kevätpäivä, istuksin minäkin pienen ajan tuossa keittiön seinustalla, mutta persustaan tuntui kylmältä, niinkuin monasti, etenkin keväällä aikaisin.

Laitoin vielä tuvanuuniin jonkun klapin palamaan, sillä pelkään että illalla lämpöä ei riittäisi tarpeeksi, kaminan jätin suosiolla lämmittämättä, koska se korventaa tämän makuukämppäni liian kuumaksi ja tukalaksi. Huomenna olisivat taasen soittoharjoitukset, edellisistä siis jo kaksiviikkoa. En ole tainnut tarttua hanuriin koko väliaikana, surullista tunnustaa, mutta tottahan lienee. Että miksi motivaatio vähentynyt, sille en suoranaista selitystä löydä. Olen vaan niin hidas jo, enkä edes tahdo moisen pariin ja vaikka se olisikin niitä ainoita tartuttavia, yksinäiseen kulkuuni viitaten.

Istuminen mikron ääressä antaa kuitenkin tuntumaa nykyaikaan ja päivään. Ellei mitään ajatuspuuhaa, alkaisi varmaankin katsella yhtä kohtaa seinässä ja siitä sitten sängynpohjalle rojahtaen. Ei semmoista! Ei muutakaan takapakkia! Annetaan ajan määrätä tahtimme ja ellei sitä oikeastaan enää ole, sitten se, mikä ylhäältä annetaan. Ei tämä ikäihmisenä oleminen minulle vielä kaikkein vähintä ole, sillä sisikunta yhä jonkinmoisessa kunnossa, ellei jotakin salaa tullutta pelottavaa odotettavissa?

Huolet kuulunevat ihmisen olinpäiviin, ei niitä tule pelätä itku kurkussa, ei ensinkään siten. Uskallan myös mainita, ettei ystäviä ympärilläni parveile, ei edes sitä ensimmäistäkään, ja jos jolloinkin heitä ollut, ei enää. Olenhan jäänyt vähyyteni loukkuun jo kymmeniä vuosia sitten, eikä keinoa ulos sieltä edistyä. Juttelenhan joskus sentään puhelimessa, enimmin näistä soittoasioista sun muista. Henkilökohtaiset on pitänyt haudata sydämen syvimpiin, ellei sieltäkin jo ulos? P.P. (19990419)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 78)


79 Pieniä pohdintoja

Kun ikää on karttunut ja elämä asettumassa yhäkin juurilleen tarttuvaksi, voi jo alkaa ajatella sitäkin, mitä huominen tuo mukanaan. Onko se pitkään tällaista samanlaista, vai tuleeko muutoksia piankin? Emme onneksi huomisestamme tiedä, kuitenkin tahtoisimme saada päivistämme näinkin jotakin irti, siis sellaista yleisen älyävyyden riittämistä ja sen semmoista. Autoton täällä syrjäkylillä on kyllä oppinut pysymään aloillansa, mutta ikäväntunnekin siinä sisikuntaa harmein raapsutellut.

Eikä taida olla toista autotonta ukkelia, kuin minä? Siitäkin jo näkee, etten ole ollut aktiivinen tantereentallaaja ensinkään. Koska kaikessa ahkeruus ja rivakkuus vasta vievät tulosten äärelle. Mutta suuremmin en tuosta itseäni soimaa. Olihan lapsuuteni jotenkin normaalista poikkeava taloudellisesta tilanteesta johtuvana. Ei ollut rahaa, ei edes ajoittain ihan välttämättömäänkään. Sen syystä minussa ilmenevä elonheikkous olkoon vain osatekijä kaikessa ja miten matalalle menemiset supistuivatkin.

Raha ei yksin mitään ratkaisisi, vaikka toisikin taloudellista turvaa saajalleen. Täytyy olla muunkinlainen olonperustus ja mille oikeudentuntoinen elämä rakentuu. Minä en vaan kerta kaikkiaan osannut asetella eloni palikoita parempaan järjestykseen ja jäin jälkeen tavoitteistani, sun muista houkuttelevista. Yksinäisentieni ei ollut alkuperäissuunnitelmissa, vaikken kuvitellutkaan löytäväni kultasuonta kohdallani, sen verran arka ja saamatonhan olin. Kansakoulukin sujui, kuin sujui, siis osaamattomasti.

Näin miten toiset menestyivät, en vaan tavoittanut mielestäni sellaista seikkaa, joka olisi nostanut luontoni taistelemaan avuttomuutta vastaan. Olen näistä olemisenpuolista kirjoitellut aina aiemminkin, sen verran ikäviä muistoja tuo mieleen tuonut. Ja, olisiko edes ollut sellaista toista ihmislasta, joka nähnyt minussa piilevän tarkoitushakuisuuden, kun en sitä itsekään itsessäni havainnut? Maailmani muutui yhäkin eristyneemmäksi sen jälkeen kun karja hävitettiin ja velimies lähti Karhulaan konepajalle töihin.

Näin olin yksin omine mietelmineni, enkä keksinyt muuta kuin hanurin soittelun ja sitäkautta omien nuottien pakertelun. Sinne pääsin piiloon arkeani. Sinne halusin arkisin kuin sunnuntaisinkin. En säästänyt itseäni vähääkään, vaan painoin niska limassa omien kyhäelmieni haasteisiin. Tulos oli mikä oli, mutta sainhan jotakin ajattelutointa ja minkä avuin laahauduin päivästä toiseen. Ja samalla yrittelin myös, miten sana olisi hallussani, ja sehän ei sitä ollut, mutta minäpä en vähällä tuota uskonut, enkä edes vieläkään...

Että onpa noita mappeja joka hylly ja kaappi täynnään. Sitä yhtä ja samaa, mitä alunperinkin. Huitaisten tehtyä, ajatuksetta aherrettua. Koska tekeminen tärkeimpänä, ei laadulle liputettu vähääkään, enkä olisi harkitenkaan enempään yltänyt, sen verran spesiaalihommaa tuollainen.

Mutta miten muutenkaan olisin osannut täyttää päiviäni, koska rutiininomaista työtä ei enää ollut. Ei minusta ollut nurkkien siivoiluun, olontäytteenä, ihmisiä olisin toki tarvinnut seurakseni, mutta mistä sellaisia tielleni ilmaantunutkaan?

Tätä samaa konstienhakua se on nykyinenkin maailmani. Pyhäpäivät niinä vaikeimpina ja kun toiset hakevat seuraansa kylässäkäynnein ja muine lähtemisineen. Minä vaan oleilen neljänseinän sisällä ja koetan hakea mielelleni tyyneyttä, istuen tietokoneen edessä ja laittaen tyhmiä ajatuksiani johonkin järjelliseen jonoon. Lyhyet ajatelmat olisivat hakusessa, mutta kun en osaa niin en osaa. Sama koskee suorasanaisia juttuja, jotakin toki kymmenissä vuosissa oppinutkin, mutta hyvin kevyin kantamuksin silti.

Ei ole seuramieheksi tällaisesta luuserista ja jolla ulkoiset edellytykset nekin huonot. On vaan kestettävä tulevien päivien haasteet, mieluummin nöyränä kuin pöyhkeänä. Joittenkin osaajien neuvonnasta olisi varmasti suurta hyötyä, etenkin tämän mikron käytössä, toki veljeni antanut tuiki tarpeellisia neuvoja ja ilman häntä en olisi päässyt eteenpäin pätkääkään. P.P. (19990419)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 79)


80 Nyt on kevättä!!!

Mitä kaunein kevätpäivä tänäänkin, ei tosin oikein korkea lämpötila, mutta ajankohtaan nähden sopiva. Itsellä tässä tuntuu kyllä olevan vähän kapuloita rattaissa, ellen pahoin erehdy. Mistä johtuukaan tämä tällainen? Kait se on merkki huonosta omastatunnosta ja sen sellaisesta. Onhan minulla itsekriittisyyteen toki todellista syytäkin. Ettäkö mitä sellaista? No, enpä rupea tuota analysoimaan, vaan yrittäen ohittaa mitä pienemmin kahnauksin.

Se ihan jokakeväinen jäsenien kolotus on taasen ajankohtaisena kimpussani, ja muun krempan ohella ei niin iloista mieltä mistään edes löytäisi. Ja olisipa hyvä keskustelukaveri, jonka kanssa voisi puhua ummet ja lammet. Näin pääsisi mieltä painavista ainakin siksi hetkeksi eroon. Usein on niin, että kun ihmistä alkaa painaa joku asia, hän lähtee kylille ja etsii sieltä uusiutumistaan, niin käsitän velimiehenkin tekevän, koska ei paljon kotona jaksa viihtyillä.

Tekee töitä meillä tuona ainoana henkilönä, koska itse en sellaiseen enää tunnu oikein pystyväni. Ja olenhan niin paljon veljeä vanhempikin, joten on kait pieni oikeuskin olla jo sivussa toiminnoista. Pimeä syksy on minun suosikkivuodenaikani. silloin mieliala ja ympäröivä hämäryys soveltuvat olonkuvaani kuin nyrkki silmään. Toisekseen keväässä on tuo uudelleenheräämisen ihme, sinä jokavuotisenaan. Kun lumet ovat sulaneet, (kuin juuri nytkin) ja vehreys alkaa lisääntyä päivä päivältä, se saa vanhankin aistimaan niitä entisiä tuntojaan ja kaikkea sitä, joka niin vahvasti satutti sydämensyrjää.

Tänä päivänä sula etenee juuri näkökentästä vasemmalle, Kaitasaarensalmeen ja Virojoen suunnasta Korpisaareen saakka toisaalla. Ensiviikolla luultavasti selkäkin puhdistuu jäistä ja saamme iltapäiväauringon paisteessa ihailla välkkyvää rakasta kotilahteamme, mikä aina herättänyt ihmisen aistimaan luonnon suurta ihmettä. Kun sanon, että syksy on vuodenaikani, en tarkoita sitä, ettei esimerkiksi keväässä olisi sitä suurinta taikaa ja lupausta. Siinä on sitä parhaimmassa muodossaan, ja syksy taasen on kuolemisen ja uneliaisuuden aikaa, jossa koen virheitteni vähiten näkyvän.

En minäkään ollut tällainen vätystelijä töissäni kuin nykyään. Yritin tehdä voimieni puitteissa sen mitä suinkin voin, toki laatu oli silloinkin sitä alempaa tasoa.

Henkistä mitättömyyttäni tässä eniten surenkin. Minussa ei ole enää oikeastaan kipinää mihinkään? Toisekseen, en ole kuitenkaan vielä ihan loppusuoralla oloissani ja toivonkin hartaasti, että löytäisin hukkaamani yrityshalun lähitulevaisuudessa käsille. Huteruudentuntu ei ole välttämättä toden kanssa ihan yhdensuuntainen, tai ainakin niin oletan.....

Tänä iltana on taas saunapäivä, kuten jokaisena keskiviikkona ja luantaina. Yritellään pestä siinä samalla tuntommekin puhtaammaksi. Jaksamme iloita. P.P. (19990421)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 80)


81 Tätä tällä kertaa

Olen mielestäni itsetuntemuksen jalolla asialla. Ei niin, että hakisin hyviä omia puoliani, vaan tasapuolisesti moniinkin eri suuntiin. Tietokoneasiat, nekin välillä trenkkailevat. Kirjoittimessa saattaa olla toimimiskatkos ja siitäkö mieli ärsyyntyy tavattomasti. Velimies sanoo, että hosun ihan turhasti liikaa, mutta sehän on aina ollut tyypillistä tällaiselle hermostuneelle ukkopahalle, mikä tässä koen olevani. Kun työt eivät enää maita ja ihan selälläänkään ei vielä viitsisi makoilla, joten jotakin pientä aivotyöskentelyä sitten.

Tuo kirjoitinhan se usein reistailee, eikä anna paperille kirjoitusmerkkejä, vaikka kuinka yrittäisi, niskan ollessa hiestä märkänä. Ja tämähän ei minua lohduta vähääkään, jos ja kun kuitenkin toivon sisimmässäni onnistuvani jotenkin. Itsekin sen huomannut, että kiirehtiminen aivan turhaa tohistelua. Kaikkeen voisi ja saattaisi suhtautua järkevämmästi ajatellen, mutta kuka sen pitkämielisyyden eteeni toisikaan? Olen ollut vuosikymmeniä ulkona yhteisökuvioista. Ei minua sinne mitenkään innoin edes haluttaisi, senkin tiedän taatusti.

Jokaisen kohdalla sama juttuja riippuu ihan itsestä, miten toivoo toisten itseensä suhtautuvan.

Kaikkea eteentullutta ei tosin voi käsittääkään, sen ollessa kuin jonkun huntuisen takana ja osan piileskellessä tiedostamattomuudenkin salakareissa. Mutta pitää esittää itselle kysymyksiä ja olla sillä tavoin utelias, kuin vain mahdollista. Itselläni on aina ollut paljon keinottomuutta asioissani, enkä sitä lähde väitteineni edes torjumaankaan. Luulenkin niin, etten olisi sen etevämmästi osannut edes parempienkaan ohjeitten kanssa.

Miten toisaalla nähdään kulkemiseni, sitä en todellakaan osaa tietää, en edes arvailla, silti luulen olevani suuremmalle osalle yhteisöä pelkkää ilmaa, jos sitten sitäkään? Ylhäältähän se minunkin apuni tulee, kuten kaikkien toistenkin. Se vaan on kiukustuttavaa, ettei osaa ja taida laatia käsikirjoitustaan siten, kuin sen toivoisi olevan. Yhteisiä asioita on silti aina pakkokin hoitaa, ainakin jonkunlaisen sovun taataksensa. Sillä ikuinen sotatila joka suunnalle kurtistaa mielen kuivatuksi rusinaksi ennen pitkää.

Saahan meillä toivemieltä olla ja sitä pitääkin, jopa vanhemmassakin vastatuulessamme, ovathan unelmat rikkautta jostain ihmisjärjellä tavoittamattomasta sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Mutta paheemme seuraavat meitä kuin hai laivaa, olimmepa kuinka toivioretkellä tahansa. Emme pääse etäälle vanhasta aatamistamme, vaikka kuinka räpeltelisimme erilaisia kuvioita omaksi parhaaksemme. Kivoimmat hetkemme ovat aina sisältäneet ystäväihmisen läsnäoloa, muistelisimme heitä sen tähden auttajinamme.

Perusluonteemme on etumme ja tappiomme, eivätkä ne suinkaan keskenänsä aina mitenkään riitele, ollessaan yksikkömuotoisesta lähtöisin. Tämä olevaisuus on sitä meidän tannertamme mitä suuremmassa määrin, ja kaikki liian ylhäälle kurkottelu antaa herkästi nollan numeroksemme, noin kouluarvostelutaulukolla tarkkaillen. Että minkätakia yhä ja aina pyrin takertumaan näihin kysymyksiin, olkoon oikeuteni ja vaikka tuhat kertaa samoja ympyröitä kiertäen. Mitä elämä on opettanut, sekin hyvin suppeasta vinkkelistä nähtyä.

Huomenna on jo vapun aattoja luulen että viinit sun väkevämmätkin nestepitoiset valahtelevat kurkuista hyvinkin luikeasti alas. Ja vappuna sitten enemmänkin kohennellaan kohmeloita uusilla kopsueväillä, jos niitä vielä saatavilla. Yleensä juhlien jälkeen laittaa ihmettelemään sitä, että miksi kaikki roskaavat remutessaan paikkoja, eivätkä edes yritä toimia toisin? Jos opettelee sellaisen tavan, ettei heitä mitään maahan, ei juhla-aikaankaan tunne tarvetta toimia toisin.

Lieneekö sitten niin, ettei päissään tahdo jalat edes tavata maahan ja liidellään omissa hurmioissa mistään piittaamatta.

Ehkäpä ollaankin pienesti vielä jotenkin metsäläisiä, senhän näyttävät myös sodat Joita parhaillaan ympäri maailmaa käydään. Balkanilla hätyytellään rauhallisia siviileitä kodeistaan, miesten joutuessa monasti tapetuiksi ihan ilman omaa syytään. Onneksi Suomi saa olla rauhassa noilta aseitten kalisteluilta, mutta sotiemme muistot meilläkin vielä mielissämme tuoreina. P.P. (19990429)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 81)


82 Vappu se meni jo...

Vanhastaan muistaa, että vapunseudussa on kylmää ja sateista. Niin tänäkin vuonna. Huhtikuussa oli hyvinkin lämpimiä päiviä ja aivan erikoisesti siinä taaksejääneessä. Jossakin Suomessa mitattiin 21 asteen lämpöjä. Täällä meillä jäi johonkin 17 asteen seutuville. Tosiaan kuunvaihdetta lähestyttäessä alkoi kylmeneminen ja sateisuus, ei kyllä ihan näillä seuduin sadellut mutta Helsinginpaikkeilla kyllä. Eilen aamulla (siis sunnuntaina) tuli lunta tuutin täydeltä, jopa useita senttejä.

Ihan talvelta tuntuva sää, paitsi, että meri on sula ja vedet vapaat. Päivän mittaan kuitenkin lähti, tai paremminkin haihtui olemattomiin ja viime yönä pakkasta ja nyt aamulla härmää maassa. Luvassa on koko viikoksi koleaa, joten takatalvihan tämä selvästi. Hain äsken puita uuniin, sillä huoneet käyvät liian koleiksi ilman lämmitystä. Tosin tupaa on tarvinnutkin lämmittää joka toinen päivä pienellä puumäärällä ja nyt laitoin kaminaankin pieneksi pilkottuja puita hieman, ettei niin sähköä tuhlaantuisi.

Jäittenlähdön jälkeen tulee usein kaisloja rannoille, niin tänäkin suven alkuna. Teemu lähti traktorin ja lanan kanssa vetelemään noita maalle ja koska rannan alavassa kohdassa niille hyvää tilaa, noitten maatuessa hyvinkin pienessä ajassa olemattomiin. Puissa on jo silmut selvästi nähtävillä ja etenkin tuomissa pienet lehdenalutkin. On mukavaa seurata kevään edistymistä,

siitä ei lakkaa pitämästä, päinvastoin... Itse tässä vanhenee ja vanhenee, mutta samalta se suventulo aina ja yhä vaikuttaa.

Tekemisen kapasiteetti kyllä on vähennyt minimiinsä, eikä siitä enää alemmas oikeastaan pääsekään. Joskus on mieli täysin maassa ja tuntuu kuin kaikki vaivat kertautuisivat kaksinkertaisiksi. Halut suuntautuvat väärille raiteille, eikä niine ajatuksineen pääse kuin pelkkään omaan tyhjäänsä. On minulle sanottukin, että sinä toheloit asiasi. - Totta se on ! Pieleen menneitä kyllä riittää ja etenkin silloin kun tunteet ovat ukkoa pusikoihin vieneet. Häpeän tietysti omia huonouksiani ilman estoja ihan.

Moni juttu kyllä saanut omassa päässäni liian suuria merkityksiä ja mitä ei edes muualta olisi huomattu, mutta pidin omine melskauksineni huolen, että julki tulivat. Haaveet kaatuivat mahdottomuuksiinsa ja mikä kumma minua sellaisiin ajoikaan? Täysin järjellä käsittämätöntä? Uskoin omaan vaistooni, eikä sillä ollut vähääkään johdatuskykyä, ei maalinlöytämismahdollisuutta. Monenlaista röpellystähän minun tekemiseni työnkin saroilla olivat. Kunhan sinnepäin, ja se sai riittää...

Vaikka vaivojani valittelenkin, en aivan tosissani itsestäni ihan potaskaa kaikessa varmasti etsi. On takuulla sellaisiakin puolia, että julkikin voisi niissä käydä. En tarkoita musiikin parissa vietettyä aikaa, vaan sellaisia juttuja, missä joukossa sanallisella annilla voisi olla jollekin tai joillekin suoranaista hyötyä, ihan tuon vähäisen elämänkokemukseni johdosta. Joku voi ajatella minusta niin, etten mitään osaisi yrittäenkään, olen kuitenkin asiasta toista mieltä. Arkuus on ollut kapulana rattaissa tietysti sekin.

Avuttomaksi tunnen itseni enimmin sellaisissa tilanteissa, joissa kädentaidot tulisivat kysymykseen. Toinen se, etten väkisten löytäisi keskustelunaiheita ihmisten arkisten puheitten parissa. -Hehän käsittelevät usein toisten ihmisten sukuja ja kuka kenellekin sanoi ja mitä...

En ole kiinnostunut asioista sillä tavoin, en halua edes kuunnella tuollaisia selityksiä. Minulla olisi tarve jutella enemmän henkisellä tavalla, olla mukana sellaisissa, mitkä peilaisivat mielen herkkyyttä ja sielläolevia voimavaroja.

Tällainen vaikuttaa, kuin luvittelisin olevani jotenkin keskitasoa älykkäämpi. Tyhmempihän minä olen ! On vaan se ikuinen tarve etsiä mielensuunnilta mahdollisuuksia, sen myötä oikeita polkuja tallattaviksi ja koska elämä alkaa olla illassaan. Pyhiä asioita myös mietin näine vähine eväineni, enkä pyri julkituomaan sitäkään kaipuuta, mikä eloani ilahduttanut suuresti. P.P. (19990503)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 82)


83 Toukokuulla...

Nyt eletään toukokuuta kylmempänä kuin aikoihin. Vapustahan se alkoi tämä kylmä jakso, mihin ei koskaan totu, etenkin kun huhtikuun loppupuoli oli hyvin lämmin. Tarpeetonta marista ilmastosuhteita, koska elämme näin pohjoisessa olevuudessa. Vehreydentulo on lähes pysähtyneessä tilassa. Tuomet ovat alkamassa vihertyä, mutta nyt vartuskelevat lämpimämpiä säitä.

Kaikessa havaitsee odotuksen elkeitä ja tarvitaan sadetta kuin lämmintäkin, että suvi todella hupsahtaisi täyteen tuloonsa.

Kevätväsymystä havaitsen itse tykönänikin. Tosin voimia ei enää sitä entistäkään määrää, jonka todella hyvin käsittääkin. Lorvioloisena tekee vaan sen vähimmän, eikä tosiasiassa ihan sitäkään. Sain polttopuut pinoiltua ja sehän se selkää koetteli todella. Näiltäosin ollaan tavanomaisessa. Teemu hommasi Anjalle polttopuut ja ne ovat sahattuna odottamassa halkomistaan. Anja esitti, että hän pitäisi halkomistalkoot. Olin tuosta erimieltä. Tuntuisi nololle, kun meitä on monia velimiehiä, ei tosin enää kaikki parhaimmillamme.

Oma selkäparkani laittaa aina kyykkimishommissa hanttiin. Hyväähän se muuten tekisikin tällaiselle laiskanpulskealle papparaiselle. Yleensä jo työn mainitseminenkin saa jo vilunväreitä pintaan, sen verran työlääksi tekeminen muodostunut tänäisinä päivinä. Uskoisin kuitenkin, että henkistä herpaantumistahan se ainakin osittaisesti on, eikä pelkkää lahon kropan puutumista.

Tekeminen toisi ajankulua muassansa, lisäten hukkaan joutunutta tarmonripettä etuisuudeksi ilman verukkeita.

Kun tämä minun kämppäni on päivänpaisteella liian kuuma, johtuen suuresta ikkunasta, päätin tilata siihen sälekaihtimen. No, Uudessa Summassa lähin kaihtimia valmistava liike. Annoin puhelimessa olevalle naiselle mitat, ja hän sanoi, että aikaa kuluu siinä puolitoista viikkkoa, jonka jälkeen mies soittaa meille, ennen tänne tulemistaan. Ihmettelin mielessäni hieman sitä, miksi pitää tulla moiset verhot paikoilleen laittamaan, saataisiinhan me itsekin nuo paikoilleen. Taitaapi olla vaan sitäkutia, että otetaan markat pois.

Huomenna tulee tuosta tilauksesta kaksi viikkoa, eikä hiirenhiiskaustakaan ole asiasta kuulunut? Olenko niin huono selittäjä tosissaan, ettei asian vastaanottaja ymmärtänyt sönkkäyksestäni ja tuontakia homma jumittunut paikoilleen? Kysyin samalla säleverhon hintaa, enkä oikein saanut selvää, mitä siitä asiasta tarkasti ottaen sanottiin? Ehkäpä ovat hyvinkin suolaiset hankittavat? Mutta olosuhteet huomioiden, ne ovat tuikitärkeät silti. Alunalkaen tähän huoneeseen tuli liian suuri ikkuna ja ikkunaseinää ei jäänyt kuin hieman kummallekin puolelle.

Kaikenlaista sitä pitää ollakin, enhän ennen niin lämmintä pelännyt, mutta nykyisin on tukalaa jos vähänkin porottavammat ilmat.

Toissakesän syksypuoli oli tosi helteinen ja silloin havaitsin itseni sellaiselle kestämättömäksi. Oli tosi uuvuttavaa, lämmön noustessa lähemmäksi kolmeakymmentä astetta ja päivän pitkin torppa kävi ihan mahdottomaksi oleilla. Viime kesä sensijaan oli sateinen ja viileä, siilon taas paleli turhan paljon. Nämä kokemukset todistavat siitä, ettei vanhan ukon kunto olekaan se ihanteitten mukainen, vaan arka erilaisuudelle sen monissa säikeissään. Ensi pyhä onkin sitten jo Helluntai. Teemu lähtee invaliidiporukan mukana Italiaan viikoksi. Koskelan Lauri pyysi huonetoverikseen miestä, on tietysti mukavaa, että tuttu kaveri siinä, kenenkanssa voi rauhassa haastella, sun muuta...

En tiedä tarkalleen keistä reissuporukka oikein koostuu, mutta ainakin osa sotainvaliideja.

Onhan se Teemu veljelle jälleen uusi kokemus päästä näkemään sitäkinpuolta Eurooppaa, ilman pitkiä bussiköröttelyjä, meneväthän sinne lentäen, ja joka vie kait kolmisen tuntia suuntaansa. Itse en ole käynyt pitkiin aikoihin, en sitten missään. Ainoa kotoapoistumistapahtuma lienee näinä vuosina ollut tuo pelimannien päivän kestävä kesäretki, toki jokakesäisenä sitten.

Näin ne tällaisen joutomiehen ajat maleksivat. Kunhan terveyttä riittäisi, siitä kiittäisi. P.P. (19990516)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 83)


84 Totuttuihinhan tuijotamme

Minut ainakin mielletään sellaiseksi, että olen kaavoihini kangistunut. Tuo pitänee myös paikkansa ihan kirjaimellisesti. Entisenlailla, jos vain mahdollista, eikä siitä mielin luopuisikaan.

Sama koskee useimpia mieltymyksiäni. Kaikki juuttuminen ei tosiaankaan ole yhdellekään meistä eduiksi, ei sitten ensinkään. Ajattelen jo sitäkin, miten osaan suhtautua Jyrkin talonteko-hankkeeseen, koska tulee tuohon raunion taakse heti. Saattaapi olla moiseen totuttelemista ja sietoani kysyvää kuitenkin.

Ennenkin on tullut sellaisia tapauksia, jotka rytisyttäneet rakenteitani ja ihan vähäisinä vielä.

Tosiaankaan en tahtoisi nurkillemme lisärakennuksia ja jos se minusta yksin riippuisi, voisin olla nykyistäkin hankalampi. On vaan niin, että olen asioissa vain yhdellä viidenneksellä, eikä mahdollisuuttakaan vaikuttaa mitenkään enemmän. Tällaisin asentein tulen kyllä leimatuksi äijäksi ilman muuta, sehän on selvää. Saattaa kyllä olla niinkin, että taipuisuutta ajan kanssa hyvinkin löytyisi ja jopa ihan mielinkin, mutta vasta monen hankauksen jälkeen. Toki en tahdo olla jarrumiehenä hyville asioille, en ensinkään.....

Ja sellainenkin vaihtoehto saattaa olla mahdollinen, että kuukahdan ennen uuden talon rakentamista hyvinkin. Rajallisuudelleni on vanhakantaiset selitykset. Olin jo lapsena arka poikanen, enkä sen suomin mahdollisuuksin tullut edes hyväksytyksi alkuunkaan. Huomasin tuon syrjinnänluonteisen herkkänä ympäristöni tarkkailijana äkkiä. Laisteni kanssa kyllä mejusin ja ilakoin, enkä muistanut ajatella sitä, etten ole oikeastaan onnistujaksi luotukaan. Rosta ulkomuotoni on kiusannut myös aika tavalla, ja tehnee sitä vielä tälläkin hetkellä? Tuolla lailla ajatellen on tietysti ihan torvi, mutta minkäs sitä luonnolleen taitaa.

Sielunpuoleni olisi tahtonut kyllä löytää päteviä tarkoituksia, mutten sellaisia koskaan lähelläni havainnut, ja tuskin olin niin näkemätön, etten olisi lähentymistä huomannut. Yksinäiseksi ei tulla omaa tahdotta, senkin tajusin varhain. Aikaa olisi ollut vaikka kuinka, jos vaan remelit sitkeimpinä, mutta näinhän ei toki koskaan käynyt, surullista tunnustaa. Mutta jokainenhan vastaa kohtansa täytännästä ennen muuta. Tarpeettomuuden tunne, se on kovaa kohdallaan sille, kuka tyhjyyden kaukaaloonsa liikaa katsellut. En sano koskaan tuohon tottuneeni ja vaikka ikäni joutunut maljastaan juoskenielemään.

Eihän kukaan yksinäisyyttä edes tuntisi, ja jos ulkopuolelta vahvasti muistettu, mutta kun ei sellaista onnea, pitänee vaan todeta, että jokainen taaplaa tyylillään. Yhden ihmisen asia on vaan yhden ihmisen asia, turha siitä suurta numeroa tehdä ja etenkin kun ei pussissa täysitehoisia jauhoja alun alkaenkaan. He, jotka onnistuivat yrityksissään, he ovat ansainneet juhlansa, kuin muunkin sisällön päiviensä piristeeksi. Arka on siinäkin mielessä alakynnessä, koska ottaa jutut liian vakavasti, näin moitteittenkin tiimoilta luonnollisesti. Jos ivaa luulee kuulevansa, siitä tulistuu ja alkaa itse sättiä muita ja ilman vähäisimpiäkään perusteita. Se on sotimista, vain tappiomielialoissa.

Elämä on meillekin hyvin rakas ja arvokas, puhummepa nyreissämme vaikka jotakin muuta.

Minäkin kiitän päivistäni vähäisen kykyni mukaan. Se ei tietysti riitä mihinkään, kuten eivät vähäiset tekemisenikään. Myös vähättelyäni on arvosteltu, ja jopa luullaan että se on itsekorosteista pohjiltaan. Uskallan silti sanoa olevani vilpitön lausumissani, enkä juuri ylilyöntejä harrastanut ensinkään. Kädentaidot myös minulta puuttuvat, ja se onkin paha puute todella. Vaikka mitä olisi yritellyt, ei kunnon jälkeä syntynyt. Ja vertailtaessa toisten vastaaviin, häpeäähän joutuu kokemaan, ellei suoranaista munausmieltä.

Toki minäkin tein nuotteja sun muita sanaräpellyksiä, mutta tällä vähäisellä omalla tavallani, ei muuta. Ja kyllähän niitä tehdessään nautti todella, jos sitten väsyikin, ainakin mitä tulee silmien rasitukseen. Kaikki on jo jäänyt taakse ja tällä erää vaan enemmän tätä tietokonetta kutitellen. Sepä ei aina tahdokaan olla kanssani ihan samaa mieltä, laittaen raapimaan kaljunsyrjää, todella tiukkina mietintätuokioina. Mutta periksi ei ole vielä ihan annettu, onneksi. P.P. (19990520)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 84)


85 Tuli kesänlämmin

Nyt se vihdoin saapui, nimittäin kesä! Vapunpäivästä saakka on ollut harvinaisen kylmää, ettei ulkona liiemmin tarennut möllistellä tätä maailmanmenoa. Vanha sanonta kuuluu, että Eerikin-päivänä on aina holotna. Mutta tänä vuonna Eerikinpäivä oli jotensakin lauha, sellainen pilvipoutainen. Koko ajan ilma vaan lämmennyt, ihan päiväpäivältä. Eihän nytkään mittarin mukaan kovin helteistä liene, mutta aiempaan nähden suloisenmakuista, jos näin uskaltaisi sanoa.

Eilen haettiin Teemun kanssa Uudesta-Summasta sälekaihtimet, jotka aiemmin tilasin. Ja siltä varalta, ettei tämä oma kämppäni paahtuisi sen kuuman uunin tuntuiseksi.

Jollakintapaa hieman näin aluksi kiusaa tuo raitaisuus, mutta siitä hyvä, ettei aurinko räkitä suoraan huoneeseen. Näin säästyy telkkari sekä muukin liialta kuumentumiselta kesäisin, ja eiköpähän tähän hieman hämärtyneeseen huonetilaankin totu pienen ajan kuluessa? Tietokoneella olen rämplännyt valokuvia suurentaen. Se ei ole halpaa lystiä ensinkään, sen verran kalliita paperit kun värikasetitkin. Pelkkä kirjoittelu tulee toki paljon halvemmaksi, mutta eihän raha saa olla se ainoa tekijä mihin tuijotetaan.

Ongelmia kyllä riittää mikron toimintaa ajatellen. Tulostin nikottelee useinkin niin, että kerran tulostettuaan jää vartuskelemaan moniakin käskyjä ja eikä aina sitenkään suostu nöyräksi.

Minulla on kyllä niin herkästi palavat päreet, että henkisiä kiroustiloja aika ajoin. Toki on mukavaa sen tähden, etten toisille sillä hetkellä pysty ärtyilemään, vaikka tuleehan näinkin laamineeksi ulospäistäkin äreyttä. Kuvatulostuksessa on ollut harmina se, että niihin usein tulee valkoiset raidat? Suurta kuvakokoa käyttäen aina kolme kappaletta kuhunkin. Joskus taas tuo harmi ei ole kiusana ensinkään?

Se, että täällä ostettavissa koneissa pitäisi olla suomenkielellä kaikki ohjeet, mutta näinhän ei vähimmästikään ole. Pitää vaan kokeilla ja kokeilla.... Jos olisi taho, mistä kysyä ongelmien tullessa, säästyisi monilta tukaluuksilta. No, kyselinhän ihan tuossa toissapäivänä, miksi photo-kasetti ei koneessani toimi, tekee vaan pelkästi puolta kapeampaa tulostusta. Langanpäässä oli hyvin tietävä kaveri ja joka puhui kerkeästi neuvojaan, eikä ajatukseni ehtinyt mukaan lähes ollenkaan? Silti, kun kävin koneen ääreen, se kapeus hävisi melkeinpä itsestään, söhläsinhän kyllä erilaisia juttuja, mutten tietoisesti siltikään osannut.

Tulostimen koukuttelu ei haittaisi varmaankaan monia, mutta minulle se on kiusallinen juttu.

Ensiksi se, että haluan kaiken tulostettuna, on ominta minulle. Teemu saattaa loimia koneen ääressä rajatta, eikä tulosta liuskaakaan? Olen tottunut siihen, että tehdyn jälki näkyy siinä paikassa, eikä vaan jossakin tietokoneen muistissa. Harrastelen näitä omaksi huvikseni ja huvi tuo usein myös ongelmaiset mukanansa. Sen verran pilkkoutunut olen sisäisesti, että ärheet kipinäherkkiä, kuten koko ikääkin ajatellen. Miksi näin on, sitä en ole itselleni osannut selvittää, kait minut luotu tällaiseksi hätäräpyksi ja joka ei ole malttanut koskaan edes opetella oikein asioita.

Esimerkiksi veljieni kätevyys on ihan muuta kuin minun.

En takuulla olisi osannut laittaa sälekaihtimiakaan kunnolla, ja minkä Teemuveli hoiti totutun onnistuneesti. Peukalo keskellä kämmentä syntyneenä tiedän mistä tässä puhun. Kömpelyys on

sitä minua, enkä opetellenkaan olisi edistynyt sisaruksieni tasolle, en sinnepäinkään..... Mutta uusi päivähän se on minullekin tähänasti noussut. Onneksi en ole tupakkamies enää, ja tuskin tupakoiden enää eläisikään, sen verran vaarallista puuhaa savukkeitten röyhyttäminen. Viinakaan ei ole minua muassaan vienyt, sensijaan moni muu tapaintottumuksen häiritsevä. Teemu lähtee Helluntaina Italiaan sotainvaliidiporukan matkassa. Toivottavasti ilmat suosisivat, ettei sataisi tai olisi muuten liian viileätä. Lentäen sinne menevät, eikä siinä aikaa kauaa hukkaannu.

Itselleni tällainen hiljaiselo on sitä parasta terapiaa. En kaipaile minnekään kotoani, vaan viihdyn, mutta ystäviä saisi siltikin olla tukena ja turvana, näinhän eivät asiani nykyisin suinkaan ole. Kömpelyys asuu meikäpojassa kuin juurillaa nollen. -Elämälle kuitenkin kiitos! P.P. (19990520)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 85)


86 Miten kivaa kesää...

On tosiaankin hienoa, että kesä viimein tänne saapui. Huhtikuussa kyllä oli silloinkin lämmintä ja melkein tällaista, mutta nyt puhkeaa lehtipuuhun kaikessa koreudessaan. Siivoilin, imuroiden helluntaita varten ja sen jälkeen käveleksin navetanvintillä, jonkaperään jäin tuohon pihalle kiikkuun istuksimaan. Luonto on ihan fantastista, eikä löydä sanoja sen selittämiseen. Kuunnellessa lintujen laulua, tulee eittämättä mieleen entiset ajat, ja nekin, kun äiti vielä sai olla seuranamme.

Mutta luonnonlakihan on sellainen, ettei täällä kukaan voi aikaansa enempää oleilla, ja vaikka kuinka tahtoisi.

Juuri kesänvihreyden tullessa, herään minäkin oivaltamaan luonnon suurta ihmettä. Voinen sanoa senkin, että ihan pakahduttavaa purkeaa tuolta mielensyrjästä. Sanoinkuvaamatonta kiitosmieltä, että saa tällaista vielä näin vanhana katsella ja kokea. Näkymä on suuren taiteilijan aikaansaamaa, sellaisen; jota ihmisen pitäisi pyrkiä ymmärtämään siinä vähäisessä muodossa, jossa vain sitä tehdä voimme. Tulee tunne, että saisi olla joku kaveri lähellä, kenelle kertoisi havainnoistaan.

Mutta eihän meikäukko sellaista ole vielä tähänikään löytänyt, eikä toki löydäkään koskaan. Ne asiat ovat parempia ja edistyksellisempiä varten, sen toki minäkin käsitän. Vuodenaikojen muutokset ovat niin erilaiseenvieviä, ettei sanat riitä mihinkään. Iltapäivin tuo välkehtivä kotilahti on niin kaunis, ettei mitään vertaistaan mielestäni missään. Paikka jossa asumme on sopivasti ja jopa sitä ajatellen avarrettu rantaanpäin, että näkymä tarpeeksi leveänä sinne.

Eihän se minun keinoillani sellainen olisi, mutta velimies hoidellut homman, jopa toisen velimiehen tontillekin puuttuen. Jotkut näkisivät tuollaisen liikana edun tavoitteluna, mutta meistä tässä vanhassa talossa asuvilla on meilläkin oikeutemme omaan viihdynlisään, sillä tämä paikkahan oli ensin, muut vasta sen jälkeen. Aika on ajanut meikäläisen ohi jo ajat sitten. Elän paikoillaan ollen, enkä liiemmin käytä niitäkään keinoja, jotka hyvinkin asian edistäjinä. Mutta kun saa nähdä tämän kaiken, saa kokea kuin aina vuosittaisen uuden juhlan, ei voi olla siitä kiittämättä, ei kantaansa määrittelemättä.

Suurin mestari on myös suurin joka suhteessa, ja olisi tosi onnetonta olla uskomatta mitä meidän hyödyksemme tehnyt vuosituhansia, luultavasti samoin eteenkinpäin. Jotkut pyrkivät suhteuttamaan historiantutkimusta ja uskonnollisia, yksi yhteen. Eihän se ole tarpeen. Pitääkin olla ihmiselle käsittämätöntä, ja että hän muistaisi oman vähäisyytensä ja mitättömyytensä. On vaan surullista että ihminen tänäisenäkin päivänä esittää julmaa luonnettaan, mikä räike immin näkyy Balkanin tapahtumissapa ihan puolin ja toisin. Ei ihminen ole mitään olemassaolonsa aikana oppinut, eikä hevin opikaan. Mutta jospa joskus heräisi ihmisyys. P.P. (19990521)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 86)


87 Helluntaina

On tosiaankin heleä kesäinen ilma, jonka kyllä ennustetaan päivänmittaan muuttuvan epävarmaksi, sadekuuroinensa. On ollut jo monia päiviä tätä tällaista hienoa ja lämmintä. Kuuntelen radiokirkkoa samalla, kun tähän sanoja näpyttelen. Puolituntia lueskelin lehteä ja samalla seurasin mitä iskelmäradion anti oikein oli, tuohan jatkuisi vielä tälläkin hetkellä, mutta toimin kuitenkin tälläkertaa näin. Teemu lähti Italianreissulle tänä aamuna ja se kestänee viikon kaikkinensa, en kyllä ole tarkemmin kysellyt. Ei yksinoleminen ole minulle mitenkään harvinaista ja suuremmin kiusaatuovaa, tai kyllähän se jonkinasteinen tauti on ollut jopa kymmeniä vuosia.

Pitää koettaa nähdä asiat oikeassa valossansa, ja muutahan ei edes vaadita.

Ihminen joutuu elinaikanaan monien valintojen eteen. Sellaistenkin, jotka sielua rassaavat. Kun on kokenut asioita minun tavallani, ei liiemmin enää huomiselta ihmeitä odottele, pikemminkin niin, että kunhan terveyttä tällaisenakin riittäisi, siinä olisi kylliksi. Tuttuahan se utopioitten haalinta minullekin on ollut. Iskin kirveeni kiveen, että säkenet säihkähtelivät. Monet sellaisista tiesivät ja varmaan hieman vinosti hymyilivätkin, ajatellen: on siinä mies mennyt etäälle mahdollisuksistaan. Läheisyydentarve ei ole itsessään mikään suuri synti, kunhan ei toimi niin, että ympäristölleen rasitteena.

Koska ihmiselle on annettu useanlaiset tarpeet ja vietit, joskus saattaa käydä niinkin, että sellaisiin sotkeutuu todenteolla. Pitäisi muistaa ensiksi ne tärkeät rajoittavat, eikä etsiä luvatta aidanrakoja, sun muita kuviteltuja kinttupolkuja. Toivomalla toisten mielestä väärin, antaa aihetta huomautuksille, ja sitä seuraavalle ylenkatseellekin. Ei saisi katsella asioita, ikänsä unohtaen. Ei pitäisi luulla omaa viehätysvoimaa todelliseksi ja yhteisesti nähdyksi. Vaaroihin meistä joutuu jokaikinen. On houkutuksia siellä, ja on houkutuksia tuolla, mutta sellaisissakin tulee kysellä oikealta minältänsä, saako loimia, vaiko ei?

Vanhetessa kaipaa hiljaisuutta ja mietintärauhaa. On onni saada viettää päiviään ympäristössä, johon kaikkinainen vapaallaolo kuuluu. Kotilahti välkehtii kauniina päivänä mieltä lämmittävästi, pilviselläkin on enimmältään elävässä liikkeessä, toki peilityyni myöskin silmänlepona.

Ei pidä pelätä omia ajatuksiaan. Ei etsiä keinotekoisia viihtymismuotoja. Saa olla saamaton tekemistensuhteen. Saa olla peukalo keskellä kämmentäkin, ja suruntunteen unohtaen. Meidät on luotu iäisiksemme, eikä yhtäkään toista samanlaista tantereentallaajaa. Muistetaan kiittää kaikesta tuosta.

Pappi puhuu järkeviä parastaikaa radiossa, enkä yritäkään olla arvosteleva sanomastansa.

Nykyinen palvelus kyllä uudistuksillaan ei minua suuremmin miellytä, pitäisi antaa vanhojen kaavojen vaikuttaa, mutta nuoriso vaatinee muuta. He tarvitsevat rocktyyliään, heille sana aukeaa nykymentaliteetin keinoin. Tärkeintä kuitenkin se, että jaksamme olla kuuntelevia pyhien asioitten kohdilla, emmekä ala arvostella asioita oman näkemyksemme motittamina. Helluntain tarkoituksenkin tiedämme, ja jos hieman korvia höristelemme. Usein olen valittanut sitä, että pyhäpäivät ovat sietämättömän pitkiä ja ikäviä.

Se on tietystikin ollut väärin, ja ymmärrän mitättömyyteni tällaisten kysymysten kohdilla. Anteeksipyyntö ei kuitenkaan ole minulle ollut koskaan poissuljettu ja jota harrastanut aivan lapsesta saakka. Sanallisesti se ei toiselle kyllä toteudu, mutta sitäkin tähdellisemmin omassa hiljaisessa mielessäni. Olen lukea ja apua tarvitseva pieni ihminen. Miten se onkaan toteutunut, jääköön etevämpien määriteltäväksi Elämä on niin suuri lahja, ettei sitä edes arkisine ajatuksinensa käsitä. Hyvilläni olen myös siitä, että sisarukseni täällä elämässä, ainakin vielä joltisessakin kunnossa, mitä ei varmaan enää ainakaan vuositolkulla.

Erakoituminen on minun maailmaani tunkeutunut haittaa tuova, enkä siitä koskaan enää irti päässe. Harrasteissani olen tuonut yhäkin aina uudelleen esiin sen, etten ole tarkoituksella tyly ja yrmeä. Emmehän kyllä toistemme ajatuksiakaan osaa useinkaan suomentaa, sen verran vaikeaahan elämän ymmärtäminen kaiken kaikkiaan lienee. Itsehuolehtiminen on myös valoa. P.P. (19990523)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 87)


88 Vieläkin helluntaina...

Olen viettänyt pyhää tekemällä valokuvasuurennoksia, ja se ei näytä koskaan tulevan ongelmattomaksi. Sen minkä luulee jo selvittäneensä, se alkaa aivan yllättäen temppuilla. Kuutos kasetti kait alkoi väreiltään loppua, koska vanha kinkki tuppasi taasen esille? Sen näkee jo, ettei koskaan niin varmaa, ettei yhtään sekaannusta. Niskaa pakottaa ja silmät tuntuvat putoavan päästä!

Kun ukko on vanha ja raihnainen se kyllä luonnollistuu. Olisi valhetta sanoa, ettei tänäänkään kaihomieli olisi vaivannut, sitä on tehnyt ihan aamusta saakka.

Teemun ollessa ulkomailla viikon verran, joudun olemaan pelkästi itseni kanssa, eikä se varmaan pelkkää iloa ole huomisissakaan? Että kokee itsensä tuolla lailla avuttomaksi, surettaa tietysti, vaan ainoa keino odottaa yhäkin uutta päivää ja unohdusta entisistä. Liikaa tietokoneen räpläystä tulisi yhäkin välttää, eikä se saisi koskaan tulla vähääkään pakkomielteeksi. Selvää sekin, että jotakin pitää harrastaa, muttei pelkästi yksipuolisesti ja näännyttävästi. Kohtuudella kaikkea, sanoisi älykäs ihminen, ihmiset...

Ellei olisi näin rajallinen, lähtisi kylille aikaansa viettelemään. Mutta kun on tottunut tällaiseen kitumistyyliin, olkoon sitten niin. .. Ettäkö meikäukon olo pelkkää ruusuilla tanssimista?

Hyvänen aika! Onhan tässä taantunut ihmisenä, kuin myös yhteisön jäsenenä varsin paljon.

Toiset ovat minut hyljänneet siitä syystä, etten ole jaksanut olla vastavuoroinen, mitä kaikki yleensäkin vaativat ja että kävisivät kylässä meillä. Kun minulta loppuivat säännölliset soittokeikat, jäin omiin verkkoihini likoamaan, siis siten, etten enää osannut jatkaa pirteänä olemista.

Ei sitä toinen tiedä, minkälaista tällainen kutjuu oleminen perusteisesti on.

Alkaa melkein pelätä kaikenlaista lähtemistä, ja ellei pakkoa, se jääkin tekemättä. Liikkua pitäisi muutenkin kun vain terveytensä säilyttämiseksi. Henkiselle hyvinvoinnille pitäisi liputtaa yhäkin ja säännöllisin jaksotuksin. Näin rehutottumukset pitäisivät liiat kilot kurissa, eikä tarvitsisi surra suurta mahaansa ja heikkoa ryhtiänsä. Jos lapsena on älynnyt hoitaa kaiki npuolista kuntoansa, voi vanhempana jopa neuvoa heikompiaan. Itse olen elänyt erittäin väärästi, ja sen tähden kantelenkin tunnollani monenlaatuisia taakkoja, ehkä ei aina niin näkyvästi, mutta kuitenkin...

Omaa laiskistumista tulisi myös pelätä ruton lailla ja jos se saa vallan, siitä eroon pääseminen ei onnistu joka jepeltä, tämä omakohtaista havainnointia. Riuska ja energinen ihminen selviää kaikista tilanteista melkeinpä hetkauttamalla, ja jäämättä koskaan itsensä jalkoihin. Surumielellä saadaan vaan tukka harmaantumaan ja kaljukin lisääntymään ennenaikaisesti. Voima, mitä tarvitsemme, tulee ylempää ja ilman suuria vaatimustasoja. Kunhan pimeimmät tapansa ja tekonsa osaisi hyljätä, se riittäisi uuteen alkuun. Millä tavoin tämä kaikki tapahtuisikaan, se jäänee tilanteitten tilityksiin?

Ja on ihan hullua surra menetettyä nuoruuttaan, koskei sitä silloin ennenkään ymmärtänyt. Huomiseen tähtäilyä ei tule konsa jättää kesannolle, vaan väijysilmin sihtailla kaikkea kaunista yhäkin terävämmin katsannoin. Helppoahan sitä on katteettomasti lupailla vaikka kuuta taivaalta, mutta toteutumiskelpoisia asioita ei riipu kuin heldelmiä oksilla, ei sinnepäinkään! On muotia kertoa tarinaansa seikkailuväritteisesti, monien tarpeettomuuksien etsiytyessä siihen joukkoon. Ihmisen elämä on kuitenkin aina määrätynlainen sankaritaru, milloin enemmän, milloin vähemmän.

Kunhan hyvänkuiskeita kuulee, eikä sulje itseänsä paatumuksella pahoihinsa. Olen kyllä kehnoimpia, täällä vaeltajien valtakunnassa, ja vaikka yritän pyristellä satimieni saalistustarpeilta. Voinen kuitenkin jupista oman kokemukseni pohjalta, sillä mitättömyys mittauttaa kehnoja luonani liiankin antaumuksellisesti. Mitä kaikkea on tullutkaan tehdyksi tunnepuolen kuohahtelin, en silloin ajatellut rumia, enkä tahtonut kenellekään kiusaksi olla. Niin vaan pääsi useamminkin käymään, surullista mutta totta? Arkuus on vaivoista vakavampia, ja mitä tulee yhteistyökyvyttömyyteen. Minun ongelmani ei tarvitse olla sinun, jaksettaisiin jututtaa itseämme. P.P. (19990523)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 88)


89 Lämmintä ja viileätä...

Tänään on ollut monenlaista ilmanalaa. Tosinaan tuntuu kuin ihan hiottaisi, mutta taasen hetkenpäästä viileältä vaikuttavaa. Sellaistahan säätiedoitus lupailikin, vaikkei sekään aina kohdalle osu. Mietin sitäkin, miten Teemu veli siellä Italiassa olostaan nautiskelee? Ainakin sääkartoissa näytti hyvin punaiselta, mikä tietäisi hyvinkin lämpimät olosuhteet siellä olevan. Erilaista varmaan veli hakeekin, ja onhan hän tottunut liikuskelemaan muutenkin enemmän. Mikäs siellä suomalaisporukan seurassa onkaan oleillessa.

Teemulla on muutenkin enemmän joustavuutta olemassaan, sen hyvinkin tässä huomannut, ja hän viisveisaa minun marinoilleni siitä, että valittelen liikaa yksinoloa ja kuin sidon häntä kotonaolentaan. En toki sitä kiusallani tee, vaikka hän niin uskookin. Minussa on tuhannenlaisia puutteita ja vikoja, eikä mielentasapainokaan niitä parhaimpia. Kaipaisin jotakin sellaista, mitä ei edes olemassa. Probleemani sijaitsevat kahden suuren korvalehden välimailla, siis kupoolin varjoisissa.

Joskus ennenvanhaan herätyin tyttölasten suuntaan, mutta sehän oli tosivirhe silloinkin. Kuvittelin, että toinenkin tuntisi niinkuin minä. Tällä tavoin erkaantuu arjen pyrkimyksistään etäälle ja suo sijaa myös moitinnoille jollakin taholla. Eihän minullekaan olla suoraan tultu sanomaan, että olet pienesti pöpi, toimiessasi tuollalailla. Niin, ei muistaakseni kukaan koskaan?

Silti olen ollut havaitsevani ylimielistä asiasta perilläoloa katseitten kuin muidenkin vinkkien perusteella.

Vaikka innostuin nuorista tyttölapsista, en silti kadottanut tuota tyypillistä arkuuttani ja jonka olin perinyt geeneissäni ties mistä? Kaikki tekemiseltä vaikuttava, ei ollutkaan sitä, vaan pelkästi lievää enempää mielenkiintoa ja joka sai epätoivotun sävytyksen. Jos olisin uskaltanut puhua asioistani, en ikimaailmassa olisi joutunut niin nöyryytettyyn asemaan, kuin jouduin. Minun piti väistellä kyseisiä henkilöitä, tai ei olisi pitänyt, vaan tein siitä itselleni todellisen ansan.

Onneksi aikaa tuosta jo kulunut runsaaniaisesti vuosikymmeniä.

Myöhempiäkin mökellyksiä tililtäni löytyy, ja aivan lähimmän kymmenlukemankin raameissa.

Yksinäinen ukko hävittää omat rajansa sillä tavalla, ettei muista mitä on, eikä sitäkään, ettei ennenkään kukaan mukaan ripustautunut. Olisi vaan tarvinnut kurkistella tiuhemmin peiliin, ja ratkaisu näkynyt silmänräpäyksessä. Peilistä olisi möllistellyt epävarma tapojensa turmelema ikääntynyt miekkonen, jonka silmäinpälynnästä kaikki tietoisia. En ole luullakseni varastanut, enkä muutenkaan toiminut lainvastaisesti, paitsi joissakin ihan olemattomissa arvailutapauksissa, jos sitten niissäkään.....

Huonosta itsetunnosta ei ole kenellekään isännäksi, tai se estää jo olemassaolollaan enemmät suunnitelmat, sun muut koukeroinnit. Onhan minulta kysytty, miksi et ole mennyt naimisiin?

Haha! Vai että ihan naimisiin! Enhän olisi edes ketään kanssani olemaan saanut, saati siten, miten nyt yleensä yhdessä ollaan. Minun virheeni ovat estäneet edes sellaista yrittämästä, ja toden sanoakseni säästäneet myös yhäkin uusilta pettymyksiltä vähäistä egoani. Jos aivan lapsena olisi valmennettu rikkaampaan elämäntaitoon, olisin ehkäpä saattanut jonkunlaiseen tulokseenkin tulla, silti en näillä tiedostetuilla vähilläni.

Mutta koska olin sisaruksista vanhin, ja nuorempia syntyi kohta jälkeeni, ei minulla ollut lähellä sellaista mallia kuin olisin tarvinnut. Koulu sujui kuin jäitä olisi polttanut, enkä osannut läksyjäni yhtään. Ja miten olisinkaan osannut, kun kirjat pelkästi repun pimennossa ja poika muualla leikkimässä, tai uimassa kesällä ja laskettelemassa suksilla talvisin. Äiti koetti kyllä huolehtia hyvinvoinnistani, hänellä oli vaan niinpaljon muuta tärkeämpääkin tointa ja puuhaa.

Häpesin tosin itsekin omaa saamattomuuttani, eikä se lapsuusaikaan pelkästi jäänyt, vaan samaa syyllisyyttä kannan yhäkin puseroni alla.

Nyt jo tietoisempana siitä, että elämälläni on tarkoituksensa tälläkintavalla. Siitä kiitos! P.P. (19990525)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 89)


90 Arjessa taas

Helluntai meni pienessä ikäväntunnussa, olihan Teemu veli lähtenyt aikaisin aamulla Italian-reissulle sotainvalidi porukan mukana, heitä ei kertynyt tarpeeksi, joten ulkopuolisia otettiin jatkoksi. Eilinen maanantai oli sekin hyvin ahdistava. Miksi koenkaan tällälailla silloin kun veli on jossakin muualla? Olen kuin napanuoralla kiinni hänessä, vaikkei me useinkaan nokakkain olla, mutta tieto toisen lähelläolosta antaa sen välttämättömän olonrauhan, joka minulla on vähän heikoissa kantimissa.

Eilinen pilvinen päivä jäähdytti huoneet aika viileiksi, että piti kääntää pattereitten termostaatteja hieman päälle, olenhan viluinen ja huono verenkierto raajoissani. Silloin kun löytää itselleen jotakin toiminnallista, pääsee hetkeksi noista surkeista ajatuksistansa. Paikoillaanolo ei itseasiassa sodi mitenkään suunnitelmiani vastaan, olenhan vuosikymmenet kuikoillut tässä kotoisissa nurkissa ja löytänyt aina ulospääsyn pinteisistäni. Tarvitsen toisia ihmisiä, mutta en osaa tai jaksa lähteä pitämään yhteyksiä.

Kiusallistahan tällainen asioihinsa tukkeutuminen on, eikä sitä paranna tippaakaan se, että muistissakin yhäkin enemmän klappia. Tuo sai taas hyvän esimerkkitapauksen, kun en muistanut tilanneeni Musiikki viesti nimistä lehteä, vuosilta 1953 - 55. Se selvisi viimeviikolla kun Huusarin Miksa tuli pistäytymään meille. Oli ollut jossakin Ravijoella soittelemassa viihdesäveliä 50 vuotis-juhlissa ja samalla reissulla tuli tervehtimään meitäkin. Siinä sitten tuli puhetta, että onko täällä säilynyt joitakin vanhoja lehdyköitä tai muita vastaavia.

No sanoin; ettei meillä kait mitään sellaisia ole, ja Teemu lähti katselemaan omasta kämpästään ja toi nipun noita viestejä mukanaan. Olin äimänkäkenä, koska en muistanut moisia koskaan tilanneeni, mutta kun takasivuilla oli nimeni, pakko uskoa. Oletan muistavani kaikki tuonaikaiseni ihan selvästi, ja nekin kymmenet Elokuva-aitat ja tuolloiset kympin romaanit, ja joita jokaisella Virojoenreissulla kotiin raahasin, olinhan armoton lukemisen harrastaja, eikä yöntulokaan joskus estänyt ajan venähtämistä aamuun saakka kirjan ääressä.

Oli seikkailukeromuksia, oli jännityslukemistoja ja näitä kaikkia ahmin, joskus sekäpiitä karmivien säestyksellä. Hermorakenteeni on ollut aina mielestäni hyvin huono, joten pikkuasiatkin helposti tolalta suistivat.

Esimerkiksi se, että kun Kalle hevonen kuoli Esko veljen ohjastamana Yrjönälle paljonlumen aikaan talvella. Koin olevani kuin sumussa mieleltäni, ja oli otettava yhteyttä Korpelan Erkkiin, joka asui siihenaikaan meillä, että mitenkähän nyt tästä eteenpäin? Erkki totesi, ettei se maailma siihen kaadu, ja hänpä ostaa teiltä Ruosteniitysatä talon tontin ja niistä rahoista saatte hevosen ostoon mania. Erkillä oli puutavara sitten jo varattuna, mutta syöpä nujersi miehen ennen kuin ehti rakentamisen aloittaa. Esko veli ja Erkki kävivät hakemassa Tommi nimisen hevosen Vehkalahdelta. Tommi olikin luja rahtihevonen, mutta kaikenlaista pauketta se pelkäsi valtavasti, olihan sillä lautasilla vielä selvästihavaittavat sotanumerotkin.

Äiti oli minulle turvantuoja kaikissa eri merkityksissä. Laittoi meille ruuan, ja hänelle saattoi kertoa omista pulmista ja haittaisista. En kyllä ollut hänellekään mikään kuuliainen poika, kaikkea muuta. Kun tulistuin siinä saivat kaikki korvillensa, sellainen hillitsemätön kieleni etenkin nuorempana oli. Minua pistelivät melkein kaikki kaverit, etenkin vähätellen sitä, mitä milloinkin sekavasti haastelin ja en ole sen parempi vieläkään, ohjaileehan Teemu veli minua vääristä asioitten tulkinnoista nykyisinkin.

Hän väittää, etten osaaja malta kuunnella toisen puhetta, vaan alan höpöttää hänen mielestään puutaheinää. Onhan tuossa toki vinha peräkin, etten aina ole samalla aaaltopituudella kuin jutunkertoja. Likaiseksi koen myös oman mielikuvitukseni, onhan se vienyt asiattomien ääreen useinkin. Mutta maailmassani on myös ne kirkkaat kohtansa, en ainakaan tietoisesti kanna kaunaa kenellekään ja toivoisin, ettei minustakaan haittaa yhdenkään ihmisen kohdalla, toki toimin vaistonvaraisesti ja enimmin hätiköidysti. Kunhan ilo ei kohdallani milloinkaan ohittuisi. P.P. (19990525)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 90)


91 Kirjoitellaan...

Kirjoittaminen on halpa ja kiva huvi tekijälleen, ja sen avulla pääsee monen kiusallisen yli, sekä ohi. Itseilmaisua tarvitsevat juuri he, ketkä eivät kommunikointi-suhteessa. Että miksi aina pitäisi etsiä keinoja viihtymiselle? No, ensiksi sen takia, että jaksaa elää huomiseensa. Toiseksi, ettei ole liian kitkerä pala läheisilleen.

Se onkin tietysti toinen juttu, minkälaista laatua harjoittaminen sisällään pitää?

Kuitenkin ensisijalla oma viihtymisenhaku, ja vielä tärkeämpää näkemysten muotoutuminen, harjoittamisen tiimoilta.

Soittopuolella sama asia pätee sielläkin. Niinkauan kun jaksoi aktiivisesti ottaa pelin polvelleen ja soitella tuntikausia, se tyynnytti mieltä. Mutta kaikkeen aikanaan kyllästyy, eikä soittokaan jaksa tuntua tuoreelta vuosikymmeniä jatkuttuaan. Oman musan teko tuli kuin jatkona aiemmille. 16 vuotta sellaista riitti hyvin, onhan pitkä aika, ajatellaan vaikkapa lapsesta murrosikäiseksi nuoreksi ehtimistä. Musiikissakin on se juju, että voi laillaan ilmaista tunteitaan.

Kirjoitteleminen tosin vaatisi edeltä ajattelua tuekseen, mutta harvemminhan minä sellaista harrastan, kunhan mättelen sanoja toistensa perään, olkoon tulos mikä tahansa. Olen käynyt kaikki tuntemani keinot tuhanteen kertaan, eikä todellista uutta ole kait syntynytkään aikoihin? Mutta kun melkein päivittäin jotakin tohrailee, siinä tulee päiväkirjanomaisuuskin hieman esille. Tällainen laiska ihminen, kuten itse olen, ei viitsi ihmeemmin itseänsä kehittääkään.

Henkinen kanttini on hyvinkin heikko, eikä vahvuutta varmasti ikinä parempaan löytyne? Mutta kun jokaisen jotakin täytyy, käy tällainen ajankulusta hyvinkin, ainakin sen sellaiseksi käsitän. Jos olisi saanut jonkinlaista oppia, ehkäpä moni asia toisin kun tänään? Ne laulunsanat, joita yhteenaikaan koetin säveliini rustailla, kuvastavat hyvin sitä, ettei ohjauksetta laatua synny, pikemminkin jonkunlaista joutavanpäiväistä väsäyksenomaista.

Ja kirjoitelmat saavatkin pysyä omissa mapeissaan, enkä pyydettäessäkään niitä julki toisi, sen verran pökkelöiltä tuntunevat. Mutta itselle ne kyllä kelpaavat, ollessaan ilmitulleina ja tallessa. Siitä on veljen kanssa joskus puhuttu. Hänen mielestään tietokoneen muisti riittää hyvin, eikä muka tarvitse useinkaan koskaan tulostaa. Itse pyrin jokaisen tekeleeni tulostamaan, ja vain siten tiedän, etteivät koneen uumeniin katoa, enhän ole edes perillä useistakaan värkin ominaisuuksista, saati, että osaisin monia sutjakasti.

Valokuvista skannaus olisi mukavaa puuhaa myös, mutta aivan pirullisen kallista näin köyhälle papparaiselle, kuin minä. Suurennettuna kuvat ovat laajempialaisia, kuin vakiokoossaan ja mielestäni näin vaivan arvoisia. Mutta kun sitä puuhaa tekee, äkkiä kasetti lopussa, samoin kuvissakäytettävä paperikin vähissä, ja se huvi maksaa maltaita. Luulenkin, että bisnesajattelu päällimmäisenä tuossa. Kirjoittelu toki paljon, paljon halvempaa. Näin ajatusmaailma tulenee kartoitetuksikin. P.P. (19990527)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 91)


92 Mokia...

Eilen mokasin tosirajusti bunkkerialueen avajaisissa ja soittopuuhissa. Oli sovittu missä järjestyksessä kappaleet tulevat, mutta minulta unohtuivat silti. Tempasin toisena Äänisen aallot, kun olisi pitänyt Pienet kukkivat kummut? Ensihetkestä tajusin: nyt minulle tuli suuri moka ja ilman, että mitään puolustuksekseni keksinyt. Inhottavaa huomata itsessään sellaista mielen muualla oloa, ja joka sekoittaa asioita totaalisesti.

Koenhan sentään muistini toimivan ainakin kohtalaisesti, mutta näin vaan pääsi eilen käymään. Juontaja sanoi ennen alkua, mitkä kipaleet tulevat, ja minä pöljä sotkin suunnitelmat, eikä se ollut edes ensimmäinen kerta. Joskus ammoin Lahtisen Arvin aikoina museolla tein myös umpimokan, kun soitettiin Lukkariheikin polkkaa harjoittelematta ja unohdin autuaasti toisen repriisin. Arvi kiljui, että toinen repriisi! Mutta minä paahdoin duurin sijasta paksua mollia, ei varmaan sointi sitä parhainta, ja virolaisia vielä vierailulla silloin...

Aina tuollaisten erehdysten jälkeen otan itseni puhutteluun ja sätin niin peevelisti, kuin vain osaan.

Äijä perhana, ellet paranna tapojasi, olekin poissa kaikenlaisista riennoista. Mutta tiedäkin ettei selitystie auta noissa vähääkään. Vaan onko minusta vastuunkantajaksi? Enkö ole aina hieman lipsunut tarkoista määritteistä ja vain siksi, että hajotan mieltäni sen tuhansiin eri suuntiin. Tällaisessa auttaisi se, että ottaisi lusikan kauniiseen käteen ja myöntäisi, että aikahan se muistia rasittaa, teetättäen kaikenlaista harkitsematonta.

Eihän se itseä koettelisi muuten kuin, että kaverit puhuvat sellaisesta ihmetellen. Että sekin on menettänyt noin pahasti muistinsa, ja mikähän silläkin on vielä edessänsä? Jos olisivat tienneet jo kymmeniä vuosia vaivanneista haitoista, eivät näitä nykyisiäkään ihmetellen pällistelisi.

Olin huono koulussa, ja juuri sen takia, etteivät läksyt kovaan kalloon uponneet. Tytöt eivät hekään minusta koskaan tykänneet, joten syrjäytynythän olin alusta alkaen. Se että töitä jotenkuten teiskentelin, oli sekin yhteisten toimien ansiota ennen muuta. Aloitekykyni on ollut aina plusmiinus nolla. Väittäköön kuka mitä muuta tahansa. Resuamistahan tällaisen yksilön huojunta arjen markkinoilla aina ja ennenkin ollut, eikä se muuksi enää muutu, kuin sikäli: että hävikit yhäkin lisääntyvät, ainakin tuolleen luulen?

Jos muistaisi aina ja erikseen asioihin terästyä, olisi tulos ehkäpä laadultaan toinen, mutta kun se virittyminenkin on unohduksen armoilla, saa kokea kaikkea vastaista vanhoilla päivillänsä. Ehkäpä liioittelen, ottakaa nyt siitä selvää?

Joka tapauksessa pienikin moka jo lannistaa, eikä tarvittaisi ensinkään näitä julkisia tempauksia, niin kuin nykyisin tuppaa useinkin käymään. Olen lisäksi liian suupaltti, oman vähyyteni huomioonottaen. Pirukos minuun onkaan oikein mennyt? Ajatukset kierrättyvät usein myös inhoihin ja mitättömiin kiemuroihin, joista varmasti haittaa vuotten pitkin. Eivät ihmiset kyllä julista heikkouksiaan, kuten allekirjoittanut. Tiedän olevani erilainen, mutten sisäisesti niin paha, kun pahat kielet yrittävät kertoa. Olen arjessa haaveileva vanha hassahtanut äijä, enkä mikään mittava ajatusten ja sanallisen taidon mestari. Yritän hyvittää haittaisteni tuomat jollakin tavoin, en nyt juuri pysty tuosta sanomaan muuta.

Elämänpolut tuntuvat mutkistuvan vuosi vuodelta, ja sellaiseenkin syytä varautua, ettei itse huomaisi alamäkensä jyrkkenevän.

Kun kaikki olemme jo valmiiksi syntisiäkin, eikä yhtään valkean puhtoista joukossamme, olettaisi senkin rajaavan itseuhon tuloa oleellisesti.

Monenlaista paikkalappuahan sitä on joutunut rikkinäistenpäälle lopsauttelemaan, ja kun kyse mielenhallinnasta, sen oikeansuuntaisuuden tarkistuksesta, sun muusta...

Se, että ukkoa jää vaivaamaan tuollaiset edellä mainitut asiat on jo merkkinä mitättömyydestä koko kokonaisuuttakin ajatellen. Jos joku näitä rivejä joskus katselee, mitä suuresti kyllä epäilen, käsittäköön asiat ihan vapaasti laillaan, en ole onneksi niitä kuulemassa, en inttämässä omaa puolustustani. Rikkinäinen olen aina ollut, rikkinäisenä taipaleeni loppuun saakka. Enkä niin koppava, etten rukousta jatkuvasti harrastellut, ihan nuoresta saakka. Se on tuonut valoa ja kestämisentunnetta minunkin harhaiseen matkustukseen: eli antanut ohjekirjan käteeni, millä vaikeudet väistettävissä.

Lähiomaisia kiitän ainakin joka tilanteessa, sillä heidän avuinhan täällä yhäkin tallustelen, näine kuviteltuine, tai jopa todellisine toilailuineni. Ja toisekseen, miksi häpeäisi sitä, että puutteita täynnään, tottahan se on! On puhtoisempia ihmisiä, on kauniimmalla mielenlaadulla varustettuja, kuin järkevämmin asentein ohjautuvia ja kaikki eivät kelpaisikaan ruudinkeksijöiksi onneksi. Sen tuhannet kerran olen yrittänyt vetää itseäni puhdistusrättinä olemisteni lävitse, nähdäkseni, olenko pilalle mennyt suurisuinen kuvittelija, vaiko nololuonteinen maalaismies, ilman edessä häämöttäviä oivallettuja maamerkkejä.

Tämä päivä kuitenkin se tärkein. Eiliselle ei enää mitään voi, senkin ymmärtää kantapään kautta. Ja koska eilen sattui, mitä sattui ja tuossa soittopuuhassa, niin joutanee unohduksen koppaan, mutta sellaisin edellytyksin, että osaisi ottaa tulevissa opiksensa, sehän se tärkeintä...

Kun näitä jälkiselvittelyltä harrastaa, saa samalla kuin ohjausta huomiseenkin, eikä ilmassa oleva oppi ole koskaan hukkaan heitettyä, että kiitoksia! P.P. (19990607)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 92)


93 Tämä on kesää...

Tällaisia helteitä ei ole ihan äkkiä edellisinä kesinä. Joskus nuorempana ehkä, muttei enää vuosikymmeniin. Eilenkin kolmekymmentä astetta ja luulisi että tänäänkin ylletään samaan. Mutta kun tällaista ja yli kahdenkymmenenviiden asteen ollut jo viikkokausia, sitä pientä poikkeusta lukuunottamatta, kun hieman ripeksi vettä kuivaan maankamaraan. Juuri vettä luonto kaipaisi eniten. Nurmet kulottuvat ja peruna ja marjatkin jäänevät tosi pieniksi, ja vaikka kohta sataisikin, ei enää hyvän kesän satoihin päästä.

Maamiehille se on kaikkein ikävintä, hehän saavat toimeentulonsa, kasveja kasvattamalla, kuin myös karjanpidon avuin. Toki heinänkorjuun kannalta tämä kesä ainutlaatuinen, mutta esimerkiksi Riihimäkien heinät tässä meidän kotipellossa saivat osansa tuosta pienestä sateenpoikasesta, muttei se laatuun vaikuttanut, ja sen jälkeenhän ei ole taivaalta tullutkaan tipan tippaa. Koska päivittäin porottaa pilvettömältä taivaalta, asuinrakennuskin tulee vietävän kuumaksi, eilen illallakin mittaria vilkaistessani ja nukkumaan käydessäni kämpässä kaksikymmentäseitsemän ja puoli. Tällainen näännyttää vanhan ihmisen, enhän toki mitään ole edes tehnyt, ja jos siitä kysymys tulee.

Lisäkiusaksi venäläiset polttavat jossakin metsiä, jonka palonkäry ujuu salavihkaa kaikkialle, ja ärsyttää tietysti nenähermoja. Voisivathan nuokin yrittää sammutta palojansa, taitaa vaan olla sellainen meininki, että onhan tätä korpea hukattavaksikin, ja todentotta, kyllä sillä maalla riittää lääniä, eikä lopu materiaali paloja ajatellen. Jos Suomessa syttyy metsäpalo, sitä aletaan ihan heti kaikin voimin tukahduttamaan. Ellei pieni sakki saa hommaa hoidetuksi, lisäväkeä saadaan pilvin pimein.

Viime kesä oli sellainen sateinen ja kylmä, ettei edes paruski saanut metsiänsä syttymään, toki osa paloista salaman sytyttämiä luultavasti, mutta kyllä Kiiskilahdesta alkavan laajan maan asukkaissakin lienee heitä, jotka viskovat tupakannatsoja metsään, hiukkaakaan ajattelematta, minkälaisia seurauksia toimistaan on.

Venäjällähän on ollut aiemmin sellainen järjestelmä, että muka kaikille riittää työtä, se oli vaan kulissi ja suuri pimennys, missä kansaa kauan pidettiin. No romahtihan koko kommunistivaltio savijaloiltaan, mutta nyt siellä on yhäkin niukempaa, ainakin tiedotusvälineitten mukaan.

Ei toki luonnonilmiöille, kuten ukkoselle kukaan vähääkään taida. Salaman iskiessä puihin, metsä syttyy helposti, usein vielä suuren kuivuuden takia. Eikä käry katso valtakunnanrajoja levitessään. Muitakin haittoja ja suuriakin vaaroja itänaapuri pienelle suomelle tarjoilee. Tuokin Sosnovybor, tai mikä se nimi tarkasti ottaen onkaan, sijaitsee meistä katsoen hyvinkin lähellä Suomenlahden toisella puolen. Vanhanaikainen ydinvoimala, kuten Tshernobylkin, ja jossa tössähti, moskien yltäessä tänne pohjoismaihin saakka, ja se oli sentään kaukana. Vahingon sattuessa ollaan ensimmäisinä sitä vastaanottamassa, harmin paikka! P.P. (19990715)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 93)


94 Vuoden alussa.

Osaammekohan edes ajatella asioista siten, että lähimmäinenkin tulisi huomioiduksi tarpeellisessa määrin? Näemmekö itsemme sellaisessa valossa, kuin kuvittelemme? Luulemmeko, että akseli on juuri omalla kohdallamme, ja naapurit jollakin tavalla keskipisteestä sivussa. Kenellä on aikaa olla ja orientoitua, saanee vastauksen tuohonkin kysymykseen luultavasti. Mitä enemmän on ollut pelkästi oman itsensä seurana, sen vaikeampaa lähteä vyyhteisyyttä peräämään.

Koska olemme elossa ja vuorovaikutuksessa toisiimme, halusimmepa sitä, taikka ei. On selviö erisuuntaistenkin läsnäolo. Arki-ihmisellä on tietysti vaikeuksia voitettavanaan enemmän, kuin häntä hänttärämmällä kanssakulkijallaan. Tiedostamalla tämän, onkin jo helpompaa nähdä totuus edeltä käsin. Näkemällä vaivaa edistyä, on taatusti oikealla tiellä, osoittaakseen halunsa perehtyä paremmin. Elinvuodet tosin tekevät kaikesta hieman aiempaa vaikeampaa, vaikka kuinka yrittäisi pysyä ajan hermolla.

Nurjamielisyys on sitä pahinta, ja etenkin syyttämällä tilanteestaan toisia. Sekin pitää muistaa, että suoranainen kiukuttelunhalukin poikkipuolistaa menemisiä monesti. Lienee vaan toisilla herkemmässä, kuin toisilla. Hatuttamistaan sopisi tutkistella silloin, kuin pahin virta ei ole päällä. Kuvittelemalla kuulevansa vastaisiaan mielipiteitä, se on teilattava heti ja ehdottomasti. Luulosairauden oireet on nyhdettävä maaperästään kylmän rauhallisesti, ilman pelkoa siitä, että nyt teen sen suurimman virheen.

Jos on erakoituvaa tyyppiä, sekin on hyväksyttävä pulinoitta, ja rautalangasta mallia tarvitsematta.

Ympärillään näkee niin eteviä asioittensa hoitelijoita, ja joita seuraamalla löytää itsestäänkin uudenlaisia alueita, kohtia oman paikkansa paikkailuihin. Ihmisillä on toisekseen kovin erilaiset luonnonlahjat. Se sitten saa määrätä ilmansuunnan mieltymille. Katoamalla yleiskuvasta, tekee sen suurimman virheen mitä olla saattaa. On ainakin ajateltava, että tästähän se lähtee polku suorenemaan, kunhan jaksaa nähdä huomistensa ohitse, paljojen poikkipuolisten ylitse kurkottuen.

Monille työ on se tärkein tehtävä, kaiken muun ollessa toisarvoista. Näin saakin olla, kunhan muistaa, ettei henki pelkästi tule sillä ravituksi. Tarvitaan sisäistä evästä olemain tasapainottamiseksi. Juuri sellaista, mikä kullekin sitä sopivinta ja tykästävintä. Tämä tarkoittaa harrasteitten rikkautta, sielun-seudun ruokkimiseksi ja kylläiseksi tekemiseksi. Enneaikaan ahkerat tekivät pellolta löytämistään kivistä kiviaitaa. Hyöty oli kahdensuuntainen ja juuri siten, miten hyvä tulee. Moinen rinnastus taitaa kyllä ontua pahasti molemmista päistään, eipä kiinnitetä moiseen enempää huomiota.

Reiluja harrasteita on rajattomasti, ja jokaisen ulottuvilla, kunhan vaan viitsii sellaisiin ryhtyä. Urheilulliset löytävät omansa joukkuepeleistä ja missä ollaan useitten kanssa samassa veneessä kuvaannollisesti. Jotkut lukevat paljon ja saavat siitä tyydytyksen, ainakin osittaisesti. Kaikkihan me toki sanomalehtiä luemme, eikö niin? Tietokirjallisuus koskettaa jo harvempia, mutta heitäkin kyllä on pilvin pimein. Kaunokirjallisuus ja runous ovat niitä kanavia, mitä tunteikkaammat käyttävät henkireikänään.

Antoisinta lienee sellainen askartelu, missä pyritään hakemaan omasta itsestä löytyviä olonituja, niitä helmiä, joitten olemassaolosta ei juurikaan paljoa edes tiedetä. Jokaiselle on tärkeää tulla tavalla tai toisella hyväksytyksi, ilman että saa hävetä olemassaoloansa. Kukaan ei ole täydellinen, niinhän sitä sanotaan, ja pitänee myös paikkansa, mutta toisten moitteista ei pidä alistua, se kutistaisi elämänpiiriä tarpeettomasti. Ja vaikka aina ei olisi edes haluja tehdä kummempia, siltikin saa olla kuin varttumavalmiina, jos sitten taas joskus jotenkin lykästäisi löytämään uusia polkuja tallattavakseen. Tällaista... P.P. (20020102)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 94)


95 Vuosi 2002 alkoi...

Näin on taas käynyt, kuten toki aina aiemminkin. Tämä uusi vuosi on kuitenkin monella tapaa erilainen, tulihan uusi raha Euro markan tilalle, toki kahden kuukauden rinnakkaisuudella. Ihmisellä taas uusi vuosi on lähempänä hänen totaalista loppuaan, siis kuolemaa, jonka jokainen täällä syntynyt ihan välttämättä kohtaa. Se on kyllä sellainen asia, mitä ei mieli ajatella ihan huviksensa, ei aina sen lähelläkään ollen.

Että mitä kaikkea viimevuonna tapahtuikaan? No, ihan vaikka mitä. Sotia oli jo aiemminkin, mutta uusia konflikteja syntyi niitäkin kaiken aikaa. Israel ja palestiinalaiset kahinoivat, kuten aikojen alusta melkein, siis Israelin valtion syntymisestä saakka. Viimevuoden syyskuussa terroristit keksivät, tai jo vuosia aiemmin ehkä, että törmätäänpä liikennelentokoneilla Amerikan New Yorkissa pilvenpiirtäjiin ja muihinkin kohteisiin lähes yhtä aikaa.

Tuollainen sairas ajattelu tuotti todella kirpeän hedelmän. Kaksi korkeinta tornia sortuivat lähes maan tasalle, vieden tuhansien viattomien ihmisten hengen. Washingtonissa Pentagon sai yhden koneen iskun, sielläkin kuoli satoja ihmisiä. Monet selittävät muslimimaiden tekevän tällaista siitä syystä, että arabimaita ja muita islaminuskoisia valkoiset länsimaalaiset sortavat, kahmimalla luonnonrikkaudet, kuten öljyn ja muun arvokkaan pilkkahinnalla, paikallisen väestön kärsiessä ainaisesta niukkuudesta ja puutteesta.

Tästä Amerikka, siis USA kimpaantui ja lähti ilmaiskuihin Afganistaniin, jotka jatkuvat tälläkin hetkellä, talebanien ollessa melkein täysin lyötyjä. Silti jatketaan pommituksia, koska Osama bin Laden on vielä pakosalla, ja jota metsästetään voimalla ja väellä, kuten villinlännen mallein aiemminkin. EU maat ovat myöntäneet tuohon luvan, ollen itsekin monella tavalla siinä mukana. Tavallisella meikäläisellä pulliaisella saattaisi olla erilaisiakin näkemyksiä asiasta, sen vaikuttamatta kuitenkaan vähimmästikään.

Annetaan kiusojen olla kohdissansa, koska emme niille mitään mahda. Omissa asioissa kyllä jokaisen tykönänsä sietäisi miettiä täällä omassa lähipiirissä, miten osaisi olla ja elää, ettei ainakaan haitaksi toiselleen olisi. Itse kohdassani ajattelen monista jutuista vähän erakon näkökulmasta. Olenhan vuosikymmenet ollut pelkästi kotiin sidottuna, ainakin henkisessä mielessä. Kavereita ei itse asiassa ole yhtäkään, toki kuitenkin eräs soittokaveri aiemmilta ajoilta, Hietalan Harry. Siinä sitten puhelimessa puhutaan ummet ja lammet, ei kyllä aivan niistä aremmista asioista, ei toki niistä...

Omassa isossa tyhjyyttä kumisevassa nupissa kyllä tulee mietiskeltyä joutessansa vaikka mitä. Pitikö jäädä yksinään nurkkaansa nyhjäämään. Pitikö uppoutua nuottien tekemiseen vuosikausiksi. Pitikö alkaa kirjoitella kaikenmaailman värssyjä, ja joita kukaan ei kuitenkaan ikimaailmassa tulisi lukemaan. Sanoisin silti, että kyllä piti! Muuten ahdistus olisi vallannut mielen, (toki näinkin sitä jossain määrin teki) ei kuitenkaan ihan totaalisesti. Paras lääke tuollaiseen olisi ollut läheiskontaktit, eikä välttämättä siinä syvimmässä mielessä, koskapa minusta ei olisi sellaisiin ollut, jo tämän äkkipikaisen mielenlaatuni takia, tuskin siinä muita syitä tarvitsisikaan etsiä.

Eletty on jo yli 77 vuotta, vailla mitään kummempaa kukkuraista, jos ei nyt ihan maata laahatenkaan, näin itsen näkökulmasta ajatellen. Tuossahan sen huomasi juuri joulunajan paikkeilla. Ei käyty missään, eikä meilläkään muita, kuin sisar tyttärineen ja rannan puolen velimies poikkesi hetkeksi. Luulemiset olen lopettanut aikoja sitten, nyt eletään arjen realismin mukaisesti. Mitä ei tee toisten hyväksi, eivät myöskään he tännepäin. Vuorovaikutusta, eiköpähän tämä sitä. No mutta mitäpä näistä. Kirjoitellaan. P.P. (20020102)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 95)


96 Kesä on kaunis.


Siltikin on asioita joita ei hevin saa mielestään.

Tuokin Korpsaarelaisten venepaikkojen epääminen naapurimme taholta. Se ei ole hienotunteinen teko, ei yhteisten etujen ymmärtämistä. Saaressa lomansa viettäviä on sorsittu jo vuosikausia, luultavasti autohaittojen takia. Siispä harmit pois! ja veneet muille rannoille. Vuosikymmeniä käytetty rannankohta on lyhin tie saareen. Seuraava mahdollisuus jo vähintäänkin kaksinkertainen matka. Järkevyyttä ei tosin ole aina ennenkään pidetty sinä aladinin lamppuna. Itsekeskeiset määräyshaluiset pyrkivät terrorisoimaan yhteisen hyvän periaatteita vastaan. Näin on tässäkin tapauksessa käynyt.

Saaressa-asuvat, vaikkapa sitten osa-aikaisestikin, tahtovat että siirtymä tapahtuu soutuveneellä, ja jo siksi että jos viikoksi pois oli tuottaisi huolta moottoriveneen turvassaololta. Heiltä lähti asianhaku tuon kymmenvuotisen edun turvaamisesta. Mutta kuinka kävikään. Naapuri, jonka olisi pitänyt olla altavastaajana ottikin ohjat omiin käsiinsä, ja aivopesi insinööritason miehen omalle puolellensa. Ja kuinka se kävikään, siitä on vain arvailuperäisiä käsityksiä. Tietysti hän koki haitan haittana, vähävähältä tulleena kiusantuntuna. Näin asia sälytettiin meidän paljon kauempana olevaan rantakohtaan, jossa haitat kaikkien kelien osalta olisivat tosi mahtavat. Matka pitenisi moninkertaiseksi kauppa-autolla käydessä, sama postia haettaessa, myrskyistä puhumattakaan. Kyllähän siinä hauikset kehittyisivät, kuin mielenvastuskin hampaat irvissä vetäjän poskilihaksissa. Että tällaiseenko saarelaisten pitäisi tyytyä. Eihän se olisi mitenkään hyväksyttävää. He yrittävät perätä oikeuksiansa, jotka varmasti puoltavat paikkaansa näin sivullisenkin näkövinkkelistä. Äänestyskäytännöstä ei kuitenkaan saatettaisi puhua. Monilla lienee hyvin välinpitämätön asenne moiseen tulokseen pyrkimiseen. Vaikka kukapa sitä tietää, jos kuka laittaisi listan kiertämään? Lyhin tie on aina lyhin tie -ja näin kannatettava.

Haetussa uudessa paikassa meillä sijaitsee vapaa-ajanasunnon mahdollisuus, ennemmin tai myöhemmin, tätä ei naapurimme halua ottaa kuuleviin korviinsakaan, -suru hänen puolestaan. Itsekkyys on paljon viljelty ominaisuus meidän ihmisten keskuudessa, ei toki harvinainen kunkin omallakaan kohdalla. Toivoisi kuitenkin oikeuden saavan arvoisensa tuloshaun, näitten tiettyjen omiinvetämisten sijasta. Häätöuhkaiset hakevat omia oikeuksiansa, heille toivotan rohkeata uskaltamisenyritystä vastuksiensa väistämiseksi. (19910703)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 96)


97 Vanhan Pohjolan talon tupa...

Tämä meidän tupa on ehtinyt nähdä vaikka minkälaisia aikoja. 1905 korjattuna pitkään. Tietysti taas hyvänjoukon ennen sotia 1939-1944. Viimemmäksi 1961. Sillä mallilla vielä nykyäänkin. Minun ollessa pikkupoika, Eskon kanssa nukuttiin sivustavedettävässä sohvassa, kylän äijien kertoessa kummitusjuttuja, ehkäpä noita toisaalta rohkeanpuoleisiakin tarinoita. Olimme nukkuvinamme, silmät tiukasti suljettuina, mutta korvat kovasti höröllä. Radioita kylässä ei siilon ollut montaa, mitä jos pari, kolme korkeintaan. Dallapé orkesterilla lie ollut tunti viikossa, samoin rytmi pojilla. Oli Valkosen Eemil, Kurkelan Saska, Ahokas Anton ja monia muita. He tykkäsivät silloisista soittokappaleista. Villiruususta, Metsäkukista, Säkkijärven polkasta, Tuohisesta sormuksesta, Väliaikaisesta ynnä muusta. Foxit olivat reippaita, marssit räiskyviä, kansanlaulut tuskin saivat suurempaa mielenkiintoa esille. Tämän talon silloiset pojat, Oton pojat nimittäin ihan pilkkasivat korkealta laulavia naisia. Eihän heillä kyllä tainnut olla ihmeemmästi musiikkikorvaakaan. Isäukko kuulemma yritteli jotakin viululla, en kyllä sattunut olemaan paikalla, vaiko olin edes olemassa? Otto-pappa otti viulun silloin esiin kun tuli mustalaisia. Kappale oli Mustalaiseks olen syntynyt... -Yöpyivätkin tässä usein, tehden lapikaskauppoja. Lapset pissailivat lattialle ja aikaansaivat huonoa siivoa, mutta pappa vaan myhäili. Emäntänsä Marjaana oli jo silloin kuollut, hän kuoli suhteellisen nuorena. Eikä silloin mustalaisilla olisi ollut taloon suurempaa asiaa, oli sen verran topakka emäntä. Isäni oli paljon poissa kotoa. Sitten kuin puimakone tuli, sen hoitajana talosta taloon, osin taas ryyppyreissuillansa, Oton mentyä manalle. Eino teki armottomasti työtä. Aamupimeästä iltamyöhään. Valjaat tuotiin märänhikisinä uuninpäälle, oli siinä omat arominsa sen voin taata. Ilmon tullessa kyntöpellolta minun piti vetää jalastaan saviset nahkasaappaat, siivotonta puuhaa, sanoisin. Tuvassa tekivät talvisin rekiä, painoivat luokkia ja kaikkea erilaista puhdetyötä. Ei silloin illoinkaan oltu laiskoina, kuin me myöhemmin. Esko sitten laittoi verstan pystyyn kun tuli siihen ikään, joka oli jo toista aikaa. Tupa oli se huone jossa pohdittiin maailmantilanteet. Sieltä työasuiset miehet ryntäsivät metsätöihin, lannanajoon, heinänhakuun. Tuvasta lähdettiin ja tupaan taas tultiin. Isä lopetti olemisensa 1938. Piti hankkia renkimiehiä jostakin. Muistaisin Kuin Kurkelan Saska olisi ollut jossakin vaiheessa täällä. Ainakin hänen kaksirivinen Kaiutar hanurinsa oli kamarin kaapin hyllyllä piilossa meidän näpelyiltä. Kurkistelin ettei kukaan tule ja otin pelin alas kokeillakseni ääniä joita siitä irtosi. Enhän mitään järjellistä tuosta löytänyt. Ja kun Saska huomasi että aarteeseen oli koskettu, hän vei sen Ahokas Anttoonille suojaan. Siihenpä se jäi hanurinsoitto sillä kertaa. Ilmo otti osansa talosta, häipyen Helsingin suuntaan. Laittoi saamansa menemään ja tuli vähän korvat kuumana takaisin köyhänä poikana, vielä pistooliluoti polvessansa. Hän toi matkagramofonin tullessansa, mukana oli tukku levyjä. No enhän minä näppejä siitä irti pitänyt. Juoksin katsomassa, ettei ketään näy. Vedin vieterin vireeseen ja annoin soida. Kappaleet olivat radiosta tuttuja ja tosi makeita poikaklopin korville. Ihan selkäpiissä juoksivat hiiret, niin oli mieluista musiikkia. Rengiksi tuli Otto Lappalainen niminen jostakin Karjalasta kotoisin oleva mies. Kalle oli meidän hevonen, sellainen että teki omat päätöksensä tiensä suhteen. Kerrankin koukkasi tyhjän kärrihäkin kanssa Torpankankaalta metsään, eikä häkistä ollut tähteenä kuin kahvipuita. Sama Kalle antoi myöhemmin kyytiä minulle ja miellekin, oli niin kovaleukainen otus. Olisi joutunut sotaan 1939 syksyllä mutta eläinlääkärin asettaessa kätensä hevosen lautasille, takajalka viuhahti yli aisan ja sain käskyn viedä kopukkani pikimmiten kotiin. Kylmä oli ja satoi. Ohjas-periä siinä viluissani silti käytin. Tultiin tuhatta ja sataa. Reissu loppui tietysti sekin. Päästiin kuiviin oloihin kumpikin. Sama Kalle kuoli Yrjönälle sontaa ajettaessa puhuvantautisena, sekin oli minun syyni. Käskin Eskoa viemään tuonne lantaa kun katos oli liian täynnä. Tuleehan sitä tehtyä virheitä, ainakin minulla sitä rimpsua piisaa.

Talvisodan aikana olin karjan kanssa yksin kotona. Tupa oli silloin liian kylmä paikka oleilla, tuosta huonosta puutilanteesta johtuen. Ei ollut tarmoa läjäillä rankoja seuraavan vuoden tarpeiksi ja katoksesta paistoi takaseinä aivan liian aikaisin. Oli sinne toki silloin parempi hiihtää, kun kerrankin tutkittiin pomminpyrstöä jonka Hyypiän Matin kanssa Hakiovalta, tai sieltä ylempää vuorelta löysimme, kärkiosa oli hajonnut sytyttiminensä kiveen, pyrstöosan jäädessä eheäksi. Sitä raahattiin vuoronperään, kaikki sujui hyvin siihen saakka kun alkoi kylänranta lähestyä. Kumpikin olisi halunnut olla hän joka tekee sen sankariteon, että tuo saaliin ihmisten ilmoille. Kumpi toi, sitä en muista mutta kunnia se ainakin oli. Tuota samaista pomminpyrstöä oli sitten seuraavana pyhänä ihailemassa suurempikin joukko. Yksi kaunis kerta ja maataistelukoneet ilmestyivät kuin tyhjästä. Pojat painalsivat sukset jalassa halkokatokseemme, minä ampaisin kuistiin ja siitä tupaan. Tupaan jossa aina koki olonsa suojaiseksi. Siirtolaisia tuli rauhanteon jälkeen meillekin. Rytkön Toimi perheineen juuri tähän huoneeseen jossa nyt olen ja Kiiskit suureenkamariin. Sillä tavoin sitten kunnes jatkosota alkoi, me Anjalaan, minä hevosen kanssa. Hyypiän Eemeli oli omallansa. Heiniä ja polkupyörä kärryihin, sitten matkaan. Klamilassa joku sotilas vaati että meidän on otettava lisäkuormaa, heilutteli jopa pistooliansa nenäni edessä. Kun silmä vältti lähdimme niine hyvinemme eteenpäin. Yövyimme Metsäkylässä ja siitä Anjalaan Muhniemen palokunnantalolle. Olin kolme viikkoa, sitten taas Eemelin kanssa takaisin Hämeenkylän suuntaan. Kun aloimme lähestyä kotitienoita metsäpalojen savumuuri oli itäisellä taivaalla, linjat olivat vielä vanhan rajan paikalla. Heinätyöthän siinä eteen tulivat. Ruosteniityssäkin kuuli kuin Suomalainen patteri antoi tulikomentonsa ja talvisodassa ollut Tommi hevonen kävi melkein polvillensa kun tykit jyrähtivät. Vihollinen moukaroi Suomalaisten tornia. Epäilytti olla kuorman päällä, josko olisi alkanut lähemmäksi tulla. Kotona katsoin kerran, nyt se on tornin menoa sen hävitessä paksuun savuun. Ajan päästä selvisi, siellähän se oli yhä pystyssä. Rajavartiostokin oli hetken tässä meidän tuvassa, täytyi olla välirauhan aikaa. Oltiin armeijassa tässä itse kukin. Minä Vanhankylän maassa ja Suursaaressa jonka jälkeen Kirkonseudulla kangasteltoissa aikaamme tappamassa ennen siviiliin pääsyä. Vuosi sodasta ostettiin ensimmäinen hanuri Piispan Eerolta Pihlajasta, Haavistosta. Vanha ikäkulu räplä, jota täytyi joka viikonloppu ikkunapaperilla palkeita tiivistää, että olisi pyhän ajan edes kestänyt. Soittelin jo aiemmin suupeliä ja maniskaa. Kivoja soittimia kumpikin, helppoja liikuteltavia hanuriin nähden. Kun meistä jokainen hieman soitti alkoi ukkoja sunnuntain seudussa ilmaantua yhä aina enemmän ja enemmän. Äiti joutui keittämään ja pitämään muunkin ruokatalouden tuvassa. Oli siinä tupakansavua, itsekin polteltiin kait jo mekin? Koronalauta oli keskellä lattiaa. Tuolin raahaamista. Kolinaa ja meteliä, sitä Äiti ei koskaan kieltänyt ja vaikka mielikin joskus olisi varmaan tehnyt. Verrattuna nykyiseen elämää oli todella paljon, jopa arki-iltoinakin, Kaksi shakkilautaa, yksi tammilauta, aina kihoja vielä lisäksi äärellä. Vanhat papat, meidän mielestä, istuivat puimassa maailmantilanteita selviksi. Tupakkaa paloi, kessu savusi, passiivi polttajat saivat osansa, inhottavaa nykyisin ajatellen. Miehet tottuivat käymään meillä usein, koska täällä ei oltu turhantarkkoja minkään suhteen. Tavastin Akseli patti poskessaan, Puustellin Matti venkoine sanakäänteinensä, Hellän Yrjö tästä meidän naapurista, Hellän Viljami, Valkosen Eemeli, Rytkön Eemeli, Pellonharjun Eino, Hasun Kalle, Tompurin Hannes, (myöhemmin kuunnelmakirjailija), Otto Hellä, heinä suupielessään, Koskelan Toivo, Hyypiän Lauri, Hyypiän Matti, Hyypiän Väinö, ja myös kylän tyttöjä Anjan kavereita. Poruhkaa oli ja sitä tuli. Pelit soivat ja miehet viihtyivät, elämä tuntui yhteishenkiseltä, ei siltä miltä nykyisin. Minäkin 13 vuotta keikkahommissa, Teemukin pitkään. Me tykättiin soittaa, ottaa pappojen puheita nauhalle. Nyt kun olen yksin ja Teemullakaan ei ole ainakaan ihan kotikaveria, olo tuntuu monasti tukkoiselta, lisääntyvien terveysongelmien vain lisätessä harmeja. Mukavaa on ollut, ja kivaa kaikkea sitä muistella, mennyt ei takaisin tule ja huomisesta ei paljoa tiedä. Nytkin illat menevät tuvassa telkkaria katsellen. Ohjelmia tulee sätittyä, onhan aika toinen kuin silloin Säkkijärvenpolkan aikaan. Meille se on hauskojen muistojen rönsyttämää, mitä sitten tässä tuvassa myöhemmin asustajille. Monet asiat muuttuvat mullistusten vallassa olevassa maailmassa. Meidän tupa tuo silti yhäkin ja aina kivoja muistumia mieleen. Tosi on! ja totta tämä! P.P. (19951229)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 97)


98 Hämeenkylässä suoritetuista linnoitetöistä

Kun talvisota päättyi ja raja tuli meiltä kolmen kilometrin päähän, oli nähtävissä monenmoisia puolustuksellisia työvaiheita. Heti sodan loputtua, luultavasti sotilaat tekivät noita hommia. Ruosteniitystä muistan polkuesteet haan perällä.

pienenladon yläpuolisessa metsässä juoksuhaudan pätkiä, myös pienempiä ampumapoteroita, samoin Hakapellon reunamilla.

Ahokkaan navetan vieressä norsupyssy asemissa ja Hänninristanjan tyvessä konekivääripesäke. Tiehen oli kaivettu laatikoita HV miinoja varten, tarpeen tullen nopeuttamaan äkkiä käyttöön saantia, jos sellainen tarve tulisi.

Piikkilankatolppaestettä oli Louhiston rannasta meidän aholle ja siitä yli tien peltoja pitkin Yrjönälle, josta espanjalaisratsuja turan yli Hellän puolelle. Hellän luona tien kahta puolta oli estekiviä tien sulkemiseksi.

Huvisaaresta, kaartaen Korpisaaren läheltä Rajalahteen oli tolppaestettä yhtenä talvena.

Vuonna 1944, kesähyökkäyksen paruskin puolta alkaessa, käynnistyivät linnoitustyöt jälleen ja kiireisesti.

Toki Salpalinjan rakentaminen alkoi jo heti talvisodan päätyttyä, jatkuen asemasotavaiheeseen saakka, jatkuakseen taas kesällä 1944.

Meidän kylässä oli kuulemma aika rutina 1944 kesän loppupuolella, päättyäkseen aselevon tullessa voimaan. Suurellavuorella louhivat kolme bunkkeriaihiota kallioon, samoin hirsikatteinen korsu lähellä Louhiston kuivaajaa. siellä on myös kallioon louhittu ja juoksuhautoja, niin kuin Puustellinmäellä riukurakenteisia.

Kuusenmäen kupeessa tykkiasema, siitä rantaan päin hyökkäysvaunun tykkitorni tykkeineen, kuin myös hyökkäysvaunukaivantoja.

Hellän puolelle rakensivat pallokorsuja, niitä myös Vaalimaan metsissä, ja olihan sielläkin hirsikatteisia korsurakenteita.

Meidän kylää ei mainita missään näitten linnoitelaitteiden tiimoilta, koska Vaalimaa vei sen kunnian. Näin tässä kaikessa yksinkertaisuudessaan tämän kylän maastojen hyötykäyttö sotien runtelemassa kotimaassamme.

Että raja asettui tuohon noinkin lähelle, tuotti talvisodan loputtua suurta huolta. Olinhan lehmien kanssa yksin, ja kun kuulin puhuttavan Uudenkaupungin rauhan rajoista, ajattelin ilman muuta, että se on kotoa lähtö nyt.

Mutta meillähän oli onnea, saimme pitää kotimme, johon eivät itäiset lähikylämme täysin yltäneet. Metsät olivat terässirpaleita tulvillaan. Ampuihan paruski kranaatteja huiskin haiskin joka puolelle. Korpelan kylvykonekin sai täysosuman ollessaan vietynä tulipaloilta turvaan.

Jatko sodan alussa minun oli lähdettävä Hyypiän Eemelin kanssa Anjalaan hevosten myötä, lennättivät pois kylästä, vaarallisuutta ajatellen. Kolmen viikon päästä tultiin takaisin. Rintama oli yhä tuossa rajan paikalla ja tykeillä ampuilivat että mäiske kuului. Siinä piti yrittää korjata heiniä senkin uhalla, että olisi saanut sirpaleita nahkaansa, ei toki tullut lähellekään, silti Metsolan luona ollut tykkipatteri ampuessaan sai hevosen lähes polvilleen. P.P. (19980721)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 98)


99 Maisemakuvia

Maalla asuessa nähdään vuotten kiertokulku lähempää kuin kaupungeissa. Kun katsoo ikkunasta, näkee merenlahden, lehtensä varistaneet lehtipuut. Nurmen syvänvihreyden ja ja kaikkea sitä, jonka muistaa aina lapsesta saakka oivaltaneensa syksyyn kuuluvaksi.

Havupuut säilyttävät ainaisen vihreytensä, mutta nekin asettuvat talvilepoon, kuin kaikki muukin. Ihmisten työt seuraavat vuodenaikojen mukaan joustavasti kulloistakin tilannetta. Lypsykarjatiloilla toki se ainainen karjan ruokintoja, tietysti lypsy. Muunkinlaista eläintenpitoa maalla-asuvilla saattaa olla. Lihamullien kasvatusta, lammastaloutta ja jopa nykyään villisikojen, kuin myös strutsien kasvatusta lihatuotannon suuntaan.

Suomessahan on iät ajat ollut perheviljelmä se yleisin viljelymuoto, mutta EU:n myötä pienimmät tilat olivat pakotettuja lopettamaan toimintansa ja suuremmillakin erilaisia sopeutumisvaikeuksia, heilläkin...

Kaupunkielämä näin maalta katsottuna hyvinkin vierasta. Kun joskus kaupungissa käy, sieltä pyrkii mahdollisimman pian takaisin kotipiiriin. Toki taajamissa paremmat palvelut kulttuurin ja muunkin, musiikki ja teatteritaiteen käyttämiseksi. Mutta kaupungeissa myös tuo ainainen meluisuus ja autojen pakokaasupäästöt. Ihmiset asuvat kaupungeissa lähellä toisiaan, mutta kuitenkin olematta kosketuksissa seinänaapureihinsa.

Eristäytyminen on maallakin yleistynyt tapa. -Eikä lähdetä ilmoittamatta kyläkäynnille, ei haluta tuppautua.... Perheet liikkuvat omissa piireissään. Yksinäiset ovat yhäkin yksinäisempiä? Silloin kun televisio tuli markkinoille, ihmiset jättäytyivät seurustelematta keskenänsä, tai mitä hyvin vähän kuitenkin sen jälkeen.

Aina on painotettu julkisissa tiedotusvälineissä sitä, että aikuistuessaan ihmisen pitäisi luoda oma elämänsä vanhemmistaan erossa, tai ainakin kuitenkin omassa taloudessaan. Sitäkin on korostettu, että ihmisillä tulisi olla ainakin yksi, taikka sitten muutama hyvä ystävä. Luulen kuitenkin, että tänäisessä Suomessa on yksinäisiä enemmän kuin joskus menneinä vuosikymmeninä?

Taas tuohon ympäröivään maalaisluontoon ja joka tälläkin hetkellä näyttää iloisimmat syksyiset kasvonsa. Aurinko paistaa, vaikka yöllä kulki pieni saderintama päällitsemme.

Kovia myrskyjäkin jo ollut, veden noustessa luultavasti ainakin metrin normaalia korkeammalle. Viikolla haravoin vähän pudonneita lehtiä kasaan tuolla isolla nurmialueella, mutta liikaa tuulta, kuten yleensäkin syysilmoissa. Keskenhän tuo homma vielä on, mutta tuleehan niitä sopiviakin kelejä ja tuo selkäkin estää oikein tiuhat toimet, sen verran rujossa ruhossani on noita kulumavikoja.

Korviin laitoin aamupäivällä vahanpoistoainetta, että vinkuna helpottaisi ja sehän on minulla sellainen vaiva, että tuskastumista siihen ei voi aina välttää. Toki muitakin haittoja kertynyt näitten seitsemänkymmenenneljän vuoden kuluessa. Olen myös joskus orpouteni kynsissä, mitenkäs muuten! Suren sitä, etten kykene etsimään juttukavereita ja koen nääntyväni alakuloisuuteni alle? Kirjoitushomma silti minullepassaa! P.P. (19981024)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 99)


100 Mitä sukututkimus selvittääkään?

Nykyisin kun sukututkimus on melkeinpä muotia, yritetään soveltaa niitä tietoja omaan menestymiseen, taikka sitten menestymättömyyteen. Toki sieltä löytyy vastauksia, muttei aina tutkitun tarkkoina. Ainakin itse ajattelisin, että lapsuudessa koettu vaikuttaa kaikkein määräävämmin kunkin myöhempään kehittymiseen ja menestymiseen. Mutta tosiaankin, kun nykyisin halutaan löytää ratkaisevia asioita menneisyydestä, tuokin sieltä haku saanee vahvojakin painotuksia puoleensa.

Tutkimuksissa selviää se, onko suvussa ollut kaikin tavoin terveitä kansalaisia, vaiko liian läheisiä sukulaisia naimisissa keskenään ja joka sitten tuo virhegeenejä perimänä myöhemmin.

Jos oma epäonnistuminen on sitä, että edellisillä sukulaisilla oli jo sellaisia haitta-asteisia ominaisuuksia, miksi ottaisikaan itselle mieltä painavia taakoiksensa? Ei! Meidän tulee olla kiitollisia joka hetkestä täällä ihanan Telluksemme pinnalla. Se, ettemme jokainen ole kyenneet ponnistamaan itseämme menestykseen, olkoonkin sattumien summia ja epäedullisten haittaisuuksia.

Kenenkään ei tule syytellä vanhempiaan mistään, ei edes leikkimielisesti, sillä lahja saada elää on niin suuri, ettei se ihmisajatuksin ole edes määriteltävissä. Eilen oli telkkarissa ohjelma syntymisen ihmeestä ja miten monisäikeisistä asioista silloin onkaan ollut kysymys. Ei jokainen edes saisi jälkeläisiä, saali onnistuisi muutenkaan yhteiselämässä, joten väisteleväisyys luultavasti suojakeino katastrofeja vastaan. Jokainen meistä ikääntyneistä oivaltaa sen, että hyvin menestyneitten on täytynyt olla soveliaita omaan elämisenrooliinsa ja vielä löytää kumppani taatusti sopivasta ihmisestä.

Elämä on tarkoituksenmukaista kaikilta osiltaan ja lähempi tarkastelu ajattelun avulla myös luon todistaa. Jos sellainen nuori lähtee harkinnalta yhteiselämää peräämään, joka ei ole onnistunut itsensäkään kanssa sopua löytämään, ihan sulaa hulluutta levittää ymmärtämättömyyttä enää muualle. Siltikään emme ole olleet täysin osaamattomia omissa arkitöissämme. Ja useat harrastuksetkin siitä todistavat epäilijöille, ettei heidän määritelmänsä ole ollut kattava kaikessa kokonaisuudessaan. Sana Jos! Ei kuulu järkevään ajatteluun, sillä mitäänhän ei voi todistaa jälkeenpäin, vaan elämä menee sitä kulkuaan, jonka edessämme päivittäin näemme.

Asumalla vanhassa vetoisessa puutalossa ja joka vielä sisarusten yhteisomistuksessa, mitä kyllä on kykymme mukaan korjailtu, ei ole se paras oloympäristö tyytyväisen mielen tiimoilta.

Kuitenkin syntymäkodissa on sellaista olonhohtoa, ettei varmaan missään muualla. Jokainen nurkka on totaalisesti tuttu. Kaikki ympäristön puut, maastot, kalliot niitä, joilla on lapsesta saakka käyskellyt.

Yhtä tuttuja olivat metsät, mutta kasvun ja hakkuitten jälkeen jo toisenlaisilta vaikuttaneet. Ei ole kyllästyttäviä piirteitä missään, ei vaikka mielessään kuinka sellaisia miettisi. On oikeudenmukaisuutta saada hyötyä maisemastaan ja täyttyä tuollaisen aikaansaamasta tunnetilasta.

Olimmepa perineet geeneissämme vaikka mitä epätavallista, olemme silti ihmisiä, toisten samanlaisten joukossa ja ainakin pääpiirteissä. Koska jo uskonasioissa korostetaan perheen ja lasten merkitystä, yksinelävä ei saata lyödä rintoihinsa ja huutaa, minä olen onnistunut, minua ei saa moittia mistään!

Se, ettei joka hetki osaa olla kiihtymättä ja jopa torailemalla, onkin omuutemme visaisimpia kysymyksiä? Kaikki tuollainen lienee myötäsyntyistä sen ahdistuksen kanssa, minkä valtaan useat meistä joutuvat. Ei siis ole yhdentekevää minkälaisissa oloissa lapsuutemme vietämme ja minkälaisin elon ehdoin, toki lapsi voi vaikuttaa tuollaiseen olemattoman vähän itse. Kunhan mieli on puhdas kateudesta ja sellaisesta painolastista, että tuolla toisella sujuu paremmin, eikä hän muka olisi sitä ansainnut, nuo ajatukset on suljettava mielestä jo heti syntyessään. P.P. (19990115)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 100)


101 Muistellaan Äitiä

Tänään olisi Äidin syntymäpäivä, jos hän olisi vielä täällä meidän seurassa. Samanikäisiä näkyy näitä aikoja kuolleen, joten heillä hyvinkin pitkä elonura takanansa ja toki monia yhäkin elossa. Äiti nukkui 79-vuotiaana, joten ensikuun kahdeksas sellainen, milloin 18 vuotta lähdöstään.

Äiti oli meistä huolta pitävä hyvä ihminen ja sen arvostus yhäkin lisääntyy aikaa pitkin. Äiti sai kokea hyvinkin raskaita aikoja, etenkin isän poislähdön syystä ja takia. Peltoja meni myyntiin ja koska Korpelan Vilho (Äidin veli muuten) laitettiin meidän alaikäisten holhoojaksi. Äiti ei jaksanut sulattaa sitä, että Vilholla oli omia intressejä saada peltoa itsellensä.

Vaikka tuo kaikki olikin raskasta, Äiti ei menettänyt meihin kiintymystään, se tuli esille tuhannella eri tavalla. Kaikkein raskainta hänelle oli miehensä menetys maailmalle, joka sitten pilasi kaikki tulevaisuuden suunnitelmat, romuttaen lopuksi koko isämme.

Isä luultavasti kylmeni täysin Äidille ja perheelleen, ruveten hakemaan kaikenlaisia naisia viihdytykseksensä, kuin myös turmioksensa. Kaikkea luota Äidin oli vaikea sulattaa ja koska piti isästämme todella paljon, luullusti ihan elämänsä loppuun saakka, siis isää muistellen. Isä jäi meille lapsille hyvin kaukaiseksi ja näin minullekin, vaikka olin jo toisella kymmenellä.

Me lapset elimme täysin Äidin varassa ja tuellaan. Senkin voin sanoa, että minulla oli huoli ihan jatkuvana, ajatellen mitä kaikkea Äidille voi suttuakaan, olihan hän sydänvikainen ja sairaalloinen jo pitkään.

Koti ja keittiö paikkoja missä Äiti touhuili, laittaen ruokaa ja katsellen kesäaikana merta hartaasti tuoliltaan käsin. Liikkuihan hän jaksaessaan ulkonakin, hoitaen kasvimaata ja kukkastaan. Äiti joutui myös hoitamaan ja lypsämään karjan ja luultavasti siihen saakka, kun Anja sellaiseen kykeni, toki silloin vanhaan aikaan oli palvelijoitakin töissä auttamassa.

Kun me viivyimme pitkään talvisessa metsässä puutavaraa tehden. Äiti vartoi ikkunasta katsoen milloin tullaan kotiin ja ettei vaan mitään vahinkoa olisi päässyt syntymään. Huolehtija Äiti oli, niin tässä taidetaan olla toisetkin, tarkoitan tätä omaa pientä minuuttani.

Tuohon aikaan kun tein omia kappaleita, siis 1975 - 1992, hän ihmetteli, miksi eivät tule yleisemmin käyttöön, koska mielestään sen verran kelpoja. No, eiväthän ne kummoisia olleet näin jälkeenpäin ajatellen, mutta silti kelpasivat Kotka-Harmonikkojen konsertinaiheiksi. Olisipa Äiti saanut tietää tuosta, multa vuodet olivat sillä lailla, että konsertit vasta 1984 lähtien ja Äiti nukkui pois 1981.

Kuulihan Äiti kyllä minun kappaleita, Eeron kanssa inkratessamme ja kait Lahtisen Arvikin jo silloin meillä kävi ja Arvin kanssahan me soiteltiin näitä minun juttujani useasti ja paljon. Sitten meitä oli jo useampikin, kun Korpaksen Teuvo tuli joukkoon ja myös Hietalan Harri.

Tuo kaikki omatekemä musiikki on kyllä tallessa ja joskus käytettävissä, jos sillä vain sellaisia merkityksiä, mutta mitään väliä sillä ei ole, tuleeko koskaan enemmän esille, vaiko ei.

Äiti oli minun innostajani kappaleitakin tehtäessä, hänelle soitin aina ensiksi valmiiksi tulleen, hänellä sain innostavia kommentteja, eihän Äiti toki mikään asiantuntija sellaiseen ollut, mutta minun innostajana korvaamaton.

Yritin vielä silloinkin hänelle uutuuksiani esittää, kun oli jo hyvin sairas, vuonna 1980 loppupuolella. Hän sanoi: en jaksa nyt kuunnella mitään ja se tuntui tosi surulliselta, mutta tämä tapahtuikin viimeisenä täytenä elinvuotena, joten ei toki mikään ihmekään tuollainen väsyminen.

Äiti oli rakas ja jos meikäläisen tuollaista sanaa edes sopisi käyttää, niin kiukutteleva olin omalle kalliille Äidilleni useinkin. Hermoilin töitteni kanssa. Hermoilin huonon luonteeni kanssa, olin monella tapaa jo rikki silloinkin, saati myöhemmin ja teinhän kaikenlaisia töppäilyitä.

Nyt kun olen vanha ja jättänyt kiireet Teemulle, hän onkin vielä vetreä kaveri, että kiitos! P.P. (19990121)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 101)


102 Isän viimeinen kotonakirjoitus

Tänään näin Anja-siskolla isän viimeisen kotona kirjoitetun, kolmesivuisen kirjeen Ilmo veljelleen, siis meidän sedällemme. Siinä isä pyyteli anteeksi elämänsä sivuraiteelle joutumista ja kehotti huolehtimaan äitimme, kuin meidän lastensakin tulevaisuudesta. Luettuani tuon kirjeen, ymmärrän taas hieman lisää siitä, mitä kaikkea tuohon sotaa edeltäneeseen jaksoon isänkohdalla muotoutuikaan.

Olin sen verran vanha jo silloin, ja huomaavinani tilanteen kiristymisen lapsen-vaistollani. Ainakin näin jälkikäteen koen muistavani määrättyjä tilanteita ylenkin uhkaavina ja vaarallisina. Eivät vanhempani riidelleet, ei ainakaan mitenkään silminnähtävästi. Isä oli loppuvuosinaan, tai ainakin vuodenpäivät kuolemaansa ennen hyvin paljon poissa kotoa.

Miten hän aikaansa käytti, siitä minulla tuskin oli suurempaa näkemystä, mutta alkoholin suurkulutuksen minäkin oivalsin, olihan siitä niin monia havaintokohteita. Ja varmaan äiti kärsi sanomattomasti isän maailmalle menosta, liityihän tuohon sellaista, mikä edensi aviopuolisoiden yhteenkuuluvaisuutta hyvinkin paljon. Sen tiesin, että äiti tykkäsi isästä loppuunsaakka. Isä pääsi jollakin tavalla liian nuorena maistamaan kielletyn hedelmän ihannoitua paratiisimaisuutta.

Ei jokainen ihminen ole niin vahva, että kääntyisi tuollaisten tilanteitten tullessa kiltisti kotinsa lämpöön.

Uskon kuitenkin isän kärsineen hyvinkin paljon ja joka suhteessa tuntevana ihmisenä rasittuneen yhä aina enemmän, kunnes asioille piti tulla se päätepisteensä.

On niin helppoa arvostella toisten tekoja ja ellei itse samaan oravanpyörään joutunut. Isä koki ettei hänessä ollut sisua, mutta olettaisin ettei asia niin ollut laisinkaan. Vaikka en isää oikein isänä osannut pitääkään, ( oli hän silti minulle tärkeä) johtuen isän pitämästä etäisyydestä minunlaiseen heikosti koulussa pärjäävään lapseensa, teki se tietysti surulliseksi, koska toisinkin olisi voinut mennä.

Jokaisella meillä on omat koetteemme, eivätkä usein toisten täydessä tietoisuudessa. Kun asiat menevät, kuin menevät, jälkipuinti tarpeetonta. Isä kantoi huolta meidän lasten tulevaisuudesta, se selviää tuosta kyseessä olevasta kirjeestä.

Olen muistavinani, että isä kirjoitti jonkun lappusen silloin, kun jo poislähtö ajankohtaisena, mutta emmehän me lapset sitä lappusta koskaan nähneet, tuskin edes äitikään?

Kunpa isä olisi jaksanut jonkun matkaa vielä elää, hän olisi saattanut tulla toisiin aatoksiin, esimerkiksi, talvisodan alkaessa? Mistäpä tuon tietäisikään? Isällä oli niin monta syytä lähteä tästä raskaasta maailmasta ja jossa ymmärrystä tuollaisiin ihmiskohtaloihin ei ainakaan niihin aikoihin enemmälti useinkaan riittänyt. Se on varmaa, ettei isä ketään vihannut, ei edes aliarvioinut, ei Äitiäkään, sillä ymmärsihän isä, että äiti tahtoi kaikkien parasta, niinkuin koko elinaikansa.

Jotenkinhan me niistä haasteista selvittiin, koska hyvät voimat pykyttivät. P.P. (19990302)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 102)


103 Vaalit ja nimipäivä menivät

Eilen oli kevätpäivän tasaus ja eduskuntavaalit, lisäksi minun nimipäivä. Kahvilla kävivät Leila ja Esko, myös Anja sisar. En edes minkäänlaisia päiviä Tarkoittanut pitääkään, se ei meillä ole pitkää naikaan ollut muotia. Uusi eduskunta valittiin sekin eilen. Demarit saivat 51 paikkaa, keskusta 48 ja kokoomus 46 edustajaa Arkadianmäelle.

Entisiä edustajia tippui kolmen ja neljänkymmenen välillä, kannatuksen hiipuessa. Ministereitäkin oli tuossa joukossa ja myös eduskunnan kolmas varapuhemies.

Uusia ensikertalaisia tuli valituksi yli 70 henkilöä. Naisia tulee uuteen parlamenttiin 10 lisää, joka siis tasaa sukupuolieroja sekin, äänestysprosentti jäi koko maassa alhaiseksi ja nukkuvien puolueessa riittää kokoa.

Jonkunlaisena syynä voi pitää sitäkin, ettei kaikille löytynyt mieleistä ehdokasta.

Harvoinpahan sitä sellaista löytää, joka täyttäisi kaikki odotukset, enimmäkseen sulautuvat massaan aika näkymättömästi, mikä toisaalta harmillista. Mutta tietäen ihmisen rajallisuuden, tuokin asia hyväksyttävä. Valitut edustajat luultavasti siltikin parhaita mahdollisia.

Sen verran nuorta joukkoa, että vaan kolme yli kuusikymmentä vuotiasta, näin luulin telkkarista kuulevani ja alle kolmekymppisiäkin olijoitakin. Se noista vaaleista. Ei tässä kyllä ole oikein omaakaan asiaa senpuoleen. Jotenkin tyhjä olo ylipäätänsä, johtuneeko kevääntulosta ja valon runsaasta lisääntymisestä? Vanha

on altis kaikenlaisille muutoskiusoille, ellei sitten joku urheilijataustainen.....

Tällainen yksinäinen vähävoimainen ihminen, kuten tässä itse, joutuu monasti päättämättömyytensä runneltavaksi, ei sille voi, eikä kait tarvitsekaan. Ollaanhan jo matkan viimevaiheessa, kunnes kutsutaan poislähteneitten reserveihin. Miten tämän loppuaikansa viettää, se kyllä askarruttaa mieltä? Ei pysty oikein enää ruumiilliseen työhön, sitä ei jaksa edes yritellä, sen verran sitkaalle meno jo tuntuu.

Näitä harrasteita ei vaan saisi koskaan hyljätä, ovathan ne antaneet olemiselle suuremmoista täytettä ja vaillinaisestikin suoritettuina.

Arvo pitää osata antaa myös läheisille sisaruksille, ovathan he tukeneet tällaista omaniukkuutta potevaa ihan konkreettisesti. Vuodet ovat tuoneet kyllä sellaistakin mieltä, ettei se aina jaksa naurattaa, ei edes monasti hymyilyttääkään. Oman pienuutensa oivaltamisessa on kakkua nakerettavaksija vaikka tuota mielestä koettaisi sivuunkin sysäillä.

Kirjoittelu ei anna ainakaan tänään, vähääkään innonpotkua, mutta totutusti silti istahtaa koneen ääreen, luullen inspiraation näin tulevan, ei vaan sitä tällä erää. Mielentakki on tyhjä, lieneekö eilinen paljo telkkarin tuijonta siihen syypäänä, vai joku tietämätön kyllästyminen. Taitaa kyllä myös olla niin, että kun etäämmistä ei liioin tiedä ja omat ovat liiankin tuttuja, yhtä latua polkeminen tulee ainoaksi toimeksi, mikä ei tosiaankaan jaksa mieltä manipuloida iloon. P.P. (19990322)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 103)


104 Arkielämää

On jotenkin tottumuksellista olla ja vaikuttaa pelkkänä pienenä minänä. Ei suuria tunteita, ei enemmyyden rikkautta, vaan tavallista arjen makustelemista. Kuinka siinä kokisi röyhistymisen aatoksia, hallusinaationtapaisia taivaalla lentoja. Ei! Nyt opetellaan kestämään sitä, joka useampien mielestä ihan tyhjää. Orpo ja arka ihminen ei voi edes olettaa suurempaa henkistä herättymistä.

Kukin meistä on tehnyt ainakin jollakin lailla tehtävänsä, ei sitä saanut laiskana nuorempana olla, ei vaikka kuinka olisi miellyttänyt. Ne halutut kirjatkin saivat odotella käsille ottoa, mutta tulivat tilaisuuden tullen kyllä myöhemmin tarkkaan tiiratuiksi. Meillä kullakin on niin erilainen maailmankuva. Jotkin saavat hyviä ystäviä, keitten avulla sitten keventävät harmien tullen mieltään.

Mutta me yksinjääneet, me vaan valittelemme osaamme, emmekä taida muuksi muuttua. Kuitenkin elämme mekin ja asetamme myös omia vaateitamme hyviksemme. Ei meitäkään ole tehty orvontietä taivaltamaan, vaan ottamaan osamme yhteisestä kakusta. Hänttärämmät kyllä ajattelevat, ettemme nykyistä enempää edes tarvitseisi, mutta itse olemme toista mieltä.

Meidänkin kuuluisi saada huolenpitoa ja jopa rakkauttakin, ainakin tuossa vähimmässä olomuodossaan. Eihän mekään tosin olla aivan syrjässä kaikesta elämänhyvästä, senkin tiedämme, ei vaan koskaan tärpännyt kunnolla ja siten, että kaikki kohdallansa. On ollut asunto, missä saanut lämpöä, ja ruokaakin riittänyt ainakin näihin asti.

Saanut harrastaa mieleisiä joutoajantoimia aivan mielensä mukaan, joskin nejo tänään vähentyneet korkeaniän myötä. Kun muistaa, että omasta vähäisyydestähän olemisensuunnat johtuvat, eivät niinkään siitä, että huonoatuuria pelkästi. Kuitenkin mielikuvitusmaailma aivan vapaassa käytössä, mennä ja lähteä, sen seitsemille olonsuunnille.

Eristyneisyys kyllä masentaa selvästi, luoden näkymättömyyden oletettuja vuoria korkeine estehuippuinensa. Se vaan on pelkää henkistä harhaa. Ei meilläkään sellaista todellisuudessa. Ja kun on ollut niukasti osaamista missään arjen suunnassa, ihan luonnollista, ettei siihen tyytyväinen saata olla. Yhä suuremmiksi tulevat huomisen haasteet. Yhä suuremmaksi se tarve, mikä pitäisi mielen tyynenä tyrskyjenkin riepotellessa.

Pitää jaksaa uskoa noihin suuriin ja pyhiin asioihin, ja mitkä rikastavat köyhintäkin hengettömyyttä. Meille vähimmillekin on luvattu armopalkintoja, kunhan vain yrittäisimme tosissamme ja edistyminen mielissämme. Saattaisi olla kyllä parhaaksi kaikille, että erheemme tulisivat korjatuiksi ympäröivän luonnon suomin edellytyksin. Näkemällä ja katselemalla ympäröivää ihanuutta, sitä kaikkivoivan maalaamaa maisemaa, jossa ei yhtäkään virhevetoa sivellinkädellä suoritettuna.

Itsellenikin olen yrittänyt tuota terottaa, ja tärkeytensä mitoissa tietenkin. P.P. (19990323)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 104)


105 Aina on ongelmia...

Miten niin menisikään, ettei jossakin joku ongelma pesiskelisi. Alalla kuin alalla on tuo otettava huomioon. Ja kun vuosia kertynyt suuri määrä, ei ihme, että useamminkin nuo haitat kylässä käväskelevät. Tietokone on ikuinen osaamattomuuden kapine, ja ellei minkäänlaisia kursseja käytyinä. Eglanninkielisistä ohjeista ei maalaismökkerö hituakaan selvitä, mitä nyt joku yksittäinen sana aukeaisikin.

Valokuvia suurennettaessa useanlaiset värikasetit tuottavat omat haittaisensa. On tavallinen mustavalkea, sitten värisellainen, lisäksi photo kasetti, eivätkä ne kaikki pelaa samalla asetuksella. Kun menee katselemaan kirjoittimen kohdistuksia, niissäkin toiminta vaihtelee milloin mitenkin? Ei se elämää suuremmin rassaa, kuitenkin pientä ärtyvyyttä aiheuttaa, ja jos todenpuhuu asiasta.

Kiusaavaahan sekin, ettei näköpiirissä henkilöä, joka väljemmille vesille päästäisi, ainakin hieman osaamista edistäisi. Tällainen ikäukko ei edes ilkeäisi mihinkään oppimistilanteeseen ängetä, saati yrittää enempää kuin vähäiset eloneväät edellyttäisivät. Niinhän se todella on, kuin lahjakkaat sanoneet, ettei opiskelutta vuoria valloiteta, eikä suuria suunnitelmia valmiina hyötyjen pöydille roipata; niinhän se on!

Kun minä olin lapsi kolmekymmenluvun alkupuolella, ei tietokoneista hajuakaan, ei myöskään monesta muusta, Tänä päivänä välttämättömästä vehkeestä ja laitteesta. Muistan kuin nulkkina ollessani leikkasivat viljatkin vielä sirppejä käyttäen ja tulos kökkösille ja kuhilaille, riiheen kuivattavaksi, minkä jälkeen hevoskierrolla jyvät irti pahnoista. Työ oli siihenaikaan raskasta ja monin tavoin epäterveellistä.

Silloin kun meikä-äijä oli työntekoiässä, siis siinä yli kolmentoista, ei enää käsinpuinteja harrastettu, vaan sähköllähän se puimakonekin pyöri, kylän yhteisesti omistamien laitteitten avuin.

Muutos nykyiseen verrattaessa tosi mittava, eikä silloin aiemmin olisi ikinä uskonut näin nopeaan kehitykseen, ei sitten millään. Kaikki tämä suuri eteenpäiharppaus on tuonut sen seitsemät vempeleet ja vehkeet tavallisen pulliaisenkin käyttöön.

On kännykät CD soittimet, on digitaalikamerat ja nauhurit. On Maksuautomaatit sun muut toimintaa helpottavat laitteet. Maataloudessakin on tuo muutos ihan mahtavana nähtävillä. Traktorit ovat nelivetoisia ja hyttitiloiltaan äänieristettyjä, kaikkine hallintalaitteitten monimutkaisuuksineen. Ja pellonpehmityslaitteet sen mukaisia. Mekin hevospeleillä pitkään peltosarkoja pehmittelimme vielä silloinkin, kuin jo toisilla traktorit töitä helpottamassa.

Tosiaankin, että minäkin sorruin tietokoneen hankkimaan näillä vanhoilla päivilläni? Huvia tästä on, tuskin suurempaa hyötyä, mutta nykyaikaa väinkin. Saa tehdeskellä vakokuva suurennoksia, voi kirjoitella sitä entisenlaista pientä, mitä jo vuosikymmenet. Yksinolijan kuvaanhan kuuluu hieman syrjässäolemisen suuntaus, ja ellei sitten oikein aktiivinen olonasenne.

Ihmisen tulee toki vaalia henkistä puoltansa, ja ellei aijo jäädä jälkeen toisista ihan mielimästi.

Hyvähän Suomessa on asua, ei sellaista kuin esimerkiksi Balkanilla, missä olot ovat tosikurjat, elleivät ihan alle kaikkien kuvitelmien. Kosovohan se kaikkein hankalin paikkaseutu lienee, toki muuallakin päin sotien raastamia seutukuntia. Slovakian romanit (siis mustalaiset) alkoivat ängetä Suomeen juhannuksen seutuvilla, eikä sitä muuttoa saanut toppiin muuten kuin laittamalla viisumipakon, joka tyrehdytti hallinnattoman maahan tulon. Koska Suomessakin on runsaasti työttömyyttä, ei täällä ulkopuolinen useinkaan tointa tavoita.

EU myötä tämä kotoinenkin seutu on jollakin tavalla napanuoralla yhteiseen Eurooppaan, eikä sille muuta ratkaisua kunnollisesti edes. Tuo suuri ja arvaamaton itänaapuri voi tuoda tykytyksiä useaankin rintaan ja mikäli siellä olot nykyisestäänkin vielä epävarmoistuvat. Kosovossakin olot alkavat rauhoittua vihdoinviimein, kyllähän NATO seutukuntia pommittikin pitkän rupeaman, mutta Belgradin pomoa ei ole saatu polvillensa, mutta joskushan sekin tapahtunee. P.P. (19990417)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 105)


106 Pojat ovat poikia

Jokaisessa meissä on vanhanakin miehenä sitä äidin pikkupoikaa, joka turvasi häneen, valitti vaikeuksiansa ja iloitsi myös hänen kanssaan. Kun me ikäännymme, emme enää niin uskalla näyttää tunteitamme, vaan homma muuttuu kuin etäisemmäksi olemaltaan. Mutta äidin tärkeys ei miksikään muutu. Hän pysyy mielissämme silloinkin kun jo poistunut joukostamme. Äidin lämpöä on saanut sellainenkin yksilö, joka muuten erakoituneena taivaltaan taittaa. Lisänä meillä useammilla sisaruksemme ja jotka antavat tukea tarvittaessa ilman vastinevaatimuksia.

Lapsena elämä oli huoletonta. Kesäpäivisin rannalla oloa ja uimista. Hyppytelineiltä veteen poukkoilua ja sen semmoista.

Siinä iho ruskettui ja terveys lisääntyi samassa suhteessa. Kunhan kipaisi välillä kotiin eineelle ja yöksi sängyn lämpöiseen helmaan. Silloin oli kavereita, taikka niin, että kavereita olivat kaikki he, jotka samoissa aikaansa kuluttivat. Muistaa hyvin miltä kesä tuoksui. Sen, miten kukat kukkivat ahojen laidoissa, kuin tietysti nykyisinkin, emme vaan aina sitä jaksa hoksata.

Ranta tuoksui sille omalleen, vähän suolaisen merituulen tuomaa ja kosteuden hajua yleensäkin. Meidän rannassa on vielä sellainen kallio jossa hyvä uimisen aiheuttamat pisarat kuivatella. Ei niitä aikoja unohda koskaan. Etsittiin metsämansikoita, ja miten makoisille maistuivatkaan.

Kuljeskeltiin metsissä kuuntelemassa lintujen laulua ja katseltiin paikkoja paremmin tutustuaksemme. Kaikessa oli sitä uutuuden tunnelmaa, jota harvemmin enää tällaisena vanhana.

Että se on jäänyt vähemmälle johtuu pääosin siitä, ettei enää kuljeskele tuolla tapiolan tanhuvilla, eikä enää liioin rannankaan vesirajoissa. Syynään pitää sitä, ettei jaksa yhtä reippaasti havainnoida ympäristöänsä, ei tuntea sitä täydellistä mukanaoloa. Jos olisi onnistunut perustaa perhe, asiat voisivat olla toisin, mutta kun ei sellaiseen mahdollisuuksia, jäätiin parhaimmista paitsi, omaa avuttomuuttamme taikka huonon onnen saattelemina.

Jokainen niittää sitä sarkaansa, jota aikanaan kylvänyt. Mikään ei lennä makaavan suuhun, ei onnenkaan aiheet, kuten saanut kohdallaan havaita. Avujahan olisi tietysti jonkunlaisia ollut, ei vaan taitoa niitä hyödyntää. Ja toki vuosikymmenet alkaneet painaa hartioilla aina ja yhäkin enemmän, miksi sen yrittäisi edes kieltää. Mutta ajattelupuolella jokaisella on ne omat kiemuransa, ja joista eivät ympärillä olijat suuremmin aavista. Huitelemme kuvitelmissamme laajasti, eivätkä minkäänlaiset rajoitukset kiusana. Unet tosin antavat joskus huolta sellaisista painajaisluonteisista, missä ei onnistu sitten vähääkään.

Kesäaamuun herätessä kiittää ensimmäiseksi kaiken hyvän antajaa, ja että saa nauttia yhäkin sinitaivaan näkemisestä, saa kuunnella lintujen kevätkonserttia sun muuta mukavaa. Ja tunteehan sen niitetyn heinän tuoksun yhäkin nenässään, kuin sateenjälkeisenkin ilman raikkauden.

Ukkosten tullessa aistii saman epävarmuuden kuin lapsena ennen. Asia huolettaa sen tähden, ettei vaan tulisi mitään tulipaloa, ja eihän täällä ole vuosikymmeniin onneksi sellaista sattunut.

Huolehtiminen on meille jokaiselle hyvinkin ominaista ja tarpeetonta. Sitä vaan teemme, omaksi ja toistenkin vahingoksi. Vielä tuosta Äidin muistosta. Se on sellainen tunne, mitä mieliikin helliä rinnassansa, olihan äiti tärkein ihminen silloin, kuin muistona vieläkin. Näin keväällä haikea istuu selvemmin ja tuntevammin, etenkin sen takia, kun oma äitimme ihaili aikanaan tätä samaa merinäkymää kuin tässä itse vielä tänäänkin.

Äiti istui keittiössä käsi pöytään nojaten ja seurasi päivänkilon leikkiä kotilahden pinnalla. Muuten senvertaista en ole missään niin kauniina aistinutkaan, niinkuin tämä tultu iki-ihana vesi rannan suuntaan katsottaessa. Äiti myös piti paljon kukista ja oli monasti hyvinkin pitkään niitten loistoon keskittyneesti kumartuneena. Isän poistuttua jo ennen talvisotaa, äiti joutui meistä huolehtimaan sitäkin tärkeämmin, kiitos hänelle siitä, sillä vaikeuksia oli kasapäin odottamassa. Ei minulla ole taitoja ylösmerkitä niitä tuntoja, joita kaikki mennyt aina yhäkin uudelleen mieleen luo. Äidilleni olen kaikkein suurimmassa kiitollisuudenvelassa. Kiitoksia! P.P. (19990525)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 106)


107 Vanhan Pohjolan talo

Ja suurin piirtein sen asujaimistosta 1900 luvun aluilta.

Vuosisadan vaihteessa tällä paikalla oli kait vain erilaisia pienempiä asumuksia. Asia on hyvin epämääräinen, koska paperilla ei mitään, ja asiaa muistavat jo manalle menneitä. Siinä täytyy tässä vaan noin puoli huolimattomasti kaivella muistikuviaan, sun muita toisilta joskus kuulleitaan.

Otto Pohjola syntyi Kiiskilahdessa 1800 luvun loppupuolella ja meni naimisiin 1900 luvun taitteissa. (en rupea etsimään vuosilukuja) Vaimoksi tuli Anton Aholan tytär, Mariana. Aholan talo oli silloin muutama kymmenen metriä tästä meidän paikasta. Siirretty sellaisenaan Vaalimaalle (Elokorpi). Nyt paikalla ovat vaan rauniot, osan olessa Eskon pojan Jyrkin tonttia nykyään

Otto korjaili ja lisäili tähän taloon neliöitä, joten tuloksena vinkkelissä oleva rakennus. Viimeisin ja ehkäpä parhaasti tehty suurkamari, saattoi olla 1920, tai sinnepäin. Otolla ja Marianalla oli neljä lasta. Arvo (siis isäni), Suoma, Eino ja Ilmo. Suoma meni Vaalimaalle Eino Värrin vaimoksi, toisten asuessa tätä taloa edelleen.

Mariana kuoli 1920 luvun loppupuolella ja Otto 1934. Arvo meni naimisiin Aino Korpelan kanssa ja meitä lapsia syntyi kuusi, yhden menehtyessä kolmen päivän ikäisenä. Nimi oli hätäkasteessa annettu, Laila. Poikamiesveljekset Eino ja Ilmo alkoivat myös etsiä omia elinpaikkojaan hiljakseen. Oton aikana jo ostivat hirsitalon Kalliokosken lasitehtaalta. (tehdas oli jo lakkautettu silloin).

Eino sai jaossa osan tilasta, viljellen sitä ihan vanhuuteen, kuollen 79-vuotiaana. Eino oli erittäin ahkera ihminen, kylläkin mieleltään tuskastuva hieman. Muuten, humoristi ja älykäs sanailija, ne olivat sedän tavaramerkkejä.

Ilmon tie oli monen harmin ja huolen viitoituksin. Nuorena lähti Helsinkiin töihin (en tiedä mitä siellä teki), kävi joskus kotona täällä kylässä. Sen jälkeen meni rajavartijaksi, ollen jossakin Ruotsin vastaisella raja-asemalla. Heti jatkosodan alettua 1941 mies joutui sotavangiksi kolmeksi vuodeksi, haavoituttuaan jalkaan. Myöhemmin kertoili noista nälässä ja sairauksissa vietetyistä ajoista. Sodan loputtua palautettiin Suomeen melkein luurankona, sillä isokokoinen mies painoi enää ehkäpä puolet normaalista painostaan. Rajoillahan mies sitten jatkoi rajavartiomestarina siihen saakka kun dementia ja sodissa saadut vammat miehen menehdyttivat. Eli noin 66-vuotiaaksi kait?

Kolmekymmentäluvun suunnitelmiin kuului, että meidän perhe muuttaa tuonne Paavonmäen päälle, mutta toisin kävi, ja Einohan talon sinne sitten pystytti. Me jäätiin tähän vanhaan paikkaan. Äiti Aino, Isä Arvo, Pentti, Esko, Anja, Eero ja Teemu. Einosta vielä, että oli kova työmies tässä talossa touhutessaan, kuin myös Ilmo silloin nuorena miehenä. Isällä alkoi mennä hommat vähän löperisti, koska niin paljon muuta menemistä ja mielenkiintoista.

Isä ratkaisi asiat itsetuhon kautta 1938, sen jälkeen olimme lähes heikossa elämän tilanteessa.

Pari renkipoikaa oli asioita hoitamassa vuorollaan, ja me tietysti kykyjemme mukaan jelppimässä, sen mitä nyt kokemattomat ja lapset pystyivät. Syttyi talvisota ja säännöstellyt ravintoannokset kansanhuollon myötä. Äiti ja lapset, minua lukuunottamatta joutuivat evakkoon Myrskylään, jäin karjan kanssa tänne kotiin. Lehmien juomavesi täytyi hakea merestä ja heinät peltoladoista. Polttopuista ei ollut perää (eihän sitä niin pitkälle osannut asioita hoidella siihen aikaan.)

Niin kuin näkyy, en ole osannut pitää asioita kronologisessa järjestyksessä, vaan hypin sinne tänne, en nimittäin tehnyt mitään etukäteissuunnitelmaa kirjoittelua varten.

Siis elintarvikekortit olivat jo käytössä ennen talvisotaa, koska laitoin omani perheen mukana evakkoretkelle. Mutta kun en lähtenytkään, eipä ollut isommin kaupoille asiaa. Hyypiällä tuossa rannalla oli osuusliikkeen jakelu. Sieltä sai korppupaketin, aina kun Oskari sattui olemaan kotosalla. Muistan saaneeni oikein hyvää ruokaa Korpelan vanhuksilta, Anton ja Anni. (siis äidin vanhemmat). Oli possunkylkeä ja sai tuikkia palaa rasvakastikkeessa. Se tuntui taivaalliselta muuhun evääseen verraten.

Louhiston Kirsti ja Tavastin Aino lypsivät lehmät onneksi, ettei minun tarvinnut yrittää moista, eikä siitä mitään olisi tullutkaan, sehän on varma. Separoin maidon tietysti ja isossa veivattavassa kirnussa yritin saada kerman voille, mutta siinähän olikin konsti, kun talo oli niin kylmä, lopulta toki siinä onnistuin ja voita sain 7 kiloa (ihan kelpoa tavaraa). Yöt vietin osaksi Louhiston uunin päällä, osaksi keittiön viereisessä kamarissa kotona.

Tompurin Mantan kanat oli annettu huolekseni ja olihan ne syötettävä jokaisena päivänä nekin.

Vaatteetkin lähetin perheen mukana Myrskylään, ja värjöttelin aika vähissä kamppeissa ilmoihin nähden, talvisotatalvi oli hyvin kylmä pakkasineen. Pommeja putoili sinne ja tänne. Virojoella tuli myös ihmisuhreja parikin, ainakin niin muistelen.

Maaliskuussa 1940 sota sitten loppui. Valkosen Hugo kaatui ja jäi kentälle, jatkosodassa kaatui kaksi miestä. Koskelan Lauri ja Rantalan Ilmari. Ei mennyt uhreitta tämänkään pienen kylän osalta. Talvisodan vielä jatkuessa, aivan siellä loppuvaiheessa, tuli sotilaita meidänkin tiloihimme, jatkaakseen pian Säkkijärvelle, mutta eivät taisteluihin enää ehtineet, kait onneksensa.

Kun raja tuli tuohon kolmen kilometrin päähän, niin rajan taakse jääneitä meillekin majoitettiin. Sukulaisia osin. Rytkön Toimi, Hilja vaimoinensa ja tyttäret Vieno, Suoma ja Anni Koskelanjoelta. Kiiskin Otto perheineen Kiiskilahdesta ja Oton vanhapoikaveli Emil myös. Rytköt olivat sukulaisia ja he asettuivat kamariin tuvan ja suurenkamarin välissä. Kiiskit asettuivat suureenkamariin, joka oli lämmönpitävyydeltään vähän sitä ja tätä. He laittoivat puukaminan kaakeliuunin eteen, putki uunin tulipesään ja tarkenivat sitten hyvin.

Meidän perhe tuli kotiin evakosta ja minulla helpotti orpona olosta, kuin kuvitella saattaa. En tarkkaan muista koska evakkoperheet lähtivät meiltä, mutta sillä ei ole suuremmin väliä. Vuonna 1941 alkoi jatkosota ja asiat menivät taas täysin uusiksi. Rintaman ollessa ja pysyessä tuossa rajalinjan seudussa metsän puusto sai teräksestä osansa. Vihollisen tykistö mätki kottejaan ihan mihin sattui, ja useissa paikoissa meidänkin metsässä oli puuta ristiin rastiin ja sikin sokin silppuuntuneena.

Salpalinjan rakentaminen alkoi jo heti talvisodan jälkeen, ja vaikka se lähtikin hieman lännemmästä, täälläkin oli siihen liittyviä linnoitustöitä. Mutta kun vihollinen perääntyi itään päin, linnoitteetkin jäivät pitämään taukoa. Jouduin 1943 Maaliskuussa armeijaan ja olin sodan loppuun. Marraskuun 21 pvä 1944 pääsin siviiliin. Sodanmakua sain tuolla saarissakin ollen, noin kun omiksi tarpeiksi. Saksalaisten hyökkäys Suursaareen oli tiukin kokemus, vaikkei se mitään maarintamilla oloon verrattavaa olekaan.

Kun jatkosota alkoi lähetä loppuaan, alkoivat linnoitustyöt täällä meidänkin kylällä uudestaan. Kalliokorsuja tykkiasemia juoksuhautoja piikkilankaestettä, sitä oli joka puolella ja kylä kuin mielettömien tonkimusta. Teillä oli laatikkomaiset kehykset hyökkäysvaunu miinoja varten, sun muuta polkuestettä metsissä. Nämä asunnot täynnänsä ukkoa kuin pipoa. En ollut tietysti näkemässä ja kuulemassa, mutta jyryä oli varmaan riittävästi.

Jatkosodan päätyttyä meille tuli asumaan Korpelan Erkki (leskeydyttyään) ja sisar Tyyne. Erkki kuoli 1950, Tyynen jäädessä yhäkin keittiönviereiseen kulmakamariin. Myöhemmin Tyyne asui Virojoella siihen saakka kun muuti Sivulan mökkiin. Ja näin koko talo oli taas käytössämme. Esko-veli meni naimisiin 1957 ja muuttaen kohta omaan uuteen kotiin tuonne rannemmalle. Anja meni naimisiin 1959 tai niillä main ja lähti Heikkinsä matkaan.

Eero meni, oliko se nyt 1946 soitto-oppilaaksi Haminan soittokuntaan. Muuttaen Helsingin varuskunta soittokuntaan, mistä taas Helsingin kaupunginorkesteriin, jossa eläkkeelle siirtymiseensä saakka. Nyt mies asuu Sinikka vaimonsa kanssa Puotilassa, harrastaen kirjoittelemista ja pikkusen kait hanurinkin näpläilyä. Toimessa ollen soitin oli klarinetti ja bassoklarinetti. Esko taipumustensa mukaan rupesi tekemään kirvesmiehen töitä, Ollenkin varmasti nopea ja tarkka kaikessa. Nyt asustelee tuossa rannemmassa Leila vaimonsa kanssa. Lapsia viisi ja lapsenlapsia tällä erää 14.

Jäin äidin ja Teemu veljen kanssa enää tähän asustelemaan. Anjan lähtiessä pois kotoa, oli pakko yrittää hoitaa karjaa, lypsyineen kaikkineen ja koneellahan se jotenkin sujuikin. Kun talon velat olivat poismaksetut ja rahaakin näki edes joskus, tuntuihan se joltakin entiseen verrattuna. Soittohomma alkoi jo 1940- luvulla, tuonne 1960 aktiivisesti, tuoden muutaman lantin aina sekin. Mutta autoa en koskaan edes harkinnut hankkivani, sen verran kaikenlaista lainanottoa pelkäsin, ja moottoripyörämieheksihän sitten jäinkin, vieläpä nykyisin moposkootteriin sortuneena.

Äiti kuoli 1981. Karja oli lähtenyt edellisenä vuonna. Yritettiin viljellä näillä kivisillä pelloilla (kolhoosin omistuksessa yhä), mutta tulos jäi laihanlaiseksi naapureitten puimureita käyttäen. Muistaessani, toki myös metsätöitä tehtiin, rahaa hankkiaksemme, kuin myös muita hoitotöitä harrastaen. Ja vaikka itse sanonkin, niin olipa kauniissa kunnossa siihen aikaan, kun Laisin Erkki leimasi. Puistoltahan se näytti, ja kun koko palstat läpikäytyinä. Nykyisin kun motot tekevät, ei viitsi edes mennä jälkiä katselemaan, niin on hurjannäköistä jättö.

Teemu oli jo aiemmin lähtenyt Karhulaan Ahlströmin konepajalle lähettäjän tehtäviin, taisi kestää siellä toimiminen siinä 17 vuotta jotensakin. Minusta ei ole nykyisin enää oikein minkään tekijää, sen verran paikat kuluneet ja lahonneet. Teemu sen sijaan jaksaa kerätä metsästä polttopuut, ja olenhan ollut tuossa navetan takana minäkin klapeja halkomassa, sen minkä vähän nyt kykenen.

Kirjoittelen joskus taas hieman lisää asioista, ei vain tällä erää tämän enempää. PS. Alussa aioin kertoa kaikista satunnaisista talossa hetkenkin viivähtäneistä, mutta se jäi nyt. P.P. (20011228)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 107)


108 Tiivistelmä

Minullakin on unelmani. Kaipuuni saari minne pakenen arkea.

Jossa kokee itsessään olevan hyvän, ja pystyy sitä myös tarkkailemaan. Unelmissa ja arjessa on yhtäläisyyksiä, molemmissa valoisat päivänsä, hämyiset yönsä. Puolet täydentävät toisiaan, sanokaamme tuota mielikuvitukseksi. Kun tämä ei toimi, kaikki on raskasta, alakulo valtaa mielen ja kärttyisyys kasvaa.

Ihminen joutuu ristiriitaan itsensä kanssa. Taasen vastaavasti, elämän ollessa myötäisessä vaiheessaan, löytää iloa, sitä hakematta. Se vain valtaa koko heikon, pienen ihmisen. Hengessään voi olla sisäänpäin avoin. Tiedostaen silti virheensä, vajavuutensa. Näin huomaa sellaista, mitä ei ehkä kiireinen stressattu ihminen huomaisikaan. Näkee että kiire on monen hyvän pilaaja, monen kauniin mietteen hauta. Kommunikointi lähimmäisten kanssa kärsii, on omien paineittensa vanki. Aivot toimivat parhaiten, ilman turhia vaateita, ilman pakkoa, omilla ehdoillaan. Tämä on hienointa koko prosessissa, näin siivilöityy meissä paras, hienoin, herkin. Tuohan on sydämen avaamista, jo liekin suurelle, tunnustaen heikkoutensa, piintyneet tapansa, kai sairaat ajatuksensa, mitä kaikilta luulisi löytyvän. Mutta kun puuttuu se lähin, hän joka ymmärtäisi puolesta sanasta, jo pelkästä katseesta. Hän joka ei haluaisi tieten koskaan loukata läheisensä tunteita. Jos olisi saanut lähelleen tuollaisen onnen, ei kait itsekään olisi tällainen, ikävänilkeä ihminen. Se on näissä parasta, että jaksaa toivoa. Ehkä sitä että pystyisi vielä muuttumaan, löytämään uusia näköaloja elämäänsä. Suhteuttaa mahdollisuutensa arkeen, kuin myös henkiseen minäänsä, näin rikastuttaen päiviänsä, mitkä herra paratkoot, eivät kovin rönsyileviltä ulkopuolisesta näytä. Vielä tästä ulkoisesta toimenkuvasta.

Ihmiset näkevät minut täysin passiivisena, nyhjöttävänä.

Sellaisena, mikä ei välitä työnteosta, mikä ei huolehdi velvollisuuksistaan. Näinhän osaksi onkin, mutta omasta mielestä elämässä yhä tapahtuu, ja ainakin itse tuntee kokevansa vahvana, hyvinkin vähäpätöiset, arkiset asiat. Vaikkapa tämä, että ystävä ottaa yhteyttä, soittaa puhelimella. Muistaa, että tällainenkin vielä elää ja vaikuttaa. Pienikin mielenkiinto suuntaansa saa päivän paistamaan, kiva sana, hymy auttavat enemmän kuin paljot lääkkeet, tuohan on jo tiedotusvälineistä tuttua. Jos ihminen jää syrjään kaikesta, hän alkaa riutua. Hänellä vahvistuu käsitys omasta tarpeettomuudestaan, tuohon sekoittuva itsesääli on voimia vievää. Omalta kohdalta voisi sanoa, että ollessa paljon yksin, ajatus helposti kääntyy alakuloiseksi, siltikään ei saa tilannetta muuttumaan, vaikka niin haluaisikin. Sanottakoonpa tuosta mitä hyvänsä, ystäviä ei löydä helposti. Ei ainakaan hyviä sellaisia, tämänhän moni iäkkäämpi kyllä on saanut kokea.

Kukaan ei saisi olla välinpitämätön kanssakulkijoistaan. Suomessa tämä vielä korostuu, johtuen kansanluonteesta. Olemmehan juroja, itseensäsulkeutuneita. Jokaisen täytyisi muistaa, ikää karttuu, elämä tulee kaikenlaisten vaivojen kyllästämäksi, siinähän sitä tarvittaisiin tukea, kädenojennusta. Nämähän kaikki laiminlyödään päivittäin. Tämähän on osaksi kuviteltua, mutta omallakin kohdalla esiin tullutta. Oma aktiviteettti siinä olisi kohta mihin tarttua. Varmaa on että tämäkin on aivan henkilökohtaista jokaisen kohdalla.

Heillä, keillä on lapsia, lastensa perheitä, heillä on paremmin.

Ellei jälkikasvu ole täysin ymmärtämätöntä, mutta jos näin on vanhuksilla on vieläkin suurempia huolia. Onhan heillä aiemmin ollut liikettä, touhua ympärillään, ja joutuessaan sivuun aktiivista työelämästä, kohdanneet odottamattomia vaikeuksia, Kuviteltuihin turvattuihin huolenpidollisiin eläkepäiviinsä luottaen.

Meillä ketkä ovat ikänsä joutuneet olemaan yksin, asia ei ole yhtä kiperä. Ei vaan saisi oloaan päästää ihan väärille urille, täytyisi löytää harrasteita, mielelleen jotakin askarreltavaa, vaikka kuinka vähäistä. Nämä monet pienet puuhat, mietteet, kuvitelmat, poistavat pahimman turhantunteen. Tottahan vanhana ei ole yhtä hyödyllinen yhteiskunnalle kuin aiemmin, mutta vaa’assa painaa vuosikymmenten työ, ehkä sodat ja muut vaikeudet. Onhan ansainnut helpomman, rauhaisamman iltapäivän.

Ihmisellä pitää välttämättä olla uskoa itse elämään. Sehän se lie tärkeintä, myös johonkin suurempaan, mitä täällä näkee päivittäin. Saahan lukea onnettomuuksista, sodista, terroriteoista, kaikesta pahasta mitä ihminen voi keksiä. Ydinaseet, voimalaonnettomuudet, maanjäristykset, nämähän ovat kaikille tuttuja.

Toivoaan ei saa silti heittää. Tämä pallomme on tarkoitettu olemaan kotina ihmisillä jotka haluavat elää ja olla rauhassa, ilman verenvuodatuksia, luottaen parempaan tulevaisuuteen. P.P. (19860510)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 108)


109 Virheistä ja onnesta…

Koinhan minäkin lapsena rakkaudentarvetta, huolenpitoa itseäni kohtaan. Sainko sitä? tuosta en tiedä. Ainakin kuin äidiltä pojalleen, luulisin. Ei hemmoteltu, ei olisi edes ehditty. Kuitenkin äidin huolen aisti kaikissa.

Lapsesta kasvava olisi tarvinnut muutakin, onhan hän jo seksuaalinen olento, lihaa ja verta. Mutta en korosta turhasti, ettei aralle oltu myötämielisiä, eikä rostasorttiselle monikaan kättänsä tarjonnut, mitä nyt kaikissa arjen leikeissä. Tytöt kyllä kiinnostivat. Aivan kuten kaikkia nuoria.

Yleensä katselin rohkeimpien leikkejä hiljaa sivusta, luultavasti jopa kadehtien heidän olonhelppouttansa. Tuli murrosikä. Asiat olivat yhäkin samoin.

Kuvittelin mielessäni, jospa minäkin löytäisin hänet, kuka ei pelkäisi ruman tarttuvan. Häntä joka haluaisi ymmärtää puutteisen puhetta, kylläkin vaan kuvitteellisesti, mitenkäs muuten. Nuoret löysivät kavereita, sehän oli luonnollista. Olin olevinani jotenkin sanavalmis minäkin. Nautin kun löysin oikeat sanat, oikeaan aikaan, vaikka vaan porukassa ollen. Mutta henkinen rohkeus puuttui. Hieman silti yrittelin lähestyäkin jonkun kerran, eikä se hullulta tuntunut. Ihastuinhan sitä minäkin, haaveilin ihan mahtavia, että toimisin miehen lailla. Näin ei kuitenkaan käynyt, en löytänyt sitä oikeata ihmistä, joka olisi käsittänyt minut oikein. Surin ja toivoin! Peiliin katsoen näin etten ihan hirviöltä näyttänyt, joskin paremmannäköisten poikien seurassa oli perääntymisen paikka. Vuodet kuluivat, tuli sodat, sodanjälkeiset ajat. En kokenut tulla ymmärretyksi, en täysin hyväksytyksi, olin jo poissa ehdokkaitten joukosta. Sukupuolisuus ei ollut petettävissä, ja näin olinkin sen armoilla. Nautin nähdessäni muodokkaita tyttöjä, heidän hyvin kehittynyttä vartaloaan, lantion kaarretta, takamuksensa pyöreyttä. Kaikkea tuollaista halusin päästä kokemaan lähempää.

Tanssin hieman, jopa olin kuin monet siinä iässä. Mutta kohtalo saattaa olla julma, sitä oikeata ei vain löytynyt. Aina kun lähdin tansseihin tai iltamiin, kuvittelin että hän olisi siellä, lämpimän odottavana, täynnään luoksetulon halua.

Eipä vain. Parit löysivät toisensa, lapsia syntyi, onni kukoisti. Ei vain minulla. Elin orvon lailla, vastaiseen sukupuoleen kiinnostuen. Tämäkö osani onkin, mietin? Tuli soittokeikka-aika. Siinä joutui kulkemaan pitkin lavoja ja taloja. Olin niin nolo etten soitonvälillä ilennyt mennä edes puhvettiin, ajatellen että sieltä tulee arvostelevia lausuntoja musiikin suhteen. Piiloilin näyttämöverhojen takana, kun pelimannikaverit ryystivät limsoja sun muita itseensä. Eihän tämä ole tervettä! mietin. Näin olen ikäni ulkona ihmiselle tärkeästä yhdessäolosta. Jään haaveitteni kanssa täysin kaksin, alan pelätä vastuunottamista, normaaleja ihmisten yhteyksiä, ja tästä tuli sitten rasitteisen inferno, hengen puhki kuluminen, melkeinpä sairaus. Olen jotenkin erikoinen, enhän muuten olisi jäänyt näin yksin? Ihastumisia sattui, mutta tehden asiat yhä vaikeammiksi. Itselle karttuivat vuodet, mutta tahtoni oli kiinni nuorissa.

Enhän minä ikinä onnistu! sen jo hyvin tajusin Vietit toimivat normaalisti. Ja mikseivät olisi toimineet, joten annoin niille mitä kuului, tavat olkoot selittämättä. Kukin taaplaa tyylillään, sanotaan. Olin jo nuoresta työstä äreä, hiillyin turhasta ja riitelin milloin mistäkin asiasta, enimmäkseen omaa syytäni. Kaduin toki, sillä olen hyvinkin yliherkkä ihminen, vaikka sitä ei uskottaisikaan. Pahoitin toisten mielen, samalla omani. Surin, etten ollut ehyempi, osannut ja taitanut itsehillinnän konstikasta olomuotoa. Kuljin kohti vaikeaa sieluntilaani. Koska tein virheitä, niistä oli maksettava, ja se ilmeni huonon omantunnon muodossa. Rukoilin jo nuoresta parannusta tavoilleni, kuten yhä vieläkin, ei sen puoleen. Jos en taida yhdessä olemista, mikä minusta tuleekaan? Olin pelimanni, rupesin tekemään omaa musiikkia, hukuttaen näin suurimman ikäväntunteeni siihen. Jopa laulun sanoja aloin värkkäillä, sieluni tilan tutkimiseksi. Koin jo nuorena, että osaan sanoa julki tunteeni, mutta sitähän ei pidetä edes sopivana, ja luultavasti näin vieläkin? Nyt vanhana sieluni huutaa pelastusta yhäkin selvemmin. Toivoisin monet tekemäni, tekemättömiksi, mutta eihän niin voi käydä. Olo kuristaa, riemu katoaa. Tästä on päästävä, ajattelen.

Kirkko ei anna sellaista apua kun toivoisi. Huonon on vaikeaa valita tie joka kuuluu kelvommille. Tie, joka auttaisi anteeksiannon ymmärtämiseen.

Ymmärtäjää tarvitsisi kipeästi, sen kyllä tajuaa. Ja apu olisi Isossa kirjassa siitä ei ole epäilystäkään. Minä vain liian tuhma sen ymmärtäjäksi.

Ihmisistä joista pidän, pidän todella. Se ei ole haihattelua, ei pakkomiellettä, vaan syvää läheisyyden tarvetta, ilman pyyteitten sumentavaa vaikutusta.

Ymmärrän että en ole nytkään yksin, kyllä minua autettaisiin, kunhan ensin auttaisin itse itseäni, jättämällä pahimmat totunnat taakseni. Taistelemista tämä on. Huonovointiseksi tekevää! Siltikin pyrin pitämään jalat maassa, tahdon huomisen hallinnassa, onnistunko, sen aika näyttää. Jos minua pidetään sydämeltäni pahana, valitan. Pyrin alistuvaan nöyryyteen, oman osani mitätöimiseen. Sanovat ettei se ole oikein, elämähän on lahjaksi saatua, ainutkertaista. Niinhän onkin mutta minulla on oppiaika vielä kesken, saattaa jopa jäädäkin? Koen onnea tottakai! Onhan nytkin ihana kesä tulopuolellaan.

Linnut laulavat tuuli suhisee puissa, merenvälke jokapäiväistä katseltavaa. Ympäristössä ei ole vikaa, vika on minussa itsessäni, huonoissa tavoissani, olemisen vaikeudessa, jota muut pikkuvaivat säestävät. Tyräleikkaus jonkun ajan kuluttua, jospa sitten taas hetkeksi irtaantuisi vaivojensa valittelusta.

Puhun liikaa itsestäni, sen tiedän. Eihän kukaan muu tee näin. Otan vastuun täydesti, sehän on jopa otettava. Ystävät eivät ole vahva puoleni.

Odotan kyllä toisilta jotakin, itse lähtemättä omasta pesästäni, näin ei voi koskaan onnistua. Mutta rasitteisten alla on jo valmiiksi niin näännyksissä ettei muuhun evästä taida löytyä. Sävelmienteko on ollut pakotieni tyhjyydestä. Riimini minua itseäni, vaikka kuinka vähin eväin pakerreltuja.

Maatyö oli minulle raskasta, vähäisiin voimiini suhtauttaenkin, joskus niin naattina metsätöistä tullessa, ettei enää navettaan olisi millään jaksanut mennä. Oli vaan pakko, toki ilman pakontuntua. Vyöruusu päässä laittoi lopettamaan peltotyöt ja pyrkimään eläkkeelle. Ja näinhän sitten joku vuosi sitten kävikin. Taloudellisesti kyllä pärjäisi, kunhan henkinen kapasiteetti piisaisi. Koska olen kireä ja ärheä, ei minua liioin lähestytä, haluaisin kyllä. Ihan täydestä sydämestä. Olisin otettu jos vain kuka tulisi käymään minun henkilöni takia, vaikkapa vain velvollisuudesta. Olen niin yksin, että fysikaalinen hoito on kohta ainoa juttelupaikka. Siellä muuten olen liiankin avoin. Puhun mieleni kyllyydestä, vaikka asiattomia korviakin on lähettyvillä. Mitä siitä. Enhän kummasti voisi enää tilannettani pahentaa. Se ei ole hyvä nyt, eikä sitä huomennakaan. Etsin ja etsin ratkaisua ongelmaani, en tule ehyeksi sielultani, mutta toivoisin oppivani joka päivä jotakin uutta.

Henkistä hyvänhaluani en ole kadottanut. Se on ja pysyy! Uutta yhäkin vartun musiikin teonsaralla, riimien parissa, mietteitteni kohdalla.

Niinkuin näette, en ole sisältäni täysin köyhä, vaikka järjestelmällisyys toimistani puuttuisikin. Tiedän että elämä sorvaa meitä, lieneekö minussa ainesta, sen elonehtooni näyttää. Joka tapauksessa kiitän sallimusta, minulle suomasta tilaisuudestani. Näen ettei kaikki mene toivomasti, mutta ei myöskään huonoimmalla tavalla. Kiitosmieltä tunnen, rukousta käytän päivittäin. En osaa asioita oikein, teen kuin minun mahdollisuuksilla on tehtävissä. Piisatkoon taikka jääköön vajaaksi, itsestäni olen kuitenkin antanut jotakin, mitä se on jääköön paljolti erittelemättä. Ihmissuhteet ovat raskain käsillä oleva asia, sitä en pysty kiertämään, en edes aio. Vastuu on minun, kävipä vaikka huonoinkin tuuri, ... ellen ehätä kumoamaan kuppiani.

Tämä tuntuu tylsältä, mutta onkin tehty pelkästi kirjoituskoneen äärellä, suuremmin miettimättä, enemmin ihmettelemättä.
Todessa pysyminen pääasiana. P.P. (19910603)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 109)


110 Minä ihminen!

Istun kirjoituskoneen ääreen. Ulkona kesä vehreimmillään. Pilvipouta, ei kovin lämmin ilma. Sireenit kukkivat, kaikki on rehevää, jopa yli tarpeen. Ajattelen tuota ruohonleikkuuta, jonka kanssa viikottain saa hikoilla. Pitäisi ajatella, että se on terveydeksi, eihän liikuntaa tule siltikään vielä tarpeeksi.

Elokuulla odottaa taas leikkaus, kunnon pitäisi olla kestävimmillään. Pystynkö siihen, se ei ole ainakaan yksinkertaista, jos yrittäenkään toteutettavissa. Olen mies joka on sortunut liikaan asioitten valitteluun, tehnyt itselleen karhunpalveluksen Ilohan se antaisi naapureille syyn tulla juttelemaan, otattamaan itseään huomioon. Mitäpä minä osaisin... Tavatessa kieli menettää sen vähänkin verbaalisuutensa, jota vielä kahden kesken ollessa löytyneekin. Olen painiskellut koko elämäni ongelmieni parissa. Itse aiheutettujen, syntymässä saatujen, kärsin ja iloitsen eilisestä, tästä päivästä, kuin huomisestakin. Harrastan sellaista jota eivät useat muut. Sävelmät pyrkivät kauttani paperille, riimit mustaksi valkoiselle, ja kuitenkaan minulla ei ole erikoistaitoja niitten ilmentämiseksi. Vastukset herättävät minussa kapinamielen. Tarttuvat kuin terva rysäntervaajan käsiin ennen vanhaan. Yritän pudistautua ärsyttävistä erilleen, haen asioista hyviä puolia, mennen pitkälle muistoihini, ihan tuonne lapsuudenaikaan saakka. Löytyyhän sieltä mielenkiintoista.

Tunnelmat tulevat hyvinkin tuoreina sielunpintaan. Oli lämpöiset kesät, uitiin remuttiin päivät pitkät, ihan väsymykseen saakka. Ei pelätty suuremmin, ei ajateltu pahaa maailmaa, mitä se eteemme toisi. Minulle sanottiin jo nuorena, etten näin lamaluontoisena saisi edes vaimoa itselleni, kuten myös toteen kävi.

Väistyminen toi omat ongelmansa, jotka totta tosiaan kiusaavat yhäkin aina enemmän vuosien karttuessa. Nyt on puntarissa se, kasvanko enää ihmisenä, vai taannunko entisestänikin. Tärkeitä asioita, sen myönnän. Kuitenkin etsin apua omieni ulkopuolelta ihmisiltä joilla havaitsen sydämenhyvyyttä, heiltä saan sen rautaisannoksen jolla huominen tavoitetaan. Nuorena hankitut paheet ovat pysyneet, vastapainoksi on tullut lisää nöyryyttä, mietintää huomisen asettamista arvoista. Elän olemalla paikoillani.

Teen voitavani, ainakin omasta mielestäni, silti pelkään etten ehdi vakuuttua omieni oikeellisuudesta. Tässä oravanpyörässä

hengenkivut kovenevat. Tahdosta riippumaton hallitsee. Henkinen taustani rapautuu. Miksi en minä? Mistä elon soinnikkuus tulee?

Kenen säännöillä täällä pelataan? Kysymyksiä ilman vastauksia. Elämä on antanut peruslähtökohdat, pedannut asiat pohjaisesti.

Mutta mitä minä? Kadottanut sen aidoimman herkkyyteni, sen, joka avaisi portit itsevastuuseen, näyttäisi kuin merikartta merellä mihin suuntaan on turvallisinta kulkea. Hapuiluistani on silti hyötyä. Kärsinhän ainakin kipeämmin töppäyksistäni. Sanotaan että itsekunnioitus on yhteyksienpidon kannalta tärkeää. Niin varmastikin. Joku on sanonut että olen saanut kulkea kuin pumpulissa, ei suurempia haasteita, ei vakavampia sairauksia, leipää on riittänyt vaatetta ympärille. Mutta riittääkö se? Sanon ei! On oltava pätevä syy tietää ettei sotke sitä, mitä toiset ovat oivalluksillaan aikaansaaneet. Kun alkaa valittaa ja marista pikkuvaivoista lähettää sanattoman viestin, olen huono, en ansaitse toisten arvonantoa, että se ei olisi edes oikein. Riipun perimässäni, etsin avainta sydämenhyvien lukkoon, haen sieltäkin jossa sitä ei varmastikaan ole. Tehdä pitäisi paljon enemmän omahyvänsä eteen. Jaksaa siitä mikä on masentanut, hakea sieltä jossa ei ole vielä käynyt. HUH HUH! Eipä ole onnenonkijasta osingonjakajaksi, tämä ikävä kyllä totta. Sitten kun rupean näistä selittelemään, avaan kaikki luukut liikaa auki, lähden siitä missä pitäisi olla varovainen.

Ilmaisten itseään säästeliäästi, kuin taitojensa tavalla. Sitä minä en koskaan opi. Se on nähty, se on kantapäänkautta kiveen karahdettu. Mitä tässä nyt kirjoittelen, teen löytääkseni jonkunlaista uutta ilmaisukanavaa tunnoilleni. Ei ihme että sama kertautuu, asiat pyörivät kierteistenlailla nupinseudussa. Onhan meillä kaikilla ilmaisun vapaus. Aletaan siispä asiat taas alusta, ja mennään mihin nenä näyttää. Kyllähän arki sitten saarrostaa omaan häkkiinsä, ja huomaa olevansa jälleen kuin jauhot suussa. Näin pitää olla, ja piiskaa tulla aina kun se on tarpeen. Näin kasvetaan tai kuihdutaan. Yritystä kuitenkin hyvänsuuntaan.
Eipä sen enempää tällä kertaa. (19910701)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 110)


111 Kuka minä olen?

Pihalta

Pihalta

Tämä asia tulee silloin tällöin esille. Olenko yksi tyhjä toisten joukossa, vai orpo yksinäinen vähieni puristuksissa. Näitä mietin, saamatta kuitenkaan selvää koskaan. Kapeaksi olen rakentanut polkuni, horjunut miten ei saisi, jopa kaatunut puutteellisiini. Lähtenyt usein asioihin joihin ei ole edes kutsu kuulunut. Ajoin miellän että minua ymmärretään, sitten taas ettei vähääkään. Ulottumaton ainakin olen mitä tulee siltojenrakentamiseen toisten kanssa. Minä vähineni, toiset runsaine kantamuksinensa, kiirehtien yhäkin uusien perään, edes huomaamatta vähää olon eläjää joka kuukkii pää kuuruksissa, närkkien milloin mitäkin vähäistä käsillä olevaansa. Luulisin että kaikella on tarkoituksensa, ties sitten mitään? Soitto on minun varaventtiilini, siihen lisättynä sanojen riimittely, ihan lauluista alkaen, vaikka jo enemmän sivuun jääneenä, toisarvoisena. Ihmiset ovat minut unohtaneet, mutta minä en heitä. Katselen yhäkin kuka minua vielä sietäisi. Näkisi etten ole pelkkä tyhjä kuori ilman sisimpäni olemassaoloa. Ymmärrän että olen toivonut liikaa, ja ihan väärältä suunnalta, monille jopa kiusaksi asti. Onhan minulla suhteellisuudentajua, sanokoot vaikka mitä siitä. Ajattelen tietysti vain edellytysteni mukaan, kuinkas sitä muuten? Yhteiskunta asettaa meille haasteensa, olimmepa pitkin tai poikin, ainakin sen etujen huomioimiseksi, eikä vastaisuus edes kannattaisi vähääkään. Meissä on tuota reviirinvartijan vikaa monissakin, emme päästäisi edun häivääkään itsemme sivuitse, vaikka muuta luulisimmekin. Unohdamme vastuumme toisten näkemysten suhteen, ehkäpä jonain heikkona hetkenämme saatamme katsoa kuin toisenakin vinkkelistä tapahtumia. Se on vaan varmaa ettemme aina tarkoita niin pahaa, kuin miltä näyttää. Asiat vaan värjäytyvät väriemme vastaisesti, ja taivas peittyy olemattomistakin pilvien taakse. Tätähän se on, mielenliikkeitten temmellyskenttää olemamme, hyvästä tahdostammekin huolimatta, yhtä alun tuntua lopun edellä, vai miten tuon sanoisikaan selkeämmin. Kirjoittelen näitä kuin harjoitellakseni, että osaisin enemmän napimpaan ajatuksiani asetella, siitä seuraisi huvia ja hyötyä, ainakin suhteissansa. Kunhan muistaisi ettei toisesta pahan puhuminen ole oikeudenmukaista, muulla ei niinkään omaa kuoppaamme kaivettaisi. (19910701)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 111)


112 Katsopas ihminen!

Näe eämää ympärilläsi, tunne kesäisen luonnon hyväilevä vaikutus Jaa itsesi olevaisen kanssa. Et pety. Et väheksy. Voit täyttää mielenvajaasi luojanluomilla erikoiskauneuksilla, joita et mistään muualta tapaisi. Tässäkin istun avoimen ikkunan ääressä Omenapuut kurkottelevat oksiansa ylöspäin. Sireenit alkava olla jo loppukukassansa. Leikattu vihreä nurmi hivelee silmänseutua ja lintujenlaulu kaikenkruunaavana. Näin unohtuu monet kolottelut, kipu siellä ja toinen tuolla, ihmisen aistiessa kokonaisvaltaisesti, ehyemmästi. Kun käy ovesta ulos pihalle, tarvitsee vain vilkaista, ja siinähän se on. Merenlahti sinisenhoukuttelevana silatakseen täyden vaikutelman kaikesta.

Hyödyttäisikö enää lähteä tuonne pölyisille teille, ihmismassojen sekaan, tyhjänpäiväisyyksiä kuulemaan, alkoholinhöyryjen samentamien aivojen edesottamuksia kuuntelemaan. Toista on täällä maaseudun rauhassa. Täällä ei vaadita muuta kuin avoimia silmiä, tajutakseen asioitten arvojärjestyksen, niinkuin se pitäisikin kokea. Vaikka tämä kotitalo ei olekaan enää mikään nykyaikainen luxuspaikka, on kuitenkin seinät ja katto pään päällä. Korjattukin silloin tällöin, viimevuonna saatiin uusi eteinen pesuhuone ja sauna, sähkökiukaalla tosin, hyvähän sekin ratkaisu vaivattomuudessaan on. Talven vetoisissa olosuhteissa lämpöeriste ei ole kyllä läheskään riittävä, tarvittaisiin aika kalliita parannustoimia, että alkaisi täyttää nykyajan vaatimuksia, eikä sellaiseen ole liikenevää varaa. Meitä kaksi Teemun kanssa tässä käppäilemässä, tuntuu kuin jotenkin hullulta kaivaa ison kolossin takia kupeitansa. Joten talven tullen näpläillään enemmän termostaatteja, välttääksemme vilunväristykset jotka muuten olisivat odottelemassa. Vettä näkyvillä, ranta johon mieliessä mennä. Siinä se tarpeisen tyydytys, kunhan vaan saa itsestänsä senkään vertaa irti.

Eskon tontti on sen entisen olopaikan kohdalla, meille jäi vain pelkkä kallio olopaikaksi, vaikka mitäpä tuosta, yhtä tilaahan se on teoriassa ollut, eikä tällaisen meikäläisen vanhan kaikesta tarvitse niin nuuka olla. Teemulla taasen on pirsissä kaksikin mökkiä, olla pitkin tai poikin, joten hänellä ei tuosta huolta.

Venevalkama hankkeita nyt uhkana Yrjönän yllä. Tahtoo vähän kirveltää moiset esitykset, olisi nääs hyvä kesäasunnonpaikka jollekin. (19910703)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 112)


113 Pakkotoimiko vapaan suhtautumisen tilalle?

Yritteliäisyyskin, -itsekeskeiseksi vajottuaan, saattaa luoda harmeja, joita asiaa-ajattelematon hämmästyisi silmät päästänsä. Tällainen tapaus vetää yleisen huomion puoleensa, ja vielä tuolla negatiivisuudellansa. Näilläkin tanhuvilla käynnissä oleva prosessi kuvaa k.o. suhtautumista perinteen ja nykypäivän ajattelueroista, kuin siitä mitä epäoikeudenmukaisuus oikein tuokaan tullessansa. On saari. Lähimmillään parinsadan metrin etäisyydellä mantereesta, josta tietysti vesiyhteys on se ainoa oikea kulkutapa. Kymmenien vuosien käyttötottumus on pysynyt hyvin uomissansa. Ei ole ollut riitoja, paitsi kyseisessä tapauksessa. Siellä on jouduttu huomaamaan, ettei kaikki olekaan kuin ennen. Isännänvaihto nuorempaan on tuonut kylmän itsekkyyden sävytteisyyden lähimenneinä vuosina hyvinkin negatiivisesti päivänvaloon (muuten käyttöperheitä saaressa lienee vain viisi). Mikä olisi joku vaivainen metri rantaviivaa. Ongelma ei lienekään pienet soutuveneet, jotka soveltuvat salmenylikulkuun parhaiten. Vaan autot, jotka on pakosti johonkin pysäköitävä (autoja muka parhaimpana lomakautena isännän mukaan jopa parikymmentä). Saarelaisten tiedossa enimmillään ehkäpä viisi kuusi. Nuoren naapurin isännän haitta lieneekin enemmän henkistä laatua. Rannalla lekotteluun saattaa silloin tällöin sisältyä pientä autonmoottorin käyntiääntä, ehkäpä myös jonkunlaista ovensulkemisesta johtuvaa ääntä. Muuten, parkkipaikkaa ei ole edes ajateltu mitenkään kunnostaa, ottamalla ehkäpä joku puu pois, ja näin saaden tilaa hyvinkin syrjäisessä kallionreunassa. Mistä tämä siedon aleneminen syynsä sitten saakaan? Lie ylisuuren haitan osuus ilman muuta työpaineitten, kaikenkattavan juppiuden ilmiselvää tulosta. Vastustavaa henkeä on jo perhekunnalta liiennyt useittenkin vuosien ajalta. Saarenasujat, jotka yhtä lukuun ottamatta ovat kesäasukkaita, liikkumisenkin sijoittuessa pääasiassa loma- ja vapaa-aikoihin, lisäksi ehkä tietysti jotakin muutakin. Tämä naapuri suuressa ahdingossaan ei taipunut saaren kävijöiden pieniin tyytyvään toiveitten vähään, vaan katsoi että tuolla viereisellä tilallahan on vielä rantaa irti hyötykäytöstä. Siispä toimitusinsinöörin kanssa paikkoja katsastelemaan? No, löytyihän sieltä matala rannanpätkä, kapea-alainen tosin, mitä tie vielä osaltansa rajoitti. Eipä muuta, nämä viisaat päät plus kaksi toimitusmiestä, joilla hatun otto päästä ja syvään kumarrus lienevät ne asiantuntijan suurimmat avut.

Näillä neljillä nerokkailla, lasinkirkkailla aivoilla varustetut miehet aikaansaivat toimitusmiespäätöksen. Valkama tulee! ja kyseiseen omin päin ja yksityisesti kaavailtuun maastokohtaan. Eihän siinä ole edes mökkejä, ei merkkiäkään ajatuksesta hyödyntää aluetta, sitä paitsi vieraita veneitä on jo useita, valkamahan vain toisi heillekin hakemattomasti hyötyä. Yksi sorsitunpuolen näkemys pakkolunastusta vastaan löytyy, ja se on tämä. Suunnitellun valkaman lähirinne on aivan tiedetysti kylän hienoimpia maisemakohtia. Ei tarvitse olla erikoinen luonnontuntija, havaitakseen sen. Asioista koostuu näin sellainen ylikontrastisuus, jota hyvän maun muistaen ei voi ohittaa. (olemme tämän rannaltaan pois kaamittajan naapureita) ja itse olen yksi perikunnan jäsenistä, keitten mielestä on jo tapahtunut vääryys. Tuo lunastettavaksi aiottu, ja jopa jo siksi määrätty rannanpätkä on yhdeksän kesäpaikattoman nuoren, suoraan sukuun kuuluvan melkeinpä ainoa mahdollisuus päästä kotikonnuilleen rantaelämää viettämään. Eivät kaikki tuohon edes mahtuisi, mutta jollakin olisi se lottovoitonpaikka mahdollinen. He ovat nyt aikuisia, monilla omat perheet, ja joilla tulevaisuudessa varmasti rantapaikan välttämättömyys kasvaa. He ovatkin nyt pelästyen heränneet elämän kylmään todellisuuteen. Venevalkamaprosessista ja siihen liittyvästä parkkitilasta autoille tulee näin heidän vapaa-olemisensa este! Millä oikeudella joku asiaa tarkemmin tuntematon voi päättää ja väittää, ettei asialla olisi tätä vastakkaistakin näkökantaa, ja vielä sitä, etteivät pakkokeinot sulje pois pitkien oikeusasteitten läpikäyntiä. Loppukokous on vielä kesken, mutta papereissa sanotaan, että valkama tulee siihen ja sillä saletti! Saaressa-asuvien kanta on yksiselitteisesti entistä menettelyä suosiva . Kuka hullu soutaa raahaisi kolminkertaisen matkan, joskus jopa myrskytuulen puhaltaessa aivan avoimesti salmista. Mikä on oikeus Suomessa? Onko se itsekkään, vaan omaan hyväänsä ahtaasti nojaavan ylimielisen maanomistajan kanta, vai veneentarvitsijoitten peräämä entisyys. Tämän selvillesaanti ja yleismielipiteen suuntautuessa lähimpään vaihtoehtoon, laintulkinta tuntuu perin kummalliselta, ja yksipuolisesti haetulta. Ennen meillä kaikilla oli vapaat rannat. Itsestään selvät veneen ja rannankäyttöoikeudet. Nyt ne tulivat ensi kerran kylän historiassa pakkotoimikäytännön piiriin. Että aikoihinpa on eletty!
Pentti Pohjola (19910724)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 113)


114 Suuri laiva yössä


Suuri laiva yössä
kannet ja mastot valaistuina
ihmisiä massamäärin
tutkaa tarkkailevia silmiä...
komentokaluunat hihoissaan.
Ei ollut sitä hehkua...
ei tuota, joka olisi riittänyt
on pakko yrittää opiskella
laittautuen uusiin
nyt, kuin aina.
Murhe painoi hänet kumaraan
-ihmisen, joka oli ollut upea
hän etsi raunioista pelkojaan
-ettei vaan omaisia...

siinä olisi ollut tolkuton kuorma kannetavaksi. P.P. (19930209)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 114)


115 Suhtautuako, vaiko ei?

Emme voi itse päättää, olemmeko päteviä johonkin, vaiko ei. Tuloshan se vasta ratkaisee jääkö ihmisestä sellainen jälki, että sitä kehtaa näyttää vielä jälkipolvillekin. Huolta pitäisi tuottaa enemmän se, että olosuhteita ei edes pyritä tekemään sellaisiksi, joissa asiat luistaisivat kuin rasvattuina. Tarkoitan tuolla mahdollisuutta saada palautetta työstänsä ja siitä, etteikö oikeus tapahtuisi. Ymmärtäjiä toki jokainen tarvitsemme. Heitä, jotka tulevat pyytämättä vaistonsa ohjaamina, eläen kanssamme ajassa ja paikassa, korvausta vaatimatta.

On luultavinta, että kun ihmistä ei enää ole, hänen elämäntyönsäkin unohdetaan. Se tärkeä, mikä on aina ihmiskohtalon syntymä ja kuolema.

Lapsi, joka oppii hyvin koulussa, pärjää helpommin yhteiskunnassakin, tuon luulisi olevan itsestäänselvää. Luonnetyypit eroavat toisistansa, ulkonäköasiat samoin. Ehditäänkö muistaa sellaista, että yhteisyys on myös yksityistä ja päin vastoin. Luulisi meidän kunkin opettelevan olonsa-asiat mahdollisella parhaalla tavalla. Tunkiontonkijoitakin heitä riittää, ja keille elämä on vaan leikkikehä omanlaatuisuuksille. On kaikella lailla kieroutunutta ihmistä, mikä hakee tilaisuuksia olla toisellensa mahdollisimman hankala.

Näitä luojamme visaisista koottuja persooniahan vilisee ihan tilaisuudessa, kuin tilaisuudessa. He hakeutuvat parempiensa seuraan, jujuttaen viisaintakin.

He mittauttavat olonvaatteensa yleisten mukaan, eroten vain siten, että eivät maksa huutojansa, eivät kerää kasaan, vaan hävittävät koskettaessaan jotakin.

Ihminen, geeniensä edellyttämästi! Niinpä juuri. Alussa oli rappu ja sitten sille noustua, tuhansia eteenpäin. Monet jäivät katselemaan pelkojensa vankeina, yrittämättä edes alkuunkaan.

Rohkeat jaksoivat tehdä mielimästään ja olla tietysti ylempänä kanssakulkijoitaan. Ihmisen lähtökohdalla ei kai niin väliä olekaan, vaan sillä, että eväät riittävät yhäkin pidemmälle. Asioihin joissa uusia sovelluksia voidaan tehosti käyttää. Mikä minä olisin mitä sanomaan, etten nolaisi tietämättömänä sitä vähäistäkin itsemittausta taustojeni turhaumiksi.

En pyri olemaankaan minkäänlainen profeetta, en se ylempää katsova korkeaotsainen, vaan arjen koulun käyneenä yleistä olemassaoloa ihasteleva pieni ihminen.

Miten suhtaudumme elämään. Miten osaamme ottaa oikealta hyllyltä ansaitsemamme, tuo on kiintoisaa, tuo on haviteltavaa.

Näin iäkkäänä kun minäkin tässä olen, saan vuosista selustatukea. Joku voisi väittää, sinä älä sano sanaakaan! luuletko sanomalehtitiedoilla selvittäväsi niitä, millä olisi tosi merkityksiä. Voi pyhä yksinkertaisuus; enhän ole sellaista edes väittänyt. Omiammehan me kelaamme. Tarpeemme sanelemasti. Aivan kuin jokainen mahdollisuutensa ymmärtävä.

Ihminen on asuttanut maapalloamme tuhansia vuosia. Virheitä on tehty aina ja maasta noustu lankeamisen jälkeen, miksi ei näin nytkin? Arvo toisen työlle, sitä kautta omenat kotiin. Korkeasti koulutetut herrat saavat pitää ensiksi -valtiolaivan peräsintä, sitten tulevat vasta muut. Keitä he ovat, sekin selvinnee joskus. Mutta olossa on sääntönsä. Minkä teet väärin, se ei ole vaikuttamatta tuleviin tekoihisi. Ja varmasti on näin! Lipsuminen itsensä suhteen alentaa jo yhteysarvoa, heittäen kuin kalikoita rattaisiin. Olen kokenut itsessäni sen, etten ehyeksi enää muutu. Saan kärsiä siitä, ettei tieto tullut luokseni.

Asiat juoksivat sivuitseni, minun niihin vähääkään vaikuttamatta. Jos neuvoksi kelpaavaa arvaisin, se olisi sitä, että kärsivällisyyttä runsaasti enemmän elämänkuvioihin ja eiköpähän jo taivaanranta vaaleammaksi alkaisi värjääntyä.

Meissä on hyvät puolemme. Meissä on myös huonot sellaiset. Erehtymisiä tapahtuu ja niin kauan kuin jalkamme Telluksella askelta toisensa eteen tapailee. P.P. (19930209)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 115)


116 Ihminen paljona…

Ihminen joka tekee ja harrastaa paljon. Mistä hän tietäisi mitä on olla pienenä -vähäisenä omiensa äärellä.

Sitenkin on selvittävä, sitenkin tultava itsensä kanssa toimeen. Molempienkaltaisia ihmisiä on. Heitä joitten ei tarvitse pingottaa, ei ehtiä itseänsä edemmäksi; ja kaikki tavoitettavissa, kaikki saavutettavissa. Kukin omalla tavallansa aikaansaaden, tai saamatta.

Jos edes odotetaan ymmärtämystä toisaalta, pitää lähteä niin ettei ylivoimainen ole sinä ensimmäisenä, vaan rima alempana asetettuna. Vähäisilläkin lahjoilla ja tarmolla selvitään.

Ei sitä pidä enempää taitaa, kuta eväänsä ovat. Kätevyys tuo ensimmäinen mittari; se joka lajittelee ihmiset kahteen ryhmään. On sellaisia, ettei mikään suju auttamatta, eikä monasti sitenkään. Kyllähän siinä itseä syytetään ja sitä, ettei oppi ole mennyt perille.

Hitaat ovat tosin monasti huolellisempia, tekevät ajan kanssa. Hyvä niinkin. Mutta heitäkin, jotka eivät viitsi. Työ on inhottavaa! Miksi tehdä kun sosiaaliluukulta saa enemmän kuin raatamalla. Mihin kukin tavoitteensa asettaa, siten tulos.

Halveksia ei pidä yhtäkään täällä taapertajaa, voihan olla ettei kerta kaikkiaan ole mihinkään edellytyksiä. Ei sitä tilannetta, että kiitosta voisi edes odottaa. Kiitokseton matka on raskas, ja monessakin mielessä. Jos vaan moititaan ja sanotaan, ole siinä! ei se riemua rintaan nostata, pikemminkin vasta-asenteita kasvattaen. Mihin minusta! Eihän tässä!

Sitten jos huomataan että ollaan omalla mieleisellä saralla, silloin kääritään hihat ja aletaan päteä. Aina on yhäkin haastavampia töitä. Aina on sydäntä lämmittäviä olosuhteita, ihmisten taikka asioitten kyseen ollen. Tarpeeton ei ole yksikään ajatteleva yksilö. Ei jokaisen ruudinkeksijä tarvitse edes olla

Kelpaahan rantojen asukaskin, miksi ei ajatteleva ja yrittävä kansalainen. Vaikeudet, mitä tulee; ne kasautuvat kuitenkin alempana olevien päälle raskaimmin eihän sille mitään voi.

Takuuvarmuutta onkin kait turha etsiä, sellaisen voi löytää aivan arvaamattansa, sen avulla saatetaan päästä pitkällekin jos onni sattuu suosimaan, muuten ei.

Yksi merkittävimpiä vaikuttajia ihmiselämässä on terveys. Ellei sellaista, ei paljon muutakaan. Jos kolottaa yhtäältä ja kivistää jostakin, miten siinä asettaudut myötä sukaan työn kanssa? Edellytykset pitää olla, sitten rynnimään lähtöviivoilta.

Rutinoitu ja vahva jaksaa ajattelujen ohitse, heikompi ja arempi painii jo lähtemisensä kanssa. Luottoa tulee kullekin kuntonsa ja taitonsa edellytyksin, halusipa elikkä ei.

Elämä on sellainen tahko, joka teroittaa ihmistä, vaihtoehtoisesti ehkäpä sitten jo tylsyttää, vaateillaan ja hakuisuuksilla, mitä ei jokainen omaksensa oleta. Minkälainen on olonruuti, sen mukaista teonjälki. Kaunista, tai sitä vähempää. P.P. (19930210)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 116)


117 Toinen ihminen...

Sinä olet tärkeä; tuttu tai tuntematon. Ei päivää, etten sinua tarvitsisi, ei tuskaa, jota et lievittäisi. Olemuksinesi, äänesi painoin. Et arvaa omaa osuuttasi, et sitä, mikä minua sinussa viehättää. Olen yksin ja sellaiseksi jään, sille ei mitään voida; kuitenkin aina olet hän, joka minua eteenpäin pykyttää.

Minä, niinkuin sinäkin; me ollaan ihmisiä, puutteinemme, vaateinemme, se on totuus ja pysyy. Sinulta olen oppinut sen, miten pitäisi puhua, miten ymmärtää toistamme. Alussa oli Äiti, hänen neuvonsa, monilla isäkin omine ohjeineen.

Kukaan ei voi väittää, ettei hän olisi kuullut neuvoja ja niitten noudattamisen tärkeyttä. Jos ihminen kuvittelee, että tässä ja nyt yksin! Odottakoonpa hetken eiköhän orpous ala pian ilmetä. Eikö sydänalaa alakin ahdistaa ja kuuma tuskanhiki kihota otsalle. Senkin tiedämme että ylhäällä on voima joka suojelee olemistamme tarkoin silmin, risahduksenkin kuulevin korvin.

Ei meillä ole askeltakaan seurannatta, se on aivan varmaa. Elämä on laillansa kuin entisten kopiointia; sitä, millä päästään jo yhdellä harppauksella pitemmälle.

Tauot, mitä elämä tarjoaa, ovat niitä keitaita missä lepo yltää merkityksiinsä. Vehreät niityt tarjoavat mielenrauhaa. Leppeät tuulet hivelevät kalpeata olemustamme ja me, me vaan nautimme ilosta eduiksemme. Etkö tunne samoin, kärsivä elontoverini? Hyvä meillä täällä on. Paljon parempi, kuin että lähtisimme ilman tiedonkompassia matkaan. Myös ristiriita mielessä, sekin ohjaa hakemaan parempaa tietä kuljettavaksi. Emme aina tiedä tarkalleen edes sitä, mitä tavoittelemme

Emme ehkä sitäkään, onko olonporttimme tänään auki hyvien tulla. Sen kuitenkin tiedämme, ettemme ole täällä turhan takia. On jokin suuri syy syntymiseemme, sellainen; ettei aurinkokaan paistaisi, kuu kumottelisi.

Hienoa on olla ihminen sellainen valittu, jolla on enää oma vastuu tai ei täydentämiseksi. Se ei ole liikaa; että yritämme ohjeistua. Se ei ole liikaa, että turvaudumme toisiimme hyvittäkäämme siis sen, mikä hyväksemme on jo tehty.

Loputonta ei tiemme missään tapauksessa ole. Tiedämme, että pysäkki on jossakin kohta, missä ilo ja suru ovat yhtä -ihminen kaikkiensa kanssa, menemässä ja tulemassa samanaikaisesti. Kertoivathan vanhukset jo ennen meitä, että hyvyys palkitaan ja elämä kultaa olemisen taivaanrannan illan lähestyessä.

kaatuneet toiveemme, mitä ne ovat? -Pelkkää väsymystä ajan kynsissä. Ei sellaisista riitä tunnonraivauksiin, ei sellaisista riitä pyhyyden pohjustuksiin, aikamme on olomme mukaista, tänään sekä huomenna.

Huomio, jota ehkä saamme, lienee triossamme. Tärkeät alkupääomamme meidän hyväksemme asetetut siksi ei tule pelätä sellaista, joka vaan kuin kruunaa menomme materiaalin. Taistoa käydään sydämissämme tuolla ihmisen vaistoisten varjoissa.

Jos tänään on kivistänyt oman vähyyden kokemus, huominen saattaa jo muuttaa kaiken. Mitä mieltä itse tykönämme koemme, sen merkitys valkenee ehkäpä vasta aikamme ollessa lopuillansa, jos sitten silloinkaan? Minäkin olen pyrkinyt kattamaan tarinani joillekin ihmisille. He sitten ajattelevat siitä sen antamin viittein.

Voisiko toivoa edes enempää kun on vielä terveys, johon nojata. Ilo, jonka voimalla pimeys on poistuvaa. Haluan tässä ja nyt korostaa sitä, etten pyri mihinkään itsekkyyteni turvin, vaan ajassa ja paikassa kehkeytyvään kanssakäymiseen elinkumppaneitteni kanssa. Ellei hyvyys olisi se tekijä, johon turvaamme, meidät olisi heitetty jo aikoja sitten yli laidan. Poikkeamia tietysti hyväntieltä tulee, mutta mutkitellenkin päästään vihdoin maaliin. P.P. (19930210)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 117)


118 Liekö se pelko joka paaluttaa paikoilleen


Liekö se pelko joka paaluttaa paikoilleen
ja asettaen ehtimiset konkurssiin?
Hetket tulivat ja menivät
petaillen pienelle miehelle apean mielen
Raskastahan se on olla odottamatta
ja etsimällä iloista, jota ei koskaan tullut.
Minä pakkailin ja purin laukkujani
ja jossakin vaiheessa meni sitten luku sekaisin?
Suurin onnettomuus on pettyä itseensä
koska näin menettää mallit muihin.
Jos ei siedä arvostelua
ei saa arvostustakaan.

En olisi nuorena tiennyt, että kytkeydyn totuntoihini

vieläpä sellaisiin, mitkä ankkuroitsevat ehdottomasti.
Luulla ja luulla
pitäisi aikaansa kuulla.
Sinäkö kiinnostuit jutuistani?
Se ei ole minua kuin vähemmässä määrin.
Laitan aina toiveisuuteni likoon silloin

kun alan etsiä omista seulottaviksi kelpaavia. P.P. (19930210)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 118)


119 Haluta ja haluta!

Kun haluaa jotakin, eikö sitä pyytäisi? Tätähän minäkin mietin, odotellessani jotakin tapahtuvaksi. Ei niin kylläinen saa elämäänsä olla, etteikö hyvä yhäkin ja aina kelpaisi.

Mitä tuo hyvä sitten olisi? Olisiko rahanhajuista, vaiko henkistä laatua? Jospa onkin kasvua omasta pimeydestänsä lähemmäksi valoa? Haasteisuus ei ole hukattua silloin, kun sitä käytetään uusien etsimisiin; ei silloinkaan kun päälipuoliset näkymät piiloisina pysyvät. Meillähän on jo kaikkea primitiivisesti ajatellen. On katto päämme päällä. On vaatteita, vaikka toisille jakaa. Kokemustakin on iän mukana karttunut, vaillako todella mitään? Mokat, jotka mustentavat menneisyyttämme, niitä emme pyyhi pois pelkästi kättä heilauttamalla. Niitä emme tosiasiassa voi jättää minnekään kaniin. Tunto pitää huolen valvonnoista, eikä erehdyksiä peitetä sillä, että kumarruttaisiin vahvojen taakse. Ajatus siitä, että ollaan eteneviä kyllä houkuttaa.

Ei vaan anna ohittaa sitä, mikä seuraavaksi olisi järjestyksessä - hengen tervehtyminen. Sielumme se pesun tarvitsisi, tuo itsesäälissä löhöillyt. Olemme tuhannesti antaneet velvoitteillemme periksi. Olemme jääneet odottamaan silloinkin kun piti lähteä ja tehdä.

Huomisestamme emme tiedä, vielä vähemmin pidemmälle eteemme. Autetaan siten itseämme, että käymme jyrkemmiksi vääryyksien suhteen. Aloitetaan tosissamme se, jonka kimpuissa jo henkisesti painiskelemme. Kukaan ei ole täällä koskaan valmis. Kukaan ei täytä niitä vaateita (ei ainakaan helposti) mitkä olonmittaria värähdyttäisivät. Halua siis pitää olla! Tarkoituksia monina sovelluksina. Ettäkö mistä sen tietäisi, koska tulisi tempautua mukaan? Hiittäkö sen väliä jos vaan rappusen kerrallaan nousee tiedonportaillansa.

Se rokuli, minkä ihan liian helposti otamme, se taittaa useankin hyviin tähtäävän ajatuksen, sellaisenkin, jota ihmiset tueksensa tarvitsisivat. Siispä linjaisuutta hakemaan!

Ihmiset vartovat halujansa piilotellen. He eivät uskalla näyttää sellaisilta, joilta jotain puuttuu; itsekin koen tosiasiassa näin. Pehmeitä olemme! Pehmeitä juuri siinä, ettei alistuneisuutemme saa meitä tekeviksi odottamatta sitä, minkä aika omassansa toisi.

Nyt ja juuri kestoista halua perehtymään sellaisiin jotka vaativat ajatuksia, ponnisteluita. Yksi yhteen ei riitä! Täytyy lisätä haasteita roimasti ja sitäkin enemmän. Tokkopa kuka työhönsä pitkästyy silloin, kun se antajana ruokkii meidän sisäistä itseämme. Tehdään matkoja itseemme. Opetellaan vaikka kävelemään käsillämme, jos siitä olisi jotakin hyötyä.

Perusajatus on, että haluta sitä pitää! Sitä kimppuina päähän, jopa että korvista alkaa jo ulos pursuta. Johan on kumma elleivät asenteetkin kiemurru myötäisiksi, niin ainakin toivoisi. P.P. (19930210)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 119)


120 Iloinen murheellisen näköinen mies!

Ihan totta! Minä juuri! Tuntuuko ristiriitaiselle; sellaiselle, ettei ole totta. Ilo asuu minussa ristiriitojeni seassa. Vaikuttaen hyvin tehokkaasti olemiseni koko kuvaan. Haittaumia on, sen myönnän. Yksinolemisen puristus, läheisten puuttumattomuus. Ei heitä, joita voisi keskustelukumppanikseen pyytää.

Huolia tuottavia muitakin. Esimerkiksi oma sopeutumattomuuteni yleisnäkemyksellisyyteen, tuo ettei lähde kiusankaan tullen etsimään kaveria turuilta ja tantereilta. Kuin orposielu konsanaan!

Kuitenkin koen iloa, että saan olla kohtalaisen terveenä. Saan nähdä luonnonrauhan tästä kamarini ikkunasta. Auringonnousun, joka on juuri tapahtunut.

Selkeän taivaan ja puut lehdettöminä, kuin jo silti varautuneena kesäloistoonsa. Tällainen rauha ja luonnonläheisyys ilostuttaa karskeintakin miehenjullia.

Suo hänelle sitä ehdotonta, mitä ilman olisi tosi tylsää. Jo tänä aamuna aiemmin kirjoitin pikkuisista elonhuolista, jotka aika-ajoin tulevat piiloistansa esille. Tuosta, ettei koe olevansa ihmisenä erityisen suosittu, ei kotona, ei muualla. Sellaiset tunnot askaroitsevat kyllä ehdottomuuksillansa, eivät silti saa olontasapainoa järkkymään.

Niin suuri ja kaunis on luonto ympärillämme, mitä merkitsisivät jotkut nuivat kokemuksemme sen rinnalla, eivät mitään! Kauneudenjanoa, sitä mielimme, sitä odotamme sisimpäämme. Voimme nähdä asioita konstikkaina ja luoksepääsemättöminä ympärillämme; siltikin luonnontasapaino silmillä katsoen on suurempaa, avarampaa, elämänmyötäistä, jopa kaikkiinkin kokemuksiimme suhteuttaen.

On pakko ihmetellä sitä, että meikäkin on jaksanut ahertaa nuotintekojensa kimpussa ja saanut siitä sydämelleen kivoja olontuokioita. On ollut myös mukavaa yrittää tehdä laulunsanoja, vaikka ei oikeata tyyliä ole edes hallinnut. Kaikki mikä on sydämestä lähtenyttä, ilman minkäänlaista pakonomaisuutta, se ruokkii parasta meissä. Se, etten taida yhteyksiä monien ihmisten kanssa, laskettakoon puutteekseni; sellaiseksi, etten osaa etsiä monenlaisia aaltopituuksia, en olla mallinmukainen, -siihen olen liian kömpelö.

Harrastus mikä minulla on, ei tarkoita yleistyksiä; ei niitä, joissa pitäisi. Ei niin! Koska en ennenkään ole ollut mikään suosittu ja henkevä kaveri yhdellekään ihmiselle, voin tehdä sellaisia ratkaisuja jotka parantavat itseuskoani.

Avara vanha talo, jossa veljen kanssa asumme, se jo antaa avaruuden tuntua, ilmaa hengitettäväksi. On pohjia tehdä vaikka mitä. Soittamisesta kirjoituskoneen näpyttelyihin. -Eikö tämä ole vapautta? Eikö tällaisessa tilanteessa ihminen koe täyttävän omaa paikkaansa? Olen varma, ettei minulla olisi mitään näin hyvää kohtaa elämässä. Se, etten riitä yleisemmästi olkoon muitten päänsärky, minä olen omien nahkojeni sisällä. Minä tiedän etten kelpaisi kriittisten silmäparien kohteeksi; enkä sitä ikimaailmassa haluaisikaan

Joku voi nähdä, että pyrin olemaan kuin ylempänä näine harrastuksineni. Ei, tuo ei pidä paikkaansa. Itse mielessäni koen olevani nöyrä, ja turvaan tuonne ylhäällä olevien suuntiin. Rukous ei ole minulle vieras, ei nyt, kuin ei ennenkään.

Ei sellaista iltaa ole ollut, etten pyytäisi tekemilleni parannusta, synneilleni anteeksiantoa. Minua voidaan sanoa kovaksi lähimmäisteni suhteen; ja sellaisessa lienenkin kait huono, mutta nöyrää mieltä minulta ei puutu, kun tulee kysymys perimmäisistä asioista, noista mihin elämä ainutlaatuisesti perustuu.

Yksinolijan tie on myös mutkainen tie. Älköön minullekaan sanottako, sinua on pidelty ajassa hellästi, sinua ei ole koeteltu. On minulla ollut tantaluksen tuskani. On ollut hyvinkin tiukkaa itsenisyyttelyissä; valittaja toki myös olen.

Marisen vähistä asioista, käpristyn kipujeni tarkkailuun. Se on sitä heikkoutta mistä pyrkisi eroon, jos vaan jaksaisin. Luonnetta pitäisi olla kestämään enempiä. Ajatusta lisättäväksi harkintaisiin. Mutta onneksi odottaa voi yhä. (19930210)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 120)


121 Kaksi ihmistä ja yksi talous

Avioparit, Sisarukset, Veljekset. Muutkin vastaavat, lähes samanikäiset. Ikäsektorista riippumatta. Perustana kuitenkin yhdessäolon taito, miten elämä pysyy tuoreena ja kanssakäymislämpimänä.

Kuvaavin symboli tällaisessa tapauksessa, lintu siivet levitettynä.

Elämän ollessa tasapainoista, linnun lento on vakaata. Olemissa ei synny kitkaa. Ongelmat jotka tulevat, eivät estä hyväksymästä toista ihmisenä ja lähikaverina. No onko sitten aina näin? Onko lento vaivatonta, tai sattuuko joitakin kallistuksia ja jopa retkahduksiakin olonlennon aikana ja sen jälkeen.

Siitä kuitenkin pitää lähteä, että yksi henkilö on aina yksi siipi. Sehän ei sinällään menesty. Vaatii parin itsellensä, että lento sujuu sutjakkaasti.

Meitä on opetettu koulussa ja kotona ottamaan toisemme huomioon. Vaikkakaan kahta samanlaista ei olisikaan. Kuitenkin on keinoja asioitten hoitamiseksi.

Ymmärtämys ja myötätunto. Kannustava ilmapiiri. Jos nämä puuttuvat, puuttuvat kaikki. Kun aletaan kysellä toistemme perään; että hyväksytkö sinä minun tekemiseni ja hyväksynkö minä sinun, saadaan näin jo alkuhahmotelma onnistumisen-mahdollisuuksista; tietoa siitä, voisiko parannusta korjauksiksi tarvita.

Esimerkki tuosta: minä hyväksyn sinun tekemisesi, olen myös kiinnostunut asioistasi muutenkin. Sinä et vaan välitä omasta osuudestasi; siitä lentääkö yhteisyyden lintu taikka ei.

Mikään ei pelasta vaappuvalta olonlennolta kuin se, että aletaan hakea asiakohtia, johon epätasa perustuu. Aletaan kääntyä myös omaan suuntaamme, olisiko siellä epävakauttavaa. Tällaisissa ei tarvita henkilökohtaisuuksia, ei määrättyjen ihmisten tekoja ja niitten seurauksia; on vaan periaatteet, joita noudattaisi. Koska on yksi ihminen ja hänen tekonsa, tai tekemättömyytensä, se on hänen summansa. Vastaavasti myös vastapuolella. Elleivät nämä kohdat balansoi keskenään, mikä sitten?

Vaikka minä sanoisin kuin, että piittaan ja välitän, mitä sinä teet ja toimit, se on vaan minun kantani. Sinä taasen, ellet halua edes ajatella, että ottaisit minut missään mielessä huomioon kumoatkin jo lintumme lentoyrityksen. Etkö haluaisikaan, että se pystyisi liihottelemaan parempimallistensa joukossa. Etkö ole ajatellut, että sellaisia vastaavia kaksin eläviä ihmisiä elähdyttää halu olla toinen toisensa tukena.

Jos mielesi on kova kaveriasi kohtaan; oletatko syyn löytyvän sieltä? Sekö se ei tarvitse hyväksyntääsi. Eikö toisen ihmisen viihtyvyys olekaan sinun tavoitelistallasi? Kun meillä kullakin on harrasteemme, työnkin voi laskea sellaiseksi -eikö erilaisuus ole rikkaus muotojen paljoudessa, ja joista ihmiset ammentavat sen piristävänsä. Saatat sanoa: sinä ja sinun touhuilusi! Eivät ne kenellekään mitään merkitse, ja luuletko että yhdelläkään olisi kiinnostusta jälkeesi tekemiäsi tutkia, saati olla enemmänkin kiinnostunut niistä.

Kohdallani sanoisin, olen kiinnostunut toisen työstä, hänen harrasteistaan. Sellaisesta minua ei voi syyttää; ehkä kyllä passiivisuudestani lähtemisteni suhteen. Jos ihmisestä yritetään tehdä tyhjän kuvittelija, sellainen, joka näkee asiat ruusunpunaisten silmälasien lävitse: en se ole minä joka sieltä kuvastuu.

Kun näin asetin tuon siipisymbolin oraan kohtani kohdalle, teen sen vaikutelmien todentamiseksi; enkä halua lähteä siitä, että tämä kipeyttäisi, tai kuristaisi minun elämänotettani. Usean meistä sopisi miettiä: voitaisiinko paremmin. (19930210)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 121)


122 Ollakseni rehellinen…

Minä, ketä harvempi ihminen edes tuntee. Minua kiusaavat monet asiattomat ajatukset. Niitä on ja tulee kaikkialta. Kurkistelee nurkkien takaa, pilkistelee huonoina tekoina; epäonnistumissa sellaisissakin, joissa pitäisi pärjätä. Viihtyvyyttä kyllä on; mutta mikä se kalvava pelkoisuus hylättäväksi tulemisesta?

Olen yrittänyt kouluttautua paheitani vastaan Ja sillä ainoalla ja tietoisella tavalla, mihin ihminen on jo lapsesta opetettu. Kuulen omantunnon soimauksia, jopa ihan päivittäin, yöt jotenkin sentään saan nukutuksi.

Ei ole kivaa olla tyhjää, eikä mitään kenellekään -siinä alistuu sellaisillekin, mitkä eivät kannettavaksi kuuluisi; vai olisikohan niin. ettei vaan näe metsää puilta?

Tietysti olisi ja on ihmisiä, jotka mieluustikin sanoisivat rehellisen mielipiteensä siitä, kuinka he minut ihmisenä näkevät, ei sellaisesta ole kysymys.

On selvääkin selvempää, että yrittäen ei jäisi omaan loukkoonsa suremaan sitä, ettei muka olonkakkua olisi ollut tarjolla minullekin.

Huomautettavaa saa, ja pitääkin olla, kun syitä ruvetaan perusteellisemmin selittelemään. Ihmisellä, kuten kaikilla ihmisillä, on määrätynlainen henkinen akku, sellainen, että jos se alkaa liikaa tyhjetä, oleminen käy tuskaiseksi.

Kantaminen sen sorttiseksi, että apuja tarvitaan. Laji mistä moista pykytystä tulisi, on jokaisen itse pääteltävä.

Se vanha kuorma tympäisee. Se nihkeä oma olonsuhtautuminen uuvuttaa. Laittoipa askeleensa siten tai täten, epärytmiä kuitenkin poljeskellessaan tulee. Haave, että olisi ratkaisevasti parempi olkoon tuulesta temmattua. Ei ihminen raameistaan pääse, korkeintaan munaa yhäkin lisää itseänsä.

Rotuisuutta. Älyisyyttä. Pitempää kestonsietoa, sellaista sopii toki ja aina opetella. Mutta ei sitten kaatua surusta maahan, jos se ei satukaan onnistumaan.

Toinen ihminen on hän, joka keventää kanssaihmisensä mieltä, ja jo olemalla kuuntelijan osassa. Riippumatta yhteiskunnallisesta asemastaan, riippumatta elinpiirinsä tärkeydestä, tai tärkeilemättömyydestä. Loppujen lopuksi tulos esittäytyy määrätynlaisena olon kokemuksena, tahtoipa tai ei. Haitaksikin voi toiselle olla. Jos vaan marisee sitä yhtä ja samaa: minulla on niin paha olla! Voi, miksei minua huomata vaikeuksieni kanssa. Ja katinkontit!

Jos raakki alkaa vaatia ehyemmän oikeuksia, hän on lähtenyt kokonaan väärään junaan.

Elämässä hävinnyt tuntekoon syyllisyyttä siitä, että ei ole ollut kuuleva, ei näkevä. Hänen ei tule osoitella minnekään suunnalle sormellansa, ei asettautua siten, että alettaisiin tuntea sääliä raukkaparkaa kohtaan. Apua on myös uskossa, siinä mistä Suuressa kirjassa puhutaan. Ohjeita tälle päivälle, kuin huomisellekin. Kait olo saakin rassata, olemmehan itse suurimpia syypäitä töppäyksinemme, niine toilailuinemme, jota kukaan ei voi olla näkemättä.

Itsekuria! Ja vielä itsekuria! Sillä, ja vain sillä tiemme voi oikaistua. Enempää ei tarvita; ehkäpä kuitenkin muistaen nöyrä kuunteleva mieli.

Ilman nöyryyttä ei varmaankaan vahvuuksista vastata, ja vaikka kuin suutamme vinoon vetäisimme. Ihminen jää kuitenkin aina kohtalonsa huomaan, yrittipä sitä tai tätä. Sen kun muistaa, voikin olla onnellinen asemastansa. P.P. (19930211)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 122)


123 Aistit

Koska ihminen on jo lapsena saanut aistit; nuo näkö, kuulo, tunto, haju, maku aistit hallintaansa, tulisi hänen myös osata niitä käyttää. Ei siten kuin eläimet, vaan jalostetummassa muodossa. Niin että ihmisen aivojen ollessa muita kehittyneemmät; juuri tuon takia ja puolesta. Jos joku perusaisteistamme puuttuu, on se suuri haitta olemiselle. Esimerkiksi näköaisti on tärkeä.

Ilman sitä ei voi tehdä katsomistarkkuutta vaativaa työtä. Entä kun kuulo puuttuu; ei voi seurata maailmaa äänien perusteella. Muut aistimme kai pelaavatkin, ainakin jollakin lailla.

Noihin peruselementteihin sitten liittyvät ihmisen kehityksenkaareen vaikuttavat momentit. Älykkyys olisi yksi toivotuimpia vahvan ihmisen varmistumia. Kyky sopeuttaa tiedot taidoiksi siten, ettei kompia edes niin syntyisi. Heti kun edellytykset jäävät vähemmiksi, seuraukset mittautuvat niin. Ajatellaan vaikka tunnepuoltamme. Ei se ole mikään jokaisen haalittava. Se on kehittyvän tiedon ja vastaanottavan mielen symposio.

Ajattelu on se ensinnä tärkeä, jos aiotaan päästä edes jonkunlaisiin tuloksiin sellaisissa, mihin liittyy päätelmäisyys, mihin liittyy teräväntarkka hahmottelu.

Yleensä ja aina osaamiseen liittyy kouluttuminen. Sellainen, että ollaan pitkään aiemmin tiedettyjen vaikutuskentässä. Ollaan paljon lukeneitten ja viisaitten vuosikymmenten, vuosisatojen valmiitten päätelmien hyödyntäjinä.

Näin ei kaikkea tarvitse aloittaa aivan alusta, vaan vasta siitä, joka jo on muistiinmerkittynä. Luulo, ettei tietoa enemmälti tarvittaisi, perustuu harhaluuloon ja siihen, ettei alkua ole ymmärretty. Ei tarvi muuta kuin katsoa ympärilleen, näkee jo sen, minkälaiseksi kukakin meistä on osoittautunut.

On etevää alansa asiantuntijaa. On hyvää käytöstä vaalivaa.

Sellaisia, joissa yhdistyvät tieto ja taito, hyvän ja kultivoidun käyttäytymisen kruusauksin.

Tiede ja taide ovat todeksi osoittaneet sen, ettei oikotietä mihinkään ole. On lähdettävä alusta haluamalleen saralle. Aherrettava siellä vereen ja hikeen. Talletettava visusti asiat pääkoppaansa ja järjestettävä siellä oleva tieto omille hyllyillensä arkistoituna. Kun vuosia ja vuosikymmeniä karttuu, on mistä ottaa, ja aina oikealla hetkellä ja minuutilla.

Ja kun tiedämme, ettei tarvitse olla paljoakaan jonkunlaista epäsuhtaa tiemme mutkittamiseksi; kait huomaamme, ettei aina jokaisen askel tiedon taipaleella olekaan kovin varma. Niinkin voi käydä, että eristymistä aletaan haluta juuri tuon vähäisyydentunteen takia, joka alkaa mieltä alistaa.

Yhdet osaavat ja toiset katselevat sivusta; eikö se monastikin näin ole?

Lapsina emme tienneet vähääkään siitä, mihin tiemme aikuisena päätyisi. Emme sitä, joka oli jo odottavana polkumme tietämillä. Vasta myöhemmin, ja ainakin jo nykyään, kukin arvaa oman paikkansa -suunnan, johon askelrytminsä sopii. Itsestäni ajattelen niin, etten ollut edes edellytetty suurilla ajatuksilla, en sellaisella innolla, mitä oppimiseen tarvittaisiin.

Kuljin hyvinkin erilaisia omia latuja ajatusmaailmani suhteen. Mihinkä riitin, se on nähtävillä. Erehtynyt olen itseni suhteen, kuten monien muittenkin. Minkäänlaista kaunaa en tunne yksinoloni syistä, en siitä, mikä painaa tänään kapeita köyryjä harteitani. Olen sujut siinä suhteessa kaikkien kanssa. Omat, sanoisinko salaiset tapani kyllä mieltä raivostuttavat, sille ei mitään voi. Pyytelen yläsuunnista apuja, enkä ole vielä toivoani menettänyt, en ensinkään. Poljen tietäni yksinäisen mietteinhuomen mielessäni.
P.P. (19930212)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 123)


124 Olenkohan vähän väsähtänyt mies?

Minusta tuntuu ajoin siltä. En oikein jaksa virittäytyä tekemisteni parissakaan.

Jään tuon parhaan itseni taakse. Eilen oli taas pelimannipiirin harjoitusilta.

Soittajia oli moniakin poissa. Kyseessähän on nyt minun kappaleistani koostuva ryhmitelmä (jopa kasetintekoa silmälläpitäen), eikä siihen jokaisella ole mielenkiintoa ja jopa hylkivääkin käytöstä on ilmennyt.

Se, etten aikanani pystynyt luomaan parempaa, ei tietystikään ole syytäni. Ihminen tekee minkä voi, ei sen enempää. Joten luulinkin että minun osaltani asia on loppuun käsitelty, mutta näin ei vaan tunnu olevan. Jo noissa Kotka-Harmonikkojen konserteissa, joissa kappaleeni olivat teemoina; jo niissä kärsin eräänlaisia vastuuvaikeudentuntoja.

Silloin vuonna 1975 kun aloin tuon nuottihomman, tein sitä sen tähden, etten keksinyt muutakaan parempaa mielenpurkusysteemiä kuin sen Kohta perään lisäsin vielä sanojen kirjoittelun muutamiin; nyt toki niitäkin lie yli 120.

Yhtä tärkeitä olivat riimit, mietteet, abstraktimpiakaan peläten, linnun vähäisyydentuntoni tuollaista aikaansai ei mikään kunnianhimo, ei suuri pätemisentarve. Huoli itsestäni se ensimmäinen ajatus. Huoli siitä, etten jaksa nähdä huomistani iäisten tekemättömieni takaa. Että olisin haaveillut jostakin suuremmasta, se kyllä täyttä kukkua. Kouluttautumaton ihminen, kuten minä; hän ei näe asioita värillisten haaveitten lasien takaa. Ei senkaltaisesti, että minä tässä olen jotakin ja muut eivät mitään.

Jo Äidin aikana, kun hän oli vielä kunnossa että jaksoi kuunnella aikaansaamiani, silloin nautin siitä että sain niitä hänelle esittää nautin kaikesta mikä tuotti hänelle hyvää mieltä. Olinhan jo ihan nuoresta ollut joka suuntaan rätisevä huonontuulen itseistymä ja sen myötä vaivaksi läheisilleni ja muille.

En sydämeltäni tarkoittanut, mutta arki oli jotenkin sillä lailla raskas, että moiseen ajautui. Toki yksin oleminenkin aiheutti stressiä, sehän on selvä.

Oli juhlia, taikka mitä nyt olikaan, kyllä minä olin se yksinäni paikkaani pitävä, sellainen jolle sanottiin, miksi olet niin surullisen näköinen, eikö pitäisi olla hauskaa? En voinut selittää, mikä minulle tuollaisen tunteen ja tavan olla herätti.

Jokainen kuka minut tuntee, tietää myös taustoistani. Siitä etten ole uskaltautunut etsimään itselleni edes elämänkumppania, se jo laittaa luokan laskemaan.

Laittaa arvioimaan itseänsä sekundan mittareilla, ettäkö niin ei pitäisi. Ei tietystikään! Joka noin toimii, hänen ei pidä asioissa tietäväistä näytellä, eikä avata edes suutansa kun älykkäämmät ovat äänessä. Koska koin elämäni näin, se tuotti sellaisen tuloksen kuin nyt kuvasta näkee. -Ihmisen, jolla ei ole itsetuntoa. -Jolla ei ole sitä energiavoimaa, millä tulokset syntyvät. Sellaisena itseni koen ja tänäkin päivänä.

Näin ollen otan sellaisia vastuita, jotka eivät edes itselleni kuuluisi. Teen johtopäätösteni perusteella yhteenvedon, missä itse olen vaa'assa kavereitani ja ystäviäni muistaen. Tiedän että tein työtäni nuorempana jotenkin välttävästi. En ollut hyvä missään, mutta meitähän olikin aina useampia veljeksiä hommien äärellä, ei siinä yhden vaikutus liiemmin näkynyt. Osuuteni kait näinkin suoritin ainakin luulen niin? Koska omat vaatimukset ja käytäntö eivät synkanneet; pakko kait uskoa: minä olen tällainen ja enempää ei äijästä kaivaenkaan löydy. Tunnen monastikin että hyvän käsi on ollut ohjaamassa asioita puolestani. Mielen herkkyys, sekin on yhä tallella. Tuo joka on vienyt monasti pimeisiin, monasti jopa syviinkin kärsimyksiin; mitä kukaan ei tietysti tahdo edes uskoa.

Kulkuni on määrätynlaista taistelua hyvän ja huonon välillä. Sitä vaan pitää jaksaa. P.P. (19930213)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 124)


125 Luulen tietäväni mikä olen

Minua pidetään omapäisenä ja vastaanhangoittelevana ihmisenä. Sen tiedän, vaikka en voikaan todistaa. Sanon tosiaankin arvosteluni tv ohjelmista; muistakin sellaisista jotka eivät miellytä. Esimerkiksi olen kriittinen julkisuuden henkilöiden suhteen. Haen mieleisiäni piirteitä, etsin valikoiden, mitä hyväksyn.

Näin ei ystävyyttä aina saada pysyväksi. Näin ei joku tule taputtamaan sinua olallesi sanoen " hyvä kaveri, noin sitä pitää", vaan enemmänkin silmäillen empivänä suuntaani. Mitähän tuokin tuolla lailla tökkii yleistä näkemystä vastaan.

Näin kutistan hyväksyviä henkilöitä, laittaen heidät vastaistenleiriin. Olenko jotenkin eriskummallinen? Olenko tietämätön siitä, etten yllä mainitsemieni tasolle -sinne, jossa mielet kohtaavat. En tiedä sellaista asiaa, josta selviäisi olankohautuksin. En tiedä tapaa jolla ymmärtämys olisi kuin luonnollista. Elämä riepottaa yksinäistä enemmän kuin yhdessä olevaa ja pidettyä ihmistä, näin ajattelisin sen olevan. Etsin syitä käyttäytymiselleni, etsin keinoa joka sopisi minulle parhaiten?

Yksin ei tule sellaista vastakkainasettelua, ei sellaista tilannetta, missä mitat tarkistetaan. Voi olla niinkin, että olen tuomittu kestämään itse niittauksissani; kestämään sitä, mikä hengelleni on ominaista.

Kait näin kaluan omaa olonoksaani teen hyödyttömäksi sen, minkä minua auttaisi. Riipun varmasti yhteisyyksissä, vaikka toista väittäisin. En ole orpopojan tyyppiä. Sn kestä sitä, että minut viskataan nurkkaan. En myöskään sitä, että joku sanoo älyäni nollaksi. Hyvä en ole, mutta täysi torvikaan en sentään. Sinä ihminen, joka näet sisimpääni sinä autat minua jo asenteellasi.

Myötäinen katse, hyväksyvä hymy, mitä sen parempaa. Että sanon jyrkästi kantani, tietää myös sitä, että minun suhteenikin ollaan varautuneita. Tietäni en lakkaa penkomasta. Itseäni en säästä totuuden löytymiseksi. Alan aina yhäkin uudelleen, jaksan tai en. Voittajaa minusta ei koskaan tule.

Häviäjäksi olen liian särmäinen. Yhtäälle katsoen näkee sen, ei toisella puolella olevaa. Usea ihminen sanoo paikalla ollen "olen sitä ja sitä mieltä", kuitenkaan vakuuttamatta sellaisesta. Epäily, että sanotaan yhtä yhtäällä ja toista toisaalla; se käsitys pakosti vahvistuu.

Kuljemme kuin ajan aalloilla. Purtemme tuppaa luovimaan kaikkeuksien keskellä, jos me ruorissa niskojamme pyöritellen. Osaamatta enempää kuin sen, että kiville ei saisi ohjata. Ruuti mikä pussissamme on, voikin olla kostunutta.

Aikeet mihin ryhdymme, pois muodista. Ja kuinka meidän silloin käy? Ainoa oikea tapa etsiä puhdasta totuutta lie tuossa, ettei väitetä sellaista, jok; tuntuu kyseenalaiselta, ei väitetä siten, mikä sotii oikeudentuntoa vastaan.

Onko hyvä nyt, sen näyttää huominen, sitä seuraava aika. Olonruutu jossa nyt olemme, voi olla se ainoamme, eikä mitään erityistä varallemme.

Minä mietin ristiin! Minä puhun ristiin! Älä tuomitse siitä, vaan ajattele: ihminenhän tuokin on, rajallisine sietoineen; rajallisine tarkoituksineen.

Jospa vielä kerran totuus loistaisi tämänkin pienen miehen kasvoilta ja suuremman voiman ollessa ohjaimissa. Sellaista hyvää en lakkaa odottamasta.

Sydän odottaa ylhäisempien kutsua, järkeilemään ja ahertamaan syvien ajatusvyyhtien pariin. Sinne missä nämä ihmisen pienuudenmitat jäävät täysin omaan arvoonsa. Ja jossa kaunis ja puhdas ovat kohtauskulmassa. P.P. (19930214)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 125)


126 Ihmisen henkinen tila ja seuraukset

Olemuksemme näyttää sen, mikä ajatuksemme suunta on. Näyttää, ellemme osaa peittää näyttelijän tavoin. Halusimmepa tai ei, kuitenkin paljastumme omien ajatustemme tulkeiksi sellaisiksi, mihin ei tarvita suurta diivaa.

Kielen erittelykin on seurausta ajasta alkamisesta nykypäivään. Sellaisesta olonasenteesta, missä mittarina toimii omatunto plus virheistä oppiminen.

Olemme uteliaita tietämään, mitä ulkopuolinen ja vieras ihminen miten hän näkee meidät puolueettomana ja vapaaharkintaisena. Tuo tieto on sitä paitsi tärkeä jo senkinvuoksi, että ymmärrämme joutumisemme suunnan ja ajan ennen sitä.

Se sekasorto joka mielessämme useinkin rehottaa ja saa asiat toistensa kanssa ristiin; se hyöty mikä taiten hoidettuna eduiksemme tulee, sitä ei pidä milloinkaan vähätellä. Etteikö se meinaisi mitään, kun joku täräyttää vahvan epäilyn suuntaamme sanomalla: sinä olet jo periaatteinesi väärässä!

Koska nähdä voi tuhannella eri tavalla, niistä olisi osattava valita ne parhaimmat; hyödyntäen sitä, joka toisi pisteet himaan (kotiin). Se, ettei kaikki tahtomastamme onnistu, sekin on käsitettävää. Voimmehan olla perusteluinemme täysin muualla, kuin suunta, jota kohti vaeltaa.

Ympärillä nähty myös merkitsee. Se, ettei meillä ole tukijoita tahollemme, ettei ole ohjaavaa kättä asemamme parantamiseksi. Liittymällä niihin ihmisiin jotka kokevat yhteisyyden peittävän pahimpia tiedonaukkojamme, heihin, jotka uskaltavat ottaa kantaa asiaan, heihin, jotka tietävät, ettei epävarmuus johda monastikaan oikeaan tulokseen

Lopullista tietämystä pienen ihmisen lienee turha odottaa, mutta siinä mitassa kyllä, ettei vähyys enää päde. Keskustelut, -perustelut, ajatusten-vaihdot; niillä on toki aina ja myös nyt suuri merkitys paalutettaessa elämäntilanteita kohtiinsa. Me kasvamme itse itsessämme korkoa. Tuo pitäisikin olla jo aiemmista selvillä.

Toinen ihminen on siis paras peilimme mikä itsemme suuntaan valaisee. Lamppu, joka näyttää rosoisuutemme kaikki uurteet; kiroilusta olonkipeyteen saakka. Varmuus, missä kuljetaan -se ei aina lähes hetikään näy. Ei sillä tavoin, että toisten hyötyisiä majakoita osattaisiin lukea ohjeisiksemme.

Varmasti on myös paljon heitä, jotka kokisivat selitykseni näistä (jos vaan tietäisivät) ihan hölynpölyiksi sellaisiksi, missä pelkkä tekemisentarve on ollut pontimena.

Ehkäpä monasti niinkin. Se ei estä kuitenkaan etsimästä sitä, mikä johtaisi niille elämänlähteille, joilla sielu virkistyisi ja oleminen muuttuisi helpommaksi kulkea. Peitteisyyttä olemisessamme on. Jäähän hyvinkin monet asiat selvityksiänsä vaille. Nekin joita kannamme aivan yksin, yhdenkään toisen edes moisista tietämättä. Siksi on aina suuri apu ja helpotus, kun voi ilmaista sellaista asiaa, joka on ikänsä ollut riippana ja pimeänä ulkopuolisten tulkinnoille. Olisiko se kuitenkaan aivan tärkeätä, sitähän ei voi todellakaan perusteisesti tietää; olettaen tuossa piilevän huononkin mukanaolon? Mitä enemmän sulloo sieluunsa, sen vakavammat seuraukset.

Asia on näin ja avoin erilaisten esitysten mukaanotolle. Vanhana kun alkaa purkaa keriänsä, tulee konstikaskin mukaan. Ei ole aina hauskaa näyttää pimeitä sielunnurkkiansa, ei sitä; mikä voi saattaa ihmisen yhäkin kauemmaksi entisenkuvastansa. Ollaan tietoisia itsestämme ja suhteestamme toisiin kansaeläjiimme. Rikkaus voi antaa odottaa itseänsä, kuitenkin sellaista on. (19930215)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 126)


127 Kuormittumisista

Me kuormitumme hyvin monella eri tavalla. Asenteittemme suuntaisesti. Hän joka hermostuu sodanpelosta, häntä ei saa uskomaan ainaiseen rauhaan. Taasen tuo jolle ydinvoima on kauhistus, hän paasaa turvallisuuden nimiin.

Jotkut ahdistuvat avioliitossaan, eivätkä jaksa nähdä valoa huomisessa. He saiturit, he eivät usko markan arvon säilymiseen ja pelkäävät kohta olevansa pui la paljailla. Entä sitten roistot. Noiden täytyy lähteä varta vasten aseen kanssa tai ilman, joko postiin tai pankkiin ottamaan väkisin sen, mitä muuten ollaan tarjoamatta; huumeet nääs ovat kalliita ja jopa 5000 mk päivässä kapitaalia tarvitsevia.

Ennen ihmiset kuormittuivat raskaalla työllä, tänä päivänä raskaus tulee joutenolosta. Että näin käsitteet ja tarpeet muuttuvat. Yksinäinen kuormittuu oman itsensä seurasta, eikä pääse tuosta tunteesta vaikka olisi sata seuralaista onhan hän tuohon joutunut kiinnittymään ilman omaa tarkoitusta.

Illalla pitkään valvonut nousee väsyneenä sängystään, kun pitää töihin lähteä, jos vielä työpaikka tallella on. Jostakin kaikkien pitäisi saada jonkunlainen ote. Ja väsyväthän ne teräksetkin, saati pieni ihrainen painojensa alla

Ihan pikku mittoihin mentäessä, kuormitamme itse kukin toinen toistamme. Olemalla vastenmielisiä ja puheissamme kontrolloimattomia, ikävä kyllä näinkin saattaa olla.

Vaikka yritystä hyvään suuntaan olisikin, ei ympäristö suosi siltikään pientä yrittäjää, senhän monetkin tämän päivän Suomessa hyvin tietävätkin.

Saasteet kuormittavat, autot pakokaasuillansa, teollisuus omillaan, irti ei maailma töhnästään näy pääsevän. Nuoret eivät pidä vanhoja arvossa, vaan vievät ja ryöstävät usein tämän putipuhtaaksi. Raakuudet ja poikkeukselliset olot vallitsevat monissakin maailmankolkissa, nimiä nyt tässä yhteydessä mainitsematta

Sana, kuormittua lieneekin sitä, ettei asioita muuten taideta hoitaa ja vaiva onkin jo siinä. Eri roturyhmät, värien vaikutus keskinäiseen kanssakäymiseen, nekin ovat suuria raskauttajia elämämme kohtaloissa.

Valkoihoinen on ylimielinen mustien suhteen; ja toisaalla kaikkikin kaikkien suhteen. Elämä ei parane, ellei kuormituksia kevennetä.

Huolilta vapaita emme siltikään vielä olisi, sitä ovat jo esi-isät aikoinansa väittäneet. Silloin kun nuijin yrittivät kontujansa puolustaa, milloin pärjäten, milloin haavojansa nuollen. Missä olisi se sanoma, jolla kaikki muuttuisi ehyeksi täällä Telluksemme päällä? Uskonto on hyvä suoja myös konfliktitilanteisiin. Mutta niitähän, niitäkin on kovin useita. Tietysti niinkin; kuitenkin perustat samat. Ihmisen parannusyritykset pahuutensa pauloista päästäksensä Että pelastustie luo valoa varjoihimme, siitä saamme olla hyvin kiitollisia. Heittäytymättä hentomieliseksi, asiaa täytyy tosissansa suositella kaikille.

Kun katselee asioita taaksepäin, historiankin valossa; näkee sen, ettei harppaus ole ollut vuosisatojenkaan myötä pitkä. Päinvastoin, ehkäpä aiemmastakin lyhentynyt. Aikamme on vastannut moniin haasteisiin. Koulutus nykyaikana riittävää, teknisoituminen näköaloja valtaavaa, ihminen kuitenkin usein sinä samana saamattomana kuin yleensäkin. Tulossa olevat saavatkin pelottaa. Sellaistahan jopa tarvitsemme. Emmehän neuvoista vaaria osaa ottaa, vaan poljemme opitunkin lokaan jalkoihimme, se on surullista mutta totta. Olisivatpa nykyiset nuoret etevämpiä ja saisivat muutoksen aikaan; ilman tämä elinympäristö on kohta entinen sellainen, saastan ja lian pesäpaikka. Ihmiset joutuvat vastaamaan siitäkin mitä huomenna tapahtuu ja myös niistä kärsimyksistä joita johtajuus muassaan pitää. Ylin hallintavalta saisi toimia oikein ja harkitusti, näin vältettäisiin perimmäinen loppumme maailmankaikkeudessa. Pienikin yritys auttaa ja jokaisen meidän kohdallamme, joten käykäämme käsiksi! P.P. (19930216)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 127)


128 Mitä kukin meistä haluaa

Se, ettei äänemme kuulu monessakaan; sillä on toki monetkin selityksensä. Yksilö on usein toisen luokan tekijä päätöksiä tehtäessä; toki päätöksentekijätkin ovat ihmisiä -tottakai! Mutta mitä voisi pieni ihminen silloin kun suuri byrokratia on sitä vastassa?

Tarvetta ja halua vaikuttaa moniinkin asioihin tietysti on. On sellaisia yleisiä tarpeita kuin, viihtyvyys, hyväksyntä, arvojen moninaisuus ja mitä niitä kaikkia edes olisikaan. Ensiksi tulee mieleen sanan ja puheenvapaus, nuo hyvinkin tärkeät elementit jokaisen meidän elämässä.

Että minä saan sanoa mielipiteeni ja että sinäkin sen saat. On oikeus ja kohtuus löytää sellaisia ratkaisuita, jotka ruokkivat yhteistä asiaamme.

Johtoportaista tulevat ohjeet, kuinka hoidamme asiamme. Verot ja maksut. Nuo kaikkinaiset velvoitteemme. Sitten kuinka olemme lainkuuliaisia liikenteessä, kuinka hyväksymme esimerkiksi naapurimme. Olemmeko pidettyjä kaikkien silmissä, vaiko vain harvempien. Mikä on koulusivistys, mikä jatko-opintojen määrä.

Nämä näyttelevät aina jonkunlaista roolia ihmisen elämässä, tahtoipa tai ei.

Huoleton on hevoseton poika; sanotaan. Niinpä niin, kenellä ei suuria ole, hän jää päätännöistä ulos, -eikö niin? Kysytäänkö koskaan edes mielipidettämme.

Kysytäänkö, mitä kunkin meidän mielestä olisi oikein. Näin ei tehdä. Valmiina tulevat esitykset, kuin päätöksetkin. Tällä tavoin tapahtuu korjaamattomiakin asioita. Rakennuksia puretaan, ajattelematta niitten historiallista ja muutakaan arvoa. Kaavoja laaditaan siten, että ihmiset menettävät valtateitten alle rakennuspaikkansa, eivätkä asioille mitään voi, ja muka oikeus tapahtuu.

Oppineet eivät kunnioita tavallista kansaa. Pitää olla korkeakoulututkinnot ja muut sentapaiset. Et lähde enää nykyään kansakoulupohjalta etenemään ammatissasi, siihen tarvitaan koulupohjia. Et ole edes niitten joukossa, jotka ovat saa neet alimman hyväksynnän. Virat ja toimet ovat (luulen) usein mafiamaisesti jaetut. Suuret ryhmät päättävät ja pienemmät alistuvat valtaenemmistön jaloissa.

Siis haluamisemme on oikeus, jolla ei tee mitään. Sellainen itsemme sisällä omittava säännöstö, kaikkea ilmaisua vailla. Pätevyydet kuitenkin luultavasti ovat kohtuullisesti kohdallansa, näin ainakin toivoisi olevan.

Monet varakkaat koulutettiin jo aiempina vuosikymmeninä, ei heillä siitä ongelmaa ollut. Köyhistä kodeista lähteneet eriarvoistuivat väkisin. Nyt jo toki käsitetään, ettei osaaminen ole yhteiskuntaluokasta riippuvaista, ei sellaista, mi kä johtaisi vääriin päätelmiin. Älyä ei silti saisi mitata joillakin pelkillä oletetuilla saavutuksilla, ilman että vastuuntuntoa olisi mitenkään yhdistetty toimivaan kokonaisuuteen -sitä ei ole nähdäkseni tehty.

Tällaiselta yksinäisen tähystyspaikalta katsottuna näyttäisi siltä, ettei aina tulla omilla toimillamme hyväksytyiksi. Ei niillä ehdoin kuin olettaisi.

Mitäkö sitten pitäisi? Elämä tuo urautumisia itse kunkin kohdille, eikä niiltä välty siten päätäntävaltaa omaavatkaan. Hyvä on sitä nyt ja aina. Huono taa sen samaa omaansa tärkeilyittenkin piirissä. Itsekkyys ajaa ihmisiä tekemään sellaisia ratkaisuita, ettei edes todeksi uskoisi. Olemmeko toisillemme kavereina edes kavereita? Ettemme vaan olisi luistaneet siitäkin roolistamme; ja aivan kuin huomaamatta. Olemme saattaneet tärkeytyä pikkuhiljaa ja siten, ettemme tajua edes sellaista tapahtuneen. Siis ja nyt! Halujamme yhdistelemään!

Korjaamaan epäkohtaa ajattelukentässämme. Jarruttamaan väärien tullessa ja kiihdyttämään tien ollessa leveän ja selvän. Yksinkertaisia ajo-ohjeita siis.

Minä koen itse olevani niitä viimeisinä jonossa kulkevia, enkä muuksi edes haluaisi. Mutta huomista ajatellenhan sitä ihmisen mieli, eikö vain?

Harjoitutan tässä näin tätä kirjoitustaidon eheyttämistä ja mitä sanon, sen ei tarvitse suuria määrätä, kunhan jotakin korvienväleistä tempaillaan. P.P. (19930216)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 128)


129 Yksinäisen tiellä

Meitä on iso joukko yksinäisiä ja jotka tiedämme, ettemme ole tulleet hyödynnetyiksi nykyisessä olotilassamme. Meistä olisi ollut paljoon enempään.

Jos olisi jossakin ymmärretty, että yksin olevalta puuttuu kannustajia, sellaisia lähimmäisiä, jotka olisivat tahtoen saaneet meihin vaikka minkä laatuista ja tehoista ytyä. Näin yhteiskunta hukkaa suuren osan kapasiteetistaan juuri tuon tähden. Seurauksena tarpeettomuudesta useat rupeavat juomaan. Toiset sortuvat siten, että käpertyvät omien vähiensä pieneen piiriin, tuntien olemisensa vähintäänkin vastenmieliseksi, ellei jo ylikäymättömäksi esteeksi.

Kerran hukattu usko toiseen ihmiseen, ei ole pienin aikaansaannoin paikattavissa. Tarvitaan ensin olemien kartoitusta, sellaista mielen syväporausta jossa harkinta ohittaa tärkeydessä mielteet. Sellaista olonavausta, etteivät tavaksi tulleet enää lannistaisi. Puuhan pitäisi lähteä kuin tyhjästä käsin, niin ette yksikään sivuajatus pääsisi karikoittamaan alkaneita korjausyrityksiä.

Uskon että suurin osa meistä sivuraiteelle ajautuneesta miettii näitä yksiä ja samoja asioita. Yksin eläen olonhitaus lisääntyy. Kuormat muuttuvat yhäkin taakkoisemmiksi, emmekä enää edes tiedä miten parempi olisi. Tavat ja tottumukset ovat tehoisia lannistajiamme. Mikä on koettu synniksi, sitä ei mielestä hetkessä eroon hivuteta. Kaikenlaiset asiattomat ajatukset häiritsevät meitä tuolloin.

Lupauksia on rikottu siellä ja täällä. Luimistelu on voinut alkaa siitä, ettei jotakin toivomusta ole täytetty. Jotakin itsestäänselvyyttä huomattu.

Katkeruus on paha tauti ja sen kourissa vapisee vahvakin. Huolta tulee muutenkin kuin ulkoa käsin. Sitä syntyy omista paineistamme ja siitä, ettei sorvi ole lähtenyt oikeilla kierroksilla käyntiin. Ja tarvitaanko meitä vanhoja edes sorvinhantaakkeihin? Tarvitaanko yleensä missään? Kysymme näitä itseltämme, pyytäen katseinemme apua myös muualta. Tämä on epävarmuuden merkki olemisissamme

Puhun pääasiassa omasta itsestäni, koskapa sen parhaiten tunnen. Ihan sama meidän kaikkien kohdalla, väittipä vaikka miten vastaan.

Omat odotuksensa tulisi lunastaa. Omat ajatuksensa yhteisiksi hyötää. Näinhän ainakin toivomme mikä on kyllä poikkeavansuunnassa useinkin totuuksiin nähden.

Että näin on, se tosiasia. Luulemisilla on jo aiemmin tilanteita pilattu, olettamalla niin, että yksiä virheellisyyksiä seuraavat lisät, ja jo ihan omalla painollansa. Olemme kuin sipuleita. Kerroksisia syvältä sisältämme päälle saakka

Se pieni sisin ihmisessä on paikka jonne monella ei ole asiaa. Paikka missä tunnemme olevamme ulkopuolisilta turvassa vaaran uhatessa. Siellä on henkinen poukamamme olla ja asua. Läheinen ihmissuhde voi tuoda muutoksen odotuksillaan. Voi tehdä liian sulkeutuneisuuden jopa tarpeettomaksi kukaties.

Mutta heti kun jonkunlainen kolaus tapahtuu, sen tiukemmin portit sinne sulkeutuvat, ja pysyvät kiinni ainakin oman aikansa, jonkun taas niille kolkutella.

Ulkoapäin näkyvä pinta antaa monestikin harhaanjohtavan kuvan meistä. Sellaisen, mikä poikkeaa useinkin totuudesta -luo vaikutelmia harhauttavina, epäselvinä. Pintailmiöt ovat nekin tärkeitä, onhan mukavaa hauskempi katsella kuin jotakin jöröä ja mauttomasti käyttäytyvää. Mutta kaikki iskut koskevat kipeimmin tuonne syvimpäämme; siihen jossa asiat perimmäisesti kontrolloituvat.

Emme tahtoisi , että meitä lyödään pahojen sanojen säilin. Emme, että hyvämme kyseenalaistettaisiin, näissä on arkuutta yliherkkyyteen saakka. Huonouden-tunnetta ei saa ruokkia. Sitä ei saa nostaa elämässä ylimmäiseksi, ei valvonnat ta hetkeksikään. Itse olen sopuloinut noissa tuntemisteni viidakoissa vuositolkulla, jopa vuosikymmeniä, tietääkseni sen. etten tiedä yhtään enempää kuin ennenkään. On arkaa ja rohkeata että uskaltaa pyrkiä omaan itseensä; siihen, minne kukaan muu ei niin hyvin osaa, eikä tule koskaan edes yrittämään. P.P. (19930216)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 129)


130 Elämänkulkua…

Kuinka vähän olen itse pystynyt vaikuttamaan siihen, että löysinkö onnen, tai onnettomuuden. Siihen, mikä taakka tuosta on aiheutunut, mitkä surkeudentunteet, kun vaikuttaminen toisaalla on ollut nolla. Oma vähäinen luonteeni ja siihen ympätyt toiveet, nehän ne ovat minua kuljettaneet vastoinkäymisestä toiseen.

Odotin jo nuorena mahdottomia, näkemättä sitä, etten ollut sellainen henkilö joka mielletään ystäväksi, jota odotetaan saapuvaksi. Ei! En koskaan voinut itse vaikuttaa sisälläni oleviin. En halitsemaan syvimpiä tuntojani, vaan horjahdin kerta toisensajälkeen sellaisiin, joista olisi pitänyt pysyä poissa. Kukaan ei tietysti edes tiennyt, että olen haluamisten kahleissa, että menetin joka kerta lisää itseisyyttäni, pelasin kuin uhkapeluri - kävi kuinka kävi.

Ihan joka kerta kun töppäsin, tiesin vikaan menneen, ei se minulle arvoitus ollut ei sellainen olonkohta, missä olisin tulkkia tarvinnut. Kaikki tämä vaistoni varaamin. Nuorena jo huomasin etteivät tytöt minua ymmärtäisi, ei siten kuin toivoin.

Heidän mielestään olin avuton ja tahdoton olento. Jossakin määrin kyllä oikeassakin olivat. Mutta en ollut sellainen hölmö, kuin minusta helposti edellytettiin.

Olin nuorena ahkera lukemaan. Kaikki kelpasi, rakkaudesta jännitykseen. Elin kaikessa sydämineni mukana, ajattelematta edes sitä, mikä tuli sitten arjessa harkittavaksi, tai harkinnatta suoritetuksi. Kuitenkin pontimeni olivat puhtaat ja ilman että siinä olisi hituistakaan näyttelemisen makua.

Että näin oli, liittyi varmasti arkaan ja vaikutteille alttiille tahdonpuolilleni painottuvaan otollisuuteen, eikä niinkään johdattelevaan itsekkyyteen.

Traumat jotka tuolloin tulivat, vaikuttavat yhä. Nytkin, ja vieä nyt kuulen sydämeni sanovan: olit oikeassa silloinkin, et vaan arvannut miten kylmä ja karvas maailma voikin olla. Kokemukseni naisista puuttuvat lähes täysin.

Se ei ole läheskään täysin oma syyni, vaan tuohon johtivat monetkin ikävänmaun määritelmät. Eihän miestä tarvita pelkkänä seksikaverina, täytyyhän olla siinä sivussa henkistenkin hoitoa. Minkä älyten saa sointumaan, sillä myös mahdollisuudet onnistua. Minua eivät kohdanneet sellaiset silmät, jotka olisivat vakuuttaneet ajatusteni oikeellisuuden. Ei sellaista yksiyhteen tunnetta, sitä en saanut koskaan kokea. Että tällainen olisi ollut vaikuttamatta, olisi ollut todessa täysi ihme. Jokainen meistä on nuorena epävarma. Ihan jo pelkän uskalluksettomuutensa tähden. Ei se koskaan mitään tietämättömyyttä ollut, ei sinnepäinkään.

Mutta teepä se tiettäväksi nuorille uhmapäisille tytöntypyköille? Eivät he nähneet kun komeita aistillisesti haluavia kavereita, jotka hetken päästä jo kellistyisivät kimppuun ja tekisivät, mitä nyt yleensäkin silloin tehdään.

Minä olisin tahtonut muuta. En olisi sulkenut erotiikkaa pois, en missään nimessä. Kun aika olisi tullut, olisin pistänyt kaiken peliin, toki omine rajoituksineni tietystikin. Sanoin aina ja sanon nytkin: ei minua kukaan olisi huolinut.

En koskaan laittanut sellaista vaatimusta, en sitten mihinkään suuntaan. Odotin että asia selviäisi jotenkin ylevämpien voimien merkityksellisinä. Mutta ei tietystikään. Liika, turha odottelu, liika, turha karsinta, siinä suurimmat aiheuttajat. Olisinpa vaan aina päässyt edes keskustelemaan minua vaivaavista, mutta ei puhettakaan! Jos ja kun selittäminen kielletään, kielletään sellaista, johon joka ihmisellä pitäisi olla oikeus. Silloin näin miten itsekkäitä ihmiset voivat olla. Miten kaikki syvällinen tunto tulee vasta silloin, kun löytyminen mahdollistuu omin arvoin, omin tarpein. Elää toki voi näinkin, kuin minä nyt. Se ei ole ollut kuitenkaan koskaan kaiken tarkoitus. Tuttavuutta näin piisaa, raskasta huolenkantoa, toki silti ymmärtäväisiäkin ihmisiä löytää. P.P. (19930216)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 130)


131 Syyllisyydentunteesta

Mihin pääsisisimme siitä, että joskus vaivaa syyllisyydentunne, kaikki ojittavana olotilana ja ettei sen alta poispääsyä olisi edes olemassa. Aihetta tietysti ei tarvitse kaukaa etsiä; kunhan käännymme omaan puoleemme, siinähän se on.

Syyllisyys perustuu elämän tasapainovaikeuksiin; sellaisten kokemuksien summaan, jotka ovat jääneet mielenpohjalle, kuin harittavina okaina.

Onko aina syytä epäillä näitten tuntojen aitoutta, kukin päättää siitä itsessään, mutta yhteisiin vaikuttamatta se ei koskaan esiinny. Kyllähän me tiedämme olomme säännöstöt; nuo jotka hyvän omantunnon aikaansaavat, emme vaan riitä sillä lailla itsellemme ja joudumme käymään tantaluksiamme useastikin lävitse.

Eikä se edes pelkästi itsestämme johdu, ettei päivä niin kirkkaana puoleemme kääntyisi. On syitä sysissä kuin sepissäkin, ainakin noin voisi olettaa.

Mahdammekohan olla kovin ripeitä kehumaan toistemme toimia, eiköhän se ole enemmänkin niin, että virheet toisessa korostuvat mukavampia äkimmin.

Koska tietää että on myös tahatonta syyllistymistä, kuin syyllistämistäkin, voimme hakea näihin erisuuntaisiin tuntemuksiin malleja hyvinkin itsestämme.

Miksi emme olleet aina avuliaita, miksi emme laittaneet hyviämme likoon silloin kun sitä olisi tarvittu. On ilman muuta selvää, että tuhansittain olemme menettäneet tilaisuuksia auttaa, kun sitä olisi tarvittu ja kun se olisi hyödyttänyt parhaiten. Unohdamme helposti saamamme anteeksiannon ylhäältä, kunhan yritämme elää siivosti ja sovussa noin jo yleensäkin. Sana jonka tiedämme todeksi, sen pitäisi antaa turvaa vaikka minkälaisissa olonmyrskyissä. Ei pelko hyödytä muutenkaan, ajaa yhäkin alas toimintatarmoamme ja lopettaa senkin, jolla merkityksiä on ollut.

Syynä syyllistymiseen voi olla joku henkilö, jolle emme ole osanneet antaa apujamme, näin kiusa on jäänyt itseämme kalvamaan, sille mitään voimatta, sille selitystä parempana löytämättä. Lainehtivaa on elämämme ja sen puhurit, nuo jotka haakseamme hyvinkin usein heilauttelevat. Tietäisimmepä vain oman totuutemme ja sen sisällä pitävät, emme olisi enää niin arkoja kaiken suhteen.

Syvimmällä sielussamme olemme pieniä ja pelkoisia, eihän siitä mihinkään päästä. Räiskyjä on tullut päin naamaa, niitä on myös jaeltu, enempää ajattelematta ja haitat sijaitsevatkin näin paikoissansa. Kuulla itseään tarkemmin, siinä ajatusta enemmän kuin ensi kuulemalta arvaisikaan. Kysymme itseltämme miksi olemme tällaisia? Eivätkö päivämme mene näin täysin hukkaan?

Luonnollisesti käyttäytyvät ihmiset tajuavat nämä ongelmakohdat aivan helposti. Eivät he ole joutuneet itseänsä syyllistenpenkkiin sijoittamaan, eivät alistuneet tunteelle, etten minä ole mitään. Heidän on hyvä olla ja siirtävät tunteitansa sen olisäksi helposti myös toisille.

Me odotamme yhä että löytäisimme sen viisastenkiven, tuon, jonka avulla paineet antaisivat olemisellemme rauhan. Sielumme, tuo näkymätön ja aistimaton hyvänkaihdin, sitä olemme aina kunnioittaneet, sille rukouksemme uhranneet, eikä ole yhdentekevää siksi tulosten laatuisuus, taikka laaduttomuus. Ystävää kuitenkin ensimmäiseksi luokse huudeltaisiin; häntä, joka haluaisi etsiä ratkaisuja kanssamme.

Yksin ollen syyllistymme väkisin, tai ainakin melkein. Tie on vaikeaa kulkea silloin, ellemme tiedä syvintemme merkityksiä, emme tiedä asioita, jotka perustuvat totuuksille itsemme ulkopuolella. Harmeja meidän ei tulisi pelätä, vaan tuota, joka ahdistaa ja laittaa meidät olonseinäämme vasten.

Merkitykset voivat tuntua pieniltä ja aika se vaan kuluu, uurtaen itsessämme olevaa tietoisuudentajua sellaiseksi, millä yhäkin vähemmän vastaanotetaan.

Kiitos elämälle siitä, että päivät kohdallamme jatkuvat; minkä sävyisinä, siinä ajateltavaa, sekä sitä, minne matkamme viime kädessä johtaa. P.P. (19930217)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 131)


132 Valoa kohti

Se mielenpimeä joka itsessämme asuu, se ei saa lannistaa pyrkimystä puhtaaseen ja täyttä antavaan tulevaisuuteen. Ihminen on rakennettu ristiriitaiseksi ajatuksiltansa, kuin myös toimiltansa. Yleistämään ei pidä lähteä.

Yksi kokee asian omalta kannaltansa, toinen taasen hänenlaisesti. Se mitä kukin tarkoittaa, siitä syntyy yhteisyys kaikkien kesken, tai sitten ei.

Jotkut meistä näkevät tarkoitukset siten, että kova työ johtaa täyteyteen. Taasen monet, ettei se ole ponnisteluista kiinni, kuinka menestyy.

Molemmat suunnat puolustavat paikkaansa silloin kun ollaan oikealla tiellä uudenoppimista täytyy arvostaa; liikkua siellä missä tapahtuu ja asioista päätetään. Omia renkejämme siltikin useasti olemme. Haemme sopivinta toteutuskeinoa, millä hyvämme mittauttaisimme. Kerääminen kassiinsa, sekin on tarpeellista. Henkistenpussi ei saisi koskaan näyttää pohjaansa, niin tärkeä se on kunkin tulevaisuudelle.

Yhteiselämä vaatii aina taitonsa, eikä sellaista meiltä jokaiselta löydy. Kitkat mitkä syntyvät ovat poistettavia älyä ja konsteja käyttäen.

Ihmisillä on pitämisen tarpeita, rakkaussuhteita ym. Tekeekö se olon täydelliseksi, ajatelkoon kukin tykönänsä. Ainakin on helpompi nauraa kuin itkeä (toki molempia tarvitaan täytymmehän niin monenlaisista tarpeista ja toiveista. Hyvänsä on myös helppo hukata. Ensin tapahtuu erehdys ja sen seurauksena ehkäpä masennus, tai jonkinasteinen taka-askel. Tällaiset kuuluvat elämään ja ovat jokapäiväistä hengenpurtavaa.

Olen ikäni väittänyt kulkeneeni yksinäisen tietäni; sitä, mikä johtaa umpikujaan. Ei totuus ihan noin yksiselitteinen ole. Asioissa on näet hyvät ja huonot puolensa, eikä muutenkaan pidä nähdä kaikkea mustavalkoisena.

Kukin täällä olemme jotakin tarkoitusta varten. Se ei läheskään aina ole tiedossamme, mutta kuitenkin niin on. Ei meistä yksikään ole voinut olla huomaamatta, että joku näkymätön käsi ohjaa ajatuksiamme ja tekojamme.

-Ei niin, että kaikki mukavaa olisi, siltikin tiedostamme suurempien voimien olemassaolon.

Hyvyys on tavoitteemme, huonoa pelkäämme. Asetelmat tuhannesti monimutkaisia ihmisen käsitettäväksi; eikä se ole edes useinkaan tarpeen, kunhan tiedämme olevamme tärkeitä kohdissamme. Miten sitten tulisi elää, että oikein osaisi? Iso kirja kertoo sitä tutkivalle paljon, vahinko vaan ettei sitä usein käteen oteta; hädän tullen kuitenkin jo monasti. Me täytymme omilla vähyyksillämme monellakin tavalla tukkoon. Etsimme avainta päästäksemme komerostamme vapaampaan ilmapiiriin, eikä sellaista koeta koskaan vääräksi toimenpiteeksi. On uskallettava yrittää ja kokea, siinä on ihmisen tavoitteet.

Onni syntyy hirveän monista pikku tapauksista, jotka liittyvät toinen toisiinsa, pakkoisuudesta olisikin vain haittaa. Kaikki eivät ole tuohon valmiit koskaan, eivät opiskellenkaan. Tarve nähdä tarkoituksia; se on oikean oven avaamista. Meissä ainakin kytee halu päästä ihmisyydestä paremmin selville. Tuosta joka antaisi ehdottoman lupauksen päämääristä, ja niistä sellaisin selityksin, että jokainen ohjeet ymmärtäisi.

Lopullisuus, sekin on kohtalomme. Ellemme ylety haluamiimme, meidän tulee tyytyä saamiimme, eikö niin? Olisi hullua yrittää vaatia enemmän kuin haltuumme on uskottu. Vääryys on tänäkin päivänä vääryys, eikä olonperustat muuta edes sallisi. Tässä ja nyt on kokemisen paikka. Paistoi aurinko, taikka ei. Huolet tulevat ja menevät, ottakaamme vastaan elämän terveiset tyynesti. P.P. (19930217)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 132)


133 Pahinta meissä…

Ainakin minä kärsin siitä, etten ole helposti kenenkään mieltä. Näin ajautuu jatkuviin hankaustilanteisiin; sellaisiinkin, että kokee olevansa väärässä, muttei halua sitä näyttää. En tosin ole se tietävä olevani epäilijä enemmänkin, se ei vaan auta, jos on lähtenyt väittelyitten linjoille.

Ja onkohan tässä minun tapauksessani kysymys väärien arvojen korostuksista ja niin, että olen itsetiedetysti hankala? Jos näin on, ei tietysti puolustettavaakaan missään suhteessa. Vähäinen itsetunto kait määrää "älä anna periksi", vai mikä ihme selityksenä kahnauksiin?

Kestoisuutta ei minusta löydy, sen olen aikoja sitten huomannut. Olisihan mahdollisuuksia ollut todistaa toista, mutta miten? Yksinkin olen ärtynyt, tehden aikani ja oloni yhäkin enemmän vaivaa tuottavaksi. Ei se suinkaan ole asian ydin vaan näkyvä epäsuotavuuteni osa. Eihän toki sellaisia erimielisyyksiä edes ole että niistä ja niitten syystä pää kumarassa kulkisi. Olisikohan sitten niin, ettei tällainen arka kaveri uskalla mitään. Jättää tilaisuutensa käyttämättä ilman yritystä; tuota keinoa, joka kuuluisi jokaisen velvollisuuksiin ja välttämättömyyksiin. Ja vielä, kun kaiken tietää, miksi retkuttelee laatuansa vastaan?

Lähtemällä lapsuutensa ajoista ja kulkien pitkin muistumia nykyaikaansa, silloin luulisi syittenkin olevan jo noin tajunnallisesti selvillä, mutta kun ei!

Huonot koulunumerot, hieman kiusatuksikin tullut luultavasti. Näistäkö alkoi epävarmuuden tunne; se mikä alistaa ihmistä yhäkin. Elleivät ne olotilaa aikaansaaneet, mitkä sitten? Toista sukupuolta en kokenut vierastavani, toki ehkä siinä suhteessa, etten yksityisesti ollut heidän seurassansa; ja jos, silloinkin koin noloudentunteen asettuvan hartioilleni, jotka ovat vastuitten ottamiseen ylen kapeat. Koska en ottanut oppimista tavoitteisekseni, en edennyt muillakaan sektoreilla - ainakin näin luulen.

Luulen myös että onnistumattomia tarvitaan jo sen takia, etteivät lahjat ole tasan jaettuja, eivät jokaisen kortit pelkkiä valtteja ja ässiä.

Voisikohan tällainen ihminen, kuten minä olla mallina selaisessa, ettei suunnalle olisi niin tunkua? Sisaruksistani olen ärhenteleväisin ja varmasti en kaikkein älykkäinkään, pikemminkin juuri toisinpäin. Kinatilanteen jatkaminen kuuluu myös tyyliini. Tahtoisin selittää ja selittää, eikä sellaiseen anneta mahdollisuutta useinkaan. Sekö se tekee olon ja elämän niin kiusaantuneeksi, sekö haittaa vielä vanhana niin paljon, ettei uskalla määrittää luonnettaan, joka se tosiasiassa on.

Maailma on kaunis, elämä kutakuinkin terveentuntuista, mitä nyt tällainen ikäisä vähän itsensä heikoksi tunteva olettaisi. Koti, missä asua, toki jo vanha ja moninkin kohdin korjauksen tarpeessa, ihan kuin minä tässä itsekin. Harrasteet ovat ne tärkeimmät oljenkorret, niistä saa sen energian millä jaloillansa pysyy.

Haittoja ei näinkään tosin hävitetä. Olisi käytävä läpi taas ainakin yksi pikku leikkaus (eikä tuo ole koskaan meikäpojalle helppo kynnys ylitettäväksi), Luulen, että sokeasti sitä pelkäänkin ja saan kärsiä näistä vaivoista, joita pukamat aiheuttavat. Toki tulehdusperäisiäkin kiusoja on ja ne vaatisivat omat hoitonsa nekin.

Niskakiusa on myös haittaava, kuin korvien vinkunakin, jota on iät ajat kestänyt tukaluudentunteen myötä. Tällaiset pienehköiksi lasketut viat ja vaivat, siihen lisättynä kärsimätön luonne, ne ovat suuret alistajani; toki myös hermorakenteeni ärhäkkäisyys, ja josta unettomuuskin seurauksena. Tarvitsisin vahvaa ihmissuhdetta, mutta en säälin kera. Pyrin olemaan sellainen, jonka ei tarvitsisi joutua selittelemään sellaisia, mitkä ovat syvintä ihmisessä. Ei kaikenpurkavasta mielestä koidu aina pelkkää hyvää. Saattaa olla, että vähätkin suhteet toisiin alkavat ratkaisevasti jäähtyä, ellei sitten kylmetä kokonaan. Olen pitkään pitävää tyyppiä. Kenestä tykkään se ei häivy muistoistani, ei yrittäenkään, kokemusta tuollaisesta on» ja epäonnistumisista liikaakin. Ei minun oleteta enää mihinkään tarttuvankaan, ja niin kait se myös omissakin ajatuksissa mielletään. Kaunista ja kivaakaan ei ole puuttunut, toki sen myönnän, olenhan tunteillani ratsastaja. (19930217)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 133)


134 Että kuin olisin elänyt, kuin tahtonut…

Olisin halunnut syntyä varakkaille vanhemmille; toivottuna lapsena, jolle huomiota olisi riittänyt rajattomasti. Tietysti opiskelu olisi ollut tärkeää, myös moninaisten harrasteitten suunilla. Näin elämän tasapaino näyttäisi kauniit kasvonsa ja ystäviä pilkistelisi joka taholta. Seuraavaksi olisin etsinyt nätin tytön ja perustanut hänen kanssansa perheen. Lapsia olisi alkanut ilmaantua; elämän hymyillessä auvoisesti. Auto olisi myös oltava taatunlaatuinen, ei kuitenkaan liian suurellinen, samoin talo, kuin myös purjevene.

Reippaillut myöskin olisin, luultavasti ihan olympiatasolle saakka. Soittotaitoni olisi hurmannut ihmiset ja he palvoisivat minua kuin kuningasta.

En olisi piilottanut lahjojani vakan alle; siispä politiikka olisi myös heiniäni, kuin tuokin sen jälkeinen korkea virka-asema. Kirjasto olisi pitänyt olla suuri, teokset klassisen hyviä; kulttuuria kunnioittaen ja vaalien.

Minulle olisi tullut suuri tietämisen määrä; aivan kuin monilla muillakin kulturelleilla ihmisillä; enkä alentuisi halveksimaan sitä ensimmäistäkään ihmistä, vaikka katuojasta siihen ilmestyisi. Jalomielinen myöskin tietysti; aina valmis palveluksiin, koskivatpa sitten pienempiä tai suurempia velvoitteita.

Ärsyttävä en olisi ollut kenellekään, vaan taitoni ja avuni tietäen pelkkä läsnäoloni olisi pitänyt kateuden ja muun kiivailun loitolla. Tekemäni olisivat kirjautuneet historiaan suurina saavutuksina, enkä silti olisi muuttunut yhtään ylpeäksi, vaan alentuisin itse monenlaisten moottoriksi, mitä nyt kulloinkin tarvittaisiin. Huhuista en piittaisi, vaikka niitä leviäisikin; onhan toki kateitakin kavereita - ei sellaista voi kieltää.

Suurin iloni olisi perheen ilo ja onni; heidän palvomistaan en mistään hinnasta kadottaisi. Lastenlasten synnyttyä anteneisin yhäkin vielä lisää. Jakaisin lahjoja; jalokiviä ja timantteja lähipiirilleni (varanihan olisivat monen valtion kassojen veroinen), ettei mitään sellaista ansaitsematonta, mistä ei hyötyä. Tahdoton en ainakaan tahtoisi olla; vaan iki energinen; hän, jonka laista saisi hakea - tällainen tahtoisin aina viimekädessä olla. Hukkaamani korvaisin tuhannesti, enkä hellittäisi silloinkaan kun auringonpaiste saasteitten alla himmenisi. Lakkauttaisin vaaralliset tehtaat. Kieltäisin ydinvoiman käytön kokonaan; eikä ihmisten enää tarvitsisi pelätä toistensa tekojen seurauksia.

Kontrolloisin omia tapojani; ehdottomasti kieltäytyen sellaisista, mitkä vaaraksi ymmärrettäisiin.

Kuuluisin kymmenien säätiöitten hallituksiin ja takuumiehiin; osaisinhan minä kaikki, mitä kaikki muutkin älymystön jäsenet - enhän ilkeäisi periksi antaa, missä gloria himmentyisi; vaan jatkaisin kokemallani oikealla tiellä yhäkin eteenpäin. Liikuntakykyni säilyisi hyvinkin viriilinä koko elämän ajan.

Huolehtisin siitä itse omakohtaisten terveystutkintojeni nimissä. Alkaisin mennä yhäkin pidemmälle itseisyyteeni; hyödyntääkseni olemisen energian jokaisen ulottuville - näinhän minä tekisin, jos olisin se mies, mikä en tietystikään tänään ole.

Helppoahan kaikki osaavalle ja rohkealle olisi. Ei siinä esteet muuta kuin voitettavaksi ja sellaiseen suuntaan, että porot pölisisivät. Voi kun on helppo kuvitella kaikenlaista; myös sellaista jossa ei ole päätä, eikä häntää.

Mielikuvitusta voi käyttää hyödyksensä, kuin myös tappioksensa, eikä ajatus ole vielä teko; ei sen lähelläkään. Näinpä ei pidäkään hurmioitua siitä, että on saanut mielikuvituksen lahjan. Ei pidä olla moinaansakaan vaikka jotkut tyhmäksi väittäisivät, jopa sormella osoittaen. Meissä saa olla useita eri persoonalaatuja, rikkauttahan se vain lisäisi, eiköpä juu? (19930218)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 134)


135 Käänteisyyttä elämään…

Huomaan tänään sellaisia elonkiusoja, joitten ohitse ei noin vain päästä. Uskomukseni ovat alkaneet horjua, tapaukseni muistuttaa järjettömyyttä.

Olen ikäni ollut liian herkästi tarttuvaa sorttia. Menen sellaisille alueille jotka eivät mahdollisuuksiini kuulu. Poden näin niin sanottua pääsemättömyyden tautia; sellaista mikä tuo kutinan, mutta ei suo raavintaa.

Silloin kun nuoruus jäi taa, silloin olisi pitänyt etsiä uudet koordinaatit, aiheistaa itsessä reaalinäkymät; mutta mitä vielä. Minäpoika porskuttelin tietämättömyyteni viidakoissa; aseena oma vähäinen pyyteellisyyteni ja sen kanssa sitten. Yritin sellaisia yhteyksiä millä ei olisi ollut vähintäkään onnistumisen mahdollisuutta ei silloin, kuin ei tänäänkään.

Tiedän hyvin sen, etten jaksa kantaa mielentaakkoja, en olla se rohkea ihminen, jonka pöydästä ei mitään puutu. Osasin tietysti arkipäiväiseni jotenkin. Kyntää, kylvää, laittaa heiniä seipäille, olla puimakoneen syöttäjänä.

Ne hommat ikisin jotenkuten. Veroilmoitukset tein taas jo huolimattomasti, kunhan sinnepäin. Matematiikka ei ollut, eikä ole vieläkään vahvoja puoliani.

Muistikaan ei ole koskaan pelannut sillä tavalla, kuin sen olisi toivonut. Ja näin riittämättömyys sai haltuunsa pienen ihmisen ja yrittäjän. Nuotteja kuitenkin kirjoittelin noin 16 vuotta. En tietystikään niitäkään harkiten ja parasta tavoitellen, ihan pelkästi impulsseistani tarjoamin konstein. Tämä kirjoituskone on melko pahasti rikki, ei arvaa miten seuraavana hetkenä toimii. Olenhan tällä aika paljon naputellutkin sanoja paperille.

Ajatus, että aloin jotakin tällaista harrastaa liittyy estoisuuteeni tavalla tai toisella.

Ei ole sellaista ihmistä joka olisi ottanut minun hyväni ja tarpeeni huomioon; ei häntä, jota voisi nyt kiittää avustansa. Onhan toki jonkunlaisia kavereita ehkäpä heitä ystäviksikin voisi hyvällä tahdolla kutsua, mutta ei sellaista varmaa ja uskollista, kenestä voisi sanoa: tuossa on tukeni ja turvani.

Osaisinko edes suhtautua ihmisen lämpimyyteen oikein? Enkö alkaisi ajatella, tässä on jotakin alentavaa, jotakin, millä tulee holhouksenalaiseksi.

Esimerkiksi sisareni tietää tästä minun olemisen vaikeudestani ja ajattelee, olisikohan jossakin sellainen ihminen, ketä saattaisi pyytää kuin vähän perään katsomaan papparaista. Sellaisesta en pitäisi, sellaista en sietäisi.

Minun valintani ovat omiani. Teen kuten tahdon, ainakin niin kauan kun meininki vähääkään pelaa. Saatan olla hyvinkin itsekeskeinen ja jopa naiivi, sekin olettamus olisi ehkäpä oikeaan osunut. Yhdessä asiassa en tunnu selviäväni haavoitta huomisestani ja se on paheitteni olemassaolo. Niin katkerasti olen katunut, niin tuhannesti ja tuhannesti rukoillut, että pääsisin inhottavieni yläpuolelle hallitsevin mielin.

Aivan kuin merkkejä olisikin nyt jo ilmassa. Jospa minua autetaan ylhäältä. Jospa hätähuutojani on kuultu ja nähty että rajat alkavat ylittyä, ellei uusia ehdotelmia annettaisi. Kaikki tämä saattaa olla heijastumaa siitä, minne silmiä on suunnattu; toki toisinkin saattaa olla, kukapa sen tietäisi.

Huolia tarvitsee olla ja niitä myös tarvitaan, kuitenkin niin: että elämä tulisi otettua niin tärkeästi, ettei sillä leikittäisi, vaarallisten kyseessä ollen. Laitan kyllä käsiäni ristiin mihin aikaan päivästä tai illasta tahansa, pyytäen korjauksia kokemiini. -En siten, että kokisin päässeeni asioista ehyemmin selville; vaan tuosta, että aikani alkaa kääntyä lopuillensa, eikä vielä ole ratkaisua syntynyt. Tämä voidaan käsittää pintapuolisuuden merkiksi ja ettei pappa vieläkään ole löytänyt olemisensa reimareita; noita jotka johtaisivat kunnollisen teille. Pitäisikö tässä olla hiljaa; vai huutaa suureen ääneen; se ei ole tällä hetkellä selvillä. Jospa jo huomenna? (19930218)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 135)


136 Järkeväksi täs itsee koitan


Järkeväksi täs itsee koitan
jospa onnen puoleen voitan
näen, mit en silloin ennen
myötäsukaa, jos ois mennen
Kaikki ainekset ois tallel
tunnonpuol, tok vähän kallel
johan vanhas saakin olla
ei silt täysin hunningolla.
Riemuu ei niin usein tapaa
onhan silti miesi vapaa
kokemaankin, jos siit kyse
arkinen vaik tässä nyse
Etsin kirjoittelust mieltä
omaksuis ees äidinkieltä
mukavasti sanois jutut
ymmärtäisi vieraat, tutut
Puhelinkin kiva vehje
jospa tuolta tulis ehje
häipyis elon tumma varjo
alkais valosampain tarjo
Vähyyttään jos liikaa suree
liekaköyttään poikki puree
siinäkin on omat vaarans
kulkuteittens risteis haarans (19930218)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 136)


137 Elon varjoja…

Se mitä minä olin ennen, sitä ei ole enää. Ei voi olla huomaamatta sellaista joka on muuttunut nykyajassa. Musiikkimaku ihan toinen kuin silloin ennen.

Haasteet suurempia nykyään ja ihmiset tietoisempia itsestänsä ja olemisestansa. Oltiin juuri pelimannipiirissä Virojoella. Harjoteltiin minunkin kappaleitani (niitäkin aina joskus pitää), noita mitä eivät kaikki tunnu sietävän.

Eihän ne ihan mahdottomilta moniäänisinä tunnu, ei ainakaan minusta. Liikaa niitä ei kyllä sopisi soittaa, mutta mukana toisten joukossa kyllä.

Siitä tässä yhteydessä haluaisin juuri puhua; tuosta omasta edistymiseni heikkoudesta. Se alkaa käydä tunnolleni etten enää saa hanurista sellaista irti, mitä aiemmin? Näin marisen jatkuvasti "etten osaa" tyyliin.

Eihän omaa vähyyttään saisi esille yhtä mittaa kaivaa, huomaavathan kaverit kuitenkin miten asiat ovat. Pitäisi istua hiljaa nurkassansa ja ottaa annettu tyytyväisenä vastaan. Omia huolia esiintuomallahan olen aina ennenkin mahdollisuuteni pilannut, ei tämä uutta ole. Toisaalta kuitenkin tykkään olla mukana menossa, kunhan ei tarvitse esiintyä julkisesti, se käy jo meikämannelta kankeasti. Huolet, joita minulla on, eivät ensinkään tuolla soittopuolella, vaan sisimpäni syvissä sopukoissa, ihan erillänsä tästä arjen kanssa tekemisissä olevista.

Oma syntisyydentunne, tuo joka painaa mieltä, sitä en saa lähtemään seurastani, en sitten millään! Aivan kuin riitelisin itseni kanssa? Mitä tämä tällainen tarkoittaneekaan? Sanoisi joku sen minulle. Tällaiset nykyaikaan kuuluvat asiat, kuin kevyenmusiikin hyväksyntä, ei se minulle enää kaaliin mene, en voi asialle yhtään mitään.

Tiedän, että tämä on itsetunnon vähyyden syytä! -On se! älkää edes yrittäkö muuta selittää. En tunne itseäni päteväksi missään. En kirjoittaessani, en soittaessani, aina tulee tuo huonoudentunne, joka kaataa vähäiset toiveet.

Onhan minulla vielä tämä oma itseni; ajatus suunnattuna johonkin korkealle, sinne missä ei tuska riivo, eikä valitus kaikuile. Tarvitsen ehdottomasti tukea sellaisille pyrkimyksille; ihan oman itseni takia. Kaikki on pelkkää ristiriitaa, minä ja menoni, eikö sen sinustakin pitäisi siltä tuntua? Jos rapistun niin rapistun - väliäkö sillä, meitähän riittää remmiin enemmin tai vähemmin.

Eikä yksi ukko jaloissa kauaa pyöri, pian se häviää unohduksenmereen. Kaipasin niin sellaista ihmissuhdetta joka antaisi mahdollisuuden selittää vaivojani; hänet, jonka avulla

asiani hoituisi helpommaksi, sen enempää en tarvitsisi, sanokoon kuka mitä hyvänsä. -Ihmisen, kenelle voisin valittaa syvimmätkin suruni; ne kaikki, joita vuosikymmenten kuluessa olen luokseni haalinut, kuitenkin irtipäästäkseni moisista ja onnistumatta siinä.

Kun maailmassa on tänään sotia ja kaikkea muutakin pahoinvointia, mitä nämä minun pikku nipistykseni silloin merkitsisivät -eivät niin mitään! Haavani saattavat olla haettuja; sellaisia, joista täytyy maksaa kivulla ja säryllä, sehän on jopa oikein, luulisin. Valittajan nimen olen rekisteröinyt itselleni; sellaisen maineen, joka ei yhtäkään ilostuta, ei nyt, ei huomenna.

Virhe olen tässä juuri minä itse, se pahainen josta yhtä mittaa vankaan ja vaikerran. Sanokaa minulle: olet hävytön! eläthän vielä suhteellisen terveenä ja naama punottaen. Just noin! Osaisinpa opettaa oikeudenmukaisuutta tyhmälle minälleni. Osaisinpa aikaansaada sen, etten löisi olematonta - tuota, missä minuudellani ei ole edes asuinsijaa. Pahkistako höpäjän tällaisista. Etsinkö edes vastausta kysymyksiini. Taidan vaan pelata aikaa, saadakseni omani paremmin haltuuni? Mitä sanon; onko se edes tarkoittamaani? vaiko sellaista puppua, mikä lahottaa ihmistä yhä enemmän latvastansa. Toivoisin ettei sentään noin. P.P. (19930219)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 137)


138 Voittamisesta…

Katselin maailmanmestaruushiihtoja Falunista. Suomalaiset naiset sijoittuivat hyvin. Kirvesniemi kakkonen ja Rolig kolmonen; Jelena Välben voittaessa. Pitää olla hyvä, että voittaa. Missään ei päästä aitoja alittamalla tuloksiin. Hiihtäjät ja yleensäkin urheilijat sen tietävät.

On oltava armoton itseänsä kohtaan, että voimia riittäisi, jopa mahdottoman ylittämiseen. Juoksijat ja kenttälajien suorittajat kesällä tietävät myös tuon. Ihmisen pitäisi iskostaa jo lapsena sellainen usko itseensä, että vain ja ainoastaan yrittäminen vie huipulle. Sellainen ihminen joka odottaa onneansa tulevaksi, kuin lottovoitto, ei hänestä tule milloinkaan suurta, ei menestyvää.

Itsensä suhteen pitää olla tiukka. Siinä ei kelpaa se, miten mukavalta tuntuu. Ei se, uhrataanko jotakin, sillä vain täysillä mennen päästään noina ensimmäisinä maaliin. Koko olemassaolo on kilpailua. Kilpailua siitä, mikä on oikein. Kilpailua siitä, jossa ei tingitä. Huonona on helppo olla; ei muuta kuin seisoo sormi suussa ja näkee ehtivien kiirehtivän ohitsensa.

Olonpalikat pitää osata laittaa tärkeisiin kohtiinsa, niin löytyy kulkuoikeus hyväksyntöihin, sellaisin, mistä pahoillaan ei tarvitse olla. Että miten sellaiseen pääsisimme, täytyisi asettaa tekemisensä ja saavuttamattomansa riviin. Sellaiseen vaakaan joka mittaa ihmisyyttä plus toistemme hyväksyntää ajassa ja nyt. Pienikin eteneminen on voitto. Senhän jokainen tiedämme ainakin tuolla tuntomme pohjalla. Ettei se ole ollut haluttava tulos, ei johdu tarkoituksista, vaan siitä, ettemme edes ylittäneet rimaamme vuoron tullessa.

Elämässä kehittymisen ei tarvitse olla tuulispäänlaista. Se voi soljua rauhallisemminkin lainein; jopa ettei kiirettä edes näkyisi. Lahjamme ovat hyödynnettäviä sikälikin, että ajatusta aletaan yhäkin enemmän valvoa ja sillä seuraamuksin autetaan itseämme enemmän näköpaikalle ajankulkuun verratessa.

Mikä on takanamme, se on jo kokemusta siitä, että lähdetty on ja jopa palattu. Kultamitalia ei meistä jokainen saa, eikä koskaan; tietänemme tuon.

Mitat ovat aina edessämme mahtavia ja ylipääsy monestakin hyvinkin vaikeaa. On selvää, että etevämmille on tehtävä tietä ja saatava asia näyttämään Iäiseltänsä. Arvot ja arvostukset ovat ne ensimmäiset hyväksyntää vaativat. Luomalla katse tuntomme sisäisiin, alammekin ajatella enemmän täyteisesti asioitamme.

Emme enää riipukaan siinä minne toiveemme olisivat, vaan tuolla, jossa ihminen toiselleen mittautuu rikkautena, sellaisena, ettei ystävää kadoteta, ei hyvää hukata, mikä on jo ollut luonamme.

Yksikin päivä, joka ei sorru tapoihin ja tottumuksiin; se on yksityinen kultamitalimme. Ei sen tarvitse kiillellä rintapielessä. Ei sen tarvitse olla muuta kuin eväs sielumme syrjässä, tehtävänsä se näinkin tekee, eikö vain?

Ne ovat jo mitalisijoja, ettei sanota toistamme vastaan tarkoittaen sitä. Ei sanota, sinä elät kuvitelmillesi! Sinä et tiedä, missä paikkasi on!

Noin ei pidä. Noin ei edes saata puhtain tunnoin. Kiusoja on toki tarjolla jokaiselle meistä, emmin taikka myöhemmin; kullakin määränsä ja kestonsa ehtoisuuksin. Iloinen ihminen nousee aina ja yhäkin palkintokorokkeelleen.

Hän tiedostaa parhaan itsessänsä. Hän näkee lähimmäisessään tärkeän kohdan, jonne aina voi huolineen rakentua; sellaisenkin, ettei pelko edes pääse mieleen piipahtelemaankaan. Mitaleita jokainen mielimme. Sellaisia ja tällaisia; ja päästäksemme aina ja yhäkin ylemmäksi olonportaillamme. P.P. (19930219)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 138)


139 Kerron joskus sitten…

Aika jota nyt elän, on merkittävää. Monessakin suhteessa rikasta ja antoisaa. Haaveeni eivät koskaan täysin toteutuneet, ja jäin tavoitteistani pahasti jälkeen; ja tämänhän myönnän.

Maailma kyllä herättää kiinnostusta yhäkin. En ole omaan napaani tuijottaja, vaikka sen todistamatta jätänkin.

Ellen näin itse selvittele olonryppyjäni, kuka toinen sen tekisi? Minä olen sellainen ihminen, kehen harva uskoo.

Kait sentään jokunen, mikäli olen antanut itseni sellaista kertoa.

Huoleton kaveri en näin tietystikään ole. En hän, kenestä voisi sanoa, kunnon jätkä! Mokailija kaiketi enimmäkseen.

Harrastinhan tietysti soittoa ja sävelten tekemistä. Laadusta en siltikään ole maininnut sanaakaan. Vähäisellä tulee olla vähäisen kujeet. Hinta, jonka olen kunnoitta ollen maksanut, ei ole mitenkään pieni, sen takaan. Yksinäisyydessä kertautuvat monetkin eri virheet; tahtoipa vaikka miten ruusutarhaansa.

Jäljethän se jättää, kun saa mitata jättämiensä jälkien lyhyyttä. Aikaa jonka haaskasi tiensä etsimiseen ja mukavuudenhalunsa täyttymyksiin. Työtä minäkin yritin vointini mukaan tehdä. Oliko se tarpeeksi, se on toinen tarina.

Rosoista on muukin jälkeni täällä olonkiusojen alangoilla, sitä voi kyllä katua, mutta ei silti muuksi muuttaa.

Kirjoitusharrastus on olojen selailua näin jälkeenpäin. Yhtä vähän kuin jotakin osaa, voi olla myös osaamatta ja tämän tietäen mitat matkassa.

Tosiaankin! Olenko edes aavistanut, mikä minua edessäni odottaa? Voikin olla siten, etten pääse täällä edes oikeitten alkuun? Sieluni peiliä yritän hangata lioista puhtaaksi, menemällä aina uudestaan syntieni ääriä tutkimaan; jospa siellä joku himmeä hehku osaani ohjaisi, tehden tyhmyydestä alun oikeaan.

Syyllistän näin toki itseäni, sehän on selvää. Mihin on päässyt, siitä pitäen kiinni ja aivan kaikensuhteen, näinhän ajattelen.

Sinä ystäväni ja toinen ihminen, kokisit kanssani suuren tunteen mahdollisuuden. Sellaisen, ettei moista ennen ole kohdalle tullut. Voisinko niin toivoa, sen aika varmaan joskus näyttää ja esiinsaattaa.

Hukkasin onneni avaimet syntieni sekaan, enkä sen jälkeen niitä ole enää löytänyt. Ylöspäin on silti katseeni. Sinne, mistä huolille tulee syrjään kulku. En ehkä ehdi mittaamaan hyviäni toisten vastaavia vasten, kuitenkin tarvitsisin lämmintä mieltä läheisteni taholta, etten edemmäksi kierteisissäni etenisi.

Eristys, missä nyt kuljen on kovaa ja karheaa käytäväksi. Rakastaisin hyväksyntää eri yhteyksissä ja sisäisellä tavallani; ilman, että siitä tehtäisiin joku väärä johtopäätös, taikka nurja arvio yleensäkin. Tahtoni olkoon hyvään suuntaan. P.P. (19930304)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 139)


140 Mitäpä tässä…

Salpausselän normaalimäkeä katsoin. Ensimmäinen kierros mennyt, toinen ei tule suoraan telkkarista, joten laitan muutaman sanan paperille; tai paremminkin tämän uuden laitteen näytölle.

Huonovointiseksi tunnen jälleen itseni, ollut jo useamman päivän. Ohi se tavallisesti on aikansa oltuaan mennyt; näin ainakin tähän saakka.

Sietoni on hyvinkin heppoinen, asioitten ollessa hiertävän puolella; juuri kuten tänäänkin. En yritä etsiä sellaisia syitä, joilla ei ole perusteita; en sitäkään, jota uumoilen.

Sielunelämäni tukkoisuutta tarkoitan: sitä minkä kourissa tänäänkin vähenen. Että älä ole moinaskaan! kait sanot... Kukapa näitä olon kommervenkkeja taitaisi täydellisesti, en ainakaan minä.

Ystävänkaipuu kait mieltäni tänään saivarruttaa; se, etten ole asialle mitään taitanut. Joku voi riittää itsellensä pelkästi, tämä pappa ei.... Hiillostan itseäni muka menettämilläni, sellaisilla, joita en ole koskaan tielläni kohdannut. Ympärilläni jatkuu elämäntäysi, sitä en vaan voi kohdallani aistia. En ottaa osaamistani kädestä ja lähteä iloisin mielin eteenpäin.

Meistä kaikki sisarukset ovat elossa, siinä jo syytä kiitosmieleen ja paljon muuhunkin; että otapa pappa itseäsi niskasta ja rupea miettimään rauhallisempia... Itsekin olen suuremmilta harmeilta säästynyt, siltikin yhä valitan? Minua kivistää täältä! Ja kuristaa tuolta! En saa unta! On aina kuin väärässä junassa; olotila käyttöisistä kaukana.

Mutta murinaankin löytyy selityksiä. Missä toinen ihminen, joka silittäisi kurttua poskeani? -Missä se tunnonlämpö, millä itseäni ruokkisin? Kivoja ihmisiä kyllä on, eivät vaan minua mielistele. -Eivät ota kädestä ja sano; sinulla on hyvä nyt!

Yritän sammuttaa elonkaipuutani kaikenlaisilla kepulikonsteilla. Mutta eihän se lohtua suo; ei sellaista mielihyvää, missä rypöilisi.

Hurttia huumoriakin puuttuu. Nyt luulen tietäväni taas uuden keinon, vähentääkseni suurinta kuormaani. Ei! En ole keksinyt ikiliikkujaa. En löytänyt kultasuonta pihamaalta. Arvailen vaan ihmisyhteyksieni paranevan jollakin suunnalla. Onko se tietoa, vai satua, selvinnee ajanrattaan kulkiessa eteenpäin. Joku sanoisi; ota lomaa! Lähde hakemaan vaihtelua synkkään arkeesi!

Voi ja voi! Ei sellaisilla ymppäyksillä mihinkään päästäisi, tulisi yhäkin surkeampi olo ja ikävä niitä, mistä rikkauttansa odottaa. Odottaako tosiaankin? Luulen kyllä niin... Ja ellei eväs lisäänny, se vähenee; näin ajattelen pienessä syvänteessä sieluni syrjässä - vai onko minulla edes sellaista? Jääköön arvauksitta.

Tavallinen rutale olen ihmiseksi. Mitätön, mikä mitätön! P.P. (19930306)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 140)


141 Ajattelun tiellä

Missä ajatellaan intensiivisesti, siellä ollaan myös odottavia. Etsitään sitä suurta johdatusta, jonka avulla vaikeudet voitetaan. Ei ihmisen tarvitse olla suuri muussa mielessä kuin, että huomaa eletyn ja tulevan yhteyden; halliten käsityksiänsä ilman, että suistuu raiteiltaan rasitteisiaan itkien.

Toinen ihminen on arvostettava määre. Ja sellainen, minkä ohitse ja yli jätetään kävelemättä. Laatuisuus on juuri sitä, millä sudenkuopat jätetään polkematta, yhdistämällä ajatus tunteeseen. Monet ovat sanoneet, että he kyllä tietävät...

He arvaavat asioitten oikean laadun, mutta ovatkohan suuntaansa rehellisiä? Sellaisia, kun joka ikinen toivoisimme olevamme.

Sileys ihmisen olemuksessa voikin olla peittävä este? Jospa tarkemmin katsoen röpöläisyys alkaakin paistaa menemisten läpi? Asiat eivät ole aina sitä, miltä näyttävät; eivätkä sitenkään, kun niitten toivoisi. Läheinen ihminen on samalla paras vartijamme - tuo, joka näkee virheen ulkopuolisena, etäältä katsoen.

Yhäkin pyrin antamaan kuvan tarkoituksistani sellaisina, joina ne itse koen ja ymmärrän. Tuomita aina voidaan, ja niin saakin, olkaamme siltikin hienotunteisia, koskevia heitellessämme, ettei kalikoita tulisi myös omiin nilkkoihimme.

Jos ihmisellä on kaveri, on hänellä paljon... Silloin on puoli, johon turvata myrskyjen soidessa ja elonaallokon ryskyttäessä olonvenettämme kestokykyisten rajoille. Suunnitella aina pitää, sehän on jo itsestään selvää.

Jalka ei satu aina passelisti olonlankulle, tuohan on kullekin tuttua, jos sitten mikä. Älkäämme kohdistako muutospaineita läheisiimme, älkäämme myöskään ulkopuolisiin, että tietäisimme suunnan, minne hyvin omintunnoin ponnistua. Kaikkensa yrittää moni, hyvinkin puhtain aikein ja tuumauksin.

Emme ole aina kovin johdonmukaisia toimissamme, emme sinnepäinkään. Siinä sijaitseekin juuri akilleen kantapäämme. Emme osaa, emmekä tahdo edes suunnistua olon reimareittemme mukaan.

Jäämme näin paitsi tuiki tärkeää tietoa ja uppoamme oman vähän kaivamaan kuoppaan tarkoituksinemme kaikkineen. Hitaus jolla oikea käynnistyisi; se on kipakka pala nöyryyden puolella, eikä sinne lähdetä keppi kädessä heiluen ja korskeasti nokka pystyssä, vaan alas lasketuin katsein, rukous apunansa. Iloa ei saa kuitenkaan milloinkaan hukata - se on merkityksistä tärkeimpiä.

Elo kulkee johdannaisiaan seuraten, joskus ylös, joskus alas. Kunhan kompassissamme on oikeat merkitykset esillä ja lakipiste lakkarissa. Mitä toisillemme huutelemmekaan, se ei paljoja merkitse, kunhan pidämme sydämemme tuntevana; olojen ja kaiken muunkin suhteen. Uskoisin että puhtailla papereilla aina vihmat voitetaan, kuin myös tulos saadaan olomme kuvaputkelle. P.P. (19930603)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 141)


142 Kun asiat eivät mene hyvin

Kun asiat eivät mene hyvin, hermostun. Ei sitä pitkään kestä, sen verran kuitenkin, että pahat sanat ehtivät ilmoille. Luulen, että olen ollut tällainen aina? Mielenhallinta ei kuulu vahvoihin lajeihini, ihan päinvastoin

Toisaalta haluaisin olla kunnollinen ja kärsivällinen, tehdä sitä minkä kaikki hyväksyvät.

Luonneanalyysi ei varmastikaan toisi ylpeilyn karetta alas vääntyneisiin suupieliini. Toki minussakin on hyvän ja puhtaan ihailija, kaiken epäonnisuuden seassa. Jos minua moititaan, se saa aina ylimitoitetun arvioinnin.

Jään hautomaan, että miksi pitikin käydä näin? Eikö tuollaista olisi voinut välttää? Mutta tehty, mikä tehty, ei sitä voi enää takaisinpäin kelata ja lähteä kuin puhtain paperein liikkeelle. Veljieni suhteen olen yhäkin kärkkäämpi tulistumaan, joudunhan katsomaan asioita vanhemman ja väsyneemmän silmin. Mutta paha en tahtoisi olla, sen tietää varmasti valvojamme tuolla ylhäällä. Ehkäpä hän tahtoo ymmärtää minuakin, tällaista tunteittensa varassa roikkujaa, anomuksia ainakin lähetän päivittäin, moniakin...

Toimeentulemistani ihmisten parissa on ainakin joskus epäilty, sitä ettei sisuni antaisi pitkäksi aikaa myötäisyyttä lähellä olevia kohtaan.

Uskon toki tuollaistakin olonmallia, sillä tiedän kyllästymiseni läheisyyden. -Sen tavan millä asiat alkavat riidellä rinnassani, mielinpä kuta tahansa. Sydämeni tahtoisin kuitenkin säilyttää tuntevana, - ja kaikesta arvailusta huolimatta. Kun saan askarrella ajatusteni kanssa yksin ja rauhassa, alan enentyä ymmärrykseni saroilla, ja todella nautin joka hetkestä tieni pientareilla, joka hartain toiveeni toki aina ennenkin on ollut.

Katsellessa vaikkapa telkkarissa varmojen ja viisaitten ihmisten ahkerointia, ei voi tulla muuhun johtopäätökseen, että hyviähän ovat. Polla säteilee pulppuavan suihkulähteen lailla, ei niin kuin minulla vanhakantaisia hyväksikäyttäen, ja niistä tukea hakien. Tapa millä suhtaudun nyt olevaan, on kestokantavaa. Huonekalut entisillä paikoillansa, piha aina sinä samana.

Jos pihasoraan tulee häiritseviä jälkiä, osaan kyllä tuosta marmattaa, enkä edes hetkessä lakkaa pamuamasta.

Kun yksin saan päättää, ilmasto pysyy stabiilina, eikä häiriötä ainakaan niin helposti havaitse. Siksi toivoisin että minut otettaisiin Iäisenäni vähäisenä ja hieman arvaamattomana ihmisenä huomioon. Näin päivät kuluvat ajatusten, lehtienluvun, pienen kirjoittelun ja päiväkohtaisten seurassa, eikä ikävä ole se ensimmäinen apurini. Ihminen tahtoisin olla! Ihminen, joka ei pahoja tuottaisi, mutta kieleni on niin kärkäs kaikkeen tarttumaan, enkä oikein hallitse muita ulottuvuuksia, kuten ihmissuhteita sun muita.

Tosiasiassa rukoilu ja ikäväksi myös kiroilu kuuluvat päiväohjelmaani, en helli vähyyttäni, enkä ehkä ole tavoittanut vielä parastanikaan? P.P. (19940211)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 142)


143 Ei anneta periksi!

Sanonta, aikojen alusta... Tuotahan sen pitääkin olla, yhdistettynä haluamisentuntoina huomiseen tärkeytyneenä. Aina kun saa jotakin tehdyksi, sanonnan muistaa, eikä paljoa edes tarvita. Itsensä hyljännytkin omii tuon lauseen rekisteriinsä, vaikkei tuhdis titehtyjä konsa tavoita. Ei anneta periksi! nimikkeellä autetaan näkemystämme hyväksymään teot ainoiksi ihmisen eteenpäinvievyyden aiheistajiksi.

Koska työtä pitää oppia tekemään lapsena, myöhempi yritys usein epäonnistuu ja alkaminen ainakin vaikeutuu, joutenolon tultua liian tutuksi. Silti ei saisi ajatella - jokaisen pitää!

Ei niin saa vaatia, ja onhan olemassa sellaisia, joilta se ei edes luontuisi, vajaakykyiset, kehitysvammaiset. Taisin sanoa tuossa väärin? Kehitysvammaisethan oikein ahkeria ovat.

He tekevät asiat vilpittömänoloisesti, hermostumatta mistään. No ainakin pahasti raajavammaiset saavat jättää ruumiillisen puuhan ehyemmilleen.

Se, että työttömyys tekee hommien pakoilijoita, kuitenkin ilmeinen. Näin kaljapaikat saavat suosijansa. Näin maksavauriot enentyvät, ohellaan muutkin asian lieveilmiöt.

On edes vaikea kuvitella, mitä työttömyys todella on. Ei se ole pelkkää leivänniukkenemista, vaan henkisen kapasiteetin syrjään jääntiä. Alistettuna kokee alistuvansa, onhan se kuin luokanlaskua, asioita hoitavien ihmisten silmissä.

Eikä jokainen ole todellakaan aina se paras. Edellytyksiä täytyy pitää ainakin jonkinlaisina kriteereinä, ohjeina tulla ihmisenä hyväksytyksi. Kysytään, onko sillä suurtakaan merkitystä, mitä kaveripiiri tai lähieläjät ajattelevat. On sillä! Kukin tarvitsee nojansa nähdäkseen hamaan huomiseensa.

Tuohon etäisyyteen, joka vaikuttaa tähän päivään. Elämän mutkikkuus on myös sen viehätys. Tuskin jaksettaisiin sitäkään vertaa, elleivät odotukset ryydittäisi edessä olevia päiviä arveluttavuudellaan.

Tarkoitusten ulottuvilla pitää pyrkiä aina olemaan. Jaksaa odottaa rauhallisesti. Lähteä ilman, että edes vainuaisi mitään.

Ellei näin tee, jää unhonparteen kytkeytyneenä kierimään tarpeistensa takana ja vesissä silmin. Periksiantoja pelätkäämme, niiltä nitistäkäämme niskat, alkamatta kumarrella sellaista kauheutta, minkä alistuminen pitkäaikaisena aiheuttaa.

Yrittäkööt nyt Suomen herrat vaivata päitänsä. Etsikööt ne esille tulemattomat älynippunsa, hakeutuen parhaittensa pakeille. Jospa kansakuntamme turvantuntu lisääntyisi. Työttömät tarttuisivat vasaroihin ja moukareihin. Talonpojalta loppuisivat eu huolet, eikä kenenkään tarvitsisi piilotella pimeittensä portaikoilla. Eihän nytkään kankamanneina luullusti aivan olla?

Siitä on monenlaista pätevää näyttöä. Isot autot komeilevat melkenpä joka pihassa, taikka talleissa ja laatu ei räpesköitä

hyväksyisi, eihän monille kelpaisi itäauto edes ilmaiseksi. P.P. (19950808)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 143)


144 Ohjeita ihmisen itsensä avuiksi

Ole suvaitsevainen silloinkin, kun toinen sinua moittii.
Älä sano sitä, mikä olisi tarkastellen väärin.
Etene aina myös toisten ehdoilla.

Jättäydy jälkeen, jos havaitset etuilun olemassaoloa.
Kerrytä tiedonvähistä pieniä kokonaisuuksia.
Hanki, jos suinkin ulkopuolista yritelmätietoa.
Kiinnostu aivan vähäisistäkin asioista.
Mikä omaa on, sen saa pitää.
Mikä toisen, älä yritäkään sellaiseen vaikuttaa.
Itseäsi pidä myös olevaisuuden merkkinä.
Hävitä kateus ja mustasukkaisuus.
Ole käytettävissä, jos sinua jossakin tarvitaan.
Älä sano eitä ilman perustelua.
Järjestä asiasi päivänvalon kestävälle kannalle.
Ja jos nyt tuntuu vaikealta, ajattele huomista.
Kiinnostu sanomalehtien lukemisesta.
Seuraa myös television antia.
Kerää kaikesta lukemastasi ja kuulemastasi ykseys.
Anna uskon tulla elämääsi.
Heräty maailman kärsimyksille.
Älä yliolkaista yhtäkään ihmistä ja kaveria.
Valita mahdollisimman vähän omista vaivoistasi.
Ota osaa todella suuriin surun syihin.
Kestä eilistäsi enemmän.
Torju elämää vahingoittavat itsetuhon ajatukset.
Anna kesän tulla luontoineen sydämeesi.
Yritä myös talven pakkasia kestää.
Et ole koskaan yksin, vaikka niin luulisit.
Ihmiset ovat todella viisaita monessa.
Heitä olemistasi peittävä vaatimattomuus nurkkaan.
Näyt ja kuulut laillasi.

Opettele yhäkin uusia selviytymismuotoja kohdallasi.
P.P. (19950829)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 144)


145 Sauna lämpiää tänään keskiviikkona.

Pilvinen päivä koko ajan. Innostuin kokeilemaan, josko osaisin vielä jotakin asiaa ylösmerkitä, sen olematta ihan pelkkää huuhaata. Tiedän etten opi enää kunnollista sanankäyttöä, enhän sitä ole koskaan taitanut, mutta jotakin järjellistä jos saisi kasaan, olisi jo tyytyväinen.

Tämä kone jolla kirjoitan, vetää vaan toisesta syrjästä paperia ja kallistaa sitä samalla, puute mikä puute laaduttomassa vehkeessä.

Olisi pitänyt ostaa alunalkujaan laatuvehje, ei sen kanssa joutuisi tällaisiin hankaluuksiin. Nuukuus kostautuu tyhmyytenä, mutta sellaistahan se on ollut aina vähäisen valinnat, pelkkää katumuksenharjoitusta. Enhän tosin osaa suomenkieltäkään, sen

oikessa muodossa, vaan vääntelen pilkut ja pisteet laisekseni.

Kun moitin itseäni, samalla piiskaan teonhevostani heinällä persuksille, enkä usko mitättömyyteeni, ensi erehdyksestä.

Kaikenlaisia polleita poikia löytyy - heitä, ketkä osaavat kaiken. Heitä vauhdittaa vaatimusten olemattomuus, he näkevät epävarmat varmoina, eivätkä välitä tuon taivaallista toisten huomautteluista. Ja jälleen sauna-ajatuksiin. Kaaduin kevättalvella pääni puhki, ja sain seitsemän tikkiä merkiksi siitä. Olen tosi kömpelö tasapainoltani, ja aivan nuoresta saakka jäykkä.

Toki selkävaivatkin juontavat tuonne menneeseen aikakauteen.

Mutta en syytä saunaa omasta köhmyilemisestäni. Otettiin vaan liian liukkaat laatat lattialle, siinä oli erehdys eittämättä. Laittelin kupsahdukseni jälkeen muovinappuloista koottavan matontapaisen jarruttamaan liian vauhdikasta vaakatasoon joutumista, eikä sen koommin ole varvas pyrkinytkään luiskahtelemaan.

Kun oltiin nuorena, meillä oli tosikehno sauna sanoisin. Jo kiuas mahdottoman massiivinen kooltaan, mutta lämmittää sitä piti paljon, eikä tulos silti häävi. Taisi olla Joulusauna sota-aikana, kosteilla puilla lämmitettynä ja kun saunojat heittivät vettä kiukaalle, sieltä ponkaisi kissa tullessaan häirityksi, joten asteita ei varmasti ollut paljoa.

Sitä vanhaa saunaa oli kyllä sisäseinillä pienennetty, joten aivan alkuperäisenlaaja se ei ollut, myös pukuhuone alkuperäisestä tilasta erotettuna. Kat tässä saunassa oli loppuaikoinaan parempi kiuas, en varmasti tuota muista, koska ikä on vienyt terän paikantaa vanhoja muisteloita. Sitten otettiin ja tehtiin aivan uusi rakennus, ja heti niin, ettei liika koko haitannut.

Kaikki itse tehtyä, puurakenteista uunimuureihin saakka. Oli tosi makeaa lähteä sinne itseänsä hellimään, löylyä riitti vaikka millä mitalla.

Tänä suvena ei ole kuitenkaan sitä käytetty, vaan pelkästi kuistin yhteydessä olevaa pasua. Minusta lämpö on ihan kivanlaatuista ja suihkukin siinä käytettävissä, ettei paremmasta väliä.

Suomi on saunojen luvattu maa. Vaikka ainakin Venäjällä saunotaan ja monessa muussakin paikassa nykyään. turkkilainen höyryhuonekin kiinnostaa monia, ja taitaapi siellä höyryn seassa kekkaloida miehet ja naiset yhtäaikaa. -Että kaikenlaista tulee saunomisesta mieleen, tuosta niin perinteisestä rakkaasta puhdistautumislaitoksesta, kehoa hyväilevänä. P.P. (19950906)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 145)


146 Mökkiläiset järjestävät rantailtoja.

Tarjoten maukasta suuhunpantavaa, että viihtyminen olisi taattua. Oikeinhan he tekevät näin toimiessaan. Useimmat kutsutut ovatkin ikionnellisia kutsun saatuaan, mutta ei ihan jokainen. Lasken itseni tuohon vähemmistöön kuuluvaksi. Ettäkö mistä syystä; no kun olen ikäni eristäytynyt; miten sen muuksi muuttaisi? Luontevalta olo ei ainakaan tunnu, siitä ovat todisteena monet menneet sellaiset.

Yleinen tunnelma on helpottuneen välitön. Kaikilla on mukavaa. Nauru maistaa ja pöperöt saavat kiitoksensa; niin pitääkin olla. -Mutta meitä erilaisia tuskin sellaisella ruokitaan. Annamme arvoa, että pyydetyksi tulimme, mutta usein kuin toisten siivellä; heidän, jotka ovat olleet vaikuttamassa asianosaisten tapahtumiin ja tekoihin.

Olenko minä tällaisena kiittämätön? Haluanko erottua joukosta? Ei, ei siihen sisälly mitään tapahtumanvastaista, on vaan jotenkin vaikeata yhtyä tuntemattomien ihmisten toiveisiin, mahduttamatta omia intressejään kysymyksenalaisiin.

Yritän vaan kaiken kaikkiaan sanoa, että minun on helpompaa katsella kotoa käsin asioita ja joita on aina tottunut parhaana pitämään.

Näin kyllä näyttäytyy eräällä lailla väärässä valossa, kuin olisi halventamassa älykkäitten ihmisten hyvää tarkoittavuutta.

Eristynyt on monella lailla rajallinen, eikä hänen rajallisuuttaan ole kyseenalaistettu ennenkään, sen tähden nykyinenkin otettakoon huomioon. Ja saatanhan lähteä mukaan, kunhan tarpeeksi itseäni tuohon valmennan, - kukapa sen tietää? Tietysti pitäisi olla näyttämättä hapanta naamaa silloin kun toiset pelkkää mukavaa tarjoilevat - näin sen ainakin pitäisi olla.

Sisarukseni ottavat tällaiset rantakutsut iloisena mahdollisuutena avata omiakin kerälle jääneitään, yhteisyyden senhetkiseksi lisäämiseksi; tavaksi toteuttaa pyrkimyksiä pyyntöjä noudattaen. Vapaus valita paikkansa on tietysti omahyväisyyttä, ja sen ikävimmässä muodossa, ainakin joittenkin mielestä.

Itseäni pidän hyvinkin poikkipuolisena, mitä kaikkeen lähtemiseen tulee. Olenhan sanonut, ettei minua pidä edes pyytää olemaan erilainen.

Tämä kyseinen tunne johtuu kait määrätynlaisesta romuttumisesta, tavasta iskostua entisten eväitä muistavaksi. Mutta kun ihminen sellaisena tunnetaan, annettaneen aikaa asia vaikuttaa niin, että ehdoistuminen oikeaksi oivallettaisiin. Onhan tämä tahdittomuuden ilmaisua sellaisessa tapauksessa, että unteluus saa liian suuria merkityksiä, aavistuksenomaisten rinnalla.

Sivuuntunut ihminen keksii hätäkeinoja asioittensa etäällä pysymiseen, eikä ajattele nostaa omaa kuvaansa ylemmäksi, missä se nykyisesti sijaitsee. Joten, yleinen vastaisuus ei ole oikea nimitys tarpeille, jotka hakevat eristyneisyyttä, torjuakseen vieläkin rajummat olonkokemukset. Hiljaisella on oltava hiljaisen keinot, yhteytettynä toisenkinlaisiin näkemyksiin.

Lienen tarkoittanut selvitellä itseäni, toisten havainnoille alttiissa ilmapiirissä, omuuttani tuhoamatta.

Uskon keinottomuuden olevan väliaikaista ja unohtuvaa, joten kaikkea kaunista ranta olemista yhteisten merkeissä. P.P. (19950906)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 146)


147 Että mikäkö on läheisten merkitys minulle.

Sitä asiaa olen puinut elinikäni, ja yhäkin samaa edelleen. Äiti oli jo kaikki, mitä kaipasin. Hän tahtoi ymmärtää minuakin esikoista, jolta puuttuivat hyvät käytöstavat. Erilaisuuteni tuotti tuskaa. Kun katsoin peiliin, sieltä näkyivät ahdistuneet kasvot, silmänpälyilyitten saattelemana. Sanoin Äidillenikin pahasti kiukustuttuani, en toki häntä syytellyt, mutta lähellä olevana joutui sellaista kestämään .

Sisaruksiani moitin samoin, vaikka virhe oli itsessäni ja senhän tiesin. Sanakopu oli siis tuttua meillä aina kun minä olin paikalla, eivät toiset keskenänsä niin kinastelleet, eivät enempää kuin perheissä yleisestikään. Minulla oli myös kertomattomia haittoja; sellaisia, joista en olisi ikinä uskaltanut mitään sanoa. Yksikin sellainen huoli, josta vasta puolessavälissä ikää selvisin. Tulehdusperäiset jutut olivat ainainen tuskankohde.

Mieleni oli altis kaikenlaiselle kuvittelulle ja se ahdisti nurkkaan, ja katumaan aiheuttamiani. Kyllähän yritin selittää syitäni, olisipa vaan joku malttanut kuunnella, mutta eihän minua kestänyt kukaan; tiesin, vaikka en aina julkituonut. Tätsykin sanoi, että katseeni on kohdistunut kaukaisuuteen, miten oikeassa hän tuossa olikaan. Tuota se juuri oli, etsin mieleni sopukoista virikkeitä, rikastaakseni puseronalusta kuvitelmilla. Ostin elokuvalehtiä. seurasin filmitähtien asioita tiiviisti; jospa mietin sitäkin, että asun ja olen syntynyt väärässä paikassa, eikä täältä voi löytyä sellaista, millä mielensä tehovirkistäisi.

Joku sanoisi, että se oli sairasta, ehkäpä niin myös oli?

Osa elämästä tapahtui kulissientakana, eivät sitä toiset nähneet, eivät aavistaneetkaan, sillä varovaisuus pakkoistui yhä enemmän mitä pidemmälle vuodet kuluivat. MUsiikki heräsi jo ihan varhaislapsuudessa. Kuuntelin sotilassoittokuntia, selkäpii väristen. Ja kohta sen jälkeen vanha ruotsalainen tanssimusiikki herätti sen tyyppistä nälkää, kuin myös virolainen vastaava.

Opettelu ei ollut vahvoja puoliani, muistinhan koulussa menestymättömyyteni. Soittointo heräsi yhden kylän pojan soittaessa huuliharppua, - ällistyin tuosta! Olinhan saanut Joululahjana sellaisen joskus nuorena lapsena; enkö minäkin voisi oppia soittamaan sellaista? No, rupesihan se käymään, sitten tuli mandoliini harrastus. Sitä soittelin antaumuksella myöskin. Sodan, jälkeen vasta hanurinraakki saatiin, omistamisessa siinäkin ongelmansa.

Piti perunoita viedä kauppaan hinnan saadaksensa. Sitten vieraalla polkupyörällä tuota Haavistoista hakemaan. Veli olisi hoitanut homman sunnuntaina, mutta ei minulla riittänyt kanttia moista varttua.

Mutta jonkunlainen pelimannihan minustakin tuli, ei toki hyvää. mutta kuitenkin... Musiikkia tein iäkkäämpänä sitten pitkään ja onnistuen jotenkin. Harrasteista löysin sen keinon, jolla itseäni lepyttelin ja kaikesta yleisyydestä erilläni. Se rakensi minua vaikka itse sen sanon, samoin kirjoittelemisen yrityksenikin.

Kulmikas olen ollut luonteeltani. Huono ihmisenä läheisilleni. Mutta pelkkiä hyviä muistoja kaverit ovat antaneet, olipa omuudessa kuinka suuria karkeuksia tahansa. Joten kiitti paljon!
P.P. (19950906)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 147)


148 Ei ole aina helppoa olla ihminen.

Kaikkine turhine haaveinensa, ylisuurine odotuksinensa. Tällainen ei nuorena edes juolahtanut mieleen, olihan niin paljon muuta tekemistä. ikääntyneenä vasta herää siihen, että päivät tuntuvat tyhjiltä, ilo jossakin matkojen päässä ja toisten ihmisten toimittamana.

Eristeinen elämä luo niin sanotut raamit kaikelle. Sillekin, joka tärkeintä olisi: huolettomalle huomisen haulle.

Harraste haettiin sieltä, jossa kevyimmin asiat aloittuvat.

Tai aloittuivat, enin osahan on pois kuvioista nykyään, sen sijalla turhautuneet ikävänmietteet. Tajuaahan sen, että ihminen tärkeistyy toiselle aikoina, milloin mieli alkaa nääntyä, kestäminen kallistua turhien suuntaan.

Läheiset tuskin huomaavat, että jostakin kiertyy kiusoja kimppuun, nävertäen itsetunnon rippeetkin tullessansa. Siltikin olema vielä jotenkin hallinnassa, etenkin toisten varjostaessa vaikeimpiin joutumista. Mutta se kateus, jopa mustasukkaisuus, niitä on vaikea niskastansa karistella. -Onhan niin, että läheiset automaattisesti löytäneet sen viisastenkiven, olonsa alistuksista etäälle johtaen.

Jokaisella ei ole samanlaisia kertomisentarpeita kuin toisilla. Mutta kun sellaisia on, niihin tarttuu, niihin suorastaan hakeutuu, olivatpa seuraukset vaikka katastrofaalisia.

Tällainen syntisäkki kuin minä, saan kantaa omia pahoja tekoja, niukkuutena ystäväsuhteissa, seurattomuutena yleisissä tilaisuuksissa, aivan kuten juron ja hiljaisen elämässä enimmästi tapahtuu. On omaa syytä, ettei lähde toisten pakeille, ei etsi lohtua luonnollisimmista paikoista toverihengen välittämänä, vaan vaikeuttaa läheistenkin sopuun pyrkiviä toimenpiteitä, saadakseen purkaa kiukkulaukkuansa, käsittämättä edes, mistä moinen johtuu.

Olen rukoillut koko ikäni, että nöyrtyisin tosiasioitten edessä, kävisin sille tielle missä mitat ovat myönteisiä, ilo itsestäänselvyys, pelotta siitä, että nurin kaadettaisiin. Turhaa! ajattelevat monet. Onhan sinulla sisaruksesi, vielä kykyä liikkua omilla jaloillasi. Älä unohda miten jotkut joutuvat istumaan pyörätuolissa, useat jopa olemaan sänkynsä pohjalla.

Kun ja jos taitaa tämän ajattelutavan, herää omasäälistä terveesti, silti mielialan vaihtelut tuovat kipeitä kestettäväksi riittämättömyydentunteineen.

Lahjaksi saatua on elämä. Lahjaksi saatua ihmistuki muualta, hienosti suhtautuvaa myös kylänväki, en edes moista ehdoista, silti tuntemukset saattavat tulehtua, palan noustessa kurkkuun.

Raamitettuahan kaiken pitääkin olla, ja jokaisella omat vaikeutensa, joskin ilman suurempia korostuksia. Niukan pitää valita kehnoista vähimmät, alkaen nähdä oikean heijastumia.

Itse elämä on tärkein. Se ihanuus millä syntistäkin lohdutetaan, päästä ikiaikaiseen onneen manalle mentyään. Tänäinen turhuus saattaa olla ilo ymmärtämyksiemme ulottumattomissa, aika, jossa hyvyyttä ei särjetä yrittäenkään, niinhän minä tässä ainakin luulen. Kiitän läheisiäni, kiitän kavereitani, kiitän myös vanhempiani, että soivat minulle tämän elämän. P.P. (19950906)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 148)


149 Työ on ihmisen hyöty ja huvi.

Elämän täytteentekijä kaiken kaikkiaan. Jos on työtä, ei laiskistuta, vaan ollaan aktiivisia nuoresta vanhuutesi saakka. Sitä on raskasta ruumiillista laatua. Sitä on henkisen alan osaamista, kummassakin arvot oikein ymmärrettynä.

Ponnistamalla kaikkensa ja siitäkin joskus yli, huomaa ettei erehdystä ole tapahtunut, vaan sujuminen todellista.

Kiinnostavuus on tärkeintä, ainakin aluksi, sillä sopeutumatta allikko odottaa taatusti tekijäänsä. Työssä voi ja siinä pitääkin väsyä ja saahan hiestymisen huuhdellen poiskin.

Missä suhteessa harrastus voi kantaa työnnimikettä, riippuu monestakin seikasta. Ainakin on välttämätöntä, että pitää siitä itse. Usein ollaan varovaisia lähdettäessä johonkin uuteen. Mutta sydämen on annettava puhua rohkeasti, vaikka pelko varpaille ahdistaisi, sillä uhrausten kautta monet tekijät tulevat vasta tutuiksi. Työllä ovat kansakunnat nousseet, työllä läheiset ihmiset saaneet tarvitsemansa turvan. Ei ole sellaista johtumaa, minkä saisi heittää romukoppaan, ei sellaista kauneutta, mitä ei työnkautta osaisi kunnolliseksi hahmottaa.

Nykyinen elämänjärjestelmä ruokkii heitä, ketkä sosiaaliavun varassa elämäänsä viettävät, eikä se ole ensinkään oikein, ei sinnepäinkään. Jouten ollen tulevat muutkin hankaiset tutuiksi. Esimerkiksi tyhjäntunteet mielessä, ne kipeydet jotka työssä käyden etäältä väistyisivät.

Olemalla työlleen ja harrastuksillensa ystävä, luo pohjia ehyemmälle ja rikkaammalle tulevaisuudelle huomisessa.

Kertyneet hyvät ovat aina ja pysyvästi pussinpohjalla, ei niitä mikään enää vie. Ja se, että ajatuksiaan on vaivattava, on itsestäänselvyys, eikä niin harhainen saa olla, että muuta kuvittelisi. Ikä tuo monia lisäongelmia ihmisen kannettavaksi; kuten, hitaamman tavan käsitellä kohdisteisiaan, tuonkin, etteivät ystävät jaloissa liioin pyöriskele, toki se rauhaa lisää, mutta liika oma aikakin voi ahdistaa.

Yhdentynyt olo toisten kanssa ratkaisee ihmeesti niitä pulmia, jotka yksinäistä etäämpänä kaikesta hyödyttävyydestä pitävät. Voi myös muistella työkauttaan, sitä tehokasta, joka ei enää tänään kuulu kuvioihin, mutta vaikuttaa selkeyttävästi silti päiviemme laatuun. Työ ai tuonut myös ystävä-suhteita, eivätkä ne olemattomiksi haihdu, kuluipa aika vaikka kuinka eteenpäin, että minkä taaksensa jättää, sen edestänsä tapaa - niinhän se on.

Kaikki ympärillämme on muistutuksena ahkerasta työstä. Aina on rakennettu asuntoja, viihtyisiä pihapiirejä. Yritetty jättää tuleville polville jotakin konkreettista siitä tavasta, kuin kunnoin on ajateltu.

Kaupungit ovat nousseet hikikarpaloitten tipahdellessa otsilta. Olkapäät ovat olleet puuduksissa salkojen kantamisesta jonnekin maastoa korkeammalle. P.P. (19950907)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 149)


150 Minua voidaan syyttää vaikka mistä.

Siitäkin, etten ota ihmisten kutsuja vakavasti, vaikka he hyvällä hyvyyttään ovat minutkin huomioineet. Noloahan se on tällainen väistely, mutta syitäkin löytyy enemmän taikka vähemmän.

Selkä ei ole kunnossa, ei myös oikea jalkaterä. Olkavarressa venähtymä, ellei sitten pieni revähtymä- näin ollen esteisiä riittää ilman valhepitoisuuksia. Toki jos aivan tärkeä tarvis tulisi, lähtisin liikkeelle kyllä. Mutta huvimielessä en sitä tee.

Toinen juttu on vielä henkinen tila; se, ettei viihtyminen ole isommin taattua. Minua saadaan kyllä moittia tämän takia, kuitenkin se on yhäkin suurenevana huolena, tahtoi tai ei.

Läheisiini turvaan aina ja ystävät saavat sijansa tämän vähäisen ihmisen tajunnassa. Kiitollinen pitää olla myös harrastemahdollisuuksista, soittamisesta kuin kirjoittelemisestakin.

Omassa mielessä saakin rakennella utopioista alkaen, sen suomin valtuuksin. Yhdessä pitäisi asioita puida. Yhdessä tulokset jakaa, senhän oivallan ilman muuta. Jokainen vieraampi on ehkä näkemyksistäni toista mieltä, ja niin saakin. Hyvitetään aikanamme mitä on pieleen mennyt.

Juuri tämä, ettei ole enää aikoihin mihinkään mieli tehnyt lähteä, on monenkin mielestä henkinen häiriö. Sanon silti sen toteamuksen ja näkemyksen, että koti on paikoista paras.

Täältä näkee melkeinpä joka suuntaan vehreää nurmea, samoin puustoa, koivujen varjostaessa kehyksisenä kaikkea.

Miksi jossakin rannalla esimerkiksi olisi ihanampaa, toki siellä sääsket söisivät ja vilu nakkelisi tällaista huonon verenkierron omaavaa jäpikästä. Tämä oman kämpän pöydän ääressä vietetty aika on minulle täyttä tavaraa; sitä, mikä on kantanut eräittenkin kiusojen ohitse.

Tässä nuotitkin ovat syntyneet, ne tuhannet yritelmät, ja joista äänekästäkin juttua joskus oli; tietenkin, konserttihommain tiimoilta. Vanha pöytä on kestänyt jaloillansa, eikä tuolikaan hajonnut kuin yhden kerran, minkä sitten liimasin kasaan.

Sanoisiko tätä vähän boheemiseksi miljööksi, ainakin sen kautta vanhakantaisuus on saanut ravintonsa tai remppansa.

Nyt jo saaressa ovat kestit hyvässä menossa, eikä siellä tätä ukkoa kaipailla, joten alkaa helpottaa se ristiriita, minkä kynsissä nämä jotkut päivät olen ollut. Vastuutako se sitten oli? Vaiko pelkoa tulla moitituksi kyseisestä syystä.

Eihän edes sellaista hyvää, josta ei voitaisi peistä taittaa.

Naapurit ovat tulleet viikonloppua viettämään Helsingistä, auto vilkuu tuolta puitten lomasta valkeana. Heillä on työntäysi viikko takanansa, eikä kalastaminen siltikään jää sivuseikaksi sen arvaan. He ahkeroivat monella saralla, onhan hankittava pötyä pöytään ja markkoja kukkaroon, arvelisin. P.P. (19950908)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 150)


151 Ihmiset haluavat järjestää toisille..

Ihmiset haluavat järjestää toisille monella tapaa viihtyä, kutsuen rantatilaisuuksiin yra. Se on hienoa etenkin heille jotka muutenkin ovat paljon tekemisissä toistensa kanssa.

Paistetaan hailia, juodaan kahvia, sen lisäksi seurustellaan rattoisasti. Yleensä haetaankin moisille tapaamisille sopivia ajankohtia ja kalenterista katsoen.

Asiaankuuluisivat myös jonkunlaiset lahjantapaiset, ellei ruusuja, niin ainakin kahvipaketti sun muuta vastaavaa. Mutta ellei sellaista aiemmin hankittu saattaa ilmankin lähteä.

Kuitenkin ensisijaisesti niin, että ihminen itse paikalle vaivautuen. Seuratessani sivusta kuinka viihtyisää monillakin on, itsen erilaisuus tulee korostetuksi esille. Olenhan yleisiä kaihtava ihminen, enkä useinkaan nauti sellaisesta, en sitten vähää.

Aina on näin ollut. Olipa kyse häistä tai hautajaisista, sivuun pyrin mikäli mahdollista. Eihän se toki aina onnistu omanpäänmukainen, silti sitä parhaana tulee pidettyä. Tähän kaikkeen johtaa liika etäälläolo. Hauskanpidon harvinaisuus, omasta vinkkelistä tarkasteltuna. Ihmiset keskustelevat kalastuksesta. Saitko suuria ja kuinka monta ym. No minähän olen ulkona kaikesta tästä, koska kalastus ei alkuunkaan kuulu harrasteisiini.

Häpeä moinen tunnustaa, mutta en ole katiskaakaan varmaan kymmeneen vuoteen veteen paiskannut, saati sitten verkkoja koskaan liottanut. Nuorena käytiin sentään lauantai-iltana siimat laskemassa kaverin kanssa, hänen olessaan kuin moottorina moiseen.

Siellä rähmittiin kivikoissa heikosti nukuttuja öitä, epätasaisella pohjustalla pyöriskellen. Sinne jäi se kalastusharrastus eikä ikävä sitä ole tullut, kalansyöntiä sentään jaksaisi yhäkin harrastaa, mutta mistäs ne itsestään pöytään pompahtaisivat.

Nyt on omatoimi niinkuin kukintansa suorittanut ja pappa löhöää enimmin petinsä tuntumassa, ikävöiden tosin toimellisimpia aikoja. Tänäkin iltana on kutsuttu Korpsaareen kaloja maistelemaan, mutta niinkuin tapoihini kuuluu kieltäydyin silti.

Olen päättämätön luonne. Heikko ratkaisemaan ulkopuolelta saapuvia vihjeitä, ja näin osattajäänyt elämän runsaasta ateriapöydästä luullakseni.

Ymmärrän sen, että aiheutan itselleni näin lisämiinuksia, niitä sumppuisuudentunteita, joita ehdottomasti edellytyksiäni seuraa. Ja kuitenkin toivon, että aiheuttamani jäisivät vähälle huomiolle. -Että kävisi niin,miten miinuksillaolija tahtoisi ja toivoisi. Yleensäkin, kun minua on jonnekin pyydetty, ensin kieltäydyn, mutta kaverini arvaavat ettei se ole useinkaan lopullinen sana, vaan pyörrän pärinäiset puheeni ennen pitkää.

Korpsaareenkin lähtö antaisi varmasti minullekin jotakin myönteistä, vaikka nyt en sellaista asiassa huomaisikaan. Taas on itsetutkistelua tehty, annettu sen seitsemänlainen tieto kanniskeltavaksi, oltu kykenemättömiä ratkomaan pulmia, selitetty ummet ja lammet, tekemättä sitä ainoatakaan jaloutta. P.P. (19950908)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 151)


152 Harrasmielisyyttä ihminen kaipaa.

Sitä totuutta, joka on pelastuksiksenne annettu. Yhtä totuutta kuuleminen, yhtä etäisyyttä seurattava, jonka maailmanjärjestys kulkijaltaan vaatii, iäksi ollaan niin armottomia itseäkin kohtaan. Minä en ole mitään! Sitähän se oli vaikeutuneen elämä.

Hukattuakin hyvyyttä pitää paimentaa oikeisiin tekoihin, ei ole kielletty parantamasta tapojaan, ei erhe leimoina kauas näkyvineen. Elämä tuo kaikkea uudelleen muistoista silmäiltäväksi. Antaa mahdollisuuden korjauksiin. Tämä on huolenpitoa muualta, ja ilman, että siitä hintaa pyydettäisiin. Läheiset ihmiset antavat turvantunnetta, heissä on se paljous, jota eristyneinkin tarvitsee.

Ikääntyminen on usein päämäärätöntä ajankäyttöä, sellaista turhaa, millä kiusallisuus pesiytyy jonnekin syvälle rinnan uumeniin.

Ei tuolla lailla tarvitsisi, ei alkuunkaan; on vaan niin helppo jättäytyä toisista jälkeen, hilautua kuin jälkijunassa maaliinsa, mikä se sitten lieneekään? Niin kauan kun elää, voi myös harrastaa.

Ja aina kun raajat liikkuvat, löydetään niille myös käyttöä, ellei tehokkaasti, niin jollakin lailla sittenkin.

Perheellinen ja perheetön ovat ääripäitä vastaisissaan, heitä yhdistää vaan tieto kaiken tarkoituksellisuudesta, näkemyskohtien ehdottomuudesta ja siitä selkeästä, ettei mitään muuta voisikaan rakenteille tehdä, kuin olla kiitollinen kaikesta kauniista, siitä sisukkuudesta tai sisuttomuudesta, ajanrattaan aikaansaamisissa.

Toivottomuus paljastaa aina joitakin väärinymmärryksiä, sellaisia ongelmia, mitä ei ole pystytty ajoissa hoitamaan. Alentamalla tasojaan tietoisesti, lähettää jo viestejä; minä en asioistani selviydy! Tulkaa ja tukekaa, ennen kuin olen menettänyt otteeni ihmisten parissa viihtymisestä. Useat surevat aikaa, joka heidän mielestään kuluu turhien parissa, mutta onko edes tärkeää, että joka hetki olisi se ehdottomasti hyötyä tuottavin ja tärkein?

Kun on ollut työtä, on ollut hyödyllistä, ei pidä itkeä sellaista mikä vain pelkästi sydäntä rasittaa. Kiire on loppujen lopuksi merkitsemätön asia, joten sen unohtaminen tuo tullessansa ajantajua, yhdistettynä kaiken hyväksymiseen tällaisena, jopa rujona ratkaisuna mielen purppurarantoja ajatellen. Hyvyyttä on aina kunnioitettu, sitä on pidetty kaiken olevaisen täyttymyksenä, mutta jos ei niin aina asioilleen taida, oltakoon sinne yrittäviä kuitenkin. Ymmärtäen ja mieltä kehittäen tiedetään ainakin se, että mikä tallessa on, sen arvo ei häviä koskaan, ei vaikka mitä tapahtuisi.

Ympäröivä luonto on puolellanne ja meitä muistetaan myös tuolla ylhäällä, senpä takia suodaan toisillekin heidän tarvitsemansa yhteishenki. Ja vaikka kolottelisi sieltä ja täältä, ensiarvoista että jalka vielä nousee ja jäsenet tottelevat mielen käskyjä.
P.P. (19950908)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 152)


153 Ihmiset osaavat nykyään hinnoitella itsensä.

Heidät on ohjattu sellaiseen ajatteluun. Koska tukiryhmät pitivät aikanansa puolensa, eivät tekijätkään erimieltä olleet.

Tällainen ajattelu on levinnyt kaikkialle. Sitä käytetään teollisuudessa, sitä käytetään luontaiselinkeinoissa. Eikä se ole vieras edes urheilussa ja joka menneinä vuosikymmeninä ainakin perustui sellaiselle aatteelle, missä merkitsi vain saada kilpailla rehdisti ja antaa kaikkensa mielihyvän muodossa.

Kaikenlainen kevyt musiikki yliarvostaa niin sanottuja tähtiänsä. Eikä palkkioissa järjen häivääkään. Yli-ihmisiä ei edes ole olemassa, saati niitä tyhjästä syntyisi.

Ihan jo pikkuisille järjestetään tenavatähti tapahtumia. Rakennetaan bisnes viattomien houkuttelemiseksi parrasvaloihin.

Julkisuudesta on toki hyötynsä. Se voi ohjata ihmistä todella kohti helpompaa ja mielekkäämpää tulevaisuutta. Mutta se voi myös kaataa monenkin aran itsetunnon ja survomaan sellaisiin, jotka imevät kuuluisuuden tuomaa mettä, antamatta uhrauksille niille kuuluvaa arvoansa.

Jo pieni lapsikin palkitaan sillä, että tekee jotakin vähäistä kotonansa. Siis hänet palkitaan siitä, mikä kuuluisi ilma korvaustakin tehtäväksi? Amerikastahan se ajatus on tullut tutuksi. Filmitähdet saavat tähtitieteellisiä summia, ja vaan siitä, että muistavat vuorosanansa ja näyttävät komeilta ja seksikkäiltä, aivokopassa ei tarvitse olla muuta, kuin kunnianhimoa, -se riittää.

Joskus muinoin pelimannit kulkivat kesät talvet soittamassa lähes huviksensa, jos sai hyvää ruokaa ja siihen tuikun palanpainikkeeksi, oltiin tyytyväisiä. Pakkastalvina, hytisyttävän kylminä, soittaja laittoi pelinsä reppuun, tai jonkinlaiseen kanto-vehkeeseen, ottaen seinustalta sukset "nahkamäystimiset tietysti" ja suunnisti vaikka umpihankeen soittopaikalle päästäkseen.

Siinä tehtiin työtä harrasteen nimikkeellä, eikä varmaan ollut kenenkään ikävä sitä ähkintää, minkä soittaja nivelissään havaitsi. Kesällä tietysti reissu sujui jalan taikka hevosella, kuin nyt kulloinkin asia hoidettavissa. Työläiset raskaissa metsätöissä ja suurten viemäriojien kaivuissa maksoivat melkein terveydellään hinnan, joihin raataminen useinkin johti.

Perheille oli saatava leipää ja suolaa, muun ollessa enemminkin ylellisyyttä. Ahtaissa asunnoissa tarvittiin myös sopumieltä, sitä arvonantoa, jota köyhät ymmärsivätkin hyväksikäyttää.

Talollisilla sentään selvempiä elämäntehtävät. Oli tilavampi koti, ulkosuojat karjalle, aitat viljoille ym. Mutta työtä oli tehtävä ja kovasti, se kuului maalaisvelvollisuuksiin. Joutenolijaahan ei silloin useasti tavannut, eikä häntä kunnollisena tietystikään niissä piireissä pidetty. P.P. (19950909)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 153)


154 Ihminen saattaa olla taitamattomuutensa vanki.

Hän elää enempiensä toivossa, koskaan siinä onnistumatta.

Kukaan ei voi niin paljoa, että kannattelisi vähäistä väsynyttä, ettei vahinkoa jossakin tapauksessa sattuisi.

Jos riippumaan alkaa, omat ehdot jäävät toteutuksia vaille. Eteneminen on sitä, että varjostostaan vihjeitä vartoaa. On ilmiselvää, että takapakkia tulee, ettei erhe unohda aiempaansa ja kulmikkuus se sen kuin hyvin voi, jos sitä nyt sellaisella sanalla voisi kuvailla.

Hänkin, tai tässä tapauksessa minä, olen ahtauteni kokenut, sen kipeän, ettei paremmasta väliä.

Uho ei auta vähääkään silloin, milloin asioita alhaalta katsotaan, on vaan tuhannesti sopeutumatonta yrittää keksiä selityksiä vaivallensa.

Koska moni muukin kokee samallatavoin, ja lähes tietää verkkojensa vetämättömyyden, ei ollakaan täysin yksin pyydyksiemme perukoilla.

Vaikka kestämme huonosti tilannettamme, voimme silti etsiä uusia avainkohtia parantaaksemme olonsaldoa, herätä antamaan jopa oikeita selitysmalleja paikkamme puitteissa.

Että ilo olisi kokonaan vuosien myötä kadonnut, ei varmasti pidä paikkaansa, on vaan niin, että hetkittäinen turtuminen jää kiusaamaan muistia, vetäen lohduttomuuden esille.

Sanotaan toisillemme, että he ovat tärkeitä, ei aleta nimittelemään ulkomuodon taikka muun syyn nojalla.

Sellaiset asiat, kuten äänenkäyttö, äänenvoima, olkoot siedettäviä aina ja kaikkialla. Ja jos itseänsä vähääkään ajattelee, varmasti lopettaa kaikenlaiset mieltä kiehnäävät.

Yksinäisyys on joki johon voi upota kaulaansa myöten. Siihen voi tarrautua viimeisenä keinonansa. Kuitenkin tuokin olotila ruokkii ajattelun mieltä, sekin ulotuttaa asioina uusiin.

Lapsenahan jokainen on luottavainen, ei etsi kohtia mihin jollakin tavalla sulloutuisi, vaan valitsee tarkan suunnan, sisältymällä kaikkeen ilman muuta. Uudesta tulee vanhaa. Ja vanhakin on arvokasta. Miksi ei näin nähdä?

Eihän varmuuskaan luo umpiperustuksia olemille. Ei hallinnoitua päättelytaitoa keräämään myönteisiä, vaan useinkin varottaa liiasta määräämishalusta läheisiin.

Jokainen päivä tuo mahdollisuuden onnistua, jokainen päivä laittaa itsensä alttiiksi useillekin valinnoille. Se ettei aina tuota havaita, jättää juuri ihmisen köyhäksi, tekemään sitä mitä ei pitäisi. Rakennettaisiin rakenteita tiili tiileltä, asioita kuin kestäviin pitää, ei ole kunniaksi ärjyä yhdellekään, ei haastaa riitaa sovun sijasta irtisanoutumisia sähäytellen, sen tiedän minä, usean riitatilanteen synnyttäjä. P.P. (19950910)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 154)


155 Että ihminen viihtyisi

Että ihminen viihtyisi, hänellä tulee olla motivaatio hallussaan, -se ominaisuus, että kaikesta löytyy olon rikkautta.

Rakkautta ovat läheiset ihmiset, luonnonymmärtämys oleisena, katselukantojen selville saamiseksi. Hänen täytyy sopeutua erilaisuuteen, hänen tulee oivaltaa omat kasvusuhdanteensa.

Jokainen päivä luo onnistumisia, jos sitten nurinmenojakin, ja yhtäällä tehtävä oikea ajatus kertautuu monenlaisina asioitten varmennuksina lähtemisoikeuksiin. Turhuus, mitä itsessään kokee luotautuu menneistä virheistä, siitä painolastista, jota mieli ei ajatellenkaan arvioida taida.

Menneet sukupolvet antoivat viitteet siitä, ettei ahkeruus pelkkinä sanoina helissyt, vaan ehtymättömänä puntaroituna itselleen kohtansa osoitti. Kenellä on päämäärä, sitä kohti sitten.

Kiusaus jäädä katselemaan kaikkea ulkopuolisena, erehdyttää aina. Olisi luettava ajatellen sitä, mitä käsiinsä ottaa, ei virheitä hakien, ei ylimielisyyttään osoittaen, vaan vaistoa ohjaimenaan sisukkaasti edellääntyöntäen ja kiitosmieli ojennetnettavista ensimmäisenä.

Ihminen saa useinkin itsensä karkuruudesta kiinni, ei olisi ensimmäinen kerta, kun hätätilassa naapuriaan osoittaa, hänhän tuon väärin teki, en minä. Menneistä nousee useita sellaisia tapahtumia, että häpeän puna poskipäillä punertaa. Ihan pienenä otin omin lupineni pienen kukkaron taskuuni, mutta se oli vietävä omantunnon kolkuttelujen takia hetimiten takaisin.

Kerran oltiin omalla mansikkamaalla napostelemassa punaposkisia hedelmiä suihimme, kun isoisä tivasi, kenen keksintöä se olikaan? No minähän selittämään, että isompi naapurinpoika ajatuksen keksi, yhteiseksi toteutukseksemme. Ja lapsena paimenessa ollen lähdimme syömään karpaloita, lehmien jäädessä vaille valvontaansa ja näin yksi lehmä puhaltui siten, että niinsanotusti halkesi ja siitäkin vieritin syyn vanhemmalle kaverille.

Eräs tapaus muistuu myös mieleeni kipeää tuottava ja alentavana. Tehtiin veikkausriviä, taisi olla jotenkin niin, että kynää pyöräyteltiin pöydällä ja sen perusteella laitettiin merkki paperille. Kyselin kamuilta jollakin tapaa ohjeita, minkä seurauksena tulikin yksitoista oikein. Raha, minkä sillä sai, oli aivan pieni summa, mutta keljuinta olikin, etten antanut toisille heille kuuluvaa osaa, joka oikeutetusti näin olisi tullut jakaa.

Ostin sillä rahalla lyijytäytekynän ja jotakin muuta lisäksi, mutta mieleni kantanee vieläkin painolastia väärin tehdystä.

Tämä on kyllä laittanut rehellisyyden etusijalle elämässä, toki virheitä myöhemminkin tullut, mutta selittämäni loivat sellaisen vallin tietoisen tekemisen osalta, etten ikinä rupea ainakaan alennustilaani etsimään, saati sellaisesta nauttimaan. (19951009)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 155)


156 Me ymmärrämme toistamme määrättyyn rajaan

Me ymmärrämme toistamme määrättyyn rajaan, sitten alkavat epäselvät saada voiton. Kukaan ei siedä joka hetki, että häntä määräillään, olkoonkin pitkävieterinen alun alkaensa.

Tällaista kaikkeen sopeutumista tulisi harjoitella, antamalla asioitten kehittyä laillansa. Tulipa mitä tuli. Uskoikseni me annetaan liian vähän toiselle mahdollisuuksia, ja esitämme sen sijaan herkästi omiamme sijalle.

Sulkeutuneisuus on sekin pahasta. Siinä aletaan toteuttaa erilaisuutta yksityistetyssä muodossa.

Nöyrtymän pitää, se on selvää. Yhteisyys kertyy jalostamalla omuutta toisten suuntaan ja avaintekona laajempi hyväksyntä itse asiassa kaiken suhteen.

Kimmastuksen sattuessa jokainen tekee mahdottomia, ei edes ajattele sitä, mikä antaisi selkeyden tunteita, ei olemassa olevien oikeutuksia.

Hakemalla itsestään sitä tapakulttuuria, jolla erehdykset minimoituvat, saa jaksamiselle uutta puhtia.

Hän, joka tapaa kaiken epäsuhdan itsensä luota, hän ei näe tekojaan hyvän sapluunan läpi, vaan ajastuttaa etsintänsä sinne, missä mallit hiertyvät epäluuloisuuden kerille.

Seikka, mitä harvemmin edes otamme huomioon, on tuo, yhteisten eteen toimiminen: asia suurella aalla. Jaksamalla nähdä itsepuutteet ja toimintojen vajavuudet, kaikottaa hyvän ilman muuta luotaan, vaikka se olisi jo alkanut pesiytyä tajuntaamme.

Uhrautuva ihminen ei koskaan sano, näin pitää tehdä: vaan, tahtoisitko yrittää tällä ja tällä lailla.

Tämä kaikki tuntuu hyvinkin sekavalta sepustukselta, asialta, miltä puuttuu johdonmukaisuus; kerä, ilman kertyvää toimintaa.

Kuka yrittää lukea meitä kutakin, ottakoon huomioon perusteet, niillä mielin kuin juttu kulkisi lähietäisyydellä, siinä asian näkymät selkeytyvät, hihat käärittyinä hikoilun estämiseksi, siis sipulinkuorinta-keinoin, ilman että varsinaista vaikeata olontynnyristä nyhdettäisiinkään.

Vanha ihminen on vanha ihminen, ei siitä kunnekaan päästä. Sanoo hän mitä tahansa, ei se ainakaan sitä selkeintä liene.

Koska teot seuraavat ajatuskulkuja, on niillä aiempi vastuu jossakin. Etsimättä havaitaan, ettei aina seurata sankarimieltä, ei ulotuta sinne perusteisten ylähyllyille, jonne seuloilta sihtiytyneet priimana valuilevat.

Hyvää voi toivoa huonoinkin kansalainen. Kaunista pitää hakea silloinkin, kun itse alhossaan vaeltaa. Ymmärrykselleen harvapa taitaa, vaikka opiskellen aikaansa viettäisi käsi poskella ja aivonystyt laatujenhakua höyryten.

Vedotaan siihen, että aikaisemmin osasimme asiamme paremmin. Tämä antaa tarkotuksille uutta ulottuvuutta, selittää monia sotkuja nykyisessä menemisessämme. Hitainkin voi olla liian kiireinen siinä, ettei malta edes odottaa omaa vuoroansa, sitä, mikä kullekin keinoina tarjoutuisi.

Arki-ihminen soutaa ja huopaa sekaisin ja näin kulku on sitä mitä on. Hyvänajatus saa aina viritä, ei kukaan voi sanoa että ollaan väärässä silloin, kun toiset menevät eri suuntaan. P.P. (19951009)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 156)


157 Olen yksin... tuttu juttu!

Kertoihan sen ikävä, antamalla osoitteensa -lähetti päivänsäteen kertomaan ruohon kirkaammin vihertäessä
Ne tunnit tuntuvat pitkiltä, ovat unhoa tulvillaan
ei se ole väärin, vaan oikein...

niin kuin pitääkin ja kuuluu yhteyksien kareille mentäessä

Rakentelen joutessani mietittyjä sellaisia, jotka olisivat poissakin olla kun ehdottomasti täytyy, niin tällaista edes -varpaitten palelun lisäksi, olkakolotusten taustoiksi

Sisar kävi, - yritti viihdyttää... minä jurasin taasen omalla laillani

-älä puutu kukkasiin! - kyllä minä ne... loukkaantui? enhän muuten osaisikaan.

Äänensä tasaisuutta rupesin inhoilemaan vaikka erilailla ajattelin, siltikin sotkeennuin

Että edes joku myötäilee vähyydessäni... olematta kuitenkaan, avain mieleeni.

Se on surullista - niin surullista... kun toistuvasti pyhät raskaina veljelläkin omat menot mielessä hän nyt kotona lojumaan...

Yritin purkautua kuin syvemmältä rinnastani etsien lohtua sorasointuun, unohtuen etäälle minuna on tällaista, keinojenhakua päästämättä niitä, jotka puristavat

Aivan oikein ympäristössäkin havaittu eivät ukon askeleet rannalle ylety kiikku siellä odottaisi istujaa. Että mikä miestä vaivaakaan, ei ainakaan kiire

Sunnuntait tiukkaavat solmuja, ennen ja nyt ja juuri kipeimmällä tavalla koskien ei tule muutosta, ei valonlisää mutta surullisissakin ajatus viihtyy.

Lempeitä alkusyksyn päivät pilvisineen menneine suurine helteineen tällaisista pitäisi osata ottaa irti, riemuita, kun tarkoituksia riittää

Mutta kidutaan täällä orvon karsinassa sanomalehdet toki hyvänä seurana iltaisin telkkaria läheisesti tuijottaen ja kuunnellen mielensä estynyttä kulkua

Ympäristön pysähtyessä, pysähtyy myös ihminen. Kuka nyt hänen kanssaan sanoja vaihtaisi, sairauksiaanhan marmattaa aina, ei lähde naapuriinkaan, vaikka sellaista vannotettaisiin

Jo on sulkeutunut itsensä sisään tiukasti, - meinataan mutta täällä koen pursuvani kaikenlaista tuhatmäärin en tietysti työstä, kuni enin osa heistä intoilijoista vaan mielikuvain kainaloissa ollen.

Herätyn näkemään viihdyn, viljeltynä aivojen antina se laittaa arjenolojen hännille häpeämään kuitenkin sieluni laulaa jostakin sävelen vierestä enkä raaski ihan kaikkea peittää rukseilla P.P. (19951029)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 157)


158 Suvaitsuvaisuudesta, onko sitä?

Ihmisillä on usein varautuneisuutta ja ennakkoluuloja toistensa suhteen. Miksi näin on, johtuu tietysti kateudesta, arkuudesta jopa mustasukkaisuudestakin.

Eri ikäpolvet hyväksyvät vaivoin toisiansa, se on ikuinen rajojen raamittaja, eikä nykyaika ainakaan haittaa pienennä, päinvastoin.

Rumempi kadehtii kauniimpaa, köyhä taasen rikasta. Periaatteessa pitäisi olla paremmin kuin naapurilla, paremmin kun yleensä keskitason tallaajalla.

Suvaitsemattomuutta ilmenee ihan perheitten välisissäkin. Kuka on hän, joka määrää, jolta käskyjä otetaan vastaan, vaikkakin hampaita kiristellen joskus.

Kömpelöä ihmistä pistetään alta lipan. Häntä ei tosiasiassa ole itseasiassa ensinkään.

Vähemmistöillä on aina valtaväestön keskuudessa hankalampaa, eikä maakohtaissa suurempia eroja. Kirkon piirissä ei hyväksytä homoilua, eikä lesboilua, eikä avoliittokaan saa hyväksyntää. Mitä näkyvämpi uskovainen, sen tiukempia sanansa maallisemmin eläviä kohtaan. Mutta jokaisellahan meillä on uskomme, ei se ole vain parhaimpien etuoikeus, ei sellaistenkaan, jotka pyörivät näkyvinä seurakunnissa sun muissa.

Lähimmän esikerkin saa aina itsestänsä, siitä olennosta joka katsoo useinkin äreästi peilistä ja jonka asenteita ei rautakanginkaan muutettaisi, tuntuuko tutulta? Hän, joka lähtee paljon ulos kotoaan etsimään puhekavereita, hänellä on jotakin sellaista, mitä ei kotona kyhjöttävällä. Itse me syyn saamme onnistumiseemme hakea, ei se ole tarjolla automaattisesti, ei edes pienin yrityksinkään.

Eteläisissä elämänpiireissä perhekeskeisyys tavattomasti suurempaa kun näillä pohjan perillä.

Hatunnosto jokaiselle heille, ketkä ovat oivaltaneet, mitä suvaitsevaisuus parhaimmillaan tarkoittaa ja kiitos opettavaisesta olennastaan meille jörriköille. Ulkomuoto juuri on yksi asioitten hyödyntäjä, tai niitten mönkäänviejä. Epäedullisella ei ole suuria mahdollisuuksia löytää edes tyydyttävää ihmissuhdetta, saati onnistua vuosiakestävässä perheyhteydessä. -Ei! Hänen osakseen jää katsoa miten eloisammat ja komeat korjaavat potin. Ihmisen sisin merkitsee vasta silloin kun lähemmin toisemme tunnetaan, mutta eihän sellaista voi käydä jos ennakkoasenteet kaiken liian aikaisin kaatavat.

Hyvää tarkoittavuutta, sitäkin löytyy, vaan useinkin sellaisessa muodossa, että voi sinua raasua, kun et yksin pysty kärryjäsi saamaan oikein elonraiteelle, annas kun kokenut sinulle sen näyttää. Ihmisessä on sisäistä kunniantunnon tavoittelua, ei hän tahdo, että ohjataan tätimäisestä, tai setämäisesti.

Nyt on vapunaatto ja monella illalla menemiset simojen ja ilmapallojen, kuin serpentiinienkin, monasti myös kuohuviinin villityksiin, eikä parhailta juhlijoilta kirkasta viinaakaan puutu. Siinä ne menevät kaikki estot hetkessä tiehensä, vaikka vaimot ja sisaret vaihtuisivat köntälle käydessä, sitä se on vappu suurimmalta anniltansa. Kun Vappupäivän aamu saa, onpa väsyneitä ja rituneita ihmisiä rojollaan mikä missäkin sopessa, tai sen reunamilla ja lasinkiilto silmissään etsimässä kevennyshuikkaa, jotta koneet lähtisivät jälleen käyntiin, uuden innostuksen tulemiseksi.

Kyllä hutikoissa ollaan suvaitsevaisia, jokainen on melkein kuin rakkain ihminen kätten ulottuvilla. Mutta kun arki jälleen saa ja vaahtosuiset juhlapuheet taaksejääneinä, onpa ihmisillä taas tuo sama lähes toivoton ilme kasvoillansa ja rajaukset entistä tiukempina käytössään.

Eihän maailmassa ole enää koskaan aikaa ilman sotia. Niitä käydään idässä ja lännemmässäkin, ilman verenvuodatuksen tyrehtymistä. Yksityiset aseittenkäyttäjähullut tappavat kymmeniä ja taas kymmeniä ihmisiä, saadaksensa vaan elämäänsä sisältöä. Valtioitten johtajat paasaavat, että kohta tästä unelma-ajat koittavat ja sen kuin mannaa poskiimme ahdetaan, eipä vaan taida käydä niin?

Suomessakin sanotaan ihmisten näkevän nälkää, mutta onkohan tosiasiassa aivan niin? Taitaa johtua tuhlaushalusta monasti, eikä nuukasti elämisen seurauksena. Suvaitsevaisuudesta yritin niinkuin hieman kirjoitella, mutta täisikin käydä niin, että enemmän suvaitsemattomuudesta? Mutta toivommehan me parempaa?

Siitä ei luovuta, siitä ei tingitä, eikä odoteta että toiset kultakengässä meille mettä tarjoaisivat. Itsen sitä on lähdettävä, itsen alettava parantaa. P.P. (19960430)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 158)


159 Suomalaiset ovat tähän aikaan vuodesta lomalla

Suomalaiset ovat tähän aikaan vuodesta lomalla, mitä nyt maanviljelijät ja yksityisyrittäjät työntouhussa. Terveydenhoito, kunnalliset instanssit, nekin enimmäkseen säästösyistä vapaalla.

Lisäksi meitä, joilla lomaa päivät päästään. Kenellä perhe ympärillään, sitten meitä yksinäisiä elonkoluajia, keitä ei liiemmin kaipailla yksiinkään seuroihin, Juuri joutoväellä rasitteenaan pitkästymisen vaara, se tukahduttava, mistä poispääsykeinot jumittuneet.

Elämä itsessään on lahja, ja ansiotonta sen lisäksi, vaikka vaikutuksensa tietysti elintavoillakin, vielä ehkä suuressakin määrin. Yritystä ei parempaan keneltäkään puutu, on vain heppoiset elämän eväät. Täytyykin erilaisuutta olla, ja jo geenienkin osalta, sillä siten järkevät ovat nousseet menestykseen, lahjattomampien rämpeillessä jossakin alemmilla olonoksilla.

Kuka ansaitsee jokapäiväisen leipänsä työnteolla, saakoon nauttia niistä kesäisistä viikoista, rannoilla, tai vaikkapa ulkomailla käyden, ei se ole yhtään väärin, päinvastoin.

Maatamme olemme rakentaneet mekin, jotka emme enää sillä lailla reutua kanssaihmistemme hyväksi.

Nuorille ehkä tulee käsitys, etteivät nykyiset vanhat ole tosissansa aikanaan edes yrittäneet, mikä kuvitelma kaatukoon jo ennen pystyyn nousemistaan. Kyllä sitä joutui itse kukin läähättämään leipänsä eteen, js vielä hyvinkin tukalissa tilanteissa, heinänkorjuussa, viljankorjuussa, talvella metsätöissä hikoillen.

Maaseudulla ennen työskennelleet saivat pakosti raskaat työt, ja aamusta aikaisin. Tuossa ei katsottu ruumiinvoimiin, ei siihen, oliko hauiksissa tehoja eli ei. Tämän päivän teknologia antaa tuloksia vähillä miehityksillä suunnattomasti enemmän.

Ja sekin asia muuttunut, ettei enää käydä kylässä kutsumatta ei olla mieluusti edes minkäänlaisena tukihenkilönä toisellemme.

Siis sielukkuus on ruvennut salailevammaksi, ystävyys piilommaksi.

Nyt on helpompi heikkovoimaisemmankin täällä elämässä räpeltää, antaa sen pienen panoksensa yhteisönsä alttarille.

Sosiaalinen tukiverkosto antaa työttömillekin, ainakin niukan toimeentulon, vaikka kansalaispalkastakin huhuillaan, minkä ajatuksen toisinajattelevat sitten hetimiten tyrmäävät. Silti sinä ja minä koemme muutoksen arjessamme. Koneistuminen tullut ihmisvoiman auttajaksi, mutta samalla vähentänyt henkilötarvetta.

Uusia vaarojakin on alkanut ilmetä. Otsonikerros tuolla ylhäällä ohentunut, joten vaaralliset ultraviolettisäteet pääsevät helpommin kimppuumme, aiheuttaen syöpäriskejä, etenkin vaaleaihoisille. Sotimishaluja on ollut aina, siitähän ei mihinkään päästä. Ellei nyt ihan maailmanlaajuisia kahinoita, kumminkin.

Siinä ihminen on entisensä, mitä tulee vallanhaluun, omistushalun ja määräysvallan sielulliseen sekasikiöön.

Rauhaa me kaikki tarvitsisimme, oloa kauniissa maailmassamme, joka ilman sotia, teollisuuspäästöjä, ilman ydinsodanvaaroja tarjoaisi hienon paikan kahdella jalalla kulkeville. P.P. (19980721)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 159)


160 Ihminen tänne maailmaan tullessaan

Ihminen, tänne maailmaan tullessaan, osasi jo laulaa ja pian lyödä rummuntapaista, kuin soittaakin alkeellisilla pilleillä ja sen semmoisilla. Siitä sitten kehittyi kansanmusiikki aikaa myöten sinfoniamusiikkikin. Vuosisatojen myötä ollaankin tässä päivässä. Nyt saa opetusta vähänkin sitä haluava.

Virolahti on vanha pitäjä, ja siitä erotettu Miehikkälä tietysti paljon nuorempi. Tarkastaessa pelimanniharrastuksen kulloistakin vaihetta, tulee siihen tulokseen, että elävä motintamaton laji kukki aiemmin rehottavammin ja syvemmin.

Nuotinlukutaito ei kyllä vieläkään tavoita jokaista pelimannia, ja heidän soittonsa se takia jotenkin epätarkempaa (sävelkorvasta riippuen). Näin tuloksena paksumpi, epämääräisempi sävelmatto, joka peittää pahimmat epätarkkuudet.

Korvakuulosoittajan on melkein mahdotonta erottaa jokaista sointua ja sen muunnosta, vaikka poikkeuksiakin lienee. Viljo Vesterisen sanottiin olevan nuotista soittamia, toki taitavia nuotinlukijoita mieluusti jelppimässä.

Hämeenkylä jää melko tuntemattomaksi pelimannimusiikin osalta. Pohjolan Otto (isoisä) soitteli hieman viulua. Hän oli mustalaisten suosiossa, tehdessään kauppaa, saappaista tai jostakin muusta. Otto otti viulun seinältä ja vetäisi, mustalaiseks olen syntynyt kappaleen, eikä sitten luullusti paljoa muuta.

Kurkelan Santerilla oli kaksirivinen Kaiutar, jolla kait kahdenkädensormilla kappale selittäisi. Hellän Yrjö sensijaan olisi ollut lahjakkuus, noin musikaalisuusmielessä. Hänellä ei koskaan ollut edes omaa soitinta, olihan kuitenkin nuorena kait kolmerivinen haitari, silti pitempää aikaa, Yrjöhän oli ahkera maistelemaan, joten markat, ne vähät, löysiväi muita teitä markkinoille.

Hellän veljekset olivat kaikki musikaalisia, myös sisarensa. Kannelta taisi näppäillä jokaikinen. Kun meillä oli se vanha Oton viulu tuvan seinällä, se myös Yrjön kädessä tietystikin silloin, kun hanuri soi, ja soihan se melkein lakkaamatta.

Pyhäpäivinä ukkoja oli pöydänympärys täynnään. Kaksi shakkilautaa, lisäksi tammi-pelin pelaajille yksi. Tämä sodanjälkeen, kun oikeastaan meidän koko soittoharraste 1945 saatiin ensimmäinen haitarin kottero. Piispan Eerolta Haavistoista. Esko-veli kertoi, että rippikoulukaveri tarjoili soitinta halpaan hintaan, sanoi lähtevänsä viikon vaihteessa katsastamaan.

No eihän minun hermoni kestäneet pyhään saakka varttua, vaan laitoin toimeksi (kuten yleensäkin hanurinostokuumeen iskiessä.) Laitoimme perunoita säkkiin hevoskuorman.

Esko veljen laitoin kuorman kanssa Virojoelle ja itse lainasin Haaralan Tanikalta polkupyörän, lähteäkseni rahat saatuani pelinostoon.

Alkoi olla hämärä, ja olikin, kun pääsin määränpäähäni. Talon emäntä oli leivänpaistopuuhissa, ja sanoi siinä hämärässä, että olisit tullut vähän aikaisemmin, tuli Säkkijärven polkka radiosta. Ei huomannut että vieras ihminenhän siinä ovesta sisään kolisutteli.

Emännän oma poika viipyi vielä hieman senkin jälkeen poissa kotoa, kunnes saapui kotipirttiin.

Alkoi kaupanteon hieronta, en muista muuta kuin sen, että rahat eivät ihan riittäneet, joten piti ajatella, mistä hilkut keräisi, päästäkseen sujuksi asiassa. No tulihan se asia aikanansa selväksi, eihän siinä mitään. Myöhemmissä hanurikaupoissa kyllä hävisin malttamattomuuteni takia hyvinkin suuria summia, silloisen perin alistavan köyhyyden kourissa ollen.

Yhdestä uudesta Kouvolan pelistä jouduin tekemään velkaa, ja olkoonkin se viimeinen velka kohdallani, sen päätin silloin ja homma pitää yhä. Tämä tästä vähäisyyteni osuudesta soittamisen niin mutkaisella saralla.

Virolahdessa pelit soivat nykyisinkin siinä 12-14 miehen voimin, samoin Miehikkälässä, siellä toki vähemmin hartiamäärin. Ennen oli soittajia, ja nykyisin vielä myös, toki ihmistä ilmenee, iän lisääntyessä ja nuorten moista puuhaa kaihtaessa.

Kullakin pelimannilla on oma omituinen taustansa, ryhtyessään ilmaisemaan siten itseänsä. Tarinoita pienestä harrastuksesta, suurempiin ja vaativampiin yritelmiin, kuitenkin henkeen ja vereen liputtaen soittamisen puolesta ja sen kaikkivoivasta sielunravinnosta.

Jokainen meistä kyllästyy ajoittain inkraamiseen, (joksi soittelua ennen mainittiin. Soitto antaa elämänvoimaa, niin turhille kuin tavoitteisillekin, ties onko meistä kenestäkään sellaiseksi.

Ihmiset saattavat olla piittaamattomia soitteluista, silti heissäkin tykkääjiä, moniakin sen tiedän, ja uskon, ettei ihan kuulijattomiksi edes ehditä.

Kun näin on, pitäisi medioittenkin se hyväksyä, mutta eipä mitä. Nuoret saavat äänensä kuuluville oman pop ja rock-musiikin keinoin, ja hehän musiikin suurkuluttaja ovatkin, siis ostajina, firmojen pussiin pelaten.

Me hiljaiset vanhat emme ääntämme liioin korota, mitä nyt keskuudessamme sättien tänäistä suuntausta, joka lienee ihan maailmanlaajuinen.

Radiosta ei tällaiselle vanhalle ole yhtään mitään tarjottavaa, poikkeuksena joku Pihlaja ja kerran vuodessa Sata-Häme soi tapahtuma.

Riittääkö se, no ei todella! Vaikka eläkeläisiä olemme, tarvitsemme mekin oman osuutemme kakusta. Toimittajat ovat vaan niin penteleen nuoria, etteivät kallista korvaa ikäihmisten vaatimuksille ja marinoille.

Onhan teillä ne humppanne, mitä vielä yritätte saada kapuloita meidän nuorten kärryjen rattaisiin, olkaa hiljaa, kantturat ja muistakaa että me nuoret tätä maata rakennamme, jos sitten kuka.

Räpeltäisin tämän koneen ääressä vielä pitkäänkin, mutta pyykit on saatava kuivum petivaatteetkin vein jo aikaisin tuulettumaan, onhan tällainen vanha vaivaisuuksinensa sorttia, minkä pitää yrittää olla siistinä, siivottomanakin.

Teemu lähti tänä aamuna Valmetin eläkeläisten retkelle Jyväskylään, parin päivän retken sanoi olevan. Ehkä tarvitsisin kyytiä Kotkaan tänään, kyselen kymmenen jälkeen, onko tietokone sinne jo saapunut, ja jos on hankkisin sen pian kotiin, ei vaan tiedä lähtisikö maantien päälle sen takia, ja onhan hänellä tuota sairaudenharmiakin ollut, joten jää au ko sitä tänään, ainakin sitten, kun Teemu tulee reissultansa.

Ajattelevat varmaan. Vanha ukko ja moista hössöttää, ei tarvitsisi muuta kuin kopk vanhoilla vehkeillä, joita toki onkin, mutta tietokoneen näyttö on messevämpi ja selvempi kaikin puolin.

Yritän nyt tulostaa nämä sanat, mahtunevatko paperille kokonaisina, on tämä sen verran utala värkki, etenkin äkkinäiselle,

kuin minulle. Kiva että Teemu toi tämän tänne suureen kamariin, jolla saan opetella, jos siitäkään enää mitään kunnollista kertynee?

Heippa taas! te kaikki ahkerat ja viisaat ihmiset, ollaan omalla sarallamme hieman reisiä taikka untelompiakin jos niikseen tulee.
P.P. (19980811)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 160)


161 Missä milloinkin sitten ollaankin.

Ihminen haluaa ajatella positiivisesti, sehän ihan perusajatus. Kukapa nyt huonoja puolia esille mätkisi, pilaten näin oman maineensa. Mehän haluamme näyttää oikeilta kunnon kansalaisilta ja jotka näkevät asiat yhteiskunnan etuuksien suuntaisesti. Näin menetellen ollaan tiukasti yleisen kontrollin katsannoissa, eikä siinä saisi lipsua lusikka kädestä milloinkaan.

Aina on ollut juoruilua, aina asioitten vääristelyä. Kukaan tuskin välttyy tällaiselta, ainakaan tunteitten päästessä määräämään olemisia. Tietyissä elämänvaiheissa onkin oltava rohkea, mieliäkseen toteuttaa itselle tärkeitä olonkuvioita, mitkä sitten vaikuttavat ratkaisevasti kulloisenkin yksilön tulevaisuuteen vuosiksi eteenpäin.

Kuka haluaa soveltua yksiyhteen kaikkien kanssa, hänen täytyy joustaa suunnalla jos toisellakin. sitä on ihan pakko tehdä, mieliessään viettää rauhallista ja tasapainoista elämää yleensäkin. Silti tunnepitoiselle ihmiselle kertyy kestämättömyyksiä, jotka jatkuessaan venyttävät jousta niihin mittoihin, ettei räjähdyksiltäkään aina voida välttyä. On toki ikävää että näin pääsee käymään, mutta siinäkin se hyvä, ettei ala kasata tunnolleen vuortenkorkuisia haittoja mykkäilemällä paikoissa, joissa tulee purkaa kuormastaan se kaunainen saasteenomainen kuona, mikä myrkyttäisi jatkuessaan kaiken eteentulevan.

Omasta kohdastani tiedän sen, etten ennenkään selvinnyt töistäni kiukuttelematta, en kestänyt rauhallisena siinä, joka sillä hetkellä rasitti rujonlaista ja vähäistä kehoani. Mieluusti loikoilin pitkälläni ja annoin mielikuvitukseni lentää vapaana kuin taivaan lintu.

Ajattelu, omissa pikku raameissa on viehättänyt koko ikäni, tuota ei voi kieltää. Harrastukset veivät joinakin aikoina lähes pääosan ajastani, toki välttämättömät työt siltikin piti suorittaa, eikä niistä muuten eroon päässyt. Ennen nykyistä yksinäistä elonvaihetta oli toisenlaisiakin tavotteita. Pyrin purkamaan mieltäni etenkin nuoremmille nais-ihmisille, joita jollakin muodoin joutui läheisyyteeni, ja aina näin! Ei kukaan minun suuntaani milloinkaan pyrkinyt, ei vaikka muistiani kuinka rassaisin?

Kun sain puhua itsestäni, ongelmistani, ja toinen jaksoi kuunnella, kertoen myös omista asioistaan, hyrisin ihan hyvilläänolosta ja latauduin näin kohtaamaan huomiseni.

Jotkut jutut rasittivat tosissaan mieltäni, ja etenkin silloin, kun en voinut, enkä saanut selviä tulleita sotkuja. Tiesin, että olin tehnyt tosi munauksen, eikä sen kestäminen ollut helppoa, ja tuon takia asiat menivät pieleen monellakin eri tavalla, sen monet muutkin muistavat, irvaillessaan minua sopivissa tilaisuuksissa.

Tässä siltikin vielä olen. Kuukaudenpäästä tulee 74 vuotta täyteen, ja vielä räpeltelen tietokoneen parissa, toki rajallisesti ja tekstipuoli pääasiana, ehkä muutakin, jos uppoaa näin vanhaan kaaliin. Eihän minulla ihmeempää sanottavaa ole näissä tekstipuolenkaan jutuissa. -Silti haluan purkaa tuntemuksia, haluan etsiä itsestäni puolia jotka itujen lailla nostelevat versojaan, toki vanhuuden vaikutusta ei kykene pois eliminoimaan täysin, vaan periksi ei vielä tällä hetkellä anneta, ei sitten vaikka mikä olisi...
.

Kaverisuhteet ovat olleet vuositolkulla kesannolla, eikä siihen puoleen ole korjausta näkyvillä, surullista mutta totta? Onneksi veli elää tätä samaa taloutta ja hän hoitelee esiintulleet työasiat totutulla rutiinillansa, onhan erittäin taitava jutussa jos toisessakin. Kaikki sisarukseni ovat tärkeitä minulle, en toki juokse heidän luonaan tuosta kertomassa, siltikin arvannevat asioitten tuolleen olevan. Tulee valiteltua vaivojansa, ja ihan liioittelevassa muodossansa. Tämä on minun suurimpia miinuksiani, enkä ruikutuksestani eroon enää päässekään, lisääntyväthän pikku näiverrykset yhäkin aina vuosien vieriessä.

Siltikin mielessä on vielä valoisiakin ulottuvuuksia, ainakin niin luulen ja todellakin toivon? Luulo, että tunteet loppuisivat, lienee kuitenkin aiheetonta pelkoa, vaikka unissani olenkin enemmän vanhojen menneitten töitten kanssa tekemisissä, enkä niissäkään onnistu, vaan ongelmat seuraavat toistaan. Milloin karjalta puuttuu rehut, milloin unohdan ihmisten osoitteet, etsin ja etsin, enkä löydä kiinnekohtaa mihinkään.

Taisi olla niin, että laiminlöin työikäisenä tehtäviäni, hoitamalla pelkästi välttämättömimmän, enkä tippaakaan siitä yli. On kuitenkin muistikuva, että sesonkitöistä sain tyydytyksen, vaikka väsyin usein niin, että nukkuminen siitä häiriintyi. P.P. (19981009)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 161)


162 Pelottaako yksinäisyys?

Usea ihminen vastaisi myöntävästi tuohon otsikkokysymykseen. Ja ihmekös tuo, kun siihen on opetettu kaikissa yhteyksissä. Etsi kavereita! Ole yhteistyökykyinen! Ellet näin menettele, jäät vaivoihisi iäksi ajaksi. Nuorena ollaan tietysti vapaampia yhdessäoloon. Nuorena joustavuutta riittää paljoon muuhunkin. Mutta kun elämä kulkee rataansa, joillekin saattaa tulla hankaluuksia. Siinä sitten punnitaan monia mahdollisuuksia, etsitään keinoja selvitä kuiville kiusallisista.

Voi käydä niin, että ystävät eivät olekaan sellaisia kuin toivotaan. Itse saattaa myös aiheuttaa pettymyksiä muualla? Kaikilla asioilla on puolensa ja keinot rajallisina ehdytään joskus liikaa.

Maailmansivu on löytynyt eristäytyviä, heitä ketkä eivät halua joutua liiallisen tarkastelun kohteeksi. Joilla ei ole niin vahvaa identiteettiä, minkä avulla vuoret tieltä väistyisivät. Jos eristäytyminen se ainoa vaihtoehto, olkoon sitten! Periaatteessa kait niin, miten ympäristö laittaa sukset kulkemaan. Ehkä oltiin huonoja koulussa? Ehkä ajattelumallit liikaa yksilöllisiä, mistä sen tietäisikään?

Tärkeintä, että ihmisiä lähellä, ettei tarvitse ruveta pelkääämään tulevia. Mieluisinta olisi toteuttamisen vapaus. Paikka olla ihan oma itsensä ja kenenkään sitä arvostelematta. Ettei osannut ymmärtää parastaan, kun siihen vaikuttamisen mahdollisuudet,osoitti sen, mitä pelkäsikin ainoudessaan, Oikeuttaan sai puolustaa sellainenkin, mikä mittansa kesken jättänyt

Perheellisellä ei ole näitä olonpulmia. Hänellä on tuki läheisistään ja jokaisena päivänä.

Yksinäisyys on rakenteellinen vika, johon parannuksenhaku vaikeaa. Ainut keino päästä tuosta pälkäästä olisi löytää toinen ihminen, kenellä avaimet tarjota mielensä portaikoksi ylös vapauteen.

Orjia emme haluaisi toisillemme olla. Vähäinenkin riippuvuus surkastuttaa itsetuntoa. Samoin se, että pitäisi kysyä lupa olla Iäisensä. Luopumalla jostakin, löytyy ehkäpä sellaista uutta, millä minäkuva löytää toisen toteutuksen? Yksinäisyys avaa myös harrastemahdollisuuksia uusiin. ulottuvuuksiin, sen olen omissani kokenut. Ei toisen silmien alla olisi mitenkään voinut väsäillä nuotteja siihentapaan kuin aikanani tein, siinä olisivat hermostuneet kaikki. Yksintoteutus siis sopii ainakin joillekin ihmistyypeille, huolimatta vaarasta, että luisuu orpouteen yhäkin syvemmälle.

Ihmiselle tärkein asia tajuta se, että mitä nyt on, sen tulee riittää. Ainaista eripaikanhakua tulisi välttää. Hiljaisuudesta saa hyvän kaverin, kun toimii spontaanisti näkemystensä mukaan.

Kaikki ovat ainakin joskus saaneet puhua sydämensä kyllyydestä ja ystävän vuorovaikutuksen siunauksella. Ja miten se auttoikaan vaikeitten ylitse, ihan pienin keinoin, ihan vähin vaatimuksin. Uskottavuus kärsii teennäisyyksistä, sellaisista kiemuraisista jotka tulevat tarkoituksista etäältä. Aika parantaa paljon yksinäisenkin kohdalla ja kunhan jaksaa sitä levollisesti odottaa. Ellei enää lähempää tuttavuutta tulisikaan, onhan ollut jo rikastavia hyvänhetkiä.

Hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ei pidä hakea sen ainutkertaisuutensa takia, vaan sen tähden että se loisi mahdollisuuksia rakentua jollakin lailla hieman ylemmälle tasolle itseisyydessään. Muutosmielisyyttä ei saa koskaan unohtaa. Ja vapauskin vastuullista määrättyyn rajaan saakka. Eritavalla tehtyjä pitää niitäkin punnita jollakin pätevällä vaa’alla, löytääkseen keinoja kehittyä entistensä sivuitse siististi ja näkemyksiä keräillen.

Ylitse muitten on tämän olevaisuuden ajatteleminen. Asia, mistä ei pidä tinkiä jo sen tähden, että kaikkeus niin määrää. Kun menee ulos, näkee ihanan luonnon siinä joka puolella ympärillä.

Veden välkkeisenä hohtavan kotilahden. Pihakoivujen kauneuden. Nurmien vihreän nukan, sammaleiset kallionreunamat. Miten tuollaisia voisi päästää unohtumaan, ei mitenkään! kirkkaan sinitaivaan, ylhäällä liitelevät linnut, poutapilvien hempeän vaaleus. Tällainen on ympäristö yksinäisenkin ihmisen asustaa, kaiken kauniin keskellä. P.P. (19981011)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 162)


163 Selitysherkkyyttä heikoilla

Olette kait huomanneet, etteivät selittelijät kuulu itsevarmoihin ihmisiin. Heillä on ainainen tarve selittää tapauksiaan ja minkä takia puuhat ovat kuin ovat. Siitä tulee rasitusta kuuntelijoille. Siitä on vaikea kieltäytyä hänenkään, jolla ei olisi aikaa moiseen. Multa heikko ihminen sen kuin koettaa löytää tunneherkän ihmisen, jolle huolensa reppua keventäisi. Onko väärin lukeutua toiseen, onko väärin käyttää toista jollakin tavalla hyväksensä, siinä ikuinen pulma?

Vuorovaikutus tietysti kaikessa suotavaa, muttei riippana ollen. Jyrkkälakinen tietysti jätetään rauhaan, eihän häneltä ymmärtämystä riittäisi ja hän ei aikaansa moiselle höpötykselle uhraisikaan. Herkkävaistoisuus tulee hyvinkin äkkiä esille, kunhan keskustelemaan päästään ja joudutaan.

Vanheneva ihminen tarvitsisi henkistä tukea silloinkin, kun itse kyvytön enempiä etsimään. Muttei se ole automaattisia, ei kenenkään edellyttämää. Yhteiskunta on kylmä kaveri, hänelle, joka talsii poissa näkyvien kuvioista. Aina ja kaikessa edellytetään sitä, että ihmisen pitää tulla lähelle sanomaan se, että tahtoisin toisia avuksi yksinolon ongelmien selvittämiseksi. Putoamalla orpouden sudenkuoppaan, yrittää löytää ensiksi keinoja itsestänsä ja havaittuaan ettei se tehoa, vasta sitten herää muitten avuntuontiin.

Itseänikin pidän tuollaisena heikkona ihmisenä ja jolla ollut jos jonkunlaisia sopeutumisongelmia matkan varrella. On tullut tehtyä suuria mokia siinä, että pelkästi yksipuolisesta kiinnostuksesta ryhtynyt joihinkin toimiin ja se tuonut sitten perääntymiskuviot esille. Ette arvaa mihin voikaan joutua mielleyhtyminensä, jos ei ajoissa kuuntele järjen ääntä, sen tuomia rajoitteita. Selitysherkkä ihminen puhuu ennen kuin ajattelee, olkoon puolustuksena tai syytöksenä ja aivan mistä asiaa tähyää. Tuollainenkin voisi päästä vähemmällä jos hänen annettaisiin määrittää huolensa, mutta ellei niin käy, on jo kapuloita menemisten rattaissa.

Meillä on tapa pelkistää toiveemme silloin, kun tunteet antavat ylikierroksisia kaavioita, näin hätkähdämme vasta sitten, milloin kielteinen sana tai käsky halkoo kiusaantunutta ilmaa.

On tosi ikävää tulla torjutuksi sellaisessa, mikä merkinnyt hakijalleen paljon. Ja kun peräytyä ei voi, on katsottava totuutta suoraan silmiin ja sepä se laittaakin herkkämielisen uusien haasteiden eteen. Tykästyminen johonkin ihmiseen on kait luonnollinen tunnereaktio. Pitäisi vaan muistaa, ettei lähde soitellen sotaan. Ei anna liian kirkuvia käsitemerkkejä ja josta toinen voisi pelästyä tosissansa. Nuorelle sopii vähän reuhdotumpikin elämysmaailma, vaan vanhempana tuota tuskin suotaisiin? En saata puhua näistä kuin omina kokeminani ja kokemukseni tietenkin hyvin rajallisia, nekin pelkästi itseni sisällä riehuneitten myrskyjen myllerryksinä.

Halpahintaiseksihan selitysherkkää noilla toimin pidetään, saatetaan jopa laittaa naurunalaiseksi, kuten joskus tapahtuukin?

Eristyneen ihmisen mieli lakastuu siitä, että kaikkia portteja edessään suljetaan. Ei anneta mahdollisuutta tärkeille selittelyille ja jotka kuitenkin valaisisivat asioitten taustoja. On tragikoomista tajuta erilaisten mielipiteitten puikkelehtiminen silloin, kun ulkopuolisten silmin kaikkea katsellaan. Siellä ei ajatella tunteella, sieltä isketään sarkastisin sanakääntein moisen haihattelijan hahmoa, heithuiveriin. Eihän selittelyherkkä ole rohkea itsensä eikä yhteiskunnan puolustaja, hänellähän saa odottaa pelkästi turhia elonkuvauksia ja vailla tehokkuutta, vailla varmuutta omasta itsestään.

Kuka vaan voi joutua tuollaiseen tavallaan alistettuun asemaan ja josta ulospääsy erinomaisen vaikeaa. Ei suinkaan olla vihollismielisiä heillekään, jotka tahtovat tahkota yrittämämme sun huisiin. En ainakaan itse koe vihaavani tai halveksivani yhtäkään ihmistä, saati haluaisin heidät vastuuseen mistään. Kaikki voisivat olla esimerkiksi minulle läheisiä, mutta eiväthän he minua tunne, eivät toki useimmat läheisetkään. Rajoittunut kulkija tarjoaa polemiikkimahdollisuudet heille, keillä tarve spekuloida loisten asioita, mutta aina ei väärin se, mitä luullaan. P.P. (19981016)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 163)


164 Kuinka sitä jaksetaankin jahkailla

Ihminen on jahkailija, jos sellaiseksi syntynyt. Hän odottaa jonkunlaisia komentoja, ellei enempääkin. Ja miten sitten käy elämässä, siitä seuraavassa. Kukin on oma asiantuntijansa, kukin se lähin, mistä ammennetaan. Ei jokainen suostuisi rupeamaan koekaniiniksi, ei sitten millään...

Jahkailijaa sanotaan aikaansaamattomaksi, hänen selityksiään ei noteerata ollenkaan. Kukaan ei tahtoisi näytellä nollaa elämän ainaisessa muuttumisleikissä. Silti meistä monet antavat periksi jo ennen asioitten alkua, lähtemällä siitä, - etten minä osaa! En taida paremmin. Kiireisyys ei ole jahkailijalle vierasta, hänhän käy hengessään läpi tuhansia toimintoja, niitten tulematta kuitenkaan arkielämässä koskaan toisten tietoisuuteen.

Siis ihmisen henkinen puoli pelaa, käytännön uinuessa jossakin aivan muualla. Perusteeellisuus jahkailijalta puuttuu. Hänen ympärilleen muodostuu tyhjiö, joka lävitse yhteisyys ei pääse ponnistamaan. Tällaista henkilöä sanotaan laiskaksi ja saamattomaksi, hänen ei oleteta yrittävän mitään tosissaan.

Ominaisuus, olettaa asioittenkulkuja, saa jahkailijan kyseessäollen passiivimerkityksiä, hänen toimintatapansa muistuttavat etanan elämää siinä mielessä, kuin tapahtumattomuus taritsee räpyläänsä. Tarmokas tietää aina, mitä olisi seuraavaksi tehtävä, sitä ei aina jahkailija. Jahkailijan oletetaan selviytyvän ajan jatkamisella, tehtävänsä myötä.

Kuka on sitten jahkailija sanan varsinaisessa ja alkuperäisessä merkityksessä, jäänee ilmaan roikkumaan. Yksi voi sanoa, luolia toisella on jahkailijan elkeitä, häneen sopisi sen tähden nuo merkitykset. Valalle tuskin kukaan uskaltaisi väitteillensä tueksi kuitenkaan mennä.

Jahkailija saattaa myös välttyä useilla ylilyönneiltä, josta syystä etujakin valvottavanaan.

Minäkö tässä olen jahkailija? -Sitä kyselevät useatkin itseksensä ja hiljaa mietiskellen.

-Enhän nyt minä ainakaan sellainen... Täytinhän tehtävän luonteiset aikailematta, oli pian siellä, missa pitikin, silloisen, kulloisenkin tapauksen tiimoilta.

Miksi mittailemmekaan itse suorituskykyämme, toistenhan se pitäisi viimekädessä tehdä. Ei ole oikein määrittää omaa panostaan elämässä liian vähäiseksi, ei sellaiseksi, mikä miinuksia tuottaisi. -Ja jos oikein tosipaikka tulisi, jahkailijakin terästyisi arvaamattomiin suoritteisiin, ellei sitäkin enempiin, kokemuksia moisista kyllä löytyy, kunhan asioita tarkasti punnitaan.

Saamme lahjoina tuhansia avuja, mitkä vievät venettämme yli arvailuitten merien. Ei ole väärin olettaa, kulloisenkin tapauksen ja tehtävän parantavan tulossaolevia, muita.

Vasta vahana tietää, mistä ei aikoinansa tarpeeksi tietänyt, vaikka siltä merkitykset jo ohitse menneinä. Luulo siitä, että kaverit voittavat joka lajissa ei ole hyväksyttävää, ei totta edes osaksi. Taitavuutta on niin montaa eri lajia, niin montaa vivahdetta, ettei voisikaan raamittaa asiaytimiä karttaluontoisten lähtökohdiksi, ei ensinkään!

Yksi-yhteen pelaavia kyllä löytyy, johtuen perheyhteyksistä sun muista. Orpokin on elämässä kiinni, vain silti pelkästi aistiensa ja edellytystensä hapuloinnein. Jahkaillaan, jos siltä tuntuu. Vaara, mikä siitä muodostuu, olkoon oikeutettua, myös riittävääkin, kunhan kulku vakaana pysyy ja sairaudenpelot pieluksiensa alla.

Meidät mitataan aikanansa sillä paljon suuremmalla vaa'alla, mitä ihmiskäsitys ei voi edes ymmärtää, ei eduiksensa lukea. Tämä on onnea, jos sitten mikä. P.P. (19981017)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 164)


165 Tällainen tähteeksi jäänyt!

Näin kuvaisin itseäni, mikäli laadustani tulisi kysymys. Olen kulkenut ilman vieri-ystävää koko tämän taivaltamani matkan, silti sisarukseni tiennäyttäjinä, kuin oikeellisina ohjaajinakin. Et (Teemun sanoin) ole ollut ensinkään niin yksin: miten sen joskus ikävän pitkinä pyhäpäivinä erittäinkin kokenut. Siitä on iän lisääntyessä tullut taakka, jolle ei oikeastaan edes selitystä löytynyt? Ruoka on riittänyt oikein hyvin ja lämpöäkin kotitarpeiksi, mutta ottaen huomioon kylmät käpäläni, joskus siitäkin tullut jonkunlainen koetinkivi, nimittäin vetoisuudesta.

Mutta tähteeksi jäänyttä muistutan jäyhääkin enemmän. Etenkin sitä olisin tarvinnut nuotteja tehdessäni ja niin kuin muusaksi kaiken lisäksi. Toki mielikuvissani hain ulkopuolisista ystävistä tuon luontoisia piirteitä ja siirsin tekemieni läheisyyteen. Tuokin linja oli vähän kuin pakkohakuista ja uskaliastakin, ainakin jossakin vaiheessa. Tähteeksi jäänyt teki Iäiselleen tarkoitettuja pieniä puuhailuita, eikä koskaan odottanut ylettyvänsä enempiin. Oli silti kivaa yrittää jotakin ja sellaista, mitä eivät kaikki toiset...

Varottivathan monet minua liiasta yksipuolisesta toiminnasta ja ettei siitä kunniankukko laulaisi. Tuo nuottiharrastus lisäsi vielä jo aiemmin alkanutta erakoitumisen vaaraa ja ymmärrettävistä syistä. Sellaisiakin aikoja oli, että sain purkaa mieltäni kivojen kaverien kanssa, eivätkä he leimanneet minua ainakaan julkisesti täydeksi tolloksi, jota myös ikäväksi joskus alennuin esittämään. Mutta kierteellehän sitä mieli jotenkin jäi ja kaikesta huolimatta, eikä perusasioille voinut yrittäenkään mitään. Sitten tulivat nuo konsertintapaiset ja joita seitsemän eri kertaa. Huusarin Teemu sen kuin ilkkui hermostustani ja velmuili vielä tuon piirteen havaitessansa.

Eihän Teemu pahaa tarkoittanut, ei halventamismielessä ensinkään. Olin vaan niin pirunmoisesti kuumilla hiilillä noitten konserttien edellä, etten sanoakaan saata. Polvet melkein löivät loukkua ja sydän pampaloitti paidan alla. Kun kuuntelin Kotka-Harmonikkojen esityksiä kappaleistani, nautin todella, oli se sen verran ihmeellistä tällaiselle maalaistallukalle, kuten itse olin. Innostusta riitti valtavasti ja yritin jopa ylittää joskus itseni, kunnes huomasin rajani ja helpotin. Mistä se sellainen taito olisikaan tullut ja puhjennut, kun ei aiemminkaan mitään kummoista.

Se työ, jota kotona tehtiin, oli aivan yksinkertaista maatyötä, kuin metsän hakkuutakin, eikä siinä tarvinnut kuin raakaa voimaa ja jota taas minulla ei ollut. Karjahomma kivisti kyllä aika tavalla. En vapaaehtoisesti olisi moista edes tehnyt, mutta kun oli pieni pakko. Kun maitoa alettiin viedä meijeriin, siitä tuli sen verran tasaisesti tuloa, että välttämätön tuli hoidetuksi. Lopulta enää vilja kasvoi pellossa ja jotka sitten nekin annettiin vuokralle.

Tällaista se oli tähteeksi jääneen puuhailu kaikessa vähäisyydessään. Ei sitä kukaan kohta muista ja kun itse nukkuu nurmen alla. Ehkäpä joku soittokappale sentään ajautuu joidenkin nähtäväksi, ja jota sitten sillä silmällä sihtailevat. P.P. (19981018)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 165)


166 Ei fanaattisuutta virheisiin!

Huomaan itsessäni fanaattisia piirteitä. En jaksa kuunnella erilaisia mielipiteitä, en sitten vähääkään? Ja kuitenkin muualta tulee se oikea tieto, se oikea oivallus, kuin myös henkinen tuki ja turva. Näillä mielin olen siis se sietämätön mullikka, jota välttämättä täytyisi ohjailla etevämpien taholta. Tekoni eivät kestä edes tulla tiedetyksi, niin paljon sellaista yleisen sameuden tuomaa. Kysyt ehkä tuosta tarkemmin? No, kysyttäessäkin joutuisin selittelemään sitä, etten ole pystynyt erittelemään vaikutteitani ja olen yhäkin tuon tunteen kahlitsema, kuin kaiken ikäni ollut.

Tilannetaju olisi se edullisimmaksi havaittu, kuin myös mielen lämpöisyys kaiken kyseessä ollen. Olen riidellyt elinaikani sisarusteni kanssa, eivätkä he vastapuolella väärässä. Kenellekään en ole kyllin selvästi osoittanut sitäkään, mikä tänäinen mottoni. Ehyemmäksi tahtoisin tulla ja hyväksyen Isonkirjan käskyt ja selitykset. Minulle on sanottukin joskus, että puhut muuta kuin käytännössä toimit! Juuri se on minun tantaluksentuskani. En osaa olla ajatusjohdatusteni suotuisana kohteena. Pelkään kait sitä, että neuvot pääsisivät liikaa voimaan.

Useasti ajatusmassani on sen verran paakkuista, etten itsekään osaa suomentaa selityksin taustojani. Äiti oli minulle tärkein ihminen ja toki sitä myös sisarukseni.

Miksi sittenkin haraan asioissa aina omaan omituiseen suuntaani? Miksen hyväksy läheltäni tulleita oikean malleja, vaan varaudun nousemaan barrikaadeille pikapikaa?

Jäätyäni henkisesti tuuliajolle jo nuorena, saan poimia pelkästi sen hedelmiä. Niitä kitkeriä kohtalonmarjoja, joita ei kukaan muu viitsisi edes syödä, vaan sylkäisisi heti suustansa. Tarjottaessa pyhistä asioista selityksiä, karvani nousevat helposti pystyyn. Ei minulle saa antaa neuvoja! Ei ohjeita! Harrastanhan ominenikin mieleni manipulointia, oikeat syvälliset toivottuinani.

Tuskin kuitenkaan silti on näin? Saatan pelätä ihan tosiasiallisesti tulevaa huomista menneitteni väärien asenteitten vuoksi? Saatan salata mielestäni sellaista, joka olisi julkitulleena samaa, kuin itseni alentaminen? Ketään enhän soimaa kohdastani, ketään en näe syypääksi pieninpäänkään häiriöintiin, oloni ollessa kysymyksessä ja silti hakaudun väittelyihin sisaruksieni kesken ja välillä?

Pinttyneet tapani kaventavat löytämieni ohjeitten oletusarvoja niin, että tuloksena epävarmuutta ja masentavuutta tällä lailla kotiin kannettuna, kivirekenä.

Jäkätä jäkätä jäk! Sitä osaan vaikka unesta heränneenä. Se soi syyttävänä mielensopukoissa melkeinpä yhtä päätä. Näin en tahtoisi! Näin ei koskaan saisi! Mutta mistäpä ne perille menevät neuvot tulisivatkaan? Ei ole sydämenvalittua, ei ihmistä, joka todella tahtoisi minut huolenpitonsa piiriin. Jotta senkö takia olen yhä tällainen häirikkö? Senkö takia paasaan turhia teesejäni? Minun täytyy havaita erehdykseni, ellei tänään, niin huomenna. Olkaa ystävät turvanani! P.P. (19981018)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 166)


167 Onhan minullakin kivaa

Jos joku luulee, etten koe koskaan elämääni kivaksi, erehtyy! Tällaisen harmaan ulkokuoren allakin ilo kuplii estoitta ja kunhan aihetta edeltyy. Surkea muotoni pettää lähes jokaisen minua tuntemattoman ja sellaisenkin, joka sitä päällisin puolin luulee tekevänsä. Vaikka varsinaista ikävänsyytä ei olekaan, kyseenalaistan monia asioita, ennen kuin myönnyn tunnustamaan rajoittuneisuuteni. Ilo on tällä ukolla hieman tasaantunutta ja useankin hyppyrin alla kaatumisesta johtuvaa.

Kuka tunsi minut lapsena, varmaan muistaa senkin, että pyrin viemään sanat toisten suista, jota vielä nytkin tilaisuuden tullen harrastan. Erakoitunut todella omalla tavallani olen, en sitä kieltääkään voine? Ja tähän on johtanut olosuhteitten mukautumattomuus, asia-aiheisen käsikirjoituksen puuttuminen.

Rajoitteisuus on hyväkin keino olla enemmän omien ajatustensa parissa. Voi tulla ja lähteä, selittämättä suuremmin. Mutta niin ei tahtoisi mennä, ettei ketään seuralaisena, vaikka tänään usein yksinäistä pakko suosiakin. Se aika jolloin tein omaa musiikkia, toi tuon hiljaisuuden tärkeyden vahvasti tapetille. Ärähdin äkkiä siitä, että joku tuli arvaamatta käymään ja näin häiritsi minun muka tärkeitä touhujani. Ei minulla mitään syytä ollut näyttää hapanta naamaa, kuitenkin tuollaisesta monetkin kerrat annoin aihetta moitteisiin.

Tiedän senkin, että sisarukseni minua paljon parempia ihmisiä ja osaavampia kaikessa. Se kyllä sieppaa, ettei kädentaitoja minulle suotu? Tuo on testattu sen seitsemissä kokeissa ja aina vedin sen lyhyimmän tikun. Oli kyse navetan ikkunapokien teosta, tai ihan mistä muusta tahansa, huonoin olin ja sen kyllä myönnän.

Eikä ajatusrakenteenikaan häävi ole, mutta pakerran kaikkea omalla omituisella tavallani. Muistan ajatella rakasta edesmennyttä Äitiäni, joka sai niin raskaan elämäntaakan kantaaksensa, ettei ihan moni muu sellaista. Ja olin toki hänellekin epämiellyttävä joskus, ehkäpä pahimmillaan sitä useinkin ja tuota asennettani suren ehkäpä eniten huonojen tekojeni kirjossa.

Nyt olen innostunut tähän kirjottelupuuhaan ja vaikkei minkäänlaisia edellytyksiä olisikaan. Voi valita kirjainten laadun, kirjainten koon ja siistiä jälkeähän koneella syntyy, olipa tekijänä vaikkapa tällainen totinen torvensoittaja. Siispä näpsyttelen omaksi huvikseni ja ihan mitä mieleen muljahtaa. En kurottaudu yrittämään romaanintekoa, en mitään syväluotaavaa mielen tutkielmaa, ihan vaan tällaisista arkiasioista ja päivittäisistä omista tuntemuksista kertyneitä kaavailuita.

Suren myös hiukan sitä, etten enää mieli tuonne työnpariin ja koska se tuntuu jollakin tavalla aikansa eläneeltä kaiken kaikkiaan. Velimies kyllä tykkäisi, että osallistuisin. Joskus hän tuosta mainitsikin, mutten enää osaisi edes tarttua toimeen tosissani ja onhan kauan siitä viimeksi tehdystä, taisi olla kun haloin polttopuita viime keväänä. Kesä meni miten meni. Teemu kärräsi klapitkin katokseen ja sain senkin aikaa jouten lorvaella. Se, etten saa aikaan oikeastaan mitään, jäimertää kyllä mieltäni. Mutta annettakoon se anteeksi, ja luovuttakoon vaatimasta. P.P. (19981019)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 167)


168 Yksinäisyyden haitat

Jos suree sitä, että on jäänyt yksin, laittaa itsensä jo koetteelle. Täytyisi nähdä asioitten hyvät puolet ja silloinkin, kun ketään ei lohduttamassa. Rakenteellinen vähyytemme saattaa tuottaa noita negatiivisia tuntemuksia, tai lieviä sairaudenkin oireita olemassa. Ihmisen paras on hänessä itsessään, kunhan tuon oppii oikein mieltämään. Huolia kertyy jokaiselle, se on määrätynlainen selviö. Mutta jos pystyy nollaamaan tilanteensa ja jättämään kiusalliset taakseen, onkin taas pidemmällä omassa ohjelmoinnissaan.

Ketään ei ole tarkoitettu suremaan sitä, ettei muka saanut tarpeeksi hyviä eväitä olontielleen. Ongelmat syntyvät juuri siitä, ettei hallinnut silloista sisäistettyä mielenpainetta ja pääsi syntymään epävakaa vaikeuksiin johtava tilanne. Kukaan ei voi silti ryhtyä kouluttautumattomana neuvoja antamaan. Ja varokoon kukaan tekemästä itseään asiantuntijaksi läheisensä asioissa, sen verran arkaluontoisia ne joka tapauksessa ovat.

On surua omasta aiemmasta käyttäytymisestään. On surua siitä, ettei suunniteltujaan voinut toteuttaa syystä taikka toisesta. Emme ole jokainen toisemme lohduttajiksi kelpaavia. Emme sellaisia, joitten puoleen ensimmäiseksi käännytään ja joihin luotettaisiin kuin kallioon. Itse olen pyrkinyt turvautumaan sellaisiin ihmisiin, jotka viestittäneet siihen suostuvansa ja omalta kannaltaankin keventäneet mieltänsä. Lupauksia on vaarallista antaa kenellekään, jos oma olo huteralla pohjalla, mitä toki sitäkin meillä usealla tarkasti ajatellen on.

Siis iloisuutta pitäisi löytää surullisenakin ollen. Ja luottamus sinä kantavana voimana nyt kuten myöhemminkin. Kun koemme, että meitä jostakin pienesti kivistää, antakaamme sen unohtua ja ottakaamme kivainmuistot esille, sillä niissähän on hyvin paljon myönteisiä erityispiirteitä, joitten avulla mustakin muuttuu vaaleammaksi. Jos toisen neuvot ärsyttävät ja niitä ei haluaisi kuunnella, oltaisiin siltikin vähän diplomaatteja, ei avattaisi suutamme säännöille, ei kirottaisi ketään sinne, minne emme itsekään koskaan ja ikinä haluaisi.

Lapsina olimme kaikki iloisia ja valoisia, senhän toki muistamme vielä vanhoinakin. Aika vaan on mankelissaan kerryttänyt sellaista, joka himmentänyt oikean-tavoitteet ja tuonut tilalle tuskallisesti koettuja, mitkä eivät lopullisesti kuitenkaan niin haitallisia, -ei sellaisia, miten aluksi luulimme. Täytyy kyllä muistaa sekin, ettei jokaiselle suotu samanlaisia selviämisen mahdollisuuksia, ei sitä kultalusikkaa suuhun pistettynä, kuten joillakin saattoi olla? Olkoon kateus kuitenkin meille vieras ja antakaamme arvoa ihan jokaiselle, säätyyn tai asemaan katsomatta.

Toiset saattavat pärjätä ilman meitä, mutta me emme ilman heitä. Se on totuus tuhannenkin ajattelukerran jälkeen. Ettäkö emme taipuneet olemaan aitauksessamme siten, kuin nöyrälle palvelijalle kuuluu, olkoon osoituksena tahdon vähyydestä ja siitä, että erehdyimme syvimmistä tarkoituksista pinta-aineisiin. P.P. (19981019)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 168)


169 Mitä me suomalaiset oikein olemme?

Kansana juroa, sivuun vetäytyvää, - eikö tämä olekin totta? Eivät toki kaikki, ei ensinkään. Lipevyyttä ja ylipirteyttäkin löytyy joukosta, jos toisestakin. Ne, jotka jäivät hieman kuin ylikulun rattaitten sorsimiksi, he tuntevat nahoissaan piittaamattomuuksien taakat, ne niskaan sälytetyt asiamäärät joihin ei tullut koskaan kevennyksiä.

Etteikö koskaan ja kenelläkään näin? Toki! vaikka sellaisesta ei haluttaisikaan tietää. Autonomistajat naureskelevat autottomille, - onpa siinä saamatonta joukkoa, eivät edes kulkuneuvoa pystyneet itselleen hankkimaan.

Näin myös perheettömälle, - ei tuo huono pystynyt edes akkaa hankkimaan, ja milläs olisi hankkinutkaan, kun ei sitä pyydellenkään saanut.

Tuntuuko tutulta? Yhdenmukaisuus kyllä hyväksytään, ei erilaisuutta, ei toisella tavalla mietittyä. Orvontunne ihmisessä on kuin paha sairaus. Se kuluttaa huomenlahjoja valtavasti, antamatta pyynnöille minkäänlaista vastinetta, toivomusten muodossa. Tarttumalla juuri erilaisuuteen syyllistävänä elementtinä, olemme näin jo toisillemme vieraita. Miksi sitten kaikessa täytyy puolustaa omaa näkökantaansa, miettimättä sitä, mitä toinen todella sanonut itse ilmaistessaan mielipiteensä. Kuuntelemisen taitoa, sitä juuri meiltä tuskastuvilta enimmin puuttuu. Suuna päänä olemme selittämässä tuntemuksiamme, kertoen, kertomisen peräänkin, että juuri näin se on oikein!

Hiljaa mielissämme kyllä myönnämme sen, että ei toisia syyttelemällä saldot kasva, eivät rypäleet kypsy sovun-puussamme. Usein oma ajatus tuntuu tutuimmalta, tuon toisen sensijaan särähtävän vieraalta ja kylmäkiskoiselta.

Kuka on jäänyt yksin kotiinsa sen takia, ettei jaksanut yhteyksiään vaalia, hänen on turha yrittää parempiansa neuvoa, ja yhdessäkään asiassa. Näin tässä käy! Nöyrtyminen on tosi vaikeaa. Ei ole siihen minusta, mutta ei jokaisesta sinustakaan.

Ihminen joka löytää elämästään ilon, - hän saa tuosta palkkioita, saa hyötyjä laskelmattomuudesta ja siitä, millä minärakennetta puhtaaksi mitoitetaan. Väittely kipeyttää ainakin jossakin määrin mieliä, tuolla karvastavalla jälkimaullansa. Lähisuhteet, ne ovat se kovin kiista-areena. Yhtä perhettä ollen tapauksia tulee toista toisensa perään, mitä tulikaan sanottua? Oliko sinulla kiusaamisen tarve peitettynä? Mielitkö jollakin tavalla mitätöidä minun mielipiteeni? Hyvittämishalusta ei näin ollen tietoakaan. Ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, turhista tullut vänkäkohta, ei mistään tärkeästä.

Minulla on sanat herkässä siitä, että toinen haluaa liikkua enemmän ja vieläpä omineen En tietysti voi edes vaatia kenenkään selvittelevän omia tekemisiään, tai tekemättä jättämisiään. Kuitenkin pyrin tivaamaan selityksiä, yritän vaikeuttaa toisen rauhallisena pysymistä. Kun näin joskus käy, seikoista tulee erimielisyyttä, ja sanotaan: älä ala keljuilla sinulle kuulumattomista asioista! Lopeta heti! Emmehän voi toistamme mieleiseksemme muuttaa. Emme saa hänestä kaveria murheisiimme, ellei hän sitä nimenomaisesti halua.. Tällainen lähtökohta kiusaa minua useinkin. Jos oltaisiin avoimempia, voitaisiin puhella asioistamme niin, ettei heti sormi pystyyn nousisi, uskaltaisi toivoa tulevaisuudessakin ihmistukea tarvittaessa. Orpona ollessa laskee yhteen erinäisiä asioita, kuten sitäkin, olen kelvoton kaveerailemaan kenenkään kanssa, olen poissuljettu kivoista kaveripiireistä, eikä minun haluta sellaisiin edes itsekään tahtovan.

Itsesyytökset nakertavat itsetunnon rippeetkin, ja sen jälkeen ollaan oman ohjailun entisiä taitajia. Nyt vie se, mitä aiemmin sanoimme saamattomuudeksi, avuttomuudeksi itselähtöisissä. Kun näin mennään vuosia, vuosikymmeniä, ollaankin oppositiossa lähes kaikissa olennaisissa olemista koskevissa. Yksin kyllä ymmärrämme selviytyvämme, mutta jos jokukaan lähellä, vasta-asenteet nostavat päätään, eikä sopuisuudesta tietoakaan.

Elämän olemme kuitenkin huomenlahjana saaneet, sen tähden sitä kunnioitettava, sitä vaalittava kaikin tavoin. Uhrauksia tarvitaan, löytääksemme puhtaan mielen varastoja, ja niitten avuin tasapainon vaappuilemisiimme. Pahat sanat kipeyttävät sanojankin mieltä, ei ole sellaista yksipuolisuutta, että vain kohde piston tuntisi. Arki on reaalinen asia, omassa mielessä kehitellyt eivät aina sen tulkitsemiseen riitä. Ellei kokemuskenttää saada laajemmaksi, on tuloksena tukkoista oloa hamaan elonloppuun asti. Näin en halua! Näin ei saa mennä! Antakaa kaikki anteeksi tekemäni, aikaansaamani huolet ja harmit. Tunteeton en tahdo olla, jääräpäinen kylläkin, ja senhän tietävätkin kaikki.

Koska elämme yleisten käyttäymisnormien keinoin, liika vastarantaisuus poissuljettavaa kamaa. Miten se sitten tapahtuukaan, olkoon huomisen herätteinen toiveunelma. Olen henkisesti pieni mies, ja oikeastaan en miehenä sitäkään. Läheisten avuin olen tässä keplotellut päivät pitkät, joskus jopa luullen tarkoittaneenkin ryhdistyä ja terävöityä ihmisenä.

Haaveitahan on kaikilla, miksei sitten minullakin. Olen saanut soitella hanuria, olen yritellyt tehdä nuotteja, sanojakin osaan noista. Olin metsätöissä, peltohommissa, kaikkea tätä vähine voimineni, kuin edellytysten puutteinenikin. Siis työtä tehty, sen minkä rahkeet kestivät, tai ainakin melkein..... Mutta nyt, olemalla vaan kotona, ikävä tietysti ajoin yllättää, eikä sille mitään voi. Onneksi tämä tällainen pikku kirjoittelu. Tämä repäisee ajatukset oma-surkeudesta iloon ja valoon, ja vaikka olisikin vain haave paremmasta. P.P. (19981020)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 169)


170 Työn arvostuksesta

Laitan kaikelle kirjoittamalleni nimeksi POHDINTOJA, olkoon se tarkoitushakuisuuteni mittana. Tällä kerralla ajattelin kirjoittaa työstäjä sen arvostuksesta. Jokaiselle meille aihe tietysti tuttua, mutta ainahan siitä voi ääntä pitää ja vaikka näin kirjoittamisen muodossa. Maallaeläjien työ käsitetään rakaana lapiohommana, tai muuna ruumiinvoimia vaativana tekemisenä. Naisilla taas kotitaloustyötä ja lastenhoitoa, kuin muutakin karjan kanssa toimimista. Kaupunkilaisilla taas erilaiset työmiljööt ja virastoperäisiä, tai muita mahdollisia, kuten tehdas, telakka, VR, sairaalatyö ja onhan niitä rajattomasti lueteltaviksi.

Kuitenkin kun päästään eläkeikään, nuo edellä mainitut työt jäävät eiliseen ja pitää keksiä kunnon ylläpitämiseksi jotakin soveltuvaa toimintaa. Näin maatöitä tehneenä, sitä ei luonnollisestikaan enää tehdä, vaan jäljelle jääviä, kuten siivousta, kesällä nurmenleikkuuta ym jopa pakollisesti hoidettavaa hommaa. Ja ruokapuolestakin täytyy itse huolehtia ja käyhän se niinkin. Meillä tässä veljen kanssa, hän enemmän laittaa yhteisesti syötävää ruokaa ja minä taasen vaan itselle jotakin pientä.

Siitä tekemisen arvostuksesta! Näyttää siltä että kaikki työ ei tunnu kelpaavan työksi ollenkaan? Metsänparannustyö, se hyväksytään, samoin polttopuitten teko.

Ulkorakennusten järjestyksessä pito, sekin kelpaa hyvin. Kaikki tuollainen, mitä ei ihan joka päivä kohdehdita, on sitä arvossa olevaa. Maalaustyö luetaan tarpeelliseksi. Yleensä kädentaitoja tarviva on hyvinkin kiitettyä, mutta miten silloin, kun sellaiseen ei ole lahjoja, näin ollaankin jo jollakin tavalla vajaita?

Itsestäni ei ole puusepäksi, ei kätevyyttä vähänkään vertaa, (jos noita avuja olisi, ei sellaisesta sivuun jääntiä ensinkään) Olen kuitenkin laskenut työksi sisätilojen imuroinnin. Kesäaikana piha-alueen ruohonleikkuun. (aika iso pinta-ala muuten)

Ellei tällaista yleistä siisteydenhoitoa lasketa työksi, olenkin kait käyttänyt aikani hukkaan? Harrastehommaani en ole laskenut mitenkään työ nimikkeen alla olevaksi, vaikka näin vanhana sitäkin voisi sillä lailla tituleerata. Onhan velikin tietysti joskus imuroinut, mutta minun tehtäväkseni se noin yleensä ottaen kait jäänyt.

Ruohonleikkuu nyt tosin kevyempää, tuon ajettavan leikkurin myötä, mutta sillä ei pääse joka paikkaan ja käsin lykättävääkin käytettävä ojanpaikoissa ja muunlaisissa hankalimmissa kohdissa.

Ja sitten tämä harrastehomma! Aikaahan tässäkin kuluu ja vaikka tulos olisi kuinka tyhjänpäiväistä, saan ainakin elämääni täytettä istuessa koneen ääressä ja tallentaessa ajatuksia yhäkin. Toivorikkaana siihen, että saan näin toimia vielä hyvinkin pitkään. Liian komea sana tuo Pohdintoja. Tekemiseni pienessä mittakaavassa kait sitä kuitenkin? Saan joskus kuulla, ettei noita maahan pudonneita syksynlehtiä tarvitsisi haravoida ja että ne olisivat maassa kuin lannoitteena.

Mielestäni se on kuitenkin siisteyskysymyskin, miltä näyttäisikään rojuinen nurmikko ja päivittäin ikkunasta ulos katseltaessa? Kun jotakin toimin, olipa pientä työtä tai huvia, ymmärrän voivani paremmin, ja sehän se kait tärkeintä? P.P. (19981022)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 170)


171 Mitäs meistä sopeutumattomista

On sellaisia asioita joihin ei voi tahtoenkaan vaikuttaa, tarkoitan niitä, mitkä yksinolo tuottaa tullessansa. Ei siitä tiedä perheellinen, ei siitä tiedä yhteisön runsas kuluttaja. Voin vaan kertoa omasta kokemuksesta, ja miltä minusta itsestä tuntuu. Maailmahan ei pyöri meidän vähäisten voimasta, ei sitten alkuunkaan. Olemme ulottumatta oikeisiin sen takia, ettemme yltäneet yhteisiin aikanamme, ja silloin kun se olisi ollut tarpeellista. Kukaan ei saa syyttää ketään kohtalostaan. Kukaan ei saa syyttää siitä, ettemme kehittyneet ajan vaatimusten mukaisiksi, emme heiksi, jotka jaksoivat nähdä valon valona ja uskoivat menestymisensä puhkeavan kukkaansa enemmin tai myöhemmin.

Sopeutumattomuus on ihmisessä myötäsyntyisenä, ainakin se on käsitykseni. Jos emme näytä tahtovan käydä yhteisten ääreen, saamme kyllä pitää oman päämme. Sopeutumaton on jollakin tavalla olemisensa armoilla, hän kulkee tienvieruskaistoilla, varoen astelemasta yksillekään varpaille, saati sellaisille suurille. Kun itse pelkästi on, ei tule ongelmia, vaan heti kun joku toinen ajatuksinensa lähellä, ristiriitoja riittää. Kukaan ei toki ole ihan yksin.

Kaikille suotu arvoisensa lapsuus. Kaikilla ollut huolehtivat vanhemmat, ellei molempia, sitten kuitenkin ainakin toinen heistä.

Sopeutumattomuus lienee jonkunlaista kapinointia, kaikkea yliselittävyyttä vastaan. Ihminen, joka on kokenut, ettei häntä ymmärretty tarpeeksi, alkoi etsiä tietä, missä se olisi vähiten vaivannut. Näin ja vähä vähältä oltiinkin jo sopeutumattomuuden harjoitusleireillä, vaikka se tietenkin oli vastoin ihmisen itsensä havittelemaa hyvää.

Nyt ajatellaan jo toisella lailla. Nyt ajatellaan, olisipa ollut sellainen tosiystävä, joka kääntänyt päämme tajuamaan tällaisen olintavan vaarat ja vastukset. Yksinäisyydellä tarkoitetaan yleensä sitä, että asutaan yksin, ollaan pelkästi omassa seurassamme. Toisenlaatuistakin yksinäisyyttä löytyy. Sitä johon törmätään toistemme ohi kulkien. Kaikki eivät siedä sitä, että moititaan tarkoituksellisesti. Moititaan siitä, että elämme oletuksillamme ja joilla ei todellisuuspohjaa ensinkään.

Kuten käytäntö osoittaa, olemme helposti ulkona olomme oikeutetusta hyväksynnästä , ja mitä tulee toimintaamme nykyisessä elinpiirissämme. Elämme osin muistojemme tuomin ja suomin edellytyksin, ilman sitä läheisyydentuntua, jota ystävät ja kaverit toisivat tullessansa. Ei meillä helppoa ole. Ei sellaista suuntavaistoa, joka onneen johtaisi.

Aina on kiivettävä surujen verhoaidan rakosista valonsuuntaan, lähtien omahuonouden olemassaolon oikeutuksesta. Sanoisin, että yksinäinen on myös ja aina perustoiltaan sopeutumaton tahtomaan sitä hyvää, joka kuitenkin hänelle joka tapauksessa suotaisiin. Keinoja on jäänyt käyttämättä. Niitä ei siis ole osattu hyödyntää. Onko silloin ihme, jos joudumme erilaisten puoltemme puristukseen?

Ei sopeutumatonkaan ole pelkästi sivuun jäänyt, hänelläkin on ilonkohtansa, hänelläkin toisilta salatut mielihyvänsä. Koska elää pitää tavalla tai toisella, entinen hautautuu tulevien alle ja taakse, näin jaksaminen mahdollistuu.

Pitää turvautua ylhäällä olevien voimaan. Pitää koettaa nähdä se, mikä armolahjoina eteemme kannettua. Hyvää pitää toivoa toisille. Hyvää pitää toivoa myös itselleen. Ei ainainen vastarannan kiiski saa olla kukaan, ei hän, joka pyrkii määräämään asioitten kulkuja siellä ja täällä, koskaan sitä lopettamatta. Sopeutumaton on jollakin tavalla särkynyt astia, mikä sirpaleistansa yrittää koota vielä jotakin ehyempää, aina toki siinä onnistumatta.

Huominen on se ilon asia aina yhäkin uudelleen. Sen muistaen jaksaa jatkaa toivossa elämistä, mutta suuremmin meteliä pitämättä. Ainakaan töitään ei ole vara ruveta luettelemaan, on aina etevämpiä, on aina ahkerampia, eikä saa luulla enempää, mitä matalalla profiililla nähtynä tavoittaa. Toki hän, jolla on ollut ulkomuotokysymykset eduikseen ratkaistuina, hän saa huomioita sieltäkin, jonne rumannäköinen ei koskaan ylety. Joka väittää, ettei ulkomuoto mitään vaikuta, tulkoon minun juttusilleni, voin oikaista virhekäsityksiään. Ystävyyttäni ei kukaan koskaan ole perännyt. Minulle ei ole tultu sanomaan, sinä olet tykätty ihminen, jaksa vaan nähdä tarpeellisuutesi ja tärkeytesi. -Näin ei koskaan! Silti olen hakeutunut jollakin tapaa ihmisten tietoisuuteen, ehkäpä juuri jutteluhaluni innostamana, ja sen suomin valtuuksin sinnekin, jonne en muuten ikimaailmassa ylettynyt.

Tiedän, että toisissa ihmisissä on voimavara. Toisessa ihmisessä oleva inhimillisyys lujittaa omaakin itsetuntoa, ei vaan pysty vaikuttamaan jatkuvakestoisesti vuodesta vuoteen. Lupauksia voi jokainen tehdä. Sellaisiakin, että elän tästä lähin oikein ja harkitsevasti, mitä ei kuitenkaan jaksa täyttää ja pitää koskaan kirkkaana mielessänsä.

Eristyneenäkin olemme ihmisiä. Ihmisiä, jotka odottavat omaa hyväksyntäänsä sieltä, mihin elämässään sitoutuneet perheenjäsenenä tai muuten.

Valo tulee ihmisille ylhäältä, tarkoitan henkistä valoa, ja joka tärkeintä mielessä pitäen ohjeita ja säännöksiä. En minä tuollaisia vastaan ole koskaan käynyt, en ainakaan tietoisesti. Vaikka tässä mitättömiä ollaankin, kuullaan silti niitä tahoja, mistä kaikki hyvä on lähtöisin. Sopeutuvuus on vaikea ala opiskeltunakin. Sitäkoulua saa suorittaa koko ikänsä, eikä valmista silti koskaan. Herätytään silti tietämään erilaisten olosuhteitten mahdollisuus, koska laaja-alaisemman tuntemus helpottaa käyttäytymismallina sekin. Ajatelkoot ihmiset minusta vaikka sitten mitä, kuljen vaistoni varassa päivästä toiseen ja nämä kirjoitellen ylösmerkinnät olkoot kuin kuohu elonveneen peräaallokossa. Itseasiassa olosuhteeni ovat ihan hyvät, olematta siltikään aina täysin tyydyttävät. P.P. (19981022)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 171)


172 Joskus ajatellaan näinkin...

Hiljainen alistuminen on aralle ominaista. -Ei se ole vapaata tahtoa, ei tyytymistä oleviin. - Mutta näin vain aina tapahtuu, ja kaikesta huolimatta. Erehtynyt saa kokea kaipuuta, hän saa tuntea sydämellään, ei siltikään todellisuudessa, ei arkensa piirissä.

Tällaista asennetta ihmetellään, - eihän kukaan sillä tavalla... ja vieläpä mieluusti. Sanotaan tuota vaikkapa ajan alistetuksi ja syyllisyydentunteeksi toisia parempiosaisia kohtaan. Ihmisen tie voi olla yksinkertaisen selkeä, ja kuitenkin perusteiltaan sykeröistä, ajan ja paikankin suhteen. Mitä tällä tarkoittanenkaan, kuvittelen eritteleväni omia kokemuksiani, näin selittäessäni.

Kuka yrittää selvitä huomisensa haasteista eheytyvin mielin, saakoon sanoa jotakin siitä, mitä tuntee omassa sisällänsä. Yksinäisellä on monenlaisia pelkoja. Hänelle saattaa tulla tuokioita kiusallisten kanssa, eikä aina näe edemmäksi etuisuuk-siansakaan. Olemalla ainoa tiellänsä, orpoutuu helposti. Kerää kokemuksia kainaloonsa ilman, että siihen kukaan huomiota kiinnittäisi.

Aistit toimivat näinkin olemattomissa yhteyksissä ja asetelmissa, mitä minunkin suhteen, nyt ja aina. Monella meistä on haparointia olemisensa aallokoissa, sitä turhautumista joka kumoaa onnitumisia, joka tiukkaa hermojamme hiljaisuuden harituksin.

Elämä on muotoutunut hyvin vähäisten asetusten olotilaksi. Tunnepeitto ohuena, melkein seitinlaisena, löytämättä siitä tarmokkuutta ja räväkkyyttä tippaakaan.

On ollut pakko yrittää selitellä syitänsä, hakea hukattua luontevuuttaan kaikin keinoin ja oletuksin. -Tarpeetonta! sanoo moni. -Hullujako edes yrität selittää sitä, minkä huonouttasi kadottanut! -Siinä pelossa tuokin puhepuoli näivettynyt, surkastuneeksi tyhjän hymistelyksi, vaikka se aikanaan apua toikin, ainakin luullusti......

Eläkeläiselle on tietysti annettava asioita anteeksi jo senkin tähden, että jäsenensä jäykistyneet kilpailemattomaan kuntoon, josta vaivasta kärsivät melkein monet vuosienkahmijat täällä, ja myös muualla. Kun ei olla enää työssä sen oikeassa merkityksessä, annettakoon meille harrastusmahdollisuuksia, kuin kompensaatioina.

Tukeutumisia ihan jokainen ihminen tarvitsee. -Ellei sitä ääneen myönnä, kuitenkin jokatapauksessa näin on.

-Että uskaltaa nähdä puutteensa voittoina, olisi monenkin portin ja veräjän aukaisijana verraton lahja. Miksi esimerkiksi minä tahdon aina jäyhäkin löytää jotakin uutta itsestäni, vaikken varmastikaan enää mitenkään voisi kehittyä, saada kahmittua karsinaani eduiksi laskettavia ominaisuuksia.

-Itsesuojeluvaistoa! Sanoisin... On odotettava tulevaa päivää kamuna, ja joka selventää taas hiukan aiemmin huiskittuja lokeroihinsa, eikä pelkästi mätkilytä mörköjä kompastelujen aihioiksi ihmiselle, tällaiselle täkinrypyltäjälle.

Hauskanasetelmiakin tietysti löytyy, ja niinhän pitääkin, -olkoonkin, että harvemmin nauru olemusta puistelee, röhönaurusta puhumaltakaan.

Kun tällälailla vailla johdonmukaisuuksia kirjoittelee, asioista tulee vaikeaselkoisia ja juonellaan jäsentämättömiä, kuitenkin se on ihmistä itseänsä, hänen näköistään, hänen käsialaansa silti. P.P. (19981022)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 172)


173 Ihminen ilon tyyssijaksi

Ilohan se ensimmäinen reaktio ja kaiken ikävänkin jälkeen. Niin pitää olla, vaikka muulta tuntuisikin. Ilon kokee aamulla silmänsä aukaistuaan. Ilo on odottamassa myös pitkin päivää. Kukaan ei tiedä parempaa rentoutumiskeinoa kuin ilo.

Sen saadakseen tarvitsee vaan olla avoin vaikutteille. Luulen jonkun kysyvän, ettäkö sitä aina ja kaikessa? Totta! ilohan meitä pitää pystyssä joka hetki. Iloa saa ilmaiseksi myös kavereilta, tai jos sellaisia ei ole, ympäröivältä luonnolta.

Se, että joskus kiukutellaan, olkoonkin ohimenevää, eikä saa surra ilon hetkellistä poissaoloa, sillä kyllä se taasen kurkistaa jostakin, meitä lohduttaakseen. Joskus huumori menee niinkin pitkälle, että on tosi paha olla ja tuntuu kuin ei saisi ilmaa hengittääkseen, sellaista iloa pitää siis hieman jopa pelätä.

Ennen vanhaan kun tuli kaverien kanssa enemmän oltua, tuli noita ylisuuria riemunhetkiä ja jotka ravistelivat mieltä useita tunteja, jopa päiväkausia. Tilannekomiikaksihan kait tuota mainitaan. Oikein sattuvissa tapauksissa homma kehittyy kaikenaikaa ja arvaamattomastikin. Siinä se huumorin juju taitaakin olla, ettei sitä voi ennustaa? Ajatelkaapa vaikka minua. Näytän ruman totiselta ja rostannäköinenhän olenkin, mutta se ei merkitse, että sitä aina sisäisesti tuntien. Ei sitten alkuunkaan!!

Arkipäivät kyllä mieltyvät hieman samanlaisena mössönä ja jota eivät ilot aina pääse yllättämään, kuitenkin ilo on siinä olkapään takana, (tosin kuvitellusti) mutta kumminkin. Sinulla on ilo! Minulla on ilo! Ja meillä kaikilla on iloinen mieli kullakin. Toiset näyttävät sen repäisevästi, jopa räyhähtäen ja me muut voimme enemmän kuin salailoita. Suotakoon kullekin oma luontevin keinovalikoimansa.

Lapsi laitetaan alkuunkin ilolla ja mikäli kirjoihin on uskomista? Jokainen ei saata toiselleen iloa tuottaa, mutta ei se kumoa ilon olemassaoloa. Ihminen on mukautuvainen ja jopa laidasta laitaan sittenkin.

Voi kyllä sattua niinkin, että ilo saa sordinoidun luonteen, (siis ei kaiu kauas) ja kuitenkaan sitä ei saisi lopetetuksi tykilläkään, pienemmistä aseista puhumattakaan. Iloitaan ensiksi itsestämme, olemmehan ainoa Iäisemme täällä Telluksellamme. Mutta erilaisuus on rikkaus ja mitä enemmän sekaudumme toistemme lomiin. Ikääntyessä tulee monenkinlaista haittaa kommunikointeihin. Kuulo saattaa huonontua. Näkö heikentyä. Kulumavaivat lisääntyä. Sisäelimetkin konstailuihin taipuvaisina ja silti ilo pystyy kehittymään, ja kuin tyhjästä ikään?

Jankutan nyt tästä ilosta liuskan verran. On se sen arvoinen tapahtuma meissä, kuin muissakin. Ilon avulla on lähdetty roimasti töihin. Ilon avulla on useasti myös sodittu, (joka ei kyllä itsessään ilosta muistuta). Huoleton on hevoseton poika, sanotaan. Ellemme satu muistamaan pöhköyttämme ilon olemusta, kysytään siitä kavereiltamme, sillä yhtä aikaa se ei ole milloinkaan poissa näkyvistä.

Muunkinlaista hartautta tosin tarvitaan, kuin pelkkää iloa, mutta lääkkeenä se on vertaansa vailla, tuon uskallan minäkin vähäinen todistaa. Ilo on myös kuuluvaa, eivätkä estot jaksa sitä jarruttaa. Oli ilo tehdä tätä, mutta silti piste! P.P. (19981023)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 173)


174 Omuutensa häpeämisestä

Kuka ei joskus häpeäisi omia toimiansa, tai toimettomuuttaan? Ei aina jaksa nähdä itseään sellaisessa valossa, missä mieluiten päiväänsä paistattelisi. Paljoahan ei tarvita, kun jo itseluottamus tiessään ja katumisenharjoitus täydessä käynnissä.

Usein kaikki tuollainen on turhaa ja jopa sairasta. Meidät on luotu tänne hyvässä tarkoituksessa ja tekemään hyviä tekoja, seikka; mitä ei pitäisi koskaan unohtaa.

Mutta surunalhomme vaatii joskus joutua kiirastuleensa, eikä niillä tuntemuksilla naurua ja iloa itselle saada. Epäonnistuminen yleensä saa meidät jo häpeämään, ja useasti käytyään madaltaa sietämisen kynnystä entisestään.

Itselle tulleista häpeäntunteista mainitsisin tuon, kyvyttömyyden osallistua yhteisiin rientoihin luontevasti. Olen ollut häissä ja hautajaisissa, kuin maani myynyt. Eikä sille löytynyt muita vaihtoehtoja? Eristyneestä paikastani katsellut, miten toiset seurustelleet, eikä se tietysti rinnassa röyheyttä nostattanut, päinvastoin. Veroilmoitusten täyttö oli yksi vaikea toimenpide, koska en osannut sitä paremmin tehdä, enkä ilennyt liioin toisiltakaan ruveta kyselemään. Kukaan ei tiedä miten kiusaantunut olin yksinäisyyden pelkoineni. Valitin jo Äidin eläessä, etten kykene lähtemään edes kylään, saati, että jotkut olisivat minua muuten huomioineet.

Ei aina ole vaikeaa hyväksyä omia toimiansa. Esimerkiksi, kun väsäsin nuotteja, tykkäsin puuhasta todella. Laulunsanojen värkkäyskin sai mielen tyytyväiseksi ja muunkinlainen kirjoitteluntapainen viihdytti mukavasti mieltä. Konstisuus liittyykin toisten ihmisten kohtaamisiin, tai niitten ulkopuolelle jäämisiin. Varsinainen vähyydenmitta kait käsittämisen hajanaisuus, se kiusallinen tilanne, missä toinen sanoo; ei se juttu noin ollut! Siinä sitä sitten tukaloitsee kaikkea erheittensä määrää, kuin tulematonta hyväksyntääkin.

Ja onhan ollut toki sellaisiakin juttuja, missä todella tukkeutu niitten tapahtuessa, toki ei tarpeellista enää kaivella kaikkea esiin ja onneksi se ehkä unohtunutkin monien mielistä. Arka ja väistelevä ihminen ei ole yhdenkään tavoite täällä, mutta niin vain tässä tuntui ainakin itselle käyneen. Eikä tuota kestävää kannustajaa tainnut koskaan ollakaan, vaikka sitä sydämestään joskus toivonut? Huteraksi olen oloni useinkin tuntenut, sellaiseksi nuoraltani tipahtajaksi. Kun esiintymiskykyä ei ole, eikä ollut, miten kukkuloillaan kiekuillutkaan, saati ansiostaan palkintoja napsinut? Toiset osaavat! Minä en!!!!!

Siltikin kokee hienoista onnistumisentunnetta ja jostakin selittämättömästä syystä?

Kait se on kuitenkin tuo taivaanisä, joka alas katsellessaan huomaaja tietää kaiken, antaen jatkokestoa pienin ripauksin ja jonka avulla päivästä toiseen hivuttaudutaan. Uskonasiat pidän kyllä oman hiljaisuuteni hallussa, enkä ole edes kelvollinen kysymyksiin vastaamaankaan, sen verran koen loukanneeni tuota yleistäkin ilmapiiriä, riitaisuuksieni rähinöinnein. Omavähyys siis vaatii aina ja yhäkin veronsa. Sen maksattaminen tuskin loppuu ennen elonillan saapumista? Omuudenhäpeämistä on, mutta kivojenkokemuksiakin. Odotan elonillalta myös mukavia. P.P. (19981023)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 174)


175 Itseruodintaa

Olen ruotinut itseäni lähes koko ikäni. Enhän ole jaksanut elää kelvosti, en niin, kuin toiset olisivat odottaneet. Syynä on omankurin puute. Omanajan tarve ja paljon muutakin, josta en saa selvää? Nuoresta saakka olen kokenut määrätynlaista väsymystä, perustoiltaan epämääräistä ja kestoa kuluttavaa. Ja todellisia haittojakaan ei ole puuttunut, sen selittävät myöhemmin tulleet leikkaukset sun muut yhäkin selvitystään odottavat toimet sillä suunnalla. Tiedän, ettei minua ole yritetty pakottaa mihinkään ruotuun suoranaisesti, siltikin olen tuntenut tarvetta selittää, olla yhteydessä toisiin. Kaikesta tästä ja hermostumisesta tuli sellainen pätemättömyydentunne, josta en eroon ikänäni päässyt.

Olin toki talon töissä kuten toisetkin. Puuhasin sen minkä voimillani ylsin ja joskus enemmänkin, ehkäpä se osaltaan rujoutti heikkoa kroppaa niin, etten myöhemminkään aivan normaalisti edistynyt. Niin kauan kun olen kirjoitellut asioistani, olen myös maininnut tuosta itseni sätinnästä ja kaikille joille kirjoittamiani antanut, he huomanneet tuon piirteen olennassani. Ei se ole itsesääliä. Ei tarvetta tulla leimatuksi. Aina olen pyrkinyt tulemaan omillani toimeen, Aina tuntenut suurta tyydytystä siitä, että pysynyt jaloillani, vaikka sitten hieman henkisin onnahtein.

Viimeisen sanan sanoja olen myöskin ja kun mieltä riipoo, soitan suutani ihan liikaa ja näin olen saanutkin riitaisen maineen. Eihän toki se mikään haluttu maine ole ollut, päinvastoin, sitä on ollut pakko hävetä. Kenellekään en ole tarkoittanut toivoa huonoa, mutta siitähän se kait näyttänyt jollakin tapaa ulkopuolelta. Ristiriitoja tuskin olisi nimeksikään, jos minä pitäisin suutani supummassa. Minulla on ollut myös sellaisia asioita, joista en ole voinut edes puhua kenellekään ja on niitä toki toisillakin, mutta kun olen arka ja saamaton, ne jääneet tunnolle taakaksi.

Nuorena kiinnostukseni kohteet olivat kuin toisillakin, mutta vanhempana ajattelin ja jopa toiminkin ajattelemattomasti ja joista sai sitten maksaa nolouksien tuntein ja kaikin mahdollisin harmein muutenkin. Se, etteikö tuollaisista olisi tarvinnut välittää; älkää selittäkö moista minulle! Virhe tehtynä on ja pysyy! Yritin kyllä etsiä mahdollisuutta kulloistenkin kohdilla, vaan en sitä aina saanut ja jos sainkin, sotkin piuhojani yhäkin lisää? Tuo hankala mielenlaatuni oli silloin nuorempanakin, taakkana itselleni ja myös toisille. Äitikin sai usein huonosta tuulestani osansa ja hän jos kuka oli syytön mihinkään, meidän lastensa suhteen. Äiti huolehti jokaisesta tasapuolisesti. Äiti olisi halunnut meille jokaiselle onnea ja sopusointuista elämää ja kait toiset tunsivatkin tuollaisen auttavan kohdallansa ja toki minäkin hyödyin laillani, vaikka en sitä ehkä sillä hetkellä juuri tajunnutkaan?

Neuvoja on tullut vierailta kuin tutuiltakin, läheisiin asti. Jos tekisit näin ja näin, et kokisi itseäsi yhtään erilaiseksi. Olin huono-oppinen koulussa ja tästäpä monissa kirjoitelmissani jo juttua pitänyt. Mikä sellaiseen perimmäisenä syynä, siitä toiset tehkööt tarkemmat johtopäätökset. Mielenkipeää olen tuntenut tosi hankalinakin vaiheina ja aina selvinnyt, toki hieman siipirikkona ollen rannalle. P.P. (19981023)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 175)


176 Ajattelun ja sanan vapaudesta

On ihanteellista olla sellaisessa yhteiskunnassa, jossa saa ilmaista mielipiteensä, niin kuin sen itse kohdallaan tuntee. Ei tarvitse pelätä mitään, eikä ketään. Järjellisyys siltikin ohjenuoranaan, koska ystävät kaikkoavat katkeramielisen läheltä. Tämä kaikki sanavapaudesta... Ajattelunvapauttahan ei voitaisikaan estää, koska kaikki päässä liikkuva muilta salaista ja tietämätöntä. Useinhan on kuitenkin niin, että mitä ajatellaan, siitä myös puhutaan. Alkusysäys saattaa asioita teonasteelle, monien vaiheitten jälkeen.

Etenkin vanhemmilta ihmisiltä jää käytännönomaiset vähemmälle, ja he viihtyvät monesti muistojensa parissa. On mistä ottaa... Kun nuoresta saakka ajatuksia päässä liikkunut ja ne kertautumalla yhäkin lisääntyneet, voi niitä elää uudelleen ja uudelleen... Jos ihmisellä olisi ollut vaan pelkästi työnpuurtamista, eikä aikaa ajatuksilleen, hän olisi näivettynyt pelkäksi robotiksi roolissansa.

Mutta ajatellahan olemme aina saaneet. Niitten pohjalta kaikki toimet suunnitella. Ollen itsenäisiä kaikin tavoin.

Rikkaushan mielenvapaus on. Joissakin diktatuureissa ei saanut arvostella olemassa olevaa järjestelmää, ja jos niin teki, äkisti tiilenpäitä lukemaanhan joutui. Heikko sellainen systeemi mikä ei arvosteluansa kestä. Tätä kaikkea pitää tutkailla itse mielessänsä.

Nykyisin suljettu yhteiskunta olisi toki melkein jopa mahdotonkin. Niin pitkälle kaikenlainen tietojenkulku edennyt, ja atk-aika vapauttanut ihmiset käsittämään vapaan tiedonkulun merkityksiä. Yksi suljetuimmista valtioista lienee Pohjois-Korea. Maa, jossa eristyneet ihmiset näkevät nälkää. Missä ulkoyhteyksiä rajoitetaan, minkä ehditään.

Siellä ei ajattelunkaan vapautta voida ja edes haluta päästää vaikuttamaan, onhan diktatoriset raamitukset tällaiselle esteenä.

Liika vapaus voi tuoda yksityiselle ihmisellekin pulmia, sen kohdistuessa tunteitten tulkintoihin, kuin myös toisen kanssa harjoitettuun muuhunkin yhteyteen, kuten Bill Clintonin tapaus osoittaa. Hän ei olisi varmasti toiminut, kuten toimi, jos olisi ajatellut asioita oman turvallisuutensa tiimoilta, siis siten, että välttänyt sekoilua nuoreen harjoittelijatyttöön presidentin virka-asunnossa, ja jopa virka-aikanakin.

Monet meistä ovat erehtyneet sotkemaan mielenpyörteensä sellaisiin yhteyksiin, josta vaan pelkkää harmia seurauksenaan. Ei tarvitse ruveta yksilöimään asioita, mutta kukin tietää löytävänsä näitä puolia muistoistaan ja mielestänsä. Siis ajattelu ääneen voikin tuoda ihmisen eteen vääriä odotuksia, vääriä mielikuvia tulevaisuudesta. Luvallisuus saatetaan käsittää provokaatioksi toiselta suunnalta. Voidaan olettaa jonkun ihmisen olevan pakkomielteittensä vietävänä, eikä sitä tahdota toisaalla katsoa sietävin mielin ja silmin. Järkevyyttä oletetaan olevan silloinkin kun tunne tunkee siksi ensimmäiseksi objektiksi. Ei tunne anna rauhaa mielelle, jos sitä yritetään sulkea häkkeihin, rajoittaa sen leiskuntaa, sen kaikkivoipuutta. Pidä itsesi ihmisenä! Tuo toivotus lausutaan useinkin kaverista erottaessa. Hyväähän me toisistamme yleensäkin ajattelemme, heistäkin, jotka eivät malliamme hyväksyneet.

Tiedettäessä, että erilaisuus on rikkaus, voi kukin päätellä tykönänsä, mitä tekee, ja mitä jättää tekemättä. Kun erehtyminen kuitenkin mahdollista, sekin pitää ottaa huomioon elämänpolkuja taivaltaessaan.

Rajoitteisena meistä monet itseään pitävät. Ei sellaisina, joille aukeaisivat melkein, taivaanääret... Hyvillään pitäisi osata olla vähistäkin, eihän jokaiselle tule eteen sellaisia tilanteita, että toiset palvelisivat pelkästä palvelemisen halusta. Meitä ymmärretään silti tavalla tai toisella. On myös keinoja ottaa tuosta selvää. Voidaan lisätä ystävällistä mieltä, ja jonka tiedetään avittavan yhteisön ymmärtämykseen jokaisen kyseisen ihmisen kohdalla.

Siis ajattelunvapautta on ja sitä pitääkin olla. Tekemisenvapaus sekin lähtökohdiltaan yksilöpainotteisena. Jokaiselle hyvinvointi on päätavoiteena, jokainen haluaa vaikuttaa ainakin välillisesti kohtaloonsa läheistensä kautta.

Ellei meillä ole ketään, joka pyyntöjämme kuuntelisi, voitaisiin jäädä pohtimaan sitä, onko meillä tuota edellä mainittua ajattelunvapauttakaan?

Terve mieli tarvitsee ympäristönsä tuen, jos sitten mikään, hyväksyntää eivät kaikki haluamiset toki voi saada, sen tietäen, sitä sietäen. Orpoudentunne on usein omatekemää, eihän siitä voisi edes halutenkaan ketään syyttää.

Useat meistä ovat voineet toteuttaa harrasteissaan sitä puolta itsessään, jonka tärkeäksi olemisille todenneet. Eikä kukaan ole tullut kieltämään, ettei niin olisi saanut tehdä, pikemminkin kannustaneet yrittämään yhäkin edelleen samaa. On turvaa tuovaa tietää että eletään jonkinlaisissa sidoksissa läheisiimme, ja ystäviin ylipäänsä. On myös rakentavaa kuulla erilaisia mielipiteitä joka suunnan asioista, ja mistä yksin ei voisi edes rakentaa mielipidettä.

Me tänne syntyneet lähdemme joskus myös täältä pois, se on selviö alusta alkaen. Toivoisimme sen tähden, ettei muistomme olisi kovin kolea, ei halveksittava, mitä emme toki siinä tilanteessa enää voisi edes kontrolloida.

Nyt eletään tätä päivää. Nyt ollaan sellaisia kuin olemme. Ellei se kelpaa jokaiselle, mitäpä sille sitten voisikaan? Väkisinhän ei kukaan voi vaikuttaa, ei tehdä urotöitä yhteisön etu mielessään, ja jos siitä irti pyydetään ja käsketään olemaan. Alkulaatumme tuskin itsemme valitsemaa, mutta myöhempi kehitys omissa hyppysissämme. P.P. (19981023)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 176)


177 Riippuvuuksista

Koska olemme riippuvaisia ihan jokainen, siitä voi kyllä ottaa asian puheeksi.

Ensin sitä äitiemme rinnoilla, sen jälkeen kouluikäisinä vanhemmistamme yhäkin. Tullessa hieman ikää lisää, löydämme uusia riippuvuussuhteita, niin hyvässä kuin pahassakin. Ihastumme toiseen sukupuoleen ja näin riippuvuutta syntyy sellaisestakin. Rakastuminen yksi riippuvuuden esimerkistä ja perheen perustaminenkaan ei riippuvuudesta ihmistä irti saa. On monenlaista nojailua ja sinne sun tänne. Tulee tupakointi, jos sellaiselle altis. Tulee alkoholi, mikä voi sekin johtaa arvaamattomiin riippuvuuksiin. Nykyisin vielä huumeet, kaikkine monine vaihtoehtoineen. Että kuka keksii suojautua noilta, säästyneekin jo paljolta huolelta.

Ihmisten yhdessäolo on kovin hyväksyttävä tarttumisen muoto ja luonnollistakin elämän jatkumisen kannalta. Sitten voi käydä niin, että jotkut viihdepelit kaappaavat harrastajansa kynsiinsä. Ja kaikesta mistä tulee tapa, siinä vaaransa joutua myös koukkuun. Tarkkailemalla itseänsä riippuvuuksiin alistujana, saa jo paremman selvän sen vaaroista. Ulkoilusta voi tulla riippuvaiseksi ja itserääkistä pahimmoillaan. Rajanveto hyvän toiminnan ja ylimenevän on toki aina olemassa, mutta asiassa sisällä ollessaan ei kontrolli enää tajua vaaroja ja mitkä aiheutuvat, olennaisen pimittymisestä.

Jos kiintyy toiseen ihmiseen vahvasti, sitä voidaan kutsua pakkomielteeksi, muta jos kaksi ihmistä tekee sitä vuorovaikutteisesti, se onkin hyväksyttävää? Näin asioilla onkin kaksi puoltaja lähes aina. Tapa voi olla aluksi ihan vaatimatonta luokkaa ja siitä se sitten vaan paisuu, jopa joskus ylikäymättömäksi haitaksi, ihan mielen väsymiseen saakka. Koska emme ole toistemme tuntijoita, ei meillä ole lääkettäkään ja millä haitat ilmaan haihtuisivat. Mielteet eivät pysy yksin omina tietoinamme, vaan niistä juorutaan, naisten kuin miestenkin keskuudessa.

Ei ole kivaa kokea syyllisyyttä, ei ainakaan sellaisessa, missä oman toiminnan tävtäntöönpanijana ihmisen itsensä paras. Se koskee ja kun ei saa edes selittää syitään, niin vieläkin kovemmin...

Kunnianhimo saa myös ihmisen riippuvaiseksi ja tarpeen pystyä näyttämään totuuttakin enemmän siltä, mikä vain unelmissaan toteutuskelpoista. Poliitikoista sen hyvin huomaa. Kun on saanut maistaa vallasta, ei siitä kirveellä uhatenkaan luopuisi? Ja eikö tuollainen ole riippuvuutta siinä selvimmässä muodossaan? Siis emme ole irti riippuvuuksista koko elomme aikana. Emmekä saa luulla, että omaamme jonkun yliluonnollisen voiman ja joka pitää meidät tuosta haitasta erillään.

Pahoista riippuvuuksista kyllä pyritään eroon. On kaikenlaista konsulttia ja poppaukkoa, jotka selittävät, että Teepä Näin! Ja Näin! olet vapaa entisestä kiusastasi!

Hyvähän se, että yritetään ehkä. Mutta on toisenkinlaisia tuloksia, niitä surkeita, mitkä auttavat harrastajansa ihan kirjaimellisesti ojasta allikkoon. Emmehän kukaan haluaisi itsellemme pahaa, emme toki toisillemmekaan ja siltikin uhan alla ollaan? Usko oikeaan auttaa sekin, mutta oltaisiin varovaisia paranemisestamme? P.P. (19981024)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 177)


178 Toisten huoli, minunkin huoli

Jos jollakin läheiselläni on huolia, niitä myös minulla. Sen verran herkkä ihminen tässä olen. En tiedä haittaako tuo yleensä muita, mutta itselleni se on tosiasia ilman muuta. Tarvitsisin rauhaa ja tasaista matkantekoa, jos tuota ei ole, horjun jo perustoiltani. -Hullua! Sanoisivat monet, miksi kiihtyisi siitä, että toista kiusaa jokin asia ja mikä kuitenkin ajankanssa korjautuva Tämä huolen tunteminen on osa minua ihmisenä. En ole sellaista mielenlaatua halunnut, en ehdottomasti!

Jo silloin kun elettiin vielä Äidin aikaa, huolehdin myös hänen asioistaan ja huolistansa. Olipa hän illalla pitkään ulkona, ulkohuoneessa, kuuntelin milloin palaaja vasta sen jälkeen rauhoituin nukkumaan. Samaa koin velimiehenkin viipyessä jossakin pitempään. Mielikuvitukseni loihti kaikenlaisia kauhukuvia siitä, että on tullut sairauskohtaus tai jotakin muuta.

Yleensä huoli toisista lienee oman avuttomuuteni mitta. Sellainen syyllistäjä, joka tallaa allensa ja mistä ei keinoa irtipäästä. Olen sanonut sen monta kertaa, etten yksin olisi osannut hoitaa tätä meidänkään taloutta, mutta kun oli vahvempia paikalla, homma joten kuten hoitui. Koin jo nuorena vähäpätöisyyteni, olihan talolla velkaa ja muutenkin ahdistavat olosuhteet. Me elimme silloin hyvin niukin rahavaroin, eikä vuosikausiin minkäänlaista kevennystä ollut odotettavissa.

Kuitenkin aina jotenkin selvittiin, mihin en toki silloin aina uskonut. Ja kun velat olivat poismaksetut, alkoi nähdä joskus hieman rahaakin ja tuohan johtui meijeriin maidon toimittamisesta. Elettiin kuin kuka hyvänsä pienviljelijä perhe ja vaikka minä vanhana poikana pysyinkin ja niin myös nuorin veli, saatiin silti hommat luistamaan kohtuusti. Ellei veljeni olisi ollut niin monitoiminen, minulle olisi käynyt varmaan heikommasti.

Olenhan vailla kaikkia noita kädentaitoja, ainakin luulen niin? En kyllä jaksanut edes moisia yrittääkään, sen verran mitätöntä jälkeä sain aikaan. Olen touhunnut harrasteitten saroilla sen sijaan paljon, jopa tolkuttomastikin joskus. Hutilointiahan se puuhani monasti oli, en vaan osannut jättää tekemättä. Määriä kyllä karttui, mutta laadusta ei enemmän hurrailtu, sen verran yksinkertaisin kuvioin noissa mentiin. Ja milloin minkäkinlaista tarkoitushakua yriteltiin. Ja kun saatiin ensimmäinen moottorisaha, lähdettiin niiltä seisomilta hankehommiin. Oltiin ja tehtiinhän sitä aikansa, mutta sitten pomo sanoi, ettei enää hommia löydy, joten kotiin kipinkapin kaikkine kalustoinemme.

Mutta olihan meillä omia metsähommia ja naapuritkin tarvitsivat puittensa kaatajia ja siihen tuolloinen sahamme hyvin sopikin, ei sillä karsia edes mitenkään olisi voinutkaan. Samainen ensimmäinen saha laittoi vasemman korvan soimaan ja sitä vinkunaa olen saanut kuunnella jo hyvän matkaa, toista matkaa; enkä koskaan siitä enää eroon pääse. Nyt toki molemmat korvat vinkuvat tuon tinnituksen takia. Huolia pitäisi kestää omissa kuin toistenkin vaikeuksissa, ja rauhallisena yhä. P.P. (19981025)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 178)


179 En ole miehen malli

Meikäläistä ei ole tarkoitettu ihmiseksi, jonka toimia lähdettäisiin kopioimaan. En kelpaisi muuksi kuin huonoksi esimerkiksi siitä, etten ole tavoittanut päämääriäni, enkä yltänyt siihen vähimpäänkään ja josta tyytyväisyys omiin toimiin alkaisi.

Kuitenkin minullakin on omat etuiset olemiseni, sillä tiedän kuinka harrasteet antavat kohdalle sattuessaan luottamusta johonkin korkeampaan voimaan ja että sen tietäen jaksaa yhä päivästä toiseen, surematta aivan parhaitten käytöstä poisjääntiä.

Sen tajusi jo lapsena. Minulta puuttui kaikkinainen kätevyys. Elin enemmän ajatuksieni parissa ja sahat ja höylät pysyivät kutakuinkin vieraina, mitä nyt koulussa jotakin pientä käsityötunnilla näpräsin.

Arpiais-Heikkihän sen pitkän höylänkin pohjan omalla höylällään oikaisi, kun huomasi, ettei minusta sellaiseen ollut. Ne olivat vähäisiä, ne käsityötunnilla tekemäni puutyöt? Joku puunkappale jossa etusivu viistoja mihin olisi saanut taskukellon yönajaksi naulastaan riippumaan. Sitten pitkäjalkainen kukkateline, joka kait suurin tekemäni kaiken kaikkiaan? Toinen kukkateline oli sellainen matala ja jonka päälaudoissa oli muutama vintelillä tehty reikä ja ympärille laitetut listat pitivät hökötystä koossa.

Oli vielä ehkäpä jotakin muutakin, mutta ei tällä erää tule mieleen? Läksyt jäivät kotona lukematta, enkä vuottenkaan myötä ahkerammaksi yltänyt, mitä hieman mittausoppi alkoi kiinnostaa, mutta eihän opettaja enää minulta mitään kysynyt, koska en ennenkään mitään tiennyt. Välitunnilla olin kyllä pesäpallossa mukana ja kivalta tuntui, etenkin silloin kun tulivat nuo onttosisuksiset mailat käyttöön.

Sain tosiaankin sattumaan mailalla palloon, se antoi kivan mielenvireen. Koululla oli myös jonkunlaiset urheilukokeet, ainakin piti vetää neljä kertaa leukaa, se hoitui myös minulta, oli muitakin lajeja ja kaikista luulen selvinneeni kohtuullisesti. Inttihommiin jouduin kahdeksantoistavuotiaana. Ja koska Suomi oli sodassa, en tiennyt koska kotiin palattaisiin, eikä sitä silloin tullut edes ajatelleeksi. Alokasaika Rankinssa, sen jälkeen Vanhankylänmaahan, josta sitten 1944 keväällä Suursaareen.

Saaressa kun oltiin, ei pitkiä marsseja voitu edes järjestää, sen sijaan suljettua järjestystä senkin edestä. Olalle vie komentoja! Jalalle vie ja taakse poistu, sun muita äksiisiperäisiä kiljahduksia ilma sakeanaan. Minusta tehtiin sotilasta, kuten toisistakin äkkinäisistä. Ei tullut aliupseeria, ei mitään ihanne sotilasta, silti palveluhaluinen poika kaikkine puutteinensa, siellä keskivertuudessa.

Suursaaressa jouduttiin kaikkein lähenpää maistelemaan sodan ääniä ja pauketta, Saksalaisten noustessa maihin ja mihin Suomalaiset eivät suostuneet ilman tappelusta. Olin raskaalla heittimellä apusuuntaajana ja taisinhan pyrkiä myös laukaisemaan heittimen ja silloin, kun suuntaushommia ei ollut. Pelkäsinhän toki tuolloin, mutta toisekseen meidän kahinamme oli niin lyhyt,ettei suurempaa väistymisenhalua ilmennyt. Ehkäpä suunnitellun vastahyökkäyksen peruuntumisen koki jotenkin pienenä pettymyksenä ja kuitenkin se oli säästöä meille kaiken kaikkiansa? P.P. (19981025)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 179)


180 Ihmiset ovat erilaisia

koska ihmiset ovat erilaisia ulkonäöltään, kuin myös mielensä puolelta, ei aina voisi tullakaan sopua, sinä yhtenä ja kestävänä. Piirteet, mitkä kukin syntymässä saanut, ovat lahjaa ja sen tähden myös hyväksyttäviä. Kateellisuus siitä, että tuo toinen on onnistuneempi, voitaisiin heittää romukoppaan. Ja mistä edes tiedämme sitäkään, näemmekö just tarkalleen edes yleisesti otettaviakaan? Henkiset ominaisuudet eroavat vielä enemmän toisistaan, kuin ruumiilliset - keholliset.

Me tykkäämme eri asioista. Me hakeudumme monenmoiseen seuraan ja sen tähden ympäristömme yksi tärkeistä kasvattajistamme. Seura tekee kaltaisekseen! Ja näinhän se suuressa määrin onkin, silti oma panos tuossa kuitenkin ihmistä radalleen edelleen ohjaamassa. Meillä on haaveemme, meillä on suuret unelmamme. Ja sehän on oikein se! Kenellä mielikuvitusta vähemmän, hänen arkensa sitäkin tärkeämpi asia. Toivoisi jokaisen onnistuvan elonsa parannuksissa ja sen jälkeen pystyvän nauttimaan kaikesta yhäkin syvemmin ja enemmän.

Joskus asiat kääntyvät hakausten tielle. Emme voikaan hyväksyä toisen asiaehdotuksia varauksetta ja näin omat mielipiteemme tarvitsevat tulla myös julki. Riitaa ei pidä siltikään rakentaa, sillä se jättää aina särön kahdenvälisiin suhteisiin.

Hän, joka ei edes koe tarvitsevansa toisten moitintoja, onkin asiaytimien lähellä ja jonka luokse tullaan omien vaikeitten kanssa, rohkeasti selittäen...

Kukin varmaan muistaa ja tietää, ettei se ole hyväksi, jos puhumattomana ja vaan itse mielessänsä kaikkea suree ja suljetuin huulin. On uskallettava etsiä ihmisiä lähellensä ja vaikka nuo eivät olisi itse millään lailla asiasta kiinnostuneita, onhan lähimmäisenrakkaudesta puhuttu jo koulussa, kait myöskin kotona? Sinä-minä suhde pitää omakseen oivaltaa, sitä ei pidä toiselle tuputtaa, ei olla kuin itse jo ratkaissut ongelmansa ja sen tähden luulee ylemmältä tasolta jakavansa neuvoja. Rakenteellinen erilaisuus poistaa useita mahdollisuuksiakin, mikäli oikein tarkoiksi ruvetaan. Jos on saanut arkisen ilmeettömän muodon, ei silloin kukaan tule olalle taputtelemaan, ei lähelle ollenkaan...

Taas he, joille on annettu kaunis ja sopusuhtainen olemus, heille suodaan seurassaolon oikeuskin ilman muuta. Keskustelukyky myös ihmistenkeskeisissä tärkeää. Otetaan esimerkki. Kaksi hiljaista joutuu samalle paikalle ja kumpikaan ei uskalla avata suutansa? Kiusalliseksihan siinä kumpikin itsensä tuntee ja tahtoisi jonnekin muualle vähinensä. Sitten taas heitäkin jotka juttelevat ummet lammet, ja ihan ventovieraillekin. Tuossakin erilaisuus vaikuttaa, haluaako edes avautua kenellekään, tai jos niin, sitten sille ystävälle, joka aina ymmärtänyt yhteyden tarpeellisuuden ja hyödyn.

Itsestäni voisin kertoa sen, että olen kärsinyt pökkelömäisyydestäni ja etenkin silloin, kun olisi pitänyt näyttää omia parhaita puoliaan, eikä koskaan noita silloin löytänyt. Olen jutellut itsestäni hieman liikaakin ja se sitten etäännyttänyt minut haluamistani. Avoin olisin tahtonut olla ja sillä sydämellisimmällä tavalla. P.P. (19981025)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 180)


181 Kaikkihan kirjoittavat

Melkein jokainen ihminen kirjoittelee itselleen huviksi, samalla kait hyödyksensäkin? Ei tarvita kummoistakaan asiaa sen selville saamiseksi. Kirjoitustaitoja on monen eri tasoisia ja se ei saa estää ketään yrittämästä esille tuoda ajatuksiaan. Koska kirjoitellessa pitää ajatella, se hyödyttää ihmistä kokonaisvaltaisesti. Tunne-elämämme on sellainen mahtitekijä, jota ei tule väheksyä. Itsekukin muistaa aiemmista tapauksista, kun oli tarve tehdä oloaan helpottavia kirjoitustoimia mielensä valostuttamiseksi.

Kaikenlainen mielentoiminta avaa uusia esiä ja helpottaa raskaaksi käyvistä paineista, ei toki aina tarvitse edes mitään huolia olla, silloin kirjoittaa pelkästä kirjoittamisenhalusta. Oltakoon mitä mieltä tahansa ja pidettäköön ihmistä vaikka turhankin hellämielisenä, hän voi ja saakin purkaa mieltään ja havaitessaan sen kelpo keinoksi. Eihän me tavalliset pulliaiset osata edes kunnolla suomenkieltä ja kieliopilliset jutut etäällä esityksistämme. Kait se ajatus näissä tärkeintä ja millä mielitään löytää senhetkinen hyvä olomme?

Kirjailijat tekevät romaaneja ja muita suuria töitä. He kirjoittavat fiktiivisesti, siis mielikuviensa luomin henkilöin ja tapahtumin, paitsi historiaan nojaavissa teoksissa, joissa aina faktatietoa. Miksei meikäukkokin voisi jotain tuollaista pientä yrittää, se olisi kuitenkin niin alkeellista, että turhaahan moinen vaiva silti. Elämän ongelmallisuushan se kirjoittelutilanteita synnyttää. On kommunikointivaikeuksia jonkun henkilön suhteen, eikä mahdollista puhumalla itseään ilmaista ja näin tulee kirjoittaminen omaan mappiin tarkoituksenmukaiseksi.

Innostuneella mielellä voi sitten yrittää jotain runontapaista, tai riimimuotoista, ellei noitakin, mieteluontoisia. Yrittämällä tehdä laulun sanoja. Abstraktejakin ilmaisupuolia ja kaikkea kirjoittelua ruokkivaa. En minä ainakaan tahtoisi näitä pikku tekemiäni millään lailla julki. Ei olisi mielekästä viskata tekstejä toisten pilkattavaksi ja vaikka ei pilkattavaksi, reposteltavaksi kumminkin. Olenhan antanut omia riimejä monenkin nähtäväksi, olen työntänyt mietteitäni sinne tänne? Mitä se onkaan auttanut tilanteessani? Ei sitten vähääkään!!!

Ja kun olen mieltynyt johonkin ihmiseen, en ole ollut kirjoittamatta hänen vaikutuksestaan.

Luullakseni teen kaikkea tekstipitoista kuin korvikkeeksi sille, etten elävässä elämässä ole onnistunut ihmissuhteissani? Eikä yksipuolinen tykkäys minnekään johda, vielä alkavat irvailla herkkäuskoisuudelleni ja sehän onkin taas jo uusi haitta. Kaikki tuollainen luultavasti onneksi jo takana päin ? On raskasta huomata kelpaamattomuutensa toisten silmin ja vaikka se ilmeinen vakio nuoresta pitäen? Minua ei ole koskaan tarvittu siellä, missä nauru ja ilo kuplivat.

Nuorena en ollut näin estoinen, enkä ajatellut edes moisia. Nyt loki täysin suljettu piiri ulkopuolellani ja minä mulkoilen kaikkea jo hyvinkin etäältä tiiraillen?

Ehkä tuollainen ratkaisu sopii tällaiselle vastuuta väistävälle tyypille? Ehkäpä tuolla ylhäällä päätetty, säästetäänpä papparaista vieläkin isommilta pettymyksiltä. Näinhän voisi olettaa, miten jutunlaita sitten perimmäisesti olisikaan? Kansakoulussa en mitään yleensä tiennyt ja sitten ei enää edes mitään kysytty? Mutta ainekirjoituksessa minullakin oli kohtalainen numero, ehkäpä se ainoa käytöksen ja mikä se toinen juttu nyt olikaan? kohdin? Sanomalehtien luku kun on ollut aina minulle hyvinkin tärkeä, siitä kait tuo kirjoitteluhalu saanut pientä kipinäänsä.

Elämme täällä sen oman pienen pätkämme ja jotkut pitävät tuhlauksena kuluttaa aikaansa kaikenlaiseen hyötyä tuottamattomaan, kuten esimerkiksi, kirjoittelu harrasteena.

Sanoisin tällä pienenmiehen kokemuksella, ettei kirjoittelu ainakaan pahemmaksi ole ollut, ja kyllä siitä riemumieltäkin on ainakin joskus tihkunut, vaikka ei aina sitten enempää. Jotkut pitävät yhtä aihetta riittävänä, omien ajatustensa tähtäimenä, eivätkä lähde edes muualle samoilemaan. Minulla tuskin on edes minkäänlaista aihetta ja kuitenkin viitsin tällaista pakertelua tehdä? Eräs muoto olisi kirjeen kirjoittaminen ja vaikka sitä ei kenellekään lähettäisi, siis pöytälaatikkotavaraa ihan alun pitäenkin. Kuunnellaan yhäkin mitä kirjoitellen pinnalle pyrkii? P.P. (19981026)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 181)


182 Kukin kirjoittaa omistaan

Kuka on tottunut kirjoittamaan asioistaan, hänellä on aina ja yhäkin jotakin ylöspantavaa. Ei tarvitse tapahtua maata mullistavia, ei edes, että toiset sitä huomaisivat, vaan pelkästi omaksi huviksensa miettelyitä ylösmerkiten. Nuorena en itse tuota puuhaa älynnyt tehdä ja jos olisi pitänyt päiväkirjaa, se antaisi vastauksia moniinkiin sen ajan ilmiöihin ja tapahtumiin. Mutta on paljon heitä, ketkä aivan jokaisena päivänä, (olipa sitten aamupäivä tai ilta) jolloin ottivat muistikirjansa esiin, raapustaen sitten siihen omat havaintonsa, kuin myöhemmäksi tiedoksi tarvittaessa.

Useinkin on käynyt niin, että päiväkirjamerkintöjen perusteella muuttuneet romaanin aiheiksi. Oli miten tahansa elonlaadun kanssa, kuitenkin se meillä jokaisella erilainen ja jyrkästi yksilöllinen ja vaikka perhekeskeisyyttäkin siinä sivussa. Nuoresta työelämässä mukanaoleva ei ehdi kovinkaan paneutua olonsa tallenteisiin, vaan hänen mielenkiintonsa liikkuu ympäröivän elämän moninaisuuden keskellä ja ympärillä.

Minun Helsingissä asuva veljeni on lähes koko ikänsä kirjoitellut. Runoja, laulunsanoja, mutta enimmin proosatyylistä dokumenttiperäistä ja siitä, mitä kaikkea on kokenut sairautensa tiimoilta, -hoitotilanteissa, -lääkkeitten käytöstä ja siitä, kuinka hoitohenkilökunta kulloinkin toiminut ja menetellyt. Onhan veljeni kirjoituksissa arvostelunmakua ja vaikkei hän sellaiseen pyrkinytkään, mutta sairas ihminen on normaalia herkempi havaitsemaan myös noita kielteisiä puolia ja jotka hankaloittaneet potilaan kuulemista hänelle tärkeissä kysymyksissä, kuten lääkkeitten haittavaikutuksista sun muista. Lueskelen parhaillaan tuon veljeni kirjoituksia; niitäkin, jossa hän tilittää tuntojaan ja käsityksiään omista toki lyhyenaikaa kestävistä sairaudenluontoisista tiloistaan ja jotka ovat olleet hänelle tosi raskaita koettelemuksia. Noista veljeni ammentaa, selittääkseen mahdollisille lukijoilleen, sitä ja niitä tuntemuksia jotka tuo sairaus mukanaan toi.

En ole vielä kovin pitkällä tuon suuren kansion saloista, mutta otan pätkän kerrallaan ja luen sen, jonkajälkeen vaihdan taas uuden pätkän luettavakseni. Näin se käy kivuttomasti ja koska luen selälläni ollen. Helsingin veli on eläkkeellä oleva ammatti muusikko ja erittäin älyävä ihminen kaikenkaikkinensa, sen tähden kielensäkin hyvää ja mielenkiintoista, toki nuo sairauskuvaukset saisivat olla vähempiä, mutta muuten erittäin onnistunutta kerrontaa. Sairaalalaitosta hän kyllä mielestäni moittii, vaikkei sanokaan niin tekevänsä. Onhan se iskostunut ylivahvasti moniakestäneen miehen mieleen. Kohtalonsa meillä on kullakin, eikä siitä irti pääse.

Minullakin olisi vaikka kuinka paljon kertomista tästä yksinäisen tiestäni ja mikä siihen johti. Olen toki veljeäni arempi puhumaan tai kirjoittamaan asioista, jotka koskevat toisia ihmisiä nimeltä. En halua ruveta tuomariksi yhdellekään ja vaikka kärsimystä kohdalleni näin kertynyt.Sairauteni ne ovat minullakin, sellaisia, jotka leikkauksin jo korjattuina; osa niitä, mitkä käsittelyään odottavat ja lääkkeillä vielä jotenkin hoituvat. On kulumia ja rappeumapaikkoja ympäri kehoa, kuten niskassa, ristiselässä, jalkaterässä, korvansointia ja sensellaisista riipomista ja mielen matalallaoloa.

Työt tuntuvat olevan kohdaltani ohi ja mitä tulee raskaaseen raadantaan. Enkä luultavasti enää edes yritä kummoisesti sellaiseen pyrkiä. Omatunto tietysti tuosta kolkuttelee, vaikkei kanssani samaa taloa asuva nuorin veljeni tuosta meteliä nostakaan. Hän on jempti ihminen ja pitää tärkeänä sitä, ettei epämääräisyydelle jätetä mahdollisuuksia, näin oikonut usein minun häilyvillä kuvitteluilla rikastettua mieltäni.Jälkeenpäin olen sitten itsekin asiaa punnittuani päätynyt tuollaiseen lopputulokseen.

Kuusitoista vuotta pakersin noita omia, valsseja, jenkkoja, masurkoita, tangoja, marsseja ja jopa jonkun tarantellankin ja ihan vaan erityyppisen kokeiluluontoisen kappaleen. Huusarin Teemu kyllä yllytti tekemään haasteellisempaakin musiikkia, en vaan tuntenut itseäni siihen kelvolliseksi. Nyt tuosta musiikinteon lopettamisesta on kulunut jo kuusi ja puoli vuotta, enkä kertaakaan mielinyt aloittaa asiaa uudelleen.

Kaikenkaikkiaan oli niin, että vasta yli 50-vuotiaana noihin puuhiin rupesin, vaikka toki jonkun kipaleen tein jo silloin, kun keikoilla käytiin. Se aktiivi-homma lopetettiin silloin, kun olin 35-vuotias. Siis yli viissikymppisenä alkoi tuo henkinen prässi, jos sitä voi nyt sellaiseksi mainita. Kuitenkin yritin tosissani etsiä mielestäni uusia säveleitä ja joista sitten kappaleet paperille kirjoitin.

Lähetin yhtenään Huusarille Tavastilaan ja aina laadin jonkunlaisen riimin-pätkän niihin mukaan.Varmasti oli kirjoitusvirheitä, asiavirheitäkin kait, mutta ei minulla yleensä ollut aikaa, eikä edes halua kummemin tarkastella.

Varmaan joskus Miksan kanssa nauroivat haparoivaa työnjälkeäni, mutta siitä viis! Mitä viikossa sain kokoon, ne suurinpiirtein jo kuoressa pois lähetin. Eikö tunnu hassulta: vanha ukko ja syytää tuutistaan kuin maailmanloppu olisi huomenna?

Siinä nuottien sivussa yrittelin kasata lauluihini sanoja, siis noihin, jotka sitä varten laadin. Yksinkertaisemmin melodioin ja hanureille tarkoitetut eivät sitä ensinkään olleet. Kurtuille yritin vääntää sen verran kiemuraista, etten itse olisi niitä pystynyt millään puhtaasti soittamaan. Eihän meikäläinen minkäänlaista kunnon tekniikkaa edes pystynyt iässään hankkimaan.

Ja kaikkien noitten vängertämisten seassa alkoi sitten vähä vähältä syntyä loppusoinnullisia säkeitä; mainitsin noita riimeiksi ja tuossa ohella mietetyylisiä lyhyitä, parista rivistä useampirivisiin sepitelmiin.

Riimejä rustasin melkein yksistään useanakin vuonna ja kait niitä aforismityyppisiäkin samaan aikaan syntyi. Jakelin melkein alusta alkaen tuotoksiani ympärilleni ja monessakin paikassa vieläkin, elleivät joutuneet tulen ruuaksi, mitä kuvittelen myöskin tapahtuneen? Kun kesällä ostin oman tietokoneen, kokeiltuani ensin Teemun laitteella, josko oppisin edes kirjoittamaan sillä? No sehän tuntui sujuvan jotenkuten ja siitä innostuin hankkimaan tämän oman Presarioni.

En ole hankintaani katunut, en surrut sitä setsemäätuhatta, minkä vehje maksoi. Käytän tätä lähes joka päivä, tai oikeastaan ihan joka päivä, niin kiintoisalta tuntuu tehdä tekstiä näytölle. Eikä minulle riitä se, että pelkästi koneen muistiin, vaan myöskin tulostan aina tekeleeni mappiin säilytettäväksi. Nytkin olisi ulkona lehtikasojen poiskärräystä, mutta ilma sateinen, eikä mitään halua kastella kuteitani, joten tätä ja sitten eri asioihin. P.P. (19981027)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 182)


183 Yksinäisyys

Otsikko on todellista elämää monille. Sitä eivät asiaan tutustumattomat voi edes ymmärtää. Kukaan ei siihen mieli. Kukaan ei sitä itselleen soisi, ja kuitenkin näin pääsee käymään. Ennen ihmiset olivat kommunikaatiotaitoisempia. He kasvoivat pienestä lähtien suurperheissä, eikä silloin sellaisesta, kuin yksinäisyys mitään tiedetty.

Nykyisin altistutaan monelle muullekin haitalle enemmän kuin ennen vanhaan. Esimerkiksi televisio etäännytti ihmisiä toisistaan, vaikka olisi toisin luullut. Telkkari oli niin ihmeellinen laite, että sitä käytiin kylässä katsomassa, kun ei vielä kotona ollut. Moinen innostus kyllä sitten pikkuhiljaa laimeni, kun kotiin moinen vehje saatiin.

Mutta yksinäiselle televisio on tuiki tärkeä vielä nykyäänkin, eikä siihen tottunut ilman mielin olisikaan, tiedän omasta kohdastani sen. Eläkeikäisenä tietysti aikaakin siihen tuhlattavaksi, ainakin iltapuhteilla, jos ei muuten.

Useat ihmiset ovat toistensa makutottumusten oijia, eivätkä he saata katsella koko kansan hyväksymiä asiakokonaisuuksia, kuten telkkari ilman muuta on. Lehtiä lukevat ainakin vanhemmat ikäluokat, sehän on selvää, nuoremmille riittää vieläkin ehkäpä tuo niin edulliseksi ajateltu yhdessäolo, mikä sinällään toki hyvä asia.

Kun ihminen aikuistuu, hänelle tulevat perheenperustamistarpeet, (joka tietysti ihan välttämätön jatkuvuuden turvaamiseksi). Surullista etteivät kaikki löydä elämänkumppania, vaikka ainakin aluksi sitä luultavasti toivoivat.

Arki lyö kylmän leimansa, ja siitä erakoituminen sisältöisesti vasta alkaakin, nuorenahan moisia pulmia ei kukaan liiemmin edes ajatellut. Yleistää ei pitäisi, koska jokainen näkee asiat vaan omalta tontiltaan, omasta kapeasta kulmastaan käsin.

Itse olen pohtinut, miksi minulle kävi tällä tavalla, ja jäin kuin eno veneestä, kuten vanhassa sanonnassa mainitaan. Liian herkkä tunnepuoli varmaan sekin haittasi itsetunnon kertymistä ja kasvua lapsesta saakka. Jokainen kokee kohdassaan, mutta yleisluontoistakin varmaan, ainakin siteeksi saakka.

Toiset pääsevät vaikeuksistaan ylitse paremmin kuin toiset, me heikommat yksilöt. Jokainen on varmaan innostunut ainakin joskus toisesta sukupuolesta, ellei aivan perusvieteiltään erilainen, joten lämpöäkin rinnasta löytynyt, ehkäpä vaan sitä hiljaisesti ja tukahdutetusti, huomioita välttääksensä.

Voi käydä tietysti niinkin, että erehtyy julkistamaan mieheensä ja sen seurauksena, katumuskaan ei enää auta tulevista kommelteista. Vahva vaan nauraisi tuollaisille höpistyksille, hehän yrittäisivät aina ja aina uudelleen, niin kauan kuin palaset loksahtaisvat kohdallensa.

Hankaluudet tuovat mieleen asioita, joista on joskus kuullut, vaikka sitten ohimennen. Niinkin, että ihminen menettänyt koko elämänhalunsa, jopa lopettaen tuhoisasti omat elämänpäivänsä, tuo toki onneksi harvinaisempaa, isommasta joukosta kyseen ollen. Jos kaiken sulloisi itseensä, puhumatta kenellekään vaikeuksistaan, taatusti seinä olisi noussut aikoja sitten vuorenkorkuisena eteen, eikä siitä sitten enää ylitse yrittämistäkään. Olen ilmaissut perusteeni silloin, kun muutenkin sen automaattisesti kuitenkin näyttäisin jollakin tavalla, ei pidä pokka, olla jokeri-naamalla tunteitten tullessa.

Ja sekin on varmaa, että aiheutin ainakin jonkinasteista huolta silloiselle mielteitteni kohteille, toki vaan yksi kerrallaan. En voi puolustella tekosiani, vaikka ne eivät suuria olisikaan olleet. Omakuohunta loiskutteli mielenpieliä toisiansa vasten, silti myrskyt sellaista vesilasinluokkaa. Nyt nähtynä itsekin ihmettelee, kuinka se aikoinansa rassasi tunnonolentoa ja sai melkoisia surkimusmietteitä kertymään jopa ihan vuosikausiksi, ellei ihan vuosikymmeniksi kaiken taustalla olevaksi harmaansävyiseksi mietemassaksi.

Toiset tottelevat omantuntonsa ääntä herkemmin, kuin toiset. Tämä äijä ylimittaa tunteitten loiskuntaa, ainakin niin jotkut ovat sanoneet, mainiten moista toheloinniksi, mikä tietysti oikea määre noista puhuttaessa.

Luultavasti olisi niin, ettei ensinkään tutkinut sydämensä aivoituksia tuossa mielessä, vaan muistaen arkensa olemuksen ja edellytystensä vähäisyyden, käynyt sivuun ilman selityksiä sun muita krumeluureja.

Mutta moka on jo silloin syntynyt, kun tällainen meikä sitä itse huomaamaan, toki tietysti itsekin huomannut, muttei saanut kulunvenhoaan ajoissa suvantokohtaan, tarkemmin juttuja harkitakseen. Kuulee sanottavan, ethän sinä ole koskaan yksin ollut, luulet vaan, koska kuvittelet yleensäkin asiat liian monimutkaisiksi ja pelkäät tulla siten silmätikuksi, ainakin joillekin tarkkanäköisille.

Myönnän tuon olevan totta, vaikka haraankin sanojille vastaan, enhän voi myöntää suoraan tehneeni taas uuden vikapiston elämäni kudelmiin. Nyt jo uskon, että olen ollut aina ja joka kerran väärässä mielteineni, silti koin ja tiedän sen todeksi, että parhaimmat ominaisuutenihan ne kolkuttelivat, odottaen esillepääsyään.

Uskokoon ken mitä huvittaa, mutta näillä kohdin tiesin itselläni olevan ainakin lievää suurempia odotuksia, vaikkeivät ne sitten voineetkaan mitenkään olla sillä tasoin tosia, kuin toivoin. Oleminen ei silti nytkään ole tyhjää, ei tarkoituksetonta ja vaikka työnteko jäänytkin jo vuosia sitten nuorimman veljen huoleksi ja vastuulle.
Enpä kerro vielä kaikkea

Ollaan salaperäisiä, etteivät luule liian yksinkertaiseksi! -On vaara näes yleistää asioita, eikä menestymätöntä ole katsottu koskaan ilolla.

Se, etten esimerkiksi minä ole puutyötaitoinen sanan varsinaisessa merkityksessä, laittaa jo ajatuksissakin väistämään tuollaisia aiheita. Jotka osaavat paljon, tietävät sen, että heille on annettu avuja jo lahjaksi, saati kehittyä siitä täysiksi toimijoiksi.

Varmaa on se, että jos nuorena tarmolla kaikkeen kiinni käynyt, pienet pohjat taitamisellekin tulleet. Luku sinänsä, tuo laiskuudenlahjan puoleensa veto. Koska jokainen ei päässyt mielimiensä aiheiden lähelle nuorena, siitä muodostui innostuksen este, homma joka rajoitti isommasti yrittämistä.

Siis, olisi pitänyt tuntea olevansa sopivissa saappaissa, noin kuvaannollisesti. Syrjäkylä, kuten tämä meidän, ei antanut valinnan mahdollisuuksia, ei alkuunkaan, tuollaiseen musiikilliseen tai kuvaperäiseen harrastukseen, joka sitten työksi ja leivän saamiseksi siitä muuttunut.

Lahjat toki määräävät kaikessa, ihan nuoresta vanhuuteen saakka. Toisille tulee vuosien myötä liian utukuvaisia erehtymiä, sellaisia, jotka näkyvät toisaalle, mutta eivät asianomaisen tajunnassa. Näin mennen ristiriita on ilmeinen ja haittaa tekevä sen lisäksi. Kopeus on eläessä tuomittavaa, se varjostettu, millä kanssaihmisiä seljälleen madalletaan.

Luulen, etten itse ole syyllistynyt ylipätemiseni karikoihin. Noihin salakavaliin ja epämääräisiin hetteikköihin.

Kaikki arvonsa tuntevat nuoret ovat menneet avioliiton satamaan, eivätkä ulkopuolisesta niinkään enää kontrolloidu, mutta sitten he, ketkä eivät onnistuneet hankkimaan avioriippaansa, senkin sähäkämmin kaikkea tarkkailevat.

Huolensa kullakin, se varmaa... Sietokyvyissä kuitenkin suuriakin

eroavuuksia, tällaistenkin kanssa täytyisi löytää yhteisyyksiä, keinoja lievittää eteen tulevia skismoja ja eripuraa.

Reppanaksi itsensä tunteva syventyy omaan viheliääseen egoonsa, siellä oleviin kipuihin ja kolotteisiin, ja tokihan vuodet ja vuosikymmeneni paljon kiusaa aikaansaaneetkin, sen kyllä omassa kehossaan tuntee ja tietää.

Valoisa mieli kuitenkin auttaisi - sekin selvää. Mutta suuressakin synnintunnossa tuo ylhäältä etsittävä apu jää kuin sääsken ininäksi, ja jossakin omassa nurkassa suoritettavaksi rituaaliksi. Silti olevaisuutta ylempänä olijat valvovat meitä matoisessa maailmassamme, pelkästi parastamme ajatellen, sen hyödyksi paljon tehden.

Niin mölli ei saisi kukaan olla, että meinaisi, minä tässä olen puhdas kuin pulmunen, jota paitsi nuo toisethan ne kaikki erehdykset ja sählingit aikaansaaneet. Käsitykseni nojaa lapsena opittuun pyhyyksien kunnioittamiseen, siihen kansakoulussa opittuun, käskyjen ja kieltojen määreisiin, kuinka ihmisen tulisi parhaiten menestyäkseen toimia. Olemme rajallisia ja arjessamme tuskastuviakin, silti emme kestä kriittistä tarkastelua yksikään, ja kohdallamme. Hyvään pitää yrittää, vaikka kipeittenkin kautta. P.P. (19981027)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 183)


184 Syntymäpäivistä

Otan nyt juttua syntymäpäivistä, on näes Esko-veljen 70 vuotis päivä tänään. 50 siä alkaen on useille sellainen pulma, ettei siitä mielisi edes aiemmin ajatella, siis noita juhlimisia.

On sitten heitäkin, joille se on aivan haluttua ja elämän kohokohta jopa. Ainakin itselleni nuo vuotten merkkipaalut oval olleet monellakin tavalla kiusallisia. Kun täytin 50, sen juhlin perinteisellä tavalla ja koska oli lehdessäkin, (siihen aikaan laittoivat lehteen, ellei kieltänyt). Hävetti jotenkin joutua kuin silmätikukuksi ja ollessani tällainen huomiota väistävä tyyppi.

No se meni jotenkin kuitenkin kaiken hälinän keskellä. Kuuttakymppiä lähdin karkuun Mallorcalle. Pyysin Ilmastin kaimaa matkaseuraksi ja tottuneena ulkomaankävijänä oppaakseni, koska en milloinkaan tuotaennen missään ulkomailla edes käynyt.

Kaksi viikkoa tuolla Välimeren saarella oli liiankin pitkä aika mielestäni, mutta vuosijuhlia paossa piti tietystikin moinenkin kestää. Päivittäin kinusin kaimaa kävelylle, milloin mihinkin, eikä hän aina niin innostuneelta tuntunut, murisikin muistaakseni hinkumistani. Tosiaan, siellä sitä lampsittiin peräkkäin kuin majakka ja perävaunu, yhteen jos toiseenkin suuntaan. Olihan maalaispojalla näkemistä ja sitähän riitti. Kantaväestön kanssa emme olleet minkäänlaisessa tekemisessä, paitsi hotellin johtajaa, joka tuntui kiukkuisella ja ylimieliseltä ukkelilta. Hermostuessaan ja sitä sattui aika usein, poltti päreensä täysin. Joku hotelliasukki käveli kerran nurmikolla ja siitäpä tuo kuumaverinen johtaja pillastui täysin, kuulunee espanjalaiseen egoon?

Hotellin nimi oli Aracxa. Se ei ollut rannalla, vaikka pääkaupunki Palman laidalla. Lokakuussa oli päiväaikaan siinä uima-altaalla tosi hiostava makoilla, mutta päivittäinhän siinä köllehdiltiin silti. Ensin kaupunkikierros rantaan katselemaan laivoja ja kalastajia, jotka paikkailivat verkkojansa ja muutakin kaupungin hyörinää. Kävin katselemassa, olisiko mitään kotiinviemisiä ja olihan niitä. Jo hotellissa oli sellainen pikku myymälä, josta ostin yhtä sun toista.

Ainakin Anjalle sellaisen hellemekon ja jota tuntuu pitävän nykyisinkin. Ostelin kaupungilla käytäessä halpoja helminauhoja, rannekoruja, sormuksia ja mitä nyt silmiin sattuikaan. Näin siellä vanhojen laivojen malleja ja toinkin kotiintullessani yhden vanhaa sotalaivaa muistuttavan ja purjein varustetun kappaleen tuonne tuvan uunin reunalle ja jossa se vieläkin on siitä lomasta muistona. Toin myös Mallorcalta koristeellisen vaakunakuvion miekkojen kera.

Kun lomista puhe, kävin vielä seuraavana vuonna Kanarialla lomailemassa ja kokeilemassa pärjäänkö yksinäni tuollaisella reissulla? Se kaksiviikkoinen tuntui edellistäkin pidemmältä, aloin tosissani väsyä loppupuolella ja sain kait liikaa aurinkoakin, (luullusti lievän auringonotoksenkin) joten aloin olla melko huonossa kunnossakin tuolloin. Noihin aikoihin aloin käyttää unipillereitä, toki aina rajallisen kontrolloidusti, kuten tänäisestikin. Agilla Playa hotellissa siellä, (sellaisessa vihreäksimaalatussa) noin 8 kilometriä Playa de Inglesistä. Ensimmäisellä viikolla oli kaverina sellainen nuorehko mies, jonka tyttökaveri jänisti ennen matkaanlähtemistä ja poika joutui yksin reissuun. Toisella viikolla oli Keski-Suomesta oleva mies seuranani, kun katseltiin saaren paikkoja, hän oli kova viinamäenkulkija, eikä kontrolli oikein mielessä.

Joka päivä kävin Playa de Inglesissä heti aamupäivällä, sen jälkeen rannalle auringonottoon, jonka perään hieman palaa ja lepäilemään huoneeseen. Illalla en keksinyt oikein mitään ihmeempää ja aikaa jäi runsaasti kuin rullalle ikään.

Hotellissa oli ravintola ja ihan Atlannin rannalla, hyvä ettei kivijalka veteen tavannut. Siellä istuttiin usein syömässä ja kun espanjaa ei osannut piti tilata aina sitä samaa, jota kerran onnistunut tilaamaan. Vuosijuhlistahan oli tarkoitus kertoa, -eikä niinkään lomanvietoista.

70 vuottani vietin täällä kotona, eikä siitä ollut missään lehdessä. Pelimannit kutsuin, kuin velvollisuutena, en ketään muita. Saivat kuitenkin jotkut sukulaiset vihiä ja heitäkin muutama.

Liian isoilta tuntuivat nuokin pippalot ja jos nyt pitäisi asia ratkaista, niin en järjestäisi edes kahvikupillista kenellekään. Ensi vuonna täytän, jos elän 75 ja ihan hiljaisesti sittenkin. P.P. (19981031)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 184)


185 Ihminen toimii itsensä surulliseksi

Tuo otsikko on sitä miltä näyttääkin ja asia josta aion kertoa itse kokemani lyyhistelmä. Lapsena olimme jokainen vapaita ja iloisia, riippumatta köyhyydestä tai muusta esteenluontoisesta.

Tyytyväisyys ilmeni yhteisissä leikeissä, se heijastui kunnioituksena vanhempia ihmisiä kohtaan. Mutta kaikki ei mene kuten toivoisi, ei sitenkään kuin ystävät ja läheiset toivoneet. Lapsuudestahan kait myöhemmin tulleet hankaluudetkin johtuivat. Kaikki erehdyksenomaiset kuvitelmat, nuo yrityksiä madaltavat aiheseokset. - Siispä yritän valottaa tuota puolta menemisessä, juttua lapsenuskon vähenemisestä, tuloksien tulemattomuudesta ja kuviteltujen pienimuotoisuudesta.

Tähän kaikkeen vaikuttavat, itsetunnon vähäisyys. Oma-aloitteisuuden siirtyminen passiivi-asemaansa. Tekojen yleisestikin vähäinen merkitys eteenpäinmenojen sektorilla ja saralla.

Näin ei ollut tarkoitus toimia. Näin ei olisi pitänyt edes pienen pakonkaan ajamana. Suuri pettymys oli myös se, ettei elämäntoveria ilmestynyt koskaan orvon tielle. Ketä siitä syyttäisikään, ellei omaa itseänsä. Haaveet ovat aina ja yhäkin arkeen vaikuttamattomia asioita. Ei kukaan pelkillä haaveilla ole elonpurttansa viittojen välistä ohjaillut. Ei huomannut onnistuneensa kuin vahingossa plus reitilleen. Joku saattaisi sanoa että ensimmäinen virhe oli se. että ei uskonut itseensä. Ei tajunnut tuota, joka johdattaa oletukset asiayhteyksiin perustojensa kanssa.

Kun on ollut pakko huomata itsevähyys, siitä seurauksena ainakin osittainen kyvyttömyys keinoistua yleensäkin.

Maailmassa on paljon Iäisiämme epäuskon maahan tallaamia yrityksettömiä olentoja, ja joita heitäkin ihmiseksi kutsutaan. Suru tulee sellaisen tykö, joka ei löydä naurua sielustaan. Ei keksi tapaa tukeutua menneitten polvien oppeihin yhteisyydestä ja rikkaudesta. Hiljaisia kompastelijoita siten täällä yhä ja aina riittää. Itseemmehän me nyrjähdimme. Itseemmehän me loimme katseemme silloinkin, kun toisia pitänyt malleina seurata. Väärinpeluutahan se on meno ollut, ei sitä voine edes kieltää. Haavat jäivät jälkihoidotta. Kipu sai pesiytyä rujoon runkoomme, eikä sen jälkeen minnekään myöhemminkään kadonnut.

Mahdollisuuksia, niitäkin aiemmin olisi kait ollut, ellei silmiä sumentanut se, että ainoa tie kulkea, oli karien kautta viitoitettua. Yksinäisyys on tuonut monia ongelmia seuraamuksenaan.

Ei niitä tarvitse luetella, ei yrittää karistaa siten vastuuta kimpustaan. On toki oikein, että luulo on jäänyt pelkäksi omavainouksen osoitukseksi, ja lähes pelkäksi sellaiseksi.

Muunkinlaista problematiikkaa toki kertynyt väärien itseimpulssien tiimoilta. Sitä on luullut ihan mahdottomia, tunteittensa vääriin viedessä. Ei siinä osannut ajatella järkevästi, ei sillä mielin kuin olisi pitänyt, vaan torjutuksi tulleena sälyttynyt säkkiin ja tuhkaan, muka surujensa merkiksi ja ikonostaasiksi.

Tällaisten kuvioitten jälkeen pakko asennoitua asioihinsa toisin Ja vaikka kipu tuntui ylipääsemättömälle, sen kanssa yhäkin ja aina eteenpäin. Luulo, minä tein niin suuren munauksen, etten uskalla ikinä toisia silmiin katsoa, lievittyi kuitenkin pikkuhiljaa. Kokonaiseksi ei siltikään enää itseään sen jälkeen tuntenut, vaan pirstaleisuus asettui omaniukkuuden ja arjen jakajaksi tuleville jaksoille, ja mitä elämä sitten ripottelikaan polunvarteen. On oikein että ihminen palkitaan sellaisilla, jotka johtuvat elämän mutkaisuuksista, ja juuri senlaatuisina, mikä oikein on.

Loppujen lopuksi kaikki on silti edelleenkin hyvin. Saa tarkastella suht terveenä, tai ainakin vähemmän sairaana, kuin voisi olla. Virheet asuvat meissä, ei siitä pääse, ei millään. ..

Ja vaikka havaitsee säännöt, sitä vaan yrittää kiertää asioita niitten pahemmilta puolilta, ja perumisvaihde pakituksille alttiina.

Taistelu olemassaolosta on useinkin kipeää. Yritetään lyödä hetimiten sellaista, joka uskaltaa sanoa meille moitteenkohtia. Näin surukin voi olla loppujenlopuksi pelkkää iloa. P.P.
980914 10-ajankulu
Sadonkorjuu aikaan

Sadonkorjuu on tämän ajan touhuja. Puinnit maanviljelijöiltä suuremmaksi osaksi tehtyinä, mitä nyt märimmissä kohdissa jääneet siitä syystä retkuamaan. Juurikasvit kellareissa, tietenkin peruna jo aiemminkin. Sipulit, lantut, vielä maassa juurineen, ainakin meillä. Teemu kuori ja paloitteli omenia, joita itsekin aivan hiukan kuoriskelin hänelle avuiksi. Kovin ovat maahan pudonneet omput matoisia ja sentakia vaikeita käsitellä, vaikka puissa olevat näyttävät terveiltä ja helppotöisemmiltä. Kesä oli maanviljelijöille tosi hankala. Satoi valtavat määrät millejä, eikä pellot vieläkään joka paikassa koneita kestä. Meidänkyläläiset kuitenkin saivat viljansa puitua, eikä tainnut jäädä käymättä yhtäkään lohkoa?

Herukoita ja karviaisia tuli meillä hyvinkin runsaasti, ja jopa niin, ettei sitä viimeistä ripepoimintaa edes tarvinnut tehdä. Teemu on poiminut myös puolukkaa, ainakin parit ämpärilliset, ettei niitä kait tarvitse ostella ensinkään. Pakastinhan meillä on joka syksy säilöttyjä marjoja pullollaan. Pitäisi syödä enemmän, pitäisi muistaa vitamiinitarpeensa, eikä laiminlyödä hyvää tilaisuutta eduksensa. Kesä tosiaankin oli osittain valtavan sateinen ja tuulinen, eikä auringonotosta sen vuoksi mitään tullut. Lomalaiset taisivat hermostua oleviin säihin ja lähtivät lämpimämmille maisemille, siis etelän aurinkoon, (ainakin he, kenellä kapitaalia tarpeeksi).

Itse kohdallani olen viettänyt kesän tässä kotinurkilla, enkä rannassakaan kovin usein piipahdellut. Ikä ja laiskuus kait raamittavat yhäkin enemmän sitä, kuinka liikkuu ja terveydestään huolehtii. Navetanvintti on kävely alustani, siellä pyrin toivon mukaan vielä pitkään saamaan jäseniini jonkunlaista liikkumavaraa, ettei ihan kangistuisi ja pökkelöksi muuttuisi. Jäykkähän olen ikäni ollut, mistä johtuneekaan? Selkävaiva jo aivan nuoresta harmina ja rajoittajana, ilmavamman elinolon, kuin menevämmän meininginkin seis-stoppina.

Siis syksy on saapunut maisemiin. Kaikkialla huokuu tuota kuulasta ja kohta myös ruskan-tyyliltä värikylläyttä. -Sen vanhempanakin yhä ja aina jaksaa huomioida, sitä elää joka vuosi uudelleen ja yhtä mielekkäänä tuon kokien. Terveydentilastahan myös paljon riippuu, jaksaako ihminen ponnistautua arkisesta minuudesta, näkemään vuodenaikojen kauneuden, sen sisältörikkaan vaihtelevuuden. Vuosia sitten istuin yksin tuossa omassa rannassa, ja siinä vaan pelkästi kuunnellen laineitten liplatusta, ajatukset vapaina arjen painolastista. Tuollaista rannalla istahtelua harrastin jo nuoresta alkaen. Vahinko, että se nykyään vähemmälle jäänyt. Venekin oli aikanaan, mutta myin sen Hakuliselle, koska ne muutamat saarikierrokset eivät antaneet sellaista nautintoa kuin odotin. Enimmäkseen vene keikkui tuulessa renkkuen, ja pelkäsin sen irtoavan seipäästään ja hakkautuvan rantakiviin, joten pääsin samalla myydessäni, siitäkin huolesta.

Tällaisella yksinäisellä ihmisellä on aina konsti löytää hyvää tuulta ja iloista mieltä. Eikä nauru enää liiemmin raiukaan, sen olen toki itsekin selvästi huomannut. Ennen osasi päästää sillä tavalla vapaalle, että naurunkäkätyskin sujui oikein sähäkkäästi.

Paljon on aika ukkoa muuttanut, paljon on totisuus lisääntynyt. Kiukkumieltä kuitenkin harmiksi vieläkin joskus riittää, vaikka tosissani olen yrittänyt sopeutua omaan osaani täällä kauniissa maisemissa, kodin turvallisen olonkehyksen keskellä. Saanko korjata omaa hengensatoani koskaan? Sitä kyselen, vastausta saamatta. Toki jonkunlainen vastauskin tullut siinä mielessä, että sisarukseni vielä kaikki kohtalaisen laatuisessa kunnossa ikänsä huomioiden. Vaikka valittelen monasti oloani, olen myös itse mielessäni tyytyväinen asioitten nykylaitaan, ja huonomminhan voisi paljonkin asiat olla, joten kiitoksia vaan eri ympäristötekijät, lähi-ihmisiä unohtamatta.

Mukavaakin elää kiireettä ja vaatimuksitta näitä elon loppupuolen vuosia, saihan aikanaan tehdä töitä, olla mukana kaikenlaisissa arjen kattauksissa, vaikkei työnteko suurin mieltymykseni toki ollutkaan, joita sen sijaan vapaat harrastukset, kuten pelimannimusiikki. P.P. (19981031)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 185)


186 Pätijä tietää!

Kukas se kissanhännän nostaisikaan, ellei kissa itse. Näin se on ihmistenkin kanssa ja suhteen. Hän, joka hiljaisena nurkassaan varttuu, saa kyllä tehdä sitä omassa rauhassaan. Yleensä yrittävä on jo pyrkimässä enempään, ellei sitten jopa uusiin ulottuvuuksiin ja mikäli se tahdosta riippuu.

Kuten huomaamme, poliitikot ovat pätemiselle oiva esimerkki ja sinnesuuntaan runsaanlaisesti yhäkin uusia yrittäjiä. Ensi keväänähän sen sitten näkee, keitä onnistaa ja keitä ei. Pätevöitymistä korostetaankin nyky-yhteiskunnassa jopa liikaakin, sillä eihän kaikille työtä siltikään riitä ja vaikka halua kuinka.

Eläkeläisilläkin on tuota pätemisentarvetta katsellaanpa vaan ympärillemme. Maassamme on monia rinnakkaisjärjestöjä, sen tähden kaksoismiehityksiäkin. On pankkilaitoksissa, lihanjalostuksessa, veteraanijärjestöissä. Ja missä kaikessa lieneekään?

Sotienaikaiset armeijassa olleet, eivät hekään jokainen tunnu viihtyvän toimettomina. Sen näkee hyvin luettaessa vaikkapa sotaveteraanilehteä.

Lehden sivuilla prameilevat toinen toistaan herremmat kilpaillen siitä, että ei anneta periksi ja tämän tarkoittaessa sitä omaa habitusta. Pitää näkyä vähän siellä sun täällä ja muutenhan ihmiset unohtaisivat entiset sankarit.

Palopuheita pidetään. Lippuja liehutellaan senkin takia, että nykynuoret osaisivat antaa arvoa kerran taistelleille. -Noille jotka vaaransivat henkensä maan ja kansan puolesta. Tahtoo vaan nykyisin unohtua se, ettei muita vaihtoehtoja kenelläkään ollut ja valantehneitä, turhaa yrittää rauhanasioille kääntymään. Aina yhä pauhataan siitä, kuinka suuria uhrauksia kansa sota-aikana joutui kestämään. Kuinka sankarillista oli pienen kansan käydä suurta vastaan. Pahimmillaan monet joutuivat palvelemaan viisikin vuotta, itse vain tuon puolitoista vuotta ja risat.

Koska meidät määrättiin kukin paikkaamme ja erilaiset vaihtoehdot poissuljettuina, ei pitäisi aina kaikkea omaksi kunniakseen ottaa. Se oli velvollisuudentuntoa ei sen enempää. Jokainen tunsi tiukoissa paikoissa pelkoa mutta kait se vuosikymmenten kuluessa muuttunut tuoksi sankaruudeksi ja jota kaikkien pitäisi ylivertaisesti myötäliputtaa. Herrapaikat ovat kysyttyjä heilläkin, jotka jo nykyisin eläkeläisiin kuuluvat. Miksei voitaisi asettua rauhaisaan lepovaiheeseen, eikä ihan turhaan kulutettaisi voimavarojamme mekkaloinnin merkeissä?

Nuoremmat hoitaisivat asiansa kyllä vastuullisesti, mutta heiltä puuttuu ikääntyneitten luottamus monasti. Ja se tosiseikka että koulutus nykyisin se suunta mihin kaikkia väen väkisin pykytellään. Kyllä ammatillisuus puolustaa yhäkin paikkaansa ja antaa toimeentulon siinä kuin herrana huiskaileminenkin. -Ettei enää kaikille työnkakkua riittävästi, se poliitikkojenkin päänvaiva.

Kansa moittii johtajiaan. Herrat taas erottautuneet arkikansasta ovathan yleensä korkeasti koulutettuja itse. Eläkeläisten on turha touhottaa! P.P. (19981105)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 186)


187 Ymmärtämisen oikeus

Me näemme monenlaista ympärillämme tapahtuvaa. Se ei vaan aina merkitse asian ymmärtämistä. Ja kuka on jäykkä tässä, hänelle tulee selittää kaikkea tarkemmin. Lapsena koti on se tärkein oppimiskeskus. Sitten on koulun vuoro. Vähä vähältä meitä opetetaan käsittämään mitä yhteisössä tapahtuu. Ymmärtämistä voidaan pitää velvollisuutena, mutta sen voidaan käsittää myös oikeutena. Ellei ihminen jaksa kiinnostua ulkopuolisiin asioihin, hänestä tulee suppeasti ajatteleva ja näin jollakin tapaa jälkeen jäänyt.

Emme saa arvostella ketään, tietämättä hänen taustoistaan. On niin, että miltä näyttää, ei olekaan koko totuus. Näin tarvitaan ymmärtämisen oikeuden ohjeeksiottoa, kaiken silminnäkemisen lisäksi. Jokainen meistä on erehtynyt. Jokaisella olisi ollut tarvetta selittää tekemisiään, mutta ei sellaiseen mahdollisuutta. Ja missä tekomme tai sanamme on käsitetty väärin, siellä myös ymmärtämisen oikeutta, jos velvollisuuttakin. Sillä mikään ei saisi jäädä hiertämään ihmisten välisissä. Mitään ei pitäisi lakaista maton alle.

Oikeus olla mieltänsä, aivan ensimmäisiä ehdottomuuksia ja kun juurta jaksain selvittelemään lähdemme niitä, joita kertynyt kulkuamme hankaloittamaan. Ajatellen ja sanoina monet jutut tuntuvat kovinkin helpoilta, eri asia luoda yhteyksiä toista mieltä oleviin. Kaikkein raskainta on kestää sellaisia ulkopuolisia arvioita, missä ihmistä mitätöidään tieten tahtoen. Onhan heitäkin, jotka suorastaan nauttivat, saadessaan piikitellä ja panetella lähimmäisiään, olkoonkin oman arvon asiatonta ylemmäsnostoa.

Sinulla ja minullakin on eliniän kestäviä tehtäviä ja juuri siellä, missä toisen sietävyyttä käsitellään. Ellei joustoa löydy, kehitytään vääriin suuntiin ja sitä jo sitten vaikeampaa yhteisyydeksi oikoa. Ymmärtämisen oikeus on siis sisäistä näkemistä siitä, mikä vaistonvaraisuuden avulla helpottuu päättelyitten tulokseksi. Juuri meidän laisemme on altis kuvittelemaan näkemyksiään täysin väärin ja koska vaan siltä tuntuu. Herättäisiin katselemaan ongelmiamme sydämellä, sillä ainoalla tavalla, jossa anteeksianto tasaa tietä hyvyyden ja lämpimyyden tulla.

Tiedän omistani sen, ettei ole helppo a hyväksyä erilaisuutta, ajatellaan vaikka romaaneja, (mustalaisia) He yrittävät tehdä kauppaa, (melkein kerjuutahan se on) meidän vastustuksestamme piittaamatta. Tyrkyttäminen kuuluu noitten heikommalle osalle jääneitten sukurasitteisiin, (olivathan tien päällä aiemmin kesät talvet) Miten kukin meistä heihin nyt suhtautuu, peilaa samalla ymmärtämisen oikeuttammekin.

Usein tahdomme vetää rajoja itse päättämillämme keinoin suojaksemme. Jos näin tehdään, ollaankin oman linnoitus järjestelmämme tornien harjoilla ja neuvomassa, mitä kunkin tulisi laillamme asioista ymmärtää.

Mielipaha ei ole kenellekään vieras. Jokainen surrut hiljaa itseksensä sitä, etteivät läheiset, ei ympäristö, osanneet ajatella laillamme. Ymmärtämisen oikeus lause tuli vaan tässä siten mieleen, että tarvitsin otsikon, minkä paperille laittaakseni ohjeisuudeksi tarvitsin. Etsitään hyviä ja herpaantumatta P.P. (19981106)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 187)


188 Ihminen, puhelias vaikenija.

Otsikko ilmaisee mihin tällä kertaa pyrin. Kaikki perustuu omiin suppeisiin havaintoihin ja jota ei ole edes tarkoitus laajemmalle levittää. Me kukin tahdomme selvittää mieltämme siinä, joka askarruttaa ajatuksiamme aina ja yhä. Toisin sanoen, teemme juuri päinvastoin, mitä oletamme tekevämme. Oppimiskykymme on vahvasti eri tasoinen. Toimintatavat poikkeavat nekin hirmu paljon toisistaan.

Kuvittelemalla niin, että palapelimme yhtenäistyisivät ajan ja vuosien kuluessa, on tuomittu olemaan väärää tietoa myös yhä. Se, että olemme innokkaita sanomaan mielipiteemme asiasta kuin asiasta, olkoon tuosta osoituksena. Tekeminen on jo oma olemisen muoto, eikä siinä jahkailu useinkaan enää mukana. Mutta sanoilla pelataan ja asiat sen kuin pysyvät yhäkin salvoissansa.

Mitä niukempaa kokeminen arjessa, sen selvähakuisempaa ajatusten parissa askartelu. Olen yrittänyt kertoa itse mielestäni oikeaa totuutta aina, mutta moniko sen sellaiseksi mieltää? -Tuskin oikeastaan kukaan? Ihan sama kait jokaisella täällä tallaavalla? Hyvyyden ja huonouden määrittelemme niin, kuin sen näemme, eikä toisten havaitsema useinkaan selkeytä juttua yhtään. Sanoista tekoihin onkin suuri kupla ja jota joka ikinen yrittää kohdallansa puhkaista. Vuodet tuovat selittämätöntä uutta ja kaiken selkeyshän siitä kärsii.

On liian paljon pinnallista keskusteluyhteyttä ja sanomattomuus se kun vaan tällä lailla lisääntyy. Mietittäisiin sitä, mitä todella tarkoitamme, eikä peräännyttäisi pienenkin vastapuhurin tullessa. Ellei kuunnella osaa, -tuskin tarvitsee selitelläkään.

Vapaasti käyttäytyvä ihminen löytää kyllä keskusteluyhteyden ihan missäpaikassa tahansa, mutta sanotaanko silloin todella mitään, sitä voi hyvällä syyllä epäillä?

Toki tiedämme sen, että kun on onnistuttu virittämään keskustelu haluamallamme tavalla, hyrisemme tyytyväisinä tuollaisesta tilaisuudesta ja pyrimme petaamaan asiat myös myöhemmin samalla forminulla. Toki se ei aina kuitenkaan onnistu, voi käydä niinkin, että pettymyksen aalto loiskauttaa toiveemme tunkiolle, ellei vieläkin sekaisempiin. Joku saattaa ajatella; ukko puhuu nyt itseään pussiin! Näinkin on monasti käynyt, sen huomaa kyllä jo siinä tilanteessa, mutta yritystä vielä saada paatti karittomille vesille.

Oikea elämä on yhteisyyttä joka suunnalle. Se on kaukana sulkeutuneisuudesta ja yrityksestä määrätä yksin oma kurssinsa. Menemällä mukaan, takaa ainakin sen, ettei tule vahingossa hyljätyksi, vaikka sekin mahdollisuus on otettava huomioon.

Toiset osaavat miellyttää paremmin kuin toiset ja juttuhan on näin. Sama pätee työn kyseessä ollen. Jos ei ole lahjoja, ei mahdollisuuksiakaan silloin. Mutta tuo on vain luultu totuus. Hyvän ohjauksen myötä heikompikin saattaisi onnistua, ellei pelkäisi munauksien heikentävän olonkohtaansa.

Yleensäkin on niin, ettei meille todellista selvyyttä edes omista kyvyistämme pääse koskaan edes syntymään, sen verran vaikeaa valikoida oma asteikkonsa jo yleensä. Eipä näillä kirjoitetuilla taida yksikään olonsolmu aueta? - siltikin selitän. P.P. (19981108)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 188)


189 Kaikilla on omat tavoitteensa

Jokaisella meistä on oma kuvitelmamme siitä, että vaan itse tiedämme, mikä meille henkilökohtaisesti parasta. Ja siitähän erimielisyydet seuraavatkin, kun kaikki eivät tunne muuta kuin omansa ajatukset ja niitten mahdolliset seuraukset. Asiat pyörivät kuin pesurummussa, eikä selkoa koskaan täydellisesti kenenkään tiedossa. Yhdet näkevät menestyksen mahdollisuutensa siinä, että ympäristövaikutus suuntautuu samaan. Toiset taasen kaavailevat näin; että omasta päästä lähtenyt toimintamalli ehdottomasti se oikein.

Meitä myös ärsyttää kaikenlainen salaileva asioitten hämäysyrittely, ellemme itse sellaista hyväksyneet. Toki se on kokijalleen yksinkertaisempaa, ettei tarvitse tehdä tiliä mistään ja koskaan. Noin pääpiirteisesti on kahdenlaisia ihmisiä. On heitä, ketkä haluavat olla objekteina ulkopuolelta tulleille hyville, hyristen ilosta moiseen.

Sitten meitä, jotka eivät odota omuutemme muualla hyväksyntää ja koska sitä ei aiemminkaan koskaan ole tullut.

Parhaaseensa toivoisi jokainen pääsevänsä. Aina ehdottomasti niin! Mutta pinttyneisyytemme on myös se suuri este onnistumisellemme. Ja kun ajatukset ja teot haarautuneina minne sattuu, ei yksinkertaisesti sitä parasta ole edes löydettävissä.

Erimielisyys ei ole aina meillä syvältä sydämestä tulevaa, vaan oman vaikeutemme heijastusvaikutusta pelkästi. Omistani tiedän sen, ettei toisen tarvitse paljoa olla salaperäinen, kun jo alan etsiä syitä sellaiseen. Minulle toki sanotaan. Olet aivan väärässä! Etkä ikinä ymmärrä kuitenkaan sitä, jota joksikin käsittämättömäksi luulet. Taitaahan olla niin? Olenhan sekalaisten ajatusten päässäni pyörittäjä.

Monet sellaiset pikkujutut kiusaavat mieltä; kuten tuoksujen ja hajujen mieltä-ärsyttävyys. Läheisen sanomien arvostelujen esim. pilkallinen sävy ja monta muuta samaan johtavaa.

Aina on minusta sanottu, sinä hypit asioista toisiin ja et kuuntele koskaan toista ihmistä. Todella! - Kuulossani on hieman vikaa ja hälyisessä ympäristössä käsitykseni useinkin erehtyy. Onko se suurikaan synti ja ellei enempiä vääriä päätelmiä ilmoille erehtyisi? Noista elämäni suurimmista sekaannuksista en voi kenellekään puhua ja vaikka raastoivatkin mieltäni sillä tavoin, etten edes kaikelle sille sanoja löytäisi, jaaha! Että näinköhän loppujen lopuksi asia sitten olikin...

Jos minua jollakin tavalla koskee, ei pitäisi tulla sanomaan, että se on pelkkää kuvittelua. Ei väittämään sitä, että herkkyys onkin vain teeskentelyä ja todellisuus pitää sisällään kylmän ja tunteettoman ihmisen pätemisentarpeen. Ei näin! Olen kyllä tutkaillut kipuja itsessäni, niin henkisen kuin kehollisenkin ääreilyn merkityksin. Olenhan ollut jo viisi kertaa leikattavana, enkä senkään vuoksi voisi pelkästi kuvitella kaikkea, vaan ihan välttämättä osaan määritellä, milloin koskee milläkin tavalla. Mutta tuonkin tiedän, etten saa olla omaa mieltäni sellaisissa jotka ovat toiselle elintärkeitä ja vaikka kiukkumieleni kommentteja vaatisikin. P.P. (19981113)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 189)


190 Ystävyyttä etsimässä

Niinhän jokainen meistä! Eikä muuten edes voisi. Lähdetään ja tullaan yhtämittaa yrittäen. Kuka kenessä sitten ystävän tapaa, riippuu olosuhteitten kehityksestä ja paljon muusta. Kuitenkin ymmärtäjää jokainen tarvitsemme. Tarvitsemme sellaista henkilöä joka ei kyseenalaista tarpeitamme, ei ole ylimielinen milloinkaan.

Ai, ettäkö se ei ole jokaiselle tärkeää? Ei tosiaankaan heille, keille tuppautuu seuraa ihan väenväkisten. Onhan sellaisia. On aina ollut, mutta suurin massa meitä toinen toisemme tarvitsijoita.

Ystävyyttä on sitäkin montaa eri laatua. On uskoutumista vaativaa. On pelkästi kuunteluun perustuvaa. Sellaistakin, jossa vaan läheisyys merkitsee. Ystävättä ollaan enemmän tai vähemmän pulassa joka tapauksessa. Perhe on se tärkein tekijä, ja kun asioitten ydintä etsitään. Mutta kaikilla ei ole ollut tuohon tilaisuutta, ei edellytyksiä luoda aitoa lämmintä henkilösuhdetta kehenkään.

Luulen kuulevani kommentin; se on kiinni jokaisen yrittämismääristä ja mitään ei saa, jos pelkästi odottaa ovellensa kolkutettavan. Hiljaisuushan sellaisessa tapauksessa tietysti vallitsee. Orpokaan ei saa syytellä lähiympäristöään osattomuudesta, ei heittää kapuloita hyvinmenestyvien horjuttamiseksi, sillä edut ovat olleet jokaisella hankittavissa. Ja jos muistamme omaa lapsuuttamme, saamme helposti havaittavan selkeyskuvan tilanteistamme.

Eikö ollutkin niin, että silloinkin pääosin katselimme kun toiset toimivat? Syyn ja seurauksen lakihan siinä toteutuu aivan tarkkapiirteisenä. Kukin meistä on siellä, jossa hänen tuleekin olla. Seuralliset omassa ryhmässään, hiljaisemmat omissaan.

Mutta kanssakäymistä ei tule estää sillä; että olen niin huono, ettei kukaan minusta välitä. Olemmehan jokainen ainutkertaisia yksilöitä ja ei koskaan toista ihan samanlaista tantereensa tallaajaa.

Ystävyys saattaa olla joskus pätkittäistä. Se saattaa peittyä liian odotuksen tukahduksiin, ellei pahimmillaan kaikkoa luotamme kokonaan. Jos on ollut vaan yksi tärkeä ystävä ja hän meihin kylmennyt tunteinensa, voimme hakea uutta mahdollista kaveria. Ellei hänkään jaksa meitä kestää, etsimme taas ja yhäkin uutta ymmärtäjäämme. Haittaisuutta tosin jää joksikin aikaa ilmaan leijumaan, mutta se ei tarkoita olemisemme ehtymistä, - päivastoin!!!!

Luonteva ystävyys sietää moniakin pomppuja ja erehtelyjä ja kuitenkin pysyy sinä aiempana hyvänä, jota juuri itsekin ajattelimme. Vaatimalla ei koskaan mitään voiteta; ei sillä, että kun minä sanon, sitä on toteltava. Joustavuus elämässä antaa hyvän alustan asioitten jatkuvuuteen ja mitä pienet erimielisyydet aikaansaanevatkaan, olkootkin vaikuttamatta sen syvällisemmin perustilanteisiin. Jos hyväksymme itsemme ja aikomuksemme, tuskin asetammekaan rimaamme liian korkeita havittelemaan. Perustojen on toki oltava sellaisessa mallissa, ettei ensimmäinen tuulenpyörre purttamme epäkelvoilla täytä. Siitä lähdetään! Ja oppimalla yhä. P.P. (19981115)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 190)


191 Voi meitä elämässä hitaita

Kun on syntynyt vähän kuin vartuskelijaksi, saa kantaa siitä myös seuraukset. Vinkeät kiiruhtavat jutusta toiseen, eivätkä tarvitse niin edes lepoa. Geeneissä tullutta on luullusti tuosta osa, loput itsensä esiin puristamia. Hitaat jäävät kaikessa jonon hännille. Näin he ovat sitä huomaamattominta porukkaa ja keskenänsä seurustelevaa sekundalaatua. Nuorina tytöt vietiin neniemme alta. Keski-ikäisinä olimme ilman perhettä Ja vanhana kökötämme unohdettuina kotimme siimeksissä.

Emme mekään joka suhteessa aivan tylsiä olleet, teimmehän työtä vointimme ja kykyjemme mukaan. Huolellisuus ei ole hitaille kuitenkaan ominaista ja vaikka niin luulisikin. He kärsivät tuosta omasta saamattomuudestaan. He osoittivat kehittyvänsä siinä missä muutkin ja kuitenkin tilanne seisahtui omiin uomiinsa ihan väkisin? Ikääntyneet perheelliset voivat henkisesti meitä hitaita paremmin. Onhan heillä lapsensa, lastensa perheet lapsenlapsineen. Mitä sen sijaan meillä? Ei sitten sillä suunnalla sitä vähääkään.

Toki jos olisi ollut lapsiystävällinen, olisi kait seuranhaluaan voinut tuossa hyödyntää, mutta kun ei sitäkään... Annettiin kaiken mennä menojaan. Kuviteltiin olevamme kohtalomme ohjaamia tälläkin tavalla. Pidetään kuitenkin katkeruutemme kaukana itsestämme ja eletään opitun ja tiedetyn kaavan kanssa. Meilläkin on osaamisemme puitteissa tietenkin noita konkreettisia innostuksemme muistomerkkejä. Itsellä tässä hyllyissä omia tekemiä nuotteja, kuin myös laulunsanoja. On mappikaupalla kaikenlaisia riimejä ja mietteentapaisia. Ne ovat jäännettä siitä ajasta, milloin elimme itseämme eroon ikävästä ja seuranpuutteesta.

Mutta mikään ei korvaa hyvää ihmissuhdetta. Mikään ei saa uskomaan siihen, että nyt olisi parempaa. On kuitenkin puolia mitkä tällaistakin olonajatusta suosivat. Nyt puhun vain itsestäni, enkä kenestäkään muusta. Olen itse käsittämäni mukaan kärsimätön ja äkkiä tulistuva. Ei se ole ennalta selvää itsellenikään? Tulee vaan sellainen olo, mikä laittaa kuohuvat liikkeelle ja rauha tiessään oman aikansa.

Sen jälkeen katumus laittaa olon suruiseksi. Miksi taaskin räsähdin? Miksi en jaksanut odottaa ja niellä ylpeyttäni? Nämä asiat painavat yleisilmeellään koko täällä menojani, nuoruudesta vanhuuteen.

Siis hitaus onkin osin kateutta etevimpien toimien seuraamisista ja se tuonut tuon veitsenterällä olemisen lähes jokapäiväiseksi. Minunlaiseni viihtyykin nykyisin paljon omien aatoksiensa parissa ja siinähän ei tule ainakaan toisia moitituksi. Syyllisyyttä ei kuitenkaan niskastaan mihinkään tipauta, sen verran omantunnon ääntä tähteenä kumminkin. Ne pahat erehdykset ihmissuhderintamilla ovat tuoneet arkuuden äijän mieliharmiksi. Olisin silloin aikanani ollut hieman järkevämpi, enkä toheloinut mahdollisuuksiani täysin väärissä paikoissa.

Hitailu siis haitta ja siitä pahemmasta päästä. Mutta meitä tällaisia kyllä syntyy yhäkin uusia, ei sille voi, eikä usea rimpuiluillaan luotaan torjua. P.P. (19981116)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 191)


192 Toistellaan

Kuka minua kehottikaan hankkimaan tietokoneen harmikseni. Eihän tällainen vanha enää jaksa oikein moiseen laitteeseen suhtautua. Ja kun esiin putkahtaa jotain sellaista kuin, että levykkeille laitetut eivät tavallaan edes siellä ole, alkavat uskomukset rapista jo viimeistään silloin. Pidin levykettä asemassa koko ajan ja se kait sai aikaan, etten enää saanut uudelleen framille asioita.

Nyt kyllä tuon läksyn varmasti muistan, enkä anna saman virheen ikuisesti toistua. Mitä noita olikaan, ehkäpä siinä yli puolitoistasataa eri jutunpoikasta. Tunnen olevani ikuisesti äkkinäinen tällaiseen puuhaan. Kuitenkin olen saanut tulostaen talteen.

Mitään siis ei ole kokonaan hävitetty ja sehän on hyvä se. Toisekseen, ei ole yhtäkään sellaista asiaa, josta ikävä tulisi, vaikka olisivat menneetkin.

On löydyttävä mukautumista elämän en käänteisiin. On saatava helpotusta silloinkin, vaikka vakavuus iskisi kipeästi teonaiheisiin. Ketkä tekevät työtä vielä ja jopa innolla, olkootkin onnellisia tilanteestaan. Meikä ukko ei jaksa enää edes ajatella tehokkaasti ja siitähän seuraa alamäki ilman suojaverkkoja. Vaan tämäkin käy! Ollaan vaan pelkästi olemassa ja jahkailujenkin kanssa.

Marraskuuta elämme ja pakkasia piisannut jo parisen viiko a, näin jääkin vahvistunut ohuesta lumikerroksesta huolimatta. Tähdenlentoja piti olla toissa yönä runsaasti, mutten minä ainakaan yhtäkään nähnyt ja eipä kovin moni muukaan nähnyt, siitä piti jo pilvisyys huolen. Jossakin Atlantilla kait parhaiten moisia saivat seurata ja jo sinä edellisenä yönä. Suomessakin se eilinen yö olisi ollut se parempi vaihtoehto.

Teemu on käynyt tosiaankin läijäilemässä polttopuita, mutta minä maleksinut vaan täällä sisätiloissa, ikävä myöntää, mutta tottahan se on. Nyt täytyisi valmistautua siivoiluhommiin, ellei ajattele pölyjen keskellä viihtyä ja sitähän ei kyllä pitkään mitenkään jaksa.

Kyllä se näin vanhalla on kaikki vaikeata, ei siitä mihinkään pääse. Turkasenmoista tämä monella lailla mitätöityminen, ilman että saisi kapuloita sen rattaista? Ei kuitenkaan onneksi flunssaa ristinään ja oikeastaan kunto ollut jopa kohtuullinen. Siis kirjoittelen usein ja päivittäin jonkun pienen pätkän asiaa, taikka asian vierestä.

Miksikään tällaisesta ei toki tule, mutta kun jotakin on pakko, olkoon sitten tätä tällaista. Hatuttaahan se useinkin mieltä, että on jäänyt avuttomaksi jo silloin, kun vielä tosissaan yrittäen varmasti pientä aikaankin saisi.

Onneksi vintillä tulee taaperreltua melkein jokainen päivä, se auttaa hieman niskan jäykistymistä vastaan. Olen laiska äijä, senhän itsekin tiedän aivan hyvin. Tehkööt muut, mutta minä laistan kaikesta vähänkin vaativammasta kohdallani. Toki en unohda sitä, ettei vanhana järkikään elohopeanlailla livistele. Korvat soivat, oli päivä tai yö. Siinä myllyssä kyllä on kestämistä jo yksistään, saati kymmeniä vuosia riitettyään.

Jos oikein yrittäisi, saattaisi kirjoittaa jotakin hieman syvällisempääkin, mutta ei sitä kehtaa ruveta opettelemaan enää näillä kymmenillä ja ei ainakaan vaatimuksia herättävästi. Olen kyllä kokeillut useita konsteja itseni viihdyttämiseksi - onneksi. P.P. (19981119)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 192)


193 Ollaan odottavia

Juuri harkintaa me tarvitsemme ja ollaksemme hyödyksi läheisillemme. Itsekkyys kaataa totiset toiveemme hukkaan, kun vain tulemme tarkoittamattomien suunnista.

Lopullista hyvää saa kyllä odottaa hän, ken ei koskaan kysy, missä jutut oikeastaan mitataan. Hermostumalla tarpeettomasti, antaa valtit jo toisten käsiin. Odottaminen ei ole toki helppoa, sen tietää hän joka on jatkanut tyhjyytensä kupeessa tarpeeksi pitkään. Eikä tuumoo ole hydytöntä silloinkaan, kun toiset ajavat vinhasti polkien ohitsemme. Kuitenkaan tunteita ei saa jättää omaan nurkkaansa lojumaan, vaan virkeyttää niitä aivan jokapäiväisesti ja vuodesta vuoteen. Arvatenkin ilo tulee tuolloin vieraaksemme, kun lähdemme reippaasti ja kangertelematta liikenteeseen.

Huominen on aina se iloisin asia ja jota pitää odottaa ehtiäkseen määritellä oman kohtansa elonkentällä. Yritän tässä harjoitella useamman sormen käyttöä näppäimistöllä ja sen takia teksti kovinkin puisevaa. Ja ellei tekniikkaa saa jollakin tavoin kohdallensa, turhaa mieliä nopeampia tuloksia ja ilman suurempia virheitä.

Tietokonetta ei voi todellakaan käyttää kirjoitukseen sillätavoin, miten rappari roiskii laastiaan, vaan ajatellusti ja tarkoin edeltä asiat opetellen. Tästä lähin tavoitteeni olkoon siis useamman sormen yhteistyö. Kohtapahan se sitten nähdään onko ollut ukosta minkään petraajaksi?

Ja taas alan puhua odottamisesta, sen hyötyä tuottavasta vaikutuksesta koko elämän alueella. Lapsi odottaa vanhemmiltaan neuvoja ja ohjeita. Murrosikäinen odottaa löytävänsä elämänkumppanin. Pariskunnan äiti alkaa odottaa lasta. Ikääntynyt odottaa muuten vaan kunnioitusta nuoremmilta. Odottaminen ja kunnioittaminen olkoonkin jokaisen meidän tavoitteenamme.

Sairautta ja sitä seuraavaa loppua ei odota sitten enää kukaan, tuon tajuaa ilman suurempaa ponnistustakin. Jos on seuralaisena toivotuin ihminen mitä olla saattaa, voi rakentaakin sen suhteen varaan tosi paljon. Ei ole yhdentekevää tuo hyvänolontunne, joka sellaista yhteisyyttä seuraa.

Hermostunut ihminen ei osaa olla rauhallinen, vaan hosuu asiansa piloille jo ennen kuin mitään kunnollista edes ehtii tapahtumaan. Näin on käynyt minulle ja joka olen sotkenut asiani sen seitsemiin umpisolmuihin elonpäivieni aikana. Harvemmin siitä on kuitenkaan suoraan sanottu, mutta vihjeisyyksin sitäkin useammin. Turvani lie kuitenkin ollut jossakin toisaalla, olenhan noita ylösyhteyksiä pienen ikäni harrastanut. Tuo kaikki tapahtunut hiljaisuudessa ja ilman korostuksia, kuten monet tietänevätkin.

Sisarukseni, heitä kunnioitan suuresti, heitä jaksan ihailla suuremman sietävyytensäkin takia ja mitä minulta alusta alkaen on puuttunut. Mikä tuo syy olikaan, etten pärjännyt koulussa, enkä oikein sen jälkeenkään tasan missään touhussa?

On kysymyksiä vailla vastauksia ja tietysti näin pitääkin , mutta niistä tulisi jotakin silti myös oppia, se vaan itseltäni kovin nuukaksi jäänyt. Odotukset ovat haaveitten utuisia, näin myös tällä vähäisellä ukonhöppänällä. P.P. (19981119)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 193)


194 Keräyksistä

Aivan äsken soitti naisääni, pyytäen osallistumaan sokeitten opaskoirakeräykseen. Summa olisi yhdeksänkymmentä markkaa ja siinä tulisi myös mukana juhlajulkaisu. En jaksa hyväksyä vaatimusta määräsummasta, en siitä että asetetaan rima jo heti lähdössä liian korkealle. Ja kun keräyksiä on sen seitsemää sorttia, Kuurojenliiton, Unicefin, Sokeainliiton, kuten tuo mainitsemani puhelinsoitto. On yhteisvastuukeräystä, sotainvaliidikeräystä ja mitä niitä kaikkia oikein olisikaan? Joihinkin olen pistänyt pikkusumman, mutta en hyväksy sitä, että sanellaan kuinka paljon kunkin tulee kukkaronnyörejään raottaa.

On selvää, että asia noissa jokaisessa kannatettavaa. Mutta meitä on niin erilaisten tulojen omaavia ihmisiä, ettei sillä pohjalla saateta summia säädellä, ei sanella kukkaroilla käyntejä.

Toisilla saattaa olla parikymmentäkin tuhatta tuloja kuukaudessa, toisilla pikkasen yli kaksituhatta, näin selvinnee jo se, ettei herrojen mittanauhalla totuutta löydetä. Kyllä se tunnolle rauhaa tuo, kun saa pienen summan tillillepanokorttiin asettaa. Maailmassa on niin paljon hätää ja kurjuutta, ettei sitä mikään yksityinen tukija apu miksikään ratkaisuksi riitä.

On vielä niinkin, että kaikki varat eivät edes joudu niille tarkoitettuun paikkaan, vaan lihottavat aivan asiattomien taskuja. Sekin, että maksuja yleensäkin kertyy hoidettavaksi turhassa määrin, saa ihmiset arvioimaan kohtuutarkasti sen, mihin markkansa ohjaa helpotusta tuomaan. Esimerkiksi minulla on lääkekuluja eläkkeeseen nähden tosi paljon. Päälle kolmentuhannen kuluista saa markkansa vuoden lopulla takaisin, mutta kaikki ei edes ole korvattavaa, kuten fysikaalinen hoito muun muassa.

Ei myöskään se, minkä sairaalassaolo eteentuo. Siis yhteisesti muodostuu kovin korkea summa siitä, mitä oikein terveet eivät joudu elämisistään maksamaan. Varallisuus siis ratkaisee sen, kuinka kaikenmaailman rahapyyntöihin edes voi suhtautua. Oma hyvinvointi jokaiselle se ensitärkeä ja vasta sen jälkeen tulevat ne muut haasteiset. Tuokin, että asuinolosuhteemme ovat kovin eri lähtöviivalla ja parhaimmista huonoimpiin valovuosi matkaa. Mekin tässä asustelemme vanhassa harvassa talossa, sitäpaitsi tarpeeseemme nähden ylisuuressa, eikä se tuulten ja pakkasten tullen olekaan se luxusmiljöö, ei ensinkään....

Kenellä on nykyaikainen asunto, siis vedoton ja ilmanvaihto kunnossa, hänen ei tarvitse huomioida tuulia ja mistä ne milloinkin puhaltelevat. Nyt toki ollut hyvin tyyniä pakkaspäiviä ja sen tähden meilläkin oikein kivaa asustella. On kuitenkin lupailtu lounaistuulia ja lauhtuvaa, joten saa jalkojen kylmää taasen pidellä, ties miten pitkän ajan? En valita kyllä sitä, että olisin jäänyt osatta elämänhyvästä millään muotoa. Leipää on piisannut ja velikin asuessaan tässä, antanut turvantunnetta hänkin.

Veli sitäpaitsi tehnyt polttopuita ja ajanut ne tuonne navetan taakse suureen kasaankin. Olen sitten keväällä yrittänyt tehdä oman pienen osani noista haasteellisista, pilkkomalla klapit haloiksi, mutta se on niin kovin pieni osa koko työmäärästä. En ole käynyt enää metsässä vuosikausiin, joten nauttinut veljeni palveluista ihmeesti. Kesillä kyllä olen ruohoa matalammaksi ajellut, sekä yrittänyt viihtyä imurinvarressa, sekä talvisaikaan uunien lämmityksissä sun muissa.

Kun joissakin maailmankolkissa suoranainen nälänhätä, saa olla kiitollinen Suomessa asumisesta ja vaikka täällä onkin sääolot melko kovat lämpimimpiä maita vertailukohtana pidettäessä.

Terveyshän se tärkein olemisemme virstanpylväs siltikin lienee, ellei se pelaa, ei mikään muukaan. Vanhuus tulee kyllä aikanansa jokaisen meidän kohdalle ja ennemmin tai myöhemmin.

Yhdessä jaksamme enemmän kuin yksin toimien, sen vuoksi olkaamme kiitollisia läheisistämme ja heidän panoksestaan ylläpidoiksemme.

Avustella pitää silti järjestöjäkin, muttei määrätyillä summilla. Olen laittanut kolmekymppiä kerralla avustuspyyntöihin ja sen tulee myös osaltani riittää. Kunhan kaikki senkin verran... P.P. (19981120)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 194)


195 Sanan pitävyydestä

Miten me kukin ymmärrämme pitää sanamme, siinä on suuria eroja ihmisten välillä. Joku saattaa luvata vaikka kuun taivaalta, eikä hetken perästä ajattele tippaakaan. Toinen taasen ei kavahda minkäänlaisia vastuksia, tehdäkseen lupaamansa. On helppo muistella kaikkea näin jälkikäteen ja silloin selviää omalla kohdallamme tapahtunut Me, ketkä aikoinamme tupakoimme, olemme esimerkkinä siitä, että heikompikin jaksaa pitää lupauksensa, kunhan on oikein tärkeä asia kyseessä.

Heikon ei tulekaan luvata sellaista josta ennen pitkää kuitenkin antaa periksi. Ja tällainen sanansa pitävyys on myös maita ja kansoja koskevaa. Ei tarvitse kaukaa hakea menneisyydestä, kun jo asia esiin putkahtaa. Suomi taisteli Saksan rinnalla jatkosodassa ja sitten Saksan ollessa häviöllä, käänsi kelkkansa Saksaa vastaan. Tuota suuntaa saattaa jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa luultiin Kansainliiton takaavan rauhantilan. Mutta eihän se sitä tehnyt eikä nyt myöhemmin YK-kaan jaksa rauhoittaa sotivia osapuolia toisistaan. Jugoslavia on hajonnut ja siellä kunnon rauhantilaa saadaan odottaa kait vuosikymmeniä, ellei satoja. Aina on jossakin suunnalla konflikteja, aina virallinen hallitus ja sissit kahinoimassa keskenään. Me täällä pohjoismaissa olemme sentään saaneet olla hyvin rauhassa mitä ei tosiaankaan joskus hamassa menneisyydessä.

Milloin hallitsi Ruotsi milloin Venäjä ja aina suomalaiset siinä välissä, kuin Manninen aikoinaan. Lypsivät veroina ja erilaisina saatavina köyhää kansaa, piittaamatta vähääkään sen kärsimyksistä ja rasitteista. Yhtä lailla myös eteläisessä Amerikassa. Espanjalaisvalloittajat alistivat alkuasukkaat ikeensä alle.

Omanvoiton pyynti kukoisti. Väkivalta on aina saattanut heikommat yhäkin kurjempaan jamaan, eikä se ole lotkauttanut hyvinvoivan väestön korvia ja asemaa yhtään.

Koska ihminen on toiseltaan riistäjä jo luonteeltansa, ei häneltä täyttä luottoa tule edes odottaa. Aina on heitä sanansa syöjiä. aina tekijöitä mitkä muuttavat aiempia suunnitelmia. Ihmisessä asuu myös suuri syntisyys ja mistä taivas ihmisiä Raamatussa kovinkin varoittanut. Koska parannuksen olisi tapahduttava meissä itsessämme, olemmekin asioitten suhteen itse vastuullisia. Mutta kaiken takanahan on armo, siihen vetoamme, siihen itsemme turvaamme.

Tiedämme, mitä kaikkea kontollemme sillä sektorilla parveemme kerääntynyt. Se ei ole vähän ja kun kaikki puolet esille levitetään. On tullut sanottua ja tehtyä huonoja, mitkä sen jälkeen jääneet tunnollemme taakoiksi. Ja anteeksiantamus pelastakoon meidät omalta huonolta itseltämme. P.P. (19981122)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 195)


196 Mutkaillen

Elämähän on kuin mutkailua. Ja sen seitsemissä kaarteissa. On särmää jos toistakin, ellei sitten monasti jopa täyttä esteistä. Ilman yritystä ei hyviä kokoon haalita. Ei mikään tule itsestään, ei vähillä ponnistuksillakaan. Ja tämän tietävät he, keillä ollut vastuksia vuorenkorkuisina. Usein asiat sellaisessa puristuksessa, ettei pahemmasta väliä.

Kuitenkin toivoa, jos elämää. Meille on annettu aivot ajatella, meille on annettu toisia lähellemme. Tuo pitäisi myös huomata, ennen kuin aletaan oloamme valitella, muistelemalla entisiä, löytää uusia virikkeitä. Olihan silloin rentoutta, oli kaikenlaista hyvyyteen viittaavaa. Emme viihtyneet yksillä jalansijoilla, vaan vipelsimme minne milloinkin.

Olimme näes aktiivisia ja se toi täytteen nuoreen mieleen. Silloinkin tapasimme kiusaajiamme. Silloinkin suru yllätti joskus.

Nuoren herkkyys on toisenlaista, kuin nyt vanhana. Silloin riitti melkein se, että joku tuli pyytämään leikkimään ja harrastamaan kaikkea mielenkiintoista. Vanhana saa olla itsensä seurassa, eikä kukaan tule, eikä pyydä minnekään?

Toisekseen, eihän sitä ole enää edes lähtöhaluja, hermostuisi pelkästi pyytelemisistä. Hiljaisinkin meistä on ollut menevämpi joskus aiemmin ja jos joku väittää muuta, olkoon mieltänsä. Yhtä mukavaa vanhanakin on, elleivät vaivat ja sairaudet kimpussa.

Kun vaan joku toinen lähellä, ettei vaaraa jäädä huonossa kunnossa koloonsa virumaan. Toki nykyisin kännykät ajavat samaa asiaa ja ovatkin vanhan ihmisen turvana oikeinkin passeleita. Nuoret käyttävät kännykkää viihdevälineenään. Ei heillä tarvitse olla asiaa toiselleen soitellessa, pääasia siis huvittelunhalu. Kännykät pirisevät jopa kirkoissa, jumalanpalveluksen aikana ja se on varmasti ihan väärin.

Ei kukaan ole niin tärkeä. Ei kenellekään tarvitse suoda sellaista , minkä vähänkin ajatellen ymmärtää vääräksi. Ja minkä takia kukaan tarvitsisikaan jonkunlaista puhelinholhousta. Lapsethan eivät liiemmin soittele ja koska se tekisi kuitenkin tarpeettomia kustannuksia. Murrosikäisille känny sopiva kuherteluväline, vaan ei sentään saisi olla mikään pakkomielle. Mutkaillen matkailuahan tämä ihmisen elämä todella on. Ja joustavuutta tarvitaan senkin tähden. Arvaillaanpa tuntoamme hyvien tulla. P.P. (19981123)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 196)


197 Kotonaviihtyvää sorttia...

Olemalla aina kotona, joutuu ajattelemaan enemmän. Seuraamalla sanomalehdissä olevia uutisia ja muita kommentteja, voi päätellä mieleisistä tuloksista omin suhteellisuuksin. Kaikkeen ei voi todellakaan luottaa, vaan pitää olla hieman kriittinenkin tulevan ja esiin nousevan paljon kanssa.

Kymen Sanomat luen aina ensimmäiseksi ja sen perään sitten Heisingin Sanomat. On monia samanlaisia uutisaiheita, kuin muutakin tähdellistä. Heti aaminulla ylösnoustua sijaa petinsä, tietysti sitä ennen jo laittanut suuhunsa aamupalaa leikkeitten ja juuston kera. Sitten pieneksi ajaksi tietokoneen ääreen ja mitä nyt milloinkin aiheenaan käsitteleekään.

Ennen puoltapäivää puita uuneihin, tai kaminahan tuo toinen tulipesä on. Näin säästetään vuoden myötä jonkunlainen summa rahaa ja siinä pieni vaiva tulee hyvin palkituksi, lämmön ollessa ihan toisenlaista kuin sähköllä hoidetussa. Jossakin vaiheessa iltapäivää lähden navetanvintille kävelemään ne totutut kierrokset.

23 kierrosta, aina viiden jälkeen vaihtaen suuntaa, näin ei pökerry yhtäpäisestä. Tuohon liittäen erilaisia taivutuksia ja kyykyssä ja varpailaan kävelyä. Sen päätteeksi hieman punnertelua ja muutakin pientä notkisteluun viittaavaa.

Ei näitä tällaisia keinoja saa riittäväksi kunnon ylläpidoksi, kuitenkin se on tyhjää enemmän, ainakin niin yritän itselleni selittää.

Tunnen oloni useinkin melko väsyneeksi ja onhan noita vuosiakin kertynyt jo melkoinen määrä.

Ensivuosi olisi taas jonkunlainen merkkivuosi, siis 75 silloin mittarissa. Ei toki ole sekään varmaa, yllänkö tuonne saakka, voihan tulla noutaja jo sitä ennen. Mutta toivoa ei saa minkään pelon takia luotaan heittää. -Ja sehän onkin suuri onnemme, ettemme tiedä huomisestamme mitään. Yritän tässä samalla kun jotakin kirjoitan, ottaa selvää näistä sormitusongelmista ja jotka eivät sillä oikealla tolalla vähimmästikään ole.

Kuvitelmakirjoitteluakin voisi harrastaa, se ei vaan veisi mihinkään hyötyiseen suuntaan ja senhän tiedän jo näin edeltä. Valtava määrä ihmisiä yrittää tuoda ajatuksiaan julkisuuteen kirjoittamalla. Niitä tarjotaan kustantajille, mutta suurin osa kerryttää omaa pöytälaatikkoa annillansa. Ja lienee todella niin, ettei jokaisen tarvitse nykyistä enemmän esille tullakaan. P.P. (19981126)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 197)


198 Hiihtoa…

Tuli juuri seurattua maailman cupin ensimmäistä kilpailua, Muonion Olos-tunturilla ja jossa miesten viestihiihdossa Ruotsi ensimmäinen, Norja toinen ja Suomi, oliko se nyt yhdeksäs? Osittain samaan aikaan tuli radiosta kaamosjazzia, sekin tietenkin pohjoisesta. Lisäksi tässä itten piti lähteä kesken kaiken navetanvintille käveleksimään ja ennen kuin täysin ilta pimenisi, sieltä ehdin vielä hiihtoja seuraamaan, vaikka pelkäsin niitten ehtivän loppua, ennekuin tuota sisälle ehdin.

Näin vanhalle ukolle on tuiki tärkeää se, ettei jämähdä ihan istumasijoillensa, vaan yrittää vointinsa mukaan pienesti liikkua, mitä nyt kipeytyneeltä jalaltaan saattaa. Vuosia sitten pisteiin vintillä juoksutyylillä, ehkä kuitenkin alle kilometrin, jota nykyisin pidän tähtäimessä. Joku sanoisi: eihän tuo mitään kuntoilua ole! Sitä täytyisi harrastaa vähintäänkin puoli tuntia rivakasti. No niinhän sitä pitäisi...

On vaan tänään kävelykin sellaista kivun kanssa askellusta. Oikea jalkapöytä pistää hanttiin, tullut sellainen kulumavika luultavasti? Se on tosiaankin harmi muitten toisten lisäksi. En kyllä edellyttänyt tällaistakaan oloa joskus kymmenen vuotta sitten, sen verran heikko fysiikkani aina ollut. Nytkin, kun tulee illalla löhöttyä tuvassa teeveetuolissa, loppuillasta on kuin jotenkin flunssainen olo, se kait johtuu monista eri tekijöistä ja missä kuitenkin vanhuus yhtenä elementtinä.

Kesällä oli kiva seurata yleisurheilua, eikä siihen kyllästy koskaan. Taas nyt kun talvi tulossa ainakin ajallisesti, seurataan tietysti hiihtoja ja mäenlaskua ja jota tänä iltanakin vielä Lillehammerista, toki jälkilähetyksenä.

Noita nykynuorison ja keski-ikäistenkin suosimia jääkiekkoa ja muita joukkuepelejä ei meikä jaksa yhtään seurata, mitä nyt joskus tv urheiluruudussa ollen. Eläkeläiset hoitavat kuntoaan tanssien, ja ovatkin siinä hyviä. Muttei jokainen sitä voi harrastaa, eikä edes tee tuota mieli.

Joukkohenki kyllä pitäisi surullisuudet paremmin aisoissa, vaan ei se käy, sanottiin pankissa joskus muinoin.

Taasen tämä kirjoitteluharrastus on sekin hyvää kunnonkohotusta. Sinä aikana ei ehdi surra menetettyä nuoruuttaan, eikä siinä edes mitään menettämisenarvoista olisi ollutkaan, sen verran arka tuli silloinkin oltua, toki syystäkin. Joillakin olisi ollut menestystä naismaailmassa, vaikkei itse liiemmin mitään yritellyt. Vaan ei tämän papan kohdalla, sen verran rosta pärstä suojelijana. Kaikkein eniten olisin kaivannut henkeviä keskusteluja naisihmisen kanssa, vaan niitä tilaisuuksia ei liiemmin tullut?

Otan jälleen tuon kuntoilutarpeen esille, sillä siellä saattaa piillä tulevien päivien jatkomahdollisuus, ellei enemmänkin? P.P. (19981129)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 198)


199 Hiljaista ei havaita

Onhan näin, että rivakoista pidetään ja hiljaisia lyödään tylyydellä päähän. Niin tietysti vain kuvitellusti, onneksemme. Ja jos antaa syytä tuohon otsikossa mainittuun, ei pidä pelästyä myöskään sen seurauksia. Itse olen ollut monissa eri tilanteissa ja joissa ihmiset seurustelevat vilkkaasti keskenään, mutta minun lähelläni on se pelkkä tapahtumattoman ilmapiiri, jossa oma rauha se ainainen. Kun on tässä eletty näinkin pitkä pätkä tätä olon piennarta, tuskin mikään enää muuksi muuttuu ja vaikka yrittäisikin potkia tutkaimiaan vastaan.

Seuraamalla toisten toteutuksia, löytää myös vertailtavuuksia, kuin noita kontrastieroja. Kuka tuntee pelkoa yksinäisyydestä, olkoon otettu monenlaisista selitysmalleista ja niistäkin, missä kompastus sijainnut. Kahdenkeskisissä jutusteluissa hiljaisetkin kokevat pätevänsä, mutta varjelkoon, jos useampia ihmisiä kokoontuneina. -Silloin sanoja ei tunnu löytävän mistään ja nekin joita yrittää värkkäillä, ovat puisevan kuivakkaita, eikä seurassamme olekaan hetkenperästä enää ketään? Juuri tällaisella, heikolla itsetunnolla varustetulla ihmisellä olisi tarvetta kehittää puskurimalleja. Ja oppia näkemään itsensä, kuin toistensilmin.

Jokatapauksessa vaikeuksista pääsy edellyttäisi kaveruudenhakuja: sellaisia, mitkä riisuisivat arkuuden iholtamme ja saattaisimme hengähtää ojien ylityksistä. Laitoin tuohon alkusanoiksi Hiljaista ei havaita. Siinä se on koko perusasia laidasta laitaan ajateltuna. Kukaan ei tahtoisi olla se nynny, ketä aina ja kaikessa karsastetaan. Kukaan ei mielisi kestää rohkeampien ivan sivalluksia, pystymättä itse niihin koskaan vastaamaan, taikka kiukutellen sen jälkeen täysin syyttömille omaksi tappioksensa. Jos on liianpaljon sillätavalla, että seurassa pelkästi kuuntelee ja vaikka sanomista mieli kukkuroillaan, -ritisee piankin liitoksissaan, -tuossa unhonvaikeassaan.

Jos osaisi pitää vaan suunsa kiinni, eikä erehtyisi moittimaan ihmistä, saisi luultavasti elämälleen rauhaisempia sovellusmuotoja?

Ja se pitää tietää, että omassa itsessähän ne vaikeudet ovat jo valmiina, kaiken muun vaan koristaessa harmin paikkoja. Ellen minä kiukuttelisi, tuskin sitä kukaan toinenkaan aloittaisi?

Näin miettien ja etsittäessä apuja tuolta ylhäältä, voinee suhtautua jotenkin toiveikkaammin tuleviin asioihinsa. Muutosta tarvitaan! Iloa pitää löytyä! Sietävyyttä myös! Ja pahasti sanottu olkoon sitä entistä minäämme ja edessäpäin valoa, varjojen väistyessä omiin sokkeloihinsa. Sinä et ehkä usko tällaisiin olonmalleihin ja sanot: Puheet ovat puheita, mutta teot toistavat itseään yhäkin. -Totta! Useinhan sen on jälkeenpäin huomannut, että vanhaa jälkeähän ne sukset sujuneet ja ristikkäin yhä uudelleen ujuskelleet?

Mutta kun meillä jokaisella omat mieltymämme ja niitä ei voi edes päivittäisiksi valita, olisi olosuhteistettava se, minkä arki eteemme asettaa. Saattaa olla, että meistä on sanottu sellaista, ettemme kenenkään ihmisen kanssa kiukuttelematta pärjäisi ja vaikka sitten missä ja kenen kanssa tahansa. Kovaahan se on kuulla toisen suulla sanottuna, mutta totuuskaan ei varmasti tuosta kaukana. Silti kenenkään ei tule lannistua pienistä hengentöyssyistä, yrittää vaan etsiä ehompia puolia mielensäikeistään. Ja jos riittämisestä puhutaan, kukapa sitä toiselleen just passeli olisikaan -ja ettei yhtäkään poimua kulkujensa pintaa rumentamassa.

Yksin ei meistä kukaan koskaan edes ole. Muistamalla sen, muistaa paljon hyvää muutakin.

Meitä oikopäätä harmeihin syöksyviä kyllä riittänee ja tuskin ryöpyttelyittä rätsäkämmät milloinkaan monojaan siteisiinsä edes asettelevat. Havaitsemattomuus elämässä kasvattaa myös luonnetta, eikä kukaan voi väittää, ettei jokaisella olisi itsesuhteessaan parasta paikkaansa, missä viihtyy ja kasvaa korkoa omalle itselleen. Ruikuttajiksikin meitä hiljaisia monasti mainitaan ja tosi on, että tuollaistakin laineenvirettä kohdiltamme löytynee? Se vaan tärkeintä, ettei jätä jäisiä tunteita sydämensä syrjäisiin sopukoihin ja ettei seuraavalla kerralla iske itse toiseen mielenhaavoja sellaisen tilaisuuden tullen. Missähän se nöyryys olikaan silloin, kun taas jälleen rupesimme toiselle hankalaksi? Kolhut kasvattavat kaikkia, ja edes taidoista välittämättä. P.P. (19981130)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 199)


200 Kirjoittelun ylellisyydestä.

On helpottavaa saada ilmaista mielessäliikkuva sanoina paperille, kuin myös taltioituna tietokoneelle. Ihmisellä saattaa olla arkensa hyvinkin rajattua. Voi olla jopa ongelmia jaksaa nähdä valoa silloin, kun kokee, ettei enää työkelpoinen ja tehokas ihmisenä.

Näin kirjoittelu kanavana, saada pidettyä ajatuselämä jatkuvassa viritystilassa. Ei sitä ole tarvinnut erikoisesti käynnistää, ei pyrkimällä olemaan vähääkään tehokas. On vaan ollut mieltä lämmittäviä kohtia omalla hiljaisella polullansa. Saattanut kohdata heitä, jotka herättäneet huomaamaan sen, että minullakin on tunteita, minäkin saatan keskustella jonkunkanssa, myös itseäni koskevista asioista.

Näin syntynyt tilanne on rekisteröitynyt valona, kaiken harmaan peittäneeseen olevuuteen.

Pontimena kirjoittelulle ne keskusteluyhteydet, jotka nostivat alistuneen alhostansa ja hetkiseksi saivat kokemaan minuuden elossa olevuuden. Toki sellaisia tilanteita vähän, mutta sitäkin lahjanomaisempina. Kirjoitellen saa sanoa niistäkin, joita ei uskaltanut, tai joista ei ollut järkevää jotenkin muuten mainita. Lukemalla säännöllisesti päivälehtiä, kuten esimerkiksi, Helsingin Sanomat, Kymen Sanomat, onkin jo asioista tietoisempi. Lisäksi telkkarista tuleva anti, joka sekin vaikuttaa myös tunnekenttään.

Ylhäälle suuri kiitos! Uskonasiat niinä ensimmäisinä tarvittavinaan ja vuosikymmenistä toisiin.

Kaikkien tekemisten hyötynä vielä se, ettei näin voisi edes jämähtää mielineen apatiaan, eikä tyhjyyteen. Sisarukset niinä ihmisinä, jotka luovat pysyvän turvantunteen vanhenevalle jäsenelleen. Että on saanut elää täällä ihanassa maailmassa, vaikka sitten monella tapaa vajavaisena, on ihmiselle lahjaa luojaltaan, eikä kulkumme niukkuuskaan sitä mitenkään himmennä.

Näytämme vaikka kuinka rumilta ja kulmikkailta, sydämemme on ainakin osaksi vielä vastaanottava tuhansia eri vaikutteita, läheltä ja kaukaa. Kirjoittelemalla saa kerrottua kaiken tuosta, mikä mielessä päivittäin pyöriskelee. Se ei ole asiassa tärkeintä, näkeekö kukaan muu tekstejämme, pääasia, että saamme rakennella mielipiteitämme vapaina pienimmästäkään ohjailusta.

Itsekin olen jo koko vanhemmuuden ikäni ylösmerkinnyt asioita, jos ihan silkkaa mielikuvitustakin mukana, etenkin riimeissä ja ajatteissa, niissä laadultaan toisarvoisissa, ainakin omasta mielestäni.

Tällaisella pienellä ihmisellä, kuten itse olen, ei edes voisi olla suurempaa mainittavaa ja jo koulutuksen puutteesta johtuvana. En toki olekaan oppinut edes kunnollisesti tätä kaunista suomenkieltä, sillä virheisyyden hoksaan itsekin, mutta lisäharrastamalla se luultavasti vähän aikaa myöten paranee, toivottavasti. Nyt siis näin. P.P. (19981208)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 200)


201 Me varjoisien kulkijat

On ihmisiä jotka asettuvat enemmän tai vähemmän sivummalle elämän valtavirrasta ja minkä takia estoisuus saa kasvaa täyteen mittaansa. Ei se ole helpoin tapa jaksaa huomiseensa, ei rakentavin missään suhteessa. Miksi noin kumminkin on käynyt, jäänee ikuiseksi arvoitukseksi jokaiselta ulkopuoliselta, kuin itseltäkin?

Meitä voisi kutsua virrassa ajelehtijoiksi, tahdottomiksi pysyttäytyä siellä, jossa palkintoja jaetaan, jos näillä vähempiosaisilla sitten päreet tuppaavat hieman käryämään, sitä ei niin ihmeenä tulisikaan pitää, enemmän arkipäivän tuomana tuloksena pelkästi.

Viihtyminen on muutakin, kuin nousta aaminulla ylös sängystään. Siinä saattaa olla jonkunlaisista sairauksista ehkäpä jo kysymys. Ja kun päivä alkaa, se voi olla entistä vaikeampi valittava ja tätä kautta kiusallisempi. Ja mitä sielussaan kukin tunteekaan, monista pettymyksistä seuranneena, se vie ajatuksista leijonanosan jo yksistään.

En tahtoisi väittää että juuri minulla on se elämänvaikeus kohdalleni tulleena, en yritä puolustautua minkäänlaisin keinotekoisin yritelmin.

Kuitenkin on niin, että ei tämä arki ole leikintekoa näin huonolla itsetunnolla varustetulla ihmisellä, kuten tässä koen olevani. Niinkauan kun työkykyä hiemankin riitti, selvisi paremmin hyvin omintunnoin, mutta tänään on toisin, ja ikävä kyllä...

Yhteisyydenlämpö lähes täysin tänäisistä puuttuu. Ei ole huolien kuuntelijaa, ei niin laupiasta ihmistä, joka joutaisi korvaansa tänne kallistamaan. Ei toki pahimmalla tavalla suinkaan ole, ja velimieshän on voimissaan työnteon suhteen, kuin muutenkin. Ja toki vielä pystyn siivoilemaan tätä kotia vointini mukaan tietystikin.

On vaan usein sellainen väsyttämisen tuntu, ettei jaksaisi muuta kuin pelkästi levätä. Lääkkeillähän tässä eteenpäin sinnitellään, jos tuota sellaiseksi saattaisi edes sanoa? Ystävyyssuhteet, jos niitä koskaan edes ollutkaan, ovat nekin laimentuneet tällaiseksi hiljaiseksi olennaksi ja sivusta katseluksi pelkästään.

Toisaalta on ihan tyytyväinen ja mukava mieli siitä, että joskus jaksoi hieman enemmän työtäkin tehdä ja sen myötä tyytyväisyyskin suurempaa saldoltaan, vaikka tuskailemistahan se silloinkin tietysti oli. P.P. (19981215)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 201)


202 Selitäpä itseäsi toiselle

On monenlaisia ongelmia siinä suhteessa, että tulisi oikein ymmärretyksi kaikissa olemisen tilanteissa. Usein saattaa käydä niin, että kun jotakin oikein sydämestä lähteneenä selität, sinut teilataan asioitten kuvittelijaksi ja tosiasiallisen elämän väärinymmärtäjäksi. Jos joutuu tuollaiseen tilanteeseen, ei siinä herkempi jaksa aina hymyhuulilla olla. Tietysti on myös niin, ettemme itsekään aina itseämme täysin ymmärrä.

Itse paikassani en yritä olla toisia etevämpi ja koska tiedän puutteeni, myös ne seikat, joita ei jokainen toinen. Leimatuksi tulemiseen on hyvinkin vivahteikkaat syy-yhteydet ja usein vaistonvarainen pyrkimys selvittää omia sisäisiä vaikutteitaan. Miten kukin tässä onnistuukaan, riippuu luontaisista seuraamussuhteista ympäristöönsä. Ei hiljaisen ja sulkeutuneen seuraan kukaan pyri, mutta ei aina toki tarkoituksella kapuloita rattaisiinkaan heittele.

Elämä opettaa kutakin ehdottomasti siten, ettei hän ihan tarkoituksellisesti yritä kaataa purttaan, eikä myös saamaan vasta-aineita läheistensä etäämmälle erottamiseen. Mitä on sanottu hieman kiukkupäissä, siitä ei tule tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. On kyllä niin, ettei loukatuksi tulemisen vaaraa pidä aliarvioida sitäkään. Aina kun päreensä on polttanut, aina seurannut katumuksentunne ja mistä ei muutosta vuosienkaan kuluttua nupulle noussut.

Ihmeellistä muuten tuo, että eristyvä leimataan ylpeäksi, jopa pöyhkeäksi mieleltään? Ei sen tarvitse olla totta, ei faktaa missään tapauksessa.

Puhumiemme ja tekemistemme välillä saattaa olla syvääkin syvempi kuilu ja joka jatkuu ja jatkuu päivästä päivään, vuodesta toiseen... Se jokaisen henkilökohtainen ensimmäinen yhteys

on taivaanisän suuntaan, sitten vasta läheiset, kuin ystävät, jos niitä onnekkaana sattuu olemaan.

Ihan jokainen meistä yrittää pitää puoliansa ja tuoda parhaita ominaisuuksiaan näytille, riippumatta asemastaan yhteiskunnan porrastuksissa. Hyvää meistä jokainen haluaisi, ja tuottaa tuota myös toisillemme. Se on peruste itsetunnon nousulle ja vaikkei se jokaista päivittäin kohtaisikaan.

Yksinolossa on hyvää mukana, mutta se ei ole ehdottoman oikeudenmukaista toisia henkilöitä kohtaan. Itse olen pohtinut näitä asioita lähes koko elämäni ajan, enkä ole selvyyttä toki silti löytänyt. Samoin luulen käyneen monille muillekin, jotka pakertelevat omien asioittensa ryteiköissä. Jos olomme ei oikein säihkeistä olekaan, oltaisiin kiitollisia terveydestämme, sillä ilman sitä ajelehdimme kyllä suuressa surussa elämämme merellä. Terveyskin on usein monentasoisia olossa kiehnäämistä, mutta niin kauan kun jalat kantavat, silmät näkevät ja ajatuskin vielä hieman kulkee, ei pidä toivoaan menettää, ei ensinkään!!!!

Kaikenlaisista epäonnistumisista kertyy siedonpuutetta ja mikä osaltaan asettaa rimoja liian korkealle kohdallamme. Ollaan etsimättä syvempiä syitä moiseen, etenkin silloin, jos alkaa tuntua toivottomalta. Muistelkaamme mitä kaikkea hyvääkin on somasti kohdalle osunut. Kivat sisarukset, lähiympäristössä tyytyväisiä ihmisiä. Järkevyyttä kaikissa muodoissaan ja perin maalais sellaista. Vaikkei aina saakaan julistaa omista asioistaan, ehkäpä pieni kirjoittelu auttaa, näin jo päästään henkisen rauhan lähietäisyyteen, mistä tulee voimaa kestää huomisen paineita riittämättömyydestämme huolimatta.

Sen olen myös havainnut, ettei omaan nurkkaan sulkeutuminen ole ensinkään oikoisin tie. Me saamme aina toisiltamme tukea, etenkin tositarpeessa ollen, kunhan muistaisimme avautua sellaiselle ajoissa. Lukkiutuneinkin voi löytää avun nöyryydestä. Ympäröivästä luonnosta. Vilpoisista vesistä, kun kesästä kysymys. Talvella taasen saadaan etsiä enemmän omia henkisiä säikeitämme, mikäli sellaista haluaisimme. Jokaisella meistä on se omin kivamme. Ei sen tarvitse olla yhtään ihmeellistä, ei etenkään aitoja rakentavaa, päinvastoin...

Ystävällismielisyys kunniaan ja tahto tuolle paimeneksi. Eikö se näin sujuisi? P.P. (19990104)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 202)


203 Osallistumisesta.

Osallistuminen tarvitsee aktiviteettiä, ei se makoillen onnistu. Jo lapsi aistii sen, että saadakseen, pitää jollakin tavalla toimia. Ja sama se on aikuisellakin.

Itseensä kääntyminen heikentää mahdollisuuksia jo yleensä. On toki sellaistakin tasapainoa, että joka suunnalla onnistutaan välttämään elon karikot. Ahkeruutta pidetään aktiivisen ihmisen määritelmänä. Ja kyllä geeneissä saadut vallan tärkeitä perusaineita ovatkin, senhän tutkimus selvästi osoittanut.

Edistykselliset vanhemmat siis kullanarvoinen lahja hänelle, jonka elämä sujuu suuritta vaikeuksitta myöhemminkin ja vastuksienkin asetuttua esteiksi. Nämä edullisimmin tielleen päässeet, heillä on taas toisenlaiset houkuttimet vaaroinansa,

Rahaa saatu lapsesta lähtien, ja milloin sitä pyydetty. Ihan toista oli kyöhempien vanhempien lapsilla.

Oli pidettävä toisten valmiiksi kuluttamia vaatteita. Koulukirjatkin repaleisia reunoiltansa, mutta niissäkin samat opinalkeet, kuin uusinakin hankituissa. Muoti saneli omat määräyksensä nuorille, sehän selvää. Piti olla juuri oikeanmerkkiset farmarit. Piti olla jalkineet sitä ehdotonta mallia, muutenhan kaverit nauraneet itsensä kipeiksi.

Siis muoti tunkeutui tärkeänä jo nuorten elämään, ja sitä samaa se on tänäisenäkin päivänä. Aste-eroja ihan pienestä pitäen, vaikka se onkin haitta kaikelle oikealle kehitykselle ihmisyyttä ajatellen, köyhyyshän oli ja on hävettävää, kuin omaa syytä, vaikka ei millään tavalla todellisuudessa todistettavaa.

Tarmokkuus on hyvän itsetunnon merkki. Ja ellei olla valmiita työskentelemään aina jäyhäkin täydellä höyryllä, elonkiviltähän itsemme äkisti löydetään.

Siis osallistuminen ensimmäisenä tärkeänä tavoitteena ihan joka ikisellä meistä.

Ettäkö syrjään jääneitä ihan pilvin pimein nurkissansa? Toki sekin on totta. Jo pieni elämän vastatuuli lannisti monia, eivätkä sen jälkeen uskaltaneet uusien puhurien vietäväksi ollenkaan.

Mutta he ovat maksaneet tuosta suuren hinnan, pettymyksinä ja tulevina suruina määrittelemättömän. Heiltä puuttuu rakas elämäntoveri. Heiltä puuttuvat nuo lapsukaiset ja jotka antoivat perheellisille sitä olontäytettä, millä ponnistella yhäkin tehokkaammin huomisensa puolesta. Kun ikä on ehtinyt vanhuuteen, silloin sen luultavasti kaikkein selvemmin juuri näkee. On lapsenlapsia, joille voi tuhlata hellyyttään ja kun kokoonnutaan kaikki yhteen paikkaan, vilinää piisaa, jopa yli normaalin sietokyvyn.

Mutta meillä yksin olijoillakin on oma rauhamme ja josta emme siihen totuttuamme luopuisi, emme sitten millään. Voi muistella menneitä kaikessa rauhassa, eikä kukaan hoputtelemassa joistakin odottelevista töistä ja tekemisistä. Joten hyvää löytyy ihan kaikkialta, kunhan asian oikein oivaltaa. Kiitetään vaan kaikesta. P.P. (19990113)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 203)


204 Riippuvuudesta...

Jälleen taas kerran... Olemmehan me riippuvaisia sen seitsemistä asioista. Kuulinko vastaväitteitä? No! Aletaanpa kirjailla ylös asioita. Ensiksi, kuka meistä väittää olevansa täysin yksin? Sitähän ei ole tosiasiassa kukaan. Jos ei muita niin yhteiskunta ainakin valvoo etujaan jo siinäkin mielessä, että kerää veroja ja jos niitä suinkin saatavissa.

Olen tosiaankin kirjoitellut riippuvuudesta jo aiemminkin monet monituiset kerrat. Joten lisäkään ei liene pahaksi. Ruoasta on jokainen riippuvainen ja sehän on vaan pelkkää plussaa. Toisista ihmisistäkin ollaan otettuja, ellemme täysin omissa ympyröissämme, kuin uunin takana kasvaneita. Meillä on toiveemme ja nekin mahdottomat, jotka eivät edes voisikaan toteutua.

Alkoholiriippuvuus yksi pahimpia lajeja. Samoin huumeet, ja kuka niitten koukuun jää, saakin olla onnellinen, jos eroon enää ikinä pääsee. Ja koko ihmisen elämä on riippuvuuksia vastaan taistelemista, paitsi mainitut oikeaan ja hyvään johtavat, mistä ei tässäkään tapauksessa ole edes syytä puhua. Läheisriippuvuus on sitä yleisintä ihan jokaiselle meistä.

Jos jäämme täysin yksin, ja ettei ole juttelemisen mahdollisuutta, äkkiähän siitä kiusaudumme. Onhan niin paljon sellaista kerrottavaa, minkä haluaisi sanoa ja ellei niin voi, rupeaa täyttymään kiusoista, sun muista epäoleellisuuksista.

Ihminen on kyllä moneen mukautuva, ja tiukassakin paikassa yrittää löytää sietävyyttä ja keinoja kestää tulleet haasteet. Mutta tulee myös tilanteita, joihin aiemmat kaavat eivät sovi. Sanotaan vaikka, että ihastutaan toiseen ihmiseen siten, ettei vastakaikua löydy.

Ja jos jokaisena päivänä ajatukset kiertävät kiinnostavuuden kehää, eikä arki hiventäkään suosiollinen, jopa aletaan väsyä olonkohtaamme ja ennemmin tai myöhemmin katumus ja katkeruuskin ehkäpä kantoina kaskessamme?

Älkää sanoko: ei olisi pitänyt alkaakaan sellaista, joka vie umpikujaan. Ei ihminen itselleen aina taida, ei pysty kulkemaan reimareittensa viitoittamaa reittiä. Näin pitäisi nähdä sekin, että meitä ohjaillaan tahdottamme, halusimmepa sitä, taikka ei. Pyhiin asioihin uskoo luullakseni valtaosa väestöstä ja vaikkei siitä usein melua pidettäisikään.

On toki turvallista henkiselle olemuksellemme, että tiedämme meitä jossakin ylemmässä olevuudessa kuunneltavan ja otettavan huomioon arkipäivän heikkoutemme, kuin niihin johtavat olosuhteetkin. Aina pitäisi yrittää parantaa tekemisiä ja päästä niistä saamattomuuden tunteista, jotka arki-ihmistä useinkin raastavat ja kampeuttavat.

Salapaheitakin me useimmat sisällämme. Emme hiisku eläissämme noista puolista, emme halaistua sanaakaan. Ja milloin erehdymme niin avomielisiksi, sitä hetken päästä jo kadumme. Katkeruus elämälle on pahinta virheisiin väännäntää. Ei tule moittia toisia siitä, ettemme ole polullamme parhaasti onnistuneet, sillä itsehän askeleemme asetamme, itse olemisemme pääkohdat rakennamme, ellemme ole sitten jättäneet olonperuksiamme vaille kivijalkaansa.

Koska meitä on ajatuksiltamme kovin montaa eri rataa miettiviä, ei tietysti tuloskaan ole läheskään samansuuntainen, ei sinnepäinkään. Mutta ei edes tarvitse niin ollakaan, sillä niitettävää kertyy juuri tuo kylvämämme määrä ja kertautuneena niin kuin hyvä on. Vanhetessa on aikaa enemmän harkita kaikenlaisia vaihtoehtoja ja joita nuorempana ei edes aikaa liioin ajatella. Minulla on tätä vanhaa syntymäpaikkaa asumassa nuorin velimieheni, ja se auttanut pysymään turvallisessa ympäristössä niin, etten ilman häntä kait selviäisikään arkisista haasteista. Läjäähän veli polttopuut, huolehtii monista korjausta vaativista kohdista vanhassa suuressa talossa. Silti koen olevani kovasti yksin, etenkin pyhäpäivinä ja kun veli lähtenyt tuulettumaan johonkin. Että riippuvainen täälläkin ollaan, selvä se! P.P. (19990113)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 204)


205 Ihminen keinoinensa.

Kun ihminen syntyy tänne maailmaan, hänellä ei ole keinoja lainkaan. Taikka vain ne vaistonvaraiset, jotka herättävät haluamaan ruokaa. Mutta jo pienen ajan kuluttua lapsi alkaa osata vaatia muunkinlaista huomiota puoleensa. Sen sijaan vanhemmat ovat otettuja pienestäkin kehityksestä kersassaan. Huomasitko vauvan hymyn; se oli ihanaa havaita ja nyt taas! Näin vanhemmat seuraavat loppumattomalla kiinnostuksella jälkikasvunsa kehitystä.

Kun syntyy lisää lapsia, herää sama tarkailu jälleen alusta, kunnes kaikki ovat päässeet noista alkuhetkistä ylitse. Vuoden parin iässä lapsi kyllä huomaa, miten vanhempien huomio herätetään. Minulla on jano! Minua pissattaa! Antakaa karkkeja! Enkö olekin kaunis ja osaava lapsi? Rakastakaa minua ohi kaikkien toisten.

Näin nuori ihminen opettelee olemaan vaativa ja huomioonotettava lähes ensi hetkestä pitäen. Elleivät asiat niin olisi, lapsesta kehittyisi syrjäänvetäytyvä ja arka.

Kasvaessaan lapsi ottaa vanhempansa esikuvakseen ja tekee asioita heitä matkien.

Murrosiässä nuori alkaa etsiä omia ratkaisuja ja toisten nuorten tarkkailua lisäämällä. Pitää olla muodinmukaiset vaatteet, pitää saada sen verran taskurahaa, kuin toisetkin.

Kaikesta tästä tulee ennemmin tai myöhemmin myös erimielisyyttä. Ja se pitäisi ymmärtää luonnollisena kehitysnäkymänä, eikä jonain pahana vihamielisyytenä ja jossa piilisi vaara muuttua pysyväiseksi olomuodoksi. Aikuistuttuaan lapsi ei olekaan enää lapsi, vaan itsetietoinen nuori, joka alkaa etsiä parisuhdetaitoja lähtemällä usein iltaisin pois kotoansa ja viipyäkseen retkillään myöhään yöhön saakka.

Näistä yöreissuista vanhemmat tietysti huolestuvat, etenkin jos nuori sattuu olemaan tyttö.

Ja tosiaankin, kyllä nuorilla on vaaransa joutua sellaisiin porukoihin, missä alkoholi ja jopa huumeet tulevat tutuiksi. Näin vanhempien opetukset olisi painettava tarkasti mieleen silloin, kun he tarkoittivat lapsensa parasta. Ja joukko tekee kaltaisekseen, ellei nuorella ole rajattomasti omaa tahtoa, sillä kiusauksia risteilee kaikkialla. Sekin seikka on syytä huomioida, että nuorena opitut huonot tavat karisevat iän lisääntyessä ihan itsestänsä pois.

Valtaosasta nuoria kehittyy aivan kunnon kansalaisia ja jotka jatkavat saamaansa perinnettä kunnialla eteenpäin. Osa tietysti jää kuin sivustaseuraajaksi elämän kovissa koitoksissa ja heidän osansa vastuullisesti pienempänä tietysti. Mutta yksinäisilläkin on omat vaateensa kaikesta eteentulevasta. Joutuvat huolehtimaan ruokataloudestaan, pyykkihommistaan, ja yleisestä siivouksesta ihan jokaisena päivänä. Itsensäkehittäminen kuuluu siis meille jokaiselle, riippumatta iästä sun muusta menettelyrakenteesta. Oltaisiin kiitollisia, että meitä on neuvottu elämän tärkeissä lysymyksissä ja vaikka ne neuvot ajoin ovat toki unohtuneetkin. P.P. (19990114)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 205)


206 Löytyykö sopua?

Kun vähintään kaksi ihmistä asuu samaa taloutta, syntyy aika-ajoin erimielisyyttä. Mikä on tosin luonnollista, mutta ei siltikään suotavaa. Ja jos aletaan ajatella, mitä tuo toinen tarkoittikaan sanomallaan, joudutaan pois oikeilta tulosten raiteilta. Yksikään ei voi tietää, mitä toinen milloinkin ajattelee. Ei siitä huolimatta vaikka niin luulisi. Ihminen kokee näkemänsä perusteella, mutta usein lisäksi kuvitteisesti ja juuri silloin, kun luulee että häntä määräillään jossakin olonkohdassa.

Maailma jossa elämme on muovannut jokaisen laisekseen ja jolle kertynyt maneereita, tapoja soveltaa käsittämäänsä yleisiin. Jos hammastuksista tulee käsitys, että joku toinen niin useimmin toimii, alkaakin tarkkailla, mitä milläkin suunnalla oikein todesti tarkoitetaankaan? Jos pyritään pitämään olomme pöytä puhtaana, ei ole varaa jättäytyä niihin kuvitelmiin, joissa piilee erehtymisen vaaroja. Sopua on aina etsittävä ja kaikista vastustavista voimista huolimatta.

Ikä saattaa asettaa omat ongelmakohtansa käytäntöön. Se, eitä jo alun alkaen luullaan toisesta sellaista, mikä ei vähimmässäkään määrässä ole totta.

Ja onkin tietysti niin, ettei useampi saa aina tahtoansa puhtaasti lävitse, ei ainakaan, jos on varautunut muunlaiseen. Perheetön sulkeutuu monilta asioilta vuosienmittaan ihan varmasti.

Koska tuolloin päänsilittäjiä puuttuu, eikä myönteistä useinkaan kohdalleen mainiskella. Näin ihmisen kohta jää paikallisen pauloihin. Herätään aaminulla ja syödään palamme yksin ja hiljaisessa ympäristössä. Senkin jälkeen ei monasti puhuta yhtään mitään, vaan siirrymme huoneisiimme harrastamaan jotakin, sitä omaa läheistä puuhaamme.

Telkkari on se erimielisyyttä aiheuttava kapine, jos sitten mikä.... Koska on useita kanavia, ei useampi haluaisi katsoa sen yhden mieleisiä, ja jolla on kaukosäädin käsissänsä. Mielipiteet pitäisi tuoda esille ajoissa, ennen kuin tilanne menee sellaiseksi, että kukaan ei ole enää tyytyväinen. Eihän ihminen olisikaan ihminen, ellei erehtyisi koskaan. Virheitä tehdään tietoisesti ja niitä tehdään tahtomaita, tällaista se on oikullisuuden osuus asioissa. Aina pitää kuitenkin olla yhteistyöhaluinen, aina pitää jaksaa odottaa sitä, että itse huomaisi jo edeltä piilevät kompakohdat.

Yksinäiset ovat paljon arempia arvostelulle kuin perheelliset. Perheellisten on ollut pakko oppia sietämään vaikeitakin tilanteita, koska päivittäisyys sitä vaatii. Mutta sanotaanpa vaikka, että sisarusten keskeinen sopeutuminen onkin jo hieman kinkkisempi juttu. Kukaan ei mielisi olla hän, jonka ylitse toiset kävelevät ja tämän ei tarvitse olla edes todellista, luultukin jo laitetaan kehystettynä vastaisten raameihin, ikävä kyllä. Nöyryys meissä on usein piilevänä, eikä se tule esille ilman suuren tarpeellisuuden haasteisuutta.

Usein pidämme kuin naamiota kasvoillamme ja ettei kukaan voisi siltä mitään lukea. Näin kyllä olemme väärässä ja menossa yhäkin umpimielisempiin sokkeloisuuksiimme. Suuret herratkin erehtyvät, sehän on nähty näinäkin aikoina, joten maanrajassa eleskelevän erheet sitäkin ymmärettävämpiä. Hiljaisesti mielissämme olemme myös uskonnollisia, vaan siitä ei sovi kenellekään kertoa. Rukoilemme tottumuksemme sanelemasti, hiljennymme ajattelemaan edesmenneitä vanhempiamme ja kaikkia aiemmin manalle menneitä.

Emme ole sillä tavalla kovia kuin ympäristö ehkäpä olettaisi ja näin jäämme vaille monia tukitoimia, joita avomielisempi avuiksensa saisi. Siis elämä on taistelua ihan jokaisen ihmisen kohdalla. Milloin hiljaisemmalla tulella kiehumista, milloin tositiukalla ollen. Olen yrittänyt kirjoitellen lievittää olon paineitani, joskus siinä onnistuen, joskus taas päinvastoin. Juuri noista kirjoitetuista selviäisi, mihin suuntaan olemme halunneet purttamme ohjata. Mihin valkamaan asettua, voidaksemme säästyä elon murjonnoilta. Jokaisesta meistä on levinnyt täysin väärtiäkin tietoa ikävä kyllä, emmekä ole voineet sitä mitenkään vajavuuksinemme kumota. P.P. (19990117)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 206)


207 Ihminen monena.

Ihmisen osa-alueita on monia ja suuntautuvat hyvinkin erilaisiin kohteisiin. Tarkastellaanpa noita pääpiirteissään. Ensin ne jakautuvat karkeasti, henkisiin ja ruumiillisiin harrasteisiin ja puoliin. Toki työkin käy harrasteesta, jos se on hyvin mielekästä sellaista. Kehonkulttuurin vaalimista harjoittavat urheilijat, vaikka jo nykyisin useasti ammattilaisen tittelillä.

Kaikkein raskaimmat työt ovat onneksi nykyisin jo koneilla tehtäviä, mitä nyt yksittäistapauksina jotkut voimia vaativat ja mihin koneet eivät sovellu. Maatataloustyö niitä raskaimpia, ja useasti vielä nykyisinkin, ellei ehditty ajan tasalla pysymään.

Toki rakennustyössä vielä monasti käsityönleima, koska ala sisällään pitää totuttuja menetelmiä ja hyviksi havaittuina.

Myös henkisessä työssä ja harrasteissa voidaan suuntautua jopa aivan ristikkäisiinkin suuntiin. Konttorityöt ja kaikki virallisissa paikoissa suoritettu, on jo sitä henkistä sellaista. Ja varmasti vaativinta on kirjailijan ammatti, kun se ainoana tulonlähteenä. Heiltä vaaditaan valtavaa mielikuvitusta, eikä sellaista jaksaisi heikolla henkisellä rakenteella varustettu päivääkään, sen kokee romaaneja lukenut hetkessä.

Kaikkea voi toki yrittää harrastaa, toinen juttu, mitä siitä sitten tuloksena. Tärkeintä löytää paljoista se omansa ja millin alkaa syventyä kaikella tarmollansa, koska ilman yritystä ei varmasti tuloksiakaan tule. Noita erikoislajeja ammatteina, kuin harrastuksenakin ovat kuvaamataide. Ilman erikoislahjoja ei kykenisi maalaamaan tauluja, ei tehdä kuviaveistäen patsaita ja muita vastaavia monumentteja. Näin tuo näkyy sekin, ettei ilman hyvää peruskoulutusta tarvitse odottaa suurempaa menestystä, harrastaa toki sitenkin voi, ettei ole saanut muuta kun oman kipinänsä myötä niin sanottua, uunintaussivistystä.

Toisaalta, henkisten arvojen ymmärtämyksen yritys on jo liikkeellelähtöä vaativampiin ja todella aikaa vievempiin kehitelmiin. On suuri ilo löytää itsestään uusia ulottuvuuksia ja sitten niitten avulla päästä johonkin sellaiseen, mihin ei yritystä ilman. Jotkut pitänevät kaikkea tunnepuolen saroilta löytyvää pelkkänä hössötyksenä ja mihin ei tarvitsisi omuuttansa sitoa, ketkä ovat saaneet kokea perheyhteyden mieltä rikastavan elämän, heillä onkin ollut mahdollisuus saada, kuin myös antaa itsestänsä sitä tärkeintä, mihin ihminen on perusteisesti tarkoitettu, hyvyyttä.

Keinojen vähyyttä potevat enimmin ne, joille ei arki ole levein suin hymyillyt, he yrittävät kaikin vimmoin löytää korvaavia keinoja. He etsivät jopa liiankin ylhäällä olevilta hyllyiltä, mikä sitten tuo seisokkeja kipeinä kokemuksina muisteltaviksi ja uudelleen jauhettavaksi.

Pitää olla tarvetta pyrkiä johonkin sellaiseen, mikä ei ihan sitä tavallisinta ja arkisinta. Näin elää hyvinkin pienin kokemuksin, antaen mielikuvituksensa työstää innoin sellaista, joka rikastaa myös rahatonta ja eristynyttä. Eiköpä näin? P.P. (19990118)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 207)


208 Tarpeetonta!

Eikö olekin niin, että rasitamme itseämme useinkin tarpeettomilla asioilla. Kuten aikakauslehtien luvulla. Jonninjoutavalla tv katselulla, ym ihan yhtä mitättömällä mesoamisella. Olisi niin paljon hyödyllisempääkin. Kuten ajatteleminen kaikessa rauhassa. Tekemättömien töitten suorittaminen, ellei sitten vain makoilu hyvässä asennossa sohvanpäällä, täten maailmoita parantaen.

Ehkäpä sinulla olisi vieläkin parempia ehdotuksia, ellei täysin käänteen tekeviäkin tapauksia?

Se että sitoudumme kaikenlaiseen tyhjää tuovaan, on juuri nykyajalle ominaista ajankäyttöä.

Olen huomannut jo pitkään, että lehtienluku väsyttää ja syystä, ettei siellä ole kunnon juttuja ensinkään. Pelkkiä nuorille tarkoitettuja julkkisjuttuja, sun muuta elämäntuhlausta. Eivät kait ihmiset tuollaisesta hengenravintoa löydä ja vaikka tendenssit sitä osoittaisivatkin.

Nykyisin voi olla jopa niin, että kaikenlainen kouluttautuminen on eksynyt oikeasta tavoitteestaan hyvinkin etäälle. Älyköksi voi julistautua ihan kuka hyvänsä. Onhan siitä esimerkkejä Suomessa yllin kyllin. On monenmoista hyvänelämän profeettaa ja joitten kursseille änkeävät juuri sellaiset ihmiset, kenen sisin jäänyt kehittymistä vaille, vaikka ihan toista itsestään luulevatkin.

Tällä kaikella en tarkoita, että ennen olisi ollut päinvastaisesti. Ei! Olihan ennenkin ohjaajiksi tuppautuvia ja jotka julistivat sitä silloista sivistystään, sinä ainoana ja oikeana. Yhtäläinen suunta tuntuu uskonasioissakin vallitsevan. Kaikenlaiset kaatajapapit, sun saman sukuiset hengenhoiturit mellastavat, luodakseen ympärilleen opetuslastensa joukkion, mihin kyllä raaka-ainetta riittänee.

Koska tämä aika on vaarallista, mikä sitä ihan todistetusti, heräävät erilaisuuden tavoittelijat onkaloistaan, tuoden toinen toistaan ihmeellisempiä ratkaisuja meidän väsyneitten parannuksiksi.

Puhelinmyyjät hätyyttelevät rauhallisia kansalaisia ylivoimaisine etuuksinensa. Kun tämän tilaat, saat niin ja niin paljon rahallista hyötyä. Ajattelematta ollenkaan sitä, että ilman kaikenmaailman aikakauslehtiä elämä olisi rauhallisempaa ja etuisempaa joka tavalla.

Nyt on kaikilla tietokoneet, useimmilla myös internet yhteydetkin. Mitä niillä tavallinen kansalainen edes tekisi? Siksikö, että voisi olla yhteydessä sen seitsemiin samoinajatteleviin? Ei tietokonetta voi syyttää mistään, vaan sen käyttäjien moraalia. Pornoja seksi ovat juuri niitä, mitä kasvuikäiset enimmin odottavat. Koska valvontaa internetissä ei ole, kaikki on mahdollista kaikille.

Ei toki ihmistä voida väärälle tielle viedä, ellei hän sitä itse halua. Ei tupakoimaankaan ketään pakoteta. Ei pakoteta myöskään juomaan viinaa, eikä noita pahimpia: - huumeita käyttämään.

Alkaessa ei kukaan tiedä, miten hän pystyy estämään sen, ettei joku noista edellä mainituista tavoista voisi tulla pakkoiseksi ja ihmisen itsetuntoa alistavaksikin. Tupakoijalle keuhkosyöpävaara on ilmeinen. Juomarilla taas viinan kirojen kokeminen siten, ettei enää normaalisti voi töitäänkään hoitaa. Huumeita on Suomessa käytetty kovin lyhyen aikaa, nimittäin noin yleisemmin. Ja kuka niihin sortuu, saa olla varma, ettei irtipääsy lapsenleikkiä ole.

Kauan elänyt ihminen tietää myös sen, ettei riippuvuus, eivätkä pakkomielteet meitä aina etäältä ohita, koska omakohtaisiakin viitteitä siihen. Ei Amerikasta lähtenyt vapaa harrasteisuus ole se julkihyvä ja miksi sitä kyllä monasti toitotetaan.

Esimerkiksi tuolta tullut kevyt musiikki (pop sellainen) on näin vanhemmille korville hyvin ristiriitaista sanonnoiltaan ja myös säveliltään. On eri asia, onko se sen huonompaa kuin mihin täällä olemme aiemmin tottuneet. Mutta niinkin varmaan on, että ihmisten olisi herättävä näkemään oman identiteettinsä luomaa, sen tähden suomalaista musiikkia ja elämää. P.P. (19990205)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 208)


209 Elämää on elettävä

On turha tuskastua siitä, ettei enempiin riitä. Kaikilla tuo sama juttu, jos on tullut kohdal ruttu.

Vuodet tuovat ikääntyessä yhäkin sulkeutuvampia elonkohtia pohdittaviksi. Oma aktiivisuus tietysti määrää sen, minkä vahvuisina esteiset eteemme asettuvat. Niitäkin ihmisiä, joilla ei vastaisista edes käsitystä, noilla jotka aina ja kaikessa vaan paistattelevat hyvyyksissään. Vahva itsetunto olisi auttanut kaikkia, mutta jokainen ei ole sellaista saanut kumminlahjanaan.

Yhdessä elämisessä on se ainainen taistelu siitä, kuka itse asiassa määrää menosta ja yleensäkin. Tuosta kilpailusuuntaisesta on kysymys silloinkin, kun sopuisuudesta keskustellaan ja jos siitä edes voidaan keskustella, niin kuuma peruna se tuntuu monastikin olevan. Älä sinä tule minua neuvomaan! Tiedäthän olevasi ajatustasolla alempana, vaiko et sitäkään tajua? Tuttuja kommentteja meille monelle, eikös juu? Kateuttakin on luoja nähköön! Emme ole jokainen sitä parasta mallia. Kasvot kullakin yksilöllisen erilaiset. Siis hyvännäköisillä on jo kilpailuetu siinä. Ja eräs syy myös huomioitava. Tuo ikäkysymys. Nuorempi on vetreämpi ihan joka suhteessa. Eikä vanhalla ole valtteja hihassaan tuossa mielessä.

Koska elämä on elettävä itse kyvyillänsä, siitä muodostuu hyvinkin mäkinen ja kuoppainen maastoiltansa. On suvantopaikkoja, suuria kuohuvia koskia, kuin myös tapahtumattomia aikoja, missä lepuuntuu väsymyksen vaivoistaan. Kenellä toleranssiraja matalalla, hänellä kestämistä myöskin sen tiimoilta. Mitä hiljaisempaa elämänkulku on, sitä vastuullisempaa yrittää pysyä väleissä itsensä samoin kuin läheistensäkin kanssa.

Pelkkä jostakin puhuminen ja selittäminen ei ole monien mielestä vielä edes minkäänlaista toimintaa. Vasta teot merkitsevät, näinhän yleisesti luullaan. Mutta väittäisin, että ajatustasolla aherrettu on myös tärkeää. Sen seurauksenahan teotkin syntyvät, jos ovat syntyäkseen. Hukkaamalla ajatuksen, onkin jo hivenen mieleltään köyhempi ja alempana rappusillaan - eikö se niin liene? Kukin voi puhua näistä vaan omalta suppealta kohdaltaan. Ei edes hyvä yrittää ajatella toisen aivoilla ja mitenkä se edes onnistuisi - selvänäkijän lahjoitta.

Monet yrittävät löytää itsensä uskon kautta. Nojautumalla siihen, että kyllä Jumala meistä huolta pitää ja antaa kaikki syntimme anteeksi ja näin voimme olla iloisia koko loppuelämämme matkan. Tuo on kannatettava ajatus, ellei siinäkin piilisi omia vaarojansa. Sellainen joka kokee, että yhäkin uusia synnintekoja tulee lähes päivittäisesti kestettäväksi, ei saata luulla taivasta niin armahtavaiseksi. Ja Pyhässä kirjassahan on sanottu hyvin painavasti, että ihmisten tulee parantaa huonot tapansa ja vasta sitten Jumala ottaa syliinsä, suojellen tulevilta kiusoilta.

Kuinka hyvänsä olkoonkin, ainakin tällainen synnissä elävä, kuten minä, olen eristynyt juuri pienuuteni takia. Niin henkisen kuin ruumiillisenkin...

Olen niin vähän, että se vei jo lapsena ja nuorena hermot heikoiksi. Koulu ei sujunut lainkaan ja todistukset huononumeroisia. Eikä tästä ole niinkään paljon vuosia, kun me sisarukset ruvettiin vertailemaan todistuksia ja häpeämisen paikkahan se minulle oli. Otin omat todistukseni omaan jemmaan, enkä niitä koskaan kenellekään enää edes näytä. Voin todella ollakin jotenkin jälkeenjäänyt, mutta ei siitä pidä kenenkään tulla muistuttelemaan.

Koska vanhimpana sisaruksista minulla ei ollut malleja koulunkäynnistä ja matkakin Vaalimaalle liian pitkä huonoon terveydelliseen kuntooni nähden, oletan senkin heikentäneen jo ennestään mietoa motivointia yleensäkin. Että olisin koulusta kotiin tultuani ottanut kirjat esille, päntäten heti läksyjä tarpeellisen määrän. Olisinhan kait voinut ymmärtää opiskelun mielekkääksi ja haastavaksi, jo harrastuksenomaisuutensa tähden.

Näin ei silti käynyt, vaan opettaja jätti minut omaan rauhaani, koska en milloinkaan kysyttäessä vastannut. Ylemmillä luokilla hieman kiinnostuin mittausopista ja jopa ihan innoin opettelinkin, mutta silloin opettajat eivät edes huomanneet matalaa viittaustani. Tätä se on! P.P. (19990205)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 209)


210 Kilpailusta

Voittajan on helppo hymyillä, niinhän sitä sanotaan. Mutta että hymyilevä häviäjä onkin jo harvinaisempi, jos on tehnyt kaikkensa onnistumisensa eteen, tarvitaan voimakasta tahtoa sijoittua heikommin ja joskus jopa niinkin, että viimeiseksi.

Kilpailua löytyy ihan joka elämän sektorilta. Paikasta yhteiskunnassa, perheessä, kuin sitten tietystikin kilpaurheilussa perinteisesti myös.

Muistammehan Juha Miedon häviön kultamitalista sadasosasekunttien määrin, oliko kyse yhdestä - vaiko kahdesta, tuota en tarkasti muista. Joka tapauksessa kilpailussa ei ole ehdotonta ennakkosuosikkia, lukuun ottamatta tällä kertaa parhaassa vedossa olevia.

Meistä kukin kilpailee myös itsensä kanssa. Ne kaikki epäkelvot tilanteetkin ovat häviöitä, joita eteemme vuosien myötä asettautunut. Sellaisiakin ihmisiä löytyy, jotka alistuvat jäljessä kuluille, eivätkä enää koskaan ja milloinkaan edes yritä rynniä keulaan. Ja kun kilpailutilanteita aina jäyhä uudelleen ilmenee, osattaisiin kääntää se kunkin omaksi voitoksi, sillä sitenkin voi ja saa ajatella.

Häviö jollakin suunnalla saattaa myöhemmin tulla koetuksi voittona. Ensin tulee mieleen se, jota välttämättä haluaisi, mutta mitä ei missään tapauksessa voisi edes saada ja alistumalla tuohon, se voikin muuttua henkiseksi voitoksemme, ellei enemmäksikin?

Näin saattaa sisu kasvaa, antaen mahdollisuuden jossakin toisaalla tilaa menestymiselle. Eikö olekin merkillistä? Yksityisesti ihmisen kohdalle saattaa tulla kilpailua siitäkin, voiko jostakin ennen hyvin tärkeästä tottumuksesta luopua. Tupakanpolton lopettaminen on eräs tärkeimmistä voitoista, josta on suoranaista terveydellistä hyvinvointia seurauksenaan.

Mutta ne riippuvuudet ja pakkomielteiset asioitten haut ja joita jokainen kohdallamme joutuneet miettimään, josko nekin useimmin voitoiksemme siltikin saatu?

Apaattista ihmistä eivät voitot korkeammalle nosta, sehän on selvää se. Huomisnäkemystä siis tarvitaan, sellaista uhkapeliä sielujemme pelastamiseksi tuolta, mikä vinkkaa sen seitsemästä suunnasta houkutuksineen.

Yksinelävälle ihmiselle voi olla voitto sekin, ettei ole sitoutunut toiseen eliniäkseen ja oman luonteensa tuntien, siinä olevat vaarat aavistaen. Miten olisikaan mennyt eri tavalla, sitähän ei saata koskaan arvata, tai arvatahan kyllä voi, mutta sitä vain väärin.

Me, ketkä olemme saaneet elää täällä pitkään, olemme siinä suhteessa myös voittajia; etenkin turvatessamme henkisen tulevaisuutemme tuonne ylhäisen luojamme tarhoihin, hänen avullaanhan ne vasta oikeat voitot kirjataankin. Syntisyytensä tietäen, mitään ei varmaankaan tule ansiosta silloin, kun jokainen astuu vaakaan pahoine tekoineen ja taipumuksinensa.

Elämän hyvyys tulee nähdä aina ykköspallille nousuna ja ilman ylpeyttä. P.P. (19990206)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 210)


211 Meillä kaikilla...

Meillä kaikilla un tekemisenhalu toisemme (toistemme) kanssa. Ja kuitenkin useat ovat kovin rajoittuneita arkielämässään? Ei sitä tarvitse itseä kauempaa etsiä. Vaikeaa tietysti miettiä sitä onko kaikilla samantapaisia mieltymiä ja toivomuksia.

Harrasteet ovat niitä elementtejä joista käsin jaksaa sietää vähemmyyttään enemmän ja kestävämmin kuin muuten. Kuitenkaan yksin oleminen ei ole ihmiselle tarkoitettua täydentunnetta, vaan asioita on ajateltu jo ihmistä aikaisemmin, kaiken olevuuden perspektiivistä.

Ja kuinka vaikeaa onkaan elää sopusointuisessa yhdessäolossa, jos joka nurkalta kurkistelee mitä mielikuvituksellisempia houkutuksia ja haasteittenomaisia variaatioita. Ihminenhän sisältää niin monia eri suuntauksia, ettei hän edes yleensäkään niistä itsekään tajua.

On tarve tehdä työtä osaavasti. On tarpeellista löytää itsestään henkisiä osa-alueita ja kaikkea siltä väliltä. Ja koska tämä ei aina suju, aletaan katsella juttuja hieman etäämpää, olettaen sillä tavoin löytyvän ne kullanarvoiset elämän käyttöohjeet.

Kenellä ei ole henkistä pitkämielisyyttä, hän ei koskaan saavuta sitä olotilaa, missä teko hyväksytään sellaisenaan. Ihmisen viisautta pidetään faktana, että onnistuttaisiin löytämään se paras hyöty kussakin tapauksessa. Siis pitäisi löytyä, viisautta, järkevyyttä, älyävyyttä, perustelukykyä ja tunneherkkyyttä, luomisvoimaa, kasvumahdollisuutta, ja kymmeniä muita vivahde-eroja, onnensa löytymiseksi.

Eihän noita ominaisuuksia ole meissä kenessäkään yhtaikaa kaikissa. On tehtävä kompromisseja, on lähdettävä siitä, että vähemmilläkin resursseilla onni saadaan kohdallamme pysäytetyksi. Näin kaikki pelkästi ajatellen, mutta käytäntö toinen todellisuus. Itse kun olen tällainen 75-vuotias äijänkäppänä, myös ulkona seurallisista asioista tänään, kuin huomennakin. Ei minulta mitään kysellä. Ei kokemukseni riitä ketään vakuuttumaan siitä, että minäkin olen elänyt, tuntenut syviä tunteita, ainakin omasta mielestäni.

Olen nähnyt sota-ajat, ollut itsekin taistelutilanteessa, joten sanoillani luulisi olevan jo senkin takia jonkunlaista painavuutta? Neuvomaan en ketään pysty, sehän selvää, kuitenkin olen jaksanut jollakin tavalla näihin päiviin saakka ja toivottavasti vielä hyvän matkaa eteenkinpäin.

Yksinolemiseni on siis suosinut harrastamista. Soittamista, musiikin pientä tekemistäkin ja siinä sivussa tuohon liittyvää muutakin mukavaa.

Että toiset hyväksyivät kappaleitani esitettäväksi, on ollut suuri aiheeton kunnia suuntaani.

Tiedän, että jos kaikkea tekemistäni tarkasteltaisiin kriittisesti, virheitä löytyisi vaikka millä mitalla. Sen tietäen olenkin tätä omaa tietäni tallustellut ja pähkäillyt samalla ulkopuolisia seikkoja myöskin. Veljen kanssa eläen tiedän ainakin sen, etten ole ollut hänelle mitenkään hyvää seuraa.

Riitelyhaluni saa joskus täyden vallan ja silloin puhun ihan muuta kuin tarkoitan. Näin on pakko tutkistella omaa likaista pientä minääni ja sen aikaansaamia laineita ympäristössäni.

Jo lapsena huomasin, etten tahdo taipua toisten tekemiin malleihin, olettamatta kuitenkaan jotain sellaista, että osaisin muka paremmin paahtaa omat papuni. Koska muuallakaan ei ole ollut taipuisuutta tännepäin, tilanne se, mikä se tänäänkin nähtävillä.

Jos saisin päättää siitä, jutellaanko asiat perinpohjin selkeiksi, pelkäämättä sen seuraamuksia, tekisin varmasti itse niin ja toivoisin toistenkin niin tekevän. Reiluutta ei voita mikään, vaikka useat sellaista harrastavatkin ihan päivittäisesti piiloteltuna. Olisiko se edes vapautta, minkä toisilta salaisi? Eikö tunto sanoisi tuohon vastalauseensa kipeilevin mielin ja ahdistunein ilmein?

Tärkeintä kuitenkin se, että tuonne ylös suhteet selviä. Sieltä se on tullut tänäinenkin hyvä ja tullenee vastakin, ellemme itse aiheuta katkosta yhteyksissä. Myös vaikeuksissa ja sairauksissa pitäisi muistaa, että kärsineet ne olivat aiemmatkin sukupolvet ja kestäneet tulleet haasteensa tyyninä, kuin vahvoina muutenkin. Aletaan nyt viimeinkin tykkäämään toisistamme ! P.P. (19990213)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 211)


212 Tämä uutta aikaa on

Hankin eilen uuden kännykän, tuon Nokia 1610 tilalle. Tämä vastahankittu on Nokia 5110. Eroa kuin yöllä ja päivällä, tämän ollessa vain 170g painavan.

Paljon yksinkertaisempia toiminnat, ja jopa meikäläisen käsityskyvylle sopivia.

En ole aikonut ruveta mitään tekstinsuuntaisia puhelimella esittämään, riittää, kun pitää mahdollisimman usein mukana, näin se on ensteipeli - turvalaitteena.

Hyvin vähän kännykkää vanha ukko tarvitsee, jo siitäkin syystä, että enimmäkseen tulee oleiltua kotona ja missä lankapuhelin käytettävissä. Onhan minulla muutkin yleisesti hankitut, stereovehkeet, videonauhuri, cd soitin ym.

Oikeastaan noista yhtäkään ei välttämättä tarvitsisi, mutta sen verran nykyaikainen saa kukin kuitenkin olla, eikä rahaa kertyisi millään tavalla, noina suurempina kasoina, ihan päinvastoin. Tosiaankin eilen kännykän Vaalimaalla vaihdoin ja laitoin heti kotiin tultua lataukseen, mutta samaan aikaan lueskelin ohjeopasta ja näin tutustuin jo hieman päällisin puolin vehkeen mahdollisuuksiin ja toimintaan.

Vaikka pidän itseäni melko huono-oppisena ja mieleltäni kankeana, silti harrastus aina jotakin hippuhipulta opettaa, sen tässä hoksaa, ellei enempää.

Soittohommaa tuossa sivussa, enimmin kuitenkin mikron ääressä, siinä tämän päivän rutiineita.

Olisi hullua hukata aika pelkkään makaamiseen. Toki lehdetkin lueskelen selälläni maaten, eikä kulunut niska muuta sietäisikään, voi loikoillen myös kirjoitella ruutulehtiöön näitä vähiä ajatuksia, mitä meikäukolla pollassa pyöriskeleiksee.

Tänään, ja monena aikaisempanakin päivänä on ollut kohtuusti auringonpaistetta, kuin myös kovanlaista pakkastakin, tänä aamunakin siinä 24 astetta.

Soitin Eerolle, kokeillakseni kännykkäni tehokkuutta, ja hän sanoi Helsingissä olleen aamulla 23 pykälää kylmää.

Näin vanhana saa olla kiitollinen, ettei mikään pahempi sairaus ole vielä kimppuun käynyt ja tuokin influenssa kiertänyt tämän paikan täysin. Anja soitteli Teemulle, että häntä pitäisi kyyditellä Teijan tykö, koska tuo saanut kovan taudin. Kyllähän se vienti vaaratonta on, mutta sieltä jos Teemu joutuu hänet takaisin hakemaan, voi jo influenssa basiliskot tulla siinä samalla mukana ja ollaan kohta koko konkkaronkka petissä?

No, ei pidä edeltäkäsin maalailla liikaa piruja seinille, mutta kovin tarttuvia nuo virukset kuitenkin ovat, siitä myös entisiä karseita kokemuksia. Että mitä eristyneemmin tautiaikana, sen helpommalla pääsee. Jos ja kun saan elää syksyyn, merkkipaalu jälleen elämässä, onhan 75 vuotta jo huomattava ikä sekin.

En kyllä olisi nuorempana uskonut, että näille kymmenille edes koskaan pääsisin.

Homma ei kyllä olekaan omassa vallassamme, muuten kuin sen osalta, mitä itse terveytemme hyväksi viitsimme tehdä. Minulla tässä vain tuo pieni vinttiliikunta puolustuksenani, se silti päivittäisesti pyhin arjin tehtynä hieman rentouttaa vanhaa kehoa, jos ei sitten sen enempää? Löytyisi valoisa mieli meille yhteisesti. P.P. (19990216)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 212)


213 Oikuista

Meillä vanhemmilla ihmisillä, meillä on jo omat oikkumme. Kuka tuon kieltää, hän valehtelee. Elämä on muovannut jokaisen laisekseen ja siitä syystä joskus vaikeaksi ymmärtääkin.

Enimmät haaveemme ovat nekin siruiksi särkyneet, mutta emmehän me siitä välitä, haaveilemme yhäkin elämämme loppuun saakka.

Näin itse yksinäisenä ihmisenä, olen erittäin vaikeasti ulkoapäin ohjattavissa. Kaiken eristymisen keskelläkin ja sisäänpäin kääntynein mielinkin tajuaa, ettei se ole parasta hyvää, ei ensinkään. Minunkaan tarkoitus ei ollut tällainen. Oletin löytäväni minäkin onneni jostakin menon nurkasta, ei vaan käynyt niin. Arkuushan se suurin vaikuttaja tällaiseen oli, sitä en saata kieltää.

Ja oli toki syytäkin aristella, sen verran laiskaa kaiken oikean oppiminen ja jo ihan perusvelvollisuuksista lähtien. Ei tullut hoidettua hampaita, vaan sokeria syöden, kuin karamelleja purren ne lahosivat jo nuoresta saakka. Näin oli vihdoin viimein pakko tehdä asialle jotakin.

Ensin yläproteesi ja myöhemmin sama juttu alaleuassa. Ja etenkin alaleuan proteesi on tuottanut ja tuottaa yhäkin monenlaisia ienten kipeytymiä ja jotka saattavat kestää useita viikkoja tullessansa.

Miksi tällä lailla antoikaan hampaittensa hajota, sitä olen miettinyt aikaa pitkin ihmeellisenä? Sama juttu oli koulunkäynnin kanssa. Läksyt jäivät lukematta ja samalla tieto hankkimatta, ja mikä näin jälkeenpäin kaduttaa yhä. Ei siksi ihme, etteivät tytöt meikä-äijää milloinkaan noteeranneet. Enkä olisi edes uskaltanut päästää heitä lähellenikään, noista mainituista syistä johtuen. Koska mielikuvitusta kuvittelin itselläni olevan, aloin soitella ja siten ilmaista omia pikku tuntojani.

Soittelusta tulikin sitten se kanava, johon uppouduin täysin. En siinäkään jaksanut opiskella joksikin paremmaksi, vaan tyydyin siihen, mitä edellytykset arkisesti puoleeni antoivat. Ja kyllähän soittaminen tuota olematonta ihmisarvoa jollakin tavalla tuki, sekin pitää myöntää, ei vaan auttanut ihmissuhteiden luonnissa, päinvastoin ehkä eristi vain vielä lisää? Lapsena jouduin sen asian eteen, ettei meillä ollut väljääkään rahaa. Talous oli täysin hunningolla, koska metsät hakattuina, velkaa tavattomasti ja silti elääkin täytyi.

Olen kertonut kirjoituksissani tarkemmin noista vaikeista ajoista, etenkin Äiti sai kärsiä koko ikänsä vaikeitten aikojen seuraamuksista. Toki en osannut silloin pahimpina aikoina juuri köyhyyttäkään murehtia, olihan meillä pojilla omat harrasteemme, uinteineen ja urheiluineen, sitten talvisin mäenlaskuineen, sun muine puoleensa vetävine remeltämisinemme. Hiljainen poika, kuten minä olin, sain näin kavereitten kesken unohdettua nuo mieltä vaivaavat asiat suurimmaksi osaksi.

Koska meitä oli kotona viisi sisarusta, siitäkin tuli olontäytettä, riemuinensa, kuin riitoinensakin. Tuolloin jo huomasin sen, etten ole erikoisen oppivaista laatua. Mutta oli sellainenkin juttu, mitä en lapsena edes osannut ajatella ja se oli vasemman silmän huono näkö, hajataitteisuuksineen. Vasta myöhemmin tajusin, etten näe vasemmalla silmällä lukea, se oli vaan näkökentän lisänä ja kuten nytkin vielä.

Olin nuorena kova lukemaan, ja ei sellaista romaania, jota en olisi läpi kahlannut, tietysti kyse viihdekirjallisuudesta, missä toimintaa ja suuria tunteita. Noissa elin hyvin täydesti mukana, enhän arjessani tuollaista pääsisikään koskaan kokemaan, kuten myöhemmät päiväni hyvin sen näyttivät. Rakenteissani oli siis alusta alkaen klappia ja olisipa joku ottanut minut jyränsä alle, ehkäpä tulos ollut siten toisenlainen kuin nyt?

Äidillä oli sen seitsemät hommat. Paljon työtä, iso lapsikatras ja huoli huomisesta päivästä. Ikinä en ole ajatellut, että olisin toisissa olosuhteissa parempi ihmisenä. Ei se kenenkään vika ollut ja tuo köyhyyskään, siitäkin selvittiin taas aikanansa, osin kyllä oman työmme panoksin. Oikkuisuutta siis ilmennyt matkan pitkin, suruksi tai suruttomuudeksi? P.P. (19990218)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 213)


214 Kilpailu se on poikaa !

Taas tuli istuttua telkkarinääressä tuntitolkulla. Oli näes Ramsausta miesten viesti. Itävalta voitti ja Norja toisena, Suomen sijoittuessa viidenneksi. Mutta sillä ei niin väliä, koska kilpailu reilua ja parasta, etenkin näin vanhan näkövinkkelistä. Ilmat olivat tuolla kisapaikalla hyvinkin pyryiset monenakin päivänä, mutta eilen ja tänään aivan loistavat olosuhteet ja Voittivathan Suomalaiset eilen yhdistetyn joukkuekilpailun.

Vaikka tässä olen ikäni ollut senttejä ja tarkkoja aikoja taitamaton, jaksan nauttia kilpailijoitten suorituksista ja ihan kuten menneinäkin vuosikymmeninä. Hiihto ja mäenlasku talvella, yleisurheilu kesäisin. Näissä on sellaista hohtoa, mitä ei mikään konsa ylitä. Koska itse olen ollut jo alkuedellytyksiltä voimaton ja väsynyt, en toki omissa suoritteissani koskaan kummoisiin saavutuksiin yltänyt ja edes näissä pienissä ympyröissä.

Urheilun viehätys piillee siinä, että sitä harjoittavat hallitsevat kehonsa ja henkisen puolensa suvereenisti. Hyvä fyysinen kunto on kuin henkivakuutus monenmoisia rasitteita vastaan. Ettei jokaisesta moiseen ole, tietäköön sitä, että kunnioitus tuotakin suurempaa. Jos pelkästi tuijottaa omaan napaansa, (kuten tässä olen ihan liikaa tehnyt) väistyköön edes joskus taka-alalle ja löydettäköön se kipinä urheilun seurannasta ja sen tuomasta mielihyvästä.

Eikä urheilija jouda turhanaikaisiin toimintoihin, sillä harjoittelu ei ole leikkiä, vaikka urheilu mielletäänkin rentouttavana ja mieltä kasvattavana harrasteena.

Nykyisin huippu-urheilu on myös toimeentuloa ja siitä saatava raha palkanluontoinen. Ja kaikenlaisia vippaskonstejakin tulosten parantumiseksi yritellään, siitähän ovat sen seitsemät käryt osoituksena, kilpailukieltoihin saakka.

Hyvä urheilija joutuu myös kieltäytymään monilta elämän houkutuksilta ja mitä viihdyn puoleen tulee. Kun me tavalliset pulliaiset löhöämme sohvillamme, urheilija treenaa ulkona, useinkin sateessa ja huonossa säässä itseään säästelemättä.

Ja jos Suomalainen pärjää kansainvälisissä koitoksissa, me röyhistelemme rintapieliämme ja ihan kuin se olisi jotenkin meidän ansiotamme? On hieno tunne kokea olevansa Suomalainen, maammelaulun kaikuessa palkintokorokkeella olevien tytärten ja poikien kunniaksi.

Kansallishenkisyyttä toki tarvitaankin, ettei erehdytä ihannoimaan ulkomaita ainoina hyvän tyyssijoina. Suomalaiset ovat kovia etelän aurinkorantojen asuttajia lomahetkinään, paistatellen muitten ruskettuneempien ihmisten seassa vaaleampina ja kalpeampina, tämän oman ilmastomme merkitseminä olentoina. Suomi lienee sellainen alue kartalla, etteivät sitä etelän asujaimet edes taida tajutakaan?

Tunnetuksi tulemisessa siis ensiarvoinen tilaisuus esitellä maata ja sen kansaa, sitä tuntemattomille. Näin arvonsa nimillä, Paavo Nurmi, Lasse Viren, Mika Myllylä ja monen monet muut maatamme maailmankartalle saattaneet.

Jokainen elämä on tärkeää. Olkaamme hyvillämme toistemme teoista. P.P. (19990226)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 214)


215 Mika Myllylä. hei ! hei ! hei !

Tänään Mika hiihti kolmannen kultamitalin Itävallan Ramsaussa, MM kisoissa.

Viimeviikolla ensimmäinen 30 kilpailuissa, sitten kympin perinteisellä ja lisäksi takaa-ajokisassa hopeaa. Neljäs kultametsku tuli yhdistetyn joukkuekisassa. Ja siinähän ne Suomeen saadut taisivat ollakin? Voipi kuitenkin yhdistetyn puolella sen lisäksi tulla vielä yksi hopea, en nyt tarkasti muista, ja saattoi olla tulemattakin?

Joku voisi ajatella; mitä se vanha ukko oikein intoilee hiihtourheilusta, koska itte ollut niitä viimeisensijan kahmijoita nuoresta saakka. Se toki onkin totta, mutta innostuksestahan tässä kyse onkin.

Vielä hieman noista tänään loppuneista kilpailuista. Ahosen Jannella oli hieman huonoakin tuuria pelissä, koska neljänsiä sijoja peräti kaksin kappalein. Toiset hiihtäjät sijoittuivat jo taaempiin tulosnumeroihin, esim. Kirvesniemi tänään 13:ta ja Isometsä 14: ta, parin miehen keskeyttäessä. Naiset eivät omissa kilpailuissaan onnistuneet kummemin, vaan jäänevät kasvamaan korkoa tulevaisuudessa.

Ruotsalaisilla ei ole ollut kummoista menestystä ja jäivätkin näin mitaleitta.

Ilman Myllylän nappisuorituksia eivät Suomalaisetkaan ihmeemmin pärjänneet, toki yhdistetynmiehet silloin kehujen keulassa.

Norja Dähli ei ollut parhaassa vedossansa, koska sairaudet häntäkin kiusasivat, kuten monia meikäläisiäkin ja Ahosen normaalimäki kärsi juuri tuosta sairaudesta, ja josta ei tainnut selvitä ilman kuumeilua, kuin Myllylän Mika. Kilpailussa menestyminen on monien asioitten summa. Tänäänkin oli hyvin vaikea keli, latu märkä etenkin niissä kohdin, mihin aurinko paistoi.

Huippu-urheilijat ovat nykyisin jo amattilaisia, eikä tuosta rääkistä selviäisikään työn ohessa tekemisin. Viime vuonna Mika Häkkinen valittiin Suomen parhaaksi.

Mutta tänä vuonna ei formulakuski varmaankaan ykköstilaa tavoita, joten luulenkin sen olevan tänäisen hiihtokunkkumme heiniä. Eikä kesälajeissa yleisurheilussa taida monia toistensa edelle ehtiviä edes olla? Keihäsmiehet tietysti aina silloin kärkiryhmässä.

Eivät voittajat jää yksin onnistuessaan, sama koskee Myllylääkin. Nyt riepotellaan sinne ja tänne, eikä mies saa hetkenkään rauhaa. On olalle taputtajaa, kaveriksi itsensä olettavaa, mutta kun aikaa kuluu, tunteet laimenevat ja kohta taas uusi kohde ihailuille. Neljäs sija on se vaikein. Silloin ei ole mennyt huonosti, mutta palkintokorokkeen ulkopuolella ei tyytyväisyys isommin kukoista ja onhan mitali aina mitali.

Enin osa meistä onkin vain niitä, jotka osaavat nauttia menestyjien onnistumisista. Eikä penkkiurheilukaan ole helppoa, jos kilpailu tasaväkistä. Siinä jännätään kämmenet märkinä, jaksaako suosikkimme loppuun saakka, ettei vaan ulkomaanelävä edelle menisi? Mukavaa olla juitsuissa mukana, vaikka tuolista käsin. P.P. (19990228)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 215)


216 Tänään tästä

Olen yritellyt kirjoitella milloin mistäkin aiheesta. Ei se ole eteenpäin vienyt, ei ainakaan joka hetki. Mutta tarvitsen tavoitteita, tarvitsen mahdollisuuden yrittää selittää niitä paineita ja olosuhteita, mihin tällainen vanha ihminen aika ajoin joutuu. Se, että on ikänsä ollut kuin yksinäinen susi, ilman minkäänlaista myötäkatsojaa, antanee aiheen tällaisiinkin vaatimattomiin ajatusmalleihin. Kaikki meistä eivät osaa asioita loistavasti, ei edes välttävästikään. Tuohan selvisi jo kansakoulussa ja sen mennessä hieman kuin penkin alle.

Opettajat tuskin näkivät minussa minkäänlaista osaamisenmerkkiä ja jo senkin takia, etten tietämättömänä edes koskaan viitannut. Näin tulin leimatuksi toisten oppilaittenkin silmissä lähes idiootiksi, mikä saatan pienesti ollakin? Ja ollessani jo lapsesta saakka jäykkä liikkeissäni, sain koulussa lisänimen puu-ukko ja jonka Arpiais-Heikki minulle antoi, sairastettuani kovan taudin sitä aikaisemmin. Tuo oli sellainen sairaus jossa niska jäykistyi niin, etten edes omaa mahaani nähnyt.

Siis aiheellisia nuo nimitykset jotka koulussa sain. Yhteenaikaan minulla oli niin pitkä tukka, että alkoivat sanoa Kasperiksi, muistaakseni sen nimisestä pojasta oli kirjoitus koulun lukukirjassa? Pojasta joka ei huolehtinut itsestänsä, ollen likainen ja yrittämätön itsensäsuhteen. Nimitykset olivat minulle tosi kipeitä kannettavia, sen myönnän auliisti. Armeijassaolo aikana sain taas uuden käyttönimen, sen ollessa Lumperin Janne, jonkun satamajätkän mukaan. En tiedä teinkö niin siivottoman vaikutuksen, vai mikä syy tuohon nimeen liittyikään?

Suursaaressa ollessa tuota Jannen nimeä alkoivat käyttämään. Hakiessani vuorollani sapuskaa läheiseltä iitee patterilta, kaverit odottivat tien reunassa ja kun tulin heidän näkyville, alkoi sen vietävä möly äijien huudellessa, pidä kiirettä Lumperin Janne, älä kuppaa ja viivyttele. Enhän viivytellyt, vaan hoidin hommani ripeästi, kuten yleensäkin tehtäväkseni annetut. Suurimpana syynä täisikin olla se, että näytin selvästi sen, etten lempinimistä tykännyt. Mutta minkä minä luonnolleni taisin? Olin kyllä itsekin kiusaamassa heikompiani, näin jälkeenpäin se on hyvin selvinnyt.

Tuo pelko muitten arvostelemisesta on yhäkin riesanani ja jo puolesta sanasta menetän malttini, alkaen syytää tulikivenkatkuista kidastani. Hajamielisenä ja syrjäänvetäytyvänä olen ollut helppo kohde moitteille.

En ole myöskään välttynyt monenmoisilta töppäyksiltä ja jotka sitten sumensivat oloa jopa vuosikausiksi eteenpäin. Ja kaikki tämä, lisättynä tietoisiin omiin virheellisiin, sai aikaan sen, etten liiemmin edes uskaltanut rohjeta yrittämään, ja jäin vain omien yksityisteni kanssa kauas toisten taakse, hiljaiseen haaveiluun.

Ei minua kukaan koskaan ole lähestynyt niillämielin, että rohkaisuna olleet? Tietysti sisarukset ovat suhtautuneet aina hienosti, ei siinä valittamista ollut. Äitikin piti aina minun puoliani, kun jouduin rähinöineni alakynteen kiistoissamme.

Tarkemmin ajatellen, ei minua ole mitenkään huonosti kohdeltu noin yleensäkään, olen vain tuollaista pienessä sielussani luullut. Elämänkumppaniksi minusta ei olisi kuitenkaan koskaan ollut. Sen verran sekaista suhtautumiseni yhteisiin asioihin ollut. Kun on tullut kiukkumieli, en siitä riitelemättä ohitse päässyt?

Ja varmasti en ole aina ollut se syttyjen tuleen raapaisija, vaan toisetkin huonollatuulella ollen risauksen alkaneet. Kaikki tämä tällainen itsen arvostelu on ohentanut naruja yhteisyyden suuntaan. Olemalla erillänsä lähes kaikista ulkopuolisista toiminnoista, joutunut toteamaan sen, ettei tähän ratkaisua milläänkeinoin olisi löytynytkään, ehkäpä yhäkin kurjemmaksi oma olotila vielä muuttunut?

Senkin tiedän, että minulla on yhäkin sellaisia huonoja tapoja, jotka rasittavat pientä mieltäni suunnattomasti. En noista halua kertoa. Tiedän vaan yhden tapauksen, kun noista sanallisesti toiselle ihmiselle jotakin sanonut, ehkäpä toinen kerta, kun lääkärille moisesta mainitsin? Sisarukseni luulevat että minun olemiseni on ollut hyvinkin helppoa ja vastuusta vapaata. Ei tosiaankaan tuollalailla vähääkään ole. Tällainen arka ja sulkeutunut luonne on joutunut monien katumuskierteitten nyörittämäksi ja josta ainoa tie ulos ollut, ylhäältä avun toivominen, sen hyvän, mikä nostaisi vähyydenvallassa olevan toisten täällä kulkevien tasavertaiseen joukkoon

Sanottakoon tällaista elämänasennetta vaikka sairaalloiseksi, kuin monellatavalla nurinkuriseksi, on sillä konkreettisetkin raamit ja kehykset. On nivelkulumia, on useanlaista rappeumaa siellä sun täällä. Eturauhasvaiva, sekin kiusaavana, eikä edes tiedä miten paha se itseasiassa onkaan, koska ei tarkemmissa tutkimuksissa syystään? Koska lääkkeittenkanssa pärjäilee, ei kiireempää haluakaan ottaa tuollasuunnalla uusia askeleita. Leikkauspöydällä olen ollut viidesti. Ensin vasemmanpuoleinen nivustyrä, joka antoi jo vuoden jälkeen periksi, ja sai siinä pitää kiusaa kuin toistakin ennekuin uudelleen operoitiin. Kintussa oli kananmunan kokoinen kasvain, mikä onneksi vain rasituksesta tullut lihassellainen ja hanurin kulman aiheuttamana. Sitten molemminpuolinen tyräleikkaus, jossa riitti siinäkin pitelemistä ennenkuin asettui.

Pukamia operoitiin, vaikkei se ennalleen asioita koskaan tuonut ja josta päivittäin muistutuksia saa. Sappileikkaus viimeisenä tällä erää.

Kyllä minua on säästetty suuremmilta vaurioilta siltikin, enkä lakkaa kiittämästä yläkerran isäntää siitä.

Kiitän myös sisaruksiani ja ympäristöäni, olenhan saanut ihailla synnyinkodista kaikkea kaunista. P.P. (19990312)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 216)


217 Vapaus, onko sitä?

Mitä onkaan täydellinen vapaus? Olenko esimerkiksi minä koskaan tuota tunnetta kokenut? Uskon, etten varmaankaan, sen verran estynyt olen omissakin asetelmissani, puhumattakaan kyvystäni olla luonteva toistensuhteen. Täytyikö asia tehdä itselle niin vaikeaksi, mitä se nykyisinkin vielä ja vanhanakin on? Olen yrittänyt seurata miten etevämmät kyseisessä asiassa menetelleet. Tosin minulla alkuasetelmat koukeroisemmat kuin monilla muilla, johtuen perheessä tapahtuneista järkyttävyyksistä.

Sekään ei olisi saanut vaikuttaa niinpaljoa, mitä tapahtui, ja kaikesta keskustelu ja muukin jäänyt suurinpiirtein tekemättä. Vanhimpana lapsena en osannut katsella muualta malleja ja näin jäin lähes oman käsityksenimukaiseen tilaan.

En lukenut läksyjä kouluakäydessä. En olisi vapaaehtoisesti edes mennyt tuonne, niin vastenmieliseltä se tuntui. Kuvittelisin, että yleisasenne oli jo minua vastaan, oppilaista kuin opettajistakin lähtien.

Kun tällainen heikko raahusti Vaalimaalle saakka, olikin jo puhti poissa, eikä enempää todellakaan jaksanut. Tykkäsin kesäisin olla rannalla. Aaltojen loiske viihdytti kummasti tunteikasta pojankloppia. Ja olihan minulla kavereitakin täällä omassa kylässä, silti ainoastaan yksi tai kaksi. Jossakin vaiheessa tytötkin alkoivat kiinnostaa, tunsin vaan itseni niin kelvottomaksi, ja jo silloin. Puuttui varmuutta. Puutui edellytyksiä miellyttää toista sukupuolta, olinhan enemmän särmikäs, kuin siedettävä, niin ainakin itse sen koin.

Miten tässä kaikessa vapaudentunne olisi minut omakseen ottanutkaan? Lueskelin kaikenlaista romanttista ja seikkailukirjallisuutta, ihan ahmien kirjojen sankarien tekemisistä ja urotöistä. Silloin sai elää vapaasti, mutta heti kun arki työnsi itseään luokseni, olinkin jotenkin peloissani, ymmärtämättä edes syytä siihen?

Suomi on ollut vapaa maa, ja jo vuosikymmeniä, vaikka se yritettiin meiltä viedä talvisodassa, kuin jatkosodassakin.

Tuossa kaikessa ehdin olla osaltani hieman minäkin. Vuosi ja kahdeksan kuukautta pitelin armeijan harmaita niskassani. Pelätäkin siellä ehti, vaikka saarissa palvelinkin. Monta pikaista juoksuvoittoista sai suorittaa, päästäkseen lentokoneilta suojaan ja Suursaaressa ilmielävää taistelun tuoksinaakin haistelemassa.

Vapauden eteen on siis aikaa uhrattu ja toki siitä myös nautittukin, sillä omalla omituisella tavalla. Nyt on mahdollista sekin, ettei tarvitse työntekoa liiemmin pelätä ja vaikka se joskus todella myös miellytti, ihmeekseni?

kaikessa tunsi voimattomuuden hivuttautuvan raiveliin, missä vähänkin enemmän voimaa tarvittiin. En todella ollut mikään vahvamies, en edes työssä väsymättä.

Pieni äijä. Pienet haaveet matkassaan. Sellainen olin, ja sellainen vieläkin.

Kiitän maatani vapaudesta. Kiitän sisaruksiani kaikesta tuesta ja minäkin olen vapaa, mikäli osaan sen kohdallani mieltää? Hyvä! Näin kait parasta? P.P. (19990313)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 217)


218 Ihmisen turva

Ihmisen turva on ensiksi toinen ihminen, ja sitten vasta yhteisö. Lukeutumalla niihin henkilöihin, joille toinen merkitsee itseään enempää, en mielin asetu sellaiseen tilanteeseen, ettei kukaan muu asu saman katon alla. Ja jos tuo toinen on jossakin poissa, alan heti päiten tuskastua, mittailla omia askelmerkkejä siten, että tasapaino horjuu tuntuvastikin. Joku saattaa miettiä ja miettiikin, ettenkö ole oppinut elämäni aikana sen vertaa, että jaksaisin nähdä oman huomeneni vahvana ja voimakkaana.

Muistan jo ihan pienenä lapsena, että pelkäsin yksinjoutumista, ja sen tapahtuessa itkin ja koin olevani maailman yksinäisin ja hyljätyin olento. Sitten kun nuorempia sisaruksia tuli, en enää moista tunnetta omakseni kokenut. Tällainen voimattomuus olemisensuhteen on raskasta kestää. Neuvoja olen kyllä saanut ja kehotuksia yrittää sopeutua olevaan tilanteeseen.

Yritän pitää yhteyttä myös tuonne ylöspäin, sillä sieltähän se suurin apu kuitenkin viimekädessä tulee.

Olin nuorempana suuna ja päänä kaikenlaisessa juttuhommassa ja siitä kait jäi tuo tuollaisen elämänmuodon kaipauskin? Mutta vähävähältä ajauduin ihmisistä erilleen, enkä tippaakaan sille voinut? Yritin löytää keskusteluseuraa milloin mistäkin, noistakin kuntoutusympyröistä. Erittäin tärkeinä pidin ihmisten suopeata suhtautumista itseeni ja toiseksi sitä, että sain purkaa mieltäni vaivaavia kipeänkohtia. Selitäppä se vaan ymmärrettävästi ihmisille, hehän alakavat epäillä ukon perimmäisiä tarkoituksia tosissansa.

Pimeimmän talven aikana ja kun velimies enemmän kotona, tuota kiusallista vähemmin esiintyy, mutta kevääntullen ja kesällä saan olla enimmäkseen yksin täällä kotona.

Joku on joskus minulle sanonutkin, ettet saa ruveta riippumaan toisesta.

Ymmärrän hyvin, koskapa itsekin näen sen mahdollisuuden. Siis ei pidä etsiä tukea sieltä, jossa suuntaudutaan muualle, vaan hiljentää mielensä kestämään yksinolemista, tai ehkäpä sitä keinoa, että lähtisi naapureihin mieltään rikastamaan. Tuo vaan ei tunnu miellyttävältä tavalta, koska ¡tse haluan pysyä kotini lämmössä, kaikkine omine perusharmeineni ja niitähän ei tältä ukolta tule puuttumaan, on sen verran vaivoja siellä sekä täällä.

Rukous on tärkeä päivittäinen toimenpide, eikä sitä saa unohtaa koskaan.

Se rikkinäisyys, missä koen kulkevani, on itsevähyyden sanelemaa. En saa tällätavoin ystäviä kannattajikseni, en löydä yhtäkään ihmistä varauksettomasti luokseni saapumaan.

Kaikesta tästä olen kirjoitellut vuosien pitkin ja jos joku jaksaisi lukea ajatuksiani, ehkäpä samalla selviäisi sekin, etten tällaiseen umpinaisuuteen halulla vääntynyt. Mutta eristyneen toimintakyky on sekin taantunut, eikä enää helppo lähteä omia jälkiään taaksepäin tutkimaan edes. Näin kait hyvinkin monilla meistä? Eivät toiset voi, eivätkä edes haluaisi tietää kaikista toisten toimenpiteistä ja tärkeinäpitämistä. Arvaan sen, että selvitäkseen kuiville omista ahtauksista, täytyisi unohtaa se pieni aatami itsessään. P.P. (19990314)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 218)


219 Häpeäntunteita

Kuka ei tuntisi joskus noin, ja että mieltä kalvaisi jonkunasteinen häpeäntunne. Se tuli ainakin minulle tutuksi jo lapsena, osaamattomuuden muodossa ja luontevuuden puutteena. Vaikka kouluun lähtiessäni perhe vielä koossa, isänkin mukanaollen. Väsyin Vaalimaalle kulusta niin, ettei tullut edes mieleen läksyjen luenta, puhumattakaan muusta jaksamisesta.

Tietämättömänä, kun toiset viittasivat kädet pystyssä, oli sekin häpeän sävyttämää. Sitten kun huomasi, ettei ollut edes hyvännäköinen, nolostus yhäkin eneni.

Myöhemmin tulivat nuo talousongelmat ja suuri köyhyys. Rahaa emme saaneet oikeastaan mistään. Suuret velat huolettivat ja häpeä elämässä tuli aina vaan tutummaksi.

Kohta myös huomasin tuon mielenarkuuden ja joka eristi yrittämästä tyttöjenkään suunnalla mitään? Häpeäntunne kasvoi näin ja voimistui haittaisuuksineen.

Tarvitsiko minun syntyä tällaisena heikkolahjaisena ja pienistä säikkyvänä? Enkö olisi saanut selittävää tukea silloin, kun oikein kipeältä tuntui? Kyselin itseltä, miksi? Miksi? Ja Miksi?

Olin vanhin meistä sisaruksista, olin myös niukkatekoisin. Seuraavaksi syntynyt tyttö kuoli kolmen päivän vanhana, millainenhan hänen olonkuvansa olisi ollut, jos saanut elää? Ainakin elossa olevat muut sisarukseni ovat vahvempia kehollisesti, ja luulenpa että muutenkin? Ei minun kateellinen tarvitse olla, sillä mahdollisuuteni ne olisivat olleet minullakin, enemmän yrittäen.

Menimmepä minne tahansa, vaikkapa juhliin, aina häpesin itseni kömpelyyttä ja sitä, etten osannut olla luonteva ja tykätä tuollaisesta. Koska naamani pysyi jännittyneenä, kasvonilmeet kireinä, ei luokseni kukaan tullut haastelemaankaan.

Tuota en lakannut murehtimasta, en vaikka kuinka yritin. Ja olihan minulla muutakin salaista huolta ja puutteisuutta itsessäni.

Nyt olen vanha jäyhäkin epäkelvomman näköinen, eikä se saisi olla edes mikään huolenaihe. Kaikkein eniten häpeän sitä, etten uskaltanut katsoa toista ihmistä silmästä silmään. Miten palikat loksahdelleet paikalleen, sinne minne kuuluisivat?

Soitellessa ja musiikkia muutenkin tehdessä häpeä ei sinä ensimmäisenä ajatuksenani ja tuohan suoranaista onnea ilman muuta.

Järjellä ajatellen ei noin suuria syitä olisi tarvinnut vastuksekseen hakea, sen ymmärrän näin jälkeenpäin. Häpeäni sai vaan minut otteeseensa, enkä siitä enää eroon millään jaksanut pyristellä. Joku sanoisi, olet ukko luulotautinen! Kyllähän tällaiseen paljon epäolennaisuuksiakin kuuluu, mutta en usko, että se sinä tärkeimpänä syynä, aiheutumattomiin.....

Eivät olosuhteet silti häpeäni syinä, sen uskallan tässä voivani vahvistaa. Sisaruksistani olen aina tykännyt hirmuisen paljon. Äidistä kaikkein eniten. Eikä isänkään suhteen valittamista ollut, ei hän meitä lapsia koskaan kovistellut. P.P. (19990320)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 219)


220 Olen mikä olen..

Kyllä tällainen huononvaikutteinen ihminen osaa olla kovasti tyytymätön omaan osaamiseensa ja kaiken kattavaan mitättömyyteensä. Olipa mikä asia tahansa, aina kokee, ettei taida mitään kunnolla. Erehtyy jo perusajatuksissa ja alkaa nurinpäisesti koko kelaushomman? Ja ne vanhat missaukset todellakin sapettavat.

Miksi teinkään sellaisia johtopäätöksiä, millä menivät sekä oma usko, että toistenkin toiveet pelkkään syteen?

Meikäläisenlaiset kaatuvat jo ennen ensimmäistäkään tönäisyä ja pelkkinä parempien astinlautoina. Vaikka päivittäin rukoillaan tuolta ylhäältä armoa, ei arkikäytäntö miksikään muutu? Hengessä tulee kiroiltua ja sadateltua ihan joka ikisenä valoisanaikana?

Olisi ollut parempi, ettei syntynytkään tänne vahvoille tarkoitettuun maailmaan. Eihän kuitenkaan kenenkään mielestä täyttänyt vähimpiäkään olemisen edellytyksiä.

Näinpä joutuu mittaamaan sellaisia matkoja, joihin älykäs ei ikinä suostuisi. Tarkoitan kaikella tällä sitä, etten älylläni edes saa pelailla, saati ruveta joillekin malliksi parempiin. Ja onkohan mitään työtä, jossa ei päreitään polttaisi? Aina tapaa itsensä sieltä, missä katumus asustaa ja erehdys etsii toistaan. Ja kun läheinen puuhailee töissään, se vaan lisää tällaisen joutenolijan paineita.

Että mikäkö se sitten oikein huvittaisikaan? No ei todellakaan minkäänlainen työ, ja jos sitä pitäisi tuntikausia pahrustella.

Vähäiselle riittäisi se, että saisi olla ominensa ja harrasteittensa parissa siltikin.

Parisuhteessa elävät ovat meikäläisen mittapuun mukaan kuin kullanhuuhtojia, ja mistä tietäisivätkään tällaisen huojujan huolista. Kun ei ole sitä yhtäkään ihmistä joka jaksaisi edes kuunnella huoliani, turpoaa kiusoistaan niin, ettei enemmistä enää edes unta näe. Tuohan on hölmöä! Näin ajattelevat mielestään enemmät. Ja heidän näkökantansa ovat jopa ihan oikeita, ellei sitten enempiäkin?

Mutta kun tässä oikein alkaa itseään sättimään, on vielä sellaistakin, josta ei ilkeä edes kiukkupäissään puheskella. Sairaita pelkoisia ajatuksia, painajaisunia melkein jokaisena yönä. Ei näitä kunnollisten katsella tarvitse, ei niitten kanssa henkisesti hikoilla.

Kaikki ei todellakaan saata olla näin huonosti, on kivojakin hetkiä. On lupauksenomaisia tuokioita. Muistojen puistoissa kuljeskelua. Jopa tavattuina tosihyviä kanssakulkijoita voimanansa. Joten pitänee yrittää kestää vähäisyyden vaivoja itsessään... P.P. (19990326)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 220)


221 Eihän me aina oikein...

Tuntuu olevan vallalla käsitys, ettei omista asioistaan saisi julkisesti puhella. Se tulee monissa yhteyksissä esille, ainakin väittelypaikoissa. Itselleni se taas luontuisi aivan mahdottoman hyvin. Ja vaikka mokaisikin tuossa yleisessä mielessä, se ei tahtia haittaisi, ei ensinkään. Meidän sisaruksista on osa sellaisia, jotka eivät keskustele tunnepuolensa tapahtumista, minä vaan en tuohon ryhmään kuulu. Olen pyrkinyt olemaan mieleltäni kovinkin avoin.

Mihin se sitten johtanutkaan, ei ainakaan huonontanut mitään koskaan. Näin on pitänyt läpikäydä omaa pientä maailmaansa ja suhtautumistaan parempiin ja tasapainoisempiin ihmisiin. Jos olenkin vienyt joskus palvelujen palkkioksi kukkia ja ollut muutenkin näkyvästi ihmisestä kiinnostunut, en koskaan tietoisesti hakenut mitään erityistä etua tuollaisesta. Pahantahtoiset ihmiset vain laittaneet ivallisen hymyn harmikseni huulillensa.

Luulen niinkin, ettei kukaan ulkopuolinen kärsinyt takiani, paitsi sen ainoan kerran, ollessani poissa omasta kontrollistani, mutta siitähän jo kymmeniä vuosia.

Senjälkeiset jutut enemmän omassa sisimmässäni riehuvia olontyrskyjä. Harmi, että yleensäkään koskaan näytin herkintä puolta mielessäni, olinhan näin alttiina vihamielisille ajatuksille, kiusautuneitten omatärkeydessä olevien kontoilta. Pahimmillaan kuusikymmenluvun taitteessa, tekemisiäni käsitettiin osin aivan väärin.

Ja sattuma niitti satoaan, tuonkin traktorinoston tiimoilta. Olin makselemassa Tzetoria Kotkassa ja samaan aikaan kotiinpäinlähtiessäni, toisessa autossa istui henkilö, johon olin ihastunut.

Hän pelästyi minut nähdessään, joten Virojoelletultuani lähdin noitten kahden tytön perään, selittääkseni sattumaa ja sen vaikutusta, pääsemättä kuitenkaan puheisiin kyseisen henkilön kanssa. Hänen äitinsä tuli kotinsa ovelta huutelemaan, kieltäen enää kiusaamasta tytärtään. Kaikki nuo tapahtumat silloin vaikuttivat myöhempään käyttäytymiseeni merkittävästi. Aloin väistellä tuota ihmistä. Olin tosi vaivautunut jos jouduin samaan paikkaan kanssaan.

Lähetin jonkun kirjeen, jossa yritin selitellä tapahtumia ja niihin liittyviä mokauk siani, mutta piti vaan niellä kaikki eteentuleva ilman synninpäästöä? Paljon myöhemmin tuli taas liikakiintymisen tunteita ja joita kerryttelin jopa toistakymmentä vuotta, huomatakseni jälleen saman ilmiön kuin aiemminkin. Minulla ei ole halutenkaan sellaista ystävää, joka jaksaisi kuulla elämänmenostani, ei häntä, joka olisi sanonut, sinussahan on myös yhteisyyden arvoja!

Loppujenlopuksi milloinkaan en ole voinut näyttää tuota parasta minääni, en kenellekään täydesti? Olen näin jäänyt kuin tyhjänpäälle elämässä. Äiti toki kannusti tekemään nuotteja, ja hänestä sain aina ensimmäisen kuuntelijan tuotteilleni.

Äitiä tärkeämpää ihmistä ei toki kukaan koskaan tapaa, sen ymmärsin jo varhain pienenä poikasena. Isä kuoli nuorena, enkä häntä päässyt oikein koskaan edes tuntemaan. Sisarusteni avuin kuitenkin aina huomiseen selvittänee, onneksi. P.P. (19990326)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 221)


222 Kun väsyttää...

Minua ainakin elämä väsyttää monessakin mielessä. Ensinnä siksi, että olen jo vanha mies.

Aina ennenkin tuo olemisen vähyys aiheuttanut määrätynlaista väsymistä. Joskus se johtuu siitä, ettei ole saanut kylliksi nukuttua. Joskus taas siitä, ettei henkisellä puolella löytynyt aiheuttajia, mitkä vähentäneet kompastusalttiutta. Kun ihmissuhteita ei ole, ei edes nuorempanakaan, on siitäkinsyystä alttiina laiskuudelle ja sitä kautta myös väsymykselle.

Toisekseen väsyttäminen saattaa myös olla taidon puutteesta johtuvaa? Ehkäpä olemme kokeneet työssämme tunteita, jotka rinnastuivat siihen, ettei eväitä tarpeeksi? Koskapa syillä on seurauksensa ja kaikella napanuoransa toisiin, emme voikaan aina sanoa, mistä joku asia johtuu alkuperäisesti. Yleinen väsyttäminen on oire jostakin sellaisesta mikä rajaa askareittemme jaksamista ja edellyttäen joutenoloa silloinkin, kun siihen ei olisi sopivaa aikaa.

Jos ja kun ei jaksa tarttua esilläoleviin töihin, tulee kiviriippamainen tunne ja jonka kanssa äkisti olonkarilla. Tahto tarkoittaa sitä, että muut edellytykset kondiksessa Ei saisi miettiä, miten helpommalla pääsisi. Ei sitäkään, että toiset ne vastuullisuudet hoitaisivat. Maailmassa on paljon meidänlaisiamme kyvyttömiä ihmisiä ja joilla kaiken lisäksi peukalo keskellä kämmentään. Eivät suju puutyöt, eivät mitkään tarkkuutta vaativat. Siinä alkaa sijoittaa itseänsä tuonne paarialuokkaan, ellei jopa alemmaksikin?

Niinkuin aiemmin jo mainitsin, univajetta sietäisi tarkkailla hyvinkin ratkaisevana tekijänä. Ei ihminen ole teräsmies, joka jaksaisi yötäpäivää pakertaa ja ettei siitä haittaa myöhemmin. Ohjeita kyllä saapuvilla ihan tukuttain. Kun toimit näin ja näin, et enää edes muista omaa vähäisyyttäsi, vaan valikoidut toisten laistesi porukoihin. Niinpä! Mutta kun jo sysäytynyt syrjemmälle paljon aiemmin, miten silloin ohjeitakaan lueskella muistaisi? Taivaan muistaa kyllä.

Luojan ihmetekoja osaa meistä jokainen arvostaa, sillä sieltähän se kaikenmoinen rakkauskin rakentuu.

Mutta yksinäinen hiljaameno onkin pelkkää tappiollista,siinä unohtuvat neuvot kuin ohjeetkin, muusta puhumattakaan. Toisaalta kuka meistä yksinäisistä edes huoltakaan kantaisi, ollaanhan oltu jo vuosikymmeniä niitä, jotka jättäytyneet kulkujen reestä oheisien ojien pientareille. Miksi me vasta nyt alamme korotella ääntämme ja mekastaa asioista, jotka olisi ollut hoidettava ajat sitten? Tiedetäänhän me sekin, että hyvät ystävät kultaakin kalliimpia, eikä heitä niin monia edes tarvitsisi, kun jo olot asettuisivat helpommin siedettäviksi.

Kaikenlainen henkinen orpous väsyttää. Kaikenlainen osaamattomuus alistaa. Miten tällaisesta tulisikaan selvitä? Miten lähteä tielle taitoisempana, ja kun se ei aiemminkaan onnistunut? Haasteita haasteitten perään! Se on meille monille liian kova sisältö. Eivät eväät kumminkaan riittäisi. Ja koska tilanne on, mikä se tällähetkellä on, ei enemmästä jaksaisi edes meteliä pitää. Ihmettelin itsenkohdalla tuota, kun kuusitoista vuotta jaksoin pakertaa nuotinteon kanssa? Väsyttihän silloinkin ainakin joskus, mutta jo seuraavana päivänä taas uusin innoin harrasteita puurtamassa.

Mihin minulta tahto on hävinnyt? Mihin se päättäväisyys jonka avuin silloin selvisin? Toisaalta en liene niin sairas, että se lannistaisi kaiken yrityksen. Onko tämä sitä tylsistymisen alkua? Olenko muuttumassa avuttomaksi ikäni ja kehonheikkouteni takia? Mietin ja mietin?

Eläkeläisellähän ei pitäisi olla edes suuria haasteita huomisessa, työthän on jo silloin aiemmin tehtyinä ja tyydytyskin silloista elonriemua. Tarvitsisiko enää haikailla tuollaisten perään?

Onhan nytkin saanut nauttia aina jäyhäkin uudesta huomenesta kohdallansa. Taitaakin olla tarpeettomuus juttujen takana? Se, ettei kukaan enää edes kysele, miten voit ja onko sinulla uusia suunnitelmia tehtäviksesi?

Tämä kaikki tällainen mielenpieksäntä on pelkkää ahtautumaa sisimmässä ja joka säpsäytettynä kimpusta helpostikin kariseisi. Onhan toki soveltumattomuus haitta kokijalleen, muttei niin raskas taakka kun annamme mielellämme ymmärtää. Iloakin löytyy tarvittaessa ja röhönaurukin saattaa paiskautua sisältämme, kunhan aihe oikein hervoton ja kohtaansa sattuva. P.P. (19990327)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 222)


223 Se oma tehty työ

Jokainen on hyvillään siitä, että on saanut tehdä nuoruudessaan työtä. Vaikka ilmaisemmekin sen, ettei se ollut mitenkään kunnollista, eikä näin parhaitten luokkaa, kuitenkin enemmän, mitä vähimmillään. Työ on tuonut mielenkevennystä. Työ on antanut aihetta nähdä huomiseen toiveikkaana, edellyttäen kuitenkin, että se ollut siedettävää noin ruumiillisesti.

Yliraskas raataminen ei ole ihmiselle parasta huomisessa ja koska se kuluttaa niveliä aivan liian aikaiseen romuvaiheeseen. Parhaiten se näkyi tuonnoisilla metsureilla ja jotka harvemmin jaksoivat eläkeikään puurtaa leipänsä eteen. Näin maataloustyötä tehneenä osaa kyllä arvostaa kaikenlaista työtä, eikä se kevyempikään poissuljettuna. Maatyössä oli se etu, että se oli vaiheittaista, ilman yhden ja saman, turruttavaa vaikutusta.

Meillä oli vieläpä niin, ettei ihan yksin tarvinnut asioita hoidella. Ainakin minä koen sillälailla, etten olisi yksin edes jaksanut, vaikka jouduinkin loput työvuodet tekemään karja kuin peltotyötkin lähes omin voimin, Teemun mennessä Karhulaan ja ollessa siellä noin ehkäpä seitsemäntoista vuotta, toki kotona silti asuen.

Tiesin toki, etten osannut mitään oikein hyvin. Olen ollut ikäni sellainen poropeukalo.

Jo kansakoulussa veistotunneilla havaitsin itseni aivan heikompien kastiin kuuluvaksi, eikä niitä tehtyjä käsitöitä kovin moniaita edes ollut, sen verran laiskaa laahustamista aikaansaantini oli. Jo koulumatka rasitti arvaamattoman paljon.

Kun näin sanon, se todella oli minulle niin. Suuren osan aikuisiästänikin tunsin selittämätöntä väsymyksen tunnetta? Mutta työtä silti tehtiin ja voimiemme suomin edellytyksin.

Omanarvontunto olisi ihmiselle se eteenpäin vievä kannustin. Ellei sitä, ei oikeastaan muutakaan. Ja tuon on saanut kokea kirjaimellisesti tällainen välttämättömyyksienkin väistäjä. Olihan minulla kyllä sellainenkin sektori, mikä ravitsi hengenpuoltani, ja se oli tuo musiikin tekeminen. Kuusitoista vuotta sävelten kaivelemista mielennurkista, laittoi kyllä kuluneen niskan koetukselle ja huonot silmät särkemään.

Se oli silloin hyvin tärkeää minunlaiselleni syrjään jääneelle ihmispololle. Vaikka muutakin työtä oli, halusin tehdä noita omia juttujani, sillä sain siitä uutta elämänuskoa, jopa kuvittelin, että minua kuin muualta ylempää johdettiin, niin puhtaita ajatuksia silloin tunsin. Nyt kun tuota aikaa ajattelen ja tekemiäni kipaleita, en niissä mitään etevämmyyttä näe, eikä sitä niissä kait todella ollutkaan? Mutta saihan siitä sen tekemisen ilon.

Vaikka olenkin vieraantunut jollakintavoin ihmisistä, pidän heistä silti. Monilta sain vahvistusta myös siitä, etten ihan tuuliajolla koko aikaa ollut. Tehdyt ovat tallessa mapeissaan ja uuttakin aineistoa tulee kirjoittelupuolella. Että kiitos siitä!

Läheiseni minua ovat kannatelleet, sen tähden tarpeettomuus ei nujertanut. P.P. (19990330)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 223)


224 Antakaa minun ymmärtää väärin!

Tuo otsikko on minulle täyttä totta. Käsitän useinkin oivaltavani asiat juteltaessa väärin, enkä tuosta haitasta eroon ole vielä tähän ikään päässyt. Johtuneeko älynvajauksesta vaiko mistä, silti se on haittana rasittavaa, jopa enemmänkin... Se, että näin melkein joka kerran käy, muuttuu lähes painajaiseksi olemisissa. En tarkoita pahaa vähääkään, ennenkuin joku sanoo taas tuon saman värssyn, taas käsitit asian väärin! Luulen että vähäisilläkin sielunlahjoilla varustettu saanee sanoa sanasensa, itsehalutusti...

Ei toki minulle sanota pahasti tarkoituksella, vaan ajatellen siten oikaista käsitystäni. Mutta siinähän se suuri mutta sijaitseekin. Koska en voi olla vihastumatta, ainaisia huomautuksia saadessani, rupean taas sen tuhannenkin kerran puolustamaan itseäni ja vaikka se ei tippaakaan auta. Muistelen, että olen aina ollut tuollainen hätäräpsy ja mitä tulee juttelutilanteisiin. En usko taantuneeni entisestä siinä mielessä? Rajallisuuteni tietäen, lähdenkin siitä, että oikeuteni on avata kuitenkin suuni minunkin.

Ja muutenkin tällaisena vanhana jäyhäkin vanhenevana ukkona saa kestää elämän vastalaineita riittävästi. On sen seitsemän sortin vikoja, mutta ei hyödytä noita mainita, ei ainakaan niin, että se mieltä rauhoittaisi. Ilman muuta olen vaikea ihminen ihan millä vain mittapuulla mitaten. Ja varmasti tulee aika ajoin sellainen mieli, ettei nahoissaan taida pysyä. Voin olla yrmeä ulospäin, mutta sisälläni velloo silloin tuhannet vastaustasaamattomat kysymykset ja joihin en ratkaisua löydä.

Arvostelua toki pitäisi kestää, eikä kuumentua toista moittimaan ja hakemaan hänen virheitään, semminkin kun koen itse olevani ylen heikko noissa ihmissuhdeasioissa. En muuten ole koskaan kokenut, että minun mielipiteeni jossakin olisi vaikuttanut edes? Nuorenakin sain kuulla, että ne ovat vaan niitä Penan puheita, ja kait asiassa jotain perääkin, ellei enemmänkin. Riitelyn jälkeen minulla on aina hyvin paha mieli. Sille en taida yhtään mitään. Heikko itsetunto lamaannuttaa, se on tosi.

Ajatelkaa lausetta: Antakaa minun ymmärtää väärin! Siinä on vastaus melkein kaikkiin puutteisuuksiini, en vain osaa elää ja olla toisin? Elän niin yksityisesti ja vailla ulkopuolisten arvonantoa, etten kohta jaksa näinkään, ellen saa vaikkapa vain rajallista hyväksyntää suuntaani.

Tuo mielenkipeys on kasvanut omien ehtoisuuksien myötä. Olen tietysti jäävi sanomaan mitään täysin paikkansapitävää, ja erehtyminenkin heijastumaa siitä, etten taida paremmin tuota kommunikaatiotaitoa.

Minulle on sanottu monasti, että kuvittelen olevani erehtymätön. Sitä en todellakaan ole ikinä itsessäni mieltänyt, vaan juuri oma huonous kovinkin monimuotoisena vastuksenani. En voi saada koskaan anteeksi sitä kiukuttelua, mitä esimerkiksi rakas äitivainaja sai täällä elossa ollessaan kokea. Soitin suutani lähes päivittäin ja milloin mistäkin syystä. Heti jälkeenpäin toki yritin näyttää katuvalta, mutta mitä se enää siinä tilanteessa olisikaan auttanut. Näin tällainen pieni ihminen, se vaan erehtyilee.....

Silti mieleni on kokenut kaunistakin ja en aina vaahto suussa ihmisiä moitiskellut, en ensinkään! Tuo asia saisi selvityksensä, jos luettaisiin noita satoja kirjoitelmia ja joissa olen yrittänyt olla itselleni rehellinen. Tuskin niitä kukaan koskaan tulee tiirailemaan, sen verran yksioikoista ylösmerkitsemäni kait on ollut? Sama koskee nuottejani. Tein kuusitoista vuotta sitä hommaa ja melkein vapaa-aikani unohtaen. Arkena ja pyhinä, aina kun aika suinkin sen salli, otin kynän ja aloin puuhaan.

Kaikki tuo, joka harrastuksen myötä talteen kertyi, ilmaiskoon sen, etten itseäni sen avulla yrittänyt minnekään nostaa, enkä todella ole koskaan mitään suuremmoista edes kuvitellut tekeväni. Nyt minulla on vain huoli siitä, että jollen jotenkin pysty parantamaan elämäntapojani, minulle käy köpelösti. Miten se tapahtuneekaan, onneksi hämärän peitossa? Ymmärrän, että elämä on lahjoista suurin. Sitä ei saisi tuhlata turhuuksiin ja kuten olen monastikin tehnyt. P.P. (19990413)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 224)


225 Me sota-ajan ihmiset

Olihan se toisenlaista elämä sotien runtelemassa Suomessa. Raskaimman taakan tietystikin kantoivat etulinjan taistelijat ja heillähän kuolema odotti useinkin aivan olkapään takana. Riippui vain siitä, oliko hyvää vaiko huonoa tuuria. Itsekin osallistuin sotatehtäviin, mutta Suomenlahden saarissa majaillen, eikä niin suuria vaaratilanteita, kuten maarintamilla. Ja näin ollen en edes tiedä jatkuvan vaaran alla olemisesta, ja mitä kaikkea se sitten sisällään pitääkään? Mutta jouduin kyllä Suursaaressa saksalaisten maihin noustessa minäkin tuntemaan pelkoa. Sellaista avuttomuudentunnetta, mihin vain oma toiminta toi helpotusta.

Juuri se, että ihmisellä on tärkeitä tehtäviä, hän pystyy irrottumaan pelontunteista parhaiten.

Olen lukenut rintamamiesten kertomia tykistökeskistysten alla olemisista. Siinä oltiin jossakin poterossa ja odottaen tuleeko kranu niskaan vaiko ei? Tietysti niinkin, että kaikkeen tottuu, myös sodan jyminäänkin. Miksi yleensäkään sotia pitää käydä? Eikö järki voita tuollaista luonnotonta toimintaa. Mutta sitähän eivät ratkaise rivimiehet, vaan herrat karttojensa äärellä. Tuolla odottaisi löytyvän yksilöitä jotka uskaltaisivat kyseenalaistaa kaikenlaisen barbarian ja tuhontuottamisen.

Ikäväksi vaan ihminen ei miksikään vuosituhansien aikana ole edistynyt. Aina ja tälläkin hetkellä pommitetaan syyttömiä siiviilejä. Aina löytyy toistensa vastaista mieltä olevia ja jotka kiihkon sumentamin silmin sihtailevat yhäkin uusia ja uusia uhreja tyydytystä saadakseen. On surullista lukea lehdistä, että perheenjäsenet erotetaan toisistaan, useinkin vielä niin, että miehet tapetaan kylmästi, jonka lisäksi naisia raiskataan kostoksi miesten tekemisistä. Mutta sodan sumentavin ajatuksin rauha pysyy yhäkin sinä saavuttamattomana unelmana, ja mihin ajattelevat toivonsa laittavat. Onneksi omassa maassamme ei kahinointia ole ollut vuosikymmeniin, siitä pitää kiittää poliitikkojamme ja muita vastuussa olevia.

Yhden ihmisen mielipide ei paljoa vaikuta, mutta silti sekin on oikeansuuntainen, ollessaan rauhan asialla. Toki ei hyvä niinkään, että aseista kieltäydytään, sillä kyllä pienelläkin maalla saa olla turvajoukkonsa ja näin ehdottomasti täytyykin. Kosovo on nykyinen kriisipaikka Balkanilla. Nato pommittaa ulkopuolisena rakenteita ja laitoksia hajalle, siinä samalla varmasti myös siviilejä kuolee epämääräinen joukko. Jugoslavia pysyi pystyssä ja rauhanomaisena Titon kovassa komennossa. Mutta hänen jälkeensä alkoivat systeemit rakoilla. Ensin Sloveniassa, sitten Kroatiassa, Bosniassa, kuten Serbiassakin.

Kosovossa asui Albaaneja ja heitä oli valtaosa kansasta. Serbejä ihan pieni vähemmistö. Mutta niin vaan kävi että Serbit alkoivat häätää albanialaisia kotoaan raakalaismaisin keinoin ja onnistuenkin saamaan valtavan pakolaislauman liikkeelle naapurimaihin, toki suurin poruhka siltikin oman maan rajojen sisäpuolella. Sitä kärsimysten määrää ei voi edes kuvitella, johon syyttömät ihmiset ehdoin tahdoin pakotettiin. Uskonasioistahan sielläkin eripuraa syntyi. Serbit ortodokseja, albaanit muslimeja ja asetelma sekaisin asutetulla alueella räjähdysherkkä. Miten tuolla joskus rauhallisiin oloihin päästäneekään, sitä ei varmaan yksikään ihminen saata arvata. Paljon vielä kuolee ja tulee silpoutuneeksi, ohjusten ja lentokoneitten kantaessa surmanlastejaan.

Tällaisen tulisi loppua, mutta miten, siinäpä ongelmaa kerraksensa.

Kuitenkin näyttää, että suhteellisesti tuollaisissa ilmapommituksissa vahingot jäävät odotettua vähäisemmiksi, siihen nähden kuin optimistisimmat odottivat. Jos Kosovoon maavoimia Nato lähettää, silloin alkaa sotilasuhrien määrä äkkiäkin määrittyä ihan eri mittoihin kuin nykyisin. Sodat taanuttavat kehitystä vuosikymmenillä taaksepäin, ainoastaan sotilasteknologia etenee isoin harppauksin, ehkäpä myös kirurgia saa tuolloin kaipaamaansa raaka-ainetta haavoittuneista.

Luultavasti ihminen tuhoaa ajan kanssa omat elinolosuhteensa täysin ja sittenhän on enää jäljellä saasteita ja kurjuutta, mikäli ihmislaji täällä vielä silloin yrittää asustella? Asennekasvatusta kouluissa ja lapsesta saakka terottaen sitä, että ihmiselämä on liian arvokas tuhottavaksi. P.P. (19990414)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 225)


226 Silloin kun työnteko oli kunniassa

Entiseen aikaan työnteko oli jokaiselle velvollisuus. Jouten ei saanut olla kun sunnuntaisin ja juhlapyhinä. Se oli terapiaa se! Raskaan työrupeaman jälkeen osasi todella arvostaa väsymistä sellaisena luonnollisena vapaa-aikaan kuuluvana mielenhyvänä. Ja totisesti nuo sotaa edeltävät ajat tiesivät tekijöilleen raskaita jaksoja. Oli viemärin kaivuuta pelkkä lapio varusteenaan. Metsätöissä kahta päätä justeeria, ja varjelkoon jos ei osannut myötäillä oikein kaveriaan, sai varmasti nuhteita niskaansa.

Toki nytkin useat tietävät raskaan työn uuvuttavuuden, muttei sillä tavalla kuin silloin ennen. Naiset tekivät yleensä karjahommat lypsyineen muineen ja miehet hoitivat talontyöt, kuten sesonkihommat, joissa toki naisetkin olivat osittain apuna. Mistä nyt tässä enimmäkseen kertoilen, olivat maalaistalon puuhia, joita lähimpänä pääsi seuraamaan. Muuallakin olivat työt aiemmin nykyistä paljon raskaampia, ajatellaanpa vaikka laivanlastausta, taakat olalla vieden laivan päälle.

Ja varmaan konepajatyö oli ennen vieläkin raskaampaa kuin nykyisin, sillä sielläkin kehitys vienyt asioita kovastikin eteenpäin. Nykyisin on jo niin paljon työttömiä, ettei jokainen koko ikänänsä edes pääse työnmakuun, saati siitä oikeasti nauttimaan. Ennen maalaistaloissa tekivät illatkin hyödyllisiä puuhia. Talvisin rekiä ja muita vastaavia, keväisin verkonkudontaa rysiä silmälläpitäen, ja kaikenlaista, missä eivät kädet jouten saaneet olla. Naisilla kutimensa ja kankaan ääressä oleminen.

Miten voimia vaativaa oli ennen vanhaan myös kalastus, etenkin tuolla ulkomerellä. Usein sattui niin, että jäät lähtivät ajelehtimaan ja kalastajat siinä mukana. Koska ei ollut kännyköitä, eikä oikeastaan mitään millä olisi ilmoittanut ahdingostaan. Sama se oli kaikessa toiminnassa, ellet toimistasi selvinnyt, sait pitää hyvänäsi. Ei toki nykyaikanakaan karjanhoitotyössä helpolla päästä ja se on nykyisinkin useassakin paikassa hartioitten varaista. Meilläkin, silloin kun oli karjaa, monet mutkat siinäkin eteen tulivat.

Sai mäteskellä sontakuormia oikein kaikesta halustaan, etenkin kun oli tuossa yksin ilman vähäisintäkään vänkäriä. Kyllä siinä kintut tutisivat illansuussa ja silti vielä täytyi mennä navettaan, jos sen vuoro. Aina muistaa ajan, kun metsätöissä päivät ja sieltä pimeän tullen kotiin, mutta vain hetkeksi, koska karjanruokinta odotti lypsyinensä. Mutta niin vaan oli tehtävä, halusi taikka ei. Tuossa Louhistolla naapurissamme oli paljon enemmän työtä, suuremmasta tilakoosta johtuen.

Ei käynyt siinä mielessä naapuria kateeksi. Vaikka meillä oli pikkutila, siinäkin se luontainen huolensa ilman muuta. Karja saattoi sairastua, etenkin kevättalvella puutostautiin ja utaretulehdukseen, eikä se kivalta tuntunut, - ei ensinkään! Miten kukakin kokikaan työn raskauden, ainakin minulle siinä oli suurta haastetta, ellei enempääkin. Kuitenkaan en milloinkaan joutunut sellaiseen työnrääkkiin, jota aiemmat sukupolvet joutuivat kokemaan. Hehän lähtivät esimerkiksi jo aamuyöllä riihen puintitöihin, mikä käsin kierrettävällä koneella takasi hyvinkin hikisen homman ja varman väsymisen.

Pahinta nykyajassa lieneekin se, etteivät nuoret pääse edes yrittämään sellaista, joka antaisi kuvan työväsymyksestä ja sitä seuraavasta levon nautinnosta. Joutenolo on yksi raskaimmista kokemuksista ja mikäli johtuu olosuhteista, olla saamatta välttämätöntä elantoa omatoimisesti.

Kaikkea tällaista tulee mieleen, kun istahtaa värkin ääreen ja alkaa ilman suurempaa suunnitelmaa paineskella näppylöitä, sanoja muodostaakseen. Tämä ei ole vähääkään työtä, ihan pelkkää huvia ja ajankuluksi ensiarvoista.

Harrasteet ovatkin joskus kuin työnkorviketta ja parhaimmillaan ollessaan. Keneltä puuttuu työ, ajattelisi ruveta jotakin mielenvirkistyksekseen hommimaan, siitä on joskus iloa jopa itseä etäämmälle, ja vaikkei sitä sellaiseksi olisi edes tarkoittanut. Itse olen lotkona työntekijänä löytänyt harrasteesta helmenkaltaisen avun ja joka on säästänyt mieltä liialta kulumiselta. P.P. (19990415)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 226)


227 Harmillista...

Jälleen kerran taas poltin päreeni tarpeettomasti. Kun lähdin vinttiin kävelemään, huomasin että velimies oli maalannut pienet venekärrit ja tukennut minulta täydenkierroksen mahdollisuuden vinttitilassa. No eiväthän ne etäälle päätyseinästä olleet, mutta sen verran että mutkitella täytyi hieman, lisäksi oli nostanut kiikun istuimen penkille jossa punnertelua harjoitan. Ei tuollainen saisi vähääkään häiritä, mutta olen niin tukossa yleensäkin, ettei paljoa syytä tarvita kun jo päreet palavat.

No siinä sitten pihalla lenkin suoritettuani en malttanut pitää leipäläpeäni kiinni ja rupesin moittimaan toista tekosestaan. Siitäkös veli riemastui, noituen minut ja toimeni täysin mahdottomiksi. Auoin lisää päätäni ja jouduin sanomaan kaikenlaista rumanluontoista. Niin ei saisi koskaan tehdä, mutta se haittahan kaikissa toimissani onkin ollut, etten hillitse itseäni kiukun yllätteisissä. Veljellä oli täysi oikeus moittia sanomisiani, en sitä kiellä.

Tällainen rumannäköinen ja hapanilmeinen ukko lienee kauhistus järkeville ja tasapainoisille kanssakulkijoille, ainakin niin luulen arvaavani. Puhuin ja useammallekin lääkärille joskus, että saisinko jotakin lääkettä, koska olen niin hankala läheisilleni. Itsetunnon puuttuessa räjähdysherkkyys latautuu kuin itsestänsä ja tilanteen ollessa sovelias, räiskeitä tulee. Olenko siis perustoiltani täysin paha, vaiko olosuhteitten ärsyttämä?

Minua tuskin kukaan edes yrittää ymmärtää, sen verran luulen arkipäivääni seuranneeni. Eikä minulla ole ollut edes koskaan yhtäkään hyvää ystävää ja joka olisi nähnyt haavoittuvuuteni kaikessa karmeudessaan. Pahatapainen olen myös yksin ollessani, sillä ajatukseni hortoavat milloin missäkin hurskailta kaukana olevissa.

Ristin päivittäin usein käteni ja pyydän ylhäältä apua ongelmiini ja varmasti olen sitä saanutkin, koska taaperrusaikaa tähteenä.

Jospa oppisin näkemään itseni muitten silmin, varmasti sitä pelästyisin, sen verran sairaalta mehellykseni taatusti näyttää? Olen siis vastuitani väistänyt syrjäpolkujen kulkija, enkä enemmäksi ikinä varmaan ehdikään, joten joudun kantamaan taakkojani elinpäivieni loppuun asti. Tällaisen tunnustaminen ei kuulune ihmisten normaaliin ajatuskulkuun ja ehkäpä sen tähden olen saanut kiusat palkakseni, heikkoudesta kestää haasteita olemisissa.

Kun tulee sanottua pahasti, sen jälkeen iskee katumus kipeästi. Se on oikeutettua, se on välttämätöntä, olkoonkin alistavaa ja masennusta tuovaa. Häirikköihmisiä löytynee silti suhteellisen harvoin, eivätkä huonostitehneetkään sellaista varmaankaan tarkoittaneet, kuten en minäkään, jos kysymään tullaan. Mitä kaikkea olenkaan vuosikymmenten myötä surua tuottanutkaan, kait siitä aikani loputtua vastuuseenkin joudun. Silloin eivät selitykset auta, vaan nöyrästi kuuntelu. P.P. (19990423)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 227)


228 Ikälisä ja muisti

Kyllä sen huomaa että muisti ja huomiokyky huononevat iän myötä. Minä ainakin kuulen väärin useinkin, etenkin kauppaostoksia tehtäessä. Nolottaa jälkeenpäin, kun joudutaan samomaan: tämä raha ei riitä! Siinä alkaa sättiä itseänsä ennemmin tai myöhemmin ja noitumaan sitä, että pirujako en saa itseäni toisia-ymmärtävään temmiin? Juuri äsken kävin Virojoella ja apteekissa. No, kun lääkkeet olivat valmiit, tarjosin liian pientä summaa maksuksi. Eikä se ollut ensimmäinen kerta, ei ensinkään...

Tuollaiset pikkujutut saavat liiankin suuren numeron tällaisen törpön suuressa tyhjää kumisevassa päässä. Olen aina ollut arka arvostelulle, se on toki myönnettävä empimättä. Ja mitä kaikkea sitä onkaan olonpäivien aikana sattunut, siitä hyvinkin karvaita kokemuksia. Ensin ajatukset urautuvat yhdenlaisiksi epätiedon tumpuiksi ja siitähän seuraa ilman muuta häslinkiä tulevassa olomuodossa. Aina tahtoisi näyttää ymmärtävälle, jopa vireältäkin ja jos vaan herättelisi itsensä aika ajoin omasta umpioituneestaan.

Vielä sekin juttu, ettei osaa olla toisten ihmisten seurassa pingottamatta. Tällainen eristää jo ihmistä kaikinmokomin ja jos linja saa jatkua, ollaankin erakon housuissa yksinänsä. -Että sekö sitä mukavinta sitten olisi? -No ei taatustikaan! Poloiseksi joutuu ihan omaa syytänsä, poisjättäen geeneissä perityt töpyt. Onhan niitä kivojakin puolia meissä jokaikisessä iikassa ja ellemme pelkää jo omaa varjoamme. Näin jos käy, saa elämänilot tunkiolle taluttaa, uppoutuen katkeriin kaveripuutteisiin eliniäkseen.

Täytyy käydä hämmentämässä puuronteosta, ettei paakkuunnu mikrossa, tällaisiakin asioita on joskus mietittävä, kuin tuota syömisenkin puolta. Minulla on ihan liikaa kiloja ja ensimmäiseksi tavoiteekseni olen asettanut sen, etten ainakaan makeita enää maistele ja ellei se riitä, on leipäpalaakin ohennettava ja silläolevia leikkeitä niukennettava, kuin juustokin ainakin ajoittain jätettävä kokonaan pois.

No niin...... Puuro oli hyvää ja kokacola entisenmakuista. Riisipuuro on mikrossatehtynä aivan vaivatonta. Odottelee puolisentuntia, välillä hieman hämmentäen ja siinähän se sitten on, kunnon ruoka valmiina lautasella; senkun lapattelee lusikalla naamaansa.

Pitäisihän meikäukonkin tehdä jotakin elääksensä, mutta se on vaan jäänyt tarmon puutteessa tuonne vuosien taakse. Pieni homma mitä olen vielä mielinyt harrastaa, on polttopuitten halkominen ja sekin vähänkin enemmän yrittäessä käy voimille. Olen jollakin tapaa henkisesti kestämätön. En osaisi sitä tarkemmin edes selittää, kuitenkin pientä voimattomuutta sen enemmässä muodossaan. Toki osaan kiitellä siitä, että saan tänäkin keväänä tallailla hiljaiseen omaan tahtiini, eikä minusta edes enempään olisikaan. Mennään siksi säästöliekillä, jospa aikaa saataisiin sitä myöten pidempään? -Kiitellen kaikkia avuksemme rientäneitä. P.P. (19990429)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 228)


229 Musiikista ja muusta

Kun ihminen syntyy maailmaan, ei hän tiedä mahdollisuuksistaan. Ei siitä, mikä häntä myöhemmin saattaa kiinnostaa. Lahjakkuus ja luovuus ilmenevät myöhemmin. Monasti vanhempien vaikutuksesta; mitä he jälkikasvultaan odottavat.

Ja juuri tuo, että lapsi saa mahdollisuuden kuulla vanhempiaan, on se linjojen havainnointipiste.

Kaiken tämän näkee katselemalla ulkopuolelta asioitten kehitystä, sitä tulen syttymistä ihmissydämeen, joka johtaa saavutuksiin myöhemmässä elämänvaiheessa.

Lähdetäänpä tuosta suomalaisia arvostelevasta asiasta, kuin sävelkorvasta. Luulen muistavani kouluajoilta mainittavan, että olemme hyvin epämusikaalista kansaa.

Nyttemminhän on todettu, ettei sellainen väittämä pidä alkuunkaan paikkaansa.

Sävelkorvaa löytyy, kunhan jossakin kannustetaan yrittämään asioita niitten oikeilla osoitteilla; jopa heillekin, ketkä eivät tunne suurempaa vetoa kyseisiin toimintoihin.

Kansakoulu oli se ensimmäinen paikka havaita kiinnostuksen jakautumista erilaisiin harrasteisiin, niihin juttuihin, joihin ei tarvinnut suuremmin kehotella.

Monet loistivat yleistiedoillaan ja olivat näin opettajan lellikkejä. Sitten heitä, joista opettajat pyrkivät tekemään täysin tylsiä luokan silmissä, ja nämä ehkäpä tunsivatkin olevansa koulukiusattuja niin kuin laajemmassa merkityksessä.

Olin luokallani toinen veikkosista, jotka eivät pyytäenkään laulaneet, noloudesta kait johtuen. Laulunumero oli 4, tai joskus 5.

Arka lapsuuspohja oli todellinen muurinrakentaja, sitä ei käynyt kiistäminen, ei sitten millään tavalla.

Itse laiskottelin ja jopa sitä edes ymmärtämättä, olinhan esikoinen, eikä mallia vanhemmista kunnolleen suorittajista.

Kaikenlainen ulkona puuhailu, kesäisine uinteineen ja talvisine mäenlaskuineen vei kaikesta voiton. -Että olisi tajunnut tilanteensa, olisi luultavasti tuonut yritystä tullessansa, kukapa sen tietää?

Ei sitä mitenkään heitteillä ollut, vaikka koulumenestys nollaa hipoikin, sillä unohtaminen toi uusia tuulia tilalle ja antoi täytettä vastaanottavaiseen mieleen tuhottomasti.

Mutta vanhimpana sisaruksistani jouduin lähtemään mallittomuuden ruudusta, johtuen siitä, ettei Äiti aina jaksanut katsoa tällaisen rimppakintun perään.

Lähes ikäiseni poika, tosin useat muutkin, antoivat mahdollisuuden leikkeihin ja monenlaiseen ilonpitoon. Nuoruus oli ihanaa aikaa. Ja se mitä vuodet toivat tullessansa, avautui vasta paljon myöhemmin arkena ottajansa edessä.

Musiikista tykkäsin todella jo ihan taatiaisesta alkaen. Sotilasmarssit säväyttivät sydänjuuria myöten, eikä hanurimusiikkikaan kylmäksi mieltä jättänyt. Tiesin etten ole etevä missään, se oli iskostunut tiukasti rajoittavana tekijänä mieleen. Eihän sitä koskaan testeihin tuosta joutunut, mutta näin sen ainakin käsitti.

Ihan nuorena saatu huuliharppu (turpahöylä) kuten sanottiin, antoi ensimmäiset kokemukset soittamisen luonteesta, toki jo ihan nuorena sain toisen sylissä pitämää hanuria hieman näpläillä ja tulihan alkuäänet valssista Aallokko aallokko kutsuu.

Koska Äiti oli musikaalista sukua, toki voi olla isän puoleltakin? Emme vierastaneet reippaita musiikkiesityksiä joita radiosta siihen aikaan hyvinkin usein tuli.

Ennen sotia soitti jo Dallapé ja Rytmipojat orkesterit ja näitä,-taisivat olla tunnin pituisia, kävi meillä kuulemassa kylänmiehiä hyvinkin paljon. Radioita ei silloin edes ollut monessakaan paikassa, joten tupamme veti poruhkaa.

Viljo Vesterinen oli kaikkien ylin tuossa solistien suuressa kaartissa. Sitten Laihanen ja Manninen, lisäksi paljot muutkin taitavat soittajat valtakunnallisesti.

"Turpahöylän" soitanta alkoi sotavuosina. Ensin Rantalan Esko sai sellaisen hyvin pitkänomaisen pelin, oliko nyt Korpelasta vai mistä?

Tuolloin muistin oman aikanaan joululahjaksi saamani sellaisen sarantapelin, mistä en pienempänä saanut mitään järjellistä esille.

Ja tosiaankin: siitähän rupesikin tulemaan Mustaa Rudolfia, ettei mitään! Ja nuoremmat vellokset, hekin tarttuivat peliin täysin innoin, joten nyt kaikki hallitsevat ainakin perusasiat sävelten loihtimiseksi useankinlaisista soittimista. Näin myös sisar aikanansa.

Armeijassa jouduin jopa sellaiseen suupelisakkiin, joka joutui esiintymään paikallisessa varusmiesten illanvietossa, siellä oli tosi taitavia soittajia, perin Helsingistä asti. Mandoliini lainattiin Louhistolta, vanhaisäntä Eemil tarjosi ihan pyytämättä, muistelen? Äidin nuoruudenaikainen virsikanteleen soitto sai näin jatkoa suvunperintönä.

Kun tarvittiin jossakin talkoissa, tai muussa, soittopuolta, meillä olikin jo mistä ottaa.

Rummut rakentuivat erään soittopyynnön myötä yhdessä päivässä, taisi olla Esko asialla? Lautanen oli Korpelan kylvykoneen kiekko, täysosuman saaneesta maataloustyökalusta, jonka Vilho oli siirtänyt tulipalovaaran takia rakennuksista etäämmäs pellolle.

Eero soitteli myös vanhaa talon viulua, joka nytkin on tuossa tuvan seinällä. Pulkin Väinö tarvitsi kavereita soittokeikoilleen ja lisäksi siinä oli Rantalan Paavo banjomaniskoineen ja veljensä Esko rumpalina, rumpujen ollessa Pulkin omat tekemät.

Se Väinön Kouvolan peli oli taivaallisen tuntuinen soitin. Meillä oli itselläkin siihen aikaan sellainen Piispan Eerolta Haavistoista hankkima Settimio Soprani merkkinen tosi loppuun soitettu hanurinräplä, joten Pulkin soitin toimi vertailuesineenä.

Muuten se meidän pelinosto oli jo luku sinänsä. Esko oli Piispan Eeron kanssa rippikoulukavereita ja olivat sopineet, että Esko tulee seuraavana pyhänä katsomaan peliä. Mutta minuun iski sellainen soitinkuume, etten voinut odottaa, vaan jo seuraavana päivänä, kun asiasta kuulin, rupesin toimeen.

Laitettiin perunoita säkkeihin hevoskuorma, jota veli lähti viemään Virojoelle, itse lähdin lainaamaan polkupyörää naapurista, että kun kuorma saadaan kauppaan ja siitä rahat, jatkan välittömästi Haavistoihin. Näin se sitten kävi. Ilta alkoi hämärtyä, kun Säkäjärven kautta Haavistoihin poljeskelin.

Oli neuvottu missä talo sijaitsi ja löysinhän tuon helposti.

Emäntä puuhaili leivinuunin äärellä paistopuuhissa, sanoen: olisit tullut hieman aikaisemmin, radiosta tuli juuri Säkkijärven polkka, sitten huomasi, etteihän se oma poika ollutkaan.

No ne rahat mitä minulla oli, eivät täysin riittäneet.

Sovin että hoidan loppumaksun pian ja olemme hanurin täydellisiä omistajia, siis kaikki talonväki. Eikä olisi käynytkään mikään muunlainen ratkaisu ja vasta aikoja myöhemmin ainakin minä löysin vasta omat iki-ihanat markkani.

Elettiin vähän kuin kädestä suuhun menetelmällä silloin. Hanuri siis soi, eikä taitanut jokainen ihan äkkiä saada edes vuoroansakaan? Eero veli tuntui omaksuvan äkimmin hanurin salat ja taisinpa kadehtiakin häntä älläävyydestänsä, niinkuin toki teen vieläkin, jos huomaan häviäväni asioissa toisille, mikä on turhaa ja kaikkea muuta kuin hyväksyntää tuottavaa.

Pari vuotta taisi se ensimmäinen hanuri talonpenkillä asentoaan viettävän, minkä nyt ennätti siellä olemaan, mutta yöt kumminkin, kun soittajat katselivat unia joutessansa.

Kait minulle iski taas se kuumesairaus, joka myöhemminkin vähät markat pelikauppiaille valutti. Enköpähän silloin Kouvolaan taasen suunistanut ja Kurikan viisirivisen tasakahvan kanssa kotiin palannut. Sekään ei vielä ollut aivan nykyisen kaltainen soitin, koska bassorivejä oli vaan viisi, nykyisen kuuden sijasta.

Eero lähti Haminaan soitto-oppilaaksi ja minua keljutti oma osaamattomuuteni, joten harjoittelin sitäkin tiiviimmin, mutta eihän evääni kovin pitkälle kantaneet, johtuen hätäisestä mielenlaadustani.

Velimies antoi kyllä myöhemmin kullanarvoisia neuvoja noissa nuottipuolen hommeleissa. Kuitenkin ensimmäinen ohjaajani oli Miehikkälästä kotoisin oleva Hännisen Lasse, tai Laurihan hänen etunimensä oikeastaan oli. Miehet paalasivat tuossa naapurin riihen edessä valtiolle luovutettavia heiniä ja Lasse tuli meille illalla käymään, koska tiesi täällä jonkunlaisen haitarin olevan.

Olin jo yksityisesti katsellut Saariston Sirkka nimistä valssia, en kuitenkaan osannut jakaa tahteja siten, että olisi kuulostanut oikealta, näinpä Lauri ojensi auttavan kätensä ja antoi rautaisannoksen musiikkitietoa.

No osaaminen oli sitä mitä se oli, ei hurrattavaa ensinkään, eikä tuo vieläkään kummalta kuulostane. Toki uunin takana jo reilusti raappailee. Taas parin vuoden perästä ei auttanut muu kuin lähteä uusimaan mahaurkua ja silloin suuntana Niemisen Veikko muistaakseni, pelin ollessa jo porrastetun Kouvolalaisen.

Minne sen Kurikkalaisen laitoin, kait meni Puoli-ilmaiseksi Kouvolaan.

Nyt oli jo sellainen peli että soittaa voi vaikka missä silloisessa tilanteessa.

Sitten alkoi jossakin vaiheessa yhteistyö Dufvan Hanneksen kanssa, Kuokan Reinon myös tuohon yhtyessä. Hannes soitti trumpettia ja Kuokka komppikitaraa ja kolmisinhan me jo tansseja kuin häitäkin inkrailtiin. Pelit vaihtuivat tämän tästä, eikä se mitään tärkeää tietoa edes ole näin perästäpäin ajateltuna. Erotuksena siitä, että monet pitivät soittimestaan vuosikymmenet, mutta minä kyllästyin enempi nopeasti, niinkuin kaikkeen muuhunkin.

Vuoden 1950 tienoilla laitettiin sitten jo suurempi poppoo pystyyn. Nuorin veljeni Teemu soitti rumpuja, kontrabassoa pärryytteli Rantalan Esko, hän hoiti hommaa parisen vuotta, jonka jälkeen Niemelän Pauli pumputteli tuonne vuoteen 1960.

1952 ostin velkarahalla Kouvolan kuningasmallisen soittimen.

Mutta ennen Kouvolan komiaa oli siinä välissä Taskulan liikkeestä Helsingistä hankittu myöskin tuota samaa merkkiä oleva nelikulmaisin näppäimin varustettu soitin ja josta viritys hävisi Saivikkailta tultaessa Kotolan kautta juurikkoisella metsätiellä, kuin taikaiskusta. Soittelin kait sillä vielä jonkun aikaa, mutta jo taas uuden etsimiseen, ja näin tuo pitkään ollut kuningasmalli.

Viisikymmentäluku oli sitä tiiveintä keikka-aikaa. Noin keskimäärin siinä 52 soittoa vuodessa, enemmin siltikin syksy ja talviaikoina.

Ehtivät monet morsiusparitkin valssinsa meidän tahdissa tanssata ja hyvyyttänsä sen jälkeen tuhlata, monien muistuttaessa vieläkin, että olitte meidän häissä soittamassa.

Talot tuppasivat talvella olla hyvinkin kylmiä, eikä ihmistentulokaan asiaa enemmästi muuttanut, kosteus vaan lisääntyi. Ei toki aina näin. Oli hyviä ennalta tiedettyjä seurantaloja, joissa oli hyvä ruttua revitellä, toki vahvistinlaitteetkin auttamassa äänen kantavuutta ihan peränurkkiin saakka.

Suurmiehikkälä oli kiva soittomesta, samoin Muurikkala. Salomiehikkälässäkin useasti. Tietysti Virojoen molemmat seurantalot antoivat vastinetta vaivoillemme. Länsi-Virolahti sensijaan ei niinkään aina innostanut, ihmisten vähän kuin kyttäilessä, lähteäkö tanssimaan, vaiko ei.

Taavetissa soitettiin syysmarkkinoitten aikaan, ylimääräiset rumpusoolot tulivat putkaan laitetuilta humalaisilta, ettei paremmasta väliä. Suoanttilat, Sirkjärvet, Kasari, Ylijärvi ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan, taitaa jäädä puolet vielä pois laskuistani.

Vähemmin kuitenkaan kaupungeissa, mitä nyt jotkut hääkeikat. Sen muistan, että kun huiliaika tuli toiset menivät buffettiin virkistäytymään, mutta minä enimmäkseen hiivin näyttämön verhojen taakse lepäilemään, jos sitä nyt sellaiseksi voi sanoa.

Kainous vaivasi ja vaivaa yhäkin, se on minua pahimmillaan, enkä riesasta elinpäivinäni pääse.

Vuonna 1959 uudenvuoden aattona taidettiin lopettaa se suurin ruljanssi. Niemelä lähti työasioitten kanssa etemmäksi, joten ilman bassoa olisi joutunut jumputtelemaan, eikä se miellyttänyt ensinkään. Näin jäi aikaa aherrella vähän vaikeampien kipaleitten kanssa, mutta yritykseksihän se enemmän jäi tekniikkojen puutteitten tullessa äkkiväärinä vastaan.

Keikkasoittojakin silloinkin joskus täytyi tehdä, eihän pelimanni osastaan etäälle päässyt ja Lahtisen Arvin apulaisena olin enemmänkin vuosien saatossa Virolahden pelimannien riveissä koikkuessani.

Lahtinen oli henkeen ja vereen opettaja mieluusti ja joka halusi kohottaa soitannan tasoa aina ja yhäkin. Vetäessään pitkään kansalaisopiston piiriä, mies näytti kuinka hommat olisi oikein hoidettava. Piti lähteä Kotkaa myöten pikkujouluihin, Haminaan myös oli otantaa, joten siellä ja täällä meitä tavoitti ruttujamme repimässä ja olihan jonkunlaista rytmiäkin enimmäkseen mukana myös.

Miehikkälän pelimannipäivät saivat meistä jokavuotisen jäsenensä, ainakin ne kymmenkunta vuotta, mitä minäkin säännöllisesti siellä soiteskelin, Arvin sitten myöhemmin toimiessa soiton ohjaajanakin.

Pelimannit olivat kuin yhtä perhettä täällä pelimannipiirin puitteissa. Monet ovat jo poissa riveistä, itsekin vaan enemmän kotisoitantaa harrastaen, joskin jokatoinen sunnuntai parit tunnit iltapäivällä täällä kotona moneenkin mieheen pelaillaan.

Vielä noista kaikista hanureista. Vanhan kuningasmallin vaihdoin La Melodiosaan, sen taas Pihlajamaan suoraan Maestroon, jonka perään Kouvolan uuteen Maestroon, sen taas Kouvolan uuteen Casottoon, jonka jälkeen Giulietti Traviataan, minkä taas Giulietti Casottoon käytettyyn, sitten sen Tauno Pesun korjaamaan ja uudelleen rakentamaan soittimeen, joka yhäkin on ykkössoitin.

Kaiken tämän ohella Eero veljeltä Teemun kanssa yhdessä Hohnerin kaksiäänikertainen pikkupeli ja urkuhaitari, sekin käytetty Eeron hommaama, joten nyt on kaikkiaan neljä hanuria, koska vielä Kouvolan vanha Laihas-malli, Kouvolassa kunnostettuna, hinta korjauksineen siinä 10000 markkaa. Yksi Kouvolan käytetty vielä unohtui?

Näitä en enää rupea erittelemään vaikka henki menisi; sen vaan sanon, etten häviöittä hommasta selvinnyt ja kuinka paljon, olkoon itseltäkin tietämättä.

Alussa tosiaankin soittimet olivat talon tarpeistoa, myöhemmin olen alkanut omia, koska omaa rahaa näihin käyttänyt, eikä kukaan eri mieltä asiasta lienekään.

Itse kuvittelen, että soitin yhtyesoittoa 13 vuotta, ainakin noin suurin piirtein, sen jälkeen Arvin ja Hietalan Harrin kanssa, jossa myös Korpaksen Teuvokin mukana näissä kotiharjoituksissa arvaamattoman paljon kertoja ja vuosia.

Virolahden pelimanneissa tuli tutuksi koko tämänseudun harrastajien kanssa, joista on nyt jo poistunut monta miestä.

Piispan Jouko, Lahtisen Arvi, Kuokan Reino ja Hämäläisen Uljas, kaikki erittäin hyviä persoonia, joita muistaa ikuisesti hyvällä.

Mutta onhan meitä tähteenäkin vielä paljon. Piirinvetäjä Pertti Ollikainen, (insinööri nykyisin), hanurin taitajana. Eino Suur-Uski viulun vahvana käsittelijänä, samoin Esko Anttila myös.

Nämä kaverit Ravijärveltä. Pihlajasta Heijarin Antti ja Hannukin aiemmin, Sutelan Pauli, tällä erää ei taida liioin soitella.

Säkäjärveltä Olli Savukari ja Pentti Suomela yhä mukana. Virojoelta Aimo Rautjärvi, Teuvo Korpas ja Harry Hietala. Pajulahdesta banjomaniskataiteilija Mikko Taari (leikillinen ilmaus), ja tätä meidän veljessarjaa kolmen ukon verran.

Joitakin jää varmasti näin yhtäkkiä ajatellen ehkäpä pois, mutta suurin piirtein tuossa ne lienevät.

Monta on ollut huvia kaikenkaikkinensa, jos ei aina sitä parasta intoakaan, mikä puolustukseksi tulkoon sanottua.

Pelimannihommaa tehdään sydämellä, ei minkään rahan toivossa ja ellei tuossa tunto puhdistu kaikenmaailman retuamisista, ei sitten missään.

Perheellisillä on olleet omat huolensa toimeentulon ja kaiken vastuun kanssa, minulla taasen enemmän välttämättömän paremman olotilan löytymiseksi, jota kyllä näillä lääkkeillä riittääkin.

1975 aloin tehdä omaa musiikkia ja lopetin 1992 keväällä, että sitäkin sorttia jo piisaa. Nyt enemmän kirjoittelen vähän muistellen entisiä aikoja, niinkuin tästäkin sekavasta sanasotkusta huomaa.

Joku saattaa antaa pelinsä huilata kotelossaan väliajat, mutta parasta olisi ottaa soitin esiin ihan vain harjoituksenkin takia.

Tällaisen pienen ihmisen, kuten minun, on oltava ainakin nöyrä tälle ilmenneelle soittamisen tarpeelle, kuin myös kaikelle siihen liittyvälle muullekin, joten en laita ruttua laukkuun ainakaan pysyvästi, sen verran mukavaa oloa se on antanut.

Täytyy lisäyksenä pelimmanneihin ottaa myös Pertti Nakari, onhan hän ollut paljon mukana, aikaisemmin hanurilla, myöhemmin rumpuja paukuttaen. Sitten oma sisarkin saakoon lisäselityksensä.

Hänhän kävi jopa Miehikkälän pelimannipäivillä soittamassa ja hanuria tietysti, kuin silloin 1950 luvulla, sen loppupuolella toimi keikkaporukan laulajana, ettei vähä mitään.

Eero veli autteli myös keikka-aikana, ollen tosi hieno lisä klarinetteineen ja jonkunverran lauleskellen hänkin.

Aina ovat pelimannit olleet kuin yhtä perhettä. Taidoissa tietysti puutteita, mutta henki sitäkin elävämpi. Harvat olivat ne kerrat milloin napit kävivät vastakkain, oikeastaan sellaista ei edes muista?

Kun touhuilin noitten omien sävelmieni kanssa, pelimannit olivat niitten ensimmäisiä käyttäjiä, toki kolmeäänisiä soitimme täällä kotona Lahtisen Arvin ja Korpaksen Teuvonkin kanssa.

Nuottimääriä kertyi päivä päivältä lisää. Syynä kait se, ettei muuten olisi jaksanut pitää hanuriharrastusta hengissä, tuo ainakin eräs syy tuotteliaisuuteen.

Kotka-Harmonikkojen ottaessa näitä tekeleitäni ohjelmistoonsa, minulla alkoi kasvaa tietysti vastuu laadusta, mutta mistäpä ne suuremmat taidot olisin siihen hätään nyhtänytkään ja Huusarin Teemu hän tuo yhäkin yritti piiskata minua tekemään jotakin vaativampaa.

Tuohonhan en tietysti pystynyt, eikä minulla ollut kunnollista musiikillista pohjaakaan, mitä nyt harmonikkakouluista jotakin pientä ominut, tietysti myös Eero veli antanut kysellessäni oikeita vastauksia kiperissä. Näilläpohjin sitä edettiin, aina konsertteja myöten.

Koin kahdenlaisia tuntemuksia. Koin mielihyvää siitä, että kappaleeni kelpasivat, toisaalta mielsin, etteivät tekeleeni sietäneet musiikillista tarkastelua, johtuen tuosta, etteivät päällekkäin kirjoittamani melodiat olleet opillisesti oikeita.

Kaikkeen tähän sain ammattiveljeltäni rehelliset lausunnot. Mutta ei se tahtia haitannut, sillä kuljin tietäni soitteluiden viidakoissa pelkäämättä kenenkään kampituksia.

Arin kohta tuollaisissa sävellysasioissa, jos niitä voi sellaisiksi kutsua, oli, että ei vaan olisi tietämättäänkään käyttänyt jo olemassaolevia aiheita. Se oli suurin pelko, enkä tuosta tänäkään päivänä luovu.

Että joku huomaa yhtäläisyyksiä aiempien soitteitten kanssa johtunee sointujen samankaltaisuuksista, eihän periaatteessa kolmen-soinnun kanssa oikein etäälle toisista sävelmistä pääse ja on niinkin, että samanlaisuutta löytyy jo itsetiedottomasti ja alitajunnan kautta myös.

Hiveli kuulla omaa musiikkia taitavien soittajien esittämänä, se oli jotakin se! Toisaalta taas hävetti vaatimaton materiaalini ja Huusari sanoikin usein tämän minun musiikkini olevan heille sellaista puoliksi mielenlepoa helppoutensa takia. Mitä tuosta olisi pitänyt uskoa, vaiko olla uskomatta?

Ne ennakkomainokset lehdissä ja myös radiotoimittajien mukaantulo kävivät kyllä jollakin tapaa hermoon, se on myönnettävä ja ristiriitaa oli tällaisen nurjan ja pienen ihmisen sydänalassa.

Kuulijoita tuli jokakerran ihan mukavasti, tunnelmanluojana Teemu hallitsi suvereenisti hommansa.
Mitäkö hanuri merkitsee Suomalaiselle?

Varmaa on että kansa tykkää hanurista eniten ja melkeinpä uskaltaisi sanoa sitä kansallissoittimeksi, vaikka kulttuuri-ihmisille se liekin jonkunlainen kirosana -ainakin ennen oli sitä.

Pelimannihanurin arvoa ei alenna sekään, ettei vastaavaa musiikkia hyväksytä toivottavana ja haettavana. Ensiksi se, että kurttua pidetään jotenkin syntisimpänä instrumenttina on ammoisilta ajoilta periytynyttä taikauskoa, eikä sen varaan enää pitäisi käsityksiänsä rakentaa.

Nyt on kaksi suuntaa havaittavissa. Ensin nuo klassisen harmonikan ystävät ja sitten viihteellisen, sanotaan: tanssittavan musiikin omaksujat. Kumpi näistä parempaa, riippuu koulutuksesta ja muista lapsena ammennetuista vahvoista traditiosta ja muista seurauksena.

Nykyinen musiikkiopisto- ja konservatorio-koulutus vievät oppilaat kauas ylemmäs entisestä omatoimioppisesta harrasteesta.

Tänään voi valita aivan mielensämukaisen tavan toteuttaa itseään harmonikan avulla, sehän on sanomattakin selvää.

Silti kaikista ei tule mestareita, tuokin jokaisen ymmärrettävissä ilman muuta.

Taitajat saavat kyllä ansaitsemansa arvostuksen jos kuuntelevat yleisönsä mielipiteitä, ei siinä kummempia galluppeja tarvita.

Mutta me pelimannihanurin harrastajat, jotka lienemme kuitenkin suurin ryhmä soittimen käyttäjistä, miten meidän hyväksynnän laitamme onkaan? Yleensä ottaen pelimanneja kyllä tarvitaan, paikassa jos toisessakin, mutta enemmän sinä välttämättömänä pahana, siis antamassa tanssimiselle poljennon.

Otetaanpa vaikka tuollaiset kesätori-soitot. Yleensä ihmiset keskustelevat,viitaten viis siitä, mitä soittajat yrittävät heille tarjota, tosin aina heitäkin, jotka pitävät musiikkiamme tärkeänä hyväntuulen antajana, eivätkä millään soisi, että puuha lopetettaisiin.

Näihin soittamisiin on kyllä ymppäytynyt sellainen lisäpiirre, että pyritään määräämään hinta tekemisille (itse en ole ollut koskaan sitä mieltä), mutta näin vaan se homma pyrkii hoitumaan?

Auton käytöstä johtuvat kulut toki kuuluvat korvauksen piiriin ja jokainenhan sen ymmärtää tässä Suomen korkean verotuksen maassa.

On sattunut sellaisiakin tapauksia, että joku vanha täti on kysynyt "mitä tuollainen hanuri onkaan maksanut"? ja kuullessaan hinnan, todennut; onpahan kallis leikkikalu?

Tämä jo kuvaa, ettei asia ole selvinnyt sitä ajattelemattomalle, ei edes senvertaa, mitä odottaisi normaaliymmärryksen esiin nostavan.

Soittaminen vaatii sekin luovuutta ja vielä enemmän musiikin tekeminen, tuosta olen varmasti selvillä, senverran kumpaakin eläessäni harrastanut. Ihminen on kokonaisvaltainen olento, ei hän yhdellä tavalla tule hengenravituksi, ei löydä parastaan edes soittamisesta, vasta perhesuhteet ja muut täydentävät tekijät luovat kokonaisuuden.

Että näin hypin yksityisistä mielipiteistäni yleisempiin, olkoon hakemalla haettua selvitystä pelimannimusiikin tilasta entisestä nykyiseen. Kuka on kipinän asiaan saanut, häntä on turhaa yrittää pois siitä häätää, eihän se onnistuisi kuitenkaan.

Asiat olivat siinä talvisodan alla enemmän kuin ankeita, tarkoitan tuota perhettä kohdannutta vastoinkäymistä. Miten oli käynyt, sille ei mitään voinut, kuitenkin taakkoja kertyi etenkin Äidin harteille suunnattoman paljon.

Sitten sota-ajat kaikkine pulinensa, korttipeleineen ja säännöstelyineen. Tuohon aikaan ihminen ei tiennyt missä tulevaisuutensa sijaitsee, vai onko sitä edes minkäänlaista? Mutta yksi uusi asia siltikin ja se oli huuliharpun soitto, jonka perään maniskan näpläilyä.

Vuosi sodan päättymisen jälkeen tosiaankin se ensimmäinen hanuri-pahainen, meille köyhille toki arvokas, ihan kuin lahja jostakin ylempää. Äidin esimerkki velvoitti ja myös Vilho enon. Äiti soitteli salaa meiltä vähän viulua, mutta jos huomasi jonkun kuuntelevan, pisti äkkiä soittimen naulaansa, samoin oli myöhemmin hanurin kanssa. Jos hän luuli olevansa yksin, otti pelin polvellensa ja antoi sormien hyväillä nappuloita ja musiikkiahan siinä syntyi,siinäkin... Korpelan Vilho, siis enoni, Äidin veli harrasti ikänsä viulunsoittoa, myös ikäisenäkin soittelimme tuvassamme tämäntästä.

Naapurissa asui Hellän Yrjö, tuo mainio polkansoittaja viululla hänkin, toki osasi hanuriakin helisiyttää ja kannelta herkästi näppäillä. Hellän veljessarja olivat kaikki musiikkilahjan saaneita, joten eri instrumenteista irtosi sävelmiä mielihalun mukaan.

Aikanaan täällä kylällä asui myös Santeri Kurkela niminen mies ja hänellä oli Kaiutar niminen kaksirivinen peli. Saska oli isän poismenon jälkeen meillä hieman aikaa töissä, joten Kaiutar yhden kamarin komeron hyllylle nostettuna.

Minäpä hanurinälkäisenä en antanut pelin olla kätkössään, vaan silmäillessäni, ettei ketään ole näkösällä kaivelin soittimen syliini ja yritin jotakin tuttua melodianpätkää, mutta en siihen ennättänyt enemmästi syventyä kun Santeri huomasi komerolla käydyn, ja vei soittimen pois meiltä, enhän olisi särkenyt soitinta, mutta tuntui olevan omistajalleen liian tärkeä kultakimpale poikasen käsiteltäväksi jätettäväksi.

Hellän Viljamin ollessa Louhistolla renkipoikana, hänellä oli tuo jossakin jo mainitsemani matalahko hanuri (merkkiä en muista) naapurin tallinvintillä uinupaikassaan, olihan lämmin kesäaika.

Pojat pyysivät Viljamia vetäisemään jonkun kipaleen (tuskinpa hänellä niitä montaa hallinnassaan olikaan), kaikkien iloksi ja riemuksi. Näin sitten pääsin toisen sylissä olevaa peliä sen verran näpelöimään, että Allokkoa joku tahti aikaansaatiin.

Jo ennen sotia Dallapé soitti Pajulahdessa, silloisen Matsonin, myöhemmin Keipi sukunimen ottaneen hovin puimariihen ulkolavalla.

Siten, että lavan kohdalta laudoitus oli purettu ja sisätiloissa tanssijat voivat tehdä mieluista työtään. Eino Katajavuori johti ja solistiosuudesta vastasi itse Viljo Vesterinen, mikä kyllä laittoi varpaan kuin varpaan vipajamaan soiton tahdissa, erikoisesti muistuu mieleen Säkkijärven polkka joka oli ja on yhäkin Vilin soittamana se ykkösjuttu, tänäkin päivänä.

Myöhemminkin kuulin Viliä kaksi kertaa, toisen kerran Urpalan lavalla ja toisen kerran Vaalimaan lavalla Onni Laihasen kanssa.

Olisi ollut ihme ettei hanurikärpänen olisi purrut näiden näyttöjen jälkeen, etenkin kun jo aiemmin oli saanut seurata radiota..

Kuinka monta hanuria ja käyttökelpoista löytyisikään nyt Suomesta? Taatusti sellainen kysymys, johon vastaus jäisi antamatta parhaaltakin spesialistilta. Kuitenkin niitä on varmaan niin paljon, ettei paraskaan mielikuvituksen omistaja osaisi oikein päätellä.

Niitäkin pelejä, jotka aikanaan itänaapurista halvalla maahantuotuja ja aivan alkuperäisessä hajussaankin uinailevia. Kuin myös komeroitten perille entisiltä soittajilta käytöttä jääneinä.

On loistavia konserttisoittimia, hinnaltaan huikeita, myös nor-maalilaatuisia erimerkkisiä soittimia, kunkin mieltymysten värittäminä.

Hanurihan on valtavan kestävä instrumentti jo itsessänsä, ei sitä tarvitse uusia, kunhan virityksestä huolehtii ja varoo kolhimasta ovenpieliin sun muihin esteiksi luettaviin. Humalaisilla käsittely taitaa toisinaan olla sitä, että paiskitaan kuin jotakin rojutavaraa, eikä muisteta että se on maksanut maltaita.

Me tavalliset pelimannisoittajat osaamme varoa vahingoittamasta soitintamme tietoisesti. Jopa linja-auton paksissa mäkien töyssyissä sydän melkein pysähtyy, kun hyppyrikohta tulee. Eikä anneta edes parhaille kavereillekaan käteen, epäilemättä josko tuo rikkoo kalliin aarteemme?

Taitaa olla myös, että kuvitellaan olevamme taitojamme parempia spelaajia, ainakin itse mielessämme, mutta niinhän on, että voittajallekin löytyy voittajansa, eikä sellaista aina tarvitse etäältä etsiäkään. Muuten merkillistä tuo kilpailuasetelma?

Me korvakuulolla aloittaneet omimme usein juuri sen tekniikan, mitä ei vihonviimeinkään olisi saanut käyttöön ottaa ja siitä syystä näppöset eivät tahdo millään piisata, niitä siirtelemättä äänestä toiseen siirryttäessä.

Huipputekijät ovat aina laatineet omat sormituskaavionsa, ei heille ole kelvannut vastaavien tasoistensa laatimat, ei ainakaan ihan sinällänsä.

Merkkikilpailu on ollut myös kovaa. Ylikehuttuja omia väitetään maailman parhaiksi ja toisenmerkkiset, ne eivät ole mitään.

Lajissaan kummallista toimintaa, sillä kaikilla pärjätään koh-tuusti, ellei nyt mallikkaastikin. Jotkut valitsevat kerran merkkinsä, eivätkä siitä sen perään luovu. Sitten meikäläisen tapaiset jotka hakevat syytä soittohaluttomuuteensa peliinsä vedoten.

Kyse on luonteenominaisuuksista ja kestävyyden asettamista rimoista, joskin haluamisen muuttuessa aina vuosien myötä.

Tavallinen hanuripelimannikin on taitonsa rajoittama, eikä ylemmäksi pääse, mitä eväät edellyttävät, ei sinne; jonne ahkerat harjoittelijat ja tarkkapäiset yrityksissään yltävät.

Kaikilla olisi halu soittaa paremmin, jopa niin; että tavallinen kansa saisi siitä iloa arkeensa ja tuo olkoonkin se ensimmäinen tavoitteemme. Porukassa soittaminen ei vaadi ihmeitä yksilöltä, kunhan tietäisi vähän nuoteista ja soinnuista, harmonian löytymiseksi.

Mutta aivan korvakuulolla vetelijä omaksuu sen linjan, minä soitan näin! Tulkoot toiset perästä. Väärin! ja ehdottomasti!

Pelimannisoittokin on kamarimusiikinomaista, siinä täytyy kuunnella naapuriaan, siinä on oltava tarkka rytminkin suhteen, ovathan niin monet kerrat menty suoraan sanoen kaseikkoon, että porot pöllynneet ja tulos levinnyt kuin Jokisen eväät.

Sielun sanelemaahan se on hanurin näpelöinti. Näin murheet unohtuvat ja auvoisemmat asiat pulpahtelevat pintaan soitellessa.

Itseäni olen ikäni tarkkaillut juuri tuossa mielessä ja, että mitä hanuri on tuonut sellaista arjesta erottavaa, mikä lääkkeen-laisena on ihmistä riskannut.

Tiesin jo lapsena olevani jotenkin haja-ajatteiseti toimiva ihminen. Siis kestävyyttä pitkissä projekteissa ei ole. Uudenhakeminen sen tähden ihan välttämättömyys.

Soitellessa sai uutta materiaalia ainakin keikka-aikana ja myös kavereilta (etenkin Pulkin Väinöltä) valtavat määrät tuollaisia vanhoja ikikestäviä melodioita ja jotka vieläkin pitävät pintansa.

Tällainen vanha soittelija on hyvinkin etäällä klassisen musiikin kuuntelijasta, mutta vanha tanssimusiikki kiintää aina ja yhä, myös jazz antaa paljon ollessaan tuota perinteellistä hyvänajan materiaalia, hanurijazz erikoisesti. Eihän näin pelimannitaidoilla sellaiseen olisi edes yltänyt, mutta kiinnostusta, sitä kyllä riittää, sensijaan nykyaikainen räpläyksenomainen ja rummunläiskeen kyllästämä räikeys ei vedä sitten alkuunsakaan puoleensa.

Että innostui tekemään omaa musiikkia, silläkin on selityksensä. Jo ennen sotia ruotsalainen vanha tanssimusiikki sai mielen herkentymään duurivoittoiselle, siis iloisemmalle soitannalle ja sekin on huomattava, ettei silloin paljoakaan laulettu niinkuin nykyään kipaleet päästä päähän. Enkä edes välittänyt lauluista, enkä laulunsanoista, en tänäkään päivänä, musiikki se oli ja instrumentein esitettynä.

Koska nykyisin hanuria tunnutaan totaalisesti sorrettavan (sen huomaa TV jutuissa, kuin myös radiossa), en millään voi näin vanhana moista ymmärtää? Vaikka kyseessä olisi vanha tanssimusiikki, ei hanuria näy mailla, ei halmeilla, (toki poikkeuksiakin on) Mutta määrätyt kapellimestarit pitävät hanuria jonain saunantaus-soittimena ja jota ei estraadeille vahingossakaan tuoda.

Silti me vanhaperäiset peruspelimannit (uskallan näin sanoa) emme voi muuttaa mieltämme nykysuomen mielteiden kaltaisiksi, ei sinnepäinkään. Purnaamme vastaan tätä rock sukupolven invaasiota, eikä selittely popmusiikeista sun muista heavyjutuista lämmitä karvaisia korviamme.

Kun vuosien myötä hanuria harrastettu, soittimeenkin kertynyt useampia kappaleita, niin minullakin, kuten monella muullakin.

Voi ottaa tarvittaessa esiin sen soittimen joka sillä kertaa tuntuu mielekkäimmältä ja joka asia on tosiaankin etu pelkästänsä.

Oman musiikin teko ja sovittaminen useammille äänille riskasi kuihtumaan altista soitannankuvaa ja piti ainaisen vireyden noilla sektoreilla voimassa. Äkkiähän sen huomasi, etteivät eväät kummoiset olleet, siltikään se ei ollut harrastetta.

Ja kun kuitenkin sai muutkin soittajat altistumaan tekeleilleen, (joskin saattoi olla mielikseni tehtyä), ei iloansa tarvinnut mitenkään peitellä.

Ei pelimannista tule koskaan niin vanha, ettei hän kaipaisi peliä polvelleen. -Sitä voi vaan haitata sairaus taikka muistin häviäminen, jota ei tottatosiaan kohdalleen toivoisi.

Nuoretkin harrastavat viihteellistä harmonikkaa ja onhan se perinteen vaalintaa jos mikä.

Kirjoittelen näitä ajatuksia melkeinpä liuska kerrallaan, enkä alkuunkaan aikajärjestyksessä. Mielin vaan selittää, etten erehdy siinä, mitä musiikintekijä ja kokija tuntee. Pelimannisuus on sitä, ettei kaikkea omaksuta valmiina, vaan että asian hyväksi tulee tehdä paljon työtä, joskin mielekästä sellaista.

Ja yhäkin tullaan siihen, että lapsena koettu merkitsee menemisen suuntaa, tarpeita joita kukin lähellään nähnyt, omaksuen autenttisuuden alustusmahdollisuutenaan. Pelimanni on aina olosuhteittensa ymmärtäjä, eikä yritäkään tapella näkemyksiään vastaan.

Arkielämä eroaa hyvinkin paljon henkisestä tarpeesta,saada il-maista musiikinkeinoin sisälläänolevia patoumia ja herätteitä.

Vilunsoittaja tykkää siitä hienosta mahdollisuudesta, että ei yritäkään hakea muista soittimista edumpia oletuksia, vaan satsaa täysin tuohon joka luonnonmukaisesti häntä kiintää.

Näin myös hanuripelimannin kohdalla. Häntä ei eroita soittimestaan yksikään muu ilmaisumuoto ja vaikka hallitsisikin useampia soittimia, niin hanuri nousee ilman muuta ykköseksi mielessä.

Suvuissa kulkevaahan soitonnälkä on. Mitä suurempi sivistystaso lapsena kotipiirissä, sen edullisimmat mahdollisuudet kääntyä klassisen musiikin pariin. Mutta maalais- ja arkiympyröistä lähteneelle hanuri sopii kuin jalka sukkaan.

Ääni toki on vähän karheanlainen ja rähmeä, mutta siinähän sen viehätys juuri piileekin. Mutta kuollut soitin ei hanuri vähääkään ole, onhan siinä palje lisäämässä elävyyttä, jota ei monissa muissa valmisäänisissä aluksikaan saada syntymään.

Ei kukaan soita pelkästi siitä syystä, että saa äänen esille. On tosi tärkeätä löytää sävelille tunteitten tukea ja sielun sisältöä. Siitäkin hanuri on erilainen soittimien veljeskunnassa, että se korvaa jopa pienen orkesterin, bassojensa ansiosta, joten rytmi ja melodia löytävät yhteyden keskenään.

Suomalainen, ainakin vanhempi väki on kanssani takuulla samaa mieltä. -Menkää vaikka kysymään! Nuorilla ei ole perinteitä näissä asioissa ja se vaikuttaa heidän sähköisen musiikin etulyöntiasemaansa .

Tanssimusiikkia halveksitaan luultavasti yksinkertaisuutensa takia. Oikea kansanmusiikki löytää kyllä kulttuuripiirienkin hyväksynnän, olematta itseasiassa yhtään jämäkämpää, sillä vaan pitempi menneisyys takanansa ja näin suppeampi yleisö myös.

Reilut valssit ja jenkat, sun polkat,antavat nekin sormille kummasti työtä. Eikä raskasta työtä tehneet aivan notkeasormisempia olekaan, toki kansansoittajatkin ovat monasti ruumiillista työtä puurtaneet.

Nykyään klassisenkin musiikin ammattilaiset ovat avartaneet näkemystänsä, eivätkä tyrmää jotakin sävelmälaatua ilman perusteita.

Onhan kaikki kunnolla esitetty ihmisten tavoitteena, toki siitä jäädään monasti kyllä matkojen päähän. Ne henkiset arvot, jotka löytyvät vaan soittamalla, olkoot sitä parasta porrasaihetta olemisen rappusille ja edistäähän se ainakin hieman ajattelunkin puolta, ellei sitten enempääkin?

Kun kymmenet vuodet on harrasteelleen aikaansa uhrannut, ei sitä edes sellaiseksi huomaa.

Mikä erottaa mielestäni Suomalaisen kansanmusiikin pelimannimusiikistapa erojen jakaautuma ylipäätänsä.

Kansanmusiikki on aikoinansa lähtenyt kansan syvistä riveistä korvakuulopohjaisesti, sävelmiä soittajien,toinen toiseltaan lainailtuna ja näin muuttumistakin vuosisadoissa tapahtunut.

Kansansoitteet sisälsivät tietysti perinteiset polkat sotiisit, valssit, mutta myös vanhoihin hääperinteeseen liittyvää musiikkiaiheistoa. Olivat, polskat poloneesit ja muut suuremmalla joukolla tanssittavat ryhmäkuvioiset liikuntamuodot, osan tullessa vaikutteina alueemme ulkopuolelta.

Soittimet myös tuon ajan vaatimuksien mukaisina. Jouhikko, kantele, klarinetti (klanetti), viulu tietysti ja yksi- tai kaksirivinen hanuri (silloin kun niitä rupesi käsille saamaan), onhan hanuri aika uusi käyttöväline maailmassa yleensäkin, eiköpä vasta viime vuosisadalla keksittykin, ellen ihan väärin muista?

Mutta vanha tanssimusiikki on muotoutunut enemmän kansainvälisestä lähdeaineistosta. Itäpuoleltamme tulleesta mollisävyisestä musiikista, (kansallissävyisestä sieltäkin). Ja suomalaisen korvaan juuri haikeat sävelmät ovat suurilukuisimpina uponneetkin, eivätkä lakkaa kappalevalintoihin vaikuttamasta.

Läntiseltäpuoleltamme ja osaksi kotimaastakin ovat lähteneet duurivoittoiset iloissävyisemmät ja heleämmin helisevät ja kuin kuplivammat sävelkuviot, näin suomalainen pelimannimusiikki imenyt itseensä vaikutteita idästä, lännestä kuin etelästäkin.

Minä käytän pelimannimusiikista sanaa, vanha tanssimusiikki, eikä sen rajat ole nykyisten radiotoimittajien määritysten mukaisia.

Sulkisin siitä pois tangot, peguinerytmiset ja sensuuntaiset kappaleet.

Ja jättäisin rajojen sisälle polkat jenkat (sottiisit), valssit, masurkat, (hambot) merimiesvalssit ja eipä enää paljon muuta.

Soittimiksi käyvät, noin tahtia ajatellen, viulut, useat hanurit, banjomandoliinit, rytmisoittimina, kitara, kontrabasso ja rummut.

Viisirivinen harmonikka sopii tanssimusiikkiin muttei niinkään kansanmusiikkiin, ja tästä tuo kulttuuri-vaikutelman ero johtuu.

Tuo arvostettu kansanmusiikki on hyvinkin rajoittunutta ja paikalliskohtaista. Viulupelimannien ominta seutua Perhojokilaakso, Kaustinen ympäristöineen ja hajanaisina pläntteinä koko valtakunnan alue, ehkä pohjoisin Suomi poislukien, jossa joikuja ja sensellaisia harrastetaan.

Nämä ikivihreiksi muodostuneet soittokappaleet kestävät valtavaa kulutusta, eikä mikään tänäpäivänä tehty edes yllä sellaisiin tykkäämisiin. Metsäkukkia (vanha venäl. sävelmä), tuosta olkoon esimerkkinä ja sadat ja sadat toiset ikikukassa pysyvät sävelmät.

Kun pelimanniryhmä kokoontuu täydessä määrässään täällä Virolahdella, siihen kuuluu tuossa 12-13 soittajaa, suurin osa hanurillapelaajia. Viulu, -kaksi-kolme, banjomaniska, basso, joskus komppikitara ja rummutkin.

Näin saadaan vahva äänen määrä, toki ei aina sinä sointuisismpana ja ongelmattomana, johtuen tuosta, etteivät kaikki osaa lukea nuotteja. Silti soitossa on ansionsa, sillä soraisimmat äänet hieman malkaantuvat paksussa saundissa.

Virolahden pelimannit ei ole mikään eilinen ja uusi poppoo, vaan yhteissoitto menee tuonne, ehkäpä jo parinkymmenen vuoden taakse.

Lähtien, Haminan kansalaisopiston aloittaessa Pihlajassa.

Perinteinen kansanmusiikki on kaiken lisäksi hyvin korukuvioitten koukeroittamaa, kun sensijaan vanha tanssimusiikki rehellisen suoraa ja mutkatonta, ei nyt tietysti esim. polkkien osalta sekään.

Suomalaiset hyvät hanuristit ovat jättäneet jäkeensä kauniita kappaleita, sillä heillähän oli taito soittaa hyvin ja sen lisäksi laittaa paperille syvältä itsestänsä purkautuvat mielimelodiat.

Näistä ja kaikista ulkomaisistakin lähteistä on saatu mappimäärin soitto-ohjelmistoa, eikä pidä tietysti unohtaa Georg Malmstenia ei Martti Jäppilää, ei George de Gozinskyä, eikä noita muitakaan, jotka meille tämän soittimelle sopivan aineiston ovat koonneet

Yksi ja toinen harrastelijakin on pyrkinyt teroittamaan kynänsä ja vapisevalla kädellään piirrellä musiikillisia ajatuksiaan paperille.

Näinhän minäkin tein, olematta yhtään hänttärämpi kanssasoittelijoitani. Mutta kun aikansa pakertaa, näkee senkin, että hienoista kehitystä oli havaittavissa ja virheistähän oppii aina, eikö se niin ole?

Mutkan kautta suoraan ei musiikkihommissakaan pääse. Täytyy olla ajatus ottovalmiina monenlaisille valinnoille ja etenkin kun säveliä paperille yrittää loihtia. Yksi ja toinen voi sanoa, nyt se on lainannut tuon ja tuon... Ja se keljuttaa, laittaen ottamaan mapistaan liiallisella samanlaisuudella häiritsevät kipaleet.

Kuten tuolla aiemmin jo sanoin, kolmen soinnun periaatteella rajat tulevat äkimmin vastaan musiikkia tehtäessä.

Oikeat musiikintuntijat nauravat meidät yksinkertaisten aiheittenkäyttäjät suohon. Heidän mielestään sellaista ei saisi edes tehdä, vaan jos niin oikoista aatos on, pitäisi jättää kynä tylsymättömäksi, ennenkuin kiusataan ihmisiä moisella moskalla.

Aina on toki käytettävissä myös soitteisiin obligatoääniä, noita sovitukseen liittyviä mausteita. Teinhän itsekin kolmelle nuottipinnalle melodioita ja lisäksi kirjoitin myös basson, mutta eihän sekään tee kappaletta paremmaksi, useinkin luulisin: päinvastoin?

Siinä on ollut joskus tosi mahtava meininki kun Virolahden pelimannit ovat tanssisoittoa harrastaneet. Lähinnä tulee mieleen viimekesäinen pelimannien kesämatka Lappeenrantaan ja sieltä Saimaanranta nimiseen lomapaikkaan, jossa laitoimme pystyyn perinteiset tanssit. (muuten joka kesä milloin minnekin reissattu) Aina ovat porukat tykänneet soitosta, ja jopa hiemankuin imarrellen sanottuna.

Torisoittoja niitäkin tehty monet kesät. Joku kerta suurella kokoonpanolla, sitten jaettuna useampaan ryhmään, ennen taisi olla neljään, nyt menneenä kesänä kolmeen.

Meikä on jo senverran haluttomassa vedossa soitonsuhteen (korviensoinnin harmein) etten oikein mielin useasti ja etäälle enää edes haluaisi, mutta pienissä mitoissa sitä vaan ollaan yhäkin joukossa jatkeena.

Nämä viime syksynä alkaneet joka toisen sunnuntain parin tunnin iltapäiväsoitot meillä sopivat olonpiristäjäksi kummasti.

Olinkin tuossa syyskesällä ylen hermostuneella mielellä, enkä oikein pyhinä saanut itseäni minkäänlaiseen harrasteluunkaan ja sitten tulivat nämä soittelut avuksi kuin taivaanlahjana tällä lailla asian käsitänkin.

Oli tosiaankin suuri onni, että tanssi ja pelimannimusiikki valtasi piiriinsä koko maan. Näin tutustuttiin myös minulta aiemmin poisjääneeseen Foxtrottiin ja mitä sitten myöhemmin kutsuttiin humpaksi, vaikka kyseessä onkin kaksi eri asiaa.

Ennen sotia kaikissa lauletuissakin kappaleissa oli vaan hyvin rajoitetut sanat, ei päästä päähän vedettynä kuin nykyään ja se oli etu silloin, ja mitä tämänpäivän tekijät eivät ole edes huomanneet, saati käytäntöön ottaneet.

Siis musiikilla oli se suurin arvo, ei laulusolisteilla, jos heitä nyt yleensä olikaan. Nykyinen Rock ja Pop linja juontaa juurensa tuonne läntisiin kulttuureihin ja siellä laulu on se tärkein, muun jäädessä vaan rekvisiitaksi taustalle, toki maailmankuulut yhtyeet hoitivat myös omat säestyksensäkin itse.

Näin vanhemmalle, kuten minäkin: asia on ja pysyykin vieraana, ellei suorastaan vastenmielisenä, koska kotimaiset artistit, (kuten itseään nimittävät) apinoivat noita Amerikkalaisia ja länsimaisia idoleitaan.

Tietysti omaksuttavaa olisi kaikessa hyvässä tarjonnassa, mutta ihmisen rajallisuus ei olekaan niin notkea, että vieras vaikute uppoaisi kuin hohtimet kaivoon, (eipä tainnut olla mikään hohdokas sanonta tuo äskeinen)? Mitä me soitimme ja soitamme, sehän oli sekin, ihan puhdasta iskelmää, kaikkine Dallapé vaikutteineen, jopa kuplettiperinteestäkin ammennettua, toki sanat poisjättäen.

Nuo ikivanhat hyvät helposti omaksuttavat ja muistettavat melodiat kelpaavat yhäkin? -Ei niistä ole hohto karissut, eikä tänä-päivänä ainakaan tuota parempaa pystytä tekemään, jos senkäänlaista?

Klassisessa musiikissa on sekin vaativuus, ettei sitä voi puolella korvalla edes seurata ja olisihan se hienon asian pilkkaamistata myös.

Kupletit, nuo vanhoihin sävelmiin useinkin värkätyt viisut, eivät ole kuolleet vielä nekään ja onhan se komeata päästä lauluäänisten räppäämään vaikka joku A Tannerin sepittämä viisu nykyihmisenkin kuultavaksi. Kuplettejakin tehdään tänäkin päivänä, ehkäpä laulelmien nimeä käyttäen, tai jotakin siihen viittaavaa.

Musiikkia on tarve tehdä, eihän muuten juuri nytkin monet kynät savuaisi tekemisen ollessa sitä aktuellia ja hengenvaatimaa.

Tietokonetta apuna käyttäenhän nuo tuotteliaimmat ajatuksensa ilmaisevat ja tulosta tulee tuhottomasti, mutta laatua; se taisi unohtua tuossa suuressa mediaan pyrkimisessä, koska sävelmiltä puuttuu se entinen looginen luonnollisuus, eikä siinä vanhan korva lepää, ei vaikka kuinka kauniilla kasvoilla sanoja ilmoille suollettaisiin.

Ulkonäköhän on nykyisen myynnin ankara vaatimus. Naisen on oltava kuvankaunis, hänen tulee olla seksiin vetoava, liekuttaen lannettansa, heristellen rintojansa, jos sellaisia sattuu puseronalta löytymään, muu - kuten äänimateriaali, se on jo toisarvoinen juttu.

Mutta ei nyky-iskelmä ole enää sitä, mitä alkuaikoina, silloin se kävi vanhasta tanssimusiikista, mutta ei enää nykyisin.

Klassisessa musiikissa pidetään kiinni perinteistä, suurten säveltäjien tuotannosta, toki nykysäveltäjiäkin osataan arvostaa, kuten maalaustaiteessakin nousevia muutoshakuja, ja sama koskee kuvanveistoakin.
Mikä ihmeen uudenhakutarve ihmistä riivaakaan?

Eerosta tuli amattimuusikko, joka hänkin vielä tarttuu hanurin-remmeihin, sillä klarinettiin ei mies taida enää koskea, eikä niin teekään! Kirjoittelee sensijaan luullakseni yhäkin ja aina, näin hän täyttänyt elonkohtaansa, yrittämistä unohtamatta.

No päättelenkin tämän vuodatteluni kohtapuoliin ja alan miettiä uusia asioittenaiheita, jos se nyt niin pakottavalta alkaa tuntua.

Hanuri on minun soitin ja vaan tällä pelimannitasolla, enkä koskaan kadu, että tällaiseen vähäarvoiseen näppineni tartuin.

Eikä sitä kadu Esko velikään, koska soittaa pelimannipiirissä, tanhusäestyksissä ja laulaa lisäksi vielä kahdessa kuorossa, jo näinkin riittää askartelua aivonystyröille. Nuorin veli Teemu, hän soittaa kontrabassoa ja viuluakin harrastaa, siinä sivussa banjo-maniskaa ja laulaa mieskuorossa, (yritteliäitä veikkoja mulla)

Anja sisar ei voi nyt täysillä laulaa, kun kilpirauhasta leikattiin, äänihuuleen taisi toiseen tulla vikaa, joten enempi kotona suoritettavaa laulaminen.

Minä lienen meistä yksipuisin, en tee muuta kun ruttua reviske-len, (minkä korvainsoinnilta uskalletuksi saan). Toki sitten yritän kirjoitella näillä nuohotuilla eväilläni, mikä on oman hyvän etsintää pääasiassa.

Tuo, että tartuin nuottinikkarin kynään, antoi kait suurimman hyödyn, ja yritinhän jopa osaan niistä värkätä sanojakin, eivät ne kuitenkaan yllä julkisuuteen, onnekseni.

Että toteuttaa itseänsä, on tosiaankin maailman hienoin asia. Minkä tähden pitäisi ihmisen ollakaan esillä, etenkään tällaisen hiljaisen hissukan? Näin on hyvä, jopa paras! Kun jotakin kehonpaikkaa kolottaa, ei sitä pidä yhdistää saavuttamattomien toiveitten syyksi, ei esteeksi, jonka yhteiskunta esimerkiksi olisi polulle asettanut.

Tällainen onni mikä meitä sisarussarjaa on kohdannut, vain harvoja kohtaa. Olemmehan ihan joka sorkka vielä hengissä ja kohtalaisissa ruumiin ja sielunvoimissa, paitsi tuota kolmepäivää elänyttä siskoamme ja eipä hän ehtinyt tietää sitä vähintäkään maailman pahuudesta, ei sodista, ei muistakaan myllerryksistä jossa Telluksemme on joutunut kieriskelemään.

Mutta syntyä tänne piti, että on saanut maistaa arjenmaljasta, äyskäröidä pienesti riemuakin, jos sitä sellaiseksi voi edes yksi-näisenkohdalla oikeaksi tuntea.

Ihmisiä on tullut tutuiksi ja tärkeiksi, sitä ei ole kieltäminen, vaikka omat energiat näissä kotinurkissa tullutkin tuhlatuksi, miten muutenkaan sitä tällainen vähemmän hyvännäköinen askeleensa asettanut?

Viulut vaikeroivat ja hanurit haastelevat, ihmiset siinä sivussa turisevat. Ollaan kavereita upean harrastuksen ympärillä, eikä oteta eropasseja ensinkään, eihän sitä ottanut Hämäläisen Uljaskaan, vaan soitti niinkauan kuin suinkin jaksoi, hukuttaen surunsa viulunsa säveliin. Niin teki myös Lahtisen Arvi, vaikkei loppuaikoinaan voinutkaan hanuria sylissään pidellä, olihan hänellä piano, minkä ääressä sairautensa kynsissä kuitenkin aherteli.

Piispan Jouko soitti luultavasti vielä lähtöään edeltävänä päivänä, eihän hän kait oireillut milläänlailla aikaisemmin, ei ainakaan tiettävästi?

Kuokan Reinolla oli useammatkin aikaisemmat varotukset tilastaan, eikä noutaja tainnut edes herättää miestä, kun otti mukaansa?

Yksi toisemme perästä astelemme tuosta tuntemattoman ovesta, etu on olla tietoinen ja mallata mietteensä karkehista puhtaaksi, sillä hyvyyttä riittää etäämmällekin eksyneelle. (19951208)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 229)


230 Tiedän miten tekemäni musiikki vaikuttaa

Jälleen tiedän miten tekemäni musiikki vaikuttaa, kun sitä soittaa sellainen mestari, mitä Mika Huusari Saksalasta, meillä ollessa toissa iltana, siis maanantaina 15 päivä tammikuuta. Teemun kanssa noin klo 18sta, sinne melkein klo 22 saakka, ja valikoimassa niitä 8 kpl, jotka pikku äänitteelle soitettavaksi tulevat.

Soittajina Miksa, Kalle hanureissa, Volotinen ja Savolainen komppiryhmänä. Kustannukset maksan, ja kasetti on ns ilmaiskasetti, joka ei tule missään myyntiin. Kolme valssia, yksi tango, yksi sottiisi, yksi hambo, Foxtrot, ja yksi polkka.

Toissailtainen sai saman aikaan, kuin ne seitsemän konserttia, mitkä ajoittuivat ajalle 1984, vuoteen 1991 muistaakseni.

Nyt Miksalla oli Teemun avustamana valittuna nippu käypiä kipaleita, samoin pengoin itsekin toisen nipun, että olisiko niissä mukaan otettavaa? Miksa otti hanurin ja alkoi soittaa, ensiksi noita täältä haalittuja ja sen perään nippua, joka osin ollut jo konserttikäytössä.

Olen aina ollut herkkä ja säikky luonne, enkä ristiriidatta konserttejakaan kestänyt. Avauduin silloinkin sielun puolelta täysin, kokemalla miltei yliluonnollisen läsnäoloa.

Jopa vapisin, että olin jotakin ehkäpä luonut, mutta ylempieni ohjauksessa.

Näin kävi nytkin, olihan kyse osin Miksan primavista soitosta, siis ensikerran paperilta, vieläpä jazz vaikutteita käyttäen.

Kun aloin nipustani hänelle, kappale kappaleelta silmiensä eteen siirrellä, tiesin eläväni omaa tähtihetkeäni, ja jota luultavasti ei enää koskaan tulisi. Kipaleitahan oli kumpikin nippu yhdistettynä, ehkäpä jopa kolmenkymmenen hujakoilla.

Ne sävyt, joita Miksa pelistä esiin loihti, olivat enemmän kuin itse nuoteille merkitsin ja juuri siitä syntyi se minulle ainutkertainen hurmio (sitä se todella oli) joka unohdutti arjen kokonaan.

Nautin joka solullani, jopa tuntoni reservit käyttäen, noista jumalaisista tulkinnoista, Miksan erehtymättömän taiteilijamaun sielunmaalauksista. Eivät toki minun ajattelemani toki alkuunkaan sellaista olleet, nehän vaan yksinkertaisia kolmensoinnun tekeleitä, mutta kun paikalla yksi Suomen parhaista hanuritaiteilijoista, ei voinut muuta kun nostaa kätensä ylös ja kuunnella erehtymättömyyttä.

Kapellimestari-Teemullahan on aina ja kaikessa, se sama ehdoton tietämys ja tuntemus, joka ensi tapaamisesta saakka vaistoutui.

Nämä miehet, isä ja poika, tietävät asiat terävän järjen ja suuren tunteen yhteispelillä, kaikin koplauksin. Itse olen vähäinen lenkki aiheenantajana, jos aina sitäkään?

Jos toissailtaista rahassa mittaisi, ei useampikaan tuhatlappunen olisi korvauksena liikaa, mutta en toki tuolla lailla rassaavaa heikkoine hermoineni joka päivä kestäisikään.

Nauhoite ei tule kustannuksitta, mutta silti koen tekeväni oikean teon. P.P. (19980701)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 230)


231 Käytiin soittamassa Virojoen torilla.

Ei enemmästi ihmisiä. Sen verran kuitenkin että tunnelmantekijöiksi, vaiko se vaan tuntui siltä?

Kylmää piisasi niin pirusti, olisi pitänyt varata villapaita mukaan, mutta kun ei niin ei. Auttamattoman kylmä kesä tämä tällainen, toki ei tarvitse hikoilla ylilämmössä, joka ei minulle sekään sovi.

Etelässä taasen ihmiset kuolevat helteisiin, joten varjeltaudutaan sinnekään joutumasta. Sanovat Suomalaisia hitaiksi, mikä ei edes haukkumista muistuta. Herätään, jos herätään, enimmäkseen uinaillaan pelkästi omahyväisyytemme kehdossa ja ulkopuolinen maailma menköön miten sattuu.

Tatteja ja sieniä näkyy kasvavan tuo leikattava nurmikkokin, jonkun verran normaaleinakin kesinä, mutta nyt oikein erikoisesti. Hellepäivät kait jäivät tältä kesältä lähes kokonaan väliin, mitä nyt (oliko se kesäkuussa) joitakin riitti, ja niin paljon, että tuulettajan ostin itseni leyhyttelelemiseksi.

Kuulin tutulta mieheltä, joka käytti moista viimekesänä, että nuhan siitä sai, puhaltimen pörrätessä päivät pääksytysten. Kun muistelee minkälaista on pimeimpänä syksynä, kylmäkin kesä otetaan ilomielin vastaan.

Ihminenhän on melkein luonnostaan tyytymätön olemiseensa, ja ellei jokin räähkä kimpussa ainakin henkistä huonovointisuutta aika ajoin. Valoisa mieli kun olisi sattunut jaettaessa kohdalle, meno mukavoituisi harmeista huolimatta, nyt jokainen vastus tuntuu vuorelta, jonka yli ei tunnu mitenkään jaksavan.

Kuvittelua toki, käteisen mielen esiin puristamaa. Jokaisellahan huolten reppu selkää rasittamassa, mutta eihän siitä joka näkemiseen tarvitsisi marmattaa ja numeroa tehdä.

Jos tarkoitukset ovat hävikeissä, pilvetönkin näyttää pilviseltä, mutta totuus kuitenkin toisenlainen. Ne keinot jolla tullaan elomme asiantuntijoiksi, eivät aina selkeydy, mitä nyt kolhun räppäisemänä hetkittäin.

Tänäinen soitto meni mielestäni kohtuusti, jos nuo vikasävellajialoitukset unohtaa, ja pitäähän pelimannin sen verran erehtyäkin, ettei kukaan ammattilaiseksi luule. Köyhyyttä on monenlaista. On kukkarossa näkyvää, korvienvälistä pursuavaa. Saamattomuudeksi sanottua, sorttia jos toistakin, eikä hävikki kertomalla lopu, vaan siirtää olomuotonsa taas muualle.

Teemu näkyi käyneen hakemassa pellolta perunoita, kait kohta kattila porisee potut sisällänsä, voi toki siirtää homman huomiseksikin? Pilvet makaavat taivaalla, väliin paistaa, sitten taas harmaata, jonkalaista lähes menneet viikot, lisäksi esterin roiskaistessa runsaita kuurojaan meidän köyhien kestettäväksi, toki ei tupaan saakka näin rannikolla tuppaudu, kuten maailmalla

etenkin tällä haavaa Kiinassa ja oli kait niitä muitakin maita, jossa tulvat nousseet ylikorkeiksi ja ihmisten lähdettävä asuinsijoiltaan ylävämmille maille.

Sotiakin maailmalla aina ja yhä harrastetaan, uskonnon tai muun oletetun syyn vuoksi. Eihän ihminen luonteisensa olisikaan, ellei teroittaisi atraimiaan heikompiensa päänmenoiksi.

Mitä tässä kirjoittelen, kirjoittelen harjoitellakseni tätä uutta tietokonetta testatakseni, siis sitä, kuinka yksinkertaisesta tekstistä selviäisin, ja siitäkin, onko ajatus taipuisampi enempäänkin aherteluun tällaisella saralla. Kone aikaansaa hyvää kirjoitusjälkeä, sen olen huomannut, kirjoitin silti aika hidas, verraten Teemun vastaavanlaiseen. P.P. (19980815)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 231)


232 Lisää mestarihanuristeista

Aiemmin kerroin Vili Vesterisestä, Onni Laihasesta ja kuulemisen perusteella Toivo Mannisestakin. Nyt mielin vähän valottaa sitä puolta, jossa tulevat hieman näitten huippunimien manttelinperijät esille. Lasse Pihlajamaa on kaikille tuttu kurttuvirtuoosi ja jonka sormet lapattivat kerkeinä pitkin nappularivejä. Hän on tehnyt arvaamattoman palveluksen Suomen hanurimaailmalle. Opettajana, hanuripedagogina, myös yhtyesoiton aina altis vireillepanija. Lassen musiikki, (siis oma säveltämä) on vaikeahkoa heikommin alaa hallitsevalle. On siellä kyllä helpompiakin kappaleita, kuten valssi Nuoruusmuistoja, muun muassa. Lassea kuulin useitakin kertoja, hänen ollessaan kiertueilla ja niitten sivutessa Virolahtea, kait ei aina toki kiertueilla, vaan suoraan Helsingistä tänne saapuneena, kuitenkin aina toisia soittajia myös mukanaan.

Pihlajamaan pelimannit levyttivät paljon. Musiikki oli reippaita polkkia, jenkkoja, valsseja, kuin muitakin vanhan tanssimusiikin kappaleita. Tuohon ryppääseen kuuluivat eri aikoina, Merja Ikkelä, Matti Rantanen, Taito Vainio, Raimo Pihlajamaa, toki eivät kaikki aina samaan aikaan. Ikkelä ja Rantanen kuuluivat kuitenkin joka kokoonpanoon, tietysti Lasse itse.

Lasse Pihlajamaata ei voi hanurikansa unohtaa, onhan se täyttä historiaa, vaikka mies itse vielä hyvässä vedossa ja tänäkin päivänä. Monta muuta kuuluisuutta heitä on, joita olen voinut omin korvin kuunnella. Paavo Tiusanen, Esko Könönen, Jorma Juselius, jota en kyllä muista itse ihan paikan päällä kuulleeni, toisia toki. Keijo Lounaa olen kuullut, Veikko Ahvenaista, Seppo Lankista, Arto Kivekästä, Jarmo Tinkalaa ja mitä kaikkia niitä mestarinimiä onkaan?

Nämä Kotkan taitajat myös. Mika Huusari, Kalle Kurvinen, Aki Hietala Miehikkälästä. Mika Huusari on tullut minulle tutuksi jo senkin takia, että soittivat minun kappaleitani Kotka-Harmonikkojen konserteissa, joita taisi olla kaikkiaan seitsemän eri kertaa. Sitten innostuin vielä yllyttämään Miksan kokoamaan kappaleistani pikku äänitteen ja joka ollut sellainen toimi, etteivät ainakaan nuo kipaleet pääse kaikilta unohtumaan ja vaikka muu jäisikin hämähäkinseitteihin.

Tein tuota omaa musaani ilman, että siitä kiitosta keneltäkään pyytämässä. Lahtisen Arvin ja Korpaksen Teuvon kanssa soittelimme noita sitten kolmiäänisesti, se oli ainakin sillä hetkellä erittäin mukavaa. Hietalan Harryn kanssa olen paljon soitellut ja hanurihan se mielipeli meillä oli, vaikka Harryltä sujuu myöskin kitaran komppityö. Nuo mestarisoutajat joista tuossa edellä mainitsin, he olivat, osan vieläkin ollessa, he tekivät kuin ne aikaisemmat huippulahjakkaat odottivat, veivät tehokasta hanurismia aina uusia voittoja pokaaleita kohti.

On tosi mukavaa, että on henkilökohtaisesti kuullut niin monia Valtakunnan ykköshanuristeja ja aina yhä uudelleen jaksanut ihmetellä, kuinka täydellisesti selvinneet haasteistaan?

Rajojen luulisi löytyvän jokaiselle, edetessä yhä vaikeampia ratkaisuja kohti. Mutta hepä jaksoivat harjoitella ja harjoittelevat tinkimättömästi yhäkin. Näin vasta tulee tuloksia. Tekniikkojen ollessa, just eikä melkein. Näin pelimannitasolta katsellessa, kaikki tuo ihan käsittämätöntä? Mutta niinhän se on urheilulajienkin kanssa. Vasta suurten ponnistelujen jälkeen tulokset alkavat näkyä. Ei koskaan voi jättäytyä omien mieltymystensä lellittelemäksi, ei ole sitä aikaa, etteikö jossakin mielen perukoilla joku sanoisi, pitää harjoitella, pitää kestää rässiä ja ellei näin toimi, kaikki saattaa valua kuin vesi hanhen selästä.

Jos olisi voinut, olisi varmaan mielinyt kokea, kuinka nuo huippumuusikot jaksavat innostua yhä uudelleen siitä täydenhausta, eivätkä heittäneet väsyneinä kirvestänsä kaivoon?

On toinen juttu harrastella jotakin. Eihän siinä rimoja nostella kovinkaan korkealle, tai ei ainakaan vaadita taitamista enempää. Mestareilla on täytynyt olla raudanluja tahto, kuin siihen sisällytetty kunnianhimokin, että asetetut tavoitteet ulottuvilla ja ylitettyinä. Sekin on totta, ettei jokaisesta minkäänlaisella harjoittelulla tulisi heitä, keitä ihaillaan ja kunnioitetaan hanurin suurina niminä. Ei meistä olisi tullut jokaisesta Vilejä, ei Lasseja ja tuo hyvä muistaa. P.P. (19981013)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 232)


233 Kultaisen ajan hanuritaiteilijoista

1930 luvulla tuli tietoisuuteemme sellaiset hanur¡virtuoosit, kuten Viljo Vesterinen, Onni Laihanen ja Toivo Manninen, jota viimeksi mainittua en kuullut koskaan paikan päällä. Dallapé esiintyi Pajulahdessa Hovin puimalan kulmaukseen rakennetulla soittolavalla ja tanssia sai sitten sisätiloissa. Tapahtui siinä ehkäpä 1936. Kansaa kertyi silloisen mittapuun mukaan noin 5000 henkilöä, mikä oli niillä kulkupeleillä tosi suuri määrä. Eino Katajavuori johti ja A Aimo laulusolistina. Pääsin katselemaan tuota kaikkea mielenkiintoista, kuin toki toisetkin aivan lähi tuntumassa. Oli siinä hohtoa, Vilin noustessa tuolille seisomaan ja repäistessään Säkkijärven polkan, tuntui kuin hiiriä olisi juossut selkäpiissä.

Dallapé soitti viikoittain radiossa, tai joka toinen viikkohan se oli, Rytmipoikien hoitaessa välillä oman vuoronsa. Kuten olen jo aiemmin kirjoitellut näistäkin asioista, aina riittää muistelusten aiheita. Isä eli vielä silloin ja pappaa läppäsi musiikkia kuuntelemaan aikamoinen joukko, eihän heillä ollut kotonaan edes sähköä joka paikassa, että meille tulo sillä selitetty. Tuo radiossa kuultu pohjasi sen valtavan mielenkiinnon jonka Dallapé valmiiksi omasi. Ilmo toi Helsingistä matkagrammarin, jossa myös Dallapén tekemiä levyjä. Kuulin Vesteristä vielä kaksi eri kertaa. Ylä-Urpalassa lavalla Malmstenin Jorin kanssa. -Vesterisellä oli asu viimeistellyn tiptop tyylinen, kivisormus koristi välkehtien sormessa, saatoi olla niitä kaksikin?

Kolmas, tai en muista järjestystä tarkasti, oli Vaalimaan pikkuisella lavalla. Siellä Vili soitti Onni Laihasen kanssa tanssit. Pääsin kuuntelemaan sielläkin hyvin läheltä noita mestareita, ja on sanottava, ettei sen parempaa musiikkia olisi edes osannut toivoa. Laihasen näin vielä toisenkin kerran, ollessaan Vaalimaan palokunnan talolla ja pitäessään konsertin, jonka jälkeen soitti vielä tansseissakin. Mestarit olivat mestareita silloin isolla Ämmällä. Nykyisin nuoret saavat ohjausta alusta alkaen, mutteivät eroa niin paljon toisistaan kuin silloiset huiput.

Vilin ylivoima perustui hänen vahvaan musikaalisuuteensa, eikä Vilistä huhupuheitten mukaan koskaan oikein nuotinlukijaa tullutkaan, arvio saattaa kuitenkin olla liikaa mielikuvituksella maustettua. Vesterisen soiton kepeys ja toisaalta iskut ja nyanssit olivat häntä itseään, eikä kukaan toinen vieläkään ole yltänyt Vilin tasolle Säkkijärven polkassa. Vili Larsen toki oli jo aiemmin soittanut, kuin valmiiksi polkasta oman versionsa, mutta Vesterinen pani paremmaksi.

Ja aika ei ole muuttanut käsitystä siitä, että Vili päihittäisi nykyiset taitajat yhäkin, jos eläisi tässä ajassa ja näillä keinoin opetelleena.

Laihanenkin oli erittäin hyvä hanuristi ja taiteilija toki, mutta enemmän akateemisen tuntuinen ja jo opiskeltuaan soitto-oppilaana ja kait sen perään soittokunnassakin, oli myös pianonsoittotaitoinen, kuten myös Manninen. Kun oltiin menossa Rantalan Eskon häihin soittamaan Karhulaan, poikettiin Haminassa Kompassiin, Seurahuoneen alakerrassa olevaan kansanravintolaan. Istuessamme siellä ja kavereitten hakiessa rohkaisua soittotilanteeseensa, tuli Vesterinen, jo vaikeahkosti liikkuen sinne, kait Erkki Tuulikarin porukan kanssa? He olivat menossa Virojoen Elokallion lavalle, (ehkä lavalla ei tuolloin vielä sitä nimeä?), nyt on koko lava tuhkana, pojankloppien viimekeväänä tuikattua sen tuleen.

Ei Vili ollut sillä viimenäkemällä enää täydessä terässä, enemmän vanhan maineensa varjo vain. Hänelle oli käynyt jonkinlainen halvaus, eikä siitä täysin enää toipunutkaan, myöhemmin halvauksia taisi olla useampiakin ja eihän Vili kovin vanhaksi edes elänyt. Se Vilin soittama Säkkijärven polkka mikä kulki yhdessä sävellajissa kaikki repriisit, oli se hänen parhaansa. Myöhemmin Vili levytti polkan toisenkin kerran, mutta se ei ollut enää sen ensimmäisen tasoinen, ihme muuten että sitä soitettiin niinkin paljon radiossa, mutta eiväthän toimittajat polkista mitään edes käsittäneet, eivätkä etenkään Vilin aikaansaamista. Vili myös sävelsi hyviä kappaleita joita myös levytti. Me pelimannitkin haluaisimme jotakin Vilin perimästä, vaikka hipun? P.P. (19981013)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 233)


234 Jälleen erään pelimannin hautajaiset

Savukarin Ollin maalliset jäännökset kätketään juuri näillä hetkillä Virolahden kirkkomaan multiin.

Hieman alle 68 vuotiaana. Täysin aktiivisesta ja elinvoimaisesta, yhtäkkisesti, kuin pystystä kaatuva honka.

Se on kovaa omaisille, se on kovaa myös ystäville ja harrastuspiireille yleisestikin. Olli oli huipputason tikanheittäjä, ja koko Suomenkin huomioonottaen. Hän oli huipulla vuosikymmenet, sen tähden palkintokokoelmansa mahtavat, vaikka en noita nähnytkään, mies itse kertoili, kuinka monta hyllystöä ja vitriiniä, pokaaleita pullollaan.

Jonkinlainen halvaus kaatoi riskin miehen, ja jolla ilman tuota, vielä vuosikausia elinpäiviä, mutta kullakin meistä on kohtalonsa, kullakin se hetki, -milloin rivistä poiskutsutaan. Olli Savukari oli myös peruspelimanni. Muistan hänet Miehikkälän pelimannipäiviltä ihan alusta saakka, ja soitteli mies silloin viulua, sen vaihtuessa myöhemmin hanuriksi.

Näin meidän pelimanniporukasta poistui jo kait viides mies tuonne ylhäisten soittokerhoihin, missä ehkä harppu sinä helkyttelyvälineenä? Ensimmäinen taisi olla Piispan Jouko, sitten Lahtisen Arvi, tuonjälkeen Kuokan Reino, jonka perästä Hämäläisen Uljas, ja sitten nyt Savukarin Olli. Viisi erittäin aktiivista ja hyvää miestä, niin ihmisinä, kuin asioitten taitajinakin. Myös jokaista jäi suremaan perhe, äidit lapsineen. Elämä on traagista silloin kun läheinen temmataan täältä elämästä, ei siihen arvaaja voi kukaan suhtautua ennakoivasti, ei vaikka kuinka näin luulisi.

Ehkä juuri tämähetki on se, jolloin Savukari siunataan haudan lepoon. Hautajaisaika oli tasan kahdeltatoista, ja nyt kello kuusitoista siitä yli.

Esko veli meni pelimannien puheenjohtajan ominaisuudessa mukaan, kovasti meitäkin patisteli, mutta emmehän me Teemun kanssa jaksaneet tuosta innostua, ja varmasti siellä on ystäviä ja harrastekavereita pilvin pimein ystäväänsä viimeiselle matkalle saattelemassa. Olli oli Säkähumpan kantava voima, mitenkähän nämä nyt pärjäävät keulamiehen menetyksestä? -Voi olla sen porukan loppu kenties, ellei jostakin löydy tilalle hanuristia, Heijarin Antti tuskin ottaa postia yksin hoitaaksensa.

Koko tämä meidän pelimanniporuhka alkaa olla pelkkiä ylivanhoja konkareita, eikä uutta nuorempaa voimaa mistään lisävoimiksi saisikaan, mitä nyt Hietalan Aki joskus joutaessaan on ollut. Hänellä on tuhannet muut menot mielessään. -Opinnot vievät talviajat, ja kesilläkin sen seitsemiä menoja ja tilaisuuksia, joihin esim. Kömö yhtyeellä oman hienon taitopanoksensa yleisöilleen tuovat. -Nyt vielä meitä vanhoja vaivataan soittelemaan, mutta voi tulla aika, että poppoo pienentynyt sellaiseksi, jossa aletaan ajatella, milloinkahan pannaan pillit pussiin pysyväisesti.

Surulla muistelen Savukaria tällä hetkellä, miestä aina innostuvana, enegisenä, kainostelemattomana, jota hän joka tilanteessa oli, vaikka olisi joutunut soittamaan Tasavallan Presidentille, vähemmistä puhumattakaan...

Virolahden eläkeläiset tulevat myös kaipailemaan Ollia, se on varmaa. Ei mies ollut porukoitten selkien takana, vaan äänekkäästi itseään ilmaisten naurusuisella olemuksellaan luottamusta hankkien. Milloin kullakin on se totuuden hetki, jolloin elämä on viimeistä piirtoa myöten eletty, sitähän emme onneksemme tiedetä, ja jos tietäisimme, varmasti tuota hetkeä pelkäisimme.

Me haitarin rämpyttelijät olemme oma omituinen joukkomme. Toiset retvakan rohkeita, monet hiljaisia nurkkiin tuijottelijoita, mutta kaikilla palo mielessään, - osaisinpa tehdä tätä paremmin! -Osaisinpa valloittaa ihmisten sisimmät niin, että heillä todesti olisi oikein hyvä olla, että unohtaisivat arkiset murheensa, hanureitten haastellessa omalla ominaisella karkeahkolla tavallaan.

Eivät toki kaikki pelimannit soita hanuria, osa on viulunsa kanssa sinuja, on banjonvarressa viihtyvä Taarin Mikko, rumpuja rytkyttävä Nakarin Pertti. Meidän Teemu pumputtelee bassoa, ja me Eskon kanssa rämistelemme haitareillamme. Itse ainakin tunnen olevani melko heikko soittajana, toki toiset muutakin väittävät, kuitenkin rajallistahan se on korvakuulolla oppinsa hakeneen arkisen äijän ilmaisumahdollisuus. Hietalan Harri, hän on terävä tuttunsa nykijä, ei hyväksy hitaita, laahaavia kipaleita, vaan pitää olla ruutia remeleissä, joten vanhat foxtrotit leipälajeinaan, -mies myös veistelee puusta tauluja sun muita, mitä kätevänä käsistään aikaansaa.

Kaikenlaista tulee mieleen näin sunnuntaina, kun eräs pelimanneista päättänyt pitkän päivätyön maanviljelijänä tikanheiton suurena nimenä, ja pelimannina, laajemmallekin riittäneitten soittokeikkojensa, ja nyt siunattuna haudanlepoon.

Kaikki mainitut rivistäpoistuneet miehet olivat kaikella tavalla esimerkillisiä, työnsä, kuin myös perheittensä huoltajina. -Parhaathan ne ensimmäisinä otetaan, olipa kysymys sitten mistätahansa, jossa energisiä tarvitaan.

-Yritän aina ajatella, että elämästä poistuneilla olonrikkautta rajattomasti hyväksi hyödynnettynä, eikä aikainenkaan keskeytyminen vaikuttanut kertymien hallittuihin hankintoihin. Tehdessäni aiemmin innolla noita, muka omia sävelmiäni, muistin aina, että oli suuri onni saadessaan toteuttaa itseään, ja ilman, että kukaan olisi asettanut vaatimustason sellaiseksi, että ennen alkua jo luovuttava yrittämästä.

Pakersin ja pakersin... Etsin sellaista, jota ei vielä kukaan toinen? -Kiitän että sain näin tehdä, arkisin, sunnuntaisin, ja jolloinkin ties vaikka jopa yölläkin, mutta en ainakaan niin useasti siten. Onnea on ollut, Kiitos! P.P. (19981020)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 234)


235 Nuorista hanuristeista

Kymenlaaksolaisista nuorista hanuristeista ei maatakattavasti paljoakaan tiedetä. Kultaisen Harmonikan voittaja Kalle Kurvinen kyllä tuttu, myös jazz hanuristina tunnettu Mika huusari myös. Toinen kultaisen Harmonikan voittaja Jani Helenius on Pohjois-Kymenlaakosta, kun taas aiemmin mainitut eteläisestä maakunnasta.

Miehikkäläläinen Aki Hietala on kipuamassa edellä mainittujen tasolle kovaa vauhtia. Hän opiskelee Joensuun konservatoriossa ja jatkanee siellä vielä useamman vuoden. Hietalaakin ehkä tunnetaan luulemaani enemmän, onhan hän kursseillut Toholammilla jo monina vuosina hyvien opettajien opastuksella. Virojoelta on tulossa Jukka-Pekka Korhonen, enkä sitten etäämpää olevista tiedäkään?

Mika ja Kalle kasvoivat läheisiksi kavereiksi, samoin soittopuolella. opiskelivat Kotkan musiikkiopistossa, sen mitä siellä saattoi ja loppu kummallakin sitten omissa hoteissansa. Kalle luki insinööriksi ja Mikasta tuli merkonomi. Nämä molemmat voittivat aikanansa Viljo Vesteris kilpailun, eikä Mika Kultaiseen harmonikkaan koskaan osallistunutkaan ja luulen, ettei Hietalan Akikaan sellaiseen ryhdy, on niin paljon muuta tehtävää.

Tuollaiseen korkeaan tasoon tarvitaan lahjoja, kuin kurin täyttämää harjoitusperiodiakin. Se on menestymisen ensimmäinen edellytys. Tavallisille pelimanneille riittää, kunhan kappaleet jotenkin ulos tulevat, eikä heistä kunnollisia edes tekemälläkään tulisi, näin ainakin luulen?

Näistä Kymenlaakson nuorista hanuristeista kuullaan vuosi vuodelta yhäkin enemmän, se on varmaa ja eittämättä myös ansaittua.

Huusarin Miksahan on valittu jo toisen kerran vuoden Jazz hanuristiksi jonkun lehden mukaan. Ja jazz on hänen soitossaan aina jossakin takana olevana elementtinä, soittipa lajillisesti mitä hyvänsä. Kalle taasen on Kaija Pohjolan yhtyeessä hanuristina ja häneltä kyllä sujuu klassinenkin ohjelmisto myöskin ja jos sitä tarvitaan. Kaikkikin nuoret joutuivat opiskellessaan syventymään klassiseen, Hietalan Aki tietysti konservatoriossa melodiabassopuoleenkin.

Heleniusta en ole kuullut kun telkkarissa ja radiossa, mutta ei epäilystä hänenkään suurista taidoistansa.

Aki oli meillä Lauantaina, kun soiteltiin pelkästi ulkomuistista kaikenlaista, Harrin ja meidän veljesten ryhmänä. Oli kyse mistä tahansa, Akilla on sellainen ote kuin pitääkin. Vesterismäistä löytyy roppakaupalla, etenkin Akin soittamat polkat ovat kellon tarkasti työstettyjä ja korkojen napsuessa tiukasti kohtiinsa. Meillä tavallisilla pelimanneilla korot tahtovatkin jäädä pelkiksi haaveiksi, sen verran tasaista soitantomme pyrkii olemaan.

Kun hommasin tuota omaa pikku äänitettäni, Mika tuli meille Teemun kanssa ja kävi lävitse noita minun juttujani, ehkäpä siinä kolmisen tuntia? Se sattui syvälle tällaisen herkänpuoleisen kaverin rinnanseutuun. Enhän itse pystynyt noista kipaleista sellaista löytämään, kuin Miksa.

Hanuria moititaan kalseaääniseksi ja rahvaanomaiseksi soittimeksi, vaan kuka tuosta pelistä tykkää, kuulee siinä erittäin herkkiäkin vivahteita ja nyansseja. Klassisen musiikin ystävät eivät yleensä hanurista pidä. Ja onhan klassisen hanurin soitanta turhankin tarkasti oman pienemmän piirinsä ympyröimänä.

Edellä mainitut soittajat soittavat ihan mitä tahansa ja vanha tanssimusiikkikin kuluu repertoaariinsa, ellen ihan väärin asioita käsitä. Mutta tuskinpa he esimerkiksi polkasta niitä parhaita fiiliksiään löytävät, niin kuin tässä minunlainen vanha äijä. Olen ollut suoranainen polkkahullu koko ikäni, enkä tuosta tavasta eroon edes pyri. Mainitut soittimensa taitajat näkyvät ja kuuluvat tulevaisuudessa yhäkin aina enemmän ja toivoisi myös, että koko kevyenmusiikin suunta kääntyisi perinteisemmän musiikin virtojen vietäväksi. Onhan tänäinen iskelmä kuin väärinmitoitettua muusia, useanlaisten kitaraulinoitten voivotteluineen.

Toista se on reilu hanurimusiikki, siinä eivät asiat riitele keskenään ja toimii, vaikkei sähköä mailla halmeilla. Hanurinsoitto kunniaan! Ja soittimia yhäkin useammin polvenpäälle ! P.P. (19990222)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 235)


236 Ei kehuja, ei moitteita - vaan tosiasioita!

Vaatisimme usein kanssakulkijoiltamme myönteistä suhtautumista toimiimme, ja jos näin ei käy, käännymme olevia oloja vastaan, kuin taisteluasemiin. Emmekä ehkä halua ajatella miltä asia näyttäisi vastapuolelta, toisen kokemana. Ideologiammekaan ei estä olemasta ristiriidassa eettisyytemme kanssa, jos se on mukavuudenhalullemme vaarana, näin suuntaamme tullut hyväkin saattaa kääntyä kiusoiksemme, meidän voimatta asenteitamme vähääkään muuttaa. Antaisimmepa toisen perinpohjaisesti selittää vaikuttimiaan, alkaisimmekin asioista jotakin tajuta. Ja silloin kun tarjoamme esityksenä jotakin, odotamme ilman muuta että meitä ymmärrettäisiin, ja kun näin ei käy olemme siitä takajaloillamme. Asetelma puolesta ja vastaan on taasen syntynyt. Tällaisiin tilanteisiin ajaudumme aika-ajoin, vaikka emme haluaisikaan henkisiä sotia kohdallemme, niissä vaan olemme. Koska haemme kaikkeen itselle soveltuvaa selitystä, joudumme vastaisen voiman kanssa mittelöihin, kun kerran kehityksemme vaatisi uutta joustoa ja sisäistymistä. Olla koskemattomia henkisesti kuin ruumiillisestikin, on yhä tavoitteenamme ja tällä torjumme lähellämme olevan hyvänkin, samalla kuitenkin tulleen kielteisenkin. Vahingoksemme näemme ahtaasti ja jäämme tuon näkökantamme vietäväksi. Vastakkainasettelujahan tulee piisaamaan muutenkin, elohan on jo sen verran mutkikasta, kaikkine rönsyineen. Aina on jostakin luovuttava, kun pyrkii tavoitteisiinsa, tai sanotaan että on tehtävä kompromissi. Eikö tällainen sovi sinunkin taustoihisi ja tunnu siksi tutulta? Ainakin itse olen törmännyt tällaiseen muutaman kerran. Pettymyksiä ei voisi välttääkään, mutta niihin olisi syytä jotenkin varautua, ei niin kävisi voimillekaan. Selvyyttähän aina haemme teemmepä sitten mitä hyvänsä, ratkaisematon kiusaa jo olemassaolollaan.

Näissä myös piilee yksinäisen elämän siemen. Kun ei saa ratkaistuksi tuntojensa sekoittamaa, irtoaisi koko jutusta, mutta kuinkas sen teet? Avain uuteen puuttuu, sen huomaa kyllä aika pian. Mieli vaan hakee totuttua vanhaa latuaan itsemme kiusaantuessa tuosta jatkuvasti. Järkemme ei pelkästi päätä missä kuljemme. Tunteemme ovat vahvasti myös ohjaksissa, vaikka emme sitä haluaisikaan.

Miksi emme sitten tyydy jo saamiimme, olisiko mikään sittenkään meille ehkä hyväksikään? Ikuinen kysymys. Pelko näivettymisestä paikoillaan ollen, siinä jo ensimmäinen piikki lihassamme, ja muita seuraa niin paljon kun viitsii hakea.

Jos itse olisi kovin nuhteeton, ja sanotaan vielä komea muodoltaan, ei tällaisia kait tarvitsisi ehkä ajatella. Mutta kun on rostan näköinen, ikää runsaasti ja muuta, ei löydä tietä ihmisten yhteisyyteen, ei vaikka kuin tahtoisi.

Onhan meillä jokaisella ansiommekin, sehän nyt on selvää. Heikoimmallakin on alue missä hän selviytyy toisia paremmin, tai ainakin pitäisi olla. Jos näkee olevansa viimeisenä junassa kuin junassa, tulee sellaiseen tulokseen että häneltä puuttuu jotakin olennaista siitä mistä yleensä ollaan ylpeitä, itseriittoisia.

Emme kuitenkaan, emmekä missään tapauksessa voi olla parempia kuin olemme. Tässä on kaiken olennaisen alkupiste, ja myöskin jatko siihen. Meidän on kelvattava itsellemme, kuin kavereillemmekin, ihan tällaisina kuin nyt olemme, mitäpä muuta ehkä voisimme, tosiasiat ovat tosiasioita. Ajattelemme monissa väärin teemme samoin, suremme erehdyksiämme, mikä sekin on inhimillistä. Uskoa hyvään ei saisi siltikään kadottaa, sehän se tärkeintä eteenpäin ajatellen olisikin. (19870211)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 236)


237 Että mitä mieltä asioista?

Miksi venevalkamakiistat alkoivat? Mikseivät korpsaarelaiset saaneet pitää veneitä Louhistonrannassa? Puuttuiko hyvää tahtoa, tai tuliko kestämätöntä kärsimystä?

Ja että valkamansiirrosta yleensä tuli kysettä. Lisäksi vielä tuo rantaniityn tiekiista. Olivatko peltomaiden vaihdot Riihimäen ja Louhiston tilojen välillä se onnettomuus, josta jäi kestävää kaunaa olemaan. Me olemme valkama-asiassa saarelaisten puolella, ja jo tunnepohjaisista syistä. Oliko sekaantumisemme asiaan perusteetonta? Miksei naapurirauha säilynyt rikkumattomana? Nyt kaikki tämä välttelyineen on joka osapuolelle raskasta. Pahaa puhutaan puolin jos toisin. Nyt eivät asiat enää riitele, vaan ihmiset. Louhistoiset kääntävät selkänsä meikäläisen lähtiessä postia hakemaan, kauppa-autolla käytäessä. Emäntäkin vaikuttaa vaivautuneelta. Ihmisiähän tässä olemme kaikkine puuteisinemme. Ainakin itse kohdallani voin sanoa, että olen tuhannesti ajatellut naapurimme kannalta juttua pohtien, heille tulevaa kiusaa, olonrauhan menettämisen pelkoa, sitä joka hävittää ihmisyhteydet. Saattaa vastakohdat kärkeviksi. Ranta-asumuksen nurkalle eivät autot itse asiassa kuulune. Mutta aina jossakin paikan täytyy löytyä, jos ei Louhistonrannassa, sitten meidän. Yrjönänranta on huono sijoitukseltaan. Sen liejupohja ja matala luonnonkuvio tarvitsisivat suuria ruoppaustoimia, ollakseen veneittenpidon ja paikoituksen suhteen kunnossa. Jos saaresta lähdetään soutamaan pohjoismyrskyllä Yrjönälle, siinä kysytään ruista ranteeseen, eivätkä ikäihmiset ole nuorten pelaajien veroisia, senhän me tajuamme. Tuntuu, kuin taloudellinen asema ja hieman ylhäältä katsovuus toimisivat jonkunlaisena indikaattorina, tekojen ja laatujen vertailtavuuksissa. Myönnettäköön että naapuritila on ennen ja nytkin varakas ja asemansa tunteva tässä kyläyhteisössä. Siellä vertaillaan työn merkitystä ja johdonmukaisuutta eri kriteerein kuin täällä toiset. Tässä veljeni kanssa kotitaloa asuttaessa ja yksinäisinä kaiken lisäksi, ajatus älynlahjoistamme varmaankin on askaroittanut suuren naapurimme korvienvälejä. Kuinka nuo voisivat mitään tietää, eihän heillä ole ollut edes kykyä perustaa perhettä, muusta älyllisemmästä puhumattakaan. Ehkä he ajattelevat siltikin pehmeämmin, ottaen lähtökohtamme huomioon. Kuka sen tietää? Se vaan on selvää että olla tässä ikänsä täytyy. Ja vaikka kuinka suuria ongelmia syntyisi. Rauhaa minä peräänkuulutan, sellaista olotilaa että voisi moikata ihmisiä, olla toki sitä myös tekemättä, ja niin ettei vaikutus horjuisi perustoiltaan. Nyt olen näkevinäni että pahasti sanomiset ovat sylkyjä käärmeen suusta. Laitetaan painoa, kuka on toista älykkäämpi, kuka osaa kieroilemisen parhaat palat. Itse olen ikäni soittanut suutani, enimmin tietysti vain kotipiirissä, eikä tällaisista ulkopuolisista riidoista muistaakseni koskaan ole ollut kysymys. Onhan meillä ne arimmat kohtamme. Ei niitä tarvinne ihmeemmin etsiä. Usein on kyllä niin että sanat ovat tarkoitustaankin pahempia, ja on vaikea paikata suusta lähteneitä kataluuksia. Veljet ottavat enemmän tuntoonsa kun minä. enhän ole ollut paikalla suurempien enkä pienempienkään sutinoitten ollessa kyseessä. Se, että sisar sai nuhteita nimensä paperiin laittamisesta kuvastaa miten tulisia tuntoja naapurimme meihin soveltaa. Olisi pitänyt pitää suunsa kiinni ja kätensä irti houkuttelevasta kynästä säästyäkseen pahanmielen tuloilta. Kylän rauha tarvitsisi jokaisen kuka täällä asuu toimenpiteitä yhteisymmärryksen lisälujittamiseksi, ei riidan, joka voi viedä vuosikymmeniä. Meillä on perimmäisesti vastuu aina toisestamme, tuotammeko hänelle iloa vaiko surua. Kullekin meistä sälytetään kannetavaksemme hyviä kuin huonojakin, emmekä aina itse määrää kuinka se tulee tapahtumaan. Nöyrä mieli on tae uudesta ajattelutavasta, ei enemmästä eikä vähemmästä. Näin minä ainakin ajattelen ja toivoisinpa että jokainen, kenelle ajattelisin lahja on suotu. Kiittäkäämme toistamme että on lähellämme, voi tulla aika ettei yksikään silmäpari huomaa hätäämme ja väsymme näin itseemme ja toisiin, saamatta selkeyttä ajatustenkulun sekä toimenpiteittemme tärkeydestä kaiken saamamme jumalaisesta lahjasta. Vaikka olemme hiukkia universumimme valtavissa mittasuhteissa, yhtäkään meistä ei ole luotu turhaan, ei sen takia että joutuisimme itsekeskeisyytemme takaa-ajamaksi, huoliksi lähellemme sijoittuneille kanssamatkaajillemme. Jotta hyvää oloa ja menestystä.
Toivottelee P.P. (19920824)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 237)


238 Korjausnauha lopussa!

Voi itku, minkä teki. Teen niin paljon virheitä, ettei ilman korjauksia selvää saa. Tässä on kuitenkin sellainen paikka edessä, halusipa tai ei.

Miten se nyt tuolla tavalla sattuikaan? Tiesin kyllä että vähissä on. Yritetään vaan unohtaa asia, sillähän siitä päästään.

En tiennyt kyllä sitäkään, että uusi kasetti oli kirjahyllyn laatikossa, mutta oli kumminkin. Korjausnauhatta ei mitenkään pärjää, on se sellainen auttaja hutisormiselle.

Ulkona on kova tuuli ja luntakin ilmassa, miten lie huomenna? Onhan minulla niskahoito Virojoella. Aina silloin sataa, tai on muuten loskaista; sellaiseen on jo toki oppinut 12 vuoden aikana.

Niin mukavaa kuin hoito itse asiassa onkin, sää ei suosi minua, ei toki monet muutkaan. Näin yksin ollenhan sen kopassansa hyvin käsittääkin. Kirjoittelu on samalla harrastusta parempaan kieleen. Näin vanhana ei etevää tule takomallakaan, senhän tiedän.

Kun on nyt vanhemman ikäkautensa monenmoista yritellyt, sitä kyllä tekee ja tuhraa, kunnosta ei siltikään sovi liioin odottaa.

Näin puoliromulle miehelle tämä kuitenkin on melkoinen terveyslähde, tarkoitan mieltä ruokkivan tapansa ansiosta. Jos aina istuisi kädet ristissä ja katselisi jotakin yhtä kohtaa seinässä, saattaisi äkistikin huomata, että järki tyystin seisoo ja mies siinä mukana. On sitä sen verran potkittava itseä persauksiin, ollakseen edes puolivalmis nousemaan omasta makuualustaltaan.

Jokaiselle jotakin! eikö sitä niin sanota. Jukra kun kiusaa tuo, että korjausnauha kulki päähänsä. Kelailin hieman takaisin ja silläkin tuli hiukan avitetuksi asiassa, täytynee yhäkin vielä lisää taa vimpata, saa jonkun vääränlyönnin peitetyksi.

Elämä on täällä syrjäkylällä melkoista juustoa ja kitkaisuutta Tonki miten tarkasti tahansa aivolohkojansa. Sieltä ovat suuret unelmat kaikonneet. Siellä viihtyvät nyt vaan toiveet jonkunlaisesta terveydestä. Siitä pitää osata kiittää. Se on kalleinta vanhalle, kuin nuorellekin. Terveyden jälkeen tulee mielenlaatu.

Ei saisi äksyillä, ei olla vihainen; vaan ihmetellä ja olla rinta riemua tulvillaan, onhan elämä itsessään sen arvoista.

Itsehän ruukkumme olemme särkeneet, pirstaloineet ehyenä odottaneen tulevaisuutemme. Emme toki sitä korjata taida, kaikkea muuta. Kun täällä elämässä kaikki liittyy toiseen, ihmiset, kuin käsitteetkin, yksinäinen vastarannankiiski on sopimaton kala keitokseen, eikö niin?

Mutta eläkeläisessäkin pihisee henki, se sama, joka yritteliäässäkin. Ero on hyödyttävyyksissä ja kestämisen mytologiassa.

Voi mitä sanoja aloinkaan etsiä tuhmuuteni peitteeksi. Paperi on loppusenteillänsä ja asiaa ei miehellä senkään vertaa.

Joten mustaa tulee paperille ja korjailut ovat mitä ovat. (19930215)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 238)


239 Olen tosipettynyt tähän kirjoistushirviöön.

Söi minulta tekstin lupaa kysymättä, ei pyytänyt edes nimeä ohjelmalle?

Kirottua, täytynee aina ensin ottaa paperille ja näin taata asian onnistuminen. Harjoitustahan kaikki tietystikin on, mutta turha työkin hieman kyllästyttää. Ärhäkällä on useita kompastuskiviä elonsa poluilla, etkä niitä siitä minnekään sivummalle heitä.

Hittojako sitä sureekaan kaikkea sivuitse mennyttä. Olisi parempi vihellellä ja syljeksiä pitkin pientareita. Pollea poika voikin jäädä yritystensä jalkoihin, eikä vähääkään keinoa hyödyksensä tavoita. Pelkkä kirjoittaminen vaatisi myös aiheen taaksensa, sen etuuden, mikä askeleita uusiin johdattaisi. Nyt tämä on pelkkää sanojenkeruuta, etsintää yhdenmoisista yrttiaineksista ja jolla varisevuus yleisenä..

Velimies lähti mökille halkokatostaan rakentelemaan. On tuota tehnyt jo melkein valmiiksi asti.

Ihmisrakenne on tällaisella vanhalla kovin repaleinen, ei enää minkäänlaista luokkaa. Sen on nähnyt, sen kokenut ylikinvoimakkaana väsymyksenä ja haittana. Kun on ruoju olo ei ihastuta yhtäkään ystäväntapaista, jättävät kuin mädän tomaatin happanemaan mehussansa. Olenhan minäkin vielä olemassa, etsin sitä punaista lankaani hiki hatussa.

Ja tavoittelen muistini lokeroista sellaista, minkä saisin sovellettua kirjoitusmuotoon, yhdenlaiseen pakettiin, jonka voisi kääriä ja purkaa miten tahtoo. Kun nyt nuotinteko ei enää ole asia eikä mikään, täytyy lähteä toista rataa kuljeskelemaan. Kaikessa löytää vaikeansa, kaikessa on myös kevyen ainekset, saisipa vaan niitä haaviinsa, mikäpä olisi asetellessa ajatuksia toistensa viereen.P.P. (19950911)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 239)


240 Aloin jälleen opetella

Aloin jälleen opetella tämän tekstinkäsittely laitteen toimintaa, koska alkoi puuttua motivaatiota kirjoitteluun.

Nyt laitoin tasareuna ohjelman käyttöön, ja näyttää toimivan jollakin tavalla. Vielä on rutkasti asioita, joita ei hallitse, mutta vähä vähältä päästään eteenpäin. Kaikissa asioissa on kynnyksensä, ne jotka vain ohjekirjan kanssa selkeytyvät. Tänä kesänä kaikenlainen räpeltely harrasteitten parissa on ollut pohjalukemissaan, ja vaikeaa näihin hiiliin on hehkua enää saadakaan, saati ylittää jollakin tavalla entinen osaaminen.

Ikävuodet tuovat oman ongelmansa, senkin tiedän, eikö näytäkin itsekkäältä puhua jälleen ja jälleen omista jutuistansa. Mutta eikö kertaus olekin opettelun äiti, vai kuinkako siitä sanotaankaan? yleinen laiskuus lisääntyy päivä päivältä, ja ellei räväkkyyttä löydy vajotaan yhäkin syvemmälle mitättömyyteen.

Kiinnostaahan minua elämänkulku noin yleisesti, ei tässä vielä hautaan joudeta ja annetaan yhäkin panoksemme tällaisesta etanan hitaasta edistymisestä. Esko-veljellä on ollut hieman terveysongelmia, kait tuon sepelvaltimo puolen tiimoilta, olihan hän sairaalassakin tutkittavana ja tarkkailtavana. Olen aina mielessäni kiittänyt yläkerran isäntää, meidän kunnossa pitämisestä, kuin siitäkin, että vuosi vuodelta olemme pärjänneet, pienistä krempoista huolimatta. Teemu-veli on kyllä järjestellyt paikkoja täällä pihanseudulla, kuin riihen luonakin, mihin joutuisikaan ilman hänen työ panostaan, eipä uskalla edes ajatella. Tämä kesä on ollut monenlainen säillänsä, joskus koleaa ja sateista, sitten taas liiankin kuumaa, myös ukkonenkin jyrähdellyt, särki meiltä antennivahvistimen ja puhelimen, tuollainen 7000 mk lasku siitä noin tuli. Tänään on sateista, kait aika koleaakin, en ole muistanut mittarista tarkastaa.

Reissuja on edessä, tuo pelimannisellainen. Mennään Heinolan seudulle, ja siellä sitten vesilläoloa parin tunnin verran. Haminassa oli tattoo juhlat, eipä tullut käytyä, silloin ensimäisellä kerralla olin, ja korvat eivät kestäneet sitä satamahallin kaikuisaa tilaa. Nythän marssishout teltta-katoksen alla, ja lehdet ylistäneet paikkaa akustisesti erinomaiseksi. Tällä viikolla sitten Kotkan meripäivät, jossa nuoriso ryystää pelkästi kaljaa, ellei vahvempiakin liemiä.

Onhan tuolla toki ihan hyviä ohjelmiakin, ja jossa siistimmät viihtyvät, jopa junnun muistokonsertti telkkaroidaan suorana lähetyksenä. Siitä on aikaa kun siellä itse kävin, ja nytkin fliksa laittoi vapaaliput, mutta ei meikäläisestä moiseen säpinään enää ole. (Miehikkälässä ensi viikolla pelimannipäivät, jonne on kutsuttu meidät siellä alkuaikoina, ja juuri ensimmäisellä kerralla mukana olleet, parin kipaleen soittovaatimuksin tosin. Soittaminen on ongelmaistunut tässä iän lisääntyessä, sen vaan huomaa, kun polkkia yrittää räpeltää, eivät sormet souda enää notkeasti, toki ei erinomaisesti ennenkään. Kiitosmieltä siitä, että sisarukseni ja itsekin ollaan saatu jatkaa tätä maallista matkustelua suuremmitta susitta. Toki kullakin nyt jo kokemusta vähemmistä terveyshaitoista, mutta jokainen siltikin omilla jaloilla kulkevia kuitenkin. Kuomaa oman vanhenemisensa, kun lapset kasvavat ihan silmissä, Eskonkin lapsenlapset. P.P. (19980720)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 240)


241 Nyt kirjoitan jo omalla tietokoneella.

Usea asia on yhä epäselvä, mutta onhan Teemu perehtynyt tällaisiin vehkeisiin jo työssä käydessään (ainakin tietopäätteen muodossa).

Outoa tuntuu olevan moni asia hänellekin, ja verrattaessa omaan koneeseen. Se ei ole ihme, etten hallitse näitä vempaimia, sitä paitsi, ei meikämannen päähän enää mitkään monimuistisuudet asetu.

74 vuoden iästäni huolimatta haluan päästä kirjoittamaan tällaiselle suuremmalle näytölle, ja joka tekstinkäsittely - kirjoituskoneella, 9 rivin näyttönsä takia olisi poissulettu. Nyt ovat teknilliset asiat pääosassa. Eivät mitkään suuret esille tunkevat ajatukset, ei sinnepäinkään.

Joskus tulee sekin aika, etteivät yksinkertaisemmat toiminnat tuota vaikeuksia, vaan homma sujuu, kuten kuuluukin.

Minullahan olisi materiaalia vaikka minkämoisiin seasta kopiointeihin, niin, että yhtä sieltä, toista täältä.

Sisua se silti kysyisi, että jaksaisi kahlata tekstejään yhä aina uudelleen lävitse. Joskushan moista yrittelinkin, mutta tervanjuonniltahan tuntui. Mutta syksyn tullen ja pitkän talvikauden aikana tarvitsee mielelleen jotakin puuhastelua Ja ellei uusia tekstejä ala syntyä Joutuu penkailemaan vanhoja Jotakin tehdäkseen.

Kirjoituspuoli on nykyään minun ainoa etuni, koska nuotinteko lamaantui jo yli kuusi vuotta takaperin. Nuotteja värkkäilin noin 16 vuotta. Siinä ehti ajatella asiat jo etu- ja takaperin.

Moni on varmaan ajatellut: siinä löi ukko ihan turhasti päätänsä seinään. Väitän kuitenkin, että hyvää oloa se pelkästi tuotti, etenkin juuri silloin kun sai valmiiksi ajattelemansa homman.

Ei niitä tavallisen pulliaisen tekeleitä sovikaan vertailla, ammattimiesten vastaaviin. He ovat kouluttautuneet pätevien opettajien johdolla tasoonsa, miten sinne itseopiskellut tavallinen taapertaja olisikaan päässyt.

Lokakuussa tulee minulle 74 täyteen, ja ensivuoden lopulla jo 75. En ikinä nuorempana olisi uskonut, että seitänvitoseen koskaan yltäisin. Mutta eihän se olekaan omassa vallassamme, kuinka kauan saamme säilyttää aiemman minuutemme, voisi käydä joku laaki, eikä enää ajatustoimintaa edes arkisten askareitten suorittamiseksi.

En sure, vaikka seitsemisen tonnia maksoinkin tästä venpeleestä. Kunpa niska vaan kestäisi, hommia näillä kirjaimilla leikkimisiä.

Pelimannitouhukin tässä vielä yhäkin vireillä. Ja jo huomenna aikomus inkrata Virojoen torilla, (lieneekö edes poutakeliä), vaiko sateen lärjyämistä, eikä silloin rutut laula hetkenkään vertaa. Siinähän pahvipalkeet menisivät yhdeksi muusiksi, ja rahallinen vahinko nousisi yli sietokyvyn.

Virolahden pelimannit on rekisteröity yhdistys. Jäseniä parhaillaan ollen 12-14. Saattaa jossakin erikoistilanteessa löytyä enemmänkin, kun Hietalan Aki ja joku muukin lisäävät päälukua.

Näin yksinäisen äijän kuin minun, pitäisi olla tosi tyytyväinen maiseen matkaani. Ovathan sisarukseni, (kolmen päivän ikäiseksi elänyttä pikku sisartani lukuun ottamatta) kaikki vielä melkein siedettävässä kunnossa. Onhan meillä kaikilla jo kulunutta liikuntakoneistoissamme, mutta hullumminkin saattaisi olla, ja tämän tietäen, juomistansa sietäen.

Itselläni on joskus niin hermo olo, tuo tuli taasen esille Kotkan reissulla Ja ohjekirjoja tiiraillessa. Nyt kun vehje on tässä omalla pöydälläni, rauha palannut jälleen kehonkotooni.

Kivaakin on ollut, mutta nykyisin ei tahdo löytyä oikein enää naurun aiheita, vahinko! P.P. (19980814)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 241)


242 Ei kaikki ole mitenkään selvää

Tietokone tarvitsisi osaajan eteensä, ennen kuin hommat sutjakasti hoituisivat. Itse en moista hallitse, en sitten alkuunkaan. Tekstipuoli on hieman hanskassa, muuten retuperällä, luulisin.... Hetkittäin tuntuu kuin osaisin, mutta sitten taas, etten ensinkään?

Opettelu vie aikansa, sehän selvä, kuitenkin niin, että ohjeet ensin ja muu vasta sitten. Äsken yritin cd soitinta levyasemassa käynnistää, mutta päin prinkkalaahan se koko puuha meni. Tuli sellaisia tietoja, että jotakin mennyt poskelleen. Pelästyin, joko tuli asiaa enemmäntietäville, kuitenkin näyttää hoituvan, kun suljin värkin välillä.

Kun syksy ehtii pitemmälle, voi alkaa oikein syventyä toimimaan tällä kunnollisesti.

Teemu tietäisi asioista, ei vaan halua liiemmin neuvoa, auttoi kuitenkin alkupuuhissa, ja toki myöhemminkin, kuitenkin vähän jarrutellen silti.

Ohjevihkot ovat vaikeaselkoisia näin äkkinäiselle räpeltäjälle, vaan eivät mahdottomia silti.

Olen ennenkin huomannut, uutta vehjettä käsiteltäessä, etten malta edes ohjekirjoja liiemmin tutkia, vaan alan sökeltää omin nokkineni ja silloin pasmat aina hukkuvat tällaisen melskauksen takia. Tietokoneessa on niin paljon toimintoja, ettei maallikkoja asiaa tuntematon edes voi sitä käsittää.

Näitä rappusia on noustava varoen, kuin myös tarkkuutta lisäten, omiakseen edes välttävän toimintotaidon.

Hiljaa mennen hyvä tulee, eikö se jo sananlaskuissa sanota? Kirjoitushaluja minulla toki olisi, olisi vaan suhteessa taitojakin. Luulemalla ei tarvittavaa tietoa tule, sen tiedän vanhastaan, joten järki käteen, ennen kuin tukossa vehkeet. Maailma kehittyy valtavaa vauhtia, ajatellaan vaikka mitä sata vuottta sitten. Silloin ihmiset kulkivat jalkapatikassa matkansa.

Ei nykyistä autonrattiin tarttumista syrjäisilläkin maailmankolkilla, mitä nykyisin tapahtuu. Itse olen vanhakantainen siinäkin suhteessa, etten omista edes auton ajokorttia, pelkästi moottoripyörän sellaisen, joka itse asiassa ei nykyajan suuntaankaan.

Tämä teksti on sähelletty tuon epäonnisen cd käsittelyn peräaallossa, joten vain kirjoittelen, enempiä asiasta ajatteluja, minkä toki huomaa jokainen.

Kuitenkin näppäimistöön tutustuminenkin on jo edistystä, eikö vaan? Tarve sanoa, on toki hyvään suuntaan viittaavaa, ei kuitenkaan ilman pohdintoja, ei ilman asian sisäistämistä. Lopetan tämän skriivaamisen, jos sitä niin voisi kutsua, ja tällaisella vehkeellä tehtynäkin. P.P. (19980902)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 242)


243 Mielipiteistä

Nykyaika on tuonut tullessaan monenlaisia ongelma-aiheita lehdistön ja television kautta koteihimme.

Pahimmasta päästä tappoja, murhia, raiskauksia. Kuka voisi olla näille ilmiöille välinpitämätön, ei sitten kukaan. Tuonnottain Kotkassa alaikäiset kaverit tappoivat, itseään nuoremman koululaisen, ilman, että edes olisivat tunteneet tätä. -Siis vihanpurkauksen takia, ja tekijöitten ollessa kaiketi huumeitten ja alkoholin vaikutuksen alaisina. Mihin tämä nuorison vapaa kasvatus oikein johtaneekaan, sen verran mahdottomalta asian kunnialla hoitaminen ainakin näillä näkymin näyttäisi.

Kuria tarvitsevat kaikki. Kuri ei ole koskaan pelkkää kieltämistä, vaan siihen sisältyy myös reilu ohjeitten antaminen ja sallittavuuden saaminen ihmisen omaksi hyväksi, kuin myös yhteiskunnan eduksi. Liika vapaus on siis ollut virhe toteutettuna, miltä se jo alun alkaen vaikuttikin näin maallikon näkövinkkelistä. Emmehän kyllä ohjattuinakaan osaa hoitaa leiviskäämme niin, että se parhaaksemme hoituisi, sen tietää kukin jo omissa raameissansa.

Väkivaltaiset elokuvat, väkivaltavideot, raakuudet ylipäänsä ovat nuorille sitä pahinta vikaanohjausta, mitä olla vaan saattaa. Olisi toisenkinlaista elämää. -Sitä, jossa vanhemmat saisivat äänensä kuuluville, ja ilman vasta-asenteita, sellaisin myönteisin tunnusmerkein, kuin nuoretkin haluaisivat.

-He eivät vaan ole saaneet oikeita ohjeita, eivät löytäneet ja nähneet keinoja, millä mittauttaisivat oikeaan johtavia aatoksiaan. Ei olisi paljon vaadittu yhteiskunnaltakaan, että se katsoisi kasvavan nuorison perään hyvällätavalla tiukemmin ja myös otteensa pitäen. En tietysti ole oikea henkilö tällaisista puhumaan, saati antamaan isällisiä neuvoja, tulee kuitenkin mieleen oma nuoruus, se aika jolloin itse kasvuikäisenä koikkelehdittiin mailla ja mannuilla. Ei silloin pahoinpidelty vanhuksia, ei huudeltu rivouksia ihmisten niskaan, mikä taitaa olla jopa kouluissa opettajien huolena tänäisenä aikana.

Kun videoilta taikka elokuvista opitaan, että aseet tuovat turvallisuuden tunnetta, luullaankin sen olevan ainoa keino itseilmaisun säilyttäjänä. Kaikenlaiset töhryt rakennusten seinissä ja muissakin, kuten kulkuneuvoissa ja yleensäkin paljon liikutuilla paikoilla, antavat tosiruman kuvan siitä nuorisosta, mikä näitä hävyttömyyksiä aikaansaa.

Jokaisessa meissä on tuo pimeä puolensa, puoli, jota ei mielitä esille ottaa, eikä sen avulla maineeseen ratsastaa. Kotona on kiellot esitettävä, saatava nuoret ymmärtämään, ettei ole leikinasia käyttäytyä kuin raakimukset, kuin ei omia aivoja olisikaan, vaan noista tuuteistatuleva saasta ja rivous, sinä pelkistettynä ainoanaan. Maailma on nykyisin myös saasteitten lisäysten myötä joutunut arvioimaan asioitansa aivan uudella tavalla. Teollisuus tehnyt monet asuinalueetkin elinkelvottomiksi, ja veisi valtavan kauan aikaa, ennenkuin korjausta voisi edes ajatellakaan.

Ihminen on se sama vajavainen yksilö, mitä vuosituhanten saatossa ennenkin ollut. Ei siihen löydy ihmelääkettä, ei sitä keinoa, jolla pysyvä edistys tulisi totutuksi ja tarpeelliseksi. Johtajat ovat myös vastuussa kaikesta nyt ja ennen. Sodat ovat ihmisten aikaansaamia. Kaikkinainen kurjuus seuraa ilman muuta sotia ja veritöitä. On sissijärjestöjä, on kaiken maailman suojelujoukkoja, mitkä sekoittavat arki-ihmisen omat rauhallisempiin pyrkivät toimet ja tarpeet.

Miljoonat ja taas miljoonat ovat kuolleet erinäisten aatteitten sekasotkuissa, kuten ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassakin kävi. Uusia kärhämiä on jatkuvasti menossa milloin missäkin.

Ydinasevaarakin on piiloisena uhkana joka puolella maailmaa, sellaisillakin valtioilla, jotka eivät kuulu sopimustenalaisten joukkoon, kuten Intia ja Pakistan. Kun ollaan tässä jo vanhoja ihmisiä, ei meistä pitkästi ole asioitten katselijoiksi, saati sitten jonkun pienenkään paikan korjaajaksi. Kuitenkin saa ilmaista mielipiteensä tällainenkin, ja vaikka ilman vaikutuksia, niin kuitenkin....

Sallivuuttakaan ei pidä unohtaa, onhan se inhimillisyyttä parhaimmillaan, pitäisi vaan rajata huonot pois, ei enempää, ei vähempää. Monet aivot johtoportaissa ajattelevat, missä ratkaisu asioitten oikaisuun olisikaan? Presidentit, Pääministerit, ja muut tärkeät kihot, he miettivät, löytääkseen sen viisastenkiven, millä maailma paremaksi tulisi.

On oikeutettua kysyä, josko edistys tapahtuisi jo lähivuosikymmenten kuluessa. -Huonompaan on yhäkin ajauduttu, sen jatkuessa edelleenkin. Itse olen yksinäinen ihminen, eikä perhettä, mutta keillä sitä, heidän huolensa ei ole aiheeton, ei turhaa vaatimusta löytää rauha normaalin elämän takaamiseksi. Vanhemmiltahan ne huonotkin tavat lapsille ovat siirtyneet, tämä on varmasti myöskin totta.

Peiliinkatsottaessa näemme aina jollakin tapaa syyllisen piirteet, asian ei tarvitse olla suuri, mutta senverran että tukistus aiheellinen. P.P. (19981017)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 243)


244 Microsoftin kirjoitustila

Nyt aion kokeilla tätä Mikrosoftin kirjoitustilaa, onko parempi kun tuon Windowsin? Täytyisi ensin opetella homma kunnolla, sitten vasta alkaa tosissansa asiaa muistiin laittamaan.

Moni ei uskaltaisi näin vanhana aloittaa tietokoneen käsittelyä, mutta minullahan onkin Teemu jelppimässä, jos umpikujaan ajaudun.

Siinä on mies joka taitaa kaikenlaisia hommia ja kätevästi väinkin. Olipa kyse radiolaitteista (teki muuten vahvistimenkin, kun soittohommissa äänenvahvistusta tarvittiin). Itse kun tässä olen monella tapaa vaivaisentuntuinen, veli antaa turvallisuudentunnetta ja voi keskittyä siihen, mikä tällaiselle pienesti raihnaiselle passaa.

Koko sisarusparvi meistä vielä kohtuukunnossa, (ei tietystikään jatkuvan työn suhteen, mutta muuten). Pieni Laila-tyttö ei elänyt kuin kolme päivää, olisi ollut minua kaksi vuotta nuorempi.

Mutta me viisi jäntsiä käpellellään vielä ikäämme näiden joltisestikin, joku tietysti voisi väittää muuta.

Työtä jokainen on joutunut tekemään, ja vaikka laiskuus olisi joskus vaivaillutkin, ei sen annettu toimia tarkoituksenmukaisesti ja omatuntokin paimensi tavallaan parempiin ratkaisuihin.

Ennen työtä oli jokaiselle pikkulapsesta vanhuuteen ja jopa niin, ettei vähäisille sairauksillekaan annettu sijaa. Isän poistuttua joukostamme jäimme Äidin hoivaavaan huoltoon. Häin teki mitä voi siinä tilanteessa (ollen jo tällöin parhaan terveytensä menettänyt).

Tiesin itseni kovinkin avuttomaksi lapseksi, tai pitäisikö sanoa nuorukaiseksi. Hentoinen, pieniluinen olemukseni ei ollut yksi yhteen vaatimusten kanssa, mitä maatalossa olisi silloin tarvittu ja edellytetty.

Sota-aikana sairastin kovan keuhkokatarrin, (tai ainakin lääkäri sanoi sillä tavalla) ja voimat sen jälkeen tipotiessään. Eräänkin kerran kun Korpelan Erkki oli hakapellossa pehmittämässä, määräsi minut kuokkimaan pellonnurkkia, avo-ojien takia, ja sarat olivat kapeita maalajinsa tiiviin savipohjan takia.

No, talvella potemani katarri oli uuvuttanut pojan niin, etten vielä keväällä jaksanut huilaamatta Suurelle vuorelle kävellä, jota toiset kaverit varmaankin ihmettelivät.

Taas siihen hakapelto asiaan. Muistan tosissani yrittäneeni kuokkia peltosaran nurkkia, mutta voimien loppuessa oli pakko nojailla kuokanvarteen, mitä Erkki ei jaksanut hyväksyä. Hän sanoi minulle, ei sinusta poikaparka ole sitten yhtään mihinkään! Sellainen tuomio kävi pahasti hennolle itsetunnolleni, ja uuvuin sitäkin enemmän.

Eihän aikuinen raavas mies voinut tietää, että pojalla oli tosi tukalaa moisessa tilanteessa.

Korpelan Erkistä tulee toinenkin muistuma mieleen, pääsiäispyhien ollessa alkamassa. Me ajateltiin laittaa kiikut riihilatoon, niin kuin muistaakseni usein aiemminkin. Mutta tällä kerralla se ei onnistunut, olihan Erkilläkin ladossa olkensa karjan varalta, (hänen ollessaan meillä evakossa rajan viedessä oman kotinsa, missä asua).

Erkki oli tosissansa suutuksissaan, meidän poikien puuhailusta, ajatteli tietysti, että sytyttävät vielä rakennuksen tuleen. Siinä yhteydessä Erkki sanoi minulle. Kuule poika! tuolla menolla et saa edes akkaa itsellesi! Miten oikeassa hän olikaan. En saanut vaimoa, enkä muutakaan isompaa hupia toisesta sukupuolesta ja yksin sitä on taival raahauduttu tähän päivään asti.

Sisaruksiani kiitän elämäni jotensestakin eteenpäimenosta. Jos olisin ollut yksin, ennen pitkää sormi suussa, että mitenkähän tuossa ja tuossa tilanteessa meneteltävä.

Idiootti en siltikään luultavasti ollut, mutta arka ja pelokas enempiä ohjeita saamaton. P.P. (19981018)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 244)


245 Eikö selitys mene perille?

Olen huomannut itsestäni ja toisetkin ovat tuon huomanneet, etten aina käsitä puheen sisältöä täysin. Johtuneeko iästä, vai kuulossa tapahtuneista muutoksista, tätä on pakko pohtia ainakin joskus? Minua on jouduttu informoimaan tällaisesta, enkä voi sille kuitenkaan suuremmin mitään? Tarkemmin ajateltuna olen kait aina ollut hieman haja-ajatteinen, mitä on syytä pohtia itse tykönänsä ihan asiallisesti.

Kun aikanaan jäin pelkästi kotini ympyröihin, enkä enää käynyt kylässä, olisiko sillä jotain yhteyttä kyseisen haitan määrittämiseksi? Luulen kyllä tuon kuulemis-tapahtuman vaikuttavan asiaan jotenkin, vaikka kuulenkin kohtalaisesti, niin meluisassa ympäristössä ainakin menetän keskustelukontrollin harmia tuottavasti.

Toki voi olla sellainenkin syy, etten osaa kuunnella ja tämän takia en käsitä sitä, mitä paikalla puhutaan. Omatuntoni ei ole muutenkaan puhdas ja jos tulee vielä ristiriitaisuutta todellisen ja oletetun välillä, hunninkohan siinä häämöttää. Saattaa ollakin niin, ettei minua ole riittävästi informoitu yleensäkään, johtuneeko liiasta hienotunteisuudesta, taikka sitten mistä?

Nyt tuo asia tuli Hyypiän Väinön sairaudesta ja sen vakavuuden olettamuksista. Hyypiän Hilkka kertoi eilen vellikellon pihalla Väinön tilanteesta ja käsitin sen ihan väärin, siitä oli tuossa illalla Teemun kanssa juttua. Teemun mukaan Hilkka sanoi Väinön pystyvän liikuttamaan hieman oikeata jalkaansa, kuin myös puhumaan, toki vielä epäselvästi, mutta yrittävän kumminkin. (Väinöllä on oikeanpuolinen halvaus)

Minä käsitin jutun, että Väinön hieman liikkuminen olisi sitä, että pääsee jo pienesti jaloilleen, jota toki ei suinkaan vielä mitenkään tapahtunut.

Nolottaahan se, ettei osaa kuunnella huolellisesti, ei jaksa odottaa, mitä toisella olisi todella sanottavaa. Ei tämä ole vain yksi tapaus ja kun niitä rupeaa muistelemaan, pelästyy todella omaa jemptiytensä puutetta! Ilmeisesti olen ollut niin itsekeskeinen, ettei tarkkaavaisuus riitä oman arjen ulkopuolelle ja sen tähden käsittää, miten käsittää. Ainoa keino olisi ruveta kuuntelemaan ja senkin jälkeen yhäkin odottaa, josko asia olisi juuri niin kuin olettaa.

Kaikenlaista on sattunut pitkien vuosikymmenien aikana. Olen joskus ollut niin metsässä kuin olla ja saattaa ja tämäkin johtunut käsitykseni putkimaisuudesta, kuin kuuntelemattomuudestakin. Yritän kontrolloida kulkemisiani, yritän olla tuottamatta harmia kenellekään, se vaan ei aina onnistuja ponnistuksistani huolimatta?

Luulenkin, että erakoitumiseni johtuu jonkinlaisesta tunnepuolen häiriöstä, mikä laittanut kaikki mittarit hieman virhelukemille.

Se ei saa olla mikään puolustus. Ei asia, johon voisi mokan tullessa vedota, ei niin suurta virhettä ole kuitenkaan tapahtunut, jota ei voisi jollakin tavalla itselleen selittää. Ja kun tietää miten väärin saattaa mennä, onkin jo enemmän jyvällä juuri siitä, että elämä tuo aina ja yhä uusia kommelluksia kestettäväksi, mutta pelkääminen kuitenkin pahinta ja senkanssa pilautuvat nekin haaveet, millä kuntoaan voisi jotenkin hoidella. Yrittäkää ymmärtää, että minäkin pyrin ymmärtämään! P.P. (19981021)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 245)


246 Turha luulla että osaa

On tosiaankin turha luulla että osaa kirjoittaa ja vaikka sanoja peräkkäin latelisikin. Ja sitä voi tehdä ajatuksetta, pelkästi tyhjiä oletuksia kertaillen. Ammattilaiset ovat ammattilaisia tuossakin hommassa, eikä pidä kuvitella jokaisen taitavan sen enempää, mitä synnyinavuinaan saanut. Ensiksi kirjoittamisen taito edellyttäisi rikasta kokemusmaailmaa ja eihän sitä etenkään yksinäisellä eristäytyneellä ihmiselle mistään siunaantunut.

Vasta kerronta avaisi sen taikalyhdyn, millä järkevyys siilautuisi tunneyhteyksien vuorosanoin ja ilmeikkäin oivalluksin. Toki silti saa yrittää ja ihan kuka hyvänsä.

Näin teen minäkin ja jo vuosia tahtonut ajatuksiani julki tuoda, mutta vaan mappiani varten, sen suomin edellytyksin. Uskoisin, että oppinut jotenkin olisin, kunhan taitava olisi neuvomassa? Mutta miksi haaveilla turhasti onnistumisesta, eiväthän tuhannet muutkaan ole saaneet tuotteitaan helposti esille ja niinkuin sanoin, en edes tahdo tekeleitäni jonkun arvosteltavaksi ja toisekseen onhan minun tekstejäni käytetty jo aiemmin näytillä ja siitä saatu määrätynlainen yhteenveto.

Parastanihan minäkin koetin. Ihan sillä niinsanotulla sydänverellä kaikkeni yritin, mutta eihän tulos ollut häävi, ei sellainen, jota olisi itselleen halunnut.

Mitä sitten tekstiä esille huikinkin, olkoon se vaan sitä tekemisen iloa, ilman kunnianhakua, ilman jotakin ylevää ja riittäköön näin jopa paperille asti. Ja tulostaahan minun pitää! En voi jättää vaan koneen muistiin, koska se tuntuu liian tyhjältä ja tarkoituksettomalta. Kun aikoinani tein säveljuttuja, siinäkin se senhetkinen tunnelma tärkein, kuin myös laulun sanoissa, vaikkeivät mitään laatua olleetkaan.

Koska vuodet painavat ja ukko se sen kuin vanhenee, olisi liian raskasta pelkästi istua kiikkustuolissa, tai minun kohdallani, maaten petilläni kattoon tuijottaen.

Se ei käy! Sitä ei jaksaisi! Näin voi kuvitella osaavansa jotakin ja vaikka se jo hetkenperästä tyhjältä näyttääkin.

Meitä pöytälaatikkoon kirjoittajia on Suomessa sellaiset määrät, ettei monikaan sitä arvaisi. Eiväthän kaikki ole onnistuneita tehtävissään, eivät heitä, jotka nostetaan korokkeelle palvottaviksi. Toki lahjakkuuksiakin löytyy ja senhän näkee lehdistä kirja-arvosteluja lukiessaan. Ja jo aiemmin manalle menneet huipputekijät löytäneet paikkansa kirjahyllyissä kautta maan, kuin koko maailmankin.

Mikä Waltari, Väinö Linna, Sillanpää ja sadat toiset. Kirjailija on silloin vasta kirjailija, kun saa lukijakunnan teostensa taakse ja sen jälkeen tarvitsee enää tehdä yhäkin uusia teoksia lukijakunnan tyytyväisyydeksi.

Hiittäkö meikäläisellä olisi edes sanomista, kunhan kuvitteluja hieman värittää, ei muuta. Sen verran kansakoulusta oli hyötyä, että oppi lukemaan ja kirjoittamaan, ainakin auttavasti. Muunlainen oppiminen sitten jäikin laiskuuden tähden, tai sanoisiko toisen vaihtoehdon, tyhmyyden. Miten vaan asiat ovatkin, ne ovat kuitenkin kohtuulliset ikään ja vuosikymmeniin suhteutettuna. Tarkoituksiahan olemme täällä etsimässä, hyötyäksemme niistä. Miksi mitätöisikään ajankäyttönsä? P.P. (19981021)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 246)


247 Syksyllä 1944 oli suursaaren kahina

HUOM: Venäläiset koneet pommittivat ja ampuivat satamassa olevia Saksalaisia. Tämä selvennyksenä siihen asiattomaan pelkotilaan. Kun aika oli toinen...

Syksyllä 1944 oli Suursaaren kahina. Se koitos jossa Saksalaiset yrittivät vallata saaren, vaikka heidän olisi tullut olla jo poissa Suomen alueelta. Se päähänpisto maksoi monen nuoren miehen hengen, ja ihan tarpeettomasti kaiken lisäksi.

Olin tuolla raskaan kranaatinheittimen apusuuntaajana. Puuha lähti käyntiin niin, että olimme illalla kasinolla katsomassa elokuvaa, kun kesken kaiken tuli taisteluhälyytys, ja me poijat lähdimme heittimille, kuten useana iltana aiemminkin, (muka vaan harjoittelemaan varuillaoloa).

Tuosta illasta tuli kuitenkin ikimuistoinen, vaikka meillä oli kohtuullisen suojainen paikka, avomaastossa tosin. Jos Saksalaisilla olisi ollut ilmavoimia tukenaan, tiedä miten olisi käynyt. Yksi, tai oliko niitä pari konetta, mitkä lensivät ylitsemme, pudottaen luultavasti yhden pommin, joka sitten surmasi Pihlajalaisen Heikki Haajan, joka oli alokkaana samassa koulutuspatterissa kuin minä.

Rähinä alkoi puolelta öin, kestäen seuraavan päivän iltaan. Yö oli räiskettä ja ryminää, ettei paremmalta väliä. Alkuhetkillä taisivat monen housut tutista, vaan toiminta poisti ylimääräisen pelon, eikä sen jälkeen enää haitannut suuremmin. Iltapäivällä kyllä taas pelkokin tuli tutuksi, Venäläisten maataistelukoneiden muodossa.

Loikoiltiin yö valvoneina mäen rinteessä, ja aivan yhtäkkiä iso määrä lentokoneita tuli hyvin matalalla kohti, tykit tulta sylkien, eikä meillä ollut aikaa katsella maatunnuksia niitten siivissä. Tuntui kuin loppu olisi ollut käsillä, mutta aiheetontahan se oli. Ehkäpä olivat siinä parikymmentä metriä korkealla, ja tykkien jyskiessä maa tärähteli hiivatisti. Olin tyhjien ammuslaatikoitten vieressä, toisen kaverin hypätessä niskaani, poika tärisi ampumisen tahdissa ja varmasti myös pelkäsi, kuten minäkin. Silloin yöllä kaikki oli yhtä mylläkkää, räiskeineen, jysäyksineen, mutta seuraavan päivän rauhallisessa vaiheessa vetelin sikeitä nurmikolla, heräten Saksalaiskoneitten surinaan.

Raotin silmiäni, ja juuri kun sain kohteen sihtiini, siitä irtosi pommi, ja minä säntäämään poteroani kohti, koin kuitenkin etten sinne ehdi ja paiskasin itseni äiti maahan ilman hetkenkään hukkaamista. Etäälle meni, mutta tuossa Pihlajan poika menetti henkensä, kait sirpaleitten räjäyttäessä käsikranaatin, joka oli siinä aseman reunalla lähitaistelua varten. Kaksi meidän alokaspatterin poikaa kahinassa kaatui. Toinen Savolaisen Aulis Eerikkälästä, en tiedä oliko menetettyjen joukossa muita virolahtisia, kuitenkin suomalaisiakin sammui jonkinverran. Saksalaiset kärsivät suuria tappioita, mutta jos apuvoimat, joita oli tulossa, olisivat ehtineet apuun, meille olisi käynyt varmasti myös köpelösti, he eivät vaan ehtineet saada apua ajoissa, joten antautuminen seurasi päivän ehtiessä illansuuhun. (19981023)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 247)


248 Olen tutkinut tätä vehjettä

Olen tutkinut tätä vehjettä, ehkäpä noin viikon verran. Mitä siitä jäänyt hyödyksi oletusten varaisesti?

Ainakin se, ettei asia ihan ylivoimainen ole. Ei sellainen, jota maalaisjärki ei käsittäisi. Ensisijaisestihan ajattelen tätä tekstinkäsittelyvehkeenä, siinä sivussa tietysti jotakin muutakin tutkittavaa.

Sanotaan ettei yrittänyttä laiteta, ja sitähän tässä olen toteuttamassa, jopa mielin omaa vehjettä itselleni jo Kotkasta tilaillutkin, noin alustavasti ainakin.

Teemulle ei satu huominen (koska retkellä pari päivää), pitänee ilmoittaa, etten voi noutaa kun vasta Teemun tultua retkeltään kotiin. Eskoa en viitsi vaivata moisen asian takia, onhan hänellä ollut sairauttakin tässä lähiaikoina.

Teksti jota aion saada aikaiseksi, ei ole kummoista, ihan vaan tätä samaa, jota vuosikaudet vääntänyt, enkä edes tarvitsisi uutta konetta aikaansaadakseni jonkinlaista tulosta.

Mutta niinkin on, ettei kiinnostusta auta vähentää sillä, että nuukailee markkojaan, se ei pidemmänpäälle ole hyödyksi. Ja niinkin, että uudesta koneesta jää vielä jälkeenikin, kuka käyttäneekään, siitä ihan turhaa huolehtia.

En tiedä miten tämä teksti asettuu tulostettaessa paperille, en sitäkään, jos yli reunojen tuppaa. Asia, josta kirjoittaisi, ei tällä hetkellä vielä edes tiedossa. Uusi päivä tuo uusia kiikohteita tullessansa. Siihen pitää luottaa kuin päivään nousevaan.

Soittopuolta ei enää saa useinkaan syttymään roihuunsa, mutta kituvasti sekin ehkäpä toimiskelee, ellei uusia harminaiheita ilmaannu.

Kun tietää, ettei ole ollut ennenkään mikään työhirmu, saa antaa itselleen leppoista meininkiä, hosumisen sijasta. Ilman muuta on niin, että laiskottelu tuottaa huonon omantunnon, siitä ei pääse, ei vaikka minkä tekisi.

Ne omat paheet, joita luultavasti meillä jokaisella on, eivät ole kaikkien tiedossa, silti itse arvaamme tilamme, ainakin jollakin tavalla.

Tietysti jotkut ajattelevat: mitä hulluja tuollainen vanha ukko tekee uudella tietokoneella?

Mutta vanhallahan keinot yhäkin ja aina vähenevät, nuoret jaksavat paiskella omalla innollansa vaikka öitä avuksi ottaen.

Kukin kuulkoon omantuntonsa ääntä, vaikkei sitten oikeisiin yltäisikään. Sanon suoraan tietäväni vähyyteni, ne esteet jotka seuraavat kaikenlaista touhuntapaista.

Usein lienee niin, että paljon harrastavalta jäävät huipputyösuoritukset niukemmiksi, mitä pelkästi toimeentuloa tuijottavalla. Emme ole samanlaisia edes geeneiltämme, emme kooltamme, emme ulkomuodoltammekaan.

Sen tietäen, siitä ponnistaen tulevat tulokset, jos ovat tullaksensa. Miksi tällaista itsetilitystä . Eikö se vaikuta omahyväisyydeltä, asialta, jota pitäisi yrittää välttää?

Niin tietysti pitäisikin, mutta iso mutta vastuksina meillä turhemmilla taapertajilla niskassamme painamassa hartioita kumarampaan (ainakin minunlaisellani vähäisellä).

Tietoa pitäisi hankkia, etsiä etsimällä ja juuri oman etunsa nimissä kuin yhteistenkin saavuttamisiksi. Kyllähän toiset näkevät puutteemme, emmekä pysty niitä täysin peittelemään, juttu ihan taatusti niin.

Elämä annettu jokaiselle lahjana parantaa tapojansa, kaikkine puutteinensa päivinensä, olkoonkin että toiveemme ja arki eivät lyö aina kättä toisillensa, kaikkea muuta.

Niin kuin lukija huomaa, ajatusta ei tällä kertaa löydy edes nimeksi, mutta opettelumielessä tällainenkin kelvatkoon. Yritin tehdä nuottejakin sillä innostuksenvimmalla, mikä aiheutti laadun alenemista ihan pakosti, silti ei loppua ajateltu, vaan painettiin pyhän arjen kanssa kuutisentoista vuotta, pyhiä huomioimatta.

Se kävi useinkin täydestä työstä, ehkäpä rasituksestakin näin heikolla fysiikalla, kuin minun, mutta antoi tosi tyytyväisen mielen palkkioksi, tarvinneeko sitä sen enempää edes odotella.

Tänä kesänä on noita soittotehtäviä piisannut ihan liiankin tuppautuvasti, ainakin tällaiselle niskastaan ja ristiselästään vioittuneelle yksilölle, kuten minä olen.

Heinolan reissu oli kiva, ja samaa kaikki aikaisempinakin vuosina tehdyt reissut.

Kyllä siitä sellainenkin hyöty on, että hanuri nousee useammin polvelle, kuin muuten. Soitonlaatu pelimanneilla vaatimatonta, sillä sitähän se oppimattomalle aina on. Jotkut mieltävät olevansa enemmän toisia perillä, mikä sitten kuuluu puheista, kuin asenteista yleensäkin. Ollaan ja jaksetaan, kyllä se maalilinja joskus ylittyy. P.P. (19981023)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 248)


249 Konstaileeko kone?

Jotakin häikkää tuntuu tulleen tietokoneeseen? Aiemmin sai laittaa kursorin mihin väliin tahansa ja tilaa tuli kummasti. Ainakin eilen illalla, jos tuota tehdä koetin niin seuraava kirjain tuli syödyksi? Tein jonkun virheliikkeen ja tuosta entinen olikin jo entistä. Luulen muutoksen selviävän ennen pitkää ja mikäli se johtui jostakin virheestä toiminnassa. Hipaisin näppäimiä vahingossa ja tuoko sen aiheutti? Toinen seikka oli, että laitoin rivivälijutun toiseen asentoon, mieliäkseni katsoa sen vaikutusta. Joka tapauksessa ei niin helppoa kun eilistä aiemmin. Kaikessa näyttää pelaavan se sääntö, että älä koske, jos mielit onnistuvasi, tai sitten on tutustuttava uudelleen ohjeisiin ja sen selityksiin.

Kompuutteri on sen tuhannen seikan yhteensulautuma, että virhe yhtäällä koituu myös toisaalla, niin kummalliselta kun se tuntuukin? Olen sitäkin ajatellut, että internettiin rupeaisi. Voisi kyllä käydä niin, etten perille jutuista pääsisi ja ainoa toimi saada maksaa kuukausilasku ja joka pakko hoitaa, näinhän tuon kännykänkin kanssa on käynyt. Missä sitä kotonaolija tarvitsisikaan? Hullua soittaa kännykällä kun lankapuhelin se halvempi vaihtoehto. Yksi turhaksi kokemani on moottoripyörän liikenteessä pitäminen. Menneenä kesänäkin ajoin luultavasti noin kolmesataa kilometriä ja siitä saanee pulittaa lähes tonnin verran markkoja, lisäksi puolikasko, joka täytyisi ainakin irtisanoa.

Siis monenlaista markan menekkiä tällaisista harrasteista seuraa ja jotka ovat toki jollakin tavalla hyödyllisiä, kun sillä mielellä ajatelee. Koska liikkuminen on rajallistunut noitten kipuisuuksien takia, on oltava mielelle touhua ja yhden jos toisenkin lajin tiimoilla. Pelkkä hanurin raappaaminen ei tyhjäntunnetta miksikään saisi, mutta kun on monenlaista vempainta, riittää niistä useampaankin haasteelliseen. Tietokone on kyllä meikäukolle liiankin kimurantti vehje.

Tekstihomman takia tähän ryhdyin, ensin kokeiltuani Teemun koneella ja siitähän se kuume sitten alkoi kertymään. Olenkin sellainen otus, etten jaksa odottelua sietää ja ellei suurta estettä tule annan markkojen valua myyjien pankkitileille ja vaikka perästä päin hiukan joskus apelehdinkin, se jää kyllä muun toiminnan varjoon.

Jos saisi pienen kurssimuotoisen opin tietokoneen käsittelyssä ja noita lajejahan ei monia edes tarvitsisi, alkaisi nähdä mahdollisuutensa luonnollisen oloisina, mitä ei tällä erää toki vielä aina.

Internet avaisi siis mahdollisuudet päästä tutkimaan laajoja alueita, siellä voisi surffailla kotisivuilla, löytää tuhansittain eri asiaperäisiä, yksi mutta siinä vaan seisoo, en taida uskaltaa panna itseäni likoon moiseen? Jos ei oma äly riitäkään asioitten selvittelyyn ja Teemukaan ei taida tahtoa jelpata, näin hänen asenteistaan vähän päättelen. Ensin pitäisi oppia asiat ja sen jälkeen hyöty olisikin jo siinä. Lapset, jotka ovat saaneet opin koulussa, lienevät perinjuurin selvillä mikrojen toiminnasta, ainakin olen lehdistä sellaista lukenut.

Itselläni on ollut sellainen nuppi lapsesta alkaen, ettei siihen uponneet aikanansa edes läksyt.

Olisi ollutkin ihme, sillä läksykirjat olivat aina edellispäivästä repussa koskemattomina ja aamulla eväät sinne lisäksi, alkaakseen Kirpunkorven lävitse taivaltamisen. Väsyin jo tuosta kolmen kilometrin matkasta niin, etten enää opettajan ohjaavia sanoja muistanutkaan kuunnella.

Vaikka myöhemmin aloin soitella ja tehdä jopa omia nuotteja, ei se merkinnyt kummempaa kehitystä ihmisenä. Löysin vaan olonaidasta sellaisen rakosen joka minulle passasi, ei sen enempää. Huvittavaa muuten, että näinkin olen jotenkin päivistäni selvinnyt. Ylhäältä varmaan rujoa veikkosta avustettu. Ja sinnepä kiitokseni kaikesta ohjaankin, toki hiljaisesti, melua siitä pitämättä.

Tavoiltani olen heikko, sen myönnän silmää räpäyttämättä. Siis konstaileeko kone, niin henkisissä kuin maallisissakin, tuosta yritän ottaa yhäkin selvää? Työt ovat nyt tällaisia ja jos jollekin yrittää näitä työksi selittää, saa varmaan röhönaurut pilkkaisuuden kera niskaansa. Mutta onhan tällainenkin jonkunlaista työtä. Ei tietysti ulospäin merkityksekästä. P.P. (19981104)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 249)


250 Huonohan olen oivaltamaan

Yritin laittaa videota nolla kanavalle, mutten siinä onnistunut. Kun Teemu tuli katsomaan, ei tarvinnut kuin hetken ja homma hanskassa? Yritin samaa, mutta ei mennyt nollakanavalle, ei sitten millään? Pidinkö painiketta liianvähän aikaa alhaalla, vai mikä kumma siinä olikaan esteenä? Kun minulle on tullut tietokoneen kanssa ongelmia, Teemu on ratkaissut ne hetkessä. Minulta puuttuu jokin sellainen perustaitoja kait hätäisyys monestikin vaikuttimena. Käyttöohjeet eivät paljoa tällaiselle maallikolle sano. Ammatti ihmiset laativat niitä kuin laisilleen. Näin kaikkea alhaalta katsoen oivaltaa hyvin sen, mistä tuo tekninen sanasto itse asiassa koostuu.

Sen ymmärtää vähäiselläkin järjellä, että jutut voisi selittää johdonmukaisemmin, mutta mihinkäs oppineet kiemuraisistaan pääsisivätkään, hehän käyneet vuositolkulla kouluja, sekaisen tavan hallitakseen. Ja toisekseen, monet käyttöohjeet voisi rakennella niin, ettei korkeampaa sivistystä selvitäkseen tarvitsisi. Ajatellaanpa vain tuotakin kännykkää. Tavallinen tallaaja tarvitsee vain ne perustaidot, eikä siitä tippaakaan yli. Mutta mitä tekevätkään operaattorit, he keksivät, että tietolaitteissa pitää olla sen tuhannet toiminnot, kaikenmaailman tekstiviestejä, sun muita aivan arkikäytännölle turhia toimenpiteitä.

Sitten tuo videonauhuri. Niitä ohjeita kun lukee, ei tiedä enää senkään vertaa mitä alkaessaan ja ainakin minä sotken kaikki järjestelmät niin perusteellisesti, ettei siinä toinenkaan aivan hetkessä järjestystä asioille löydä. Mutta kelpo yksinkertaisilla ohjeilla mentäisiin ja selvittäisiin hienosti. Suusanallinen neuvonta kaikkein parasta, sillä siinä ehtii omalla järjellään erotella jyvät akanoista, niin sanoakseni.

Tämä tietokone vaatisi erikoisesti pienen kurssinmuotoisen toiminnon. Löytyisi vain hän, joka peräsintä pitelisi ja virheen jälkeen kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen hermostumatta jaksaisi asiaa selittää.

Toinen juttu kyllä se, ettei omia nimellä tallennettuja pikkujuttuja viitsisi kenenkään silmien alle tuoda. Ja onkohan mikään niin ehdottoman tärkeää ja tarpeellista, ettei voisi jättää mielestään sitä sivuun. Teemu esimerkiksi jaksaa olla ongelmien kanssa vaikka viikkokausia, eikä totaalisesti hermostu koskaan niihin. Taasen itse en siedä vähääkään vehkeitten oikuttelua ja poltan päreeni, vaikkei se auta tippaakaan - päivastoin, toimin senjäkeen yhäkin surkeammin, minkä myös myönnän ja sitä kenenkään edes kysymättä.

Tämä tekstiohjelma jota olen käyttänyt, on tosi hyvä. Mutta perillä en kaikesta tässäkään ole. Keräytyy noita poisjoutavia juttuja ja mitkä hidastavat koneen työskentelyä. Joten hyvistä neuvoista en kieltäytyisi, mutta Teemu ei hevin jelppaa, ellei minulla ylikäymätöntä estettä, ja sen hän poistaa, eikä sitten enää muuta. Oli toki rohkeaa ruveta tietokoneen ääressä istujaksi, mutta hyötynsä siitä takuulla siitäkin on, sen kyllä monella tavalla havainnut. Kasvattavatko vastukset ukkoa ihmisenä, sitä tällä kaikella koneen ääressä istunnalla yritän selvitellä. P.P. (19981111)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 250)


251 No voi sun!

Olin tallettavinani kirjoittamaani levykkeille, mutta nyt huomaan, ettei siellä kaikkea läheskään ole? Otin työpöydältä oma tietokone kuvakkeella luettelon esiin, muttei se kait vienytkään yrityksiäni perille. Harmin paikka! Onhan minulla kyllä tallessa tulostettuina kaikki mitä olen kirjoitellut, ei sen puoleen huolta. Nyt vaan pitää muuttaa suunnitelmia ja lähtien siitä, että levykkeeltäkin saa aina tarvittaessa nähtäville asioita.

Ei tähän hommaan vanhasta oikein ole, sen huomaa kaikesta pikku yrittelystä. Ei kyllä kaikkea tietoa voi umpilevylläkään pelkästi pitää, sillä täyttyy hän se ihan varmasti joskus. Toki tietokone kirjoituskoneesta aina käy ja saahan kopioida myös erikseen kopiokoneella jos sitä mielii. Luulin kyllä että homma toimisi, kuten sen ajattelin, eipä vaan sillä tavalla. Kaikessa väijyy osaamattomuus. Kaikesta ei pääse selville ilman ulkopuolisen ohjausta ja sellaisen henkilön, kuka todella tietää tämmöisen nikseistä perin juurin.

Tosiaankaan, mitään ei ole menetelty, pelkästi hukattu omaa osaamattomuuden tunnetta, jos sitäkään? Rakennuksella tulee olla vankka perusta. Ei muuten voi kohottaa taitoa ylempiä ajatellen. On kyllä sillä tavalla, että tekijäksi kehitytään nuorena ja silloinkin suuren innon kanssa.

Minullahan tämä on pelkkää tyhjäntäytettä, eikä sen enempää. Toki ärsyttää epäonnistuminen, se ei hivele mieltä, kun saa epäkelvot silmilleen. Riitaiseksikin tällöin rupean, enkä hillitse
itseäni, kuten en muutenkaan.

Elämän olosuhteeni ovat sen verran kireäntuntuisia, ettei aina löydä oikeita sanoja suuhunsa, kuten juuri äskenkin, kun Anja tuli meille ja Teemun kanssa alkoivat tuvassa haastaa.

Laittoivat tampurin oven kiinni, etten muka häiriintyisi. Mutta tästähän ei saakaan tulla estettä meidän sisarusten välille, se minunkin pitää nuijia kovaan kaaliini. Kun omaa vähyyttään täällä orpona kuljeskelee, saa kyllä tottua toiseenkin kompaan ja yhä aina arvaamattomasti.

Tietokone pesee minut kyllä tullen mennen. En siltä niskavoimia taita. En ylety olemaan osaaja silloin, kun kaikki menee päin peetä, kuten tänäänkin huomasin.

Neljälle levykkeelle olen muka siirtänyt näitä kirjoitelmiani, mutta vain jokunen tulee kutsuttuna esiin ? Siinä puolentoistasataa liuskaa. Mapistani tosiaankin jokainen tieto kyllä löytyy, mutta tarvittaisiinko siinä tietokoneen apuja.
Teemu on aherrellut polttopuitten kokoamisessa.

Minä pelkästi laiskotellut, lämmitellen uuneja sun muuta, tai ei oikeastaan muuta? Pelkissä tyhjissä räpellellyt melkein aamuista iltoihin. Teemu on myös laittanut ruokaa, tänäänkin oli sianlihaa ja kasviksia kypsenneltyinä - erinomaista syötävää muuten.

Minua vaivaa aikamoinen saamattomuuden tunne, enkä siitä kait enää irti koskaan pääsekään.

Mutta onni, että toiset hoitavat hyvin postinsa, että me mitättömätkin pysymme jaloillamme. Hanurinsoitto on melkein jäänyt kokonaan sivuun, eikä siitä taida enää ollakaan viihdyksi, näin tuosta ainakin tänään ajattelen. Viimeviikon maanantaina kaaduin Virojoella selälleni ja iskin kalloni ankaralla voimalla jäiseen kamaraan. Olisi voinut käydä vaikka kuinka köpelösti, mutta suojelus toimi, niinkuin monesi i ennenkin. Hyvät voimat estävät pahimman julkitulon, näinhän se on. Olen huomannut, ettei näin vanhana saa olla edes haasteita huomisissa. Kaiken tulisi ujua rauhallisen viileästi ja uritettuja raiteita pitkin kaiken lisäksi.

Sekin tulisi nähdä, ettei tekisi toisille oloa hankalaksi millään tavalla. En kyllä tuohon ole pystynyt, sen kyllä myönnän, niinkuin ennenkin monasti olen jo useassa eri yhteydessä maininnut. Ihmisen elämä on niin lyhyt ja siihen pitäisi sisällyttää kokemuksia, hyväntuntoja, suuria tunteita ja myös nöyrää altista anteeksi pyytävää mieltä. Koen olevani ihmisenä täysi raakile ja jolta keinot olleet enimmäkseen kadoksissa. Mitään valitusvirttä en kuitenkaan alkane vetelemään, sen verran järjenvähää kuitenkin jäljellä. Pidin kovasti Äidistäni aikoinaan ja nyt pidän sisaruksistani aivan samalla tavalla, mutta en osaa sitä oikealla tavalla toki näyttää? P.P. (19981116)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 251)


252 Mielipide eroista

On selvää että jokaisella meillä on oma kantamme asioihin. Se on luonnollista ja ilman muuta myös suositeltavaa kaikessa. Kuitenkin joustavuuttakin tarvitaan erimielisyyksien vähentäjänä, kuin tasapainon säilymiseksikin. Näkemykset perustuvat omiin kokemuksiin ja ajateltuihin malleihin elämästä

Ilmaisemalla mielipiteensä on jo tehnyt ratkaisunsa, eikä sitä pidä edes koskaan häpeillä. Miten toiset siihen suhtautuvatkaan, olkoon heidän tapansa kertoa asioista. Ja kun joskus vääjäämättä sattuu sellaista, mikä ei sopua enennä, tietää laajemmista yhteyksistä jo valmiiksi.

Pinttymiä meillä tietysti niitäkin on ja, ellei olisi, tuskin edes omaa käsitystäkään. Esimerkiksi politiikka vaatii toisten käsitteitten huomioonottoa, mikäli ajattelee menestyvänsä tuolla ohdakkeisella saralla. Yleisen mielipiteen tullessa valta-asemaan, nuo omat vivahteet saavatkin painotuksia nekin.

Urahtamalla vihaisesti kaikkeen erilailla sanottuun, antaa itsestään taipumattoman ja kireän kuvan. Eihän kukaan sellaista haluaisi, ei näyttää sielunsa kapeutta. Mutta miten jäykkiä kuitenkin olemme, se selviää ulkoisesta hyväksynnästä. Jos hiljaisuus vallitsee järkkymättömänä, tietänemme, ettemme ole niitä suosituimpia ihmisiä, ja yleiset tapetille nostaen.

Ja ellemme saa tarpeeksi huomiota sanan muodossa, alammekin kirjoitella päätelmiämme paperille. Siinä ei kukaan tule sanomaan: teet täysin väärin! Ei rupea neuvomaan ohjaavasti mistään. On sekin selvää, että taipumattomuuttakin tarvitaan. Pitää olla kanttia uskaltaa ilmaista sekin, että olen vaan nyt tällaista mieltä, ja sillä siisti!

Perheettömällä on varaa tuollaiseen ja mikä ei toinen huomioonottaen edes kävisi päinsä. Mutta viihdytään myös muitten sanomisien kanssa ja suhteen. Ja olisi ihan hullua luulla asioista niin, että vaan itse oikeassa. Ei pidä uhmata ketään ja mitään, ellei sille hyviä perusteluja. Tutkimalla tietolähteitään, saaneekin jo paremman käsityksen Yhteisyydestä.

Saatetaan ihmetellä, mitä tuo ukko oikein hourii, selittäessään kaikkea tätä? No! Harjoittelen pelkästi sormituksia, näin kirjoitellessani, eikä ole sen suurempaa tarvetta loistaa missään. Kyllä minullakin olisi jotakin sanottavaa, ei silti välttämätöntä. P.P. (19981128)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 252)


253 Oppi ei ojaan kaada

Sen on huomannut ettei oppi koskaan ole liikaa hyötyynsä nähden. Ei sitä lapsena tullut ajatelleeksi, miten tärkeää tuo myöhemmin olisikaan. Lapset jotka joutuvat paremman opin tielle, heillä on valoisampi tulevaisuus edessänsä. Mutta eiväthän kaikki ole siltikään yhtä oppivaisia ja heillä tulee olemaan sillä sektorilla ikuisia ongelmia.

Osaamattomuus on kalvava sairaus olemisen kentässä. Niin nykyisin, ja kun tätä aikaa eletään. Tietysti myös niin, että pitkään elänyt ihminen hyötyy myös kokemustensa kautta. On sellaista oppimisen suuntaa, joka liittyy tunteilla kokemisiin. Silloin ei järki olekaan se ensimmäinen kivijalka, vaan tarvitaan muuta mielensärmää polttoaineeksi ja edistymiseksi.

Ja jos olisi ymmärtänyt opiskella vaikkapa kieliä koko aikuisikänsä, varmasti nyt jo pakostikin osaisi, ellei enemmänkin. Täytyy vaan olla jokin syy, että lähdetään edistymään opinnoissa.

Se saataisi olla hyvin läheinen ihminen ja joka kannustaisi aina ja yhäkin eteenpäin. Jos lamaantuu siitä, ettei ole tarpeeksi eväitä, näinhän siinä sitten varmaan nurjistuukin?

Maailma muuttuu joka hetki ja sen me jokainen tiedämme ilman suurempia pohdintojakin. Tiede on yhäkin pidemmällä osaamisessa, lääketiede etenkin. Koska tieto kerääntyy sukupolvien sisällöin, sillä jatkuvuuden seuraamukset hyötynänsä. Osaaminen on muuta kuin teoriaa koristeellisessa paketissa. Se vaikuttaa valaisevasti ihmismielen äärialueillekin ja on kuin pylväs maassa juntattuna ja mihin voi tarpeisena sitten usein nojailla.

Nykyisin puhutaankin tietoyhteiskunnasta, jossa uusi asia aina se oleellisesti tärkeä. Otetaanpa esimerkki yksinkertaisesta tiedon hyödyntävyydestä. Avaamme päivittäin sanomalehden, oppien siitä myös jotakin yhä uutta. Telkkaria seuraamme myös uutistenmuodossa ja muutenkin. Sitten on vielä kirjat, mistä niistäkin löytyy tiedon murusia, enemmän taikka vähemmän.

Suusanallista tietoa välittivät jo meitä vanhemmat ihmiset aikanansa, eikä heidän merkityksensä ollutkaan vähäinen. Siispä tietoa pursuu useasta eri lähteestä, kunhan sen vaan oivaltaa hyödyntää. Hyvä kommunikaatiotaito saa meidät hiljaisemmatkin kuuntelemaan järkipuhetta. Jos vaan halua piisaa, kaikki tämä koituu yhteiseksi rikkaudeksemme elämämme varrella. P.P. (19981203)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 253)


254 Valokuvia tekstiohjelmaan

Olen nyt sen verran edistynyt, että saan kuvia kuvaohjelmasta tekstiohjelmiin. Mutta k.o. asiat eivät olene vielä läheskään kohdallaan. Kuvia voi kyllä supistaa, reunoista keskemmälle siirtäen, muttei niin, että objekti siirtyisi paikasta toiseen, kuten joissakin ohjeissa olin huomaavinani seisovan.

Renklailen näiden juttujen kanssa osin huvikseni, osin hakeakseni uusia mahdollisuuksia tekstiohjelmien saamiseksi jollakintavalla elävöitetyksi ja näin myös näyttävämmiksi. Harrastettahan tämä vaan on! Ei yhtään sen enempää. Kunhan aikaa saa tapetuksi tavalla taikka toisella, se hyödyttää yhäkin mieltä, olematta siltikään rasitteeksi.

Ja voihan toimia, kuten olen jo tehnyt aiemminkin, liitän paperille tulostettuihin kuviin jälkikäteen tekstiä ja asiahan on sillä sipuli. Kirjoittamisenhalujahan minulta ei puutu, taitoja kylläkin, ja senhän ulkopuolinen huomaisi aivan heti. Joku ajattelisi, mitä helkuttia ukko edes enempiään yrittelee eihän siitä kuitenkaan mitään tule.

Joopajoo! Eikä jokaisesta Einsteiniksi ole, eikä koskaan tulekaan, mikä hyvä tietää jo ajoissa.

Sekin puoli lienee tutkimatta, mikä tavallisella ihmisellä käyttämättömänään. Voisihan meistä löytyä sellaisia voimavaroja jotka jääneet ihan ilman käyttöä. Ehkäpä meidän on annettu ymmärtää vähäisyytemme runsas määrä ja siitä syystä olemme alistuneet osaamme suuremmin ääntä korottamatta, vaara kuitenkin siinä, ettei tule turhia luuloja, ja nehän ne vaarallisia ovatkin.

Tietokone on mahdollisuuksien ryytimaa. Tällä voi toimia vähin edellytyksin, kuin järkeilijöiden kärkipäisyyksin ja liian eteväksi tuskin kuitenkaan kukaan koskaan edistyy. Yleensäkin nykyinen teknillisyys harppoo jättiläisaskelin ihan päivittäinkin. Kohta kännyköillä pääsee internettiin ja tien minne muualle, kuvamahdollisuudenkin huomioon ottaen.

Meikä vanha ukonrahjus pelkästi hipaisee tiedonkenttää, jos edes sitäkään, mutta annettakoon jokaiselle oikeus yrittää ylittää entistä tietämystänsä. Vaarallista se ei ainakaan ole. Jouten päiten kiikkustuolissa istunta sitä kylläkin. Niukaksihan se jää jutuista selvänotto, tahtoipa taikka ei, mutta käsiä ei saa nostaa pystyyn ennen aikojaan, sitä virhettä joutuu katkerasti katumaan varmuudella.

Tosiaankin, tuo kuvankäsittely on yhdenlaista jaakobinpainia itsensä kanssa ja askarrusta vaativaa vanhassa kaljussa kupolissa. Eilenkin sain hieman tuossa kuvapuolella neuvoja Pohjolan Martin Jussi-pojalta, kun Martti antoi luurin hänelle hetkeksi. En olettanut sen paljoa auttavan, mutta kävin kuitenkin katselemaan, miten ongelmista selviäisi, ja ihme ja kumma, pääsinkin kuvaohjelmasta tekstipuolelle kuin vahingossa.

Näin ihan pienin askelin löytyy aina uuttaja uutta. Teemuveli antaa hänkin neuvoja, jos itse asiat aiemmin selvittänyt. Tätähän tämä kevääseen pyrintä nyt. P.P. (19990302)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 254)


255 Hidasta havaitsemista

Se on hidasta havaitsemista, kun ikääntymisensäperässä ajatus kulkee. Vaikka yrittää kuinka pysyä ajankulun mukana, hetkittäin herää säpsähtäen siihen, että yhäkin etäämmälle kärjestä joutuu? Muistot kait pitävät meitä otteessaan ja näin virhearvioita syntyy. Näin vanhana vuodet menevät ohitse viuhahtamalla. Sen havaitsee jo keski-ikäisenä ja vauhti vaan ajan myötä tiivistyy.

Toisaalta olemme omien tapojemme vallassa niin, ettemme aina edes muista, mitä pitäisikään? Lapsena ja nuorena ovat täysin toiset ajatukset päällimmäisinä.

Ehkäpä, että miten vietän tämän päivän ja löydän kamuja kanssani. Tai sitten, että kestääköhän kaunis ilma iltaan saakka? Vanhana taas ei ole niin ilmojen orjana, koskapa työtkin jo tehtyinä, ja terveydellisistäkin syistä.

Virhetuntuma, se vaan seuraa meitä koko elinikämme. On asioita jotka saavat mielen apeaksi, tahtoipa vaikka kuin hymyisin suin vaeltaa. Miksi teinkään silloin ja silloin niin väärin? Miksi en kuunnellut edes läheisten neuvoja? Hain vain tuota omaa parastani, keinoista piittaamatta? Tällätavalla joutuu kysyjän ja vastaajan asemaan, mikä ei ole helppo kohta viisaimmillekaan.

Tunteethan ne pahimmin virheisiin veivät. Olisi pitänyt muistaa ajatella, että vuodet tuovat mukanaan myös vastuuta, eikä pelkkiä mielitekoja. Se liitele sitten noita mokaluontoisia. Ja aina ei voinut edes sitäkään, kun kaikki tiedotus luukut suljettuina. Kyllä siinä mieli kiersi kuin kissa kuumaa puuroa, eikä päivän, ei yön rauhaa.

Onneksi kotona on saanut olla aina, ja se merkitsee yksinäiselle määrättyä turvapaikkaa. Toki vieraus kotonakin joskus lannistaa, antaen sellaisia viitteitä, mitkä epäilyttävät arkaa ihmistä olennaisesti. Mutta kukaan ei voi vaan pelätä, uskaltamatta käydä kiinni mihinkään, mikä edesauttaa huomisen tuloa. Etsitään sitä kehitysnäkymää, joka antaisi huomiselle uusia tarkoituksia. Etsitään omia enempiämme.

Sallituin keinoin, sallittujen asioitten avuin, siinä reseptiä parempaan sopeitumiseen ajassa. Aina pitää pelätä olontyhjyyttä, aina sitä, mikä taannuttaa ilon mielestä. Onhan iloisuus niin kivaa ulkopuoleltakin nähtynä, eivätkä vahingossa lipsututkaan niin kirveltäviä kokemuksina. Yksi asia pitää siltikin ymmärtää, emme saata toimia kykyjämme paremmin, olkoon tuo piirtyneenä syvälle tuntomme poimuihin, lähtemättä sieltä koskaan.

Laiskuus on elämän pilaaja, siitä tukalimmasta päästä. Jos laiskuudelle antaa valtakirjan, sen jälkeen mutkaisuus pakosti seuranaan, eivätkä näpit enää tavoita turvallista otetta olon seinämästä. Vain luopumalla jostakin vanhasta, saattaa löytää uuden asenteen, millä korjaustoimet onnistuvat, jos sitten silläkään? Hyviä pitää toivoa elon jokahetkeksi. Ei väsyä. Ei luopua parhaista. Aikaa ei ole rajatta meistä yhdelläkään. Vain määrätty määrä päiviä, tehtäisiin niistä upeita. P.P. (19990317)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 255)


256 Eira ja Leksa

Eira ja Leksa

Kuvassa pariskunta Eira Korpela ja Leo Räsänen, lisäksi oikealla Teemu veli.

Etsitään jotain tietokonetta koskevaa ongelmaa. Ja kohta Leo käy koneen ääreen istumaan, yrittäen selvittää kyseistä juttua. Siinä hiiri saa kyytiä ja juttu jos toinenkin käsitellään samalla. Eira ei puutu muuhun kuin siihen, mikä koskee englanninkieltä, josta toki Leokin saa selvää.

Skanneri kait tuossa pääosassa ja siitähän puuttuu suomenkielinen käyttöopas. En ymmärrä noista nimeksikään, enkä ensinkään skannerista mitään. Aina kun harmeja tullut, olen kysynyt Teemulta ja hän selvittänyt asian.

Vähävähältä olen itsekin pienesti löytänyt apuja silloin, milloin kirjoitin jumittunut sellaiseksi, ettei suostunut toimimaan. On siinä pientä ähellystä ja kiroilua kuulunut, sen myönnän, mutta juttukin kuin ihmeen kaupalla samalla silinnyt.

Jos olisi sellainen henkilö tuttu, joka taitaisi monipuolisesti värkin päälle, häneltä voisi sitten tenttiä kyseisiä ratkaisuja, joilla taas hieman pidemmällä osaamisen saralla. Mikä on nykyisille nuorille helppoa, ja jo koulussa opitun avuin, se kömpelöä tällaiselle vanhalle ukonraakille, kuten minä, en toki paljoa voinut edes odottaa hankkiessani tämän koneen Kotkasta. Kirjoituskoneena pelaa toki aivan kelvosti, mitä nyt sormitukset miten sattuu... Ja valokuvadiskettejä kyllä voi tulostaa kirjoitusarkin yläosaan.

Eira ja Leo ovat hyviä valokuvaajia, samoin videokuvaajia. Eira oli hyvin urheilullinen, ainakin aiemmin. Leo taasen kova musiikkimies ja joka sanoittaa ja säveltää , hoitaa vielä kompitkin digivehkeillään, siis lahjakas pari.
P.P. (20120704)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 256)


257 Katri ja Jyrki Pohjola

Katri, Jyrki, Teemu

Kuvassa ovat Katri ja Jyrki Pohjola, sekä Teemu veli. Aika oli Jouluna, kun pistäytyivät meitä tervehtimässä. Samoin kävivät Heinosen pariskuntakin ja Sirpa toi kukan, kuin myös kuvassa olevat. Esko muisti perinteisillä sukkapaketeilla, meille kummallekin yhdet, lisäksi namuja tietystikin.

Ajattelin laittaa tämän tekstin valokuvan alle, tai paremminkin tietokonekuvan, sillä sen kauttahan se on tehty. Joulu sujui perinteisesti se myöskin. Aattoillan suussa käytiin Teemun kanssa haudoilla, niin kuin aina ennenkin. Sitten sauna lämpiämään ja myöhemmin kipinkapin lauteille.

Yhä vielä ja näinkin vanhana löytää Joulusta sen aidon tunnun. Joulu-lihan paistoineen, kuin myös tortun tekoinensa. Anja sisar teki piirakat, sun kaljan, mitä vaan Jouluna osataan käyttää, tai paremminkin minä, jonkun lasin, lanttulaatikon ja kinkun kanssa.

Hiljaisen tasainen oli vuoden suurin juhla meillä ja se on sitä ollut sen jälkeen kun poruhka pieneni, toisten lentäessä kotipesästään. P.P. (20120705)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 257)


258 Jyrki ja Kati Pohjolan lapsia

Henna, Essi

Kuvassa Henna ja Essi, Pohjolan Jyrkin ja Katin lapsia. Nuorin Otto puuttuu kuvasta. Hyvin tasapainoisia ja luonteeltaan vapaita lapsia, sen huomaa hyvinkin äkkiä heitä seuratessaan. Ei kainoutta, ei metelöintiä, vaan juuri sellaista, mitä lapsilta odottaisikin.

Sirpan lapset ehkäpä pelkäävät tällaisen ruman äijän kuin minä, ulkomuotoa, eivätkä sen tähden yhtä rohkeita kuin nämä Jyrkin kullanmurut. Eskolla ja Leilalla on syytä tyytyväisyyteen, sillä lapset ja lapsenlapset erittäin menestymiskykyisiä jo olemaltaan. Niin tietysti kaikkien lapsista puhuttaessa, vaan kun näitä näkee enemmän. Hyvä että joku meistäkin sisaruksista pystynyt perheen tasapainoisesti perustamaan. P.P. (20120706)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 258)


259 Aleksi Tuulanpoikka

Aleksi

Aleksi Tuulanpoika istumassa meidän tuvan lattialla ja kun samaan aikaan Jyrkin perhe keittiössä. Ja Jouluna vuonna 1998. Aleksi on ainut lapsi Tuulalla, joten kait hieman kainosteli toisia kavereita, vai mikä se syy nyt tuossa tilanteessa sattuikaan olemaan?

Helsinkiläinen Aleksi lähtee seuraavana syksynä jo kouluun, kait hän esikoulussa jo ollutkin. Hiljainen puuhakas kaveri ja joka kyllä pärjää elämässä, kunhan kasvaa mittaa lisää. Oli viimekesänä paljon Riihimäen Antin kyydissä traktorin päällä ja siitähän lapset tykkäävät yleensäkin, sillä koneisiin kiinnostus sen aiheuttaa.

Tällaisena vanhana ukkona, kuin minä, on monien asioitten ulkopuolella ja vaikka sitä ei parhaana pitäisikään. Se vaan kivaa nähdä, että lapset kasvavat kuin silmissä ja jotka aiemmin konttasivat, ovat nyt pitkiksi venyneitä ja erittäin miellyttävän oloisia. Luulen etten itse kuulunut tuohon hyväksyttyjen joukkoon niinkään, ja koulutodistuskin sellainen, että piilotin omaan pöytäni laatikkoon, sinne taaimmaiseksi, kuin alimmaiseksikin.

Mutta mitä meistä vanhoista, nuorissahan piilee Suomen tulevaisuus. P.P. (20120707)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 259)


260 Meidän joulu

Joulu

Tällaisena meillä on tämä suuren tuvan vanha pöytä näin Joulunaikaan.

Eeron Sinikan ostama liina peittää vanhan halkeilleen pöydänkannen. Lisäksi punainen kapea liina siinä keskellä, tuossa jossa kukat ja kynttilät. On mukavaa katsella kuusta ja sen kynttilöitä tässä vanhassa olonmiljöössä ja jossa koko ikänsä saanut olla ja asustaa.

Jouluaamuna seurataan jumalanpalvelusta, aluksi unisen heränneinä, mutta pian virkistyen kuulemaan Enkeli taivaan lausui näin virttä. Se koskettaa yhä voimakkaasti ja on perinteistä arvokkain mielestäni. Aattona viedään kynttilät vanhempien haudalle, heille, keille ei osannut olla aina se ehyin ja parhain lapsi ja kuitenkin hekin ilmeisesti aistivat aikanansa, että kalleimpiahan meille olivat juuri, Äiti ja Isä. Isä kyllä poistui aivan liian aikaisin joukostamme, mikä tietysti toi epävarmuutta ja surua seuranaan.

Mutta nyt elämme tätä päivää. Tänäiset kestot ja huolet haasteinamme.

Jokainen vuosi vie meitä lähemmäksi päätepistettämme, mutta ollaan rohkeita ja luottavaisia siihen, että kirkkaus joskus hamassa sitten näyttäytyy meillekin. P.P. (20120708)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 260)


261 Nuoripari Ylä-Outinen

Ylä-Outinen

Nuoripari Ylä-Outinen kuvassa Jouluna -98. Kimmo sähköyrittäjä ja Aila-Helena lastenhoitajan ammatteineen. Aila-Helena tällä erää kait kotirouvana enimmältään. Pirsissä oleva kesämökki viikonlopun viettokohteena. Mukavatahan se on elää, kun kaikki edessä oleva mielenkiintoisena ja haasteisena, sitenhän ihminen edistyy tiellänsä ja kohoaa harmaataan ylemmäksi kiitollisin mielin. (20120709)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 261)


262 Meidän joulukuusi

Joulukuusi

Meidän joulukuusi jo toista vuotta muovi sellainen. Omasta metsästä puuttuvat hyvänmalliset sopivankokoiset kuuset, joten Teemu toi tässä näkyvän kesto sellaisen ja mikä voidaan viedä joulunjälkeen vinttiin pussiin koottuna. Tämä on kyllä liian tuuhea suomalaiseen kuuseen verrattuna, mutta kun siihen laittaa kynttilät ja koristeet, se on ihan hyvännäköinen mielestäni.

Tietysti pihkan ja neulasten haju puuttuu, mutta voihan sen kuvitella tuossakin puussa olevan. Naiset taitavat vierastaa kaikkea muoviteollisuutta, kukkien sun muittenkin esille otettavien kohdilla, mutta ajatellen sitä, etteivät tuollaiset tarvitse minkäänlaista huoltoa, puolustanevat paikkaansa omilla kohdillansa. P.P. 09 04.JPG (20120710)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 262)


263 Anja-sisar ja Jyrkin Kati

Anja, Kati

Anja-sisar ja Jyrkin Kati Joulukahveja maistelemassa. Paikka keittiön pöytä, jolla silläkin paloivat kynttilät, myös joulutähti oli siinä esillä. Kuvakulma ei tuo noita puolia esille. Olisi ollut myös suurkamari lämpimänä, vaan eivät tahtoneet keittiötä juhlavampaa kahvinjuontipaikkaa. Jyrkin perhe oli tuossa kokonaisena, vaan eivät tietysti niin lähekkäin, että yhteen kuvaan mahtuneet.

Jouluvieraina kävivät myös Sirpan perhe, mutta he eivät jääneet kahvia odottelemaan, vaan lähtivät vanhempiensa jouluja katsomaan. Eskon kanssa vaihdettiin paketit jo aattopäivänä, samoin Anjan perheelle ne totutut suklaarasiat. Näinhän se aina kulkee. Me annamme suklaata ja myös saamme suklaata, Esko tosin lisää tuohon ne perinteiset sukat meille Teemun kanssa.

Ylä-Outiset olivat Anjan kanssa, myös Tuula mukana, Joulupäivän puuronsyöntitouhussa ja mikä jokavuotinen vatsantäyttä tilaisuus, myös torttukahvit siinä seuraavana. Tällaista se on ollut vanhan Pohjolan joulu jo hyvinkin monena vuotena ja sitähän ei tiedä miten kauan kaikki täällä yhdessä saatetaan Joulujamme viettääkään, ainakin minä haluaisin, että vielä hyvin, hyvin monet sellaiset. P.P. (20120711)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 263)


264 Soittoharjoitus. 1998

Soittoharjoitus

Eskon mökillä kesällä, erittäin hienolla ilmalla. Ja joita hyvin vähän menneenä suvena. Teemu pois kuvasta sen tähden, että Haminassa nuorten solistien konsertti keskusbastionissa, telttakatoksen alla. Eivät taida olla kaikki toisetkaan mukana tässä ihan jokainen pappa? Tällainen rannalla soitanta ollut joka kesän ohjelmassa, joskus Teemun mökillä, joskus Eskolla ja tuossa meidän rannassa. Mutta ainakin edellisen vuoden kesällä Eskon mökillä myöskin.

Soittajat vasemmalta: Pentti Suomela, Toivo Muurikka, Pertti Nakari, Olli Savukari (joka kuoli hieman myöhemmin), Harry Hietala, Aimo Rautjärvi, minä ja Esko-veli. Miehet ikääntyvät ihan silmissä, eikä tiedä kenen vuoro on maisemista seuraavana lähteä. Eino Suur-Uski kuoli jo viime talvena ja aiemmin Piispa, Lahtinen, Kuokka ja Hämäläinen.

Mutta me vieläkin soittelemme, minkä taidamme ja ainahan niitä pyyntöjä silloin tällöin korviimme saamme. Eskon kanssa olemme soitelleet aina juhannuksena tuossa omassa rannassa, joku vuosi oli poikkeus kohdallani, kun oikein inho flunssa kimpussa ja lähes koko kesän.

Tätyy kyllä sanoa, ettei soitto enää oikein tuoreelta tunnu. Kyllästymistähän se puuhaan on, ei siitä mihinkään pääse. Voisin jättää koko homman, elleivät kovistelisi mukaan ja pärjäisiväthän ilman minuakin, sekin selvää. Kirjoitteluharrastus on saanut enemmän jalansijaa, etenkin tämän tietokoneen myötä.

En kyllä hallitse monia asioita tietokoneella, sen verran vaan, että saan tekstiä aikaseksi ja toki jotakin pientä muutakin, mutta jonkunlaista lisäopetusta kyllä mielisin, jos se vaan mahdollista. Ihmisellä pitää olla jotakin harrastetta, ettei ihan tyhjää seinää alkaisi katsella. Mitä kaikkea soittoharrastus antanutkaan, sitä ei pidä vähätellä ainakaan. Ja tuokin nuotintekobuumi, sitäkään ei voi ohittaa ilman mainintaa ja vaikka laatu olisikin ollut, sitä mitä milloinkin. Että tällaista tällä kertaa. P.P. (20120712)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 264)


265 Pohjolan tupa.

Pohjolan tupa

Tämä näkymä meidän tuvasta on se sama, joka kymmeniä vuosia. Tuon pöydän ääressä juotu nimipäiväkahveja. Pelattu shakki- ja tammipelejä. Siinä ovat istuneet melkein kaikki kylän miehet ja elleivät, niin sitten ainakin kihon ominaisuudessa. Kovasti on maailma siitä muuttunut. Ei enää pelejä pelata, ei käy edes ketään kylässä. Mutta muistojen pöytä se vaan siinä yhäkin jaksaa vartoilla käyttäjiänsä.

Äiti leipoi tuon pöydän ääressä makoisia leivonnaisia. Anjakin tietysti siinä viinereitään valmisti. Ja vielä aiemmin pöytää käyttivät varmasti isoisä Otto, kuin poikansakin. Eikä tässäkään ole kysymys pelkästä pöydästä, vaan koko suuresta huoneesta. Vanhan Pohjolan suuresta tuvasta on valokuva. Sen otin nyt syksyllä, kun piti saada filmi täyteen ja siinä ohessa disketti, millä tietokoneesta voi kuvia katsella ja tulostaa.

Tämä nykyinen systeemi ei ihan helppo, tahtoo mennä teksti kuvan alueelle. Eilen kokeilin ensimmäisen kerran ja niin siinäkin kävi. Miten arvokkaita ovatkaan muistot noilta taaksejääneiltä ajoilta. Miten elävästi muistaa monia tapahtumia, kuin eilen olisivat tapahtuneet. Lapsena sain vetää Ilmolta saviset saappaat jalasta, hänen tullessa iltapimeällä kyntämästä.

Talvisin oli tupa työhuoneena, jossa syntyivät monet reet. Jossa Esko velikin suoritti timperin kutsumustaan. Tuvassa vanutettiin puollankasen kangasta, siinä kangaspuut paukkuivat, kaiteen tempautuessa kutomusta vasten. Jouluina kuusi koristanut ikimuistoisesti kaapinnurkan tienoilla ja lapset odottaneet joulupukkia tulevaksi.

On ollut kylänlukusia ja muitakin tilaisuuksia jossa paljon kyläläisiä koolla. Tuvassa aikanaan isoisän aikana yöpyi jopa mustalaisia, sillä Otto teki heidän kanssaan kauppaa, milloin saappaista tai jostakin pienestä muusta. Tänäisessä kunnossa tupa on ollut vuodesta 1961 ja jolloin Mäkelän Teuvo viritteli uudet ikkunat ja pahveja seinille, lattiaa on toki senkin jälkeen kyllä maalattu, eräänkin kerran kun tuota tein, sain niin paljon haikuja henkeeni, että täytyi välillä mennä pitkälleen omaan petiin. Lämmitetty uuni käryytti maalinhajun kiusalliseen muotoon.

Tässä tuvassa on tanssittu useat häät. Korpelan Vilhon, Pohjolan Einon, Pellonharjun Einon Rantalan Paavonkin häitä taidettiin täällä tanssia. Tavastin Toinin läksiäiset ja veli Eskon häät, joita säesti ankara ukonilma ja vanhat kuivuneet pärekatot vuotivat useista eri kohdista, joten sain juoksennella viemässä ämpäreitä vuotokohtien alle.

Yhä tämä tupa on ainakin minulle talon keskipiste, eikä se elinaikanani siitä miksikään muutu. Kiva on muistella mukavia aikoja, ja nykyisiäkin. P.P. (20120713)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 265)


266 Pihalta

Pihalta

Tämä näkymä rannan suuntaan on se aito ja koko ikäni ihailema seutukohta, josta olen kirjoitellut niin monesti. Muutoksia tietysti kasvun myötä ja joskus enemmän tukketuneena, silti peruspiirteiltään yhtenä. Aina keväällä, kun nurmi alkaa viheriöidä ja lehti puhkeaa puihin, sydäntä melkein pakahduttaa kaiken kauneus. Ei tähän maisemaan kyllästy, ei väsy katselemaan ja vaikka nykyisin ja vanhetessa, ehkäpä tarkkailu vähemmäksi jäänytkin. Tällainen kotikohta saa oivaltamaan myös sen, ettei jokaiselle meistä suoda maastollisesti ja vedennäkymäin myötä yhdenmukaisia olosuhteita. Rantaa lähellä syntynyt kaipaa vettä silmäinsä iloksi, niin lapsena kuin vanhempanakin.

Ja lapsena oltiin päivät päästään uimassa ja hyppimässä ristanjakiviltä sukelluksiin. Yhteen aikaan oli jopa jonkunlaiset telineet ja sieltä pääsi ylempää näyttämään sukellustaitojansa. Oli sellainen paksuja leveä lankku myös joinakin kesinä vipparina veteen.

Mutta näistä pihanäkymistähän tämä kuva kertoo. Ja vieraskin on usein sanonut. Onpa teillä kaunis paikka asua. Se on myös minun mielestäni ihana totuus. Kun istuskelee kiikussa illan tullen ja silmäilee tyyntä vedenpintaa, ei voi muuta kun kiittää sallimusta taulunomaisesta silmänsä ilosta. Kuva on otettu päiväsaikaan ja silloin kun pilviä poutaisena taivaltelee tyvenissä kesässä.

Kotikeinussa on istuttuja parannettu maailmaa, niine pienine ajatuksineen kuin nyt arki-ihmiselle sopii. Tuo saunarakennus tuossa oikealla on saanut uuden peltikaton harteilleen, joten sen verran muutosta tullut, vaikka kuvakin viime kesältä.

Nyt ei ole käytetty saunaa useampaan vuoteen ja koska sähkökiuas tässä talonyhteydessä helpompi hoidella, ajateltiin kyllä, että jos ensi kesänä taas ruvettaisiin lämmittämään puukiuasta, onhan siinä toisenlaiset löylytkin. Esko veljen talo tuossa vasemmalla peittää hiukan sitä alkuperäistä näkymää, toisekseen silloin oli enemmän puita taas esteenä näkyvyydelle.

Eskon talosta on sanottu, että se sijaitsee sillä parhaimmalla paikalla, mutta mielestäni me näemme vettä laajemmin ja jo senkin takia, että olemme maastollisesti korkeammalla. Eikä tarvitsekaan vertailla näkymiä niin pilkuntarkasti ja onhan se mitä suuremmassa määrin makuasiakin. Suomi on kesäisin yhtä kaunista. On merenrantamaisemia, on järviseudun kauneutta ja kaikessa paikkakohtaisesti oma viehätyksensä, saivartelu moisessa pikkumaisuutta ja sen tähden tarpeetonta.

Aiemmin oli tuosta saunan päädystä vasemmalle suuri koivu, mutta alkoi lahota ja kaadettiin sen tähden pois. Sekin avarsi yhä rantanäkymää ja etenkin Teemu on yrittänyt huolehtia siitä, ettei puusto pääsisi peittämään merelle näkymää. Nyt on mielestäni aivan tarpeeksi sektoria katsella tuota iltapäivän valossa välkkyvää kotilahtea ja Rautalanselkää salmien sivuitse. Olettaisin, ettei tämän puolen asukkailla ole muilla meitä vastaavaa rantanäkymää, ei edes lähellä vastaavaa.

Talvisin tämä taas on kovinkin tuulinen paikka asua, mutta sehän onkin jo sitten eri juttu se.

Luulen myös, että merinäkymällä on ollut suurempaakin merkitystä, kuin vain kauneus-perspektiivistä. Se on voinut kasvattaa meitä ihmisinä nöyremmiksi jopa suvaitsevammiksikin, itse olen kyllä tuittuilija, johtuen hermorakenteestani, silti uskon asuinpaikankin vaikuttavan rauhoittavasti minunkin mieleeni ja etenkin nyt vanhana, kun on aikaa enemmän tällaisille hentomielisille mietteille. Ihana maisema tämä kuvan näyttämä ja siinä on saanut ikänsä elää. P.P. (20120714)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 266)


267 Tietoa

Tietoa

Ulottumatonta tietoa kaikkialla, ja itse itarana omissa vähissään. Luin silmistäsi vastauksia, mutta en koskaan uskaltanut niitä Suomentaa. Ethän sinä ehdottanut tällaisia, mutta muistinko tippaakaan varoituksistasi. Ilta hengitti syvin huokauksin, ja ruusut nukkuivat usvatyynyillään. Rukous rikasttuttaa hengenköyhää, siis pelatkaamme omaa puisevuuttamme. Tahdoin mitä toisetkin, mutten osannut odottaa oikealla tavalla. Iloa oli silloin, kun nauraa osasi, näin ne taidot sen kuin yhäkin aina vähenevät. Kiitän ihmisiä ympärilläni, he sentään ovat, eivätkä pelkästi oleta. P.P. (20120715)
Anna palautetta (Muista Pohdinnon numero 267)


268 Suomi-Finland

Suomi-Finland

Jokainen ajattelee ongelmistaan poispääsyä, ei pyrkimystä niihin. Muuttolinnut lensivät kauas pois, ihminen vain sitä ajatuksissaan. Luemme uutisia lehdistä, varmistaen vielä telkkarista. Jonkunlainen aavistus, missä onnea olisi, eikä enää niin pahaa oloa. Mielikuvilla leikintä sallittakoon, enempiin saatava jo lupa. Syksy alkaa kirjailla maisemia, enentäen itseään, hetki hetkeltä. Iloahan se oli, kun nauraa osasi, näin ne taidot sen kuin yhäkin vähenevät?

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita pohdinnon numero ja otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saavat Pentti Pohjola ja Asko Korpela

Paluu tekstiin selaimen Paluu-painikkeella

Pentti Pohjola 20121004 (20080611) o pohjola.pentti@gmail.com o PP kotisivu