Ketonen Oiva 
III Elintasosta elämänlaatuun

Yhdysvaltain senaattori Henry L. Dawes oli vuoden 1890 paikkeilla käynyt perehtymässä Cherokee-intiaanien elämään ja oloihin. Raportissaan kongressille hän totesi päällikön vakuuttaneen hänelle, että jokaisella perheellä oli oma koti, ei ollut yhtäkään elatuksen varaista köyhää eikä heimo ollut dollariakaan velkaa kenellekään. Silti Dawes katsoi, että intiaanien järjestelmän vika oli ilmeinen. Heillä ei ollut mitään itsekkyyttä, joka Dawesin mielestä oli kaiken sivistyksen pohja. Dawesille ihminen oli ihminen lähinnä taloudellista etua tavoittavana yksilöna. He olivat päässeet niin pitkälle kuin olivat, koska maa oli yhteistä. Mutta he eivät voineet siitä sanottavasti edistyä, ellei maan yhteisomistusta reservaateissa lopetettu.

Jokaisen intiaanin tuli Dawesin ehdotuksen mukaan saada kappale maata, jota hän viljeli. Ja niin säädettiin maanjakolaki, jolla intiaanien kulttuurin perustus, yhteinen maanomistus tuhottiin. Maa oli intiaaneille pyhä. Esimerkiksi Hopi-intiaanien yhteinen viljeltävä maa oli jaettu klaanien kesken, mutta alueen suuruutta ei määrännyt klaanin henkilöluku vaan se, kuinka tärkeä osuus klaanilla oli vuotuisissa uskonnollisissa menoissa. Intiaani tunsi itsensä ihmiseksi ensi sijassa klaaninsa ja heimonsa jäsenenä. Kukin sai nyt oman maakappaleensa. Ja koska intiaanien ei oletettu eikä toivottu enää lisääntyvän, valtio osti 1.25 dollarin hinnasta eekkeriltä jaossa jääneen »ylijäämämaan», joka luovutettiin muille kansalaisille asutukseen.(4) Näin intiaanien hallussa vielä ollut

35

maa supistui nopeasti vähempään kuin puoleen. Samassa yhteydessä toteutettiin pakkotoimin muitakin länsimaisen käsityksen mukaan edistyksellisiä toimenpiteita, jotka täydensivät intiaanien kulttuurin tuhoutumista. Monissa tapauksissa lapset otettiin pois vanhemmiltaan ja siirrettiin kasvatettaviksi uskonnollisiin kouluihin, joissa he saivat uudet nimet. Muutos oli raju, siirtyminen elämänlaadusta elintasoon oli katastrofaalinen.

Tietysti oli kysymys yhdeltä osalta siitä, että valkoinen väestö halusi - kuten se haluaa tänäkin päivänä - ottaa haltuunsa maata hyödyntääkseen sen resursseja niin paljon kuin mahdollista. Mutta valtausta voidaan katsoa toisestakin näkökulmasta.

Kun senaattori Dawes lausui käsityksenään, että itsekkyys joka intiaaneilta puuttui oli kaiken sivistyksen pohjalla, hän ilman epäilystä lausui jotain, johon hän itse mitä vilpittömimmin uskoi ja joka samalla tavoin oli itsestään selvä asia myös muille senaattoreille. Ja yhtäläi sesti itsestään selvä asia oli heille se, että inhimillisen elämän ja kulttuurin olemukseen kuului edistyminen, ymmärrettynä kuten he sen ymmärsivät ja että elämän muoto, jossa ei ollut sellaisen edistymisen edellytyksiä, oli katsottava alkeelliseksi ja olennaisissa suhteissa esi kulttuuriseksi. Maanjakolain säätäminen, joka oli intiaa neille tuhoisa isku, oli senaattorien näkökulmasta katsottuna hyvä työ. Sen ansiosta alkukantaiset heimot tehtiin - tosin vastoin tahtoaan - osallisiksi paremman edistyksen mahdollisuuksista. Epäilemättä valkoisten joukossa oli sellaisiakin, jotka näkivät ja myönsivät toteutettujen pakkotoimenpiteiden perimmäisen epäinhimillisyyden ja siitä johtuvat suuret kärsimykset. Mutta heidänkin omaatuntoaan voitiin lohduttaa viittaamalla esimerkiksi trakooman levinneisyyteen reservaateissa ja reservaattien elämänolosuhteiden yleiseen epähygienisyyteen.

36

Kaksi ihmiskuvaa 

Tässä on vastakkain kaksi jyrkästi toisistaan poikkeavaa ihmiskuvaa. Toisaalla on intiaanin kuva sellaisesta ihmi sestä, jonka elämän mielekkyys on perinteisten, hitaasti muuttuvien muotojen mukaisessa elämässä, ja toisaalla valkoisen, erityisesti anglosaksisen ihmisen teknologinen ihmiskuva, jonka mukaan ihmisen todellinen olemus toteutuu jatkuvassa teknisessä kehityksessä ja suhteelli sen nopeassa elämänmuotojen muutoksessa. Tekniikan ihminen nostaa tämän muutosprosessin kunniaan ja kutsuu sitä edistykseksi. Näyttää siltä, että anglosaksinen väestönosa oli intiaaneja kohtaan armottomampi kuin espanjalais-, saksalais- tai ranskalaisperäinen. Ehkä Englannista muuttaneella väestönosalla oli ehdottomampi kuva omasta elämänmuodostaan ja selvempi käsitys pyrkimyksestään omistaa uusi manner omaksi maakseen.

Kulttuuriin liittyy tietty valtaintressi. Kulttuurin täytyy suostutella ihmiset itsensä ylläpitämiseen. Hitaasti kasva vissa luontaisissa kulttuureissa tämä tapahtuu itsestään. Nopeasti kasvaneessa teknisessä kulttuurissa valtaintressi on vahva ja ilmeinen. Tekninen kulttuuri pyrkii alaisensa yhteisön »atomisoimiseen». Keskitetty aatteellinen, poliittinen ja taloudellinen valta pyrkii suorin tai epäsuorin keinoin tuhoamaan ne suhteet, joita ihmisillä on toisiinsa - niin kuin esimerkkitapauksessa ne suhteet jotka olivat seurausta yhteisestä maanomistuksesta - ja korosta maan suhteita, joita yksittäisillä ihmisillä on itse valtaan. Ihminen ei ole tärkeä vuorovaikutuksessa ympäristönsä ihmisten kanssa. Hän on tärkeä työntekijänä, veronmaksajana, äänestäjänä, palkan tai eläkkeen saajana, teollisuuden tuottamien hyödykkeiden kuluttajana, puolueen jäsenenä jne.

Ihmiskuva, joka näissä kahdessa tapauksessa on kuva siitä mitä ihminen on yhteisöllisenä olentona, kuuluu osana ihmisen minuuteen. Minuudessa on jotain ehdotonta. Se on vaikeasti muutettavissa, koska sen olemassaolo on elämisen mielekkyyden edellytys. Ihminen taikka yhteisö ei voi, paitsi suurissa murroksissa, päästä vapaaksi minuutensa peruskuvioista. Nämä peruskuviot estävät ihmistä tai yhteisöä ymmäitämästä, arvostamasta ja näkemästäkin muuta kuin mikä sopii yhteen niiden kanssa. Niiden ulkopuolella ei oikeastaan ole mitään, minkä ihminen ajatuksissaan kokisi aidosti todelliseksi tai huomioonotettavaksi. Intiaanin edustama elämän muoto jäi teknologisen ihmiskuvan ulkopuolelle ja vaille ihmisyyden suojaa.

Ehkä on paikallaan huomauttaa, että tämän esimerkin esittämisen tarkoituksena ei ole ollut poliittisen propa gandan harrastaminen. Teknisen kulttuurin jäljet ovat kaikkialla, niin idässä kuin lännessä, periaatteessa samat. Edistyksen nimessä Suomen valtio - kuten muutkin Pohjoiskalotin maat - tänäkin päivänä hävittää Lapin alkuasukkaiden luontaista elämänmuotoa.

Mikä tärkeintä, me itse olemme kolmen viime vuosikymmenen aikana käyneet läpi monissa suhteissa rajun muutoksen luontaistaloudellisesta elämänmuodosta tek niseen kulttuuriin. Monet vanhemmista ihmisistä tietävät omasta kokemuksestaan, millaista oli elämä taloudessa, joka itse kasvatti ja valmisti lähes kaiken mitä arkisessa elämässä tarvittiin. Vuodenaikojen mukaan jäsentyvät työt tuottivat olennaisesti suuremman tyydytyksen ja sikäli antoivat elämälle olennaisesti enemmän mieltä ja laatua kuin se elämä, jota samoissa kylissä nyt eletään. Niin nuorella kuin vanhalla oli paikkansa, jossa hän saattoi tuntea itsensä tarpeelliseksi ja antaa osansa yhtei 

38

seen elämään. Muutos on meillä ollut asteittainen. Se alkoi kauan sitten. Virkamiehet valittivat menneinä vuo sisatoina, että mäkitupalaisetkin meillä pyrkivät opilliseen sivistykseen. Usko koulutukseen kuului osana iden titeettiimme. Teknisen kulttuurin ihmiskuva on hallinnut tietoisuutemme maailmaa suhteellisen pitkään, vaikka sen mukaiset suuret muutokset ovatkin tuoreita.

Paluuta elämänmuotoon joka oli tunnusomainen Suo men maaseudulle 1920- ja 1930-luvuilla ei ole. Eräät sen tärkeät edellytykset ovat hävinneet. Se oli kovaa ja epävarmaakin elämää ja siinä oli sosiaaliset epäkohtansa. Me emme palaa taaksepäin, ellei jokin suuri katastrofi tai muu siihen verrattava seikka, jollainen voisi olla esimerkiksi energiatilanteen radikaali huononeminen, pakota paluuseen. Silloinkin käyttäisimme suuressa mitassa hyväksemme niitä saavutuksia, joita nykypäivän kulttuuri on luonut.
 

Tekninen kulttuuri 

Missä me siis olemme? Teknisen kulttuurin ihmiskuvan mukana on syntynyt elämänmuoto, joka sinänsä ei ihmistä viehätä. Meille ei tuota erityistä onnea taikka iloa se, että olemme työntekijöitä, veronmaksajia, äänestäjiä jne. Teknisessä kulttuurissa nämä ovat meidän tärkeim mät olemisen muotomme.

Yhteiskunnasta on tullut koneisto, jonka käynnistä ns. työikäiset vastaavat. Se on vahvasti standardisoitu. Vaik ka puolipäivätyö lisäisi monen ihmisen, varsinkin naisen elämänlaatua, sitä ei valtion ja kuntien virastoissa suosita. Vanha ihminen on vailla paikkaa osanaan vain eläminen. Ja merkillisellä tavalla lapsetkin ovat tulleet osittain ulkopuolisiksi. Vanhemmat ovat suuressa mitassa menettäneet otteensa lastensa kasvattamiseen ja haluavat luo vuttaa ja usein joutuvat luovuttamaan vastuun siitä ulkopuolisille teknikoille, koululle, kunnalle ja valtiolle. Kuitenkin se millaisiksi lapset kasvavat voi tuottaa heille enemmän surua ja ahdistusta kuin mikään muu asia heidän elämässään. Opinkäyneitten ristiriitaiset neuvot, soveltumattomat ohjeet, syytökset ja moitteet ovat ehkä vieneet heidän itseluottamuksensa.

Tekninen kulttuuri näyttää olevan ihmiselle sietämätön, ellei eräs tärkeä yleinen ehto ole täytetty. Amerikkalainen talousasiantuntija ilmaisi sopivasti tämän ehdon tarkastellessaan Time Magazinen viime vuoden viimeisessä numerossa Yhdysvaltain vastavalitun presidentin tulevaa tiukkaa talouspolitiikkaa. Hän epäili, tulevatko äänestäjät tukemaan sellaista tiukkaa politiikkaa, elleivät he nopeasti näe kouraantuntuvia tuloksia nousevan elintason muodossa. Tämä tarkoittaa, että ihminen itse asiassa torjuu teknisen kulttuurin pysyvänä olemisen tilana. Se onkin hyvin ymmärrettävää. Tekninen kulttuuri viehättää ihmistä vain, jos se antaa hänelle taloudellisen kasvun tarjoaman vapaan pelivaran.

Tästä syystä taloudellinen kasvu on keskitetyn poliittisen, taloudellisen ja aatteellisen vallan varaan rakentuneelle tekniselle kulttuurille välttämätön, oli sen poliittinen sävy mikä hyvänsä. Se lienee välttämätön myöskin siitä syystä, että edistysuskoon tunnustautunut yhteisö on antanut kansalaisille poliittisten elinten päätöksin lupauksia, jotka tulevaisuudessa jäävät täyttämättä, ellei kasvua ole.

Yhteisö on monin muinkin tavoin, alkaen koulussa annettavasta opetuksesta, ankkuroinut olemassaolonsa kasvuun. Erityislaatuisen ankkurin muodostavat nyky yhteiskunnassa erilaiset ryhmäetuja ajavat vapaat yhteen-

 40

liittymät ja ammatilliset järjestöt. Jäsenkunta pitää niitä taloudellisesti yllä koska ne parantavat jäsentensä talou dellista asemaa tai muulla tavoin korostavat heidän asemaansa yhteisössä. Tämä on niiden identiteetti. Jos etujärjestö ei pysty tällaisiin palveluksiin, niin sen ole massaolon oikeutus lakkaa. Jäsenkunta ei halua niitä enää ylläpitaa ja niiden voi käydä huonosti. Mutta ne puolustavat identiteettiään, jonka vahvuutta suuret keskustoimistot monumentaalisine rakennuksineen ynnä muine omaisuuksineen korostavat, viimeiseen saakka. Niitä ei lakkauteta eivätkä ne lakkauta itse itseään. Todellisen kasvun vähentyessä sijaan tulee numerollinen kasvu ja niistä tulee inflaation linnoituksia ja vallan keskuksia. Etujärjestöt ovat ainakin nimellisesti ei-poliit tisia. Niiden ei tarvitse, katsoessaan edustavansa jäsen kuntansa etuja, kiinnittää huomiota toimenpiteittensä muihin, esimerkiksi yleisiin taloudellisiin tai poliittisiin seurauksiin.

Alkeellinen matematiikka osoittaa toisaalta että talou dellinen kasvu, jos se on todellista, ei voi olla jatkuva. Jos kuuden prosentin vuotuinen kasvu jatkuisi sadan vuoden ajan, kansantuote tulisi 300-kertaiseksi. Se näyt tää mielettömältä. Ei myöskään pieni kasvu voi jatkua rajattomiin. Jos 0,7 prosentin kasvu, mitä nykyaikana on pidetty huolestuttavan pienenä, olisi jatkunut keisari Augustuksen ajoista alkaen, jolloin koko maailma piti verolle pantaman, niin kansantuote, joka silloin riitti Euroopan muutaman kymmenen miljoonan asukkaan hengissä pitämiseen, olisi tähän päivään mennessä tullut miljoonakertaiseksi. Sekin on mieletöntä. Tuskin kukaan uskoo, että Euroopan nykyiset voimavarat riittaisivät 50 miljardin asukkaan - olettaen että Euroopan silloinen asukasluku olisi ollut 50 miljoonaa - ylläpiämiseen. On 

41

syytä epäillä, riittäisivätkö koko maapallon voimavarat tulevaisuudessakaan sellaisen väestömäärän elämiseen edes muinaisten roomalaisten tapaan.

Näkyvä kasvu voi olla vain lyhytaikaista tai paikallista. Historian pitkillä taipaleilla henkiset eväät ilmeisesti ovat tärkeämmät. Tietysti muutoksia on aina ja kasvukin voi jatkua numerollisena, kun eri muodoissa jatkuva inflaatio muuttaa numeroiden merkitystä, mutta tämä on toinen asia.

Emme voi olettaa, että teknisessä kulttuurissa, välineessä joka on itsemme ulkopuolella olisimme vihdoin löytäneet vuosituhansia etsityn elämän eliksiirin tai viisasten kiven ja saaneet luovuttamattoman oikeuden pysyvään, aina paranevaan aineelliseen hyvinvointiin. Epärealistiset odotukset ovat aina syventäneet kriisejä, kun on ollut pakko sopeutua todellisuuteen.
 

Yksilölliset odotukset 

Otaksun että teemat, joita edellä on käsitelty, voivat antaa aihetta erilaisiin, ehkä hyvinkin ristiriitaisiin huo mautuksiin. Nämä ristiriidat, jotka heijastavat sita mita me itsekukin elämältä odotamme, vievät meidät toiseen ihmiskuvan ulottuvuuteen tai, ehkä voisi paremmin sanoa, kuvaan ihmisestä toisella tasolla, persoonana.

Ihmisen arkielämä on toistuvaa »jos-niin»-suhteitten testaamista, odotusten asettamista, niiden täyttymistä tai täyttymättä jäämistä. Aviopuolisolla perheessä on erityi settoista aviopuolisoa, jokaista lastaan ja omaa itseaan koskevat odotukset siitä, mitä itse kukin on tai ei ole ja mitä hän tekee tai jättää tekemättä. Jokainen kutakin ihmistä kuvaava käsityskokonaisuus on ihmiskuva. Se vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten me asianomaiseen

42

suhtaudumme ja, jos kysymyksessä ovat perheenjäsenet, siihen millaista perheen sisäinen elämä on. Halukkaasti jakamamme neuvot ja varoitukset jäävät vaikutukseltaan pinnallisiksi verrattuina osuuteen, joka näihin kuviin sisältyvillä oletuksilla ja odotuksilla on inhimillisten suhteittemme laadun määrääjinä.

Selventääkseni taman ihmiskuvan laatua, rakennetta ja tehtävää, otan jälleen esimerkin. Sekään ei ole oikein valoisa, mutta näyttää olevan vaikeata rakentaa esimerkkiä, joka olisi sekä valoisa että valaiseva.

Olettakaamme että tyttö on kasvanut ns. hyvässä kodissa. Se ehkä on saanut hänet näkemään elämänsä täyttymyksen siina, etta häntä palvellaan ja että hän saa enemmän materiaalista hyvää kuin itse asiassa tarvitsee. Hän tottuu selkisiin elämän odotuksiin. Hän perustaa perheen nuoren miehen kanssa, joka on tottunut toisenlaisiin, arkisempiin elämän odotuksiin. Kun nuorelle aviovaimolle valkenee ettei mies täytä hänen toiveitaan, ehkä ei edes huomaa niitä, hän kokee syvän pettymyksen, josta hän ei pääse irti. Odotuksistaan ja avioliitos taan luopumatta hän kuitenkin mukautuu, kuten hän voi itselleen sanoa, siihen huonoon onneen, joka hänellä oli puolison valitessaan. Hän tottuu pitämään miestään epäonnistuneena puolisona ja kansalaisena. Hän ehkä katsoo, että tämä ei kanna täyttä vastuuta asioista eikä täytä kunnolla tehtäviään jne., ja hän antaa tämän käsityksen tulla ilmi suhteessaan mieheensä. Käyttäytyes sään tämän itselleen muodostamansa ehkä perusteetto man kuvan mukaisesti hän toistuvasti loukkaa miestään niin kuin hän voi kokea miehensä loukkaavan itseään, kun tämä ei ota huomioon taikka täytä hänen odotuksiaan.

Lukija älköön käsittäkö tätä esimerkkiä mielipiteen

43

ilmaukseksi siitä, millaisista syistä epäsopu avioliitossa tavallisimmin johtuu. Olen halunnut korostaa, että lähimmäisestä itsellemme muodostunut kuva riippuu rat kaisevasti siitä elämänmuodosta tai kulttuurista, jonka keskellä me elämme, kuten tässä tekniselle kulttuurille tyypillisiksi katsottavista kulutusodotuksista ja naisen asemaa koskevista käsityksistä, jotka käsitykset tosin eivät ole ne, joita nyt pidetään oikeina.

Tietty elämänmuoto muovaa ihmisen sellaiseksi ja tuottaa sellaisen ihmiskuvan, joka pitää yllä tätä elämänmuotoa. Vakiintuneessa luontaisessa elämänmuodossa tämä ohjaus on usein hyvin ilmeinen. Tytär tai poika valmistuu kotonaan tulevaan aikuisen rooliinsa. Tekninen kulttuuri antaa vähemmän mieltä arkiselle elämälle ja sallii ihmisen vapaammin omaksua erilaisia todellisuudelle vieraita ja ristiriitaisiakin odotuksia. Se jättää nuoren ihmisen elämään suuremman tyhjän alueen kuin luontainen elämänmuoto. Aukko täyttyy satunnaisin aineksin ja synnyttää monenlaisia epäkohtia ja ongelmia. Tekninen kulttuuri tuottaa sitten erityisiä kasvatuksen keinoja, joiden avulla se yrittää korjata näitä itsensä aiheuttamia epäkohtia. Tämä tausta ehkä selittää sen paradoksin, että kasvattaja voi täysin kieltää itsessään eräät ihmisyyden perimmäiset velvoitukset ja kuitenkin toimia kasvatuksen teknisessä tehtävässä. Ruotsin lehdet kertoivat toukokuussa 1981 henkilöstä, jonka viranomaiset olivat todenneet sopimattomaksi vanhemman asemaan. Hänen lapsensa oli oikeuden päätöksellä siirretty kasvatusvanhemmille, mutta hän itse toimi lasten urheilun opettajana. Aikanaan Rousseau, vieläkin kasvatuksen suuria profeettoja, lähetti lapsensa löytölastenkotiin. Se oli tapa varmistaa tehtävien ruttäminen tuleville kasvattajille. 

44 
Kuvamme lähimmäisestä ihmisenä ei tietenkään määräydy pelkästään niiden odotusten perusteella, jotka kulttuurimme meissä synnyttävät. Se mitä lähimmäisem me jossain objektiivisessa mielessä on ja mitä hän itsestään ajattelee, antaa tietenkin piirteensä ja värinsä tähän kuvaan, tosin paljon vähemmän kuin otaksumme. Lähimmäisemme voi olla kaikin puolin hyvä perheenjäsen, ihminen ja kansalainen, mutta saatamme jättää sen kaiken huomiota vaille, jos hän ei vastaa erityisia, ehkä poikkeuksellisia tulevaisuutta koskevia tai tunnepohjai sia odotuksiamme. Itse yleensä luulemme että kuva on todellisuuden mukainen, taysin oikea ja objektiivinen. Erityisiä odotuksia meillä voi olla, jos esimerkiksi vanhempamme omien epäonnistumisiensa tai tayttymättä jääneiden toiveidensa vuoksi ovat siirtäneet meihin sel laisia ja saaneet meidät kasvaessamme lapsesta aikuiseksi ne huomaamattamme omaksumaan.

Ihmiskuvamme lähimmäisestämme on pääpiirteidensä puolesta yleensä tiedostamaton tai vain osittain tiedostettu. Olemme tosin useinkin selvillä siita, miten me lähimmäiseemme suhtaudumme. Ehkä olemme sitä miettineetkin. Mutta yleensä meiltä puuttuu käsitys siitä, kuinka väärä ja huonosti perusteltu asenteemme voi olla. Tämä puutteellinen tietomme kuvan laadusta ei suinkaan vähennä vaan päinvastoin lisää sen merkitystä ja muuttu mattomuutta. Kuva hallitsee suhtautumistamme lähim mäiseen ilman että asiaa sen enempää ajattelemme. Olemme tottuneet pitämään sitä oikeutettuna ja itsestään selvänä emmekä me hyväksy, jos joku ryhtyy selittämään meille, miten pahasti väärässä olemme. 

45
 

Elämisen aitous 

Eikö sitten ole mahdollista osoittaa sellaisia arvoja ja päämaaria, joiden varaan voitaisiin rakentaa henkisesti turvallinen tulevaisuus?

Edellä on puhuttu siitä, miten ihmiset ja kansat ovat siirtyneet, joskus katastrofaalisin seurauksin, elämän laa dusta elintasoon. Nyt olisi sanottava jotain siirtymisestä päinvastaiseen suuntaan, elintasosta elämänlaatuun.

En voi kieltää, että sana »elämänlaatu», jos se on tarkoitettu edustamaan elintasoihmisen tulevaisuuden toivoa hänen nykyisessä ahdingossaan, herättää ainakin minussa epäilyksiä. Sanan merkitys tietysti riippuu osaksi siitä, mitä merkitykseen tahdotaan sisällyttää. Erillisenä sanana »elämänlaatu» viittaa ulkoisten tunnusmerkkien perusteella punnittuun elämän laatuun, jota voidaan säädellä taloudellisin ja poliittisin päätöksin. Se antaa vaikutelman, että sen on keksinyt elintasoihminen sanoakseen, että »kyllähän tässä laatuakin on», kuten onkin. Viime vuonna käytettiin maassamme tuontipolttoaineisiin, 50. osamaksuna elämän laadusta 4000 markkaa asukasta kohti. Epäilemättä elämän laatua on se, ettei tarvitse palella eikä istua pimeässä pitkinä talvi-iltoina ja että kulkuneuvot liikkuvat, niin että voi käydä tapaamassa hyvää ystäväänsä pitemmänkin matkan takana. Mutta jos ihminen elämän ristiriidoissa joutuu umpikujaan eikä näe muuta vaihtoehtoa kuin elämästä poistumisen, häntä ei tällaisen elämänlaadun lisääminen tai korostaminen auta vähääkään. Hänen elämänlaatunsa sanan aidommas sa mielessä, se mikä on itse elämisessä ja elämisen mielekkyydessä, vuorovaikutuksessa lähimpiin omaisiin, elämässä perheen piirissä ja vuorovaikutuksessa muun laajemman ympäristön kanssa, on hävinnyt. Sitä ei

46 

laadukas ajanviete eikä ulkoapäin tarjottu hyvä voi korvata,

Tuskin olisi erityisen vaikea tehtävä luetella sopivaa joukkoa arvoja ja päämääriä, joiden varaan henkisesti turvallinen tulevaisuus voitaisiin rakentaa. Suuret uskonnot samoin kuin kansallisen tai kansainvälisen merkityksen saaneet sosiaaliset uudistusliikkeet ovat voineet asettaa arvoja ja toiminnan päämääriä, jotka ovat antaneet henkisen turvallisuuden tunteen kannattajilleen. Ja varsinkin kirjallisuuden piirissa toimivat saattavat mielellään esittää yleisiä tavoitteita samassa tarkoituksessa. Niiden sisältö on lyhyesti ilmaistuna se, että ihmisen tulee olla hyvä, hyvä niin kuin asianomainen kulloisessakin tapauksessa on käsittänyt inhimillisen hyvyyden.

Että ihmisen pitäisi olla hyvä on tavoite, jota kukaan ei voi kieltää. Mutta en kuitenkaan käy luettelemaan, mitä kaikkea ihmisen pitäisi olla, jotta hän olisi hyvä. Ihminen näet ei halua olla hyvä sillä tavoin kuin ylhäältä käsin vaaditaan. Se voidaan saada näennaisesti aikaan vain käyttämällä kovaa pakkoa, joka itsessään jo on hyvän vastakohta. Robespierrekin, Ranskan suuren vallankumouksen merkittävin hirmuhallitsija halusi tehdä ihmiset hyviksi. Hänessä voidaan nähdä traaginen hahmo, jos tämä tarkoitus alkuaan oli hänessä vilpitön, kuten on mahdollista. Mutta ihmiset eivät tahtoneet olla hyviä sillä tavoin kuin hän halusi, ja niin hän otti avukseen giljotiinin. Hän asetti hyvänä olemiselle ehdot, jotka eivät ole täytettävissä ihmisten maailmassa.

Ihminen voi ajoittain ja paikoitellen olla hyvä, mutta yleisempään ja johdonmukaisempaan hyvyyteen hän näyttää olevan kykenevä vain, jos tämä hyvyys on jotenkin sidottu hänen elämänmuotoonsa. Se taas tuntuu edellyttävän, että tämä elämänmuoto jollakin tavoin

47

ulottuu yli koko luonnon ja luomakunnan. Lyhyessä ajassa sellainen uusi elämänmuoto on inhimillisin toimin sen vuoksi vaikeasti toteutettavissa. »Kamtshatkassa» Pekka Pantsu kertoo siitä kiinteästi luontoon liittyvästä ja luonnon kiertokulkua kunnioittavasta elämästä, jota Kamtshatkalla vielä ensimmäisen maailmansodan aikoihin elettiin. Luonto oli rikas. Karhukin kunnioitti ihmistä niin ettei kansantaruissakaan ollut mainintoja karhun käymisestä vapaina kulkevien kotieläinten kimppuun. Mutta niin tapahtui kerran hänen oleskelunsa aikana kun tuli karhujen nälkävuosi. Kevätvedet olivat pitkään korkealla eivätkä karhut kyenneet tavalliseen tapaansa kalastamaan lohia ravinnokseen. Tasapainon ja keskinäisen kunnioituksen edellytyksenä oli kohtalainen riittävyys. Lisääntyessään ja täyttäessään maan ihminen näyttää ylittäneen tämän rajan ja elintasoaan nostaessaan hän on, jos hän on kyennyt, mennyt usein yli senkin, minkä voisi ajatella kohtuudella riittävän. Hän on mennyt päinvastaiseen suuntaan vain kun välttämättömyys, 50. edellytysten häviaminen ja toisenlaisen elämänmuodon nousu valtaan on hänet siihen pakottanut. Mutta se on kaikkina aikoina ollut vaikeata, kuten aiemmin esitetystä lienee käynyt ilmi. Ihmiset ja yhteisöt eivät helposti luovu kuvista, jotka määrittelevät heidän elämänsä tavoitteet ja heidän todellisuutensa.
 

Tulevaisuuden toivo 

Meillä voi kuitenkin olla kahdenlaatuista toivoa. Ehkä täman paivan ihminen, paremmin tietoisena omasta luonnollisesta taustastaan, elämänsä ehdoista ja kohta loittensa vaihteluista voi olla mukautuvaisempi kuin kulttuuri-ihminen on ollut aiemmin. Ehkä hän mahdolli

48
sesti myös voi olla vähemmän käsittämättömästi sidottu niihin periaatteessa samanlaisiin vaikkakin vastakkaisiin valtakoneistoihin, jotka häntä kahlitsevat. Tällä sidonnai suudella on historian kuluessa ollut merkillisiä muotoja. Vanhassa Roomassa vallantavoittelijat, joiden päämäärät olivat asiallisesti samat vaikka ehkä iskulauseissa erosivat toisistaan, kävivät keskenään kiivaita taisteluita. Heidän joukkonsa saattoivat osoittaa erinomaista intoa ja urhoollisuutta. Voittaminen sinänsä - niin kuin oletuksen mukaan nykyisissä olympialaisissa - näyttää olleen ainoa päämäärä.

Voimme toivoa että teknisen kulttuurin ulkoisten edellytysten heiketessä - mikä näyttää väistämättömältä - pystymme säilyttämään ja edelleen käyttämään hyväk semme olennaisia osia nykyisestä viisaudestamme. Mitä nämä osat voisivat olla, siitä saamme käsitystä perehty mällä esimerkiksi niiden ihmisten elämään, joita Elias Lönnrot tapasi runonkeräysmatkoillaan viime vuosisadan alkupuml; kaikesta jää lukijalle perimmäiseksi vaikutelmaksi. Voi olla että meidän aineelliset voimavaramme tulevaisuudessa eivät ole heidän voimavarojaan suuremmat. Mutta me olemme tulleet tuntemaan niitä syntyjä syviä, joita heidän sankarinsa turhaan tavoittivat, ja siksi voinemme omassa elämässämme torjua monet heidän elämäänsä synkistäneet varjot.

Meille on avoinna mahdollisuus luoda nykyistä enem

49

inän omaehtoiseen ja omavastuiseen olemiseen pohjau tuva kulttuuri, jossa elämä on sen itsensä takia, ei sen takia mitä yksittäisille ihmisille muualta käsin jaetaan, elämisen arvoista.

4 Ihmisenä olemisesta

Lähetä palautetta! 

Kirjoita tähän tai lähetä tavallinen sähköpostiviesti o

Kirjoita tähänn nimesi:

..ja sähköpostiosoitteesi:


Asko Korpela 20010212 (20010212) o o AJK kotisivu