Ketonen Oiva 
IV Humanistinen elämänasenne

»Humanismi» kulttuurihistoriallisena käsitteenä viittaa renesanssin aikaan, keski- ja uudenajan taitteeseen, joi loin alkaen 1200-luvusta vanhan Kreikan ja Rooman kulttuuri eri muodoissansa heräsi uuteen eloon Italiassa ja sitten vähitellen muissakin Euroopan maissa. Humanistit olivat vaikutusvaltaisia ammattimiehiä, kielentaitajia, tutkijoita, kirjailijoita ja opettajia, jotka välittivät vanhan Kreikan ja Rooman kulttuurin ja kirjallisuuden sanoman uudelle ajalle. Nimitys »humanisti», »umanista», esiintyy ensimmäisen kerran Italian kielessä kuitenkin vasta noin vuonna 1500. Tällöin humanistit ammattikun tana jo olivat kulkemassa kohti kukistumistaan. Vastaa vasti »humanismi» tarkoittaa antiikin kulttuurin, erityisesti antiikin kirjallisuuden sekä kreikan ja latinan kielen tutkimista ja harrastamista. Nykyään humanististen tieteiden alue on laajempi. Siihen luetaan kaikkien kielien ja kaikenkielisen kirjallisuuden ja yleensä ihmisen tutkiminen kuktuuriolentona. 

Kuvailevien merkitysten ohella käsitteeseen »humanismi» liittyy ajaton arvosisällys. »Humanistinen elämänasenne» viittaa ensi sijassa tähän arvosisällykseen. Sen voi olettaa olleen ja olevan edelleen humanistisen harrastuksen taustalla yhtä hyvin sen perimmäisenä motiivina kuin sen eettisenä tavoitteena. Tämän merkityksensä puolesta »humanismi» on yhtä paljon filosofinen kuin kulttuurihistoriallinen käsite. Sellaisena se kuuluu niihin lukuisiin ja tärkeihin länsimaisen kulttuurikeskustelun termeihin, joi-

51
den sisältö on tarkkaa ja yksityiskohtaista määrittelyä vailla.
 

Renessanssin ajan näkemys 

Humanistinen harrastus on ihmisen asiain erityistä harrastamista. Jotta voisimme saada tarkempaa selkoa, missä erityisessä suhteessa humanistinen elämänasenne eroaa interessistä ihmiseen ja hänen asiainsa edistämiseen yleensä, meidän on syytä mennä. ajassa taaksepäin niihin vastakohtiin, joiden keskellä humanistinen harrastus syn tyi, kun vanhan Kreikan ja Rooman kulttuuri heräsi eloon Italiassa keskiajan lopullä. Dante, Petrarca ja Boccaccio, jotka tavallisesti mainitaan oppikirjoissa, ovat tämän heräämisen varhaisvaiheen Suuret nimet.

Giovanni Boccaccio, joka eli vuosina 1313-1375, tunnetaan meillä ja muuallakin varmaan parhaiten Decamerone-nimisen novellikokoelman kirjoittajana. Mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin. Tähän muuhun sisältyy muun muassa kaunopuheinen runouden puolus tus.(6) Vaikka hän siinä puhuu runoudesta ja runouden puolustamisesta, hän kuitenkin koko ajan tarkoittaa antiikin kieliä ja kirjallisuutta tutkivien ja antiikin perinteitten mukaista runoutta harrastavien runoilija-filologien koko henkistä toimintaa eli siis suunnilleen sitä, mihin »humanismi» historiallisena käsitteena viittaa.

Boccaccio luettelee ensiksi runouden viholliset, joita vastaan hän taistelee mitä kiivaimmin. Näitä ovat: kevytmieliset tietämättömät jotka ajattelevat vain humua ja mässäilyä; saivartelevat teologit joille Helikon, Kastalian lähde ja Foiboksen lehto ovat pelkkiä houreita; kultaa himoavat juristit jotka pitävät runoutta tarpeettomana, koska sillä ei voi ansaita rahaa; ja vihdoin kerjäläismun

52 
kit jotka mielellään esittivät syytöksiä pakanuudesta ja moraaiktomuudesta. Tämä viimeinen vihollisten ryhmä oli Boccaccion kirjoituksessa ilmaistu kiertäen, kuitenkin selvästi piirrettynä.

Kuvailtuaan vihollisten ryhmät hän siirtyy runouden myönteiseen puolustukseen. Hän ylistää runoutta, erityisesti jos siinä on syvempää etenkin vertauskuvallista mieltä - mita runoudelta pitää aina odottaa - ja oikeutettu hämäryyttä, joka sopii säikäyttämään tietä mättömän tunteetonta mieltä.

Vihdoin Boccaccio perustelee sen uuden suhtautumi sen oikeutusta, jonka aika oli omaksunut pakanuuteen yleensä. Kristinusko oli hävittänyt pakanuuden. Voitokas kirkko piti hallussaan vihollisen leiriä eikä kristinuskon, toisin kuin alkukirkon aikana, tarvinnut enää puolustautua pakanuutta vastaan.

Mikä olisi humanistisen asenteen ydin, jos sitä etsii tästä varhaisesta runoilija-filologien henkisen toiminnan puolustuksesta, josta sitä voi hyvällä syyllä etsiä?

Puolustuksessa kiintyy huomio siihen, että vihollisten joukossa ei ole mitään sellaista ryhmää, joka edustaisi luonnontieteitä tai tekniikkaa, joita jossain muodossa siihenkin aikaan jo oli olemassa, so. aloja, joihin nykyään ensisijaisesti viitataan kun puhutaan humanismin vastakohdista. Edelleen on huomattava, että mainitut viholliset tavalla taikka toisella kaikki harrastivat ihmisten asioita. Nykyään monet ovat taipuvaisia päin vastoin kuin Boccaccio pitamään teologiaa, lainoppia ja saamaa mistakin joskaan sentään ei tietämättömyyttä ja mässäilyä jossain mielessä humanistisina harrastuksina.

Runoilija -filologien henkisen toiminnan vastustajien vihamielisyys näyttää perustuvan kahteen usein toisiinsa liittyvään inhimilliseen ominaisuuteen tai asenteeseen. 

53 
Nämä ovat toisaalta kykenemättömyys kokea ja vastaavasti arvostaa mitään, mikä menee sanallisen merkityksen ja tämän päivän nautintojen ulkopuolelle, ja toisaalta urautuminen tiettyihin opinkappaleihin tai valmiisiin ratkaisuihin taikka arkipäivan rutiiniin, niin että inhimillinen elämä muilta osin jää arvoa ja merkitystä vaille. Nämä asenteet ovat periaatteessa yksi ja sama. Urautuminen on tietämättömyyttä siitä, mikä on omien unen ulkopuolella, ja tavallinen tietämättömyys on urautumista jokapäiväisyyteen. Ihmisinä nämä viholliset eivät suinkaan olleet keskenään samanlaisia.

Jos edelläsanottu luonnehtii runoilija-filologien henkisen toiminnan vastakohtaa, niin positiivisesti voidaan tämän toiminnan aatteellisena ytimenä nähdä pyrkimys irtautua totutuista urista ja suljetuista, kiinteästi määrätyistä elämän ja ajattelun muodoista, 50. pyrkimys tavoittaa rikkaampia ja syvempiä inhimillisiä ajatuksia, tarkoituksia ja vapauksia. Tämä kuvaus sanoo jo merkittäviä asioita siitä, mitä humanistisella elämänasenteella voi daan tarkoittaa.

Toistasataa vuotta myöhemmin Pico della Mirandola kuvaili tarkemmin renesanssin ihanteena olevan uuden laisen ihmisen. Kuuluisaksi tulleessa puheessaan »Ihmisen arvosta» hän kuvasi ihmisen ainoaksi luoduista olennoista, jonka paikkaa olevaisessa hänen syntyessään maailmaan ei ole etukäteen määrätty. Hänessä oli kai kenlaisen elämän idut. Hän voi rappeutua eläimeksi ja synnyttää jälleen itsensä jumalten kaltaiseksi olennoksi. Kaikista olennoista vain hän oli oman itsensa muovaaja, vain hänellä oli kyky ja mahdollisuus kasvaa oman vapaan tahtonsa mukaan.

Pico della Mirandolan haltioituneet sanat epäilemättä ovat paljon vaikuttaneet siihen, mitä humanistisessa

54 
kirjallisuudessa on myöhemmin sanottu ihmisestä ja hänen mahdollisuuksistaan. Eikä näitä ihanteita ja toiveita kukaan mielellään kiellä. Mutta kokemuksemme ja muu mitä tiedämme ihmisen kasvusta ja kehityksestä osoittaa, että vain harvat voivat turvata itsellensä sellaisen vapauden elämänsä muovaamisessa ja että heidänkin vapaudellaan on monia rajoituksia heissä itsessään. Tämä ei estä sitä, että meistä itse kukin, joka tyytyy rajoituksiinsa, voi tuntea itsensä olosuhteissaan hyvinkin vapaaksi. Renessanssin ajan ihminen teki parhaansa toteuttaakseen ihanteensa omassa elämässään. Mutta runoilija-filologien korkein ihanne oli vanhan Kreikan ja Rooman kulttuuri. Runoilijaksi, »poeta», kutsuttiin vielä Danten aikana vain sita, joka kirjoitti latinankielisiä runoja, italiankielisten runojen kirjoittaja oli nimien sepittäjä, »rimatore». Antiikin kulttuurin ja antiikin ihmiskäsityksen erinomaisen suuri arvostus - josta jotain on vielä jäljellä meidänkin kulttuurissamme - tulee ymmärrettä väksi kun tarkastelee, miten antiikin ajattelijat pohtivat ihmisen ongelmaa ja mitä he suta sanoivat. Renessanssin ajan humanisti saattoi verrata sitä siihen valmiiksi muovailtuun ja rajattuun ratkaisuun, jonka varaan eurooppa laisen kulttuurin instituutiot olivat rakentuneet ja johon yksittäisen ihmisen oli pakko mukautua. Tämän vastakohdan historiassa kohtaamme tekijät, joista nykyinen humanististen tieteiden ja luonnontieteiden vastakohta on kasvanut esiin ja jotka vaikuttavat kulttuurissamme edelleen.
 

55

Ihmisen henkisyys 

Tosiasiat tosiasioina, jotka sanovat mitä on ja on tapahtunut, ovat asenteista riippumattomia. Asenteet tulevat tärkeiksi, kun harkitaan, mikä merkitys tosiasioille anne taan, miten ne ihmisen olemisen näkökulmasta katsottui na tulkitaan ja mitä johtopäätöksiä niistä tehdään. Eräs yleinen tosiasia, joka humanistinkin täytyy hyväksyä, on että ihminen on luonnon osa - ei sen kruunu ja sen herra muutoin kuin omissa julistuksissaan - ja kehitty nyt siitä vähitellen samanlaisissa paineissa kuin muukin luomakunta siihen, mitä hän on tällä hetkellä.

Näyttää siltä, että ihminen - tai oikeammin se mitä hän oli ennenkuin hän oli oikea ihminen - ehkä enemmän kuin neljä miljoonaa vuotta sitten ryhtyi kävelemään kahdella jalalla ja perusti perheen.») Käsien vapauduttua herra kykeni kuljettamaan ruokaa kotiin rouvalle, joka saattoi synnyttää ja kasvattaa enemmän lapsia, ja näin ihminen parantuneen lastenhoidonkin ansiosta sukuineen menestyi lähisukulaisiaan paremmin. Hänen isot aivonsa ja hänen kykynsä käyttää kieltä kehittyivät huomattavammin todennäköisesti vasta sen jälkeen, sosiaalisen vuorovaikutuksen saadessa uusia muotoja.

Henkisesti merkittävin vaihe kehityksessä epäilemättä oli ihmisen tuleminen tietoiseksi itsestään ja maailmastaan. Siitä ei liene kulunut aikaa kovin pitkälti, kuitenkin monia tuhansia joskaan ei kovin monia kymmeniä tuhansia vuosia. Ihminen itse ja hänen oma olemassaolonsa tulivat hänelle ongelmiksi. Hän alkoi kysyä, kuka hän on, mikä on hänen kohtalonsa ja hänen elämänsä tarkoitus, mikä on se maailma, jossa hän elää ja mitkä voimat sitä hallitsevat. Mikään toinen olento, vaikka
 

56 
joku niistä ehkä tietää jotain itsestaan, ei ollut joutunut tällaisten kysymysten eteen. Ne avasivat huikaisevia näköaloja, joiden vaikuttavuuden saatamme edelleen kokea nuoruuden heräämisessä tai muissa elämän kriiseissä. Ihmisen henkisyys ilmenee erityisellä tavalla hänen loppumattomissa yrityksissään sekä ratkaista näitä kysymyksiä että välttää ja torjua niitä.

Näyttää siltä, että ihminen voi olla olemassa tietoisena järjellisenä olentona vain, jos hänen tietoisuutensa maailmassa vallitsee järjestys, johon sisältyy tyydyttävät vastaukset häntä itseänsä ja hänen elämäänsä koskeviin perustaviin kysymyksiin. Tällainen jarjestys syntyy, jos tietoisuutta hallitsee jokin periaate, symboli tai olento, jonka ympärille ajatukset voivat keskittyä mielekkääksi kokonaisuudeksi.

Ihmiset ovat eri puolilla maailmaa tulkinneet tämän keskeisen idean laadun ja välttämättömyyden eri tavoin. Monet ajattelijat eurooppalaisen kulttuurin piirissa ovat katsoneet voivansa todistaa, että kaiken olemisemme taustalla on Luoja, Jumala, joka on persoonallinen, ajatteleva ja toimiva ikuinen olento. Muutama sata vuotta eKr. stoalaiset filosofit päättelivät, että Jumala on olemassa, koska kaikilla ihmisillä on käsitys Jumalasta. Ateenalainen Karneades osoitti tämän todistelun riittämättömäksi. Esitetyistä perusteista seuraa ainoastaan, että käsitys Jumalan olemassaolosta on yleinen. Immanuel Kant on aikaamme varten sitten osoittanut muista kin erityisistä rationaaleihin perusteihin nojautuvista todistuksista, että ne eivät ole sitovia. Jäljelle jää siten vain ihmisen oma syvin vakaumus, se että - kuten sanotaan - on olemassa muutakin, syvempää tietoa kuin se, mikä voidaan saattaa tieteen hyväksymien rationaalien argu menttien muotoon. Sellainen sisäinen vakaumus voi olla

57
ja usein on hyvin vahva, niin vahva, että ihminen on valmis pitämään siitä kiinni ja puolustamaan sitä henkensä menettämisen uhalla.

Tämä sisäinen vakaumus, ihmisen minuuden ydin, ei kuitenkaan ole tietoa mistään erityisistä asioista taikka ilmiöistä niinkuin muu tieto on. Sen vahvuus ja ehdottomuus osoittaa vain, kuinka ehdottoman välttämätön se periaate, josta ihmisellä on sellainen vakaumus, on hänen olemassaololleen järjellisenä ja tietoisena olentona. Vaikka stoalaisten perusteet eivät riittäneetkään osoitta maan, että Jumala on olemassa, niin niiden voi kuitenkin sanoa riittävän osoittamaan, että Jumala on ihmiselle jossain mielessä tai muodossa välttämätön.

Ihmisen perustava tarve järjestää tietoisuutensa jonkin idean tai aatteen varaan on tehnyt hänet alttiiksi ideologiselle manipulaatiolle. Hänen vaikeuksiaan on lisännyt hänen vähäinen kykynsä erottaa totuutta tahallisesta vaiheesta. Tätä ominaisuutta tuskin edes voi sanoa hänen suureksi heikkoudekseen, vaikka se eräässä mielessä sitä onkin, koska se kuuluu siihen mitä ihminen on olemukseltaan. Sillä on tietysti ollut erinomaisen suuri vaikutus ihmisten ja kansojen kohtaloihin. Tietoisuutemme maailma on peruspiirteissään edelleen samanlainen, vaikka emme enää luulekaan kaikkea, mitä edeltäjämme luulivat tuhansia vuosia sitten.
 

Keskustelu antiikin aikana 

Vanhan Kreikan ajattelijat olivat länsimaisessa perinteessä ensimmäiset, jotka asettivat ihmisen peruskysymykset, so. mitä ihminen on, mitä hänen tulisi olla yksilönä ja yhteison jasenena ja mika on se maailma, jossa han on, avoimen rationaalin pohdinnan alaiseksi.
 

58 
Kreikkalaisten filosofia oli varsinkin hellenistisenä aikana voittopuolisesti eettistä pohdiskelua. He miettivät yleisiä kysymyksiä, eivat siinä määrin kuin nyt filosofian teknisiä yksityiskohtia. Heidän pohdiskelunsa oli huo mattavan vapaata. Mikään suunta ei liittoutunut valtion kanssa, joka olisi pakottanut kansalaiset yhteen ja sa maan totuuteen. Mutta voi tietysti kysyä, mikä olisi ollut tilanne esim. Platonin valtiossa, jos sellainen olisi synty nyt hänen samannimisen dialoginsa pohjalta. Uskonto oli kansallisen identiteetin tärkeä osa, mutta silti puuttu minen filosofisiin spekulaatioihin oli Ateenassa ja Roo massa vähäistä. Ateena puolusti valtion jumalia Sokrateen filosofista erittelyä vastaan ja eräät Rooman keisarit kävivät taisteluun valtion auktoriteetin puolesta kristitty Jä vastaan. Muutoin eri uskonnot olivat Roomassa sallittuja, kunhan niiden kannattajat osoittivat asianmu kaista rituaalista kunnioitusta keisarille. Filosofiset opit myös olivat eräänlaisia uskontoja. Nekin antoivat vas tauksia olemisen peruskysymyksiin ja saattoivat vieläpä muodostua »kirkoiksi». Eräs esimerkki on vanhan Krei kan materialismi. Materialistien mukaan kaikki olemas saoleva, myös ihminen, hänen henkensä ja sielunsa, oli kokoonpantu häviämattomista atoomeista. Ihmisen kuollessa hän hajautui takaisin erillisiin atoomeihin eikä mitaan jäänyt jäljelle Siitä kokonaisuudesta, joka oli ollut ihminen. Epikuros oli esittänyt opin suurelle yleisölle helposti tajuttavassa muodossa. Häntä ylistettiin »vapahtajana» ja »pelastajana», koska hän oli osoittanut, että ei ollut mitään pelkoa tilinteosta kuoleman jälkeen. Kan nattajien kokoukset muistuttivat enemmän uskonnollisen seurakunnan tilaisuuksia kuin filosofien keskustelui ta.

Tämä kaikki on ihmisen luonnon mukaista. Hän on

59 
sidottu ja »ohjelmoitu». Niin kai pitääkin olla, jotta hän olisi yksilönä ja yhteisönä selviytynyt evoluution paineissa. Jos hän hetkeksi joltakin osaltansa irtautuu sidonnai suudestaan, hän tekee sen tullakseen sidotuksi uudella tavalla, ehkä kuitenkin sellaisella, joka sopii jossain suhteessa paremmin hänen perusluontoonsa.

Renessanssin ajan humanisti ihaili antiikissa toisaalta sen korkeampaa ja hienompaa sivistystä ja toisaalta antiikin kulttuuri-ihmisen henkistä vapautta, oikeutta saada itse vaivata itseään omalla ihmisen ongelmallaan, itse ratkaista ihmisenä olemisen kysymyksensä ja palvella omaa Jumalaansa. Kun Boccaccio puhui uudesta suhtau tumisesta pakanuuteen, jonka kirkko hänen sanojensa mukaan oli voittanut, hän puolusti ja edustikin vanhaa vapautta eli sitä pakanuutta, jota mikään uskonto tuskin koskaan lopullisesti voittaa.

Keisari Konstantinus kääntyi kristinuskoon v. 312. Hänen kääntymyksensä ei ollut seuraus synnintunnosta tai hengellisen pelastuksen toivosta vaan siitä, että kristittyjen Jumala, niin kuin hän näyttää asian ilmaisseen, lupasi hänelle menestystä taisteluissa ja valtakunnan hallitsemisessa. Hänen sukunsa Jumala aurinko ja kristittyjen Jumala tulivat hänelle samaksi. Hän »maallisti» radikaalilla tavalla kristinuskon, 50. hän teki kristinuskosta valtapolitiikan välineen ja olennaisen osan sitä identiteettiä, joka ilmensi valtiollista yhteenkuuluvuutta. Vuosisadan lopulla keisari määräsi, mikä käsitys ihmisen olemuksesta oli valtakunnassa katsottava oikeaksi. Ihminen kohtaloineen säädettiin sellaiseksi, miksi kristilliset kirjoitukset, myöhäiskreikkalaisen ajattelun valossa tulkittuina, hänet kuvasivat, ei mistään kehittyneeksi eikä mihinkään edelleen kehittyväksi, vaan perusluonteeltaan muuttumattomaksi selvästi rajattuine kohtalon mahdol

60 
lisuuksineen. Koska ratkaisu oli valmis, ihmisen ongelman pohtiminen, paitsi tämän ratkaisun rajoissa, oli tarpeetonta ja lopulta se tuli kielletyksi. Huolenpito ihmisen kohtalonsa sai oman byrokratiansa. Kirkko kehitti tekniikan asian tehokasta hoitamista varten.

Ehkä on syytä huomauttaa, että tarkoitukseni ei ole esittaa erityisiä argumentteja kristinuskoa tai yleensäkään uskontoa taikka filosofiaa vastaan. Kristinuskolla tai ideologialla sellaisenaan ei ole mitään valtaa, joskin yksi ideologia voi sopia vallan välineeksi paremmin kuin toinen. Valta on ihmisillä, jotka omaksuvat tietyn uskon, ideologian tai poliittisen opin ja vaativat myös muita omaksumaan sen ja elämään elämänsä heidän tavallaan. Historian kuluessa on ollut monenlaisia liikkeitä, jotka ovat julistaneet tavoitteekseen ihmisen vapauttamisen, mutta tosiasiallisesti ne yleensä eivät ole tavoittaneet vapautta vaan vain uuden pakollisen uskon asettamista entisen sijaan. Voidaan ehkä sanoa, että yhteinen usko on ollut välttämätön, jotta valtakunnat olisivat pysyneet koossa ja jotta inhimillinen kulttuuri olisi voinut kehittyä ja edistyä. Ehkä niin on. Emme kuitenkaan tiedä, kuinka välttämätön uskon yhteisyys on ollut ja vielä vähemmän meillä on tietoa Siitä, kuinka tärkeätä sellaisten valtakun tien olemassaolo on ollut ja olisiko muunlainen kulttuu rin kehitys voinut luoda paremman Euroopan. Itse edistyksen idea, jonka sen puolesta puhuva ihmisryhmä tulkitsee kunakin aikana omalla tavallaan, voi loppujen lopuksi olla kaikkein vahvin väkivallan väline.

61

Ihmisen jakaminen intressien kesken 

Uskonnolliset ongelmat oli ratkaistu virallisesti säätämällä yksi antiikin vaihtoehdoista pakolliseksi. Ihmisen ei tarvinnut eikä saanutkaan enää käyttää energiaansa niiden selvittämiseen. Hän saattoi keskittää sen itsensä ulkopuolella oleviin ongelmiin. Pohdinta kääntyi ihmisestä poispäin, ympäröivään luontoon ja luontoa koske vaan tietoon, ihmiseen vain sikäli kuin luonnosta käsin voitiin tehdä häntä koskevia johtopäätöksiä. Näin hän, kun turhat» kysymykset eivät häntä enää häirinneet, kehitti luonnontieteet ja tekniikan. Säädettyjen uskon nollisten ja eettisten periaatteiden kunnioittamisen pakkoa voi luonnontieteiden näkökulmasta asioita katsot taessa siis pitää myönteisenä seikkana.

Vapaan tieteellisen ajattelun lähtökohdaksi tuli ihmisen ja yleensä olevaisen jakaminen kahtia, henkeen ja aineeseen. Niiden vastakohta heijastuu humanististen tieteiden ja luonnontieteiden nykyisessä vastakohdassa. Luonnontieteet ja tekniikka tietysti olisivat voineet kehittyä lähtien muunkinlaisesta perustasta. Niiden kehitys ehkä olisi silloin ollut toisenlainen. Ehkä ne olisivat silloin voineet pysyä lähempänä ihmistä.

Luonnon tunteminen ja harrastaminen sinänsä ei ole erityisellä tavalla ristiriidassa humanistisen asenteen kanssa. Ihminen on syntynyt luonnosta ja on edelleenkin siitä riippuvainen. Vastakohta on syntynyt vasta hyvin vahvasta urautumisesta, siitä että katsotaan luonnontie teellisen esikuvan mukainen tieto ainoaksi oikeaksi ja tavoittamisen arvoiseksi tiedoksi.

Mainittu kahtiajako merkitsi kuitenkin enemmän kuin olevaisen jakamista henkeen ja aineeseen. Myös ihmisen henkinen olemus jaettiin kahtia, hengelliseen, jota kos

62 
keva totuus käsitettiin ilmoitustotuudeksi, ja maalliseen, jotka koskevan totuuden punnitsemiseen riittivät ihmi sen luontaiset kyvyt.

Kristinusko korostaa toisaalta omantunnon vapautta, toisaalta se on vahvasti auktoritatiivinen oppi. Sen ylim mäksi auktoriteetiksi katsotaan ilmoitus. Auktoritatiivisen opin, esiintyi se uskonnollisuuden, filosofisuuden tai tieteellisyyden vaatimuksin, vallan ja pysyvyyden varmistaa sen mukainen vihkimys, jonka läpikäyneet »omistavat» sen ja varjelevat sitä turmelijoita ja varkaita vastaan. He - kuten usein muutkin - katsovat, että vain he ovat oikeutettuja paitsi edustamaan myös selittämään ja tulkitsemaan sitä. Oppi muovataan dogmeiksi niin että kannattajien ei tarvitse eikä oikeastaan saakaan enää ymmartaa sitä syvemmin. Tapahtuu eräänlainen henkinen teknistyminen. Samat ilmiöt esiintyvät yhtä hyvin tieteissa, joissa itsensä vihityiksi katsovat kutsuvat itseään asiantuntijoiksi.

Että hengellinen totuus oli kirkon eikä maallikon asia saatettiin ihmisten tietoisuuteen sekä sanan että tulen ja miekan voimalla. Se iskostui syvälle länsimaiseen kulttuuriin. Henkisen olemuksen kahtiajaosta on tullut kuta kuinkin pysyvä. Puhutaan uskonnollisesta tiedosta ja tieteellisestä tiedosta tai vain uskosta ja tiedosta. Olete taan erheellisesti, että nämä ovat kaksi vastakkaista napaa, kaksi perusteissaan toisensa poissulkevaa aluetta, jotka molemmat kuitenkin tarvitaan, jotta ihmisen elämä ja kohtalo voisivat tulla ymmärretyiksi. Ateistikin on tähän mukautunut. Kun hän kieltää jumalan, hän oikeastaan tarkoittaa vain, että Jumala on epäpätevä, sillä hänkin jakaa totuuden uskonnolliseen ja tieteelliseen ja hylkää sitten edellisen. Hän ei ota huomioon, että ns. uskonnollinenkin tieto tai vakaumus on inhimillistä ja

63 
sanoo jotain olennaista ihmisestä. Uskonnollinen vakaumus ja tieteellinen vakaumus eivät ole keskenään sen ehdottomammassa ristiriidassa kuin toisen tapa puhua suomea ja toisen ruotsia. Ne voivat synnyttää repivällä tavalla ristiriidassa olevia arvosysteemejä, mutta vasta kun toinen taikka toinen osapuoli on omaksunut myös totalitaarisuuden vaatimuksen, 50. on asettunut sille kannalle, että toisenkin pitää tunnustaa hänen tunnepohjainen suhtautumisensa ja mitä se sanelee jonkinlaiseksi päteväksi tiedoksi olevaisesta. Vasta tällöin on olemassa vastakohta tiede - uskonto. Ei myöskään väite, että »kulttuuri, jossa tiede korvaisi myös uskonnon, ei ole mahdollinen»(9) sano sitä, mitä se näyttää sanovan. Jos pitää ajatella, että uskonto tarkoittaa juuri kristinuskoa tai siihen verrattavaa uskontoa, niin väite on ilmeisesti väärä. On suuria kulttuureja ja uskontoja, joissa ei ole mitään persoonallista Jumalaa. Jos taas uskonto tarkoittaa jotain yleisempää perusvakaumusta, niin silloin väite kyllä on tosi mutta vain triviaalisti eikä siis sano sitä erityistä, mitä se näyttää sanovan. Tutkijan niin kuin muunkin ihmisen oma perususko tai maailmankatsomus, se ydin, joka pitää hänen tietoisuutensa koossa - kutsuttiin sitä uskonnoksi tai ei - on eri asia kuin ne tulokset eli se tiede jota hän tuottaa. Jälkimmäinen ei tietenkään voi tulla edelliseksi, vaikka se vaikuttaa edelliseen niin kuin edellinenkin vaikuttaa jälkimmäiseen. Luonnontieteilijän urautumi nen voi olla niin syvä, että hän ei huomaa näiden molempien tekijäin jokapäiväistä todellisuutta.
 

64

Teknistyminen 

Totuuden kahtiajako on estänyt uskonnolliseen perinteeseen sisältyvän, ihmisen sisäistä olemusta koskevan tiedon tulemista, niin kuin olisi pitänyt, korkeamman »maallisen» kulttuurin täyteen tietoisuuteen ja sen tasavertaiseksi osaksi. Kristinuskon vieras alkuperä epäilemättä myös on vaikuttanut asiaan; juutalaisilla lienee uskonnollisiin teksteihinsä luonnollisempi suhde.

Toinen tärkeä seikka, joka liittyy edelliseen sen osittaisena syynä tai seurauksena, on ihmisen halu kieltää sisäiset heikkoutensa ja salata ne vieläpä omalta itseltään. Arvostaan kiinnipitävä kansalainen on tottunut siirtämään syrjään tarpeettomana pöyhimisenä kaikki psyykkiset pohdinnat.

Ihmisen sisäistä olemusta koskeva tieto, jonka tosin harvat myöntävät koskevan itseään, on »paremman» tiedon rinnalla joutunut alakasvullisuuden asemaan. Sitä on kuitenkin jatkuvasti sovellettu sekä jokapäiväisessä elämässä että kirjallisuudessa, uskonnoissa, politiikassa, kansojen ja armeijoitten johtamisessa ja vihdoin psyko terapiassa, yleensä alueilla, joita luonnontieteellinen kult tuuri, ehkä juuri Siitä syystä, pitää vähemmän kunnioitettavina ja arvokkaina. Luonnontiede ei voi hallita näitä alueita niin kuin se voi hallita ryhmän hiiriä lahoratorios sa. Mutta on vaikeata pitää kiinni käsityksestä, että sellaiseen tietoon ei sisältyisi aitoa verifioitavaa tietoa. Yksittäisten ihmisten, suurien joukkojen ja kokonaisten kansojen tarkoituksellinen johtaminen merkillisiin tekoihin osoittaa sen olemassaolon.

Kieltäessään itsensä länsimainen ihminen on jättänyt sisäisen maailmansa muokkauksen vähäiseksi ja keskitty nyt ulkoisiin näyttöihin. Päästäkseen omasta epävarmuu 

65
destaan hän on ryhtynyt tavoittamaan ulkoisia varmuuksia. Epikuros oli sitä mieltä, että mielenrauha, ataraksia, saavutetaan mietiskelyllä ja noudattamalla kohtuullisia elämäntapoja. Nykyihminen teknistäämänsä. Kun hän haluaa mielenrauhaa, hän ottaa sopivan määrän ataraktikoita. Hän siirtää, jos mahdollista, vastuun itsestään ja elämästään pois itseltään johtajille, menetelmille, lääkkeille, koneille, järjestelmille, järjestöille, yhteiskun nalle. Opinalojen jakokin on teknistämistä siksi, että se toisaalta korostaa ihmisen ammatillisia tietoja ja taitoja ja toisaalta leikkaa näköalasta pois osia, jotka olisivat ihmisen olemisen ymmärtämisen kannalta olennaisia.

Ajan luonne näkyy sen sankareissa ja heidän teoissaan. Meidän aikamme suurimmat sankarit ovat ne, jotka olivat siinä paketissa, jonka tietokone saatteli kuuhun ja toi sieltä takaisin. Heidän sankaruutensa oli hengissä pysymisessä ja lujassa luottamuksessa nykyajan tekniikkaan.

Tekniikka ja koneet sinänsä eivät rajoita ihmisen vapautta. Käyttöön tullessaan ne lisäävät sitä ja avaavat uusia mahdollisuuksia. Tosin uudet mahdollisuudet voi vat olla kyseenalaisia. Esimerkiksi avaruussukkula, josta meikäläinenkin lehdistö oli naivisti haltioissaan, avaa lähinnä uusia sotilaallisia mahdollisuuksia. Me mukau dumme koneisiin ja silloin menetämme perinteisia taitojamme. Koneet tulevat siten välttämättömiksi, mitä ne eivät olleet aiemmin, ja me tulemme niiden orjiksi. Sen jälkeen ne määräävät elämämme tavat.

Tekninen aika vähentää persoonallista huolta ja vas tuuta, mikä tähän saakka on antanut humanistin tärkeä na pitamää mieltä jokapäiväiselle elämälle. Omakohtai set ratkaisumme tulevat yksinkertaisemmiksi. Meille tar jotaan valittavaksi rajoitettu määrä vaihtoehtoja. Tämä ei

4 Ihmisenä olernisem» 

66
tarkoita, että olisimme suvustamme huonontuneita. Ihminen on aina ollut tällainen. Olemme näin tahtoneet ja kannamme itse siitä vastuun. Edelleenkin me toteutam me sitä ihmisen potentiaalia, jota Pico della Mirandola ylisti viisisataa vuotta sitten. Mutta valinnoissamme, joita olemme tehneet ja pakosta edelleenkin teemme, me aina heitämme jotakin mahdollisuuksistamme pois. Jokin kehityksen tie tulee aina suljetuksi. Todennäköistä on, että järjestelmien paineissa ihmisen vapaudella on aina vain vahemmän liikkumatilaa.
 

Kehityksen ristiriita 

Mikään, mikä koskee ihmistä, ei näytä olevan yksinkertaista, suoraviivaista ja hallittavissa niin kuin luonnontie teenilmiöt useimmiten ovat. Tämä koskee myös humanistin esittämää vapauden vaatimusta, yksilön oikeutta toteuttaa vapaasti itseänsä ihmisenä. Sekään vaatimus ei voi tulla suoraviivaisella tavalla toteutetuksi. Eteenpäin meneminen ja itsensä toteuttaminen merkitsee yleensä myös luopumista ja menettämistä sekä itselle että muille, joko nyt eläville tai jälkeenpäin tuleville, eikä tätä ristiriitaa voi asettaa sivuun. Aiemmin mainittu Karnea des toi aikanaan taman ristiriidan esiin dramaattisella tavalla.

Ateena lähetti vuosien 156/55 paikkeilla eKr. Roo maan lähetystön anomaan senaatilta vapautusta sakosta, jonka Ateena oli saanut niskoilleen. Tähän lähetystöön kuului mainittu Karneades, Platonin akatemian silloinen johtaja, erinomainen puhuja ja väittelijä. Hän piti Roomassa ollessaan perättäisinä päivinä kaksi esitelmää oikeudenmukaisuudesta. Ensimmäisenä päivänä hän ylisti oikeudenmukaisuutta ja ihmisen ja kansalaisen elämän 

67
loukkaamattomuutta. Toisena päivänä hän puhui samasta asiasta mutta aivan päinvastoin, osoittaen oikeudenmukaisuuden vaatimuksen hullujen houreiksi. Rooman nuoriso kuunteli häntä suuren ihastuksen vallassa, mutta vanha Cato oli vihainen ja vaati senaattia nopeasti käsittelemään ateenalaisten anomuksen niin että lähetystö voitaisiin passittaa menemään. Juttu kerrotaan tavallisesti osoituksena kreikkalaisten skeptisyydestä ja dialektisesta taidosta, mutta taustalla oli vakava ja vaikea asia.

Toisen päivän esityksessään Karneades osoitti, että objektiivista oikeudenmukaisuutta ei ole olemassa. Valtakunnat kasvavat ja tulevat mahtaviksi valtaamalla toistensa aluetta ja hävittämällä toisensa. Suurimman kunnian saa sotapäällikkö, joka on ottanut eniten kau punkeja ja tuonut eniten saalista. Ollakseen oikeudenmukaisia roomalaisten pitäisi siis antaa pois kaikki, mitä he ovat muilta ottaneet, ja palata asumaan takaisin savimajoihinsa. Sen vuoksi se oikeudenmukaisuus, josta hän edellisenä paivana oli puhunut, oli hullujen houret ta.(10) Hän oli osoittanut roomalaisille, millaisia he olivat, mutta tehnyt sen tavalla, jota nämä eivät voineet suuresti moittia jos eivät juuri kiittääkään. Jos Karneades eläisi, hän voisi hyvin perustein pitää samat kaksi esitelmäänsä melkein minkä nykyvaltion pääkaupungissa tahansa. Varmaan olisi monta kaupunkia, joissa sitä ei sallittaisi.

Haluan kiinnittää huomiota kahteen seikkaan ristiriidan taustassa. Ensimmäinen näistä on, että ihminen ei ole ihminen vain yksilönä, jota edellä on lähes yksino maan pidetty silmällä. Hän on ihminen myös perheen, ryhmän, yhteisön ja kansakunnan jäsenenä. Hän on syntynyt näista ja nämä kaikki heijastuvat hänessä. Toisaalta yksilön arvoa korostaa, että nämä kaikki koostuvat yksilöistä ja että kaikki, mitä ihminen muuna kuin

68 
yksilönä on, palautuu yksilöön. Toinen seikka on, että maailma koko ajan muuttuu eikä ihminenkään voi pysyä paikallaan, vaikka hän niin haluaisi. Ihmisen aikaansaamaa muutosta kutsutaan tavallisesti edistykseksi. Perusteellinen hävityskin on sen aikaansaajan mielestä yleensä edistystä. Yksittäisen ihmisenkin on pakko »edistyä».

Viitatessani ihmisen käsitteen erilaisiin merkityksiin en ole tahtonut kääntää nurin aiemmin esittämääni enkä sanoa, että ihminen yksilönä voitaisiin asettaa syrjään. Vuorovaikutus muuttuvan ympäristön kanssa ja mukau tuminen siihen kuuluu myös ihmisen luontoon. Mutta tärkeätä on, että hän saa edistyä muutokseensa mukautuen, ilman väkivaltaa, so. harjoittamatta itse väkivaltaa ja olematta väkivallan alainen.
 

Yleisiä huomioita 

Mitä siis voitaisiin kokoavasti sanoa humanistisesta elä mänasenteesta, johon nykyään monissa yhteyksissä viitataan ja vedotaan?

Humanismi määritellään hakuteoksissa tavallisesti elämänkatsomukseksi tai elämänasenteeksi joka katsoo, että ihminen ja hänen ajalliset pyrkimyksensä, hänen erilaiset kykynsä, toimensa ja hyvinvointinsa ovat olevai sen asioista ensisijaiset ja tärkeimmät. Vaikka tämä kuvailu kiinnittää huomion olennaisiin seikkoihin, se on kuitenkin puutteellinen, kuten edellä esitetystä voi pää tellä. Me puhumme ja harrastamme yleensä aina ihmisten asioita olematta silti humanisteja. Jokainen ihmiselämää pitkälle ja tarpeettomasti säätelemään pyrkivä poliittinen suunnitelma tai laajaan asumisympäristön pilaantumiseen johtava teollisuuslaitoksen projektikin voidaan perustella ja aina perustellaan viitaten jonkin ihmisryhmän etuihin, tarpeisiin ja hyvään, joka ao. ihmisryhmän

69
näkökulmasta katsottuna on ensisijaista ja tärkeätä. Mikään puolue ei lähde ajamaan suunnitelmaa eikä mikään liikelaitos tuo julkisuuteen projektia, joka ei jotain sellaista hyvää tarjoaisi. Yhdysvaltain sisäministerikin epäilemättä tarkoitti jonkin sellaisen hyvän edistämistä, kun hän lehtitietojen mukaan sanoi kongressille, että oikeutemme Raamatun mukaan on käyttää hyväksi maan antimia siihen saakka kunnes Jeesus tulee uudestaan maan päälle. Mutta eri ihmisten tarpeet ovat erilaiset. Se ihmisryhmä, jota hän lähinnä ajatteli, oli toisenlainen kuin niiden ihmisten joukko, jotka eri puolilla maailmaa elävät puutteen rajamailla. Vastaavasti näiden ihmisten hyväkin oli toisenlaista.

Ihmisen ja kansalaisen velvollisuus edistää ihmisen hyvää on humanismista riippumaton perustava yhteiselä män velvoitus. Se on ilmaistu kansojen vanhassa perinteessä ja vanhoissa uskonnoissa ja siis ollut olemassa kauan ennen kuin humanismin nimellä tunnettu liike syntyi Euroopassa.

Humanismi erityisenä näkemyksenä tai asenteena ei ole poliittinen tai sosiaalinen edistyksen ohjelma, vaikka sen ei toisaalta pidä olla ristiriidassa aitoa edistystä tarkoittavan ohjelman kanssa. Sitä ei voi määritellä lähtien aineellisista päämääristä, jotka pitäisi tai voitaisiin saavuttaa. Humanismi asenteena on toisenluontoinen asia. Se on pikemmin kannanotto ihmisen kehitykseen ja kehityksen mahdollisuuksiin. Siihen kätkeytyy tietty, ehkä vähän idealisoitu käsitys Siitä, mitä ihminen käsitteellises ti on ja miten hänen tulisi elää ja kehittyä. Vaikka se ei ole poliittinen ohjelma, se tietysti kuitenkin vaikuttaa siihen, mitä päämääriä me asetamme, mille päämäärille annamme arvoa ja millä tavoin pyrimme niitä saavuttamaan.

On tapana puhua myös esimerkiksi kristillisestä, mark-

70
silaisesta tai muun ideologian mukaisesta humanismista. Ihmistä kulttuuriolentona varmaan tulevaisuudessakin tutkitaan oli hänen vapautensa kuinka vähäinen tahansa. Epäilemättä se voidaan tehdä sellaisin ennakollisin ole tuksin ja rajoituksin, jotka eri ideologioihin sisältyvä käsitys ihmisestä asettaa. Mutta humanistinen elämäna senne, niin kuin sitä edellä on kuvailtu, tähtää yleisem pään totuuteen. Se ei sisällä mitään sellaisia ennakollisia oletuksia ja rajoituksia, joita ei saisi asettaa kyseenalaisiksi.

Humanistinen asenne korostaa toisaalta yksilön ja kansan vastuuta omasta itsestään ja elämästään ja oikeutta muovata oma elämänsä ja palvoa omia jumaliaan, luoda ja kehittää kulttuurinsa esteettömässä vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Toisaalta se korostaa välttämättömyyttä antaa arvoa ihmisen ja luonnon elämälle ja sille kulttuurille, joka on syntynyt aikojen kuluessa. Sen se näkee nykypäivän kehitystä ja vapauksia säätelevänä ja niille mielen antavana voimana. Vihdoin humanistiseen asenteeseen sisältyy myös tietty kielteinen kannanotto, kaiken sen vastustaminen, mikä olennaisella tavalla puuttuu näihin vapauksiin, oli sitten kysymyksessä ihmisen arkisen elämän, hänen ajatustensa tai poliittisten mahdollisuuksiensa rajoittaminen tai hänen pakotta misensa elämänmenoon, joka tekee ylivoimaiseksi hänelle kuuluvien vapauksien ja oikeuksien tavoittamisen.
   

Asko Korpela 20010213 (20010213) o o AJK kotisivu