Kasa luita ja hermoja?
Muistan, kun joskus yläasteen biologiantunnilla käsittelimme
ihmisen anatomiaa. Siihen aikaan ihminen oli mielestäni ensisijaisesti
sielullinen olento. (Ja koska olin kiinnostunut suomalaisesta kansanuskosta
ja shamanismista, sielujen lukumääräkin oli kaksi :o)...)
Ihmisen käsitteleminen ainoastaan sopeutumiskykyisenä eläimenä,
kasana luita ja hermoja, tuntui ahdistavalta. Vaikka tieteen totuus tuntui
murskaavan ehdottomalta, halusin jo silloin taistella sitä vastaan.
Rationaalisia välineitä minulla ei tähän kuitenkaan
ollut. Juuri tämän takia tieteenfilosofia, joka on aika uusi
tuttavuus minulle, on kiehtonut alusta asti. Vaikka esimerkiksi Kantin
päämäärä oli tehdä tilaa Jumalalle mekaanisen
tieteen maailmassa, häntä uskottavammin siinä on onnistunut
nimenomaan tieteenfilosofia. Tämä on yllättävää,
kun ottaa huomioon, että filosofian tehtävän ymmärretään
usein olevan nimenomaan tieteen tukeminen. Esimerkiksi Descartesin metafysiikan
tarkoitus oli toimia pohjana newtonilaiselle tieteelle. (Itse hän
vertasi asetelmaa puuhun: metafysiikka muodostaa juuret, joiden varaan
muut tieteet voivat oksina kasvaa.) Myös Thompsonin mielestä
filosofia ja tiede ovat yhdensuuntaiset.
Kuhnin tieteelliset vallankumoukset
Kuhnin tieteellisten vallankumousten teoriaa muistan hämärästi
käsitellyn lukion filosofian tunneilla. Silloin en pitänyt teoriaa
muuna kuin tyhjänä saivarteluna. Todellisen oivalluksen koin,
kun yliopiston kurssillamme luin Kuhnin itsensä kirjoitusta aiheesta.
Yleensä teoriaa kohtaan on esitetty kahdenlaista kritiikkiä:
joko vallankumoukset ovat liian irrationaalisia tai paradigmat liian ehdottomia.
Aiheesta on loistava artikkeli N&N –lehdessä (suomennuksia kritisoiva
alku kannattaa jättää laskuista):
http://www.netn.fi/396/netn_396_pihl2.html
Toisaalta esimerkiksi Popper on kyseenalaistanut sen, voiko historiallisia
lainalaisuuksia todella olla olemassa? Kritiikki oli tosin tarkoitettu
Marxille, enkä ole varma, voidaanko myös Kuhnin teoria nähdä
yrityksenä kuvailla historiallista lakia. Kaikkein merkillisin kritiikki
teoriaa kohtaan kumpuaa kuitenkin siitä itsestään. (En tosin
ole lukenut tätä mistään, joten en tiedä, miten
asiantuntijat siihen suhtautuisivat.) Onko filosofialla paradigmansa? Mistä
paradigmasta Kuhnin itsensä teoria nousee? Jos se nousee jostain,
silloin se ei voi olla ehdoton totuus. Jos se taas ei nouse, eikö
se silloin kumoa itse itsensä.
Yhtä kaikki Kuhnin teoria on murskaisku tieteelliselle realismille.
Jos tiede taas ei vastaa maailmaa, mitä se sitten on?
(Tieteellisestä realismista:
http://metodix.ofw.fi/metodi/pirkko/
polku: Tutkimustoiminnan perusteet -> paradigma -> Käsityksiä
tieteen olemuksesta)
Subjektiivisuus ja tiede
Subjektiivisuus lyö tiedettä vastaan myös toisella tavalla
kuin mitä Thompson esittää. Ei riitä, että tutkijoiden
tai tiedeyhteisön tavoitteet ja tavat vaikuttavat niin sanotusti objektiivisiin
tutkimustuloksiin, myös kokemus itse on tieteellisen tutkimuksen kannalta
problemaattinen. Uusimmassa N&N –lehdessä (1/2001) on Panu Raatikaisen
artikkeli ”Subjektivisten kokemusten todellisuudesta”, jossa hän esittelee
herra F. Jacksonin esittämän niin sanotun tietoargumentin. Argumentti
on kohdistettu eritoten fysikalistisia teorioita vastaan. Niiden mukaan
mentaaliset ilmiöt ovat täysin riippuvaisia fysikaalisista ilmiöistä.
Yksinkertaisuudessaan tietoargumentti kuuluu näin: Oletetaan, että
henkilö, joka tietää kaiken mahdollisen tiedettävissä
olevan fysikaalisen tiedon ihmisestä, on viettänyt koko ikänsä
mustavalkoisessa huoneessa. Jos fysikalismi on tosi, ei ole mitään,
mitä henkilö ei tietäisi. On kuitenkin jotain, mitä
hän ei tiedä: miltä tuntuu kokea esimerkiksi punainen väriasitimus.
Jos hän siis pääsisi huoneestaan värilliseen maailmaan,
hän oppisi jotain uutta eli sen, millaista on kokea punainen väriaistimus.
Jacsonin mukaan se, mitä henkilö oppii, ei ole fysikaalista tietoa.
Silti se on tosiasia toisten ihmisten mentaalisesta elämästä!
Tiede ja kokemus
Tiede ei siis pystyne vastaamaan siihen, mitä kokemus on. On ulkomaailma
ja fyysinen minä ja fysikaalisia aivotiloja, mutta kokemusmaailma
sinällään tuntuu olevan jotain, joka jää tämän
kaiken ja siten myös tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mistä
siis tiedämme, mikä on jonkun henkilön kokemuksen totuusavo?
Jos joku väittää kokeneensa Jumalan olemassaolon, voimmeko
varmasti tietää hänen olevan väärässä.
Usein kuulee sanottavan, että kokemuksen totuusarvoa määrittää
se, kokevatko muut ihmiset asian samalla tavalla. Tässä on kuitenkin
kaksi ongelmaa. 1) Emme tiedä, kokevatko muut asian samalla tavalla
vai vain samankaltaisesti, sillä kuten edellä on osoitettu, emme
voi tutkia tuota kokemusta. Hyvän esimerkin ongelmasta tarjoavat muun
muassa värit. Emme voi tietää, näyttääkö
punainen muille ihmisille samanlaiselta kuin minulle. He vain ovat tottuneet
kutsumaan punaiseksi tietyissä paikoissa esiintyvää väriä,
mutta ihan hyvin se voi näyttää heille samanlaiselta kuin
minun vihreäni. 2) Tähän pätee sama kritiikki kuin
muuhunkin induktioon. On merkillistä, että vaikka Thompson esittelee
induktiivista tiedonhankintamenetelmää laajasti, hän ei
edes mainitse herra Humen sitä vastaan esittämää kritiikkiä.
Humen kritiikki kuuluu lyhykäisyydessään niin, että
emme voi tietää, onko kokemusmaailmamme kyllin laaja. Kuvitellaan,
että edellä mainittu henkilö on nähnyt mustavalkoisesta
televisiosta hevosia. Tästä hän on induktiivisesti päättellyt,
että kaikki hevoset ovat mustia, harmaita tai valkoisia. Sitä
hän ei tiedä, että huoneen ulkopuolella on myös esimerkiksi
punarautiaita hevosia. Hänen uskomuksensa hevosten väristä
on kuitenkin siinä mielessä oikeutettu uskomus, ettei hänellä
muusta voisi olla tietoa, mutta on turha luulla, että induktio voisi
tuottaa totuutta muun kuin inhimillisen kokemusmaailman sisällä.
Jumalan näkökulma ei ole saavutettavissa.
Filosofia ja olemassaolo
Näyttää kuitenkin siltä, että nykyaikainen fysiikka
hipoo kiehtovasti inhimillisen kokemuksen rajoja. Monet fysiikan probleemat,
kuten valon oleminen yhtäaikaa aaltona ja hiukkasena, koettelevat
jo ihmisymmärrystäkin. Koska tällaiset todellisuuden irrationaaliset
ja merkilliset piirteet ovat aina kiehtoneet minua, en enää suhtaudu
tieteeseen niin torjunvasti kuin joskus biologian tunnilla. Siitä
huolimatta olen täysin eri mieltä Thompsonin kanssa. Filosofia
ei ole samansuuntaista tieteen kanssa. Tiede tutkii ulkomaailmaa, mutta
filosofia ulottaa lonkeronsa koko olemassaoloon.
|
Asko Korpela: Paradigma
| Asko: |
Hienoa, kun olet laittanut paradigmasta linkit n&n ja Anttilaan.
N&n artikkeli on osittain liian vaikea pala minun tasoiselleni, mutta
Anttila on todella hyvä. N&n raskaus on osin sitäkin, että
on rivit laidasta laitaan ja raskaat lauserakenteet. Paradigma-asia kuitenkin
selviää näistä linkeistä. Paradigmasta tulen ajatelleeksi
HY kurssin alussa rehvakkaasti esittämääni filosofian määritelmää:
Filosofia on mikrotasolla ihmisen/ makrotasolla ihmiskunnan trendi. Trendi
on ajassa jatkuva suuntaus. Se ulottuu oikeastaan - äärettömästä
+ äärettömään. Kyllä kai voidaan ajatella
myös että tieteen historia on paradigmojen ketju: kun yksi (muoti)
loppuu, niin toinen alkaa. Kuten artikkeleista käy selville: uusi
paradigma tuleekin vallitsevaksi siten että se syrjäyttää
entisen. Vallalla oleva jatkuu kunnes uusi syrjäyttää.
Tässä putkahtaa mieleen myös kysymys tieteen ykseydestä.
Jos nyt voidaan sanoa, että vallitsevana on einsteiniläinen paradigma,
niin sopiiko siihen kaikki tiede, vai voidaanko ajatella että einsteiniläinen
jakautuu rinnakkain kulkeviin, mahdollisesti jopa eri tahtia vanheneviin
osaparadigmoihin. Vaikka esim nykyisen taloustieteen voidaan katsoa noudattavan
samoja menetelmällisiä perusperiaatteita kuin luonnontieteet,
eikö sittenkin voida määritellä paradigma sillä
tavoin ahtaammin, että luonnontieteellä on omansa ja yhteiskuntatieteellä
omansa. Entä aksiomaattiset tieteenhaarat? Kuinka paljon matemaattisen
tutkimuksen paradigmalla on yhteistä empiiristen tieteiden paradigman
kanssa? Vai joko lipsahti pois paradigman käsitteestä, kun tällä
tavoin osiin ajassa ja tieteenhaarojen mukaan jaoin?
Mon, 9 Apr 2001 23:07:29 +0300 (EET DST)
|
Asko Korpela: Tiede
ja subjektiivisuus
| Asko: |
"Oletetaan, että henkilö, joka tietää kaiken mahdollisen
tiedettävissä olevan fysikaalisen tiedon ihmisestä, on viettänyt
koko ikänsä mustavalkoisessa huoneessa. Jos fysikalismi on tosi,
ei ole mitään, mitä henkilö ei tietäisi. On kuitenkin
jotain, mitä hän ei tiedä: miltä tuntuu kokea esimerkiksi
punainen väriasitimus. Jos hän siis pääsisi huoneestaan
värilliseen maailmaan, hän oppisi jotain uutta eli sen, millaista
on kokea punainen väriaistimus."
Yli hilseen menee! Mutta seuraava tuntuu järkeenkäyvältä:
"Tiede ei siis pystyne vastaamaan siihen, mitä kokemus on" Samoin:
"kokemuksen totuusarvoa määrittää se, kokevatko muut
ihmiset asian samalla tavalla." Samoin mahtuu minun järkeeni tähän
lausumaan liittyvät ongelmat, esim värin kokeminen. Samoin Humen
hevoset. Eikö niin ollutkin, että vaatimukseen tieteen falsifioitavuudesta
jouduttiin oikeastaan siitä, ettemme millään voi kokea kaikkea
eli saada varmuutta kaikista positiivisista tapauksista, emme siis pysty
verifioimaan. Sensijaan yksikin falsifiointi riittää kumoamaan
ja yhden poikkeuksen etsiminen on lohdullisempi tehtävä kuin
kaikkien teorian mukaisten tapausten tarkastaminen. - Tosi ovela ja järkeenkäypä
menetelmä!
Mon, 9 Apr 2001 23:21:57 +0300 (EET DST)
|
Asko Korpela: Fysiikka
ja olemassaolo
| Asko: |
"fysiikka hipoo kiehtovasti inhimillisen kokemuksen rajoja. Monet fysiikan
probleemat, kuten valon oleminen yhtäaikaa aaltona ja hiukkasena,
koettelevat jo ihmisymmärrystäkin."
Olen samaa mieltä, että kiehtova. Oletko siis käsittänyt,
että valo todella voisi olla yhtaikaa aaltona ja hiukkasena? Minun
mielestäni nämä ovat kaksi keskenään vaihtoehtoista
tapaa selittää valoa ja molemmat mahtuvat kvanttifysiikan sisälle.
Kummallakin tavalla valo tulee tyydyttävästi selitetyksi, toinenkin
riittäisi. On vain keksitty kaksi, eikä nykyinen kvanttifysiikka
pysty päättämään kumpi on oikea. Minusta näin.
Mon, 9 Apr 2001 23:26:55 +0300 (EET DST)
|
Annikki Pyykönen:
Tiede ja kokemus
| Annikki: |
Hyvä muistutus kokemusten kirjosta ja vertailun vaikeudesta! Elämämme
olis todella helppoa, mikäli kokisimme asiat samoin - tosin vuorovaikutteiden
jännitteen puuttuminen olisi varmasti tylsää?
|
Jessika Penttinen:
Palautteen palautetta
| Jessika: |
Paradigma
Ymmärtääkseni paradigma käsitteenä tarkoittaa
nimenomaan erityistieteiden paradigmoja. Fysiikkaa vain käytetään
useimmiten esimerkkinä. Olisi kuitenkin hullunkurista väittää,
että vaikkapa kirjallisuudentutkimus ja biokemia jakaisivat yhteisen
paradigman, joka olisi vielä einsteiniläinen. Eli käsittääkseni
jokaisella pienelläkin tiedeyhteisöllä on omat paradigmansa,
jotka luonnollisesti myös muuttuvat eri aikoihin. Eli et lipsunut
paradigman käsiteestä vaan päinvastoin osuit sen ytimeen.
:o)
Ellet koko N&n artikkelia sulattanut, niin yksi kappale kannattaisi
kuitenkin paradigmaa sivuuten lukea. Se on viides kappale luvussa Paradigmat
ja konstruktivismi, ja alkaa sanoin: "Kuhnilaisen paradigma-käsitteen
keskeisiä merkityksiä..."
Kiinnostava kysymys sinällään on muuten se, miten paradigmat
todella vaihtuvat. Kuhnin käsityshän oli pitkälti juuri
sellainen, kuin miksi sinä sen hahmotit: uusi syrjäyttää
vanhan totaalisesti. Historiassa on kuitenkin esitetty toisenkinlainen
tapa katsoa historiallista kehitystä, vaikkakin paljon ennen Kuhnia.
Lieneekö siis uskalista soveltaa sitä, eli dialktiikkaa, tähän
yhteyteen? Jos dialektiikkaa nimittäin sovellettaisiin tieteen kehitykseen,
silloinhan uusi ei syrjäyttäisi vanhaa. Ongelmien ilmetessä
ratkaisut kyllä tulisivat normaalitieteen ulkopuolelta, mutta lopullinen
uusi paradigma ei olisi näiden ratkaisujen mukainen, vaan niiden ja
vanhan paradigman yhdistelmä. Tämä kuulunee samaan kastiin
kuin se kritiikki, jonka mukaan vallankumoukset ovat liian irrationaalisia?
Kumpi sitten on oikea tapa ajatella? Paradigma käsitteenä tuntuu
hyvinkin käyttökelpoiselta. Silti tuntuu yliammunnalta väittää,
että jokin säännönmukainen laki määrittäisi
sitä tapaa, jolla ne muuttuvat.
Fysiikka ja olemassaolo
Fysiikka ei ole vahvimpia puoliani. Olen tosiaankin käsittänyt
niin, että valo olisi olemassa noilla kahdella tapaa. Yritin netistä
etsiä varmennusta asialle, mutta en kovin selkeää
vastausta ole vielä löytänyt. Tässä lähimmät
osumat:
"Vuonna 1905 Albert Einstein julkaisi Annalen der Physikissä
kolme tärkeäksi osoittautunutta artikkelia. Eräässä
niistä hän oli ratkaissut hiukkas- ja aaltovaloteorioiden kiistan
kuin katkaisten Gordionin solmun: hän ei sanonut valon olevan hiukkasia
tai aaltoja, vaan hän sanoi sen olevan ikään kuin molempia."
ja samasta artikkelista
"Hän (Einstein) sanoi, että valo koostuu aaltokvanteista,
fotoneista. Niinpä sillä on sekä aaltoliikkeen että
hiukkasliikkeen ominaisuudet. "
lähde: http://himalia.it.jyu.fi/ajk/tekstit/fyystode/
Toisaalla taas mainitaan kvanttiteorian merkitykseen sisältyvät
ongelmat, joista yksi on:
"Aalto-hiukkas-dualismi. Kaikilla aineen ja energian ilmentymillä
näyttää olevan sekä aalto- että hiukkasluonne
tilanteesta riippuen. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi
elektronit, jotka käyttäytyvät jossain koejärjestelyssä
kuten hiukkaset, saattavat toisissa tilanteissa käyttäytyä
kuten aalto. Tämä materiaalinen dualismi eroaa täysin klassisesta
newtonilaisesta fysiikasta, jossa jokaisella fysikaalisella systeemillä
on oma luonteensa tilanteesta riippumatta. Epäilemättä dualismi
on jotain mikä ei kuulu tavalliseen arkimaailman kokemuspiiriin. "
lähde: http://www.cogs.susx.ac.uk/users/ahtivp/filosofia/filo/node8.html
Tiedä sitten, koskeeko tämä viimeksi mainittu valoa?
Tiede ja subjektiivisuus
Eli niinhän tuo menee, että henkilö ei ole koskaan ennen
nähnyt eli aistinut punaista. Hän ei siis tiedä, millaista
on aistia punaista, miltä tuo aistikokemus tuntuu. Juuri tämä
on se uusi tieto, jonka hän saa, jos hän poistuu huoneesta. Tämä
uusi tieto ei siis voi olla fysikaalista tietoa, koska sen kaikenhan hän
tiesi jo ennen kuin poistui huoneesta. Silti se on tietoa siitä, millainen
muiden ihmisten tietoisuus on. Fysikalismi ei siis riitä selittämään
tietoisuuden luonnetta! Falsifikaatio syntyi juuri tuosta oivalluksesta
ja on mielestäni myös loistava. Vaan ainakin matemaattisessa
todistamisessa on joskus helpompi osoittaa väite kauttaaltaan epätodeksi
kuin etsiä yksittäistä virhettä. :o)
|
Lähetä palautetta!
|