Penttinen Jessika 
02 Thompson ja tieteenfilosofia:

Kasa luita ja hermoja? 

Muistan, kun joskus yläasteen biologiantunnilla käsittelimme ihmisen anatomiaa. Siihen aikaan ihminen oli mielestäni ensisijaisesti sielullinen olento. (Ja koska olin kiinnostunut suomalaisesta kansanuskosta ja shamanismista, sielujen lukumääräkin oli kaksi :o)...) Ihmisen käsitteleminen ainoastaan sopeutumiskykyisenä eläimenä, kasana luita ja hermoja, tuntui ahdistavalta. Vaikka tieteen totuus tuntui murskaavan ehdottomalta, halusin jo silloin taistella sitä vastaan. Rationaalisia välineitä minulla ei tähän kuitenkaan ollut. Juuri tämän takia tieteenfilosofia, joka on aika uusi tuttavuus minulle, on kiehtonut alusta asti. Vaikka esimerkiksi Kantin päämäärä oli tehdä tilaa Jumalalle mekaanisen tieteen maailmassa, häntä uskottavammin siinä on onnistunut nimenomaan tieteenfilosofia. Tämä on yllättävää, kun ottaa huomioon, että filosofian tehtävän ymmärretään usein olevan nimenomaan tieteen tukeminen. Esimerkiksi Descartesin metafysiikan tarkoitus oli toimia pohjana newtonilaiselle tieteelle. (Itse hän vertasi asetelmaa puuhun: metafysiikka muodostaa juuret, joiden varaan muut tieteet voivat oksina kasvaa.) Myös Thompsonin mielestä filosofia ja tiede ovat yhdensuuntaiset. 
 

Kuhnin tieteelliset vallankumoukset 

Kuhnin tieteellisten vallankumousten teoriaa muistan hämärästi käsitellyn lukion filosofian tunneilla. Silloin en pitänyt teoriaa muuna kuin tyhjänä saivarteluna. Todellisen oivalluksen koin, kun yliopiston kurssillamme luin Kuhnin itsensä kirjoitusta aiheesta. Yleensä teoriaa kohtaan on esitetty kahdenlaista kritiikkiä: joko vallankumoukset ovat liian irrationaalisia tai paradigmat liian ehdottomia. Aiheesta on loistava artikkeli N&N –lehdessä (suomennuksia kritisoiva alku kannattaa jättää laskuista): 

http://www.netn.fi/396/netn_396_pihl2.html

Toisaalta esimerkiksi Popper on kyseenalaistanut sen, voiko historiallisia lainalaisuuksia todella olla olemassa? Kritiikki oli tosin tarkoitettu Marxille, enkä ole varma, voidaanko myös Kuhnin teoria nähdä yrityksenä kuvailla historiallista lakia. Kaikkein merkillisin kritiikki teoriaa kohtaan kumpuaa kuitenkin siitä itsestään. (En tosin ole lukenut tätä mistään, joten en tiedä, miten asiantuntijat siihen suhtautuisivat.) Onko filosofialla paradigmansa? Mistä paradigmasta Kuhnin itsensä teoria nousee? Jos se nousee jostain, silloin se ei voi olla ehdoton totuus. Jos se taas ei nouse, eikö se silloin kumoa itse itsensä. 

Yhtä kaikki Kuhnin teoria on murskaisku tieteelliselle realismille. Jos tiede taas ei vastaa maailmaa, mitä se sitten on? 

(Tieteellisestä realismista: 
http://metodix.ofw.fi/metodi/pirkko/ 
polku: Tutkimustoiminnan perusteet -> paradigma -> Käsityksiä tieteen olemuksesta) 
 

Subjektiivisuus ja tiede 

Subjektiivisuus lyö tiedettä vastaan myös toisella tavalla kuin mitä Thompson esittää. Ei riitä, että tutkijoiden tai tiedeyhteisön tavoitteet ja tavat vaikuttavat niin sanotusti objektiivisiin tutkimustuloksiin, myös kokemus itse on tieteellisen tutkimuksen kannalta problemaattinen. Uusimmassa N&N –lehdessä (1/2001) on Panu Raatikaisen artikkeli ”Subjektivisten kokemusten todellisuudesta”, jossa hän esittelee herra F. Jacksonin esittämän niin sanotun tietoargumentin. Argumentti on kohdistettu eritoten fysikalistisia teorioita vastaan. Niiden mukaan mentaaliset ilmiöt ovat täysin riippuvaisia fysikaalisista ilmiöistä. Yksinkertaisuudessaan tietoargumentti kuuluu näin: Oletetaan, että henkilö, joka tietää kaiken mahdollisen tiedettävissä olevan fysikaalisen tiedon ihmisestä, on viettänyt koko ikänsä mustavalkoisessa huoneessa. Jos fysikalismi on tosi, ei ole mitään, mitä henkilö ei tietäisi. On kuitenkin jotain, mitä hän ei tiedä: miltä tuntuu kokea esimerkiksi punainen väriasitimus. Jos hän siis pääsisi huoneestaan värilliseen maailmaan, hän oppisi jotain uutta eli sen, millaista on kokea punainen väriaistimus. Jacsonin mukaan se, mitä henkilö oppii, ei ole fysikaalista tietoa. Silti se on tosiasia toisten ihmisten mentaalisesta elämästä! 
 

Tiede ja kokemus 

Tiede ei siis pystyne vastaamaan siihen, mitä kokemus on. On ulkomaailma ja fyysinen minä ja fysikaalisia aivotiloja, mutta kokemusmaailma sinällään tuntuu olevan jotain, joka jää tämän kaiken ja siten myös tieteellisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mistä siis tiedämme, mikä on jonkun henkilön kokemuksen totuusavo? Jos joku väittää kokeneensa Jumalan olemassaolon, voimmeko varmasti tietää hänen olevan väärässä. Usein kuulee sanottavan, että kokemuksen totuusarvoa määrittää se, kokevatko muut ihmiset asian samalla tavalla. Tässä on kuitenkin kaksi ongelmaa. 1) Emme tiedä, kokevatko muut asian samalla tavalla vai vain samankaltaisesti, sillä kuten edellä on osoitettu, emme voi tutkia tuota kokemusta. Hyvän esimerkin ongelmasta tarjoavat muun muassa värit. Emme voi tietää, näyttääkö punainen muille ihmisille samanlaiselta kuin minulle. He vain ovat tottuneet kutsumaan punaiseksi tietyissä paikoissa esiintyvää väriä, mutta ihan hyvin se voi näyttää heille samanlaiselta kuin minun vihreäni. 2) Tähän pätee sama kritiikki kuin muuhunkin induktioon. On merkillistä, että vaikka Thompson esittelee induktiivista tiedonhankintamenetelmää laajasti, hän ei edes mainitse herra Humen sitä vastaan esittämää kritiikkiä. 

Humen kritiikki kuuluu lyhykäisyydessään niin, että emme voi tietää, onko kokemusmaailmamme kyllin laaja. Kuvitellaan, että edellä mainittu henkilö on nähnyt mustavalkoisesta televisiosta hevosia. Tästä hän on induktiivisesti päättellyt, että kaikki hevoset ovat mustia, harmaita tai valkoisia. Sitä hän ei tiedä, että huoneen ulkopuolella on myös esimerkiksi punarautiaita hevosia. Hänen uskomuksensa hevosten väristä on kuitenkin siinä mielessä oikeutettu uskomus, ettei hänellä muusta voisi olla tietoa, mutta on turha luulla, että induktio voisi tuottaa totuutta muun kuin inhimillisen kokemusmaailman sisällä. Jumalan näkökulma ei ole saavutettavissa. 
 

Filosofia ja olemassaolo 

Näyttää kuitenkin siltä, että nykyaikainen fysiikka hipoo kiehtovasti inhimillisen kokemuksen rajoja. Monet fysiikan probleemat, kuten valon oleminen yhtäaikaa aaltona ja hiukkasena, koettelevat jo ihmisymmärrystäkin. Koska tällaiset todellisuuden irrationaaliset ja merkilliset piirteet ovat aina kiehtoneet minua, en enää suhtaudu tieteeseen niin torjunvasti kuin joskus biologian tunnilla. Siitä huolimatta olen täysin eri mieltä Thompsonin kanssa. Filosofia ei ole samansuuntaista tieteen kanssa. Tiede tutkii ulkomaailmaa, mutta filosofia ulottaa lonkeronsa koko olemassaoloon. 

 

Palautetta 

Asko Korpela: Paradigma

Asko:  Hienoa, kun olet laittanut paradigmasta linkit n&n ja Anttilaan. N&n artikkeli on osittain liian vaikea pala minun tasoiselleni, mutta Anttila on todella hyvä. N&n raskaus on osin sitäkin, että on rivit laidasta laitaan ja raskaat lauserakenteet. Paradigma-asia kuitenkin selviää näistä linkeistä. Paradigmasta tulen ajatelleeksi HY kurssin alussa rehvakkaasti esittämääni filosofian määritelmää: Filosofia on mikrotasolla ihmisen/ makrotasolla ihmiskunnan trendi. Trendi on ajassa jatkuva suuntaus. Se ulottuu oikeastaan - äärettömästä + äärettömään. Kyllä kai voidaan ajatella myös että tieteen historia on paradigmojen ketju: kun yksi (muoti) loppuu, niin toinen alkaa. Kuten artikkeleista käy selville: uusi paradigma tuleekin vallitsevaksi siten että se syrjäyttää entisen. Vallalla oleva jatkuu kunnes uusi syrjäyttää. 

Tässä putkahtaa mieleen myös kysymys tieteen ykseydestä. Jos nyt voidaan sanoa, että vallitsevana on einsteiniläinen paradigma, niin sopiiko siihen kaikki tiede, vai voidaanko ajatella että einsteiniläinen jakautuu rinnakkain kulkeviin, mahdollisesti jopa eri tahtia vanheneviin osaparadigmoihin. Vaikka esim nykyisen taloustieteen voidaan katsoa noudattavan samoja menetelmällisiä perusperiaatteita kuin luonnontieteet, eikö sittenkin voida määritellä paradigma sillä tavoin ahtaammin, että luonnontieteellä on omansa ja yhteiskuntatieteellä omansa. Entä aksiomaattiset tieteenhaarat? Kuinka paljon matemaattisen tutkimuksen paradigmalla on yhteistä empiiristen tieteiden paradigman kanssa? Vai joko lipsahti pois paradigman käsitteestä, kun tällä tavoin osiin ajassa ja tieteenhaarojen mukaan jaoin? 

Mon, 9 Apr 2001 23:07:29 +0300 (EET DST)

 

Asko Korpela: Tiede ja subjektiivisuus

Asko:  "Oletetaan, että henkilö, joka tietää kaiken mahdollisen tiedettävissä olevan fysikaalisen tiedon ihmisestä, on viettänyt koko ikänsä mustavalkoisessa huoneessa. Jos fysikalismi on tosi, ei ole mitään, mitä henkilö ei tietäisi. On kuitenkin jotain, mitä hän ei tiedä: miltä tuntuu kokea esimerkiksi punainen väriasitimus. Jos hän siis pääsisi huoneestaan värilliseen maailmaan, hän oppisi jotain uutta eli sen, millaista on kokea punainen väriaistimus."

Yli hilseen menee! Mutta seuraava tuntuu järkeenkäyvältä: "Tiede ei siis pystyne vastaamaan siihen, mitä kokemus on" Samoin: "kokemuksen totuusarvoa määrittää se, kokevatko muut ihmiset asian samalla tavalla." Samoin mahtuu minun järkeeni tähän lausumaan liittyvät ongelmat, esim värin kokeminen. Samoin Humen hevoset. Eikö niin ollutkin, että vaatimukseen tieteen falsifioitavuudesta jouduttiin oikeastaan siitä, ettemme millään voi kokea kaikkea eli saada varmuutta kaikista positiivisista tapauksista, emme siis pysty verifioimaan. Sensijaan yksikin falsifiointi riittää kumoamaan ja yhden poikkeuksen etsiminen on lohdullisempi tehtävä kuin kaikkien teorian mukaisten tapausten tarkastaminen. - Tosi ovela ja järkeenkäypä menetelmä! 

Mon, 9 Apr 2001 23:21:57 +0300 (EET DST)

 

Asko Korpela: Fysiikka ja olemassaolo

Asko:  "fysiikka hipoo kiehtovasti inhimillisen kokemuksen rajoja. Monet fysiikan probleemat, kuten valon oleminen yhtäaikaa aaltona ja hiukkasena, koettelevat jo ihmisymmärrystäkin." 

Olen samaa mieltä, että kiehtova. Oletko siis käsittänyt, että valo todella voisi olla yhtaikaa aaltona ja hiukkasena? Minun mielestäni nämä ovat kaksi keskenään vaihtoehtoista tapaa selittää valoa ja molemmat mahtuvat kvanttifysiikan sisälle. Kummallakin tavalla valo tulee tyydyttävästi selitetyksi, toinenkin riittäisi. On vain keksitty kaksi, eikä nykyinen kvanttifysiikka pysty päättämään kumpi on oikea. Minusta näin. 

Mon, 9 Apr 2001 23:26:55 +0300 (EET DST)

 

Annikki Pyykönen: Tiede ja kokemus 

Annikki:  Hyvä muistutus kokemusten kirjosta ja vertailun vaikeudesta! Elämämme olis todella helppoa, mikäli kokisimme asiat samoin - tosin vuorovaikutteiden jännitteen puuttuminen olisi varmasti tylsää? 
 

Jessika Penttinen: Palautteen palautetta 

Jessika: 

Paradigma 

Ymmärtääkseni paradigma käsitteenä tarkoittaa nimenomaan erityistieteiden paradigmoja. Fysiikkaa vain käytetään useimmiten esimerkkinä. Olisi kuitenkin hullunkurista väittää, että vaikkapa kirjallisuudentutkimus ja biokemia jakaisivat yhteisen paradigman, joka olisi vielä einsteiniläinen. Eli käsittääkseni jokaisella pienelläkin tiedeyhteisöllä on omat paradigmansa, jotka luonnollisesti myös muuttuvat eri aikoihin. Eli et lipsunut paradigman käsiteestä vaan päinvastoin osuit sen ytimeen. :o)

Ellet koko N&n artikkelia sulattanut, niin yksi kappale kannattaisi kuitenkin paradigmaa sivuuten lukea. Se on viides kappale luvussa Paradigmat ja konstruktivismi, ja alkaa sanoin: "Kuhnilaisen paradigma-käsitteen keskeisiä merkityksiä..." 

Kiinnostava kysymys sinällään on muuten se, miten paradigmat todella vaihtuvat. Kuhnin käsityshän oli pitkälti juuri sellainen, kuin miksi sinä sen hahmotit: uusi syrjäyttää vanhan totaalisesti. Historiassa on kuitenkin esitetty toisenkinlainen tapa katsoa historiallista kehitystä, vaikkakin paljon ennen Kuhnia. Lieneekö siis uskalista soveltaa sitä, eli dialktiikkaa, tähän yhteyteen? Jos dialektiikkaa nimittäin sovellettaisiin tieteen kehitykseen, silloinhan uusi ei syrjäyttäisi vanhaa. Ongelmien ilmetessä ratkaisut kyllä tulisivat normaalitieteen ulkopuolelta, mutta lopullinen uusi paradigma ei olisi näiden ratkaisujen mukainen, vaan niiden ja vanhan paradigman yhdistelmä. Tämä kuulunee samaan kastiin kuin se kritiikki, jonka mukaan vallankumoukset ovat liian irrationaalisia? Kumpi sitten on oikea tapa ajatella? Paradigma käsitteenä tuntuu hyvinkin käyttökelpoiselta. Silti tuntuu yliammunnalta väittää, että jokin säännönmukainen laki määrittäisi sitä tapaa, jolla ne muuttuvat.
 

Fysiikka ja olemassaolo 

Fysiikka ei ole vahvimpia puoliani. Olen tosiaankin käsittänyt niin, että valo olisi olemassa noilla kahdella tapaa. Yritin netistä etsiä varmennusta asialle, mutta en kovin  selkeää vastausta ole vielä löytänyt. Tässä lähimmät osumat: 

"Vuonna 1905 Albert Einstein julkaisi Annalen der Physikissä kolme tärkeäksi osoittautunutta artikkelia. Eräässä niistä hän oli ratkaissut hiukkas- ja aaltovaloteorioiden kiistan kuin katkaisten Gordionin solmun: hän ei sanonut valon olevan hiukkasia tai aaltoja, vaan hän sanoi sen olevan ikään kuin molempia."

ja samasta artikkelista

"Hän (Einstein) sanoi, että valo koostuu aaltokvanteista, fotoneista. Niinpä sillä on sekä aaltoliikkeen että hiukkasliikkeen ominaisuudet. "

lähde: http://himalia.it.jyu.fi/ajk/tekstit/fyystode/

Toisaalla taas mainitaan kvanttiteorian merkitykseen sisältyvät ongelmat, joista yksi on:

"Aalto-hiukkas-dualismi. Kaikilla aineen ja energian ilmentymillä näyttää olevan sekä aalto- että hiukkasluonne tilanteesta riippuen. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi elektronit, jotka käyttäytyvät jossain koejärjestelyssä kuten hiukkaset, saattavat toisissa tilanteissa käyttäytyä kuten aalto. Tämä materiaalinen dualismi eroaa täysin klassisesta newtonilaisesta fysiikasta, jossa jokaisella fysikaalisella systeemillä on oma luonteensa tilanteesta riippumatta. Epäilemättä dualismi on jotain mikä ei kuulu tavalliseen arkimaailman kokemuspiiriin. "

lähde: http://www.cogs.susx.ac.uk/users/ahtivp/filosofia/filo/node8.html 

Tiedä sitten, koskeeko tämä viimeksi mainittu valoa? 
 

Tiede ja subjektiivisuus 

Eli niinhän tuo menee, että henkilö ei ole koskaan ennen nähnyt eli aistinut punaista. Hän ei siis tiedä, millaista on aistia punaista, miltä tuo aistikokemus tuntuu. Juuri tämä on se uusi tieto, jonka hän saa, jos hän poistuu huoneesta. Tämä uusi tieto ei siis voi olla fysikaalista tietoa, koska sen kaikenhan hän tiesi jo ennen kuin poistui huoneesta. Silti se on tietoa siitä, millainen muiden ihmisten tietoisuus on. Fysikalismi ei siis riitä selittämään tietoisuuden luonnetta! Falsifikaatio syntyi juuri tuosta oivalluksesta ja on mielestäni myös loistava. Vaan ainakin matemaattisessa todistamisessa on joskus helpompi osoittaa väite kauttaaltaan epätodeksi kuin etsiä yksittäistä virhettä. :o) 
 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän

Tämän palauteviestin saa Jessika Penttinen ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20010409 (20010409) o o AJK kotisivu o AjkFilo