Asko Korpela
Bahtin: Dostojevski

ER>

Asko.Korpela@kolumbus.fi


V.V. Jermilov: F.M. Dostojevskij, Otsherk tvortshestva, Sobranie sotshinenij, Tom I, Moskva 1959, ss. 65..74, (suomennos AJK)

Karamazovin veljekset (1879-80), "Muistiinpanoja mullan alta", "Paholaiset" ovat Dostojevskijn tendenssipitoisimpia teoksia. Näissä romaaneissa taiteilija on vähiten vapaa, eniten sidottu taantumuksellisiin tendensseihin. Karamazovin veljekset on kyllästetty kaiuilla omasta ajastaan, taistelusta kaikkea uutta ja edistyksellistä vastaan. Julkinen oikeudenkäynti, äskettäin käyttöön otettu valamiesoikeusjärjestelmä, otetaan romaanissa tulituksen kohteeksi. Kirjailija muuntaa teoksensa shovinististen ideoiden äänitorveksi. Karamazovin veljekset kirjoitettiin suureksi osaksi hallituspiirien suoranaisesta tilauksesta. Enemmän kuin missään muussa teoksessa Dostojevskia syötetään tässä ei vain taantumuksellisen leirin ahtaan poliittisilla ajankohtaisilla tehtävillä, vaan myös teokratian suoralla saarnalla, kirkon vallalla. Tämä on kirkollinen romaani. Kirjailija pyrkii osoittamaan, että pelastus on vain ortodoksisen kirkon vallassa; vain se, rukous, voi pelastaa smerdjakovilaisuudelta. Romaanissa kirjoittaja tekee raskaan itsepetoksen. Kirjailija näkee henkilöhahmonsa kaukana siitä, miksi ne todellisuudessa ovat muodostuneet. Kirjallisuustieteessämme on huomautettu (prof. L.P. Grossmann) kirjailijan taiteellisten kykyjen jonkinasteisesta kuihtumisesta Karamazovin veljeksissä. Tietenkin Dostojevskijn luova nerous elää, ja romaanin kulminaatiopisteessä noustaan maailmankirjallisuuden huipulle. Mutta tämä koskee vain suuria kulminaatiopisteitä. Kaikkialla muualla, vaikkakin säilyy se Dostojevskijn kyvykkyyden mielikuvitusvoima, jonka Gorkij totesi, kaikkea romaanin ydinvalhetta ja vilpillisyyttä, joka vääristää sen olemuksen, on mahdotonta paljastaa edes millään vakuuttavilla yksityiskohdilla. Eikä tässä ole kysymyksessä vain lahjakkuuden kuihtuminen: tällä kuihtumisella on suora yhteys tendenssien valheeseen, taantumuksellisen subjektivismin hirveisiin ponnistuksiin, aktiiviseen, niin sanoaksemme, ohjelmallisesti muokkaavaan kirkollisuuteen, inspiroiviin taantumuksellisiin piireihin. Tuntuu, että kirjailija on saavuttanut sen, mitä hän on halunnut, herättänyt lukijan sympatiat mieleisiinsä sankareihin. Mutta koko Grushenkan aktiiviteetti, kaikki se minkä täytyy herättää lukijan sympatiaa häntä kohtaan, on hänen antaumuksellinen rakkautensa Dmitrij Karamazovia kohtaan. Kuitenkin tämä on vähän, jo yksistään sen vuoksi, että Dmitrij on vähäinen. Koko romaani on rakennettu siten, että lukijan on pidettävä Dmitrij Karamazovia syyttömästi kärsivänä ja ahneesti kaikkia seuraten, vaatien melkein koko paksun toisen osan, seurausten ja oikeudenkäyntiprosessin kaikki mutkat, vaimentuen kiihtymyksestä hyvän ihmisen, syyttömän, kohtalon tähden, mutta jota kohtaan niin onnettomasti kaikki todisteet puhuvat, että hänet on väistämättä tuomittava. Kirjailija tarvitsee juriidisen totuuden moitteettomuutta johdattaakseen lukijan johtopäätökseen: jopa moitteeton, ainoa mahdollinen, loppun saakka vakuuttava juriidinen totuus osoittautuu sittenkin epätotuudeksi inhimilliseltä kannalta katsoen. Mutta tähän inhimilliseen näkökulmaan voi omin erikoiskeinoin päästä mukamas vain ortodoksisen kirkon tuomioistuin, korkeimpana ja ainoana moraalisena auktoriteettina tässä maailmassa, missä kaikki moraaliset normit ja kiinnekohdat ovat menettäneet pitävyytensä. Tämä on kirjailijan taka-ajatus. Dostojevskij pyrkii mahdollisimman terävästi asettamaan vastakkain juriidisen ja inhimillisen totuuden, osoittamaan absoluuttisen mahdottomaksi niiden yhdistymisen ja lähentymisen, osoittamaan niiden orgaanisen molemminpuolisen ja keskinäisen vierauden. Hän haluaa sanoa: se mikä on tärkeätä juriidiselta kannalta on täysin epäoleellista inhimilliseltä kannalta, ja päin vastoin. Mutta jos niin on, syntyy kysymys: miksi lukijan on tunnettava sympatiaa Dmitriä kohtaan sellaisella voimalla kuin vain kirjailijamme voi aikaansaada? Sillä juuri inhimilliseltä kannalta hän onkin syyllinen! Dmitri vain teeskentelee, että hän tappaa. Juriidiselta ja muulta kannalta on tietenkin erittäin tärkeätä se seikka, että Dmitri ei tappanut isäänsä. Hän melkein tappoi; sattumalta vain ei tappanut. Mutta inhimilliseltä kannalta, jolla kirjailija pysyttelee, - miksi meidän pitää kuitenkin niin voimakkasti tuntea myötätuntoa Mitjenkaa kohtaan, jos hän asiallisesti kuitenkin melkein tappaa ihmisiä? Lopputulos onkin, että itse Dostojevskij todellisuudessa jää halveksimalleen ja pilkkaamalleen juriidisen tuomarin tuolille. Dmitrij ei muka loppujen lopuksi siis kuitenkaan tappanut. Kysymys on siis todellisuudessa vastoin kirjailijan tahtoa, ei niinkään juriidisen ja inhimillisen näkökannan vastakkainasettelusta, kuin vastakkainasettelusta oikeudenmukaisemman juriidisen kannan ja vähemmän oikeudenmukaisen juriidisen kannan välillä, joka ilmenee julistetussa tuomiossa. Mutta siinä tapauksessa menettää kaiken merkityksensä "kahden totuuden", kahden logiikan vastakkainasettelu. Kysymys on siis vain oikeudenkäyntiprosessin virheestä. Mutta ... onko tällainen teema mielenkiintoinen suuren taiteilijan suureksi romaaniksi? Oikeudenkäyntiprosessin virheen tarina Leo Tolstoin Ylösnousemus romaanissa saa todella kolossaalisen sosiaalisen, taiteellisen, psykologisen merkityksen. Koko riistävän valtion oikeuskoneiston sieluttomuus nousee eteemme. Syvää tuskaa tuntien myötäelämme Katjusha Maslovan kohtalon, sillä hänen kärsimyksensä on rikassisältöistä ja syvästi sosiaalista. Mitjenka Karamazovin, melkein tappaneen, kärsimystä, joka johti hänet kansan käsiin sen takia, että "Grushenkalla, veijarilla on vasemmassa pikkurillissäkin sellainen vartalon kaari, joka vaikuttaa veitseltä, ei voida verratakaan inhimilliseltä arvoltaan Katjusha Maslovin kärsimyksiin. Vain vakava sosiaalinen, psykologinen teema voi herättää lukijassa vilpitöntä, syvää myötätuntoa. Syntyy erittäin tärkeä kysymys liittyen tarkasteltavan romaanin sisäiseen ristiriitaisuuteen. Tämä on kysymys moraalisten kriteerien alaspainamisesta, äärimmäisestä moraalisesta suvaitsevaisuudesta. Dmitrij Karamazovin on kirjailija asettanut erittäin edulliseen asemaan. Hän kärsii muka epäoikeudenmukaisesti, on syntinen mutta jalo, intohimojen vilpitön uhri! Kas näiden syntien takia hänen muka täytyy kärsiä, vaikka on syytön, hänet ristiinnaulitaan kärsimään koko ihmiskunnan puolesta, hänen täytyy kantaa tuskaa maailman loukkaaman, itkevän lapsen puolesta. Kristillisen moraalin mukaan kaikki ovat kaikkien edessä yhtä lailla syyllisiä, näin myös Mitjenka, vaikka onkin syytön, mutta hänen täytyy kärsiä: "Kristus kärsi ja pakotti meidätkin kärsimään". Tämä hänen oma halunsa kärsiä kaikkien puolesta, vaikka hän ei olekaan syyllinen, antaa Dmitrille kirjailijan silmissä marttyyrin sädekehän. Kaikki tämä, ilmaistuna Zosimovin tapaan, on liikuttavaa, mutta itse asiassa Dmitrij Karamazov ei millään muotoa vastaa syntipukin, koko maaliman syntien edestä annettavan traagisen uhrin mielikuvaa! Kaiken tämän ydin on, että Dmitrij on aina valmis väkivaltaisuuteen ihmisiä kohtaan. Kirjailijan luoma myötätunnon ilmapiiri syyttömästi tuomittua kohtaan imee kaiken muun sisäänsä, se että kuitenkin kaikki on melkein tappamista, Dmitrin toimesta, hämärtyy ja yksinkertaisesti unohtuu kirjailijalta. Se seikka, että Dmitrij kuitenkaan fyysisesti ei tappanut, tai ei suorittanut tekoaan loppuun, näyttää moraalisesti ratkaisevalta, selittää kaiken muun. Dmitrijn moraalinen syyllisyys hukkuu koko ihmiskunnan synteihin. Ellemme tuntisi Dostojevskijn ominaispiirrettä: ajoittain olla huomaamatta vakavia vääristyksiä, siirtoja paikaltaan, joita esiintyy hänen teoksissaan, voisimme sanoa, että kysymys on omalaatuisesta manööverista: yrityksestä huomaamatta upottaa kaikki sankarin reaalinen henkilökohtainen törky koko ihmiskunnan yleisiin synteihin. Eikä vain yrityksestä upottaa kaikki melkein tappaminen, Dmitrijn toimesta tapahtunut, vaan yrityksestä nostaa hänet korkealle muiden yläpuolelle syyttömän koko maailman syntien puolesta kärsivän marttyyrin sädekehään! Taiteellisten asemien häilyvyys ja lujuuden puute, kun kirjailija, vastoin tahtoaan jatkuvasti palaa, itse asiassa juuttuu näkökulmaan, joka kieltää itsensä, tämä on merkki jatkuvasta toheloinnista: missä juriidinen, missä inhimillinen, missä ulkoinen, missä sisäinen, - kaikki tämä jo itsessään todistaa ydintotuuden puuttumisesta, koko sen perustan valheellisuudesta, jolle Dmitrij Karamazovin kuva on rakennettu. Dostojevskij koko tutkinnan ja oikeudenkäynnin ajan nostaa "syytöntä Mitjaa" muun rahvaan yläpuolelle, tylsien ja karkeiden kuulustelijoiden, tuomareiden, syyttäjän, asianajajan, koko yhteiskunnan yläpuolelle. Mutta millä aidosti moraalisella perusteella tekijä jatkuvasti antaa meidän tuntea Dmitrijn suuruuden verrattuna kaikkiin näihin ihmisiin? Kas ainoa moraalinen Mitjaa puolustava näkökohta on, että hän juuri ja juuri ei tappanut. Dmitrij Karamazovissa on sydämen yksinkertaisuutta, pyrkimystä hyvään, hän ei ole pikkumainen, hän on omantunnonvaivojen saavutettavissa. Mutta yksi jo toinenkin lieventävä asianhaara voi olla sellaisessakin ihmisessä, joka kokonaisuutena on läpeensä kielteinen... Kaikissa yksilöllisissä erikoisuuksissaan Dmitrij Karamazov on lopulta eräs variaatio Dostojevskijn tämänlaatuisista henkilökuvista, joihin kuuluvat sekä Stavrogin että Versilov ja "Muistiinpanoja mullan alta" teoksen sankari. Miksi tekijä perustelee kaikki idealisointinsa Stavroginin, Versilovin, "Muistiinpanojen" sankarin suhteen, mutta korottaa Dmitrij Karamazovin marttyyrin kruunun loisteeseen? Tämä tapahtuu ennen muuta siksi, että Dmitrij kirjoittajan kannalta on tavallinen, niin sanotusti nykyajan massaihminen, jonka sielua elähdyttää "ankara ja hekumallinen tiede" sopivin puuskin. Mitjan henkilökuvassa ihminen on puolustuskyvytön mustien intohimojen edessä, hän on niiden sokea leikkikalu. Lasten loukkaaja, Iljushetskan kuolemaan syyllinen aj itse - suuri lapsi, sekä hyvässä että pahassa, sellainen on Dostojevskijn mukaan Mitja, mutta sellainen on myös yleensä nykyaikainen ihminen, Keskenkasvuisen kaltainen, hänen joka ei tiedä missä on hyvä ja missä paha. Dmitrij sanoo, että ellei ulkopuolista voimaa olisi, hän jatkaisi yhä eteenpäin tietöntä taivaltaan. Ulkoinen voima on uskonto, kirkko. Vain se muka kykenee uudistamaan ihmisen, anarkistin luontoaan myöten. Tämä syvästi taantumuksellinen, pessimistinen, lamaannuttava pimeän luonnon käsite "ihminen yleensä" tai "nykyaikainen ihminen" onkin Dmitrij Karamazovin idealisoinnin perustana, siitä määräytyy ydinvalhe, kuvan valheellisesti ideaalis-taiteellinen perusta, moraalinen kaikkien syntien ahteeksiantaminen, taiteilijan ajoittainen sokeus ja kuurous sankarinsa reaaliselle olemukselle. Dmitrin kuvan objektiivisesti taiteellinen olemus kumoaa kirjailijan pyrkimyksen esittää sankarinsa tavallisena ihmisenä. Ei, Dmitrijn syyllisyyden ies ei ole se että hän on tavallisen ihmisen kaltainen, vaan se on karamazovilaisuus, anarkistinen, tuhoava henki, kaikki se pimeä sosiaalisen luopion henki, jonka Dostojevskij loi uudelleen myös joukossa muita henkilökuviaan. Mitenkan idealisointi, erotukseksi tekijän perusteluista Stavroginin, Versilovin, "mullanalaisen ihmisen" kuvalle selittyy myös seuraavasti: Tekijä on tarkoittanut Stavroginin edustamaan tavalla tai toisella nihilismin leiriä, Versilovin liberaalisen aateliston leiriä, "Mullanalaisten muistelmien" sankarin äärimmäisen rationalismin ja äärimmäisen itsekeskeisyyden leiriä. Sen sijaan Dmitrij Karamazov on kaikessa konnamaisuudessaankin syvästi ortodoksinen kristitty. Dostojevskia koskevassa kirjallisuudessa voidaan huomata, että tekijän jatkuvasti propagoima hyväntekijän idean mahdottomuus ilman jumalaa, on poissuljettu jo pelkästään sillä mitä hänen Dmitrij Karamazovin kaltaiset henkilöhahmonsa sanovat. Tämänkaltaisten ihmisten on vaikea olla hyväntekijöitä ilman ulkoista auktoriteettia, koska heiltä puuttuvat sosiaaliset suhteet, moraaliset kiinnekohdat ja normit. Dmitrijn kysymykseen: kuinka ihmisestä voi tulla hyväntekijä ilman jumalaa? voidaan vastata kysymyksellä: entä kuinka Dmitrij Karamazov oli pahantekijä jumalan kanssa? Nimenoman Dmitrijn suotuisan kirkkon suhtautumisen takia Dostojevskij ei havainnut, että poistamalla maailman melu järjestetään jättiläismäinen koko maailmaa koskeva oikeudenkäyntiprosessi ongelmasta: oliko Dmitrij Karamazov isänmurhaaja vai melkein isänmurhaaja - mutta ansaitseeko tällainen suuren taiteilijan voimien tuhlausta... Tuskinpa vain. Dmitrij Karamazov voi tämän vuoksi esiityä Dostojevskijlle, ellei nyt aivan myönteisenä sankarina, niin joka tapauksessa niin mukaansatempaavana ihmisenä kaikkine hirveine synteineen ja paheineen, että Dmitrij elää ei vain pelossa menettää kaikki moraaliset kiinnekohtansa, vaan myös uskonnon siveellisen hyväksynnän, ainoana tienä pelastukseen moraalittomasta hummauksesta. On pidettävä luonteenomaisena, että kirkollinen reaktio on asettanut vastakohdaksi ateismille, demokratialle, vallankumoukselle vain sellaisen täysin epäsosiaalisen hahmon kuin Dmitri Karamazovin! Ivan Karamazov on moraalittomuuden perikuva. Häntä heiluttavat hirveät houkutukset. Hän omaksuu sen saman tunnuslauseen, jonka Nietsche myöhemmin: "Kaikki on sallittua!" Mitään moraalisia normeja, sääntöjä, periaatteita ei ole! On selvää, että Dostojevskij pakonomaisesti yhdistää tämän siihen seikkaan, että Ivan kapinoi uskontoa vastaan. Kaksi Karamazovin veljestä asettuu toisiaan vastaan. Vanhin, Dmitrij - on syntisten intohimojen ihminen, kykenevä myös rikoksiin. Mutta koska hän uskoo lujasti jumalaan, se muka voi hänet pelastaa rikoksesta. Ivan on järkiperäinen ihminen: hän on kaukana kaikista mahdollisista syntisistä intohimoista, kaukana myös rikollisuudesta. Mutta koska hän kapinoi uskontoa ja kirkkoa vastaan, hän väistämättä joutuu rikoksen tielle, vaikka se on vierasta koko hänen olemukselleen! "Vaikka maailman tuhoutuisi", tai totuus ja henkilöhahmojen logiikka, kunhan vain hyvä käsikirjoitu toteutuu! Oletko muka jumalaton, epäilit Kristuksen kirkkoa, tahdot tai et, vaikka se olisi vastoin koko sinun luontoasi, ryhdy rikolliseksi! Tapa isä omin käsin houkuttelemasi orjan avulla! Millainen jumalaton muuten olisitkaan... Mutta myös Karamazovin veljeksissä, tässä ytimeltään horjuvassa, heilahtelevassa rakennelmassa Dostojevskij näyttää lahjojensa voiman. Kappaleeseen "Kapina" hän näyttää keskittäneen kapinaa, protestia, mellakkaa, kaikista hänen teoksistaan. Vastoin kaikkia kirkollisia hyviä aikeita, siten pilattuaan ja heikennettyään sekä taiteellista voimaansa että omaatuntoaan, hän raivaa tietä ja yhdessä Ivanin kanssa ryhtyy kapinaan näitä hyviä tarkoitusperiä vastaan! Hän vetää mukaan kapinan myllerryksiin hyväntapaisen Aljoshansakin. Jokainen rivi tässä luvussa on kirjoitettu todellakin sydänverellä. Dostojevskij ajatteli ääneen koko ihmiskunnan kasvojen edessä, hän kyseli vaikenemattomalta omaltatunnoltaan, asetti, omaa sanontaansa käyttääkseni, seinää vasten ydinkysymyksiä. Se oli kirjoittajan julmaa kamppailua oman itsensä kanssa. Vain sellainen kirjallisuus on kirjallisuutta, jota kirjoitetaan sydänverellä. Ihmiskunnan mieleen jää ikuisiksi ajoiksi Dostojevskijn kapina! Ikuisiksi ajoiksi mieleen jää myös se, että kapina uskonnon valhetta vastaan on kaikunut kirkollisessa romaanissa. Kirjallisuus - siinä on totuus. Ja se ottaa omansa. Kappaleessa "Kapina" Dostojevskij kohotti koko ihmiskunnan eteen inhimillisen kärsimyksen kuvan. Hän nosti esiin kuvan lasten kärsimyksestä. Pystyykö ihmiskunta milloinkaan unohtamaan kuvaa lapsesta, jonka "eräs kenraali, jolla oli suuret suhteet ja oli rikas tilanomistaja... pyydysti äidin silmien edessä, ja koirat repivät lapsen kappaleiksi!.." Hän kohotti kuvan: ihmiskunnan lapsi, maailman loukkaama, eikä hän pelännyt asettaa tätä kuvaa, väkevimpänä ja vastaansanomattomimpana argumenttina, sankarinsa suuhun, kun hän kapinoi vastoin kristillistä tarua "jumalallisesta harmoniasta". Tällä "harmonialla" ei ole edes yhden kiusatun lapsen kyynelen arvoa. Ivanin kapinan logiikassa on se ominaispiirre, että se ikäänkuin hyväksyy kaikki uskonnon perusolettamukset ja lähtee niistä. Jumala on olemassa, hän loi maailman, jumalainen harmonia vallitsee; loukattu tekee sovinnon loukkaajan kanssa; kaikki ihmiset ovat syyllisiä syntiin; he ovat syöneet omenan, ja siitä lähtien syövät sitä jatkuvasti, eli ovat kaulaansa myöten synnissä. Sen takia heidän kaikkien on kärsittävä. Kaikki nämä valheelliset ja järjettömät kristinuskon opinkappaleet, joita etuoikeutetussa asemassa oleva vähemmistö on käyttänyt riiston yhteiskunnassa vähemmistön pitämiseksi aisoissa Ivan suostuu olettamaan tosiksi. - Olettakaamme, että nämä perusolettamukset pitävät paikkansa, kuten hän sanoo. Mutta miten suhtautua lasten kärsimyksiin? Ivan paljastaa valheen ja vääryyden, ei vain kristinuskossa, vaan hän riisuu alasti myös kaiken uskonnollisen moraalin siveettömyyden, joka pyrkii sovintoon kaikkien rikosten kanssa, joita tehdään ihmisten parissa tulevan taivaallisen "harmonian" nimissä. - Olettakaamme, sanoo Ivan, että tämä jumalainen harmonia vallitsee. Mutta moraalittomasti äidille annetaan anteeksi hänen lapsensa kärsimykset! Hänellä ei ole moraalista oikeutta antaa anteeksi. Olettakaamme, että silloin, siinä "jumallisessa harmoniassa", juhlii voittoaan joku muu, taivaallinen eikä inhimillinen, orgaaninen, eukliidinen, maallinen järki, ja sille taivaalliselle järjelle on mahdollista ymmärtää, miksi ihmiset maan päällä kärsivät, ymmärtää, että nämä kärsimykset olivat hyväksi, koska nillä lunastettiin vilpittömyys, niillä lunastettin synnit jne. jne. Mutta kuinka minä, ihminen, maallisella järjellä, jonka minulle teidän käsityksenne mukaan antoi itse jumala, voin tehdä sovinnon ihmiskunnan viattomien kärsimysten kanssa, ja erityisesti lasten kärsimysten kanssa, joiden syyllisyys on vain se, että he syntyivät maailmaan! Ivan kapinoi ihmiskunnan kärsimysten sovittamista vastaan, sovittamista, joka on kaiken uskonnollisen moraalin ydin. Hän ottaa esille teeman lasten kärsimyksistä vain siksi, että tässä teemassa on erityisen selvästi esillä inhimillisen kärsimyksen uskonnollinen idealisoinin järjettömyys, mielettömyys, moraalittomuus, jolla puolustellaan kaikkea pahaa, kaikkea valheellisuutta, kaikkea pimeää, rikollista ja törkeyttä todellisuudessa. Dostojevskij nousee kapinassaan sellaiseen moraaliseen korkeuteen, jolla hyväksytään ihmisten kärsimysten sovitus moraalittomuudella. Tämä korkeus on vilpittömästi inhimillinen, pelkästään inhimillisen moraalin korkeus. Tekijä asettaa kristillisen, sovittelevan Aljoshansa kannattamaan tätä moraalia. Kun Ivan kysyy veljeltään, joka kärsii hänen kanssaan koko ihmiskunnan puolesta, mitä pitää tehdä kenraalille, joka koirilla raateluttaa pojan, - "no mitä? Ammuttaa? Moraalisten tunteiden tyydyttämiseksi ammuttaa? Sano Aljosha!" - tuntuu, että silloin yhdessä Ivanin kanssa miljoonat ihmiset koko maailmassa äkkiä syntyneen, koko maailmassa kuuluvan hiljaisuuden vallitessa odottavat Aljoshan vastausta. Ja hän vastaa hiljaa, mutta hänen hiljainen vastauksensa kuuluu ukkosen jyrinänä kaikkiin maailman ääriin, sillä itse Dostojevskij vastaa. "Ammutaan! sanoi Aljosha hiljaa, kalpeana, vinon hymyn häivähtäessä hänen kasvoillaan, hänen nostaessaan katseen veljeensä. Tietysti tässä on painopiste: ammutaan tai ei ammuta kenraalia, joka raatelutti koirilla lapsen äitinsä silmien alla. Kysymys on ihmiskunnan moraalisesta muistista. Onko ihmiskunnalla moraalista oikeutta unohtaa sellaisia rikoksia? Voiko ihmiskunnan omatunto sallia edes ajatusta sellaisesta harmoniasta, jossa tällaisia rikoksia annetaan anteeksi? Voiko ihmiskunnan omatunto unohtaa ja antaa anteeksi yhdenkään kidutetun lapsen kyynelen? Ja me voimme sanoa: onko sopivaa, onko ihmiskunnan omallatunnolla oikeus antaa anteeksi niille, jotka meidän päivinämmekin, jolloin rauhan henki puhaltaa maailman päälle, pyrkivät hukuttamaan koko maan piirin lasten kyynelien uuteen valtamereen! Sellainen on Dostojevskin ihmiskunnalle esittämän kysymyksen moraalinen ydin. Luvun Kapina teema on suunnattoman suuri. Tässä on otettu esille vain moraalittomuuden unohtaminen ja ihmiskunnan omaatuntoa vastaan tehdyn rikoksen anteeksi antaminen. Jos ihmiskunta unohtaisi rikoksen, ihmisyyden ristiriidan, se olisi moraalisesessa suhteessa päätä lyhyempi, se alkaisi moraalisesti pienentyä, uudelleensyntyä. Mutta eläköön ihmiskunnan omatunto! Ja luku Kapina romaanissa Karamazovin veljekset on yksi vastaansanomattomimmista todisteista siitä, että mikään ei saa kuurouttaa ihmiskunnan omaatuntoa eikä Venäjän kirjallisuuden omaatuntoa! Tietysti Dostojevskij sijoitti romaaniinsa kapinan sen takia että hän yritti sitä tukahduttaa, musertaa sen, asettamalla sen väkevien vasta-argumenttien eteen. Hän halusi lyödä hajalle vastustaja tärkeimmässä, siinä missä vastustaja oli Dostojevskijn mielestä väkevin. Hän tiesi erinomaisesti, että muuten ei ollut mahdollista voittaa lukijoiden, nuorison luottamusta, johtaa sitä pois kapinallisuuden ja hämmennyksen turmiosta. Niin, kapina hänen romaanissaan oli kehitelty kukistettavaksi. Mutta jotta sellainen kapina voitaisiin kehittää, oli lukijan mielessä oltava mahtava protestin ja suuttumuksen huuto, jotta hänellä aina olisi vastaus alistettujen ja nöyryytettyjen edessä, että hänessäkin aina kiehuisi rauhaton omatunto! Hän ryhtyi romaanissaan moniin ponnistuksiin tukahduttaakseen Ivanin kapinan. Mutta hän itse mainitsi puhtaaksikirjoituksessaan Ivanin pääargumentin uskonnon valheita vastaan - lasten kärsimysten oikeutuksen - vääjäämättömäksi. Ja mitä hän ei olisikaan pyrkinyt tekemään kapinan tukahduttamiseksi, kukistamiseksi - tämä argumentti oli vastaansanomaton. Kaikki Dostojevskin kouristuksenomaiset ponnistukset kilpistyivät tähän kallioon. Dostojevskij esiintyy taikurin hahmossa, kutsuen tuulia, joita hänen voimansa eivät riitä ohjaamaan. Tietysti Ivan Karamazovin kehittämä filosofia, vaikkakin se pulppusi hänen kapinastaan, on anarkistista ja henkisen lamaannuksen filosofia. Dostojevskijn sankarit tuntevat vain anarkistisen protestin. Ivan ei aseta kysymystä taistelusta alistetun enemmistön sortamisesta, lasten pyöveleistä. Hänelle, Ivan Karamazoville, teesi ihmiskunnan kärsimysten mielettömyydestä on myös teesi järjettömyyksien, koko ihmiskunnan historian absurdisuuden tunnustamisesta. Tätä on tietenkin kaikkein aidoimmillaan porvarillinen anarkia, aatteellinen ja moraalinen nihilismi. Ivan Karamazov ei tietenkään ole mikään vallankumouksellinen. Kuitenkin eikö vain juuri ivan-karamazovilainen anarkistinen, henkisesti lamaantunut maailman hylkääminen voi horjuttaa vaikkakin mikroskooppisen verran kapinansa sisältämää protestia sovinnollista kyynisyyttä kohtaan, joka aiheutuu ihmisten kärsimyksistä ja lasten kärsimyksistä? Eikö kyynisen valheen paljastaminen ole täydessä voimassaan, valheen, johon kuuluu myös lasten kärsimysten oikeutetuksi väittäminen ja tuonpuoleisen "jumalallisen harmonian" yleisinhimilliset kärsimykset? Teesi lasten kärsimysten roistomaisesta anteeksiantamisesta, tuonpuoleisen "jumalallisen harmonian" kärsimysten puolustamisen iljettävyydestä, jotka kirjoittaja on pannut sankarinsa suuhun, jää täyteen voimaan. Henri Troyat: Dostoïevsky, Librairie Arthème Fayard, Paris 1960, ss. 386-406 (suomennos AJK)

Luku III (neljäs osa ) Karamazovin veljesten synty

Kirjailijan päiväkirjan joulukuun 1877 numerossa Dostojevskij ilmoittaa lukijoilleen, että hän on päättänyt keskeyttää joksikin aikaa aikakauskirjansa toimittamisen, "paneutuakseen taiteelliseen työhön, joka oli huomaamatta ja tahtomatta hahmottunut näiden kahden julkaisuvuoden aikana". Uusi kirja johon hän viittaa, tulisi olemaan kuten Keskenkasvuinen, osa suuresta keskeneräisestä kokonaisuudesta, jota hän nimittää "Suuren syntisen elämä". Siinä käsitellään jumalan olemassa oloa, "ongelmaa, joka minua on kiusannut tiedostamattomasti ja tiedostetusti koko elämän ajan". Feodor Mihailovitsh tietää, että hänen kirjallinen työnsä ei ole vielä valmis. Viimeinen tunnustus tunkee päälle ja on korkea aika uskaltautua siihen. Se tulisi olemaan hänen vihonviimeinen sanansa. Hän kokoaa itsensä. Hän kerää muistiinpanonsa, aineistonsa. Tarvitaan kolme vuotta yrityksen läpiviemiseen. "Olen kuvitellut mielessäni ja pian aloitan suuren romaanin, jossa on muiden henkilöiden lisäksi myös suuri joukko lapsia..." hän kirjoitaa 16 maaliskuuta 1878. Ja hän alvaa Karamazovin veljekset vihkonsa näillä sanoilla: "Oppia tietämään, voiko maata kiskojen välissä, kun juna menee täydellä vauhdilla yli." "Ottaa selvää lapsityövoiman käytöstä tehtaassa, kouluista, lähteä itse kouluun." "Löytölasten turvakodissa." Tällä välin Dostojevskij on tutustunut nuoreen ja loistavaan professori Vladimir Solovjeviin (tunnetun historioitsijan poika). Hän on kuullut nuoren miehen esitelmistä Pietarissa. Hän on havainnut, että heitä yhdistää toisiinsa kiistämätön henkinen sukulaisuus. Eikö vain olekin Solovjev valinnut väitöskirjansa teemaksi: "Länsimaisen filosofian kriisi"? Eikö vain hän ole hyökännyt vanhan euroopplaisen positivismin ytimen kimppuun? Eikö vain ole julistanut uuden metafysiikan tuloa? Lisäksi nuori mies kannattaa ihailtavalla tavalla hänen asiaansa. Hänen inspiroitunut kauneutensa viehättää hänen järkkymättömimpiäkin vastustajiaan. Dostojevskij vahvistaa, että hänellä on Annibal Carraccin "nuoren Kristuksen pää". Korkea ystävyys yhdistää pian nuoren filosofin ja vanhan kirjailijan. Mutta tässä merkillisessä liitossa vanha kirjailija näyttää olevan oppilaan asemassa. Itse asiassa, Solovjevin kanssa käytyjen loputtomien keskusteluiden ansiosta Dostojevskij muotoilee, määrää, valaisee omaa ideologiaansa. Hänen nuori toverinsa auttaa häntä kääntämään abstrakteiksi sanoiksi sen filosofisen kaaoksen, jossa hän on jo vuosia kamppaillut. Ortodoksisen uskonnon opillississa ongelmissa Dostojevsjkij hankkii tietoja Pyhän Synodin esimieheltä Constantin Pobiedonostsevilta. Mutta häntä kiinnostaa myös Feodorovin yleisen liikkeen teoria. Hän lukee onnellisen Tihon Zadonskijn tekstejä. Hän oli piispa 18. vuosisadalla: "Haluan tehdä Tihon Zadonskijsta uuden romaanini keskushahmon", hän kirjoittaa Majkoville jo vuonna 1870. Pikku Aleksin kuoleman jälkeen, Annan Grigorjevna vaatii, että hänen miehens&auraa Solovjevia tämän matkalla "Optina Pustineen". Hän toivoo että olosuhteiden muutos karkoittaisi huolet FeMiilta. Ja tämä sopii, sillä Dj on aina halunnut käydä Optina Pustinen luostarissa. Gogol, Leontjev ja Leo Tolstoj pakenivat sinne kukin vuorollaan. Dj tekee vaimonsa toivomuksen mukaan ja lyhyen Moskovassa oleskelun jälkeen ystävykset matkustavat junalla Sergejevoon. Sieltä he hankkivat vaunut, joilla keikuttelevat 120 virstaa kivisiä polkuja. Kahden päivän kuluttua he saapuvat Optina Pustineen. Paikalliset munkit ottavat heidät vastaan sydämellisesti ja vanhin Ambrosius, ihmeidentekijä ja omantunnon ohjaaja, myöntää FjMille kaksi yksityisvastaanottoa. Tämä käynti täsmentää vielä Djn mielessä täydellisen kunnioitettavan isä Zosiman hahmoa Karamazovin veljeksissä. On kiintoisaa havaita, että vuodesta 1877 lähtien, vuotta ennen Optina Prustinen matkaa, Dj oli tehnyt matkan Darovojeen, hänen lapsuutensa seudulle. Hän oli nähnyt metsän, laakson, Tsheremashnijn kylän. Hän oli haastatellut vanhoja ryppyisiä,likaisia musikoita, jotka olivat olleet hänen tovereitaan ampumisleikeissä, pellavapäitä, joiden nauruun hänen omansa oli sekoittunut. Hän oli palauttanut muistot mieleensä. Hän oli virkistänyt mielikuvitustaan sen alkuperäisellä lähteellä. Hän oli valmis. Tämä kolme vuotta kestänyt työ osoittautuu kuitenkin vaivalloisemmaksi kuin mikään muu. Dj ei halua pilata tätä kirjaa hutiloinnilla, koska se oli oleva hänen elämäntyönsä kruunu. Mutta hän pelkää, että ikä voi olla jo vaivuttanut uneen hänen luomisvoimansa. Hän pelkää, että sairaus on vääristänyt hänen muistiaan. Hän pelkää kuolevansa ennenkuin on kaiken sanonut: "Olen jo pitkän aikaa huomannut, että mitä enemmän kuljen sitä vaikeammaksi työnteko käy." Tai: "Ajattelen aina kuolemaani... ja ihmettelen mitä jätän teille, lapsille ja sinulle..." Ja vielä: "Nyt minulla on harteillani K