Asko Korpela
NN-58: Dostojevski

ER>

Asko.Korpela@kolumbus.fi


F.M. Dostojevskij: Karamazovin veljekset, Sobranie so^inenij, Hudovestwennaq literatura, Moskwa 1958, tom 10, Prime^aniq, str 476-86 (Kootut teokset, Moskova 1958, osa 10, s. 476/86)

Karamazovin veljekset, synteesiromaani, kuten sitä on nimitetty, yhdistää Dostojevskijn nerokkaimmat ajatukset, pitää sisällään mittavan joukon kirjailijan luomistyön projekteja. Tämän teoksen eri kohdissa kantavat hedelmää ideat ja teemat, joita ovat syntyneet kirjailijan tietoisuudessa melkein koko hänen kirjallisen uransa kestäessä. Paitsi aliluutnantti Iljinskia, joka viattomasti tuomitaan epäiltynä isänmurhasta, tässä teoksessa heijastuu osittain ajatukset "romaanista, joka käsittelee lapsia, vain lapsia ja lapsisankaria", "Suuren syntisen elämää", "Venäläistä Candidia (Voltairen keskeisin romaanihahmo)", "kirjaa Jeesus Kristuksesta", runoja "Sorokovineista", suurta eeppistä kuvausta "Epäjärjestyksestä", joka symboloi hajaantunutta ja järjestäytymätöntä reformoitua Venäjää. Kaikki tämä, osin palasiin pilkottuna, mutta ajoittain myös loppuun saakka kehitettynä, sai ratkaisunsa "Karamazovin veljeksissä". Rinnan kirjailijan perusfilosofisten ideoiden kanssa Dostojevskij viimeinen romaani tuo esille uusia variaatioita suuresta joukosta hänen tärkeimmistä henkilöhahmoistaan - erinomaisesta ihmisestä ja "suuresta syntisestä", hillittömästä luonteesta ja nuoresta ajattelijasta, joka on taipuvainen kapinoimaan kaikkia kieltoja vastaan, alistetusta ja juopuneesta ihmisestä, joka joutuu tuhoon kurjuuden ja kuolevan perheensä sairauden keskellä, ja siellä on myös traaginen "kurtisaani" ja ylpeä morsian, mietiskelevä keskenkasvuinen ja hysteerinen tyttö, viisaita vanhuksia ja erinomaisia tutkintatuomareita. Eräs "Karamazovin veljesten" perusteemoista, jonka Dostojevskij on selkeästi perustellut myös "Keskenkasvuisessa", on perheen hajoaminen, jonka kirjailija näkee vertauskuvana Venäjän vanhan maaorjuuteen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen siirtymisestä reformaation aikakauteen. Tässä on eräs romaanin perusajatuksista. "Yhteiskunnan perusta järkkyi vallankumouksellisen uudistuksen alla, meri sameni. Häipyivät ja tulivat poispyyhkäistyiksi hyvän ja pahan rajat" kirjoitti Dostojevskij vuoden 1875 vihkosissa. Näissä samoissa vihkosissa (noin 26 elokuuta 1975) löytyy myös muistiinpano: "... nyt epäjärjestys on täydellinen, epäjärjestystä on kaikkialla ja joka puolella yhteiskunnassa, asioissa, johtavissa ajatuksissa (joita ei itse asiassa ole edes olemassa), peruskäsityksissä (joita niitäkään ei ole olemassa), perheen alun rappiossa. Jos joitakin peruskäsityksiä on, ne koskevat hajaannusta (sosialismi). Siveellisiä ideoita ei ole, yhtäkkiä havaitaan ettei yhtään ainoata ole jäänyt jäljelle ja näin puhuu hän, ikään kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan." ("Karamazovin veljekset", M. 1935, osa 1, s. 19). Tämä suuri teema, jota Dostojevskij kehitteli jo "Keskenkasvuisessa", on uudella voimalla esillä hänen viimeisessä romaanissaan. Läpi koko romaanin on johtavana ajatuksena teema "tämän hetken yleisestä järjestäytymättömyydestä ja käsittämättömyydestä", villistä karamazovilaisesta hillittömyydestä, "meidän siveellisen perustamme horjuvuudesta", älyllisestä hämmennyksestä ja moraalisesta "arvottomuudesta". Patriarkaalinen, talonpoikainen, hurskas Venäjä, kirjailijan kannalta katsottuna, turmeltuu, kuten hän ajattelee, tuhoisan 60-luvun eurooppalaistuttavan uudistuskulkutaudin alla, taudin joka avaa tien länsimaistumisen voimille, jotka Dostojevskij samaistaa ateismiin ja vallankumouksellisuuteen. Näitä voimia vastaan kirjailija nousee. Venäjän "rappion" 70-luvulla Dostojevskij tulkitsee venäjän kirkon ja venäjän yhteiskuntajärjestyksen hetkelliseksi halvaukseksi. Suurvenäläisen kansanomaisuuden luonnollisen kehityksen pysähtyminen Venäjän tsaarien isällisessä huomassa täytyy muuttua, hänen käsityksensä mukaan, uudeksi huomion kiinnittämiseksi tähän jähmettyneisyyteen, mutta ikivanhaan ja aitoon isänmaan historiaan. Tällainen oli, kuten tiedämme, pyhän synodin yliprokuraattorin K.P. Pobedonostsevin reaktionäärinen poliittinen ohjelma, jonka kirjailija omaksuu itselleen. Juuri tästä syystä, ystävien todistuksen mukaan, Dostojevskij, pidettyään niin suurella menestyksellä puheen Pushkinista, murhemielin lausui osakseen tulleista suosionosoituksista: "Tärkeintä he eivät sanomastani sittenkään ymmärrä. He kantavat minua käsillään sen vuoksi, etten ole tyytyväinen nykyiseen valtioon, mutta eivät näe, että osoitan heille kirkkoa." Edistyksellinen venäläinen yleinen mielipide ei vain ummistanut silmiään, vaan ei voinut eikä tahtonutkaan ottaa vastaan tätä kirjailijan viimeistä yhteiskunnallista viestiä. Sellaiset lehtimiehet kuin M. Antonovitsh ("Nowoe obozrenie", 1881, no 3) ja N. Mihailovskij, ymmärsivät hyvin Dostojevskin julistamien näkökantojen, alistuvuuden, kirkon puolen kääntymisen taantumuksellisuuden ja epähumaanisuuden. N. Mihailov kirjoitti ""Zapisok sowremennika" lehdessä, että Dobroljubovin Dostojevskin luovan työn tunnuspiirteeksi mainitsema "humaaninen" perusjuoni "ajan mittaan mutkistui muiden piirteiden kautta siten ettei sillä ollut mitään tekemistä humaanisuuden kanssa, vaan että se kääntyi jopa peilikuvakseen... Ajan mittaan tämä alistumisen tuska kääntyi päinvastaiseksi, kovuuden tunteeksi, melkein iloksi siitä, että ihminen on alistettu, mutta huolellinen pohjalla olevan yhteiskuntakelpoisuuden ja protestin tunteen tutkiminen muuttui julistukseksi tahallisen tai tahattoman (pakkotyömäisen) kärsimyksen lopettamisesta." "Dostojevskij", jatkaa "Zapisok sowremennikan" kirjoittaja, "nousi viimeisinä aikoinaan erityisen kiihkeästi ja selvästi uusia "laitoksia" vastaan osoittaen niiden turhuuden ja, päin vastoin, ainoapelastuksellisen merkityksen henkilökohtaisessa parannuksessa". "Hän uskoi henkilökohtaisen moraalisen julistuksen voimaan (yksinkertaisesti omaan henkilökohtaiseen voimaansa) siinä määrin, että kaikki muut keinot alistamisen ja nöyryytyksen poistamiseksi näyttivät hänestä kaikkein röyhkeimmältä kapinoinnilta sekä historiaa että kansallisia ihanteita vastaan ja jumalaa vastaan." (Ote^estwennye zapiski, 1881, no 2, "Sowremennoe obozrenie", str. 250, 252). Eräs ensimmäisten uudistusten jälkeisten vuosikymmenten suuri ongelma oli uusi oikeusjärjestelmä, joka nostatti ennennäkemättömän kohun vapaan oikeudenjakamisen ja englantilaisen periaatteen mukaisten yhteiskunnallisten tuomioistuinten takia. Pobedonostsev leimasi uudet oikeusviranomaiset, nämä "puheadvokaatit, joiden ansiosta mitä hirveimmät rikokset, epäröimättömät murhat ja muut raskaat rikokset jäävät rankaisematta." Romaanin kirjoittamisen aikoihin kysymys yhteiskunnallisista tuomioistuimista oli erityisen polttava: valamiehistö oli juuri hyväksynyt Vera Zasulitshin, joka oli ampunut pietarilaisen kaupungin virkamiehen Trepovin. Oikeistolainen lehdistö hyväksyi tämän oikeana tuomiona "hirviömäisessä asiassa", ja Katkovin ja Mesherkin äänenenkannattaja avasi raivoisan kampanjan valamiehistötuomioistuimia vastaan. Kuvaten prosessia Mitja Karamazovia vastaan Dostojevskij vastaa tähän hallituksen kantaa edustavan lehdistön sotaretkeen yhteiskunnallisia tuomioistuimia vastaan. Romaanin loppuosassa Dostojevskij kääntää nurinpäin pienimpiä detaljeja myöten ironisen kuvan kilpailevasta prosessista vuoden 1864 lain mukaan. Parannetun oikeudenjakomenettelyn monimutkainen koneisto johtaa järjettömään ja traagiseen virheeseen: syytön todetaan syylliseksi kauheaan rikokseen, häneltä riistetään "vähäisinkin lievennys" ja hänet tuomitaan 20 vuodeksi pakkotyöhön. Oltuaan oikeusuudistuksen kannattaja kuusikymmenluvun alussa, Dostojevski seitsemänkymmentäluvulla esiintyy päättäväisenä istuntoasianajojärjestelmän ja yhteiskunnallisten tuomioistuinten vastustajana. Jo "Kansalaisen" numerossa 2 1873 ("Kirjailijan päiväkirja", luvut III- "Ympäristö"; ks. F.M. Dostojevski, Polnoe sobranie hudovestwennyh proizwedenij, M. 1929, t.11) hän nousee kapinaan istuntoasianajo-järjestelmää vastaan (joka hänen käsityksensä mukaan johtaa tutkinnassa "itsevaltaisuuteen" ja kiihkomieliseen "todistelumaniaan") ja tekee tyhjäksi puolustusasianajajan toiminnan ("valehtelee omaatuntoaan vastaan" jne.). Tähän teemaan hän palaa "Kirjailijan päiväkirjassa" 1876 (helmikuun julkaisu, luku II), arvostellen juristi Spasovitshin esiintymistä ("nuori koulukunta, jonka ytimenä on järkeilyn nokkeluudet ja sydämen kuivettaminen" jne.). "Karamazovin veljeksissä" yhteiskunnallista tuomioistuinjärjestelmää, jonka periaatteet ovat Dostojevskin mielestä "abstrakteja", järkiperäisiä, vasten hän asettaa kirkollisen, uskonnollisen, "joka ainoastaan puuttuu olennaisimpaan", sillä vain uskonnollinen tuomioistuin pystyy Dostojevskin mukaan vaikuttamaan rikollisen omaantuntoon, vain tämän tuomioistuimen rikollinen tunnustaa "sielunsa vaistoksi". Taantumuksellisten ohjelmassa erityistä huomiota kiinnitetään kysymykseen kansan valistamisesta kasvavan sukupolven suojelemiseksi "vallankumoukselliselta tartunnalta". "Karamazovin veljeksissä" kuvataan poika Kolja Krasotkin, joka pitää itseään kansan tuntijana, joka siteeraa Belinskiä ja Voltairea ja ilmoittaa Aljoshalle, että "kristinusko on palvellut vain rikkaita ja tunnetusti pitää orjuudessa alinta luokkaa..." Dostojevski kuvaa hänet ilman tavanomaista pahansuopaa ironiaa, mutta pyrkien esittämään hänet venäläisen todellisuuden "sairaana ilmiönä" ja kasvavan sukupolven "turmiollisten" vallankumouksellisten teorioiden varhaisena "tartuntana". Romaanissa on joukko hyökkäyksiä venäläisen lehdistön eturivin vaikuttajia vastaan ja paljon raskaita todisteta sen tekijän solidaarisuudesta hallituspiirien taantumuksellisia kohtaan kipeässä kansalaisuuskysymyksessä. Jos romaanin merkitys rajoittuisi sen poliittisiin sivuihin, "Karamazovin veljekset" siirtyisi antinihilistisen kaunokirjallisuuden unohdettujen näytteiden joukkoon, kuten asian ilmaisee Katkova "Venäjän viestissä". Mutta kirjan kirjoitti nerokas taitelija "syvällä sydämellä" (L.N. Tolstoin määritelmän mukaan), sellainen joka osasi nousta luomistyössään poliittisen ohjelmansa kömmähdysten yläpuolelle. Ja tässä kirjassa suunnattomalla voimalla ja syvyydellä puhuu taiteilija Dostojevski. Eräs sen suurenmoisimmista sivuista on maailmanjärjestyksen epäoikeudenmukaisuuksista kertova luku "Kapina", joka hahmottaa voimalla piinaavat kuvansa ja syyllistävien argumenttiensa vääjäämättömyyden. Ivan Karamazov ei hyväksy "jumalista maailmaa" sen mukanaan tuomien inhimillisten kärsimysten takia. Ihmisten kyyneleet, "joista kastuu koko maapallo kuoresta keskipisteeseen saakka", ja erityisesti mihinkään syyllistymättömien lasten kärsimykset saavat hänet johtopäätökseen, että tulevan maailman harmonian uskonnollinen perusperiaate, jossa kaikkien raadeltujen ja kiusattujen äänet yhtyvät yhteen siunaukseen: "Oikeassa olet sinä, herra!", on pitämätön, epätodennäköinen ja mahdoton hyväksyä. "Mutta koska korkeimmasta harmoniasta kieltäydyn kokonaan ... En halua, että äitiä syleilee kiusaaja, joka revityttää hänen poikansa koirilla kappaleiksi! en halua harmoniaa, rakkaudesta ihmiskuntaa kohtaan en halua. Tämä humaani protestoija, jumalan kanssa painiva, kapinoitsija uskonnollisia utopioita vastaan jotka eristävät ihmiset historiallisen todellisuuden koettelemuksilsta. Tämä onkin se (Dostojevskin sanaa käyttäen) kärsivän ateistin kapina, jota vasten munkki Aljosha yrittää asettaa Kristuksen kuvan kaikkien ihmiskunnan kärsimysten lunastajana. Tähän Ivan vastaa runoelmallaan "Suurinkvisiittori". Dostojevski antoi meille kolme tekijän määritelmää "Suurinkvisiittorista". Tällainen on, ensinnäkin, vastaus V.A. Aleksejevin kirjeeseen, jossa kiinnitetään huomiota Dostojevskin sanoihin toukokuisessa "Kirjailijan päiväkirjassa" 1976 "kivestä leivän tilalle". Tähän lukijan kyselyyn Dostojevski vastasi poikkeuksellisen merkittävällä kirjeellä - eräällä arvokkaimmista koko hänen kirjejäämistössään (Kirjeet, osa III, s. 211-13); tässä ensi kerran muotoillaan "Suurinkvisiittorin" pääteema (jonka hän sitten kolme vuotta myöhemmin toteutti). Kesäkuun 11 päivänä 1879 Dostojevski kirjoittaa Ljubimoville "Venäjän viestin" toimitukseen (korjatessan lukua "Pro ja contra") kirjeen, jossa nimittää Ivania "kaikkein kiihkeimmäksi nykyajan vastustajaksi". ("Byloe", numero 15, 1919, s. 104). Lopuksi joulukuussa 1879 Dostojevski esiintyy ylioppilaille lukien "Suurinkvisiittorin" lähettäen ennakkoon luentoaan varten pienen johdannon, jossa kumotaan mahdollisuus kristillisyyden ja "tämän maailman tarkoitusperien" eli valtiollisten tehtävien yhteensovittamisesta. Tässä tapauksessa "kristillisyyden korkea käsitys ihmiskunnasta alennetaan käsitykseksi petolaumasta".


AJK kotisivu o Kirjallisuussivut o Book lists o AJK Home Page

Asko Korpela, kansantaloustieteen lehtori, Helsingin kauppakorkeakoulu

ko Korpela 970107 (970107) - Asko.Korpela@kolumbus.fi (palaute tekijälle)