1100 vuotta unkarilaisten maahantulosta

Suomi-Unkari 1/Maaliskuu 1996

Maahantulosta käytetty unkarilainen sana "honfoglalás" tarkoittaa oikeastaan "kotimaan valloittamista, haltuun ottamista". Näin se ehkä paremmin kuvaa unkarilaisten maahantulon luonnetta ja siihen liittyviä tunteita kuin neutraali suomalainen sana. Vaikka Karpaattien altaan valloittaminen ei vaatinut verisiä taisteluja - siihen aikaan alue oli harvaan asuttu eikä se kuulunut mihinkään valtakuntaan - se ei kuitenkaan ollut täysin rauhanomainenkaan operaatio: alueen länsi- ja pohjoisosassa asuneet slaavit ja avaarit eivät omasta tahdostaan hyväksyneet unkarilaisten herruutta.

Maahantulo kesti varmuudella useita vuosia. Unkarilaisten ja heihin liittyneiden muiden, lähinnä turkkilaisten heimojen koko oli arvioiden mukaan 200.000 - 500.000 ja lisäksi oli lukematon määrä vankkureita, hevosia, karjaa ja muita kotieläimiä. Näin suuren massan kulkeminen Karpaattien solien läpi ja selviytyminen 800-1000 kilometrin matkasta vaati varmasti pitkän ajan. Eräiden tiedemiesten mukaan unkarilaisten pääjoukko olisi saapunut jo vuonna 895, mutta tuskinpa Unkarin eduskunta teki viime vuosisadalla suuren virheen, kun se valitsi viralliseksi maahantulovuodeksi vuoden 896 ja määräsi suuret tuhatvuotisjuhlat järjestettäväksi vuonna 1896.

Unkarilaisten tarina on alkanut joskus vuoden 1000 eKr. tienoilla, jolloin esi-isämme erosivat lähimpien sukulaistemme, vogulien ja ostjakkien esi-isistä jossain Uralin kaakkoispuolella. Siihen aikaan he elivät metsästyksestä ja kalastuksesta, mutta siirtyivät vähitellen kotieläinten pitoon.

Ehkä noin vuodesta 500 eKr. noin vuoteen 500 tai 600 unkarilaiset asuivat nykyisen Baskirian pohjoisosassa. Alueen nimi keskiaikaisissa kronikoissa oli Magna Hungaria. eli Suur-Unkari. Magna Hungarian ajoilta on peräisin unkarilaisten vieraskielinen nimi: hungarian, Ungar, unkari(lainen), vengr jne. Kaikka nämä nimitykset palautuvat bolgaari-turkkilaiseen sanaan onogur, jonka merkitys oli 'kymmenen heimoa'. Nimen perustana oli se, että Magna Hungariasta vaeltamaan lähtenyt kansa koostui todella kymmenestä heimosta (seitsemästä unkarilaisesta ja kolmesta turkkilaisesta).

Seuraavat noin kolmesataa vuotta unkarilaisten esi-isät elivät nykyisen Etelä-Venäjän aroilla Kaspianmeren ja Mustanmeren pohjoispuolella. Unkarilaisten taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kannalta tämä oli hedelmällistä aikaa. He joutuivat kosketuksiin monen kansan ja heimon (iranilaisten, kaukasialaisten ja turkkilaisten) kanssa, ja saivat heiltä myönteisiä vaikutteita, minkä ansiosta unkarilaisista tuli verraten kehittynyt paimentolaiskansa. Pääelinkeino oli karjanhoito, mutta myös maanviljely ja viini- ja hedelmätarhaus olivat heille tuttuja. Todisteena tästä ovat sellaiset tällä kaudella turkkilaiskielistä lainatut sanat, kuin búza - vehnä, árpa - ohra, eke - aura, sarló = sirppi, röl - jauhaa, alma = omena, dió - pähkinä. sz l - viinirypäle, gyümölcs = hedelmä jne. Tavaroillaan unkarilaiset kävivät kauppaa naapurikansojen kanssa (vrt. unkarin kielen iranilaisperäiset sanat vásár - markkinat ja vám = tulli). Yhteiskunnan perustana oli suku ja suvuista koostuivat heimot, joiden päälliköt ja vanhimmat sopivat aika ajoin yhteisistä asioista. Oikeuslaitoksen juuret palautuvat myös tähän aikakauteen, kuten turkkilaisperäiset lainasanat törvény - laki, tanú todistaja, béke - rauha, bér vuokra, palkka, kölcsön - laina ym. osoittavat. Esi-isämme tunsivat myös riimukirjoituksen (vrt. lainasana betú - kirjain), mutta kielimuistomerkkejä tältä kaudelta meillä valitettavasti ei ole.

Esi-isämme olivat siihen aikaan sanan nykyisessä mielessä pakanoita. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, ettei heillä olisi ollut uskontoa. Tästä muinaisesta uskonnosta emme tiedä kovinkaan paljon: keskiajalla kristillinen kirkko pyrki määrätietoisesti pyyhkimään pois kansan muistista pakanallisia uskomuksia ja tapoja, eikä meillä säilynyt niin rikasta vanhaa kansanrunoutta kuin suomalaisilla. Vähäisistä lähteistä päätellen muinaiset unkarilaiset uskoivat Ukkojumalaan (Öreg Isten), joka oli koko maailman herra ja jolle he uhrasivat valkoisen hevosen. Luonnonilmiöillä ja suvuilla oli myös omia haltijoita tai jumalia, joita piti kunnioittaa. Heillä oli papisto, jonka johtaja oli kansan kolmanneksi tärkeinjohtaja.

Vaatteet olivat yksinkertaisia; nahkaa ja turkiksia käytettiin paljon. Naisilla oli hienoja kulta-, hopea- tai pronssikoruja. Miesten tärkein omaisuus oli käyrä sapeli sekä hevonen. Miehet käyttivät taitavasti jousta sekä metsästyksessä että taistelussa. Heidän hevosensa olivat pieniä, mutta nopeita ja väsymättömiä ja ne sopivat erittäin hyvin unkarilaisten ovelaan taistelutapaan: näennalseen vetäytymiseen ja yllätyshyökkäykseen.

Näinä vuosisatoina unkarilaiset eivät perustaneet omaa valtiota. vaan olivat erilaisten valtakuntien alamaisia tai liittolaisia. Unkarilaiset heimot muodostivat kuitenkin jo silloin kiinteän liiton, jonka johtava voima oli mogyeri-heimo (heimon nimestä tuli sitten koko kansan oma nimi: magyar). Mogyerien päälliköstä Arpádista (= "Ohranen") tuli koko kansan ruhtinas. Tähän aikaan (noin vuodesta 850) unkarilaiset asuivat Etelközissä (= virtainvälinen maa), Dnepr- ja Dnestr-jokien välisellä alueella. Vuonna 895 unkarilaiset tekivät sotaretken Karpaattien seudulle ja samanaikaisesti turkkilaisheimojen joukkoon kuuluvat petsenegit hyökkäsivät Etelköziin. Tämä johti sitten siihen, että koko kansa muutti turvallisemmalle alueelle, Karpaattien länsipuolelle. Valinta oli luonnollinen: aluehan oli aikaisemmilta sotaretkiltä tuttu, harvaanasuttu, paimentolaiselämään sopiva, eikä kuulunut mihinkään valtakuntaan.

Valinta osoittautui myös hyvin viisaaksi: siihen aikaan Etelä-Venäjän aroja kansoittaneista monista heimoista ja kansoista ei ole jäänyt muuta jälkiä kuin pelkkä nimi. Tämä olisi ollut todennäköisesti myös unkarilaisten kohtalo, jos he olisivat jääneet sinne.

Ruhtinas Arpádin johdolla maahan saapuneet unkarilaiset heimot pitivät keskiaikaisen kronikan mukaan nykyisessä Ópusztaszerissä (Etelä-Unkari, noin 30 kilometriä Szegedistä) valtiopäivät, joilla heimopäälliköt solmivat verellä sinetöidyn ikuisen liiton ja sopivat myös alueiden jaosta heimojen kesken. Muuten esi-isämme jatkoivat elämäänsä entiseen tapaan. Läntisen Euroopan rikkaus houkutteli unkarilaisia ryöstöretkille viikinkien tavoin. Nopeilla hevosillaan he kävivät ryöstämässä Saksin, Baijerin, Italian, Ranskan kaupunkeja ja luostareita. Kärsittyään muutaman raskaan tappion unkarilaisten sotainto laantui ja Arpádin suvusta polveutuva ruhtinas Géza kutsui maahan munkkeja, jotka opettivat kansaa viljelemään maata ja alkoivat levittää kristinuskoa. Itse ruhtinas Géza eli vielä kahden maailman rajalla, hän kunnioitti sekä pakanoiden että kristittyjen Jumalaa, mutta hänen poikansa Tapani oli harras kristitty, joka pyysi ja sai kruunun paavilta, jolla vuonna 1000 hänet kruunattiin Unkarin ensimmäiseksi kuninkaaksi. Kruunaus oli tietysti näyttävä tapahtuma, mutta sitäkin tärkeämpi oli se työ mitä Tapani oli tehnyt ennen ja jälkeen kruunausta Unkarin ajanmukaisen talous-, yhteiskunta-, hallinto- ja oikeusjärjestelmän luomiseksi. Mutta tämä on jo toinen tarina. Ei olisi viisasta asettaa vastakkain kuningas Tapanin ja hänen esi-isänsä ruhtinas Arpádin tekoja, ja kysyä, kumpi oli tärkeämpi: Unkarin valtion perustaminen vai maahantulo. Ilmeisesti molemmat olivat yhtä tärkeät: jos jompikumpi olisi jäänyt tekemättä, ei olisi tänä päivänä unkarilaisten kansaa muistamassa näitä historiallisia tapahtumia. Toivon, että osaamme - sekä Unkarissa että Suomessa - juhlia arvokkaalla tavalla unkarilaisten maahantuloa tänä vuonna ja Unkarin valtion perustamista vuonna 2000. Toivon myös, että nämä historialliset tapahtumat opettavat kansoillemme ja johtajillemme, miten voimme liittyä eurooppalaiseen yhteisöön ilman, että menettäisimme kasvojamme: kansallista identiteettiämme, kieltämme ja kulttuuriamme.

SÁNDOR CSÚCS