Rooma 19960427..0504 

Ensimmäisen kerran hätkähdin kun tulimme hotelliin. Teki vähän karun vaikutuksen, mutta loppujen lopuksi virallinen kolmen tähden luokitus on varmaan juuri oikea. Oma luokitukseni on varsin harvinainen 1A+ 

• 2 Vuoteet erillään, eikä niitä voi yhdistää 
• 1 Vuoteet voidaan yhdistää 
• Vihje: Pidä aina 2 kpl 6 m pituista narua matkalaukussa. 
• Taatusti tervetullut häälahja matkustelevalle nuorelle parille. 
• 1A Vuoteet rinnakkain, erilliset peitot ja lakanat 
• 1A+ Kaksoisvuode ja yhteinen peitto ja lakana 

Oli matkaa sen verran kertynyt, että huonouninenkin jysähti horrokseen kuin tukki. Tuli kuitenkin mieleen, ettei oma hotelliluokitus ehkä sittenkään ole yleispätevä, kun keskenään vieraatkin saattoivat joutua yhteisen lakanan ihanuutta kokeilemaan. Muistui mieleen erään ranskalaisen kreivin kanssa selätyksin 1960 Skotlannin matkalla nukuttu yö.
 

Sitten tehtiin tuttavuutta myöhemmin surullisen kuuluisaksi osoittautuneen bussi 64 kanssa. Ihan heti en käsittänyt reitin matkustajien valtavaa määrää. Busseja lähti toista toisen perään, kaikki tupaten täynnä. Mutta nythän oli sunnuntaiaamu ja tämä bussi vei väkeä Pietarin kirkkoon. Tunnelma olikin yhtä harras ja tiheä kuin sardiineilla purkissa. Tilanteen raadollisuus selvisi vasta myöhemmin: myös taskuvarkaat olivat liikkeellä. Ainakin yksi suomalainen lompakko jäi saaliiksi. Tässäkö se kamerakin hävisi ja yksi käsiväsky raadeltiin puhki pahannäköisesti. Saisivat hävetä! Joku kyllä arvelikin, että tästä on sitten lyhyt matka synnintunnustukseen ihan pyhän valtaistuimen juuressa. Hiipi mieleen epäilys, että paatuneimmat - niin tai ehkä päinvastoin: herkkä-tuntoisimmat - pitkäkyntiset saattaisivat ehkä tehdä tekosensa vieläkin lähempänä rippituolia eli itse pyhätön tungoksessa.

Ainakin kolme seurueen naista kertoi bussimatkan jälkeen myös tuohtunein äänenpainoin paikallisesta maantavasta, estottoman sopimattomattomasta likistelystä ja nipistelystä.

Olimme liikkeellä kuukauden viimeisenä sunnuntaina, jolloin Vatikaanimuseon aarteita näytetään ilmaiseksi kaikelle kansalle. Yhtä pitkän jonon olen nähnyt Moskovassa Leninin mausoleumille pysähtyneisyyden aikana joskus 70-luvulla. Mutta siinä ei puoluepampun mukana kulkeneen kapitalisti-kerettiläisenkään tarvinut seistä, vaan vähin äänin kiilattiin mukaan noin 50 metrin päässä ovelta. Nähtävää oli tietysti Vatikaanimuseossa varmaan miljoona kertaa enemmän kuin Moskovan mausoleumissa. Mielellään tuota katseli, vaikka oli jo molemmilla edellisillä Rooman käynneilläkin sen nähnyt. Ehkä neljännellä kerralla tulisi jätettäväksi väliin. Nyt olivat japanilaiset saaneet sakurattua Sikstiiniläis-kappelin kattomaalaukset, jotka vielä edellisellä kerralla olivat kesken. Taisi muuten restaurointi viedä japanilaisilta pitemmän ajan kuin luominen Michelangelolta. Aivan oikein: lähdekirjan mukaan kattofreskot Michelangelo teoteutti 1508-12 kolmessa vuodessa, kun japanilaiset tarvitsivat viisi vuotta.

Michelangelo Buonarroti [mikela'nd elo -ó'ti], (s. 6.3.1475 Capresessa läh. Firenzeä, k. 18.1. 1564 Roomassa), it. kuvanveistäjä, taidemaalari, arkkitehti ja runoilija. Vietti nuoruutensa Firenzessä, asui myöh. Roomassa. M. piti itseään lähinnä kuvanveistäjänä. Hän loi voimakkaan plastista, miehekästä veistotaidetta. Nuoruuden ajan töitä Pietà Pietarinkirkossa Roomassa ja Daavidin patsas Firenzessä. Suurin veistotyö, 40 patsasta käsittävä, oli keskeneräiseksi jäänyt Julius II: n hautamuistomerkki, josta valmistui mm. Mooses (Roomassa) ja Orjat, Medicien hautakappelin (Firenzessä) henkilökuvat Nemoursin herttua Giuliano, Urbinon herttua Lorenzo, ns. Medicien madonna ja vertauskuvalliset veistokset Päivä, Yö, Aamunkoitto ja Iltahämärä. M:n maalaustaide on sukua hänen veistostensa ilmaisulle ja plastisuudelle. Esimerkkeinä Pyhä perhe, Vatikaanin Sixtuksen kappelin kattoja alttarifresko, freskot Paavalin kääntymys ja Pietarin ristiinnaulitseminen. Arkkitehtina M. oli mukana mm. Pietarinkirkon rakentamisessa. Kirk on kupoli on hänen suunnittelemansa. Hänen ansiostaan renessanssin rakennustaiteen harmonia muuttui sävyltään dynaamisemmaksi, barokkia ennakoivaksi. Vaihetta kutsutaan nimellä manierismi. M. on kaikkien aikojen suurimpia taiteilijoita. (Otavan Iso Fokus 4, 1975, s. 2647-8).

Pietarinkirkko katsottiin pikavauhtia. Erityishuomiota kiinnitetiin kirkon oviin, erityisesti pyhään oveen, jonka paavi murtaa auki 25 vuoden välein, seuraavan kerran vuonna 2000 (vai oliko 2002?). kuningatar Kristiinan muistopatsaaseen, johon veistäjä on varmaan piruillakseen pannut tekstin 'vandaalien' kun pitäisi olla 'wendien' kuningatar. kirkon mittasuhteisiin ja kupolin (Mikko-enkeli) korkeuteen sekä sitä reunustaviin pylväisiin ja patsaisiin.

Illalla oli omalta osaltani päivän päätapahtuma: Salli liittyi seurueeseen. Ilmoittautuessamme isännälle, hän väitti minun jo neljään kertaan kyselleen, eikö vaimoa ole näkynyt, vaikka vain kaksi kertaa olin kysellyt. Merirosvon näköinen isäntä oli muuten selvästi hyvillään, kun nimitin häntä 'patrone con il sorriso spogliente' - 'isäntä, jonka hymy riisuu (naiset)'. Mustasukkaisuuttani hän arveli minunkin ihanan akkani perään kyselleen.
 

Kiertoajelulla nähtiin ensin mainion oppaan (oliko Irma Paarni?) johdolla Colosseum ulkoa ja sisältä. Sitä katseli vähän sekavin tuntein luettuaan juuri Waltarin Ihmiskunnan viholliset, jossa kylläkin puhutaan oppaan mainitsemasta Neron kultaisesta talosta nykyisen Colosseumin paikalla, mutta silloinkin ihmishenki oli peukalon käännön arvoinen. Tuntuu, että nyt sittenkin olisi enemmän arvoa, vaikka kun joukossa tyhmyys tiivistyy ja sota syttyy, ei millään ole mitään väliä. Oli siis Colosseumin seinässäkin marmorilaattaongelma, kuten nyt on Finlandia-talossa. Voitaisiinko ajatella että Colosseum päällystettäisiin uudelleen tai Finlandia-talosta riisuttaisiin pois? Kai kummastakin tosi äläkkä nousisi!

Sitten moitittiin mauttomaksi Vittorio Emmanuele II muistomerkki, kermakakku, minun kuullen jo kolmannen kerran. Äkkinäisenä en sen rumuutta vieläkään ymmärrä. Olisiko (suomalaisten) turistioppaiden keksintöä koko moite? Käsiini saamissani lähdeteoksissa sanotaan esim. "Suurenmoinen muistomerkki törröttää valkean kuontalonsa kanssa Piazza Venezian takareunalla. G. Sacconin suunnittelemana se on pystytetty Italian yhdistymisen kunniaksi ja edustaa isänmaan ja kansakunnan yhtenäisyyden ja sotilaskunnian korkeimpia arvoja" (Cinzia Valigi: Roma e Vaticano, s. 5) No, 'törröttää' ja 'kuontalo' nyt ei niin kovin ylevää ole. Opas jätti mainitsematta torin laidalla olevasta Palazzo Veneziasta, että sen parvekkeelta Mussolini aikoinaan julisti vanhan Rooman rakastetuimpien keisareiden mallia tavoittelevan valtansa alkaneeksi; punainen vaate on vieläkin parvekkeen kylkeen viritetty. Seuraavaksi riennettiin Tiberin toiselle rannalle 'Trastevereen' ja yhdelle ja ainoalle siellä puolella olevalle Rooman kukkulalle Gianicololle, yhdelle seitsemästä, jonka parhaimmalla paikalla on Suomen Rooman instituutti Villa Lante. Myöhästyimme kuitenkin hiukan sovitusta ajasta ja jouduimme ihailemaan pihanäkymää Rooman yli. Sisällä kävimme vain kääntymässä ja toteamassa, että Amos Anderssonin pysti on yhä paikoillaan yhtä epäsuhtaisen pienenä ympäristöönsä nähden (ja ehkä myös lahjoitettuihin rahasummiin nähden) kuin aina ennenkin. Jenny ja Antti Wihurin patsaat istuvan tyylikkäämmin. Muistelin, että koko paikka olisi sisältäkin yhtä rappeutuneen näköinen kuin se on hilseilevinen ja haalistuvine maaleineen ulkoa. Näin ei sittenkään ole; salin kattomaalaukset ovat päin vastoin aivan kuin restauroinnin jäleltä. Ihan erikseen niitä tuijottelin. Niin olivat vieraskirjan mukaan tuijotelleet pari päivää aikaisemmin myös oppilaani Helsingin kauppakorkea-koulusta, mainio KYL kuoro oli konserttimatkalla. Soma juttu oli, että yksi poika kotiin palattuani vaati erikoistentin järjestämistä, kun varsinainen oli juuri Rooman matkan aikana. Poika sai tenttinsä. Perjantaina sitten törmättiin myös Anna-Liisan oppilaisiin. 'Tutte le vie portano a Roma...'

Tähän retkeen kuului uusi tutustuminen Pietarinkirkkoon, nyt oppaan johdolla. Taisivatkin olla alussa esitetyt Pietarinkirkon selostukset ja tiedot kotoisin tältä tiistaipäivän retkeltä: pyhä ovi, Kristiina-kuningatar ja kupoli. Kryptaan ei nytkään ollut aikaa. Alunperin kirkko rakennettiin jo vuonna 324 keisari Konstantinuksen aikana, mutta sitä ovat sen jälkeen muotoilleet monet kuuluisat arkkitehdit. Se on ollut milloin kreikkalaisen ristin milloin roomalaisen ristin muotoinen. Edessä oleva upea tori ja pylväikkö on arkkitehti Berninin käsialaa 1600-luvun puolivälistä. Keskellä oleva obeliski on kotoisin Neron sirkuksen kautta Egyptistä. Kirkon kuuluisin veistos on Michelangelon Pietà (1499-1500). Mekin sitä kappelin etuseinäristikon läpi ihailimme. Tällä kertaa emme tepastelleet keskikäytävää, johon on merkitty maailman muiden suurten kirkkojen suuruus. Emme myöskään nähneet vilaustakaan isännästä, emmekä päässeet hänelle täkäläisen ehkä vähän oudon kirkkotavan mukaan taputtamaan kuten Sallin ka nssa edellisellä kerralla, jouluna 1993 kun näimme paavin noin 2 metrin päästä.

Illalla teimme nostalgiaretken edellisen kerran maisemiin, mm. Fontana di Treviä katsomaan. Siellä oli yhtä paljon väkeä kuin aina ennenkin ja ikuinen veden solina tarttui iltavalaistuksessa videonauhalle. Etsimme myös pikku ravintoloita, joissa olimme maistelleet Italian herkkuja Marimekon toisen perustajan ja 'vanhan koulukaverini' Viljo Ratian kanssa (käynyt nykyisen Virolahden lukion, ent. Koiviston yhteiskoulun jo ennen Myyryläisen aikaa, joskus varhain 1920 luvulla). Emme sitä löytäneet, jossa joimme punaviiniä 1½ litraa neljään pekkaan ja jossa annokset laskettin litran pullosta joko näyttäen sormella puoliväliä tai sitten koko pullo. Koko nostalgiointi lätsähti eksymiseen, sateeseen ja aivan pohjimmaisen luokan pizzeriaan, jonka annoksissa ei mitään hohtoa ollut. Adventure sentään löytyi ja väsyneinä rojahdimme unille.

Illalla Giovanni oli kutsunut päivälliselle vanhoja tuttujaan. Meille tarjottiin zuppa di pesce eli kalakeitto, johon olin juuri Tarquinian matkalla Civitavecchiassa, rekkakuskien ravintolassa ihastunut. 

Ensin kävimme kuitenkin Takasten kotona ja nautimme cocktailit ja Teijo esitti sen Paavo Cajanderin kirjoittaman runon, joka oli esitetty Johannes Takasen muistotilaisuudessa syksyllä 1885 Helsingissä. Esitys oli miehekkään tyylikäs, tuskin sen enempää sai alkuperäinen esittäjäkään siitä irti. Takasia varten Anna-Liisa oli kääntänyt runon italiaksi todella upeasti. Sekä alkuperäisessä että käännöksessä on hyvin selvä sen ajan muodin mukainen tyyli ja poljento, ammattimiehen työtä. Mutta kahden lukemisen ja yhden kuulemisen jälkeenkään minulle ei oikein tullut selväksi, mikä oli runon varsinainen sanoma. Sisällöstä ikään kuin paistaa ulos, että Cajander oli kymmenessä minuutissa kuullut eräitä tietojan Takasesta ja niiden perusteella vankalla ammattitaidolla tehnyt muotopuhtaan runon. Aspelinin kirjoittamaan Takasen elämänkertaa tavaillessani ja italiaksi kääntäessäni olin ihmetellyt, että mistä saisin tämän runon. Teijo ei tyytynyt ihmettelemään vaan selvitti asian. Vaikka runo sinänsä oli minulle pettymys, sellaisen esittäminen sekä silloin 111 vuotta sitten että nyt täällä oli mielestäni mitä parhaiten paikallaan. 

Sitten menimme tuttuun ravintolaan. Ei tainnut isäntä enää tuntea. Edellisellä kerralla hän ihmetteli vilkkaan äänekästä keskusteluamme; jäi epäselväksi, oliko hyvässä vai pahassa mielessä, kun sanoi luulleensa, että pohjoismaiset ovat hiljaisia ja vain italialaiset äänekkäitä. Taisi olla viinillä osuutta äänekkyyteen. Nyt käyttäydyttiin siivosti, vaikkei viiniä pihisteltykään. Kyllä tämä ihan kunnollinen italialainen kalakeitto oli (simpukoineen ja rapuineen yhtä lähellä meikäläistä kuin yö ja päivä toisiaan), mutta ei läheskään niin kunnollinen kuin edellinen tai se ensimmäinen. Tunnelma oli hilpeä ja iloinen ja juuri sopivasti ennätimme viimeiseen metroon. Taskuvarkaatkin olivat jo ottaneet sapassin.
 

Ensimmäinen pysähdyspaikka löytyy kartaltakin: Morino. Siellä siemaisimme kahvit ja tutustuimme Abbruzzon luonnonpuistoon teoriassa. Sitten menimme paikan päälle; on 1650-2000 metrin korkeudella merenpinnasta. Paikan nimi oli hauska: Zompo lo Schioppo, tarkoittaa vesiputouksen hyppäystä. Teimme aikamoisen (varmman toista tuntia) kierroksen loppukeväisessä metsässä. Näimme tuttuja ja tuntemattomia kasveja ja kuulimme lintujen kevätvirsiä viidakossa. Zompon näimme sekä kaukaa että läheltä. Vieressä oli kova kohina. Isännät kertoivat, että on 80 metriä ja Apenniinien korkein putous. On nähtävissä vain huhtikuusta kesäkuuhun. Zompon picknick-alueella söimme eväämme leirintäpöytien ääressä juuri ennen sateen tuloa.

Sitten jatkoimme bussilla johonkin jumalan selän taakse, paikkaan, jonka nimi oli Vittorito. Se näytti varsin pieneltä kyläpahaiselta, mutta meille kerrottiin, että sen vaikutuspiirissä oli peräti 100 000 asukasta. Kaikkialla ympärillä oli viiniviljelyksiä. Kävimme viinikellarissa, jossa oli toistakymmentä 50 000 pullon eli yli 30 000 litran tynnyriä, siis tilaa yli puolelle miljoonalle pullolle viiniä. Paikallinen 'Club degli anziani' eli Seniorikerho tarjosi meille viinijuhlan nimissä pizzaa, viiniä ja viihdykettä. Hyvin kelpasi. Iäkäs koukkunenäinen pappa lauloi intohimoisesti rakkauslauluja. Aihe on kotoisissakin tuttu mutta kiihko puuttuu ja lempeys ja suvi-illan vieno tuuli on tilalla.

Kotiin ajelimme uudelleen upeita Apenniinien maisemia ihaillen. Oli monenkin mielestä yksi parhaista koskaan vietetyistä vapuista.

Varmaan sekä Takaset että lähettiläs tunsivat lämmön, joka huokui Tertun puheesta ja lauluistamme. Meille asia oli tärkeä ja juhlallinen ja arvokkaasti se tuotiin julki. Näin tyylikästä laulua en ole minkään bussilastillisen ennen kuullut saavan aikaan. Onnistuin melko hyvin videoimaan koko tilaisuuden alusta loppuun. Aluksi laulettiin Kotimaani ompi Suomi. Sitten Terttu puhui Takasen heräämisestä taiteilijaksi ja hänen uraa uurtavasta panoksestaan realistisessa kuvanveistotaiteessa sekä totesi Takasen taiteen jääneen elämään ja saavan yhä uusia ihailijoita. Sitten laulettiin Miks' leivo lennät Suomehen. Sitten puhui suurlähettiläs ja lopuksi Giovanni kiitti.

Katselin tiukasti ympärille, mutten löytänyt etsimääni. Minulla oli nimittäin mielikuva, että näköetäisyydellä Takasen haudasta olisi Walter Runebergin kolmen lapsen haudat. Näin ei ole, vaan niiden täytyy olla jonkin matkan päässä. Valokuva albumissani vuodelta 1986 ensi käynniltämme Roomassa todistaa, että ne ovat olemassa. Nyt ei ollut tilaisuutta lähteä etsimään niitä kauempaa.

Siirryttiin Acilian kaupunginosaan Giovanni Takasen kotiin syntymäpäivä-vastaanotolle. Miten olisi käynyt, ellei Anna-Liisa olisi lähtöä edellisenä iltana huomannut Giovannin täyttävän tasavuosia? Onneksi oli erittäin sopiva lahja, Tertun vesivärityö, joka iski aiheen ytimeen: nonno (isoisä; näin Johannes Takasta perhepiirissä aina nimitetään) Takanen ja hänen tärkeimmät työnsä. Arvaan, että seuraavalla käynnillä näemme sen kunniapaikalla muutenkin taidetta täynnä olevassa kodissa. Muitakin tuliaisia ojennettiin ja hyvin mieluisa oli mainio Helga Hytin ojentama kuvakokoelma Giovannin ja Alban käynniltä Johannes Takasen patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1985.

Kestitys oli suolaisine ja makeine herkkuineen ja viineineen viimeisen päälle. Mielestäni se jäikin koko retken herkullisimmaksi, sillä Se Suuri Kulinaarinen ravintolaherkku jäi tällä kertaa kokematta. Suursyöppönä olin itsekseni ollut huolissani, että mitenkä se tämän päivän lounas järjestyy, kun sinne Ostia Anticaan mennään heti perään, eikä siellä ole ravintolaa. Tämä huoli osoittautui todella turhaksi. Itse asiassa suomalaiset syntymäpäivätarjoilut voisivat olla hyvin samanlaiset. Tällaista voileipäkakkua en kuitenkaan ole koskaan ennen nähnyt: korkea 'panettone' oli leikattu levyiksi ja sektoreiksi ja purettu ja täytetty voileipäaineksilla ja taas rakennettu taitavasti korkeaksi ja pantu koristepaino päälle. Herkkupalojen ottaminen siitä taitaa olla helpompaa kuin meidän voileipäkakusta, vaikka se olisikin etukäteen leikattu. Lisäksi oli tuulihattua, oli pientä voileipää, kaikissa hyvin mehevät ja maukkaat täytteet. Etukäteen Giovanni oli ollut huolissaan, että kuinka mahdutaan, mutta siinä suhteessa ei ollut mitään ongelmaa, varsinkin kun sää suosi ja päästiin parvekkeelle, jonne sinnekin oli katettu herkkupöytiä.

Yksi asia täältä kuitenkin puuttui, sellainen mikä ei missään tapauksessa voi puuttua suomalaisilta syntymäpäiviltä eikä miltään muiltakaan kekkereiltä: kahvi. Kahvihammasta rupesikin niin pahasti pakottamaan, että Ostia Antica meni läpihuutojuttuna kahvipaikkaa etsiessä. Muistini mukaan siellä piti sellainen olla. Ja löytyihän se, mutta oli kiinni, kun ei sesonki vielä ole alkanut. Vasta portin ulkopuolella pois lähtiessämme saimme kahvihuumetta. Onneksi oli perjantaina ohjelmassa Ostia Antican parannettu painos, Pompei Vesuviuksen juurella, Napolin lähellä.

Minus-puolelle jäi kuitenkin vielä torstai-illan kokemus: ryöstöyritys aivan hotellin nurkalla. Lähdimme Sallin kanssa etsimään pientä muona-annosta iltapalaksi ja sillä matkalla tapahtui, voisiko sanoa klassinen ryöstöyritys, klassinen siksi, että olin täsmälleen tällaisesta tavasta kuullut aikaisemmin. Opiksi kerrottakoon: kaksi nuorta miestä odotti kulman takana. Heidät ohitettuamme, toinen pruiskautti jotakin tököttiä, kai muka 'linnunpaskaa' takamukselleni, juuri lompakon kohdalle ja käsilleni, joita pidin selän takana. Tunsin jotakin kädelläni ja kun katsoin ja Salli otti paperinenäliinan pyyhkiäkseen myös housuista tahraa, tuli toinen nuori mies avuliaana tarjoamaan vieläkin isompaa paperipyyhettä, jolla olisi sitten pyyhkinytml;. Ja yritys jäi tällä kertaa vain yritykseksi eli mitään ei tapahtunut paitsi töhriminen, vieläkin on housunlahkeessa jälki. 
 

Koko Italian matkan hienoimpia elämyksiä oli ilman muuta Pompei. Vaikka siitä oli luettu jo koulussa, sen näkeminen vasta sykähdytti. Sen ajan mittakaavassa suuri, 20 000 asukkaan kaupunki oli vuonna 79 äkisti vaipunut Ruususen uneen, uinunut 1700 vuotta ja sen jälkeen vähä vähältä herännyt uudelleen näyttääkseen kaikelle kansalle aikansa ihmeet. On selvää, ettei mikään vähitellen hautautunut (esim. Ostia antica) ja jo pitkään uudelleen esillä ollut voi kilpailla Pompein kanssa. Siellä tuntui kaikki olevan tallella sellaisenaan: talot, kadut, kaupat, leipomot, kylpylät, tarve-esineet, veistokset, maalaukset; vain asukkaat puuttuivat, heistäkin oli kipsivalokset, jotka kertoivat selvästi tuhon tapahtuneen hetkessä, niin hetkellisissä asennoissa oli tulikuuma tuhka heidät polttanut ja jättänyt onkalot jäljelle. Minua jäikin askarruttamaan, että kuinka lyhyessä ajassa kaikki oikein tapahtui. Satoiko 6 metrin tuhkakerros minuuteissa, tunneissa vai päivissä? Olen yrittänyt tätä tietoa etsiä useista lähdeteok sista, mutta ei ole silmiin sattunut. Sitä ei ehkä ole. Toisaalta oppaamme lukema katkelma Pliniuksen kuvauksesta (videolla kokonaan) olisi tämän tiedon voinut hyvin sisältää tai se voitaisiin siitä ehkä päätellä. Jos tämän lukija sen tietää, kertokoon minulle.- Jaa, löytyi sittenkin: 'Tämä helvetti kesti kolme päivää ja sen jälkeen vain hiljaisuus' (Pompeji idag och för 2000 år sedan, s. 4). Goethekin pohtii hautautumisen arvoitusta ja vertaa sitä Alpeilla lumivyöryn alle jäävään kylään (s 204). Goethe ihastelee myös oman aikansa Pompein lähistöä ja toteaa kuinka niin monen vuosisadan kuluttua rakennetut uudet talot, tavat, pyrkimykset ja maut heijastavat niin tarkoin vanhaa hautautunutta Pompeita.

Emmekö mekin voi yhtyä seuraaviin Goethen ajatuksiin Pompeista: "Monia onnettomuuksia on tässä maailmassa tapahtunut, mutta vain harvat ovat antaneet jälkipolville niin paljon iloa kuin Pompei. Tuskin tiedän mitään muuta näin mielenkiintoista." Goethe kuvailee edelleen: "Talot ovat pieniä ja suoralinjaisia, mutta sisältä niitä kaikkia koristaa mitä viehättävin kuvataide. Kaupunginportti on huomionarvoinen, samoin haudat vieressä. Papittaren hauta on puoliympyrän muotoinen, marmoriselkänojalla varustettu, siinä suurin kirjaimin hautakirjoitus. Selkänojan yläpuolelta näkyy meri ja auringonlasku. Sijainti on häikäisevä, onnellisen ajatuksen arvoinen." 

Ehkä syvimmän vaikutuksen teki kuitenkin se mitä joutui vain kuvittelemaan näiden näkyvien todisteiden perusteella: silloisen yhteiskunnan järjestyneisyys ja monipuolisuus: eihän sieltä muuta puuttunut kuin televisio ja tietokone. Siltä melkein tuntui. Ja niitäkin korvasi aika vakuuttavalla tavalla 5000 katsojapaikan teatteri ja sitten oli vielä erikseen 1000 paikan 'pieni näyttämö' ja 20 000 hengen urheilukenttä (palestra) ja amfiteatteri. Näitä vastaisi Helsingin kokoisessa kaupungissa yli 100 000 paikan teatteri ja puolen miljoonan paikan stadion. Näivettynyt on niistä ajoista näyttämötaide ja urheilu myös!

'Ei mitään uutta auringon alla' tuntui kaikessa arkipäiväisyydessäänkin varsin osuvalta fraasilta tämän päivän kokemusten perusteella.
 

Sallin jouduin jättämään tänne rosvojen keskelle. Hän sanoi pysytelleensä illan hotellissa, vaikkei pelkää senkään vertaa kuin minä. Hulluko menee ehdoin tahdoin saaliiksi tarjoutumaan. Minun kotimatkani meni kovin leppoisasti ja mukavasti, kun Teijo ja Tuija sattuivat istumaan takanani. Tuijan kanssa löytyi 2 yhteistä opettajaa, vaikkemme samaa koulua olleetkaan käyneet. Teijo kertoi lisää mielenkiintoista tietoa ja tosi hauskoja juttuja Vaalimaan ja Hämeenkylän ihmisistä. Lupasivat sopivan tilaisuuden tullen näyttää Kuokan kotimuseota. Varmaan näyttävät muillekin, kunhan tapaamisesta sovitaan.