971115la
Lähtö kotoa 7:30. Salilla kaikkien lippuja varten voucher. Minä olin tolppana ja pitelin YLE kylttiä, koska kaikkia ei tunnettu. Matkalla söimme Buffet-lounasta pöydässä, jonka olimme varanneet kysymättä siihen valitsemaltamme pöytäseurueelta. Kaikki tulivat mukaan. Kalavoittoisten alkupalojen jälkeen lämpimänä sekä kanaa että erittäin maukasta lohta. Jälkiruokanan marjoja ja hedelmäsalaattia. Kaksi pulloa argentiinalaista punaviiniä kuuden hengen pöytään: me kahdestaan maksoimme toisen, koska minä aina juon enemmän kuin muut.
Satamassa
bussi odotti ja vei Pirita hotelliin. Ihmeellinen betonivalumonumentti
Neuvostoajalta. Tulee varmaan suojelukohteeksi ennen pitkää.
Suomessa ei ole varmaan mitään näin kolhoa ja suurta. Huoneet
kahdessa kerroksessa, käytävä näytti ainakin 100 metriä
pitkältä. Huoneen AJK-luokitus 2, vuoteet erillään
eikä saa yhteen.
Tunnin levon jälkeen bussi vei meidät vanhan kaupungin portille, mistä käyskentelimme Suomen kulttuuri-instituuttiin. Johtaja kertoi, me istuimme, kuuntelimme ja katselimme: auditoriossa oli nykynuorison juhlimista kuvaava valokuvanäyttely. Olisivat pyllistyskuvan saaneet laittaa edes sivuseinälle. Johtaja valitteli, ettei Suomen valtiolla ole varaa palkata suomen kielen professoreita tai lehtoreita. Kertoi Viron kouluissa noin 5000 oppilaan opiskelevan suomea (yksi ikäluokka on 10000). Käytin puheenvuoron ja kerroin kuinka satamassa koen törkeänä sen seikan, että kyltitys on viroksi ja englanniksi, vaikka 95 prosenttia läpi kulkevista ihmisistä on suomalaisia. Olin sitä mieltä, että Suomen valtio voisi edes suomenkieliset kyltit maksaa. Arvelin että yhtä hyvin vastaisi kulkevien kielioloja, jos Suomen puolella pantaisiin kyltit venäjäksi. - Tästä kirjoitan vielä joskus HeSan mielipidesivulle.
Käveltiin pienen matkaa Suomen suurlähetystöön, Kohtu
4, missä lähetystöneuvos Eeva Lille esitteli meille 1851
valmistuneen, upeassti entisöidyn rakennuksen. Aikanaan rakennus kuului
Viron riigivanem Pätsille, mutta Suomen valtio osti sen rahapulaan
joutuneelta Pätsilta. Sen jälkeen Päts asui siinä vuokralla.
Suomi joutui rauhanehtojen mukaan luovuttamaan rakennuksen Neuvostoliitolle,
mutta Viron itsenäistyttyä 1991 sai sen takaisin 1993. Konsulaatissa
vielä lähetystön kakkoseksi itsensä esitellyt tyttösen
näköinen kertoi muutaman sanan toiminnasta. Viisumivapauteen
saakka oli ollut tiukkaa touhua, mutta nyt on leppoisaa.
Sitten
siirryimme jonkun matkan päähän, vanhan kaupungin ulkopuolelle,
Eeva Lillen asuntoon. Emäntä kertoi tarinansa ja asunnon tarinan.
Hän oli tullut ulkopuolelta UMn palvelukseen. Asunnolla on tietyt
vaatimukset edustamisen takia. Vaatimukset varustautumisrahoineen olivat
tuttuja asioita, sillä Salla on kokenut saman New Yorkissa. Pitää
olla kapasiteetti 40 hengen kestitykseen. Hyvin me 20 mahduimmekin: saimme
viiniä, juustoa, kahvia. Palvelustyttö serveerasi.
Kello 19 alkoi Verdin ooppera Nabucco, kulttuurimatkamme pääkohde. Paikat eivät olleet parhaat mahdolliset, sillä olimme ensimmäisessä rivissä. Orkesteri oli liian äänekäs näillä paikoilla. Ensimmäisen näytöksen ajan tästä oli häiriötä. Eikä muutenkaan oikein vakuuttanut. Joutui taas harmittelemaan, ettei tullut tutustutuksi juoneen ennakolta. Italiaksi laulettiin, tekstitys oli, mutta se oli näiltä paikoilta katsoen niin korkealla, että oli mahdoton seurata. Italiankielisestä laulusta ei pystynyt juonta selvittämään, sanoja kyllä. Väliajalla luin jonen hätäisesti. Toinen näytös miellytti enmmän, erityisesti tietenkin heprealaisten orjien kuoro. Muutkin olivat samaa mieltä: toinen näytös OK.
Bussi vei meidät majapaikkaan. Saman paikan Catamaran ravintolasta oli varattu huomattavan vaatimattomasti tarjoiltu sinänsä riittävä illallinen: sillipöytä ja kalkkunarulla sekä jälkiruuaksi säilötyt päärynän puolikkaat. Iloinen ja tuttu seura korvasi muut puutteet. Lopuksi join vielä kupin teetä ja muut jotakin väkevämpää baarissa. Seuruesta suuri osa oli tuttua edellisiltä Sirkka Närhisen organisoimilta Viron matkoilta, joita myös muisteltiin: kerran oltiin mökkimajoituksessa 4 hengen mökeissä, mm minun ja Sallin kanssa oli kaksi yksinäistä herraa, joista toinen ei aamulla millään meinannut diskreetisti poistua, että Salli olisi voinut pukeutua. Oliko sama kerta, kun Tartossa olimme Püssirohukelderissä paljasta pintaa katsomassa ja minä keräsin irtopisteet, kun äänestyksessä panin lappuun 'Salli'. Paikallisista olisi hemaisevin pitänyt valita.
Paikan karuudesta huolimatta tai ehkä sen ansiosta - oli hiljaista ja rauhallista - nukuimme oikein hyvin.
971116su
Joka suhteessa kohtuullinen aamiainen oli samassa paikassa kuin edellinen iltapala. Sen jälkeen soitimme Sannalle ja Kallasteille ja kerroimme, että mielellämme tulisimme käymään 11 paikkeilla kaupungilla käytyämme. Näin tapahtui. Kaupungille pyyhkäisimme taksilla (67Ekr) ostimme verenpainemittarin (veriröhumõetja). Etsimme kaupoista vielä vuorittomia käsineitä minulle. Ei mistään löytynyt. Sen sijaan Salli onnistui ostamaan haluamansa tavarat ja ostimme myös kolmea sorttia leipää ihan kuin ennen vanhaan, kun mitään muuta ei voinut ostaakaan.
Arastelimme
taksia: useiden firmojen takseja oli valittavissa. Kysyin hintaa: 30-40
kruunua olisi matka Oru tänavalle. Mies oli venäläinen ja
vakuutteli, että mittarin mukaan. Mittari oli kuitenkin sillä
tavoin sijoitettu, ettei asiakas sitä nähnyt. Vakuutin, että
tien tunnemme: maksoi 35 Ekr. Kallastet nostivat shampanjat päytään,
Õien syntymäpäivä. Kahvia ja teetäkin nautimme.
Pikku pojille saatiin leluja ja itselle pensasaronian marjoja.
Tiina
ja lapset lähtivät saattamaan meitä paikkaan, jonka olemassa
olosta vain tiedettiin. Kymmenkunnan minuutin kävelyn jälkeen
löytyi Johannes Mikkelin taidemuseo. JM (90v) on yksityinen taiteen
keräilijä, joka on luovuttanut kokoelmansa Viron taidemuseolle.
Upeasti entisöity Kadriorun linnan keittiörakennus oli taidemuseo.
Ikoneja, porsliinimalajakoita, grafiikkaa, maalauksia. Minä tapani
mukaan nautin kyllä, mutta nopeasti. Tavailin ikonien kirkkoslaavia,
mutta tällä kertaa sain tavallista vähemmän selvää.
Erityisesti askarrutti eräs Neitsyt Maarian kuolonuneen nukkumista
kuvaava metallitaulu. En siitä millään erottanut sanoja.
Museossa viivyttiin ainakin puoli tuntia yli suunnitelman. Sitten mentiin Lydia (Koidula) nimiseen ravintolaan lounaalle. Oven pielessä oli punainen rasti kännykän ja ulkoilupuvun päällä. Myös hintataso oli sellainen, ettei verkkariporukka vaivaudu. Ruokalistan nimet olivat peräisin Koidulan runoista, harmi etten muista. Olisiko ollut joku Nöri-lammas, vai mikä? Ihan kohtuullinen annos. Isoäidin pannukakut, yksi annos puoliksi oli jälkiruokana ja väkevän makuinen kahvi. Kahden hengen lasku (mukana 4 hengen viini 200Ekr) 630Ekr(250Fim). Ihan OK, mutta vanhassa kaupungissa laatu on yhtä hyvä ja luulenpa, että hinnat halvemmat.
Hyvin
ennätettiin bussilla noutamaan majapaikasta matkatavarat ja laivalle,
johon ei ollut tunkua, kun sinne pääsi jo klo 16 lähtien,
vaikka lähtö oli vasta 18:15. Mekin olimme laivalla ennen klo
17. Aika meni savuttomassa kahvilassa tarinoidessa ihan mukavasti. Harmi,
ettei jaksanut syödä mitään. Tax Freessa käytiin,
mutta minulle ei ollut mitään mielenkiintoista, kun siellä
viinit maksoivat 45 Fim, eli enemmän kuin ne joita joka päivä
juon. Ei myöskään olut kiinnosta, sillä käyttämäni
Olvin mainio Ykkönen maksaa vain 1:90. Täältä olisi
saanut mainiota patéta, mutta ruokavalion radikaalin muutoksen (joka-aamuinen
kananmuna ja maksapasteija pois) takia en niitäkään enää
syö.
Satamasta kotiin nelosen raitsikalla. Oikeastaan olisi pitänyt ottaa taksi eikä raahata laukkuja. Kaikkiaan oikein mukava matka, toista kuin yksikseen hortoilu. Seura ja etukäteen suunniteltu ohjelma ja mielenkiintoiset kohteet tekevät Tallinnan matkastakin kulttuurimatkan.
Asko Korpela, kansantaloustieteen lehtori, Helsingin kauppakorkeakoulu
Asko.Korpela@kolumbus.fi (palaute AJKlle) o AJK kotisivu
Asko Korpela 971118 (971118)