Heräsin jo klo 5. Oli vielä melko pimeää, mutta Avasin tietokoneen ja ryhdyin antamaan valokuville nimiä melkein pimeässä. Homma onnistui hyvin. Päivä valkeni vähitellen ja tähänastinen kuvasalis sai nimensä. Aamulla oli muutenkin aikainen ylösnousu, sillä päivän retki tehtiin Barnes Foundationin taidekokokoelmiin Philadelphiassa.
Alun perin lääkäri, mutta ei pitänyt työstään sairaalassa. Teki yhdessä saksalaisen insinöörin kanssa hopeametalliseoskeksinnön, jolla rikastui kymmenessä vuodessa ja ryhtyi ostamaan taidetta. Pani sitä esille tehtaassaan, rohkaisi työntekijöitään keskustelemaan taiteesta. Ystävystyi eräiden suurten taiteilijoiden kanssa 1920-30-luvulla. 1922 osti tontin ja rakensi taidemuseon sekä perusti säätiön. Säätiön toinen tarkoitus oli puutarhaviljelyn edistäminen, tämä rouva Lauran aloitteesta vuodesta 1940 lähtien. Nytkin oli näkyvillä anomuslomakkeita ensimmäisen vuoden kurssille sekä taiteessa että puutarhanhoidossa.
Oli ilmiriidassa julkisten taidelaitosten ja kaiken laitostaiteen kanssa. Näytti taidettaan vain niille kenelle halusi. 1951 ajoi kolarin noin mailin päässä kotoaan (ja museostaan) ja kuoli. Säätiö pakotettiin avaamaan ovensa yleisölle. Näyttää kokoelmia 200 ihmiselle päivässä perjantaisin ja lauantaisin, sunnuntaisin vain 100 otetaan sisään. Sisäänpääsymaksu on vain $5. Jossakin vaiheessa (1993) rahapula pakotti säätiön myös panemaan kokoelman esille muutamassa muussa paikassa, lopulta myös Philadelphian taidemuseossa. Meille oli tilattu liput täksi päiväksi klo 10. Kävijöiden vähäisen määrän ymmärtää, sillä tilat taiteen määrään nähden ovat todella pienet. Niinpä taulut on ripustettu niin että ne täyttävät kaikki seinät. Minä katsoin kokoelman omaan tahtiini kuten tavallista - muut kulkivat yhdessä.
Kiersin tilat kahdessa kerroksessa lopulta kolmeen kertaan. Ennen viimeistä kierrosta katsoin orientation roomissa varmaan 45 minuutin pituisen videon, jossa koko asia selitettiin. Mielestän esillä oli suureksi osaksi aivan roskaa tai sanoisinko: minun olematon taidekoulutukseni tekee mahdolliseksi nauttia ja ymmärtää vain hyvin rajoitettua osaa kokoelmasta. Ensimmäisellä kierroksella katseeni pysähtyi vain yhteen Goyaan, Halsiin, kahteen van Goghiin, joista toisesta en erikoisemmin pitänyt, mutta toinen pani epäilemään vahvasti sitä väitettä, ettei van Gogh eläissään myynyt kuin yhden taulun. Jos muut olisivat kuin minä, olisi tämä pakko uskoa, mutta niin ei ole ja on täysin mahdotonta uskoa, etteivät van Goghin taulut olisi menneet kaupaksi. Tietysti jos hintavaatimus on täysin tolkuton... mutta... Paljon oli Renoirin töitä. Niistä monet menettelivät, mutta havaitsin, etten lämmennyt Matisselle enkä monelle muullekaan.
Toisella kierroksella huomasin useita Picassoja, mutta niistä yksikään ei erityisemmin miellyttänyt. Valistustauolla tulin tietoiseksi Modiglianista. En muistanut millaisia ovat, vaikka epäilemättä olen niitä joskus nähnyt. Kolmannella kierroksella löysn yhden ja sen jälkeen tyylin perusteella monta. Yksikään ei miellyttänyt. Pohdin, miksi ja minkälainen taide ei miellyttänyt. Tulin siihen tulokseen, että tässä kokoelmassa on ajankohdasta johtuen hyvin paljon 'psykologisoivia' töitä. Niissä ihmistä pelkistetään liikaa, tai ei edes pelkistetä vaan väännetään johonkin taiteilijan oman persoonallisuuden vaatimaan suuntaan, jolloin lopputulos on yhtä sairas kuin tekijäkin. Vanhoista mestareista El Grecon työt näyttäisivät kuuluvan tähän kategoriaan, mutta Goyan ukonkuva oli kokonaisen ihmisen näköinen, samoin Halsin työ. Täällä oli esillä myös paljon alastonta naisenkuvaa. Ne oli väännetty jos jonkinlaiseen asentoon. Yksikään ei miellyttänyt.
Muu seurue kertoi lopulta tavatessamme, että vahtimestareiden esimies oli pitänyt pitkän ja asiantuntevan luennon näytteillä olevasta taiteesta. Senkin yhteenveto oli, että piti arvata mikä oli kokoelman kallein taulu. Tai oikeammin: paljonko maksaa kokoelman kallein taulu? Se maksaa $180 milj. Mutta sitä ei - turvallisuussyistä - paljastettu, mikä se on. Tätä ihmiset sitten saavat kiertää ihmettelemässä. Näyttelyn symbooli ja brosyrien kansikuva on Matissen hattupäinen nainen (The Red Madras Headdress). Seköhän mahtoi olla kallein? Ei minunkaan mielestäni hullumpi. Omasta mielestäni kolmen katsomisen jälkeen kolme parasta olivat jo edellä mainitut Goya, Hals ja van Gogh. Ehdottomasti näkemisen arvoinen kokoelma, joka ei kuitenkaan mielestäni laadussa vedä vertoja edes Ateneumin kotimaisen taiteen pysyvälle näyttelylle, vaikka onkin niin ja niin monta kymmentä työtä siltä ja siltä taiteilijalta. - Brosyyrin mukaan: Renoir 180, Cézanne 69, Matisse 60...
Mitä syötiin ja missä? (Mummi muistaa?)
Asko Korpela 981011 (980918) o korpela@hkkk.fi o AJK kotisivu