Hitaasti syttyvät kansat

Kun kirjoitan tätä juttua, sattuu olemaan syyskuun ensimmäinen päivä. Päivän sanomalehdessä Lauri Leesi, Tallinnan ranskalaisen lyseon johtaja kirjoittaa.- "1. September on meie rahvale tõesti eriline päev ". Ensimmäinen .syyskuuta on kansallemme todella erityinen päivä.

Silloin täällä alkavat koulut.

Tämä päivä onkin yksi hyvä esimerkki kulttuuriemme erilaisuudesta. Kaduilla liikkuu äitejä, isiä ja lapsia parhaimpiinsa pukeutuneina, kukat kädessä, pienemmät ja suuremmat pojat puvut päällä, solmiot kaulassa ja tvtöt mekoissaan. Se on pysähdyttävä näky Tallinnan vanhassa kaupungissa, jota pitkän, kauniin kesän ovat kansoittaneet lomapukuiset suomalaisetja muut turistit.

Kesällä liikkuessani erilaisissa musiikkitapahtumissa, suomalaisen erotti jo kaukaa. Iltaan kuin iltaan saatettiin tulla shortseissa ja t-paita päällä. Vieressä sitten seisoi virolainen vanha mies, maa olemus verhottuna pukuun, joka tosin ei viimeistä muotia, mutta hänelle ilta oli juhla. Hän oli kunnioittanut iltaa ja muita pukeutumalla.

Suomalaisten ja virolaisten pukeutumiserot ovat vanha juttu, mutta ehkä meillä molemmilla olisi oppimista toisistamme. Virolaisilla suomalaisten mukavasta vaatetuksesta, kuten eräs virolainen nuori äiti äskettäin minulle kertoi. Hän ei ollut ennen tiennyt, kuinka hyvä kunnon kävelykengissä on kävellä ennen kuin suomalainen aviomies hänelle sen neuvoi. Mutta eihän lenkkareissa ja tuulipuvussa tarvitse aina kulkea. Me suomalaiset puolestamme voimme ottaa hieman oppia virolaisten tavasta ns "pukeutua".

Mitä kauemmin elää toisessa kulttuurissa, sitä enemmän huomaa pieniä arkipäivän asioita, jotka ovat erilaisia tai samanlaisia niin hyvässä kuin pahassa.

Nykyisin olemme niin paljon tekemisissä toistemme kanssa, että vaikutamme myös toisiimme.

Monet virolaiset ovat huolissaan, kun suomalaisten tapa sinutella on alkanut levitä virolaisten, etenkin nuorten puheeseen.

On ollut hauska havaita, kuinka kaupoissa myyjät sinuttelevat suomalaisia - mitä haluat - mutta jos suomalainen puhuu viroa, sitten virolaiseen tapaan teititellään. Lastentarhassa täällä lapset sinuttelevat, koulussa puolestaan opetetaan teitittelemään ja yliopistossa sinuttelu on suosiossa ja työelämässä sekä teititellään että sinutellaan. Virolaiset esi-isät eivät teititelleet, kertoo kielitieteilijä Kristiina Ross, mutta saksalainen kulttuuriperinne on jättänyt jälkensä virolaisiin ja vaikka suomen kielen vaikutus on nyt suuri, teitittely on vallitseva ainakin vielä tällä hetkellä.

Entäpä muu arkipäivän kohteliaisuus?

Hieman minua hymyilyttää täällä lahden eteläpuolella, kun luen Suomessa asuvan virolaisen toimittajan havainnon: suomalaiset eivät hymyile. Voin vakuuttaa, että ei lohkea hymy helpolla virolaisiltakaan. Esimerkiksi kun avaan oven jollekin virolaiselle, ei kuulu kiitosta eikä näy hymyä. Tai jos konserttisalissa tai teatterissa joku ohittaa tuolirivillä, ei tule sanaakaan eikä ilme värähdä. Myöskään saman pihan tai portaan asukkaat eivät hevillä tervehdi uutta tulokasta.

Vilkkaat, vieraanvaraiset virolaisetkin osoittautuvat usein saduksi, kuten Viru-hotellin johtaja Yrjö Vanhanen totesi häntä haastatellessani.- "Eipä minua näiden viiden vuoden aikana ole juuri kenenkään kotiin kutsuttu."

Itse olen havainnut, että kun ollaan esimerkiksi .jossain tilaisuudessa virolaiset seisovat vankasti linnoittautuneina keskenään. On oikein hartiavoimin raivattava tilaa ja yritettävä urheasti tutustua.

Teatterissa tai konsertissa saatan huomata aluksi olevani ainoa, joka reagoi esitykseen spontaa nisti. Hitaasti syttyvää kansaa kuten me suomalaisetkin.

On siis yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Välillä kuitenkin huomaan miettiväni, ovatko heimoveljemme sittenkin viileämpiä, varovaisempia, itseriittoisenipia ja ehkä pinnallisempiakin kuin me suomalaiset? Vastauksen löytää jokainen meistä vain elämällä arkipäivää kummallakin puolen lahden.

Yleistyksiähän on niin helppo tehdä kuten tästäkin jutusta näkee.

Hymyillään kun tavataan!