Asko Korpela 

YLEn Seniorit Puolasa

• 0510 torstai
• 0511 perjantai
• 0512 lauantai
• 0513 sunnuntai
• 0514 maanantai
• 0515 tiistai
• 0516 keskiviikko

Ehdottomasti paras kokemus oli se henki ja innostus, jolla matkaa tehtiin. Jos mukana olisi ollut yksikin känkkäränkkä tai juopottelija, olisi ollut aika kiusallista viettää yhdessä bussissa keskimäärin 7 tuntia päivässä. Eipä tosin näitä ongelmia ole ennenkään ollut tämän porukan monilla matkoilla. Kunnia hyvästä matkasta kyllä ilman muuta huipentuu kolmelle henkilölle. He ovat: Seppo, Virve ja Toivo. Sepolle suunnittelusta ja joukon paimentamisesta, Virvelle käytännön toteuttamisesta ja Toivolle vieläkin käytännöllisemmästä tiellä pysymisestä. Me muut sen kuin vain nautimme.
 

0510 torstai

Toivo busseineen ja erehdyttävästi ennestään monilta matkoilta tuttua Virveä muistuttava nuori nainen Margi olivat meitä vastassa. Kysyinkin suoraan Margilta onko sukua Virvelle. Sanoi 'tütar' olevansa. Helppo uskoa, samat piirteet, sama hymy – 'naeratus'. Sitten suoraa päätä Pärnuun, n 125 km eli vajaan kahden tunnin matka. Pärnussa Virve meitä odottamassa. Monta sydämellistä jälleennäkemistä. Minulle ainakin täysin arvoituksellisen ikäinen Virve on todella kutsumuksellinen matkaemo. Ei pääse punainen lanka hyppysistä lipsahtamaan ja hymyä pulppuaa kuin runsauden sarvesta. Turvallisin mielin tästä matkaan lähdetään, vaikka kilometreja paljon edessä onkin. Huolestuneena Google Earthin avulla mittailinkin, kun 4000 etukäteen arvioin. Mittaus suoraan linnuntietä antoi Helsingistä Krakovaan vain 1166, mittaus tietä pitkin 1355 km ilman poikkeamaa Vilnaan, eli tietysti nämä tuplana edestakaisin. Vähän ennen Tallinnaa paluumatkalla muistin kysyä Toivolta. Sanoi, että melkein tarkalleen 3000 km tulee täyteen.
 

Rimi-ketjun supermarketista ostimme vähän evästä ja joimme kahvit. Olen vähän niin kuin huolettoman puoleinen matkalle lähtijä. Ei nyt sentään vielä kertaakaan ole passi tai matkaliput tai edes rahat kotiin unohtuneet, mutta muussa varustuksessa on saattanut olla toivomisen varaa. Erityisesti olen huomannut, että evästä saisi olla ainakin päivän tarve. Nyt ei tullut varattua, eikä kunnon voileipiä Rimistäkään. Niitä olisi sitten mukava jo ihan ajan kuluksikin mutustella. Joudun noudattamaan aika tiukkaa dieettiä, vaikka 3-4 kertaa viikossa kolmen vartin kävelylenkin teenkin. Mutta matkalla olen vapaa ankarista rajoituksista. Nytkin kyllä hieman painoa kertyi, mutta muutamassa päivässä pääsin takaisin pitkän tähtäyksen uralle. Pääasiassa olikin varmaan nesteturvotusta, joka jaloissa kyllä aika pahalta näytti. Sekin hävisi parissa päivässä.

Eivät enää patsaskiistat aiheuttaneet viivästystä rajalla, varsinkaan tietysti tähän suuntaan, Virosta Latviaan. Latvia se on merkillisen muotoinen maa, kaksipuoliskoinen, ihan kuin keuhkot olisi maan pinnalle levitetty. ’Pituuteen’ nähden hirveän ’leveä’. Itä-länsi suunnassa Liepajasta itärajalle on 490 km ja pohjois-eteläsuunnassa Viron rajalta Ainazista Liettuan rajalle Salaspilsiin vain 125 km. Arvelin etukäteen, että pinta-ala ehkä Uudenmaan luokkaa, mutta on sentään kymmenkertainen (65000 km²).
 

Liettuan Kaunasiin tähtäämme – ja tietenkin myös osumme. Eipä olekaan ennen tullut käydyksi. Hotellin nimi on kummallinen Zaliakalnio. Niin no, kummallisia ovat koko latvian kieli ja liettuan kieli, ei niin mitään yhtymäkohtia mihinkään tuntemaani. Mahtaneeko jotakin merkitä? Eipä löydy sanakirjoista. Hyvin siellä ainakin nukutti. Entä sitten tämä Medzabaki, jossa lounasta nautimme? Ei löydy sillekään sanakirjasta mitään. Siellä pitkässä pöydässä istuttiin. Eipä nyt äkkiä muistu mieleen mitä syötiin, mutta se jäi mieleen, ettei taida Latvia mikään viinimaa olla. Tilasimme nimittäin lasilliset punaviiniä ja niin pahan makuista en muista maistaneeni sitten Venäjän viinien. Tästä lähin aina olutta, jossa ei sitten mitään vikaa ollutkaan koko matkan aikana. Sitäkään herkkua ei ole kilojen takia vara nauttia normaalisti, mutta matkalla ollaan vapaalla ja nautitaan.

0511 perjantai

Nyt tähdätäänkin jo Puolaan, pääkaupunki Varsovaan. Siellä on tullut käydyksi moneenkin kertaan, mutta viime käynnistä on kuitenkin jo lähes 20 vuotta. Matkalla alkaa tehdä mieli hiukopalaa. Eipä löydykään paikkaa noin vain. Ei ole tänne vielä kehittynyt niin runsasta tarjontaa kuin koto-Suomessa pääteiden varsilla ja oikeastaan millä hyvänsä paikkakunnalla. Lopulta joudumme ikään kuin antautumaan ja tyytymään McDonaldsiin. Sehän oli siellä hauskassa paikassa eli Lomzassa. Tosin Lomzan L ei ole mikään L vaan se kuuluu ääntää ihan selvänä U-äänteenä ja z soinnillisena ässänä, siis 'Uomza'. Sittenhän se ei enää niin hauska paikka olekaan, ihan kuin rahojakaan ei ulkomailla lompsassa voi säilyttää, vaan kaikenlaisissa salataskuissa. Ei siinä mitään kyllä näillä hampurilaiseväilläkin nälkä lähtee, mutta matkamiehelle jää kyllä eksotiikkavaje, varsinkin kun näissä maissa eksotiikkaa ruokakulttuurin suhteen kyllä löytyy.

Varsovan lähellä tavoitamme miehemme Puolassa eli Jurekin. Minulle jää epäselväksi Jurekin sukunimi. Mikä olikaan miehiään Jurek muutenkin, ei esiinny matkaohjelmassa? Mainio mies kuitenkin. Hänkin otti meidän asiat omikseen ja seurasi mukana ja hoiteli asioitamme oma-aloitteisestikin. Jurek puhui Virven kanssa venäjää. Virve sitä osaa huomattavasti paremmin kuin Jurek, joka taas osaisi englantia, mutta jota taas Virve ei niinkään. Eipä paljon tuntunut asioiden hoitamista vaikeuttavan.
 

Varsovassa majoitumme Ibis Central hotelliin joskus klo 16 maissa (aulassa otetun valokuvan ottamishetki näkyy kuvaluettelosta). Sen jälkeen lähdemme vielä kaupunkikierrokselle, jolla oppaana toimii Asia Trzcinska-Mejor. Vähän satelee, mutta eipä kuitenkaan isommin haittaa. Tutustumme alueeseen, jossa aikoinaan oli Varsovan ghetto. Nyt sinne ollaan pystyttämässä muistomerkkiä, jonka suunnittelevat kaksi suomalaista arkkitehtiä! Ovat voittaneet kilpailun. Saimme runsaasti Asia-tietoa niistä historiallisista tapahtumista. Jotenkin aika painostavaa. Ei siihen voi ihan kevyestikään suhtautua, melkein tulee syyllinen olo, meikäläisellekin, vaikka kovin vähän, jos ollenkaan on näiden asioiden kanssa tekemistä. Joku kyseli – oliko tässä yhteydessä vai muulloin: miten asia esitetään saksalaisille ja miten he suhtautuvat. Helppo arvata, että heille monin verroin kiperämpi juttu kuin meille suomalaisille.

Sen jälkeen tehdään kävelykierros Varsovan vanhassa kaupungissa (Stare Miasto). Olen siellä ollut ennenkin. Muistan kahvila/ravintolan Pod Krokodilem eli ’Krokotiilin alla’ (suomeksi sanottaisiin vain Krokotiili ilman ’alla’ tai edes ’luona’ kuten ranskassa niin usein ’chez’). Etsiskelen katseellani koko kierroksen ajan, vaikka sen piti olla ihan alussa. Ei tuntenut opas, mutta ties vaikka olisi ollut se sama, jossa nyt söimme Pod Samsonem eli ’Simsonin alla’. Harvoinko nämä ravintolat omistajaa ja nimeä vaihtavat! Täällä sitä on jo pyytämättä maistiaiseksi pieni pikarillinen Zubrówkaa, tuota Neitsyt Maarian sänkyheinällä maustettua juomaa. Tuttu on maku, niin erikoinen, että muistissa pysyy eikä siitä erehdy. 

Muistelen joskus tuoneeni itse yrttiä kotiinkin, mutta ei tainnut tulla Koskenkorvan maustamista edes yritettyä. Puolassa tuli käydyksi useita kertoja 1970 ja 1980-luvuilla, kun Lodzissa vuosittain järjestettiin kansantalouden ekonometristen mallien kogressi. Siltä ajalta on mieleen jäänyt paikka, joka nyt kierrettiin – läheltä tosin: Bialowiezan kansallispuisto aivan (Valko)venäjän rajan tuntumassa. Siellä elää zubr (biisoni) ja kasvaa tämä heinä.

Minua kovin suuresti miellytti se että melkein poikkeuksetta tällä matkalla syötiin jotakin aidosti paikallista ruokaa. Pietariin kun järjestetään turistimatkoja, ei välttämättä venäläistä ruokaa saa. He kun haluavat näyttää kuinka nyt ovat moderneja ja pyrkivät olemaan ranskalaisempia kuin ranskalaiset itse ja italialaisempia kuin italialaiset itse. Olen tämän kaksi kertaa kokenut enkä halua enää kokea. Venäläistä ruokaakin kun on saatavilla, ei tosin näissä absoluuttisen steriileissä turistihotelleissa, joista myös aito ryssän haju puuttuu. Pthyi! Toista se oli Brezhnevin aikaan!
 
 

Syötyämme jatkamme vaellustamme vanhassa kaupungissa. Eikä kun olikohan se sittenkin päinvastoin: että ensin kierrettiin itsemme nälkäisiksi vanhassa kaupungissa ja lopuksi retkahdettiin rättiväsyneinä Simsonin luo syömään. Joka tapauksessa kävelymatkalla näimme Lazienki-puiston eli kaupunginpuiston. Kohta oppaan mainittua nimen muistui mieleen myös sen erikoinen merkitys: kylpyhuoneet – siis ihan ne tavalliset, joita on yksi jokaisella kotona. Sitä en muistanut mistä moinen nimitys ja miksi monikkomuoto. Opas selitti. Ihan on asialliset perusteet, mutta on se kuitenkin outo nimi puistolle.

Muistomerkkejä katselimme: Józef Klemens Pilsudski, (1867 – 1935), siis syntynyt saman vuonna kuin Mannerheim, puiston ulkopuolella jää mieleen Mannerheimin aikalaisena ja ’kohtalotoverina’, hän oli Puolan Mannerheim. Se sanoo paljon se. Puistossa sisällä on ilmeisesti vieläkin rakastetumman puolalaisen, Chopinin muistomerkki. Varmaan kerrottiin, mutta enpä nyt enää muista, miksi Chopinin muistomerkissä se puu on niin oudossa asennossa, ikään kuin hirmumyrskyssä latva vaakasuorassa. Voiko joku valistaa? Vielä kolmaskin muistomerkki nähtiin valokuvien mukaan: Jan III Sobieski. (1629 - 1696) Muistaakseni hänen nimensä liittyy erityisesti Puolan suuruuden aikaan ja Krakovassa Wawelin linnoitukseen.

Sitten jouduimme todistajiksi varsin viehättävälle luonnonilmiölle: riikinkukkojen soidinmenoille sireenien katveessa. Siitä kertokoon muutama kuva lisää.
 

1656-1956 Puolalaisen sotilaan ja kansan sankaritekojen 300-vuotismuistoa heidän vapautettuaan pääkaupungin ruotsalaisista maahan tunkeutujista kunnioittavat Varsovan asukkaat.

0512 lauantai

Saavutaan Krakovaan ja asetutaan hotelli Galicjaan. Kauaa ei ennätetä levätä, sillä tänään katsotaan vielä sekä Wawelin linnoitus että Wielickan suolakaivos. Oppaana on tänään Kasia (jonka Kaisaksi virheellisesti olin korjannut; jos olisi suomalainen, olisi Kaisa, mutta kun on puolalainen on Kasia) Kivinen. Sanoo kyllästyneensä unkarin kieleen, kun vuodessa sen oppi. Suomea pitää maailman helpoimpana kielenä. (hmm, olen nyt sinnikkäästi opetellut 12 vuotta unkaria. Kyllä minä sitä tietenkin solkkaan, mutta yhä vain sanakirja viuhuu, kun luen; minulle maailman vaikein kieli).

Wawelissa olen käynyt ennenkin, joskus parikymmentä vuotta sitten. Tuttavamme Teresa, radioihminen hänkin, asuu ihan vierellä. Yhteyden häneenkin saamme ihan kuin onnen kaupalla toisena iltana. Juuri oli tullut kotiin. Kuinka hirveästi maksoikaan puolen tunnin puhelu, saman verran kuin kuukauden lasku kotona. Mutta viis siitä. Oli kiva pamlata. Minä jo luulin, että hyvin käy tämä puolan kieli, mutta sitten rupesin lukemaan kirjaa. Onneksi oli sanakirja mukana. Kyllä tuli käyttöä! – ja yhä jatkuu. Aikanaan tuli aika paljonkin luetuksi. Juuri Teresa raahasi mielikirjojaan luettavaksi minulle.
 

Illalla käymme Wieliczkan suolakaivoksella. Muistaakseni 135 metriä maanpinnan alle mennään ja kokonaan omin jaloin puuportaita. Tuntuivat normaaleilta portailta, joten 6 porrasta metrin nousulla eli likimain 800 porrasaskelmaa tepsuteltiin alaspäin. Ja siltä se kyllä tuntuikin. Portaita, portaita ja aina vain portaita. Tukevasti oli laitettu, niin ettei pelko päässyt puseroon. Tällaiselle huonojalkaiselle on tärkeätä, että on myös kaide, josta voi pitää kiinni. Olisi se aika ilkeä juttu, jos alaspäin mennessä kompastuisi niin että nilkkansa tai muuten itsensä kävelykunnottomaksi teloisi. Kuvittelin etukäteen, että siellä jotenkin aistisi syvyyden tunkkaisuuden, mutta ei – päin vastoin: mitä raikkain ilma hiveli ihon pintaa. Niin ne väittivätkin, että on terapiaa koko retki, suolahoitoa koko rahalla. Tiedä häntä, vaikka olisikin. Miellyttävä kokemus joka tapauksessa.
 

Sitten alkoi yllättävän pitkä vaellus vaakatasossa tai melkein vaakatasossa. Nähtiin suolajärviä tai suolalammikoita, joista kerrottiin, että ovat niin ja niin suolaisia ja ettei niissä voisi veden alle upota, ihan kuin Kuolleessa meressä Israelissa. Työtä suolakaivoksessa on kuvattu asetelmin. Odotin etukäteen, että kaikki on vitivalkoista kuten lopputuote, mutta niin ei olekaan asianlaita, vaan kaivoksen seinämät näyttävät lähinnä harmailta. Se ei siis olekaan puhdasta suolaa vaan saven sekaista. Minulle ei kyllä valitettavasti käynyt selväksi, että tehdäänkö tästä suolasta nimenomaan suolaa meidän ruokapöytäämme vai käytetäänkö jotenkin muuten. Aikani emmittyäni tulin siihen tulokseen, että ei se nyt ainakaan myrkkyä voi olla ja nuolaisin sormeani ja sen jälkeen sormella lattiaa ja seinää. Molemmat todella maistuivat suolalta, ihan jämptisti siltä oikealta. 

Nähdään myös suolapatsaita ja suolasta tehtyjä esineitä ennen muuta lamppuja, jotka saavat suolan ansiosta erikoisen hohteen. Suolasta valo näkyy läpi. Se näytetään useassa kohdassa laittamalla kaivoslamppu tasaiselle lattialle valo alaspäin. Valo hohtaa lattian kautta lampun ympärillä. Jäi kyllä askarruttamaan näiden kaivosten käytännön merkitys tänä päivänä. No, siihen kyllä varmaan Wikipedia osaa antaa vastauksen. Eipä sittenkään. Wikipedia: 
 

eikä muilla kielillä kerrota oikeastaan sen enempää, ei ainakaan mitään sen nykyisestä käytännön merkityksestä nimenomaan suolakaivoksena. Teen tästä kyllä sen johtopäätöksen, ettei tätä suolaa meidän pöydässämme nautita. Jos olisi toisin, siitä kerrottaisiin selvästi. Saako joku muu enemmän tietoa asiasta?
 

Mutta suolakaivoksen ravintola Wieliczka Halit on sitäkin varmemmin kiinni käytännön elämässä. Aivan mainio ruoka ja aivan mainio viihdeohjelma. Täällä saatiin ensi kerran leipäruukkukeittoa. Sieniltä maistui. Panisiko koko matkan priimaherkuksi? Mitä mieltä ovat muut? Syötiin siellä jotakin muutakin, taisi olla kalkkunaa. Ihan jees, mutta sienikeitto kyllä voitti sen. Tanssin kepeyttä oli tosi kiva katsella ja kuvata. Taisivat melkein kaikki seurueen jäsenet päästä mukaankin ja hyvin luontevan näköisesti. Joskus tällaisissa tapauksissa paljastuu tai ehkä tarkoituksella paljastetaan turistin kömpelyys ammattilaisten rinnalla. Minä kampurajalkana tyydyin kuvaamaan, otin kokeeksi myös pienen videopätkän, ensimmäisen tarkoituksella. Uudessa kamerassani tahtoo videomoodi mennä vahingossa päälle ja still kuvaksi tarkoitetusta kuvasta tulee ei mitään. Harmittaa. Oppisiko sitä vähitellen?
 

YLEn tyytyväisinä poistuimme paikalta varsin myöhään ja Toivo johdatti meidät suolakaivoksen jälkeen yöpuulle höyhensaareen.

0513 sunnuntai

Mutta sen muistan, että siellä on varsin silmäänkäyvää taidetta, se ja se äveriäs suku on sitä kerännyt. Ja sitten sieltä näkyy merkillinen luonnon muodostama neulansilmä eli reiällinen kallio. Ja sieltä ostimme minulle ennestään tuttua lampaanmaitojuustoa. Sitä aion sisarten ja serkkujen äimistykseksi tarjota syntymäpäivilläni viikon kuluttua. Arvaan, että jää ehkä syömättä heiltä. Kuvittelen, että villan makua saattavat pelätä. Minusta se on mahdottoman hyvää. En huomaa villan makua.
 

Hiekkakivikallioiden jälkeen mennään Oswiecimiin. Nimi vaikuttaa viattomalta, mutta paikka on kaikkea muuta kuin sitä. Se on nimittäin pahamaineinen Auschwitzin keskitysleiri. Ovatkin ihan erikseen sopineet, että maantieteellinen paikannimi on Oswiecim, mutta historiallisen muistomerkin nimi on Auschwitz. Mistäköhän dokumentista tämän luin? Ainakin tällainen löytyy netistä. Tällaiseen paikkaan minut saisi menemään vain raudoissa. Niin olin päättänyt jo heti kun sain ohjelmasta tietää. Osoittautui, että oli muitakin samaan tapaan asiaan suhtautuvia, lähes puolet jäi pois itse keskitysleiriin suuntautuvalta kierrokselta. Me menimme syömään Art Deco nimiseen ravintolaan. Se oli kyllä tämän retken ehdoton pohjanoteeraus. Farfalli eli perhospastaa muistaakseni kalkkunaleikkeen kanssa. Pastaan olisi kyllä saanut jotakin makua pelkästään suolaa lisäämällä tai sitten ketsuppia. No paikkaan ruoka sopi sellaisenaan.

0514 maanantai

Vahingosta vihastuneina, eikä kuin vain viisastuneina emme edes yritä etsiä uutta taukopaikkaa, vaan tyydymme tulomatkalla vaivoin löytämäämme ja nautimme välipalaa, mikä se olikaan, vai oliko se vasta Lomzassa Varsovan jälkeen. Niinhän se taisi olla. Jo sitä ennen olimme lounastaneet U Jakuban ravintolassa suurten omenatarhojen keskellä. Kah, ravintolan nimihän olisi voinut olla myös U Jablka eli ’Omenapaikka’ sen sijaan että oli ’Jaakopin paikka’ – tai siis u=luona, ransk chez. Varsovaan emme sentään poikkea, vaikka olisi oikeastaan ollut asiaakin. Varsovassa huilannut erikoisosastomme liittyy mukaan jossakin pikku paikassa noin 50 km etäisyydellä Varsovasta. Jossakin siellä pitkän matkaa ajettuamme meille sattui ylimääräinen selkkauskin Puolan valtion tienhoitomaksujen keräyksen kanssa, mutta mehän emme mokomasta hätkähtäneet. 

Vessamummolle annoimme zlotyn mieheen. Kuinka hirveästi niitä kilometreja tänään kertyikään, sillä illalla myöhään, juuri baarin ym palveluiden sulkemisaikaan eli klo 23 majoituimme Liettuassa aikamme pitkin autiota maaseutua ajeltuamme Druskininkaissa aivan ihmeelliseen puistotaloon, kunhan ensin sen löysimme. Se oli toista sataa vuotta sitten rakennettu kylpylähotelli Europa Royale, edelleen kylpylähotelli. Ei ollut mikään köyhän miehen murju tämä paikka. Aikaisempien vuosikymmenten designiä oli kokonaan. Aamulla sitten lopullisesti nähtiin. Miltähän tuo tuntuisi omalla rahalla tällaisessa viikko viettää?
 

0515 tiistai

Vilnassakin meillä oli paikallinen opas. Nimestä ei tietoa, mutta siinäpä vasta suomen taito. Olikin sukulainen eli virolainen. Taisi kertoa tulleensa Vilnaan 17 vuotta sitten käymään ja sinne jääneensä. Mutta missä oli niin loistavan suomen kielen taidon hankkinut? Se jäi minulle yhtä epäselväksi kuin hänen nimensäkin. Virveltä Seijan kautta tieto: Ullastina Avik - oppaan nimi. 
 

Jaa, mutta sepä olikin jo matkalla Vilnaan se merkillinen Gruton puisto, jonne on koottu kunnon näyte neuvostoajan patsastaiteesta ym dokumenteista. Budapestin lähellä on myös samantapainen patsaspuisto, mutta siellä on vain patsaita, ei mitään muuta materiaalia, paitsi tietysti kioskikamaa turisteille. Enpä oikein tiedä miten tähän suhtautuvat paikalliset, mutta minussa ei ainakaan mitään kielteisiä tunnekuohuja herännyt. Se oli sitä aikaa, nyt on tätä. Historia on historiaa, eikä sitä unohtamalla saa tyhjäksi. Minäkin juuri lyhennytin kunnon Brezhnevit (kulmakarvat) riemuylioppilasjuhlaa varten, oikeastaan olisi pitänyt jättää ihan sen takia.
 

Vilnassakin on tullut käytyä melkein 20 vuotta sitten juuri samaan aikaan vuodesta, niin että paluumatkalla Tallinnassa siis 0509 osallistuttiin viimeiseen Neuvostoajan voitonparaatiin ja marssittiin häviäjien edustajina Viru-hotellilta laululavalle ja saatiin annos erinomaista hernesoppaa ja ’pastogram’ eli sata grammaa votkaa. Ja aurinko helkoitti taivaan täydeltä. Niin nytkin, vaikkei paraatissa marssittukaan eikä votkastakaan ollut tietoa. Vilna on täynnä kirkkoja. Niitä katseltiin. Kyllä onkin kaunista katseltavaa. Katoliset kirkot kun ovat paljon runsaammin koristeltuja kuin meikäläiset.
 

Tulikohan kirjoitettavaksi nämä kappaleet vielä uudelleen, kun taitaa aikajärjestys olla ihan päin seiniä. Ensinkö syötiin lounas Cilli Kaimasin ravintolassa ja sitten käytiin kaupunkikierroksella vai oliko päin vastoin. Cilli Kaimasin haluan ehdottomasti tässä mainita ja muistaa, kun siellä syötiin se toinen leipäruukkukeitto ja muutenkin oli aidon sorttinen paikka. Senkö jälkeen vai jo ennen sitä vielä käytiin myös meripihkamuseossa. Itse asiassa kuvien järjestyshän tämän aikajärjestysongelman täysin ratkaisee. Ensin meripihka, sitten ruukkukeitto. Minä otin ruukun mukaani ja söin iltapalana Riiassa vai oliko se jo matkalla välipalana eikä kun seuraavana päivänä Viron puolella. Niinhän se oli.
 

Vielä Liettuan puolella käymme hyvin merkillisessä paikassa: Ristimäellä. Tuhansia ja taas tuhansia ristejä maassa pystyssä, kasassa toistensa päällä eräässä mäen rinteessä. Mieleen hiipii väkisin ajatus siitä, kuinka Euroopassa viimeisinä kristinuskoon kääntyneet liettualaiset liittyvät siihen suomalais-ugrilaisten heimojen perinteeseen, jossa kaikenlaisilla amuleteilla ja muilla luontouskonnon merkeillä on keskeinen sija. Ei kai tätä nyt siihen sentään voida verrata, mutta tunnetustihan on katolisessa uskossa näiden erilaisten tunnuskuvien ja pyhien esineiden merkitys selvästi suurempi kuin meidän luterilaisessa perinteessämme. Minuun paikka jätti lähinnä kolkon vaikutelman.

Illalla tullaan Riikaan ja majoitutaan Islande hotelliin. On kyllä täydellinen vastakohta Druskininkain kylpylähotellille. Molemmat taisivat kyllä olla samassa luokassa eli neljän tähden paikkoja. Mutta islantilaisten sijoittajahirmujen varmaan parissa päivässä paikalle polkaisema hotelli on niin steriili ja kantti kertaa kantti kuin vain ikinä voi olla. Ihan kuin olisivat pojat tietokoneella ensin piirtäneet ja laskettaneet tarvittavat puzzlen palaset viimeistä naulaa ja kanttilistan pätkää myöten ja sitten menneet rautakauppaan ja ostaneet ja antaneet kuuluisien puolalaisten putkimiesten tai Ikean kalusteiden kokoajien pystyttää pytingin. 

Ikinä en enää toivo moiseen paikkaan joutuvani. Siellä kuitenkin oltiin ja minä kävin jopa baarissa juomassa iltateen ja ottamassa votkapaukun. Täälläkään ei tietenkään ollut saatavissa voileipiä. Jos vaikka tältä matkalta sen oppisin, että aina jossakin kassin pohjalla voileipiä kuljettelisin. Kyllä niitä saa, kun varansa pitää. Rimistäkin varmaan. Ei niinkään nälän kuin kivan mutustelutavan vuoksi. Kyllä sitä unet vain Islandessakin sai.

0516 keskiviikko

Riian jälkeen vielä Pärnussakin pysähdymme. Käymme lounaalla kukin tahollaan. Mekin joudumme johonkin kovin hienoon paikkaan, joka paremminkin olisi sopinut hienojen rouvien iltapäiväkohtaamiseen kuin reissussa jo rähjääntyneen ja nälkäisen 'toidulauaksi'. Nälkä sielläkin kuitenkin lähti. Ja taas annetaan soittaa kohti Tallinnaa ja koti-Suomea. Satamassa heitetään hyvästit Virvelle, jolla jo on kiire pyykille ennen seuraavaa matkaa. Ei ole Virvestä sen jälkeen mitään kuulunut, joten kai hän tien päällä taas on ja seuraavaa pesuetta kaitsee. Nettisivujen laskuri, se pieni sininen neliö näyttää nykyään paitsi sivuilla käyneiden lukumäärän, myös katsojan palvelimen sijainnin. Havaitsen että Tallinnastakin on katsottu. Kai se on Virve tai Margi ollut. Terveisiä vaan, jos tätäkin lukevat. Suuren kiitoksen hienosta matkasta ansaitsevat samoin kuin kaikki matkatoverit.
 

Kaikenlainen palaute ja kuvat ja kertomukset ovat tervetulleita. Niille on käytännöllisesti katsoen rajattomasti vapaata ja maksutonta tilaa tässä sivustossa. Siis lähettäkää minulle ja minä panen tässä esiintyvän mallin mukaiseen ulkoasuun. Minäkin tavallisesti useaan kertaan vielä ’parantelen’ tekstiäni. Samoin olen valmis tekemään teidän teksteillenne. Se kun käy niin kovin vaivattomasti. Voit myös vapaasti napsia kuvia itsellesi. Ne ovat 800x600 koossa, mutta mielelläni lähettelen yksittäisiä tai muutamia myös alkuperäisessä 1600x1200 koossa. Helposti myös sitten myöhemmin rompulla koko materiaalin. Kuten tiedetään mikään tällainen ei maksa mitään, romputkin alle 50 senttiä kappale.