Benalmádena pueblo 20071011-18

1011 torstai

Kaikille oli tilattu kasvisruoka, vanhuksille vielä laktoositon. On makua, mutta ei varsinaisesti kulinaarinen.

Vaari oli sattunut näkemään kirjakaupassa Nuljuksennaula- eli Pirunnyrkkikokoelman, kolme erilaista. Nyt oli oikea hetki jakaa lapsille ajan kuluksi. Aikansa palikoita kääntelevät, ei yksikän lähde menemään, kyllästyvät, jättävät sikseen. Sitten huomataan numeroida helpoimman sarjan palikat, niin että voidaan tehdä täsmälleen ohjeen mukaisessa järjestyksessä. Heti onnistuu. Toinenkin onnistuu ja vielä kolmaskin melkein, yksi palikka jää vähän orvosti irralleen.

Málagaan tullaan tunnin verran myöhässä aikataulusta, kun jo lähtökin myöhässä tapahtui, Euroopan ilmatilassa vallinneen ruuhkan takia. Eipä mitään, otetaan kaksi taksia ja puolen tunnin ajomatka huristellaan Benalmádena puebloon, 2x30 e, kiinteä taulukon mukainen hinta. Majoittuminen jo kantapaikaksi muodostuneeseen La Fondaan. Kun riennetään, ennätetään vielä ruokakauppaan. Noin sadalla eurolla ostetaan elintarvikkeita. Täytyy vähän varautua huomiseenkin, kun on pyhä. Itse asiassa huomennakin ovat kaupat auki aamupäivällä.

Muut paitsi äiti ja pikku tyttö lähtevät vielä torin laidan ravintolaan syömäänkin. Täytyy tyytyä kaikuvan meluisiin sisätiloihin, kun ulkona ripeksii. Loistavat herkut: grillikanaa, valkosipulikanaa, pikkumustekalaa, rosada-kalaa, salaattia, valkoviiniä, kahvia, taisi olla noin 85 e viideltä hengeltä.

Tapsat ja lentomatka

1012 perjantai

Churrot maistetaan

Lopun päivää lepäillään, nuorempi väki käy tuttaviensa luona Fuengirolassa. Illalla sitten me vanhukset tarjoamme omille ystävillemme La Fondan ravintolassa illallisen. Tio Pepe, rapucrepet, solomillo, bacalao pil pil, jäätelöt, tiramisu, kahvi, mahtoiko olla edes 70 e. Iloinen ja kiireetön yhdessäolo, retken kohokohtia.

Ystäviä tavataan

1013 lauantai

Naapurustossa pyöritään

Sitten mennään taas keskustaan ja otetaan välipalaa (bocadillos), kahvia ja naranjaa, Coca colaa, jäätelöä (helado), 18 e. Meitä tullaan hakemaan komealla City-maasturilla, johon mahdumme kaikki. Tarkoitus on tehdä laivaretki. Se tehdäänkin, Benalmádena Costasta Fuengirolaan ja takaisin. Edestakainen matka vie melkein 2 tuntia. Laiva on pieni ja aallot ovat yllättävän suuria, vaikkei mitenkään erityisen tuuliselta vaikuta. Niinpä laiva keinuukin aika tavalla. Liikkuminen kannella on suorastaan hankalaa. Retken jälkeen halutaan mennä syömään intialaiseen ravintolaan. Paikka on tiedossa, mutta matkaa kertyy toista kilometria. Kuljetaan kävelykatuja pitkin rannan tuntumassa. Tämä se on varsinainen 'turistihelvetti', aivan mahdottoman paljon väkeä ja jos jonkin näköistä lokearoa asumuksiksi.

Eipä oikein houkuta, vaikka ruokapaikkoja onkin sitten tarjona jokaiseen makuun. Suomalaista ravintolaa emme sentään nähneet, vaikka hyvinkin voisi olla, sillä Aurinkorannikolla asuu tiettävästi noin 20 000 suomalaista, siis kokonaisen suomalaisen pikku kaupungin verran väkeä. Tällä retkellä näemme myös kuinka kalat parveilevat satama-altaassa. Ihmettelen vähän, miksi niin paljon, että haavilla nostellen niitä varmaan saisi ihan kuin lohialtaista. Vähän lohelta näyttävätkin, mitä lienevätkin, vähintään kilon vonkaleita. Pian selviääkin, miksi niin runsaasti: ihmiset syöttävät niitä. Pizza-palojen ympärillä suorastaan kihisevät, varmasti saisi haavilla. Kukaan ei näköjään edes yritä.

Intialainen ravintola kyllä löytyy, mutta avataan vasta klo 19 kuten (melkein) kaikki muutkin täällä. Ja nyt kello on vasta vähän yli viisi. Päätetään huristaa kotiin ja syödä siellä. Niin tehdäänkin ja saadaan pystyyn kunnon kekkerit, sillä meitä on nyt täysi tusina. Asettaudumme Plaza de Españan vasemmanpuolimmaiseen, argentiinalaiseen ravintolaan 'El Niño'. Meitä palvellaan tosi ystävällisesti: kalaa, kanaa, kasviksia, todella herkullista. Lapsillekin maistuu. Ihan liikaakin tulee syötyä. Aikaisin nukkumaan, jo 21:30.

Laivaretki

1014 sunnuntai

Päivän retki tehdään Mijasiin, vuoristokylään tuossa yläpuolella.
http://espanja.org/node/206

"Mijas Pueblo: Con una población de cerca de 7.500 habitantes, y situado en la falda de la Sierra de Mijas, a una altitud de 428 metros sobre el nivel del mar." 

Niin paljon on Mijakseen menijöitä, että bussi ottaa vain muutaman matkustajan pysäkiltä, meillä ei toivoakaan päästä mukaan. Taisi edellinen vuoro jäädä ajamatta ja siitä väkijoukon kertyminen. Ei auta kuin ottaa kaksi taksia. Tuleekin oikeastaan aika kalliiksi: 2x20 = 40 e. Paluumatkan bussikyyti maksaa 7x1.10 = 7.70 e.

Me vanhukset olemme täällä ennenkin useamman kerran käyneet. Ensimmäiseksi suuntaamme askeleet Virgen de Peñan (Kallion neitsyt) luo, samalla parheelle näköalapaikalle. "La Virgen de la Peña sale de su ermita para que los devotos y, sobre todo,los más pequeños realicen la tradicional ofrenda floral." Kukkia todella riittää - ja matkamuistoja, mutta mielestäni kauniita matkamuistoja, erityisesti värikkäät saviruukut miellyttävät. Etelän suuntaan avautuu laaja maisema Välimerelle. Koetan sihtailla meidän paikkaa, mutta en pysty sanomaan. Ehkä ei ollenkaan näy. Ei ole erityisen selvää kiintopistettä. Kirkkokaan ei ole niin mittava, että erottuisi.

Virgen de la Nina

Nälkä alkaa hiukoa. Tarkoitus on syödä 'unos bocadillos solamente' eli pelkät sämpylät, mutta sorrumme kadun varren ravintolaan ja syömme kunnolla. Tarjolla on paellaa ja haluan olla varma, että sellainen tulee retkellä syödyksi. Tilaan 'con mariscos' eli äyriäispaellan. Se osoittautuu isoksi virheeksi. Melkein aavista syödessäni, en kuitenkaan ihan, että vaikeuksia voi tulla. Onneksi ei kukaan muu sitä syönyt. Koko loppu matkan ajaksi saan ns. turistiripulin. Alkaa jo saman päivän iltana. Maanantai ja tiistaikin itse asiassa varsin rauhallista, mutta keskiviikkona pahenee lääkityksestä huolimatta. Alkaa jo hiipiä mieleen pahamaineinen salmonella. Vasta kotona viikonloppuna talttuu ja jää tarkemmin tutkimatta, kun ei sitten enää vaivaa. Milloin olisimme viimeksi kuulleet näin kaunista kitaran soittoa? Ties vaikkei koskaan.

Mijas ja loistava kitaristi

Täällä on varsin kivasti laitettu museo. Lapsetkin viihtyvät sitä katsomassa. Ei ole mitään rähjäistä, vaan kaikki esineet ovat kauniita ja kauniisti esille pantu, ikäänkuin välitömästi käyttökunnossa. Oikein kannattaa tästä linkistä kuvia vilkaista.

Horno de la Villa. On myllyjä (käsin pyöritettäviä kiviä), öljyn puristimia, viinin puristimia. Ihmetelen mitä tarkoittaa 'Horno de la Villa', siis kaupungin uuni. Olisikohan siis itse asiassa kunnallinen leipomo? Kerrotaan kuinka 1960-luvulla tapahtuu suuri muutos ja maatalousyhteiskunta muuttuu turismiyhteiskunnaksi "El pueblo de Mijas, eminentemente agrícola en sus orígenes, sufre un gran cambio en la década de los años 60 debido al desarrollo turístico que se da en la Costa del Sol, esos cambios se hacen notar en todos los aspectos de la vida del municipio"

Palautteena lukijalta: Rafael Kontula: Forno Italiassa 

Pari sanaa tuosta "kylän uunista". Minulle se on tuttu Giannin syntymäkaupungista Spoletosta. Aikaisemmin leivinuunit kodeissa olivat harvinaisia.  Leivottiin kyllä kotona mutta sitten leipomukset kiikutettiin "yleiseen uuniin" (il forno comune), jossa ne paistettiin.En tiedä olivatko uunit kunnallisia vai yksityisiä. Vielä muutama vuosi sitten esim. pääsiäiseksi valmistetut kookkaat pullat (Umbriassa "pizza pasquale" vaikka ne eivät muistuta mitenkään nykyisiä pizzoja) eivät olisi mahtuneetkaan sähköhellojen uuneihin vaan ne vietiin "fornoon" paistettaviksi. Ilmeisesti Espanjassa ja ehkä muissakin Välimeren maissa noita uuneja on ainakin pikkukaupungeissa.  Gianni tuossa tarkensi, että nykyään monet yhteisuunit ovat käytössa vain viikon ajan ennen suuria juhlapäiviä (etenkin pääsiäistä). Leipä ja pizza (esim. kanan muotoinen pulla) saa siellä paistettuna oman tyypillisen makunsa.   20071117 lisäys:  Tässä osa viestistä serkkuni tyttäreltä, joka toimi aikoinaan Tjäreborgin oppaana Marokossa ja sen jälkeen asui 22 v Torressa, Aurinkorannikolla. Käytäntö näyttää olleen samanlainen Välimeren maissa.  "En ole törmännyt tuollaiseen uuniin Espanjassa. Marokossa, jossa olin 80-luvun alkupuolen tuollaisia uuneja oli käytössä.En tosin törmännyt niihin eurooppalaistyylisissä suurkaupungeissa, mutta muistan nähneeni sellaisia vanhoissa kaupungeissa.  Naiset tekivät leipätaikinan kotona ja kävivät paistamassa ne yhteisessä uunissa.Muistan nähneeni naisten kantavan raakoja leipiä kotoaan yhteisleipomoon, leipiä oli sellaisella isolla,pitkävartisella puulastalla,tai mikä se nyt nimeltään onkaan, useita peittyinä kankaan alla.Tuoreet leivät kannettiin sitten samaisella lastalla takaisin koteihin."

Kerrotaan kuinka 1960-luvulla tapahtuu suuri muutos ja maatalousyhteiskunta muuttuu turismiyhteiskunnaksi  
 

"El pueblo de Mijas, eminentemente agrícola en sus orígenes, sufre un gran cambio en la década de los años 60 debido al desarrollo turístico que se da en la Costa del Sol, esos cambios se hacen notar en todos los aspectos de la vida del municipio"

1015 maanantai

Plaza de España

Taas Niñoon syömään. Otetaan huomioon vatsan tilanne. Ystävällinen tarjoilija ehdottaa kalaa ilman kastiketta. Sopii minulle. Perunoita kuitenkin tulen ottaneeksi, ja leipää. Enkä ilman viiniä osaa kalaa syödä. Tällä kertaa viini ei ole erikoisempaa. Mutta kala sitäkin herkullisempaa: selvästikin turskaa. Olikohan siihen mitään lisätty, vain haudutettu pakastefile, mutta aivan järjettömän hyvää. Sitruunako sen teki? Vai öljy ja etikka, jota kyllä ravistan kuta kuinkin kaikkeen ruokaan täällä. Kotiinkin on hankittu se kaikkialla nähtävä teline Portugalista muutama vuosi sitten, mutta ei ole tullut käytetyksi. Kannattaisi ehdottomasti. Kyllä kai nyt meiltäkin saa kunnon öljyä ja kunnon etikkaa. Joka tapauksessa, vatsataudista huolimatta aivan huippu herkku. 76.40 e (yksi lapsonen poissa).

1016t tiistai

Jatkuvasti huikeita näkymiä vuoristoon, jossa ei paljon puustoa ole, pensaita kylläkin. Tälle reitille ei satu myöskään näkymää lumipeiteisille vuorille (Sierra de Tolox, Sierra de las Nieves), vaikkeivat kaukana olekaan. Tie kiemurtelee serpentiininä, mutta mitään kauhistuttavan syviä rotkoja ei tien varrella ole. Vuoristo on loivarinteistä, ei paljon sen jyrkempää kuin tunturit Lapissa.

Juuri ennen perille pääsyä on pysähdyspaikka, missä saa kahvia ja purtavaa, on nahkatavarain kauppa, kolmen kuvanveistäjän ateljee. Tekevät patsaita puusta. Myymälässä niitä on hirmuinen määrä. Yksi taiteilija on juuri veistämässä. Kysyn, ovatko kaikki hänen tekemiään. Vastaa: hänen ja kahden muun, parin päivän työ. Sanon, että pari vuosikymmentä ainakin. Vaikuttaa siltä, että tämä taiteilija noudattaa sitä periaatetta, että hän näkee ikäänkuin taideteoksen puuhun kätkettynä ja omaksi tehtäväkseen sen esiin kuorimisen, kaivamisen.

Kastanjaretki

Pikku hömpsyjen jälkeen jatkamme matkaa, sitä ei olekaan enää jäljellä kuin 3 km. Saavumme kylään, jonka asukasluvuksi kerrotaan elinen tieto 217. Kylä on rakennettu paikallisesta (liuske)kivestä, myös ajoradat tarkoin ja kauniisti päällystetty muuraamalla. On syytäkin, sillä rinteet ovat hyvin jyrkkiä. Onneksi täällä lunta sataa vain joskus näytteksi. Oikeassa lumihangessa ei näitä rinteitä noustaisi sen enempää kuin laskeuduttaisikaan.

Kastanjan poimiminen on jotakin vähän muuta kuin kuvittelin. Arvelin, että suoraan puusta, kun käsineetkin piti olla mukana, mutta tietysti unohtuivat, vaikka oli varattu laukun viereen. Ei ollenkaan puusta, vaikka puussa kasvavatkin, ja isoissa puissa. Yli 30 metrisiksi kasvavat. Ei sellaiseen asiaa olisikaan. Kastanja poimitaan maasta vasta sitten kun se on omineen puusta pudonnut ja vielä siilimäisen kuorensa aukaissut. Sitten putkahtelevat esiin ruskeat kastanjat. Niitä sitten kerätään. Kotona huuhtaistaan hiekka ja muta pois ja pannaan uuniin puoleksi tunniksi karkean suolan päälle melko kovaan lämpötilaan, 230-250 astetta. Sitten poimitaan lautaselle ja avataan vähän niinkuin rapu. Nämä ovat sentään rapua ruokaisampaa syötävää. Uuniperuna tulee mieleen ja kookospähkinä. Kunnon ruokaa sinänsä, mutta kuitenkin enemmän small talkin höysteeksi kuin puuron tai perunan asemesta.

Kastanjat poimitaan

Koko kastanjan poiminta ei vie aikaa kuin puolisen tuntia. Pianhan niitä kertyy, isompia kun ovat kuin puolukat tai mustikat. Helposti kerää 5-10 kilon pussillisen. Puusta pudotessaan kastanjoissa on vielä todellakin teräväpiikkinen ulkokuori, mutta se halkeaa ja kastanja useimmiten omin avuin tulee ulos. Jos ei, vain pieni auttaminen riittää. Otan jonkun ulkokuorenkin näytiksi mukaan. Yritän myös mukana olleen kävelykepin avulla pudottaa puusta komen näköisen pörrön. Eipä niin vain lähde. Varmaan puolen tusinaa napakkaa iskua tarvitaan. Ja kun putoaa, ei suinkaan kokonaisena, vaan sisältä 4-5 kunnon kokoista ruskeata möykkyä. Noukin maasta, mutta tuskin ovat juuri niitä, joita pudotin.

Jonkinmoisen mäkeä ylös, toista alas vaelluksen jälkeen saavumme kylän keskelle ravintolaan, jossa nautimme erittäin maukkaan villisika-aterian (villisika espanjaksi jabalí). Alkukeitto on suorastaan surkea. Mutta leipä ja viini hyvää. Jälkiruuaksi saamme Espanjan ykkösjälkiruuan eli flanin. Oikein hyvää. 

Kasvissyöjät saavat papuja ja muuta sellaista. Minä vaihdan ranskalaiset perunani papuihin, minusta nekin ihan hyviä. Mukavaa väkeä pöytäseurana. Nimikortteja jakelen. Saapa nähdä ottavatko yhteyttä. Vain äärimmäisen harvat ottavat, vaikka lupaavat. Pitäisi aina kinuta sp-osoite. Eiväthän ne nyt niin vaikeita ole. Kotiin taas tuloreitti nurin päin, meidän paikka on viimeinen.

Lounas kastanjaretkellä

1017 keskiviikko

Museohan on varsin pieni ja tässä tapauksessa pienee nuorison osalta vielä puolella, kun omineen liikkuvat eivätkä huomaa itse asiassa näyttelyn parasta osaa eli piirustuksia. Minusta ei ole kenenkään kaveriksi taidekokoelmia katsomaan. Minä juoksen kovaa kyytiä läpi. Silti mielelläni käyn, vaikken kauaa aikaa jaksakaan viipyä.

Museon nurkalla popsimme tavanomaiset välipalat, sämpylät, kokikset, kahvit, teet ym. Sitten lähdemme etsimään vanhusten yli 40 vuoden takaista majapaikkaa Correo Viejon varrella. Emme satu kohdalle, kun muuten mainioon karttaan ei niin pientä katua ole merkitty. Ja kun ei paikka nuorempaa väkeä muutenkaan kiinnosta, jätämme sikseen ja suuntaamme kohti El Corte Inglés tavarataloa. Yli puolet matkasta kuljettuamme meille tulee uskon puute ja päätämme ottaa taksit. Parin euron päässä määränpäästä olimme. Puoli tuntia olisi aikaa katsella. Minä kirjojen perään. Ajaudun toiseen rakennukseen, saan kirjat ja ryhdyn etsimään sovittua ulosmenoa. Ei löydy. Puhelimellakin ollaan yhteydessä ja oven yläpuolen teksti luetaan. Ihan oikein. Ei vain kuitenkaan. Vihdoin tulee puhe siitä, mitä on oven vieressä kaupan. Naisten kosmetiikkaa. Täällä kirjoja. Kysyn, missä naisten kosmetiikka. Toisessa rakennuksessa. Ei muuta kuin maanalaista käytävää takaisin ja sieltä väki löytyy. Junalla kotiin.

Illalla vielä aivan mainiot kekkerit tuttavien luona Urbanisación Tio Charlesissa. Syödään tapaksien lisäksi ennen maistamatonta sepia-keittoa. Sepia on mustekala. Erittäin maukasta.

Mustekalakeittoa

1018 torstai

Fuengirola

Kotiin ja lähtöä odottelemaan. Olipa mukava oikaista vielä joksikin aikaa. Sitten tulee nuoriso ja pakkausten valmistuttua onkin sopiva aika ottaa taas kaksi taksia ja ajaa lentokentälle. Jo alun perin on koneen lähtöä siirretty 2 tuntia myöhemmäksi, mutta kentällä vielä ilmoitetaan tunnin viivästyksestä. Mutta eipä mitään, aika menee mutustellessa mukavasti. 

Minulle osuukin kulinaarinen pommi. Viattoman tuntuinen tonnikalakolmioleipä onkin Pekan baarin annoksen veroinen, melkein. Itse tonnikalamössö onkin, vaikka on vähän toisenlainen. Mutta Pekan ciabatta hakkaa kyllä tämän kolmioleivän. Tämän matkan aikana muuten selviää sanakirjasta mitä italian sana ciabatta tarkoittaa. Vastaava espanjankielinen muoto on cebada ja tarkoittaa ohraa. 

[Mutta tarkistus osoittaa, että italian ciabatta ei tarkoita ohraa, vaan tossua - ohra italiaksi orzo. No, tossun muotoinen on leivonnainen. Pekka vielä vahvistaa, että vehnää on.]

Matkan kokonaishinta 4999,18 €!!.