2009 YLE-ELÄ Venäjällä

20090909-14 Tallinna-Tartto-Pihkova-Novgorod-Hatsina-Narva-Tallinna

Tartto

Pihkova

Novgorod

Hatsina

Narva

Vaakunoiden alta Wikipediaan.

20090909ke Tallinnasta Tarttoon

Etukäteen kuvittelen, että on kokonaan tuttu seurue odottamassa satamassa, mutta eipä ollutkaan ja niin hassusti sattuu, että vasta parin päivän päästä päästään siihen että esittelemme itsemme. Vasta ihan viimeisenä päivänä olen varma joidenkin seurueen jäsenten nimistä. No, Sepon sentään tunnen varmuudella, joten eksymisestä väärään porukkaan ei pelkoa. Seijan ehdotuksesta kokoonnumme aamupalalle laivan kahvilaan. Minä kyllä hieman petyn, kun olin vesi kielellä odottanut saavani niin monta kertaa aikaisemmin Viron laivalla hyväksi havaitsemani katkarapuvoileivän. Katkarapusalaatti olisi ollut, mutta en ymmärtänyt sitä ottaa, kun ei leivästä ollut tietoa.

Satamassa sitten meidät ottaa siipiensä suojaan Virve Margi tyttärineen ja vallan mainioksi mieheksi osoittautuneen Grigorin kanssa. Ja kun Virve huolehtii asioista, ei kenenkään muun tarvitse huolehtia yhtään mistään. Tämän tiedämme etukäteen, emmekä pety nytkään. Ja niin alkaa yhteensä 1320 km pitkä matkamme. Ensimmäinen pysähdys on Adaveren Tuulikilla eli tuuleveskilla eli tuulimyllyllä. Ennenkin on siellä Virven matkoilla kahvit juotu. Kuvia tulee kyllä paljon otettua, mutta kauaa ei paikalla viivytä, vaan suunnataan matka Peipsi-järven rannalle. Tietöihin törmätään ja luullaan jo, ettei sinne päästäisikään minne oli tarkoitus. Mutta kyllä päästään: ihmeellinen monta kilometriä pitkä kuja, jonka varrella asuvat vanausuliset eli staroverit, vanhauskoiset, jotka jossakin vaiheessa olivat joutuneet pakenemaan muistaakseni Pietarin seudulta.

Kylä Beresje ilmoitetaan mainituksi ensi kerran vuonna 1582. Ihmeekseni sanan Beresje sanotaan johtuvan venäjän koivua merkitsevästä sanasta берёза. Minusta se voisi myös tulla sanasta берег – ranta, varsinkin kun sen vironkielinen nimi tuntui olevan Rannaküla. Toinen mahdollisuus olisi бережа – turvapaikka. Ihmeellinen nauhamainen asutus joka tapauksessa. Heillä omat ihmeelliset vanhat tapansa, joista merkittävimpinä tunnutaan pidettävän ristinmerkin tekemistä vanhalla tavalla. Myös raja toisuskoisiin pidetään hyvin terävänä: samoista astioista ei syödä eikä samalla kauhalla vettä vieraalle anneta. Maittavan kala-aterian syötyämme tutustumme staroverien kulttuuriin ja tapoihin erittäin kauniiksi laitetussa museossa paikallisen oppaan johdolla.

Minä ihastelen oppaan kaksikielisyyttä. Hänen puheestaan on mahdotonta erottaa pienintäkään aksenttia, josta voisi päätellä kumpi on äidinkieli: viro vai venäjä. Staroverit ovat melkein sataprosenttisesti venäjänkielisiä. Näytetään kirkkoslaavinkielistä raamattua, koskea siihen ei saanut. En ihmettele, on ikää ja aivan vitivalkoiset lehdet. On näytillä sellainenkin, jonka lehdet ovat hiiren, koiran ties minkä korvilla ylenmääräisestä hipelöinnistä – ja ehkä suutelemisesta. Kovin mieluisa kokemus aidosta ja erilaisesta kulttuurista.

Sitten huristelemme Tarttoon ja majoitumme keskustaan, ihan jees hotelliin, mikä sen nimi nyt olikaan (Dorpat - Tos! [Aitäh!] Seija). Pientä iltapalaa haukkaamme viereisen linja-autoaseman kahviossa. Minulla ei harmikseni ole mitään karttoja mukana, ei kiireessä löytynyt putkiremontin jäljiltä olevasta sekasortoisesta huushollista. Jossakin ne kyllä ovat. Viron kartta löytyy nyt helposti Shell-huoltamolta, mutta ei ainuttakaan naapurimaan karttaa. Eikä niitä sitten osu kohdalle Venäjän puolellakaan, vaikka useammasta paikasta kyselen. Enpä ole ilman karttaa tottunut matkustelemaan. Jos tämän olisin arvannut, olisin Googlen karttoja paperille tulostellut, vaikka niihin ei Venäjän alueella minkäänlaista matkareittiä tai etäisyystietoja saakaan kuten muualla maailmassa.

Tartosta tarttuu mukaan, en muista miten, aivan loistava kaupungin esittelyteksti. Sen on allekirjoittanut nimimerkki KRONIKOIJA. Teksti on aivan selvästi virolaisen kirjoittama, mutta sen suomenkieli on erittäin huolellisesti tarkistettu, ei ainoatakaan muodollista virhettä. Vihkon fyysinen asu on konstailussaan alapuolella kaiken arvostelun. Loistava teksti ja hienot kuvat on ääliömäisellä taitolla ja temppuilulla täydellisesti pilattu. Tyypillinen tapaus, jossa lukijalle ei ole ajatustakaan uhrattu kuten niin usein teattereiden esitteissä.

20090910to Tartosta Pihkovaan

Pienellä jännityksellä odotetaan rajanylitystä. Virve siihen vielä lisäjännitystä puhaltaa kertomalla juttuja viivästyksistä ja arvuuttelemalla, joudummeko kantamaan kaikki tavaramme tarkastettaviksi vai riittääkö käsimatkatavarat. Jälkimmäiset riittävät, mutta passintarkastus on tarkka ja vie ainakin puoli tuntia, vaikkei seurueemme tämän suurempi, 23 henkeä, olekaan. Minulla onkin ekstra tiukka paikka, sillä jo viisumia haettaessa olin joutunut maksamaan 10 ylimääräistä euroa, koska passin kansi on irtoamassa. Nytkin passintarkastaja sen huomaa ja alkaa käännellä ja väännellä passia, esimies kutsutaan paikalle. Minulle esitetään tiukka kysymys: onko tämä teidän passinne. Suhtaudun asiaan täysin tyynesti ja vastaan, että kyllä. Lopulta tarkastaja huitaisee kädellä: antaa mennä. Kolme vuotta on voimassa vielä, joten kai se täytyy uudistaa. Ilmaiseksi kuulemma saa. Kuva kuitenkin täytyy hankkia, ei varmasti käy nimikortissa käyttämäni ainakin 15 vuotta vanha, jossa vielä olen lähes säädyllisen näköinen.

Pian rajan toisella puolella tullaan Petsherin luostariin. Tämä Petsheri nimitys on vähän samanlainen juttu kuin Uspenskin katedraalin nimitys. Molemmat kuulostavat meikäläisen korvaan ihan aidoilta erisnimiltä, ikään kuin ainoilta sen nimisiltä paikoilta maailmassa. Toisin kuitenkin on. Petsheri on yleisnimi, monikkomuoto ja tarkoittaa ’luolat’. Sen nimisiä luostareita on vähän joka puolella, arvokkain niistä Kiovassa. Sama koskee Uspenskin katedraalia. Se tarkoittaa Poisnukkuneen (Jumalan äidin) katedraalia. Niitäkin on ’pilvin pimein’. Tähän samaan suoneen pitääkin vielä lisätä kirkon nimi, jonka huomaan tässä kertomuksessa kirjoittaneeni pahasti väärin, vaikka näennäisesti vain vähän: se on Sofian katedraali. Se täytyy ehdottomasti olla Sankt Sofian. Silloin se tarkoittaa sitä mitä pitää eli 'Pyhän viisauden'. Ilman tuota Sankt sanaa, se tarkoittaisi mitä hyvänsä viisautta. Ja siitähän ei ole kysymys (kuten äskettäin kääntämässäni venäläisessä kirjassa Käytännön filosofia eli Sofologia).

Tämä Petsheri (jaha näkyy suomeksi kirjoitettavan Petseri, eikä venäjää vastaten Petsheri) on portilta katsoen kuin postikortti (mikään käytettävissä olevista kuvista ei tee näkymälle oikeutta), aivan äärimmäisen harmoninen kokonaisuus. Ihmettelen ja kyselenkin oppaalta, kuka pystyy huolehtimaan, ettei siihen tule mitään asiaan kuulumatonta pukinsorkkaa kuten niin moneen asiaan vallanpitäjien taholta. Pahimpia on hyvän (entisen) ystäväni Pekka Korpisen pukinsorkka Helsingin keskustassa: Kiasma, johon en eläissäni aio sisään astua. Ihan toista on vastaava Kumu Tallinnassa. Siellä olenkin jo kahdesti käynyt ja valmis menemään sinne milloin hyvänsä uudelleen. Jossakin mielessä ulkokohtaiseksi ainakin minun osaltani jää tutustuminen Petsherin luostariin, kun en arvaa kampurajalkana katakombeihin ollenkaan mennä enkä jaksa kirkon sisälläkään oppaan perässä vaeltaa. Sanovat olleen aika hyvän selostuksen.

Minua kylläkin yksi asia kiinnostaa: kirkkoslaavinkieliset tekstit. Niitä tavallisesti on ikoneissa, mutta täällä en huomaa. Sen sijaan luostarin kirjakaupasta löytyy yllättäen kaksikin oppikirjaa: toinen lasten aapinen (АЗЪБУКИ) ja toinen ihan perusteelliselta vaikuttava oppikirja, jota olin vuosi sitten Valamon tekstien johdosta turhaan nettikirjakaupoista ja muualtakin etsinyt. Nyt sain ЦЕРКОВНО-СЛАВЯНСКИЙ ЯЗЫК nimisen kirjan, nimi kylläkin selvää venäjää, mutta sisältö sitä mitä pitääkin. Hommahan on nyt siis aloittamista vaille valmis, kuten Savossa on tapana sanoa. Aloitettukin on itse asiassa, mutta tavallaan väärästä päästä eli latvasta puuhun.

Pystyn erään amerikkalaisen nettisivun avulla kirjoittamaan minkä hyvänsä meikäläisen tekstin kirkkoslaavin kirjaimilla, mutta en sittenkään saa selville mitä hyvänsä kirkkoslaavinkielistä tekstiä, itse asiassa vain hyvin vähän. Siksi se kiehtoo. Tuo oppikirjan nimi on kirkkoslaavin kirjaimin: . Jos nyt joku on utelias ja haluaa oman nimensä kirkkoslaavinkielisin kirjaimin, apu löytyy tästä, toivoo:
http://www.halfwayproductions.com/slavonic/quizzes/untransliterator.html

On vain muistettava käyttää pelkkiä pikkukirjaimia. Isoja ei ole erikseen annettu.

Nämä kirjat ovat minulle Petsherin suurin anti. Sitten otan kyllä vielä kuvan munkkien pissapaikasta, johon hädässäni joudun turvautumaan ajatellen liittää kuvan kertomukseen, mutta enpä niin teekään - esteettisistä syistä. – Petsheri - jo toinen täyden kympin arvoinen kulttuurielämys.

Tullaan Pihkovaan, Venäjän mitoissa syrjäinen pikku kaupunki, meidän silmissämme kantti kertaa kantti tyylinen kolossitalo toisensa vieressä, kyllä täytyy asukkaitakin olla kuin muurahaispesässä. Arkkitehtuurissa varsin vaatimattomia esteettisiä arvoja. Löytyy se mitä etsimme eli Bierhof-ravintola. Siellä sekä olutta että kelpo ruokaa, mitä se olikaan? Sen kuitenkin muistan, että kertaakaan en matkalla syönyt pitkin hampain. Joka paikassa hiukan meikäläisistä poikkeavia makuja, mikä ainakin minun mielestäni on pelkkää plussaa.

Pihkovassa majoitumme hotelliin, jonka ainakin Suomessa museovirasto julistaisi suojelukohteeksi: aito Stalinin aikainen ’mummot kerrosvahteina’ meininki ja huoneet. Itse asiassa Suojärvellä Venäjän Karjalassa olen mielestäni tavannut vieläkin paremmin design Josif Stalin hotellin, jossa kaikki on ihanasti rempallaan, vain vanha kunnon ryssän haju sieltäkin puuttui, kun pari vuotta sitten kävimme.

Sittenhän me vielä Pihkovassa marssimme Kremliin. Tavoitteena oli ennättää kirkkoon ennen iltapalveluksen alkua. Itse kompuroin muiden jäljessä, joten en tullut osalliseksi eräänlaisesta välikohtauksesta, joka kirkossa kuulemma sattui, kun juuri ja juuri emme ajoissa sinne ennättäneet. Ehkä joku tapauksen nähnyt kertoo siitä, jos sopii. Pasteerailimme Kremlin alueella ja jotkut meistä vangitsivat videolle mahtavat kirkonkellojen äänet. Sitten Jurjevin ulkoilmanmuseossa ainakin minä sain vielä toiset. Ajatus oli, että jos vaikka puhelimeen soittoääniksi. Ei ole kokemusta, mutta ehkä saan tähän kertomukseen liitteeksi puhelimeen lataamista varten. Ihmisillä on mielestäni kaikenlaisia kivoja ääniä, minulla vain perusääniä. Eikö se kirkonkellojen kutsu jo alkaisi sopia tällaiselle vanhalle pakanalle? (Voi tökeryys, ettei tullut sihdattua itse kelloihin! Ääni on komea.)

Täällä sattui minun kannaltani myös erikoinen pikku tapaus: mitenkä jouduinkaan parin- kolmenkymmenen vuoden takaiseen oto hommaan, eli tulkiksi. Se nyt sattui menemään viimeisen päälle eli ei tullut kompastuksia, vaan vuosien takaiseen Helsingin kauppakorkeakoulun ’virallisen tulkin’ tapaan onnistuin puhumaan kutakuinkin simultaanisesti viitisen minuuttia. Tämäkö kohautti, ihan aplodit sain. Ehkä eivät olleet ihmiset sellaista kuulleet. En muuten itsekään muista sellaista kuulleeni; aina vain parhaimmillaan 8-12 sanaa ja tulkinta perään puhujan odotellessa.

Mutta jos onnistuu ’simultaanisesti’, saattaa neuvottelussa syntyä sellainen tavoittelemisen arvoinen tilanne, että neuvottelijat ikään kuin unohtavat tulkin ja tuntevat keskustelevansa suoraan keskenään. Tähän päästään, jos tulkittavat ja tulkki tuntevat toisensa, kuten aikanaan, kun 17 vuotta tulkitsin saman henkilön, Moskovan kauppakorkeakoulun rehtorin ja meidän pitkäaikaisten rehtoreidemme keskusteluita. Hänen luentojaan tulkitessani, jos vähänkin haparoin, rehtori piti tapana sanoa: Asko, Mao! tarkoittaen, että minun oli paras katsoa sanaa taskussa pitämästäni Otavan pienestä punaisesta sanakirjasta.

Tällä kierroksella muistimme onneksi asian, joka aika usein myös unohtuu: otimme itsestämme ryhmäkuvia. Niitä on itselläni ihan turhankin paljon, vielä karsimisen jälkeenkin.

Kaupassa käydään, pientä purtavaa ja juotavaa ostetaan. Lopuksi vielä hotellin ravintolan terassilla teetä ja (lohenmäti)blinit [красная икра] nautin. Hyvin nukuttaa.

20090911pe Pihkovasta Novgorodiin

Tämähän se nyt on matkojen matka! Emme arvanneet, eikä arvannut Grigorikaan, mihin kieputukseen jouduimme. Navigaattori ohjaa. Tien leveydestä ja päätepisteiden sentään jonkinmoisesta koosta päätellen tien pitäisi olla jonkinmoinen ’magistraali’ eli päätie. Niin kai se onkin, mutta tuhansia ja taas tuhansia – kuten Virolahdella sanotaan – rottia (kuoppia) tiellä, ihan laidasta laitaan. Grigori niitä taitavasti väisteleekin luovien edellä ajaneiden jälkiä pitkin. Mutta ei se aina onnistu ja seurauksena on aikamoinen rytkähdys ja iskaritesti.

Jäikö tuo nyt näkkileipää muistuttava tienpinta kuvalla tavoittamatta, vai onko kenellä? Kuinkahan pitkä on tämä matka, yli 100 km ainakin, keskinopeus alle 50 km eli pari tuntia kestää. Tällaista olen kokenut vain 1000 km bussimatkalla Karjalassa, samalla matkalla, jolla Suojärvellä hotelli design Stalin nähtiin. Se oli pelkkää nimismiehen kiharaa alusta loppuun, siis hiekkatietä kuin pyykkilautaa. Kyllä sekin jo hermoja koetteli.

Jo lähestymme Novgorodia, kun pysähdymme hengähtämään kyläpahaisen bussiasemalle ja torille. Viereiseen karttaan olen merkinnyt tien 52 punaisella. Siitä myös näkyy, että kylä Utorgosh on keskellä ei mitään. Rautatielinja sentään kulkee pohjois-etelä-suunnassa (näkyy, kun näpäyttää esiin tarkemman kartan). Tavanomaista torikauppaa, ei vain elintarvikkeita, vaan kaikenlaista ’lyhyttavaraa’. Mutta eipä jää tämäkään pysähdys ilman ’kulttuurikokemusta’. Perin juurin kauhtuneeseen nuttuun ja vastaaviin muihin garmenteihin pukeutunut pappa lyöttäytyy seuraamme. Ensin luulen, että kysymyksessä on vapaalla jalalla liikkuva kylähullu, mutta jos onkin, on ihan järkimies. Virve oikein perusteellisesti haastattelee miestä, joka kertoo auliisti elämästään. On ollut armeijan palveluksessa ja pitkään, ymmärsin: vuosia Berliinissä. Mutta tuntee myös olot Suomen rajalla ja Viipurissa. Puheet samanlaiset kuin savolaisisännän mukaan kirkossa, kun emäntä sitä tiedustelee: ’jumaloo kehuttiin ja pirruu moetittiin’.

Tämä pappa meitä puheillaan mielistelee ja isänmaansa systeemiä moittii: ei muuta kuin maataan ja juopotellaan. Vaivihkaa tyrkkään taskuunsa eurosetelin. Ei ollut huomaavinaan, mutta jonkin ajan kuluttua kuitenkin kädellä kokeilee. Kyllä siellä taskulla muutamat muutkin käyvät tervehdyskäynnillä. Lopuksi Grigori pyynnöstäni kirjoittaa ylös hänen osoitetietonsa, jotka olen visusti tallettanut ja aion lähettää hänelle tervehdyksenä tämän kertomuksen, kunhan saan sen harjoituksen vuoksi venäjäksi pyöräytettyä. Kylän nimi on Уторгош (Utorgosh; kartalla rengastettu) ja miehen Леонид Семёнович (Leonid Semjonovitsh). Vielä bussiin noustessani älyän kysyä ikäänsä: 67 vuotta. Ei siis sotaa rintamalla ollut kokenut sentään. (Mainion kuvasarjan on ottanut mainio johdattelijamme Seppo). (Русская страница).
Voi murhe! Kulikoville lähettämäni kirje palautettu: 'vastaanottaja tuntematon'.

Niin on meillä kiirettä ollut, että vasta tällä matkalla muistaakseni esittelemme itsemme, kun kasvot jo ovat tutuiksi käyneet. Vasta ihan viimeisenä päivänä muistuvat nimet lunttaamatta mieleen. Minuun on iskostunut tapa ottaa kuvia melkein vain ihmisistä. Toiset siitä pitävät, mutta eivät kaikki. Onneksi muut ovat ottaneet myös matkakohteista. Olen tähän upottanut linkin taakse iloiset tunnistekuvamme.

Esittelyn yhteydessä korviini kantautuu taas kerran, tällä kertaa tavallista paremmin muotoiltu, lähes uskottava, tarina siitä, kuinka naisille maksetaan samasta työstä paljon pienempi palkka kuin miehille. Koko 40-vuotisen ekonomistiurani ajan olen kuullut samaa legendaa, ilman että kertaakaan sitä olisi toteen näytetty. Sehän onkin sama kuin sanottaisiin, että kaikki Suomen yrittäjät ovat pähkähulluja. Jos niin olisi, että saman työpanoksen saisi naisilta 20 prosenttia halvemmalla, ei kaiken järjen mukaan elämästään kamppailevan yrityksen kannattaisi lainkaan palkata miehiä, vaan pelkästään naisia. Ja valtakunnassa ei olisi ainoatakaan työtöntä naista, vaan kaikki työttömät olisivat miehiä.

Siitä taas seuraisi, että työnantajat alkaisivat kilpailla halvemmasta naistyövoimasta ja tarjoaisivat naisille hieman enemmän kuin 80 prosenttia miesten palkasta. Ja työttömät miehet tarjoutuisivat tekemään töitä hieman halvemmalla, hätäpäissään jopa naisten palkalla, jolloin lopulta ero hupenisi olemattomaksi (niin kuin se onkin). Ero johtuu muusta kuin sukupuolesta. Asian esitti täysin vedenpitävästi myös Virve selittäessään, miksi Viron venäläisten keskiansio on alhaisempi kuin virolaisten (tai porvoolaisten alempi kuin kauniaislaisten). Täsmälleen samasta asiasta on kysymys naisten 80 sentin eurossa. Tämä jaksaa loputtomiin kiihdyttää mieliä, ei kuitenkaan onneksi ikinä johda yhteiskunnallisiin levottomuuksiin, kun rintamalinja kulkee perheen sisällä. Hieno ja vaaraton yhteiskuntadebatin aihe. Eläköön naisten 80 sentin euro! Samoin akkavalta!

Novgorodissa menemme lounaalle, yllätys, yllätys: upseerikerholle! Mistä Virve tällaisen lienee keksinyt. Ihan jees on sopat ja muut täällä pasifistinkin suussa. Väkevien nauttija en ole, mutta jokaisella Venäjän aterialla otan vodkaryypyn, oikeastaan vain puoli, sillä ei kunnon venäläiseen tapaan 50 grammaa ole mitään, pitää olla ’по сто грам’ eli ’pastogram’, sata grammaa. Vodka (Koskenkorva) onkin ainoa väkevä, joka minun suussani maistuu. Mutta vain jouluna ja isoissa perhejuhlissa ja vain yksi. Tavallisesti selitän, että Moskovassa opin saaneena otan aina kerralla pohjanmaan kautta. Niin nytkin, joka kerta.

Majoitumme taas ihan jees hotelliin nimeltä Sadko (***) ja aivan vieressä on elintarvikekauppa, josta saa pikku evästä. Majoittuminen jää kokonaan puolison huoleksi, sillä minulla on kiire Postiin, että ennätän toimittaa asiani ennen sulkemisaikaa. Postikonttori onkin lähellä eikä taksi maksaa kuin sata ruplaa, pari euroa. Pieni postikonttori joutuu takiani melkoisen hämmingin valtaan. Ei ole totuttu, että turisti tulee ja ostaa 80 postimerkkiä kortteihin. Sen verran minä kuitenkin tarvitsen kotona valmiiksi itse tehtyihin kortteihin. Päällikkö heittäytyy juttuihin kanssani sillä aikaa kun tytöt toimittavat tilauksen. Oli käynyt Suomessa ja kertoi siitä kovin myönteiseen sävyyn. Minulle laitettiin 320 nuoltavaa (10+6+3+0,30 ruplan merkit). Niitä sitten ainakin tunnin liimailin jokaista erikseen. Olisi pitänyt ottaa 80 20 ruplan merkkiä ja olisin selviytynyt 15 minuutissa. Hintaa olisi tullut 56 ruplaa eli vähän yli euron enemmän. Keväiselle Moskovan matkalle olin tehnyt tapauksen (Käytännön filosofian suomennoksen luovutus tekijälle) kunniaksi valmiit kortit, joihin tarvitsi vain postimerkit liimata. Niin nytkin. Tämä onkin kätevä tapa saada siistit ja erittäin persoonalliset kortit, ettei tarvitse huonolla käsialalla tuntikausia kirjoitella. - Tämän hotellin ravintolassa on illalla aivan karmea meteli ja paksu tupakansavu. Ei sinne kunnon ihminen sekaan mahdu. Baarissa on kyllä pientä purtavaa, mutta todella pientä – ja kallista. No, hyvä vain, kun yhteiskunta pitää vähän kuria syömähommissa.

Mutta sehän oli niin, että ennen yöpuulle asettumista tehtiin merkittävä kaupunkikierros aivan loistavan, täysin virheettömästi suomea puhuvan Nina oppaan johdolla. Ennen muuta tutustuttiin Muistomerkkiin Tuhatvuotiselle Venäjälle. (Haluan sen juuri näin suomentaa, kun alkuperäinen muoto on tämä.) Tästä minä saan kyllä aivan täydellisen hepulin! Minulle ehdottomasti koko matkan tärkein kulttuurielämys! Tällaisen elämyksen syntyyn vaikuttavat tosiasioiden lisäksi sopiva tunnelma, asiayhteys, yllätyksellisyys jne. Nämä kaikki ja vielä muita tekijöitä on sitä takaamassa, että joudun tämän muistomerkin lumoihin. On kulunut lähes päivälleen 50 vuotta siitä kun aloitin koko elämän jatkuneet venäjän kielen opinnot.

En varsinaisesti mitään systemaattisia opintoja ole harjoittanut muuta kuin silloin alussa kaikki kurssit, mitä kauppakorkeakoulussa oli tarjolla: approbatur venäjän (ja ranskan) kielessä kuului tutkintooni. Matkan varrella kaikenlaista tietoa on fragmentaarisesti kertynyt. (Elvistelen sillä, että olen lukenut kahdesti Dostojevskin kootut [=2x7000 s] venäjäksi.) Tässä muistomerkissä on ikään kuin yhteenveto kaikesta, paljon enemmän kuin minun tietopiiriini kuuluu. Monet nimet ovat tuntemattomia minulle. Mutta suorastaan lumoutuneena kuuntelen oppaan selostusta. Seuraavana päivänä matkamuistomyymälästä saan aivan upean 48-sivuisen kirjasen, jossa kaikki 129 hahmoa on numeroitu ja selostettu. Kotiin tultuani käytän kokonaisen päivän (sitten myöhemmin vielä toisen) skannaten ja asetellen koko tämän kirjasen tietokoneelleni. Kukaties vielä suomennankin sen. Tässä ovat kannet, etukannen teksti: ’Suuri Novgorod Muistomerkki Tuhatvuotiselle Venäjälle’, takakannen teksti: ’Venäjän historia pronssissa’.

Vuonna 1859 järjestettiin kilpailu muistomerkin suunnittelusta. Arkkitehti Viktor Hartmann ja taiteilija Mikhail Mikeshin julistettiin voittajiksi. Mikeshinin suunnitelma merkitsi suurisuuntaista, 15 metriä korkeaa kelloa, jonka huipulla on risti ’omantamassa’ (oppaamme Ninan käyttämä herkullinen sana) tsaarin valtaa ja voimaa. Kellon tulee olla usean veistoskerroksen ympäröimä edustaen Venäjän itsevaltiaita, virkakuntaa, kenraaleja ja taitelijoita Venäjän historian eri aikakausilta.

Tuhatvuotisen Venäjän muistomerkin taustalla on Pyhän Sofian kirkko, jota eri lähteissä tunnutaankin pidettävän muistomerkkiä tärkeämpänä historiallisena asiana. Siihenkin käymme tutustumassa. Jotenkin syntyy sellainen mielikuva, etteivät nämä kirkot ole Valamon veroisia. Jopa Uusi Valamo Heinävedellä vaikuttaa väkevämmältä julistukselta kuin tämä Sofian katedraali.

Seuraavana aamuna käymme vielä läheisessä Kremlin museossa ja sen jälkeen matkaamme kymmenkunta kilometriä kaupungin eteläpuolelle, vai onko se sittenkin itään tai kaakkoon Jurjevin luostariin ja lähistöllä olevaan Vitoslavitsyn ulkoilmamuseoon, missä taas äänitän mahtavaa kirkonkellojen soittoa mahdollisesti puhelimessa käytettäväksi. Tässä on nimenomaan se oikea paikka Vitoslavitsyn kirkonkellojen soitolle.

Lounaan nautimme museon alueeseen kuuluvassa hirrestä rakennetussa ravintolassa. Ympäröivä piha on venäläiseen tapaan kaarevin kuvioin muotoiltu. Lounaan jälkeen istuskelemme Seijan kanssa kaikessa rauhassa puiston penkillä luitamme lämmittelemässä, kun yhtäkkiä paikalle syöksyy tyttöparvi parhaassa ’backfish’ iässä. Sanoiko Seija edes ’jees’, kun tytöt ihastuksissaan hihkuvat: englantilaisia. Haluavat ehdottomasti tulla kuvatuiksi kanssamme. Selitämme, että olemme Suomesta. Tytöt, heitä on kuusi, heti kehuvat Suomea siistiksi ja kauniiksi. Minä sopertelen, että siistiä ja kaunistahan täälläkin on. Pyörivät ympärillämme kuin väkkärät.

Auliisti annan heille nimikortin kuvien lähettämistä varten ja vaadin ja saan myös heiltä sähköpostiosoitteen, joka sitten kotona osoittautuu olemassa olemattomaksi. Voiko kukaan olla muuta kuin ihastunut kuvassa poseeraavaan tyttöparveen? En minä ainakaan. Pyöriskelevät, kikattavat, häipyvät. Seuraavana aamuna Seija heittää ämpärillisen kylmää vettä niskaani: ’Seurasin koko ajan lompakkoasi. Kyllä ne sellaiset osaavat.’ Putoan maan pinnalle. Nehän olisivat voineet huoleti siepata lompakon ja juosta pois. Minä köntys, toivesaalis! – Olikohan se näin, vai Seijako vain mustasukkaili? Tiedä häntä. Sähköposti ei ainakaan paikkaansa pitänyt – ja lompakko löytyi taskusta.

Illalla vietämme sitten jo haikeita lähtiäisiä, vaikka vielä on kaksi päivää jäljellä! Ensin otetaan Sepon ja Ritvan luona neuvoa antavat ja sitten siirrytään omaamme pykälän verran hienompaan hotelliin (Bersta Palace?) illalliselle ja tanssi- ja lauluesitystä seuraamaan. Täällä käy yksi harvoista palvelun hairahduksista, kun ennätämme syömiset syödä ennen kuin juomat tuodaan pöytään. Itse kylläkin juomien puuttumisen huomattuani keskeytän syömisen ja alan odottaa juotavaa. Ruoka ennättää käytännöllisesti katsoen kokonaan jäähtyä. Muuten en näitäkään herkkuja menisi moittimaan. Minä en jostakin syystä saa oikein makua estradiesitykseen, mutta yleensä sitä ihastellaan. Ja kyllähän siinä onkin vauhtia ja ääntä. On se myönnettävä. Ja esiintyjät myös huomioivat yleisön eli pyörittävät myös meitä sen kuin ennättävät ja rohkenevat. Luulen että huomaavat korkean ikämme. Margi ansiokkaasti päästää meidät pulasta pyörien mukana kuin väkkärä (väkkärä ja väkkärä - huomaan toistuvasti käyttäneeni lapsuudesta tuttua, nykyään harvoin kuultua sanaa, joka tarkoittaa hyrrää).

Sattuu myös minun kohdalleni häkellyttävä ja minulle jauhot suuhun tuonut episodi. Olen selin, kun kuulen seuraavan lauseen: ’Молодой человек, который отлично владеет русский язык.’ (Nuori mies, joka hallitsee erinomaisesti venäjän kielen.) Menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun nuoresta miehestä puhutaan, siis joistakin muista ravintolavieraista on puhe. Mutta kainalooni työnnetään kirjaa...

Kirjan, kirjasen, vihkon Земля новгородская (Novgorodin maa) erittäin tyylikkäästä ja taitavasti muotoillusta sisällöstä pari kiinnostavaa seikkaa: Kerrotaan Venäjän synnystä, Rurikista ja varjageista ja sanotaan kuinka naapuri skandinavit nimittivät Venäjää nimellä Gardarika – hauska sana, joka merkitsee ’kaupunkien valtakunta’ – garda ilmiselvästi slaavinkielinen sana, nykyään perusmuodossa ’город' – (gorod –kaupunki) ja ’rika’-rike – siis ruotsin ’valtakunta’. Toinen, muuallakin kummasteltu sana on Kremlin aikaisempi nimitys ’детинец’ – ei muka alkuperää ollenkaan tiedetä, ihan merkillisiä arvellaan. Sehän tulee ilmiselvästi ranskankielisestä sanasta ’détenir’- ’vetäytyä’. Sanaan on liitetty loppuun venäjän kielessä tavallinen paikkaa merkitsevä liite, joten ’vetäytymispaikka, turvapaikka’. Juuri sitä mitä Kreml tarkoittaa. Ainoa mikä arveluttaa, on että nimitystä käytettiin hyvin varhain. Ranskan kielen ja kulttuurin ylenmääräinen ihannointi iskostui Venäjälle sen jälkeen kun Napoleon oli sotaretkensä tehnyt. Tolstoi ja muutkin klassikot ovat täynnä ranskaa.

Eversti ottaa täyden vastuun opetuksistaan. Opiskelen myös Kulttuuritalon iltakursseilla venäjää. Opettaja, täti Moskovasta, on huippuopettaja, ääntäminen kuin voimistelusuoritus. Hänkin esittää arvionsa taidoistani: muuten hyvä mutta liian avoin ’i’. Minä tämän everstille kertomaan. Hän sanoo: ’Sepä mielenkiintoista, minulle on sanottu samaa!’. MUTTA tämä tarina saa päätöksensä vasta tänään (20090921), viikko matkan päättymisen jälkeen! Tulee radiosta huippumielenkiintoinen Markus Kajon vanha nauha, jolla Martti Silvennoinen haastattelee Eino Kalimaa.

Jo kohta alussa Kalima sanoo yhden sanan, joka täydellisesti paukauttaa mäsäksi tämän leveän ’i’n! Ja se sana on kuuluisan venäläisen teatterikriitikon nimi: Белинский (Belinskij), täysin viaton sana, mutta hän ääntää sen oikein ja se kuulostaa suomalaisen korvaan lähes, ei ihan, mutta melkein: Bilinski. Olen koko ikäni haukkunut väärää puuta! Nyt sen tajuan. Kun se venäläinen täti moitti minun ääntämistäni liian leveäksi, hän ei suinkaan tarkoittanut kirjainta и (i) vaan kirjainta e, jonka liian leveänä äänsin ja vieläkin tietenkin äännän. Siinäpä minulla harjoitustehtävää loppu iäkseni! Voin vain lohduttautua etten sentään ä:nä e:tä äännä kuten savolaiset, melkein ja unkarilaiset ihan.

Sen tuplakohteliaisuuden (nuoruus ja taito) lausui opas Irina. Olisi pusut ja halaukset omanarvon tunnon kohottamisesta ansainnut, mutta minä vain hämilläni kättä läpystin ja sanoin ’nöh’ kuin se Putte-possu. Saisinkohan tämän tekstin vielä venäjäksi ja järjestyisiköhän Virven kautta Irinan sähköposti. Saisi edes lukea. Tämä on jo toinen kohtalokas Irina. Ensimmäinen johdatteli minut, alkaen 40 vuotta sitten, venäläiseen kulttuuriin kirjallisuuden ja musiikin kautta. Alku oli yksinkertainen: Moskovan vierailulla annettiin päivärahaa. Ojensin sen chaperonena toimineelle Irinalle sanoen: Чай и Чайковский! (Teetä ja Tshaikovskia!). – Irina kuoli auto-onnettomuudessa 20 vuotta sitten.

20090913su Novgrodista Hatsinaan ja Narvaan

Vähän hirvittää lähteä liikkeelle Novgorodista. Olisiko toiseen suuntaankin yhtä surkea tie? Ei sentään. Kyllähän se välillä keikuttaa, mutta sittenkin ihan normaalissa järjestyksessä edetään kohti ’suomalaisseutuja’. Emme tosin saaneet mitään tuntumaa seudun suomalaisuuteen. Olisi pitänyt poiketa Kupanitsaan tai jonnekin sinne päin, ei kovin kauas reitiltämme. Siellä on suomalaisten kirkko ja siellä on inkeriläisten yhdyskuntia. No, ne ansaitsevat tarpeen vaatiessa vaikka eri käynnin, sillä täyttä valuuttaa saamme nytkin, kun Hatsinan palatsiin suuntaamme. Valtavassa palatsissa harhailemme, tai ehkemme varsinaisesti harhaile, asiantunteva opas, kaksikin, meitä johdattaa.

Tutustumme keisarin huoneistoihin ja … Minulta alkaa veto loppua ja istuskelen odottelemassa, kun muut kiertelevät. Taitaa joku muukin ottaa kierroksen levon kannalta. Lounaalle kuitenkin väsyneimmätkin kuten minä jaksavat. Tällä kertaa linnan Carré (neliö; viittaa kaarevan rakennuskompleksin molemmissa päissä oleviin neliönmuotoisiin osiin) ravintolassa. Ei niin mitään valittamista pöperöissä nytkään. Kyllä on kivaa, kun uni ja ruoka maittaa ja työ on kuin tervaa! Työstähän meikäläinen ei enää muista mitään. Pätee YLEn eläkeläisten ansioituneempaan päähän kuuluvan, varmaan monen mukana olleen tunteman Astra Palmeelan sana: ’joka aamu sunnuntai’. Sen hän kerran Tarton valleilla aforismioi. Jäi minulle mieleen loppu iäksi. Vieläköhän Astran askel kevyesti nousee?

Ja sitten taas rohkeasti tulta päin eli rajan ylitykseen. Täälläkö se nyt on, vai oliko jo Venäjälle tullessa, kun passintarkastaja kiinnittää huomiota passini puolittain irronneeseen nimilehteen. Kääntelee, vääntelee, esimiehen kutsuu paikalle. Pohtivat, pyörittelevät, kysyvät: onko tämä teidän passinne? Nyökkään mahdollisimman vähäeleisesti. Lopulta huitaisevat kädellä. Махают рукой. (Se on ihan erityinen venäläinen ele, jota ei ole muualla, vaikka se niin yksinkertaiselta kuulostaakin. Esiintyy kaikkialla kirjallisuudessa.) Olin jo viisumia anoessani joutunut maksamaan 10 euron lisämaksun viallisesta passista! – On tosiaankin muistettava uudistaa koko helvetinkone: passi.

Kerran erehdyin Seutulassa julistamaan oppiani maailmanvaltiosta, jossa passia ei olisi. Virkamies suuttui ja sanoi pystyvänsä pitämään minulle 2 tunnin esitelmän passin tarpeellisuudesta. Sen jälkeen en tästä asiasta ole vinoillut. Nykyään, paitsi tässä rikkinäisen passin tapauksessa, saan aina Venäjän rajalla ekstra hymyn, kun toistan vanhan venäläisen sananlaskun: Человек составляется из трёх частей: тело, душа и паспорт (Ihminen muodostuu kolmesta osasta: ruumis, sielu ja passi). Jos yksi näistä puuttuu, ei ole ihminen.

Nihkeästi, mutta sittenkin ilman järjettömiä tyhjän tarkastuksia raja ylitetään ja Narvaan päästään. Kaupunkiakin hiukan katsellaan, aamulla sitten lisää.

20090914ma Narvasta Tallinnaan ja Helsinkiin

Pelkään jo että Iivananlinna eli Jaanilinn eli Ивангород jää näkemättä, mutta kyllä se aamulla todella katsotaan. Oli jäänyt joltakin aikaisemmalta matkalta mieleen hyvin kauniina paikkana. Ehkä silloin valaistus vielä suosi. Ei se nyt tällä kertaa Olavinlinnaa kummemmalta vaikuttanut.

Jatkamme matkaa, käväisten ensin Narvajõesuussa uuden kylpylän pihassa kääntymässä. Taisivat jotkut käydä aulassakin pyörähtämässä. Vanhassa kylpylässä on ennenkin käyty, jopa yövytty, olikohan YLEn eläkeläisten matkalla Pietariin. Aivan oikein, vuonna 2004, jolloin kuljimme päinvastaiseen suuntaan ja pysähdyimme useammassakin paikassa, mm Rakveressä. Nyt pysähdymme Toilassa, missä on tietyn historian omaava komea puisto ja puistossa komea lehmuskuja. Jonkin matkaa löntystelen lehmuskujaa pitkin, sitten käännyn takaisin huilailemaan. Kauaa eivät muutkaan lenkillään viivy.

Jatkamme seuraavaan pysähdyspaikkaan eli Suomenlahden yllättävän korkeata (oliko 50 m) rantatörmää pitkin katsomaan luonnonihmettä, jota nyt sitten kai voisi nimittää vaikka ’Viron Niagaraksi’. Virtaus on vähäinen, ojan luokkaa, mutta pudotus on iso ja syntyy vaikuttava kokonaisuus. Päätä huimaa, kun sitä katsoo ja varsinkin jos uskaltautuu huojuvia portaita pitkin alas. Sinne monet menevätkin. Täällä käyvät vastavihityt lukitsemassa rakkautensa ikuisiksi ajoiksi. Kymmeniä, varmaan satoja munalukkoja on kiinnitettynä aitoihin ja aidan pylväisiin, taitaa olla kiinnityspaikkoja ihan varta vasten tehty. Avain heitetään sitten mereen niin että lukitus jää ikuiseksi. Ihan aitoa kosken kohinaa täällä on. Aito luonnonnähtävyys.

Sitten mennään minulle ennestään tuttuun paikkaan. Ravintola Valge Hobu (Valkea hevonen) odottaa meitä pari tuntia etukäteen improvisoidun aterian kanssa. Ei nimittäin oltu tilattu etukäteen, kun monet ryhmät eivät viimeisenä päivänä enää lounasta halua. Me yksimielisesti sen vaadimme ja vaadimme, että se pitää jatkossakin sisällyttää ohjelmaan. Joka päivähän sitä nyt syödä pitää ja ensimmäinen ateria vasta illalla laivalla ei ole mistään kotoisin, varsinkin, kun laivalla tuntuu rahastus olevan päällimmäinen bisnes. Täällä improvisoinnista huolimatta ihan täyttä tavaraa kohtuuhintaan.

Sitten huristellaan kunnon tietä pitkin Tallinnaan. Hyvästit heitetään Virvelle, Margille ja Grigorille, jotka ovat meistä hyvää huolta pitäneet. Laivaan mennään ilman pitkiä odotuksia.

Minulle kylläkin käy emämunaus. Saan nenilleni kaikesta pinnauksesta. Jostakin saan päähäni, että laiva lähtee kello 1800, lipusta olisi vaivatta nähnyt oikean ajan 1730. Ei siis kiirettä. Laivan täyttäminen alkaa 1650. No hyvä, minä odottelen kunnes kiireisimmät ovat menneet, etten joudu pitkillä käytävillä turhan päiten ohiteltavaksi, kun en muiden vauhdissa kuitenkaan pysy. Päätän lähteä kello 1700. Istahdan kaikessa rauhassa penkille. Muut menevät. Niin onkin, kellon ollessa 1700 virta on hiljentynyt. Alan hinata laukkuani, jossa ripa on kiusallisesti hieman liian matalalla, joten selkä kierossa joudun hinaamaan. Paras olisi ilmeisesti hihnasta perässä vedettävä neljällä pyörällä kulkeva laukku. Käytävät ovat pitkiä, ainakin 300 metriä. Kun pääsen lankongin päähän, havaitsen: eihän minulla olekaan reppua. Olin sen ottanut pois selästä penkille asettuessani. Sinne jäi penkille.

Tarkistan lipuntarkastajalta, että minulla on 18 minuuttia aikaa käydä hakemassa reppu. Tarkastaja noteeraa lähtöni ja toimittaa matkalaukun laivalle. Kyllä hiki nousee pintaan ja huohotus kiihtyy. Siellä on reppu penkillä. Ei muuta kuin selkään ja takaisin. Olen laivalla 1725 ja saman tien laiva lähtee, 5 minuuttia etuajassa. Luulenpa, että olisivat minua sen viisi minuuttia vielä odottaneetkin. Heillähän on tieto viimeisestä laivaantulijasta, joten minun viimeisenä tultuani (vaikka olinkin jo ensi yrityksellä chekannut sisään ja siis muka täysi luku paikalla) lähdettiin saman tien. Hyvän aikaa kuivattelen hikeä, mitä oluet eivät suinkaan vähentäneet. No mitään haaveria ja harmia ei syntynyt. Tulipahan päivän lenkki hoidetuksi kunnolla.

Tämän matkakertomuksen omistan loistoseurueellemme. Kiitos kun sain olla mukana! Kovasti toivoisin muiltakin täydennystä ja korjausta virheisiin sekä vieläkin kuvia ja ehdotuksia. Lähetän tätä koskevan linkin ensin vain sisäpiirille. Kokemuksesta tiedän, että itsekin täydentelen ja muuttelen kertomusta ainakin viikon, ehkä kaksikin, joten parin viikon kuluttua tämä saattaa näyttää ihan erilaiselta. Jos todella paljon muuttuu, lähetän linkin uudelleen ainakin sisäpiirille eli mukana olleille. Lopussa on palautelomake, mutta yhtä hyvin viestejä voi lähettää tavallisina sähköposteina ja kuvia sähköpostin liitteinä.