Kenny Anthony 
Draaman teoria Aristoteleen mukaan

Kenny Anthony: A Brief History of Western Philosophy, Blackwell 2000, ss. 61-2
 
'Tuottavien tieteiden' alueella Aristoteles kirjoitti kaksi teosta: Retoriikka ja Runous. Ne oli tarkoitettu asianajajien ja näytelmänkirjoittajien avuksi heidän työssään. Retoriikassa on kiinnostanut nykyfilosofeja pääasiassa toisessa kirjassa oleva yksityiskohtainen ja herkkä tutkimus inhimillisistä tunteista, joilla puhuja leikkii. Poetiikasta on kautta aikojen ollut kiinnostunut paljon laajempi yleisö. Vain sen ensimmäinen kirja on säilynyt, epiikka ja traaginen runous. Toinen kirja, joka käsittelee komediaa, on hävinnyt. Umberto Eco kirjassaan Ruusun nimi on kutonut dramaattisen kuvitelman sen kuvitellusta säilymisestä ja tuhoutumisesta keskiaikaisessa luostarissa.

Säilyneessä ensimmäisessä kirjassa tarkastellaan pääasiassa traagisen draaman luonnetta. Aristoteles sanoo, että kuusi asiaa on tarpeen tragediassa: juoni, henkilöt, suullinen esitys, ajatus, näyttämölle pano ja melodia. Elementit näyttää olevan lueteltu tärkeysjärjestyksessä. Melodiat, joita kuoro kreikkalaisessa draamassa laulaa, ovat hänen mukaansa vain mukava lisäke: sitä mikä on todella suurta tragediassa, voidaan arvioida kuunnellen tekstin koristelematonta lukemista ihan yhtä hyvin kuin katsoen näytelmää näyttämöllä. Ajatus ja suullinen esitys ovat tärkeämpiä: henkilöiden ilmaisemat ajatukset on se elementti, joka nostattaa kuulijan tunteet. Tehdäkseen tämän menestyksekkäästi näyttelijöiden on esitettävä ajatukset vakuuttavasti. Juuri näytelmän henkilöt ja juoni tuovat esiin traagisen runoilijan nerouden.

Päähenkilö tai traaginen sankari ei saa olla erityisen hyvä eikä äärimmäisen paha: hänen pitää olla jossakin asemassa ja periaatteessa hyvä, mutta hän joutuu suruun jonkun suuren virheen takia. Jokaisella draaman henkilöllä pitää olla joitakin hyviä ominaisuuksia ja kaikkien täytyy toimia sen mukaisesti. Sen mitä he tekevät tulee olla luonteenomaista ja sen mitä heille tapahtuu pitää olla tarpeellista ja heidän käyttäytymisensä todennäköinen lopputulos. 

Aristoteles sanoo, että kuudesta elementistä tärkein on juoni: näytelmän henkilöt edustavat juonta, ei päin vastoin. Juonen pitää olla kokonainen kertomus, jossa on selvä alku, keskiosa ja loppu; sen tulee olla riittävän lyhyt ja yksinkertainen, jotta katsoja voi pitää mielessään kaikki yksityiskohdat. Tragedian pitää olla kokonaisuus. Ei ole hyvä, jos vain liitetään toinen toisiinsa joukko episodeja, joita liittää toisiinsa vain yhteinen sankari; mieluummin pitää olla yksi merkittävä tapahtuma, jonka ympärillä koko juoni pyörii. Tyypillisesti kertomus käy yhä monimutkaisemmaksi kohti tiettyä käännekohtaa, jota Aristoteles nimittää 'käänteeksi' (peripeteia). Tämä kohta, jossa näennäiseti hyväonninen sankari joutuu perikatoon, ehkä 'paljastumisen' (anagnorisis) kautta. Tässä 'paljastuminen' tarkoittaa jotakin oleellista mutta tähän saakka tuntematonta tietoa. Käänteen jälkeen tulee paljastus, jossa aikaisemmat komplikaatiot vähitellen selvitetään. 

Aristoteles sanoo, että kertomuksen täytyy herättää sääliä ja pelkoa: siinä on koko tragedian ydin. Näin tapahtuu, jos näytelmä näyttää ihmiset vihan ja murhan uhreina, kun heidän voitaisiin odottaa olevan rakastettuja ja palvottuja. Tämän takia monet tragediat käsittelevät yhden perheen sisäisiä murheita. 

Kaikkia näitä huomioita havainnollistetaan jatkuvilla viittauksilla todellisiin kreikkalaisiin näytelmiin; eniten siteerattuja on Sofokleen Kuningas Oidipus. Oidipus on näytelmän alussa hyvämaineinen ja vauras. Mutta hänellä on kohtalokas heikkous: nopealiikkeisyys, jonka johdosta hän on surmannut sivullisen käsikähmässä ja nainut morsiamen tuntematta tarpeeksi tämän taustaa. 'Paljastus' että morsiamen isä on hänen oma isänsä ja äiti hänen oma äitinsä johtaa 'käänteeseen' hänen hyvässä onnessaan: hänet karkotetaan maastaan ja hän sokeuttaa itsensä häpeän ja tunnonvaivojensa takia. 

Miksi pitäisi nostattaa sääliä ja pelkoa, joiden sanoimme olevan tragedian tarkoitus? 'Tunteiden puhdistamiseksi' on Aristoteleen vastaus. Kukaan ei oikein tiedä, mitä hän tällä tarkoitti: mutta mitä todennäköisimmin ydin on, että tragedian katselu auttaa meitä panemaan surumme ja murheemme oikeisiin mittasuhteisiin. Aristoteleen  selvitys tragediasta tekee hänelle mahdolliseksi vastata Platonin valitukseen, että taiteilijat, runoilijat ja näytelmäkirjailijat ovat vain jokapäiväisen elämän imitaattoreita. Jokapäiväinen elämä puolestaan on vain Ideoiden maailman imitaatio. Tragedia, hän sanoo, on todellisuudessa lähempänä ideaalia kuin on historia. Paljon siitä, mikä tapahtuu ihmisille jokapäiväisessä elämässään on sattumanvaraista. Vain mielikuvissa voimme nähdä henkilön ja toiminnan päätyvän luonnollisiin seurauksiin. 'Tämän takia runous on filosofisempaa ja tärkeämpää kuin historia; sillä runous keroo meille jotakin yleispätevää, kun taas historia kertoo meille jotakin yksilöllistä.'

[Käännös AJK]

Asko Korpela 20010917 (20010917) o o AJK kotisivu