Mannerheim, pietarilainen junkkari

Laila Hietamiehen näytelmä on ohuiden henkilökuvien ja runsaiden kuvaelmien teatteria

Laila Hietamies: Mannerheim mies moneksi. Suomen Kansallisteatterin suuri näyttämö. Ohjaus Antti Einari Halonen, lavastus Tiina Makkonen, puvut Auli Turtiainen-Kinnunen, Koreografia Jarmo Rastas. Rooleissa mm Otto Kanerva, Tapani Perttu, Maija Karhi, Soila Komi, Marjukka Halttunen, Maria Kuusiluoma, Jukka Puotila, Antti Pääkkönen, Turkka Mastomäki, Ilja Peltonen, Kalle Pakkala, Jarno Kolehmainen ja Ville Myllyrinne.

  • Helsingin Mannerheim-villitys tiivistyy.
  • Vanha Marski muistelee
  • Moniulotteisten kuvien teatteria
  • Nikolain ratsuväkiopiston nuoret junkkarit laulavat venäläistä romanssia Lermontovin ja Pushkinin sanoin. Etuvasemmalla nuori Mannerheim, Otto Kanerva.

    Yksinäisen Mannerheimin lohduttaja, ruhtinatar Shuvalova. Tapani Perttu ja Maria Kuusiluoma.

    Helsingin Mannerheim-villitys tiivistyy. Laila Hietamiehen Mannerheim - mies moneksi on, jo myynyt kevääksi Kansallisteatterin suuren näyttämön katsomoon yli 15 000 lippua.

    Marski jaksaa kiinnostaa suomalaisia yhä enemmän, yhä useammalla foorumilla ja yhä erilaisimpien monokkelien läpi nähtynä. Ja eipä aikaakaan, kun Marski ratsastaa Aasian halki myös uuteen Kansojen museoon Tennispalatsiin.

    Hietamiehen Marski on viime viikolla Helsingin Kaupunginteatterissa ensi-iltansa saaneen Paavo Haavikon päämajanäytelmässä Airo ja Brita kuvatun marsalkan täydellinen vastakohta. Siinä missä Haavikko kirjoittaa sarkastiseksi etäännytettyä ja jatkosodan kivuliaita operaatioita pohtivaa sotaloogikkoa, antaa Hietamies mielikuvituksensa koukeroida nuoren Marskin pietarilaisessa junkkarielämässä.

    Hietamiehen näytelmä on yhtä runsas ja sotilasromanttinen kuin Haavikon näytelmä on karu ja niukka. Hietamies kirjoittaa psykohistoriaa, Haavikolla elävät myytit.

    Sekin ratkaiseva ero näissä kahdessa näkökulmassa on, että Haavikon näytelmässä venäläiset ovat vihollisia, Hietamiehen näytelmässä he ovat ystäviä, sotilastovereita ja rakastettuja.

    Hietamiehen Mannerheimin identiteetti on jakaantunut. Mannerheim toistaa toistamistaan olevansa suomalainen.

    Nikolain ratsuväenkoulun oppilaana ja chevalier-kaartin luutnanttina hän ei pääse venäläisyyttä karkuun, ei myöskään avioliitossaan Anastasia Arapovan kanssa.

    Näytelmän peruskysymys onkin: Kuka minä olen?

    Ja vastaus kuuluu: Yksinäinen ratsastaja.

    Hietamies etsii myös vastausta Mannerheimin ikuiseen etsintään: Ketä minä rakastan? Loppupäätelmä näyttäisi olevan: Saappaita ja hevosia!


    Vanha Marski muistelee

    Hietamies selittää Mannerheiminsa yksinäistä psyykeä lapsuudenkodin hajoamisella, läheisten kuolemalla ja sotilaskoulutuksen simputuksien ja karsserien jättämillä sielunvammoilla.

    Niinpä, nimenomaan selittää, ja juuri tuo Mannerheimin selittäminen ottaa katsojan voimille, varsinkin kun selittäjät ja selitykset on pantu muiden suuhun.

    Näytelmä on kirjoitettu sarjaksi takaumia, muistoja. 1950 Sveitsiin muuttava Marski, 83, tapailee lähdön hetkellä muistiinsa nuoruuttaan.

    Hänen peileinään ovat uskollinen taloudenhoitajatar Ida, sisar Sophia, junkkariystävät sekä vaimo ja rakastajatar.

    Näyttämöllä vietetään "haamujen päivällisiä", joissa muisti kelautuu taaksepäin. Nuori Mannerheim astuu vanhuksen vierelle ja alkaa elää omassa junkkarihistoriassaan. Vanhus tarkkailee, kuuntelee, hiukan ihmetteleekin.

    Muistot päättyvät vuoteen 1917 ja Venäjän vallankumoukseen, upseeritovereiden hajaantumiseen ja lopullisiin jäähyväisiin. Jäljelle jää vilttiin kietoutunut yksinäinen vanhus ja taloudenhoitaja.

    Suomalaisten näkökulmasta keskeinen osa Marskin elämää on tässä näytelmässä pyyhitty kokonaan pois. Näyttämöllä ei siis nähdä mitään sankaruutta, ei edes isänmaallisuutta. Kasvukolhuja ja rakkaushuolia vain.

    Mutta rahalleen katsojat saavat toki vastiketta. Heille näytetään ryhdikkäitä ja komeita upseereita, kauniita siniverisiä naisia ja hovitanssiaisia.

    Kasarmin karuutta ei tarvitse tuijotella loputtomasti, sillä tila vaihtuu äkkijyrkästi tanssisaliksi, jossa kimaltavat tanssiaispukujen silmää hivelevän kauniit helmikirjailut, kampaukset ja viuhkat.

    Tarina on täydelleen sokeroitu, kun sotilaiden puheisiin sekoitetaan vielä tarpeellinen määrä Pushkinin ja Lermontovin säkeitä, ja laulaa lurautetaan lopuksi muutama venäläinen romanssi.

    Hietamiehen venäläisromantiikka kukkii kuin konsanaan Katariina Suuressa ja näytelmässä Keisarin perhe ja pyhä paholainen.


     

    Moniulotteisten kuvien teatteria

    Antti Einari Halosen ohjaus ei yrityksestään huolimatta onnistu peittämään tekstin ohuutta ja selittävyyttä. Näytelmän psykologisesti osoitteleva Mannerheimtaustoitus nousee väkisin pintaan.

    Suurella näyttämöllä nähdään kauniita, monipintaisia ja -ulotteisia kuvia, ja niissä kuvaelmia.

    Pietarin kultaisilla siintävät kupolit, toisiaan ajavat valkeat pilvet ja muistojen unenomaisuus kietovat sisäänsä kohtauksia kasarmin ankarasta ja julmasta elämästä.

    Miesten maailma ja naisen syli ovat tulkinnan vastavoimaa, joista syntyy joskus jopa draamallista jännitettä.

    Näyttelijöiden on enimmäkseen rakennettava roolejaan melko ohuesta materiaalista, sillä he eivät muutu, taivu tai kasva.

    Suurin rooli on nuorella Mannerheimilla, Otto Kanervalla, jossa on paljon tunnetta, temperamenttia ja väriä. Mutta miksi ihmeessä hän huutaa rooliaan? Vai pitääkö kasarmilla aina huutaa?

    Vanhus-Mannerheimia esittävä Tapani Perttu on jo Mannerheim-veteraani, eikä suotta, sillä hänessä on roolinsa näköä ja kokoa. Tässä näytelmässä hän on kuin suoraan Stig Jägerskiöldin Mannerheim-elämäkerroista.

    Pertulla ei kuitenkaan ole rooliinsa kovin syvältä nousevaa sisältöä. Hän on tapahtumien tarkkailija, sivullinen, kuin valokuva tai jäljelle jäänyt patsas.

    Maija Karhin karjalaisittain sydämellinen taloudenhoitajatar Ida on touhukas ja rakastava. Marjukka Halttusen Sophie, Maria Kuusiluoman ruhtinatar Shuvalova ja Soila Komin Anastasia ovat Mannerheimin naisten kolme erilaista. vastakkaistakin, inkarnaatiota.

    Upseerijoukon vaikuttavimmin kirjoitettu ja tulkittu rooli on Antti Pääkkösen kornetti Mihail Kotsubei, kiusaajasta läheiseksi ystäväksi kasvava elävä henkilökuva.

    Kansallisteatterin Mannerheim on melkoinen hokema ollakseen "mies moneksi". Se on kauniiden kuvapintojen, mutta ohuiden henkilökuvien teatteria.

    KIRSIKKA MORING

    ko Korpela 19990325 (19990325) o Asko.Korpela@kolumbus.fi o AJK kotisivu