Teatteripäiväkirja 2000-01

  • 262 Vaimoke:
  • 258 Pietari Toropaisen Pilvilinna: Oekeeta haaskoo alusta loppuun
  • 257 Talkootanssit:
  • 254 Vissi humaus ja hengen ylennys:
  • 250 Käärmeennahkatakki: Da capo - loistava!
  • 249 Käärmeennahkatakki: Raakaa vereslihaa
  • 248 Anna Karenina: Rangattoman tahmea esitys
  • 247 Romuauton lady: Haukotutti suurimman osan aikaa
  • 246 Kun Summa petti: tosi hyvin tehty näytelmä
  • 245 Anna Karenina: Tunti pois...
  • 244 Tinasotilas: Olipa kiva juoni, kunnon puvustus ja lavastus
  • 243 Teräs ja kuninkaan miekka: Historiaa Jules Vernen tapaan
  • 242 Kabaree:
  • 241 Kolme sisarta: Ohjaajan täydellinen niskalenkki
  • 240 Ornitologiaa: Parisuhdefarssia ja mielipuolen päiväkirjaa
  • 239 Konkurssi: Ennenkuin optiot keksittiin
  • 238 Othello: Ristiriitaisin tuntein
  • 237 Ruben Oskar Auervaara: Elämä ja tekoset
  • 236 Saituri: Näkymättömät kulissit viihdyttivät
  • 235 Albatrossin tarina: Tanssiteatteria Volter Kilven sanoihin
  • 234 Vissi humaus ja hengen ylennys: Kun Kalle Holmberg hakkasi käsiä polviinsa
  • 233 Ylistalon tuvassa: Riemukkasti kohellettu juuri luetun kertaus
  • 232 Kolme sisarta: "Perusteellisesti mietitty ja rakkaudella tehty"
  • 231 Kultainen vasikka: Kyllähän siinä sanaleikkiä oli, mutta...
  • Lähetä palautetta
  • 231 Kultainen vasikka, Jotuni Maria

    000927 SKTs :1::::
    ALK: Kyllähän siinä sanaleikkiä oli, mutta, mutta... Olen edelleen sitä mieltä, että pikku käsittelyllä olisi mennyt paremmin, ja näyttelijäntyökin joidenkin osalta tökki vanhaa teatterissakävijää. Kun jo aihe menee vähän överiksi, överiksi näytteleminen vain pahentaa asiaa. 
    Jossakin välissä jo ajattelin nostaa kakkoseen, mutta kyllä siitä ykkönen riittää edelleen.

    232 Kolme sisarta, Tshehov Anton

    001028 KuoKTs :::3:3: Lisätietoja
    AJK: Ensi tutustuminen Kuopion kaupunginteatteriin; emmehän normaalisti ole olleet täällä Nilsiässä näytäntökausien aikana. Nyt ollaan ja ensivisiitti toteutui parhaissa mahdollisissa puitteissa: esitys oli joka suhteessa aivan mainio, parituntinen jälkipuinti tapahtui huippuherkkujen ääressä: muikkuravintola Sammossa. Parasta kuitenkin oli, että seurueeseen kuuluivat Helena ja Matti Pajula, Matti 'kaikkien listojen ykkönen', suuresti ihailemani teatteripersoona

    Kuin yhdestä suusta jo väliajan alkaessa ihastuksemme ilmaisimme. Tshehov kuuluu ilman muuta 'kotijumaliimme'. Novellit ja kirjeenvaihtoa totesimme lukeneemme ja minä pääsin elvistelemään käynnilläni Melihovossa noin kymmenen vuotta sitten, novellit juuri luettuani. 

    Ensin vähän oudoksuin varsin suurta tyhjää näyttämöä. Ilmeisesti ei tällä näyttämöllä pyörivää hydrauliikkaa ole, sillä koko esitys tehtiin samassa tilassa koko näyttämöllä. Tekniikan korvasi työvoima, sillä lavasteita ripoteltiin näyttämölle vähitellen avustajien toimesta. Ikkunaa ja pitkää pöytää samoin kuin monia muitakin esineitä siirreltiin paikasta toiseen tarpeen mukaan kaksijalkaisella hydrauliikalla. Eikä yhtään häirinnyt. Päin vastoin, sillä kaikki tapahtui matalilla desibeleillä, huvittavin tässä suhteessa oli ison näyttämön perällä touhukkaasti vislaava pieni juna. Eihän siitä mitenkään sitä koko näytelmää hallitsevaa taustaa syntynyt kuin syntyi Kansallisen näkymättömällä, mutta varmaan 120 desibelin äänellä katsojien selkäpiitä karmineella junalla. Ei tässä esityksessä myöskään 'Vapise Baltia, vapise Suomi' -efektiä syntynyt, kun ei siihen taatusti myöskään pyritty. Itselleni sen sijaan tulvahti yleisvaikutelmana näytelmän ihmissuhteiden runsaus, eikä niissä lainkaan turhia ja vähäpätöisiä. 

    Tuntuu siltä, että Kansallisen esityksessä Olga, opettajatar, oli keskushenkilö, jonka ympärillä esitys pyöri. Tässä en esityksen aikana muista ketään selvänä keskushenkilönä kokeneeni, mutta nyt jäljestä päin tuntuu, että sellainen sittenkin oli ja se oli Natasha, Andrein vaimo. Miten lienee ohjaaja tarkoittanut? Mutta helppo on näinkin tulkita: Natasha, käenpoikanen, runnoi alleen koko lintukodon. Kärkevin yksityiskohta oli Natashan pöyristyttävä suhtautuminen Anfisaan, 80-vuotiaaseen njanjaan, imettäjään. On pelkkää spekulaatiota, että mahtoiko ohjaaja tätä tarkoituksella korostaa, sillä suunnilleen tällaisena selkäpiitä karmivana muistan tämän asian Kansallisen esityksestäkin. Siis se menee ainakin suurelta osalta myös tekijän piikkiin. Minua jäikin askarruttamaan, että miten Tshehov, hyvän ihmisen perikuva, on tällaisen voinut luoda? 

    Tätä pohdittiinkin sitten muikkujen ääressä. Pääsin ahdistuksestani, sillä sekä Salli että Matti selittivät asian toteamalla, että Natasha on tyypillinen nousukas. Ensin hän on hyvin epävarma eivätkä sisaretkaan tahdo hyväksyä häntä, vyökin on muka väärän värinen (minusta kylläkin päin vastoin: vihreä paras oranssin puvun kanssa). Sitten Natasha pääsee taloon emännäksi ja johtaa huushollia ja koko taloa, hoitaa nynny-miehensä puolesta myös raha-asiat ja kun tuottopuoli on huono, antaa kenkää kustannuksia aiheuttavalle eläkeläiselle. - Eikö vain ole tuikkaus tämän päivän Suomen sosiaalisiin ongelmiin: kunnalliseen vanhusten hoitoon? Voisi siis olla ohjaajalta tahallinenkin. Joka tapauksessa hyvä kannanotto, jos se sellainen oli, vähemmän epämiellyttävä kuin Valeri Fokinin 'vapise Baltia - vapise Suomi', jonka miettimisen eräs ystäväni kertoi hänelle aiheuttaneen unettoman yön.

    Näyttelijäsuorituksia en osaa erikseen ryhtyä arvioimaan, kaikki kun olivat minulle ennestään tuntemattomia. Sen vain sanon, että naiset olivat ylen seksikkäitä, jos niin sallitaan. Kaikki - myös miehet - olivat tehtäviensä tasalla. Ilmankos päällimmäiseksi yleisarvioinniksi jääkin Matti Pajulan, oliko jo väliajan koittaessa vai vasta lopuksi lausuma: "Perusteellisesti mietitty ja rakkaudella tehty." 

    233 Ylistalon tuvassa, Kilpi Volter

    001112 Nälkäteatteri ::::3:
    AJK:  Lukupiirissä juuri on saatu luetuksi, joten tämä oli kuin mainion tarinan yhteenveto ja kertaus, riemukas kohellettu kertaus. Mukana olivat molemmat Esat, isä ja poika, oli Iso-Vileeni, oli Järvelin ja oli kipakka emäntä Liisa ja reipas tytär Milja. Ja kaikki eläytyivät osiinsa tismalleen. Heti ensimmäiseksi etsin niukasta lavastuksesta sitä ihmeellistä vakua. En keksinyt ennenkuin isä-Esa reutusi paikalleen. Se olikin - arvaisinko: märssykori - ihan yhtä salaperäinen ja maakravulle sisällyksetön sana kuin vaku itäsuomalaiselle. [Olisipa hienoa, jos paikalla ollut tämän lukija täsmentäisi 'vaku-märssykori' asian; a täsmentäisi 'vaku-märssykori' asian; tästä se käy ]. Eipä aikaakaan, kun ...
     
    Subject: Vaku
        Date: Fri, 17 Nov 2000 12:11:51 +0200
       From: "Heikki Herva" <heikki.herva@kolumbus.fi>
           To: <>

    Terve!

    Vaku on kehto. Mielestäni lavastajiemme idea käyttää sementtipussia on hieno. Eli se meidän vakumme on hyvin vahva säkki, johon rakennuksilla laitetaan sementtiä. Nosturilla se sitten heijataan asianmukaiseen paikkaan.

    Kunnioittavasti

    Heikki Herva
    (Ylistalon Esa) 

    Kesäisen kokemuksen perusteella osasin odottaa, että sana sattuu justiinsa paikalleen. Niin sattuikin. Ei niin minkäänlaisia skarvipaikkoja erottunut, vaan teksti sujui ihan kuten alkuperäinen. Luonteet ja karaktäärit tulivat hyvin esille: Esasta löytyi sekä velttoutta että vauhtia, Vileenistä kielen liukkautta, Liisasta kipakkuutta, järkeä Järvelinistä ja Miljasta näköä, enemmänkin kuin kirjassa. Hevoset vain puuttuivat; hevosrodeon katsomo oli kyllä paikalla kommentteineen, ilmehtimisineen ja tungeskeluineen. Tuntuu, että kirjassa joudutaan papusoppaa odottamaan loputtomiin, tässä se tuli liiankin pian. Sitä ryystettiin ja piimäkin meni pitkin pöytää (=lattiaa), kun Esa emännälleen äityi. Järvelinistä tehtiin retari asianmukaisin menoin. Vähän kyllä ihmetytti Järvelinin paksu lompakko. Minusta se näytti ihan tavalliselta villasukalta. Niin - nyt keksinkin: sukanvarteenhan sitä sanotaan säästettävän, meikäläisen menneisyydellähän tämän pitäisi olla ihan itsestään selvä juttu. Aivan mahdotonta antaa muuta kuin täydet pisteet.
     

    234 Vissi humaus ja hengen ylennys, Kilpi Volter

    001112 Nälkäteatteri ::::3:
    AJK: Tämä näistä kolmesta oli itselleni entuudestaan vieras teksti, peräisin Kilven saaristolaiseepoksen kolmannesta osasta, joka tulee lukupiirissä tutkittavaksi ensi kevätkaudella, näin on ajateltu ja selvää onkin: ei kaksi kolmannetta, kun se kerran on olemassa. Esitys muodostuikin lyhyehköinä paloina tarjoilluista episodeista. Mieleen jäivät erityisesti kaksi emäntää, naapurukset, jotka mittasivat toisiaan kateus silmässä ja mielessä, mutta sovinnaisuus kielellä ja sanakäänteissä. Huivit ja hamekankaat tarkasti syynättiin ja punnittiin. Mukana olivat myös veljekset, nuorempi ja vanhempi. Vanhempi, renkimies kantoi huolta nuoremmasta, joka eleli yksikseen saarella ja syötteli kissaansa ja poraili pyssyn piippua umpirautaan. Koko talvi oli askareeseen aina kerrallaan aikaa, mutta millään ei mennyt päästä päähän läpi, vaan putkahti pora aina jostakin sivusta ulos. Veli oli huolisaan, teki mieli asettua nuoremman kaveriksi, mutta ei päässyt irti rengin pestistään, olisi talo joutunut pulaan. Sisälle pääsyä auttoi Juha Hurmeen selostus ennen esityksen alkua. Sellainen kuului jokaiseen esitykseen. 

    Tähän esitykseen antoi kyllä ihan oman ryytinsä tunnettu teatteripersoona Kalle Holmberg. Ei kuulunut miehitykseen, mutta oli paikalla katsojana. Sattui niin mukavasti, että pääsin tuppautumaan viereen istumaan, onneksi on toistakymmentä kiloa viime aikoina oma painoni pudonnut, niin että ison miehen viereen mahtui ja kehtasi tuppautua. Eläissäni en ole nähnyt niin täysin rinnoin näytelmän menoon eläytynyttä katsojaa kuin oli Holmberg. [ Pitkälti toistakymmentä vuotta sitten eräässä porukassa tosin olimme kaupunginteatterissa ja saimme pelätä, että milloin meidät heitetään ulos, kun yksi meistä estottomasti kajautteli välihuutoja. Taisi olla pontimena nuotteja lasikantisesta, muuten kyllä mielestäni täsmälleen kohdalleen, sen muistan. ] Kalle hohotti ja hakkasi käsillä polviinsa, kurkotti kaula pitkällään ja silmät tapillaan eteenpäin ja täytyy tunnustaa, että esimerkkiä seurasin. Osasi teatterimies antaa arvon kollegoilleen. Mitä lie tehnyt Ritva toisella puolella? - Täysipainoinen esitys tämäkin, vaikka ei sittenkään yhtä hyvin purrut kuin nuo kaksi muuta, niiden tekstit kun olen perin juurin itse rassannut. 

    235 Albatrossin tarina, Kilpi Volter

    001112 Nälkäteatteri ::::3:
    AJK: Täytyy sanoa, että sokeri pohjalla. Varmaan oli Juha Hurme etukäteen itsekin näin laskenut: paras viimeiseksi. Albatrossin tarina oli Hurmeen ensimmäinen Kilpi-työ, tilaustyö vuodelta 1995. Sen jälkeen on tullut muita ja lisää on tulossa. On osoittautunut kultamunaksi tämä Kilpi. Ja niinhän nämä tekstit ovatkin: tietynlaisesta omalaatuisesta minimalistisuudestaan huolimatta pullollaan dramatiikkaa: tilannekomiikkaa, traagisia elämänkohtaloita, menestystarinoita, sanan säilän säihkettä, aineksia vaikka tanssiteatteriksi, kuten nyt tässä. Alkuesittelyssään Juha Hurme kertoi, että ensimmäiseen esitykseen valmisteli koreografian (Kuka??). 'Sen jälkeen emme ole häntä tavanneet ja koreografia on matkan varrella kokenut huomattavia muodonmuutoksia, kun pojat ovat omasta päästään lisäilleet ja poistaneet kaikenlaista. Nyt ollaan aivan jäykkinä, kun koreografi istuukin tässä etupenkissä.' 

    No, Kustavin esityksestä tutut heput panivat toimeksi. Jäykkyys oli kyllä heti alusta lähtien tipo tiessään. Täysissä pukeissa mereen ei sentään syöksytty ja ankeriaita takaisin noustessa tuotu niinkuin kesällä, mutta muuten pantiin hyrskyn myrskyn ja teutaroitiin kuin nalle-karhut metsässä. Ja tarinaa suollettiin solkenaan kolmen miehen suusta. Oli retari Ville, kippari Kalle ja kertoja. Kertoja oli siis varmaan Volter itse, niin tai Härkäniemi. Luultavasti on yksi Juha Hurmeen parhaita keksintöjä, kirjan perusteella ei tätä mainiota roolia osaa odottaa. Tekstissä kyllä on pontta ja painoa kolmellekin, ei ensinkään epäilystä. 

    Tämän muusta irrallisen Albatrossin tarinanhan kertoo Alastalon salissa isännän hengenheimolainen ja naapuri Härkämäki vauhdittaakseen parkin merkintää. Tästäkö sitten johtui vai ei: parkin merkintä onnistui odotetulla tavalla. Mutta Albatrossin tarina puree myös ihan sellaisenaan. Villellä on unelma: oma fregatti hakemaan omat kahvit maapallon toiselta puolelta. Pursi syntyy ja sille löytyy myös kippari, nuuka rippikoulukaveri Kalle Närpiöstä. Sinne häipyy pursi ulapalle toppi hulmuten. Vähitellen Ville alkaa odotella tietoja matkalaisista. Ei kuulu, ei kuukauteen, ei kuukausiin, ei vuosiin. Eivät myöskään tiedustelut tuota tulosta. Taitaa olla meren pohjassa miehinen päivineen. Ville kuitenkin käy päivittäin satamassa, että josko sittenkin... 

    Ja seitsemän vuoden kuluttua sammaloitunut ja rähjäinen, riekaleinen alus ilmestyykin. Se on Villen fregatti, mutta missä kunnossa! Ville pääsee aluksensa kannelle ja tapaa Kallen. Hurjistunut laivaisäntä vaatii kapteenia tilille, tilit ja rätingit. Ei ole Kallella sellaisia, on vain sopimuksen mukaan suorittanut miehistölle ja itselleen sovitut hyyryt. Vähitellen kuitenkin selviää, että on olemassa myös laivan arkku, kaksikin. Toisen rakentamiseen ovat meneet laivan tikkaatkin. Kun toinenkin arkku tuli täyteen ja puutavara oli lopussa, piti tulla kotiin. Kahvilasti tietenkin noudettiin viimeksi Riosta, niinhän oli puhe. 

    Kallen talousoppi oli nimittäin sillä tavoin lintallaan, että rahaa piti tulla vain sisään, ei mennä lainkaan ulos. Näin oli kaksi arkullista kertynyt ja monen pitäjän kahvit vielä ruumassa. Ennenkuin tämä selvisi, ennätti Ville olla hurjana Kallelle ja oli tilaa myös todella leyhyvälle koreografialle. Kesäteatterissa oli hirveä juokseminen, kun näyttämö oli ehkä parikymmentä, ties vaikka kolmekymmentä metriä leveä ja se piti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ottaa kokonaan haltuun. Nyt 3x3 metrin tila saatiin haltuun vähemmällä juoksemisella, mutta silti ei hetkeäkään levätty, vaan tehtiin jos jonkinmoista hyppyä, nostoa, kaatoa; Kalle spagaattiinkin intoutui. Hirvitti, että halkeaa koko mies. 

    Kaikki tämä hallittiin ilman pienintäkään säröä mahtavassa äänenkäytössä. Nämä pojat eivät tarvitse mikrofoneja, vaan päästelevät omilla varoillaan! Eivätkä säästele, vaan panevat kaikki peliin. Siitä katsoja tykkää. Esityksen jälkeen en malttanut olla kysymättä edessä istuvalta alkuperäiseltä koreografilta arviointia. 'Täydellinen suoritus' kuului epäröimättä.
     

    236 Saituri, Molière

    001118 zs-Kotkan kaupunginteatteri :::3:3: o Kuvakertomus
    AJK: YLEn teatterinystävät tekivät teatterimatkan Kotkaan 'La Eilan', Eila Niemisen kotikaupunkiin. Taisivat muut olla matineassakin, mutta me menimme illaksi ensin yhteiselle aterialle ravintola Fenixiin ja sitten teatterin johtahjan Marja-Liisa Mártonin vastaanotolle. Harvoin on nähty niin asiastaan innostunutta henkilöä kuin oli M-L M, kun hän kertoi teatteristaan ja omasta urastaan. Oli 1970-luvulla kiekannut näyttelijänä Kotkan kautta maailmalle ja nyt ihan äskettäin palannut takaisin teatterinjohtajaksi. Kovin kiitteli Kotkan teatteri-ilmapiiriä, vaikka sydän syrjällään sanoikin elävänsä huolenansa teatterin menestys.

    Jos kaikki menisi kuten tänään, joutuisi teatterinujohtaja paremminkin investointisuunnitelmia pohtimaan kuin sydän syrjällään elämään. Tupa oli täynnä, lähes 400 katsojaa ja ensemble pani totisesti parastaan. Yhtä innostuneita olivat kuin johtajansakin. Saivat helposti mukaansa myös yleisön. Lopussa oikein tömistettiin, ainakin meidän rivissä. Aivan selvästi voitti parin vuoden takaisen Kansallisteatterin Tartuffen.

    Näissä Molièren näytelmissä harrastetaan - tekijän toimesta - sellaista tekniikkaa, että näyttämöllä on koko ajan ikäänkuin näkymättömät kulissit. Katsojat eivät niitä näe, mutta näyttelijöitä ne estävät näkemästä ja kuulemasta toisiaan normaalisti. Näyttelijät puhuvat ohi toistensa korvien, eivätkä he näe sellaista, minkä katsojat näkevät. Tässäkin nuori kosiomies puhuu rakastetustaan Harpagonin tyttärestä ja Harpagon rakastamastaan rahasta 'luullen' puhuvansa samasta asiasta. Tämän kaltaisten sekaannusten varaan Molière onnistuu rakentamaan pitkiä dialogeja ja paljon tilannekomiikkaa. Ehkä niiden menestys perustuu siihen, että katsoja saa etuoikeutetun aseman: hän tietää ja hän näkee enemmän kuin näyttelijät, pääosan esittäjät. Jos tämä onnistutaan tekemään taitavasti ja koko ajan ikäänkuin hyvän maun veitsen terällä tanssien, katsoja ajautuu mukaan illuusioihin, ulos arjen totisuudesta ja yksitoikkoisuudesta. Näin ainakin nyt kävi, riittävästi ainakin minulle: täydet pisteet. En kuitenkaan usko, että tällainen näytelmä voisi milloinkaan vuoden parhaaksi nousta, jos vain kunnolla esitettyä syvämietteisempää on tarjona. Mutta ainakin minun arvoasteikossa lähtöpisteet ovat korkeammat kuin musikaaleissa, jotka kosiskelevat ihan suoraan tunneaffekteja antaen katsojan aivo(itus)puolen kokonaan levätä.

    Osaisiko näyttelijäsuorituksista jotakin sanoa? Näki, että tätä oli sliipattu kymmeniä kertoja. Kaikki osasivat konstinsa ja puhe valui vuolaana. Ja nopea puhe onkin toinen Molièren näytelmien tavaramerkki. Jos näitä meikäläinen lukisi ääneen, menisi varmaan ainakin puolitoistakertainen aika. Ja muutenkin repliikit tapailevat hyvinharjoiteltua voimistelusuoritusta, ainakin Harpagon joutuu varmaan lujille ja näytännön jälkeen on mielellään päivän hiljaa. Pasi Luukkonen kuuluukin olevan tässä teatterissa luottomies. Nähdyn ja kuullun perusteella on helppo uskoa. Ainoa jäykän oloinen esittäjä oli Anselme, mutta tuntuu, että rooli suorastaan vaatii tällaista vähän kulmikasta ja kankeata otetta. Kyllä tässä ohjaajan piikkiin on valmis aika paljon plussaa panemaan. Tuntuu, että edellä mainitussa Kansallisen Tartuffessa ammuttiin yli teennäisyyden puolelle. Tässä se vältettiin ja sanat putoilivat luontevasti esittäjiensä huulilta.

    237 Ruben Oskar Auervaara, Tuomarila Ilpo

    001122 TampTyT :::2:2: o Kuvakertomus
    AJK: Kuuluu Kajava 'haukkuneen maan rakoon'. Joten laihoin ennakko-odotuksin lähdetään katsomaan, YLEn vanhojen kettujen seurassa bussilla uutta moottoritietä alle kahdessa tunnissa Tampereelle. Taaskin on seurue sellainen, että keittiön kautta parhaille paikoille mennään. Sitä ennen teatterin talousjohtaja Seppo Soini vie meidät kierrokselle kulissien taakse ja esittelee teatterin historiaa ja ohjelmistoa. 

    Kun en Kajavan arviointia ole lukenut, en tiedä missä suhteessa heikkona tätä pitää. Niinpä katson 'sillä silmällä': tulee mieleen, että kokonaisuus voi olla ehkä heikompi kuin osiensa summa, kun se mitä silmien eteen avautuu ei mitenkään huonolta vaikuta. Pikemminkin päin vastoin: lavastukseen on satsattu ja sillä katsojan mielessä illuusiota rakennetaan. Ei ollut sattunut käteen esite, jossa eistys mainitaan 'elämänkertaoperetiksi'. Ensi kertaa tällaiseen nimitykseen törmään. Tuntuu loppujen lopuksi aika sopivalta: 'Sankarin' elämänvaiheet esitellään ja - todellakin: operetin tapaan, on laulua, tanssia ja puhetta. Ei tämä nyt mielestäni mitenkään tavanomaisille ajan ja paikan suhteen utuiseen pilveen sijoitetuille opereteille häviäkään. Ehkä niiden paras puoli on musiikki, joidenkin ehkä suoraan tunteisiin vetoava tarina. Auervaaran valtti on tositarina, jota nyt tietenkään ei yleensä, ehkä ei Suomessa koskaan ennen, ole operetin keinoin kerrottu. Pitäisikö meidän siis odottaa mieleenjääviä melodioita ja kiiltokuvasiloisempia episodeja? Ehkä niissä jää toivomisen varaa, mutta tarinan autenttisuus korvaa aika paljon ja esiintyjien innostus vielä enemmän. Kyllä tämä tiimi panee parastaan. UITsta tuttu Tiina Brännare on varmaotteinen koreografi, se nähdään nytkin, ei mitään valittamista. 

    Mitä pidemmälle esitys etenee sitä rohkeammin uskallan rakentaa omaa mielipidettäni: ei ensinkään huono, melkein kolmonen tekisi mieli antaa. Miksi sitten ei mene yleisöön ja miten se Kajavakin moittii? Jälkimmäisen tietysti saisin selville kaivamalla esiin Kajavan arvoinnin. Mutta miksi yleisö ei innostu kuten naiset tässä näytelmässä? ...ja mielestäni naisten haksahdukset, samoin kuin Auervaaran temputkin ovat itse asiassa hyvin motivoitu. Nykyterminologialla: on olemassa sosiaalinen tilaus. Miehet ovat kuolleet sodassa: isännän paikkoja ja rahaa on jaossa. Sota on karskiuttanut tapoja, on sijaa sulavalle käytökselle ja hunajaiselle puheelle. On kysyntää ja Auervaara havaitsee, että hänellä on tarjolla kykyä. 

    Ei siis kappaleessa vikaa. Ehkä vika on yleisössä, vai voiko yleisössä vikaa ollakaan? Ei vain ehkä uskalleta heittäytyä mukaan? Onhan tässä se vaara, että tehdään roistosta sankari, menee puurot ja vellit sekaisin, poliiseista tulee rosvoja ja rosvoista poliiseja. Järjen ja tunteiden ristiriita on arka asia nykyäänkin. Pystyykö yhteiskunta kannattelemaan moraalin lippua korkealla, kun yksilötason tarpeet ja toiveet ovat ristiaallokossa? Ehkä katsojien pidättyväisyys on ymmärrettävissä tästä lähtökohdasta: otetaan varman päälle eikä hurrata opportunistille, vaikka yhteiskunnassa vallitseekin aikamoinen epäluottamus oikeuslaitosta kohtaan. Olisiko myös se, että tämä tositarina on muistissa vain meillä 'syvään keski-ikään' [Seppo Soinin sydämeen käypä termi] ehtineillä? Mutta aina joku tällainen tarina jää pitkäksi aikaakin elämään, niinkuin nyt Rosvo-Roope, miksi ei Auervaarakin.

    Mitä sanovat muut läsnäolleet tai kappaleen nähneet? Kommentit tälle sivulle sähköpostiosoitteen   kautta tervetulleita!

    238 Othello, Shakespeare

    001130 zs-EspoonT :::3:2:
    AJK:  Ristiriitaisin tuntein tästä nautin. Käsikirjoitus on tietenkin dynamiittivarmaa huippulaatutyötä. Näyttelijätyöstä tiesi jo etukäteen, että laatu on taattua: Saarela ja Kivioja ovat ammattimiehiä, eikä moitteen sijaa ollut muissakaan. Välillä oli vähän se tunne, että huudettiin liikaa, mutta sehän menee ennen muuta ohjaajan piikkiin. Niin että tässä kuten muissakin Shakespearen kappaleissa ongelma ovat ohjaajat. Miten paljon tuntevat tarvetta näyttää ja korostaa itseään. Vain harvat muistavat ajatella katsojaa, tai ehkä muistaisivatkin, mutta eivät välitä. Ei ehkä teatterin johtokaan välitä, kun lipputuloilla kuitenkin katetaan vain niin pieni osa kuluista. Tämäkin esitys ainakin minun osaltani kaatui kuralammikkoon ja hillittömään meteliin, joka ärsyttävällä tavalla peitti mestarin äänen. 

    Ohjaajille on koulustaan ehkä jäänyt mieleen, että Shakespearen omassa teatterissa yleis&oumouml;itiin aitoa verta. Näin olen jostakin lukenut tehdyn. Tästä sitten vedetään johtopäätös, että jotakin saastetta pitää hienon tekstin vastapainona olla. Kuka sitten keksii mitäkin. Meteli on itsestään selvyys, kun on teatterilla vehkeet. Onneksi ei kaikilla ole! Tällä kertaa itse asiassa metelin 'melodiat' eivät hullumpia olleetkaan, mutta desibelejä oli ihan liikaa. Revontulihallissahan kuuluvuus on erinomainen.

    Usein olen valitellut, ettei tullut etukäteen tutustuttua tekstiin. Tällä kertaa olen hyvilläni, ettei tullut. Tekstin ja juonen seuraamisessa ei ollut vähäisintäkään vaikeutta. Ja tavanomaisia 'Shakespearen sivalluksia' sataa tässäkin mestariteoksessa juuri sopivasti. Mutta tämän ohjaajan keksimä esityksen mittaan yhä yököttävämmäksi käyvä eloton kuralammikko häiritsi seuraamista koko ajan. Pitikö siinä kaikkien erotuksetta rypeä hienoissa vaatteissaan? 

    Jos se symboloi likaista peliä, kuten lopuksi kävi ilmi, eikö olisi voinut panna vain roistot rypemään siinä. Miksi näin hienossa näytelmässä pannaan katsoja kummastelemaan 'kulissia' ja arvailemaan sen syboolifunktiota eikä anneta tekijän puhua häiriöttä? Vedetään vähitellen pyhäpukuun pukeutunut katsojakin samaan kuraan, syyllistetään syylliset ja syyttömät yhtä lailla. 

    Näin jälkeenpäin tuntuukin kyllä siltä, että vasta lopussa oikeastaan ainoaksi roistoksi leimautunut Jago ei sittenkään tainnut käydä koko kuralammikossa. Sen sijaan syytön Desdemona ryvetettiin mitä iljettävimmällä tavalla ja sillä kohtaa ajattelin, että tätäkö iljettävää kohtausta varten oli koko kuralammikko. Myöhemmin vasta selvisi kokonaiskuva ja nyt tuntuu, että syylliset ryvettivät syyttömiä. Vai sekö oli tarkoituskin: saada katsojakin melkein pudistelemaan kuraa vaatteistaan? Tässä on tuomioni: tekstistä 3, ohjauksesta 1, keskiarvo 2. 

    239 Konkurssi, Ostrovskij

    001212 zu-Aleksandrinskii, Pietari ::::3: o [ po-russki ]
    AJK: Vierailuesitys Kansallisteatterissa. Konstailematonta komediaa eli ennenkuin optiot keksittiin. Ensin ajattelin, että tässä on kysymyksessä niin puhdasverinen ja harmiton komedia, ettei sillä päätään tarvitse lainkaan vaivata, pelkkää viihdettä. Pitää kyllä jossakin mielessä paikkansa, mutta taas toisaalta mieleen juolahti vähän yllättävä rinnastus nykyaikaan. Näytelmän juoni on nimittäin se, että varakas kauppias Samson Silytsh Bolshovilla on kaksi ongelmaa: tytär ja firma. Hänelle on kertynyt toisaalta kasapäin silkkaa rahaa ja toisaalta iso nippu vekseleitä ja sitten taas vielä ihan toisaalta hänellä on ainoa tytär, jotenkin hevosenpuolikkaan oloinen, vaikka kovasti on koulutettukin. Pitäisi saada naitettua. Molempiin ongelmiin on asiantuntija-apuakin: asianajaja ja naimakaupan välittäjä. Mutta kummastakaan ei ole apua. Sen sijaan Samson Silytsh keksii oivan tuuman itse ja sitten vielä toisenkin, mutta lopulta kuitenkin jää itse lehdellä soittelemaan.

    Ensimmäinen oiva tuuma on, että suoritetaan ammattikielellä sanottuna akordi, pakkoakordi: saamamiehille maksetaan veloista 25 kopeekkaa ruplalta (ja pidetään itse loput). Ehkä sillä tavoin jää tyttären myötäjäisiksikin sen verran, että halukas sulhasmies löytyy.

    Toinen oiva tuuma on, että suoritetaan sukupolven vaihdos ja hoidetaan homma talon sisällä. Sulhaseksi sopiva on uskollisesti palvellut puotipuksu Lazar Jelizarytsh. Onneksi näytelmän tekstitys ei toiminut eikä siten häirinnyt nautintoa. Tästä johtuen ei ehkä ihan kaikki juonen koukerot selvinneet, mutta lopulta kävi kuitenkin niin että pitkin hampain liikkeelle lähtenyt naimakauppa tuottikin hunajaisen tuloksen ja puotipuksu osoittautui isäntäänsäkin taitavammaksi kauppamieheksi. 

    Isäntä kävi kaupungilla hoitamassa velkojat filosofiansa mukaan. Siinä vaatteetkin menivät riekaleiksi, mutta asia tuli hoidetuksi. Sillaikaa vävy toteutti omaa filosofiaansa: vain 10 kopeekkaa ruplasta (ja loput itselle). Näillä lopuilla pyntättiin koti viimeisen päälle koreaan kuntoon, näyttävämpään kuin mitä tämän päivän samaa periaatetta [osta halvalla, myy kalliilla ja pidä itse erotus] toteuttaneiden optiomiljonäärien lasisista pytingeistä näkyy seinien läpi köyhälle kansalle täällä Munkkiniemen kävelyreiteillä.

    Kun broshyyrissä luvataan, että kappale ja esitys "antaa näyttelijöille mahdollisuuden improvisointiin ja yksilöllisten koomikkokykyjen toteuttamiseen. Esitys on loistavan näyttelemisen juhlaa." ei yhtään liikaa luvattu. Ammattimiehet ja -naiset olivat liikkeellä. Kun ei näytelmän sisältö sinänsä anna mahdollisuuksia syvään kontaktiin katsomon kanssa, on ohjaajan ja tiimin otettava yleisönsä muilla keinoilla. Komediassa on paljon halpoja keinoja, mutta todelliset mestarit tunnetaan siitä, ettei ihan halpoja keinoja käytetä. Ei käytetty tässäkään. Jokainen näytelmän henkilö noudatti tarkoin rajattua linjaansa. Sillisalaattiin ei sorruttu ja niin heistä muodostui koomisia personnallisuuksia. 

    Samson Silyts oli nimensä mukainen voimamies (Samson = Simson, Silytsh voidaisiin kääntää 'voiman poika') ääntä ja kaikkia otteitaan myöten, yksi tuoli pirstaantui, mutta muuten oli kuin ystävällismielinen mylvivä sonni. Asianajalla oli yksi intohimo 'vypitj rjumotshku' (juoda lasillinen). Sen hän teki mitä hienostuneimmin elein ikäänkuin antaen näkyä, että arvosti antia, kenen kustannuksella nyt kulloinkin kulautteli. Naittaja ehkä vaarallisimman lähelle hyvän maun rajaa keikisteli. 'Tittelit' olivat nimittäin lähes koko ajan pullahtamaisillaan kokonaan esiin. Siinä katsoja hämisteli, ettei suorastaan punastellut. Mutta loppujen lopuksi tämänkin pelkääminen, pelottelu on huomattavasti ihmisläheisempää kuin yleisesti käytetty pyssyn heiluttelu niin että katsoja saa melkein korviansa pidellä paukkua hirvitellessään. Jälkimmäistä halvaksi keinoksi nimittäisin, samoin tolkutonta konelaitteilla aikaansaatua melua ja 'musiikkia'. Toista olivat nämä. Ihan vaan omaa ääntä, todellakin omaa eikä poskeen liimattujen kanyylikaiuttimien ääntä - piru nekin saisi korjata ja antaa Demostheneen kivet tilalle! 

    Slaavilainen tunnelma leijui esiin ja näyttelijöiden innostus tarttui yleisöön ja olisi tarttunut suomalaiseenkin yleisöön. Nyt taisi puolen salin katsojissa harvoja ummikoita olla. Tätä kulttuurivaihtoa olen itse jo toistakymmentä vuotta kaivannut. Ansaitsee Kansallisteatterin johto suuret kiitokset, varsinkin jos sen pitää mitä on suunnitelmissa eli että tällä linjalla jatketaan. Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä moderni Ornitologia tarjoaa. Ja vielä suuremmalla, miten nämä eittävät Kolme sisarta. Eivät arvaa, tai tietysti heille on kerrottu, ei mutta hehän ovat nähneet sen jopa Pietarissa, viime kevään Kansallisen omasta - sehän taitaa mennä vieläkin. Ja Kuopiossa on nähty vähintään yhtä hyvä perinteinen toteutus.

    PS: Yleisöä kunnioitetaan Konkurssissa asiallisella ja sopivan viitteellisellä lavastuksella. Puvustus on luonteva ja naisten paraatiasut aivan ulkomattoman kauniit. Ovatkohan mallit jostakin historiallisesta arkistosta. Vaatisi rohkeutta pukeutua niin Linnan kutsuille, mutta taatusti tekisivät kauneudellaan äjäyksen.
     

    AW: Vasta tänään - viimeisen työvuoteni ensimmäisenä työpäivänä (!) luin vaikutelmasi Konkurssista. Paljolti ajattelin samaan tyyliin. En vain ymmärtänyt kummoisestikaan. Tietysti 'ymmärtämättäkin ymmärsi',  olihan se kunnon selkeää vanhanaikaista teatteria, mutta vitsit menivät, varsinkin toisessa näytöksessä, sivu suun. Nautinnollista se kuitenkin oli. Tykkäsin erityisesti ylöspanon satiirisesta ja aika ilkeästä otteesta. Visuaalinen puoli kovasti miellytti - viitteellinen kelpo lavastus, sekä loistavat puvut ja frisyyrit. Se vähäinen musiikki (kai lähinnä tehosteeksi tarkoitettu) viehätti myös. Ironista ja ronskia. Mutta jo entuudestaan olen tykästynyt Valeri Gavrilinin musiikkiin. Tässä kai käytettiin vain jotain katkelmia ties mistä kokonaisuuksista. Psyykelleni sopivaa ja railakasta. Hyvä ilta vähäisestä yleisöstä ja taudistani huolimatta. Viikon perästä ranskalaista eleganttia sirkuksentapaista: Cercle invisible, jossa yksi Chaplinin tyttäristä miehineen tekee ihmeitä.

    240 Ornitologiaa, Stroganov Aleksandr

    001214 zu-Aleksandrinskii, Pietari ::::2: [ po-russki ]
    AJK: Parisuhdefarssia, mielipuolen päiväkirjaa, mitä on tämä näytelmä? Ei oikein mihinkään lokeroon tunnu sopivan. Lavastus oli lupaava: etualalla eräänlainen lintukone ja sen vieressä pelkistetty potkurilentokone, lintujen istumapuita 'kerrostalotyyppiä', taustalla kortistolaatikostoja muodostelmassa, ikkuna pihalle ja sivustalla tikapuut, jotka eivät johtaneet mihinkään. Kaikki huolellisen näköistä käsityötä. Tätä kaikkea oli aikaa ihailla ennenkuin esitys missään mielessä käynnistyi.

    Enpä muista näin suuresti toisistaan eroavaa kahta näytöstä nähneeni. Ensimmäisen näytöksen jälkeen olin erittäin pettynyt ja nolostunut. Kun niin kovasti Konkurssia ylistin, niin tähänkö nyt lopsahti koko komeus. Väliajalle mentäessä kuulin jonkun valittaneen, että väkisin oli nukahtaa. Olisin itsekin lähtenyt pois kesken, mikä arvosteluasteikossamme on 0, ellei aivan viime tipassa näyttämölle tulla tupsahtanut lupaus mahdollisuudesta. 

    Ensimmäisessä näytöksessä nimittäin esiintyi mies ja nainen ja he odottivat kolmatta henkilöä. Selvisi, että mies oli naimisissa, mutta tätä jonkin verran nuoremmasta naisesta ei tällaista mainittu ja ilman muuta oletin, että aviomies, ornitologi olisi tulossa, mahdollisesti. Seksuaalista jännitettä oli alusta pitäen ja sitä kasvatettiin koko ajan vähän noin niinkuin aaltoina. Miehen puolesta asia oli selvä, naisesta ei tolkkua saanut. Lopulta kuitenkin pukeutui kanaksi ja paljasti rintansa. Ja aivan lopuksi tuli mies kotiin, ornitologi. Sitten tuli väliaika. Jos näitä kahta lopun tapahtumaa ei olisi ollut, olisin lähtenyt - ja menettänyt koko pelin.

    Nimittäin väliajan jälkeen alkoi tapahtua, ja ensimmäinen näytöskin tuli vasta nyt ymmärretyksi. Nainen ja ornitologi osoittautuivat sisaruksiksi. Vieras teljettiin sisälle lukitsemalla ovi ja piilottamalla avain. Seurasi ihmeellinen sarja kohtauksia hullujen huoneesta. Siinä ei paikka paikoin tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa ja melkein piti katsoa ympärilleen, että mitä muut ajattelevat. Muistuu mieleen vielä ensimmäisestä näytöksestä, että ainakaan minun mielestäni muu yleisö ei ymmärtänyt näytelmästä senkään vertaa kuin minä: naurettiin ja tirskuttiin, nimenomaan tirskuttiin ärsyttävästi, mielestäni täysin käsittämättöissä paikoissa. Niin, tai sitten itse en ymmärtänyt mitään. Tekstin ymmärryksen kanssa ei sinänsä ollut ongelmaa. Ensi kertaa näen asiallisen tekstityksen (= riittävän iso) ja hyvän ja selkeän tuntuisen käännöksen.

    Toisessa näytöksessä olikin sitten menoa ja meininkiä, joskin pähkähullua. Niin että mieleen tuli Gogolin Mielipuolen päiväkirja, vaikkei tässä mistään päiväkirjasta ollutkaan kysymys. Ihan kuin tekijä olisi tehnyt tahallaan kaksi täysin erilaista näytöstä, niinkuin tietysti on tehnytkin: ensimmäisen, joka oli farssi länsimaiden yököttävimmistä ja ikävystyttävimmistä parisuhdedraamoista ja toisen, jossa oli jotakin todella Mielipuolen päiväkirjan ja Strindbergin Uninäytelmän perinnettä. Ihan kuin olisi ollut tarkoitus vielä näyttää, että edellinen eli lännen perinne on tyhjää ja jälkimmäisessä on sen hulluudesta ja mielettömyydestä huolimatta sittenkin joku mieli. 

    Ihminen pantiin itkemään, ei kivusta eikä lopulta pelostakaan, vaan kaiken mielettömyydestä ja lopulta todella [tässä on koko jutun juoni], kuten esitteessä sanotaan: tapahtumat rohkaisevat näytelmän henkilöitä 'katsomaan pelottomasti omaa sisäistä maailmaansa ja toteuttamaan minuuttaan' [sellaisena kuin se nyt kenelläkin sattuu olemaan; tekee mieli lisätä]. Ensimmäinen ja toinen näytös ovat niin erilaiset että voitaisiin ajatella niiden esittämistä omina kokonaisuuksinaan. Varsinkin silloin antaisin ensimmäisestä nollan tai korkeintaan ykkösen ja toisesta kolmosen eli korkeimman arvosanan. Nyt keskiarvoksi tulee kolmosta hipova kakkonen. Kyllä tällaisenkin aina joskus sietää, ehkä suorastaan haluaa nähdä. Kyllä on tekijältä, ohjaajalta ja teatterilta uskalias teko näyttää koko ensimmäinen näytös tyhjää tai jotakin sellaista, jonka katsoja ymmärtää vasta toista näytöstä seuratessaan. Pitäisikö teatterintekijöitä tällaisesta tempusta kehua vai moittia?
     

    241 Kolme sisarta, Tshehov Anton

    001215 zu-Aleksandrinskii, Pietari ::::3: o [ po-russki ]
    AJK:  Tästä ei pääse helpolla kukaan: ei tämän lukija, ei kirjoittaja eivätkä päässeet helpolla esittäjätkään. Lopulta kuitenkin, mutta vasta lopulta ohjaaja, nimenomaan ohjaaja ottaa täydellisen niskalenkin ainakin minusta, mutta tuntuu että myös muista. Mutta ennenkuin niin pitkälle päästään, tapahtuu vaikka mitä ja kuluu myös neljä tuntia aikaa. (Näpäytä kuvaa!)

    Miellyttää suuresti ja on miellyttänyt koko Aleksandrinskin vierailun ajan, että teatterin johtaja Georgi Sashenko (kuvassa vas) on ovella ottamassa yleisöä vastaan. Ei hän jokaista kädestä tervehdi, paremminkin vain tuttujen kanssa rupattelee. Mutta mikä ettei yleisönkin kanssa. Käytän tätä mahdollisuutta hyväkseni. Kun oli kahtena edellisenä iltana näin tapahtunut, olen tällä kertaa varautunut ja kiitellen edellisistä esityksistä luovutan hänelle Konkurssin venäjänkielisen arvioinnin.
    Hän ilmoittaa: "Tänään meillä on tentti". Hölmistyneenä kysyn: "Missä mielessä?" Hän huiskauttaa kättään ja sanoo: "Aina kun Tshehovia esitetään on tentti". - Niinpä tietenkin. Lisään vettä myllyyn tai paremminkin bensaa liekkeihin toteamalla, että olenkin tässä nähnyt vuoden sisällä kaksi muuta versiota (Kansallisteatteri 1999 ja Kuopion teatteri 2000), joten tulee olemaan mielenkiintoista verrata. Hän vain hymyilee. 

    [ Sattuu toinenkin episodi ennenkuin näytäntö alkaa. En malta olla panematta tähän, vaikkei nimenomaan kuulukaan. Odotellessani rivin täyttymistä luokseni tulee nuori nainen ja vähän ujostellen kysyy olenko Tarmo Kunnas. Kertoo äskettäin tavanneensa. Joudun kieltämään, mutta sanon iloitsevani hänen erehdyksestään. TK on sentään hieno herra ja komea mies! Monet myös tietävät, miksi tämä passus tässä ei ole ihan väärässä paikassa. ]

    Mutta pian päästään myös asiaan: tuttua tutumman teatterikappaleen pariin. Ympärilläni toisessa ja kolmannessa rivissä istuu kaikesta päättäen nuorta teatteriväkeä, kunhan ei olisi ollut joku Kansallisen omassa esityksessäkin mukana. Ihmetellään, että olisiko enemmän kuin yksi väliaika. Ei ole. On siinä istumista. Mutta ei ole vaivaa. Riittää katsomista ja kuulemista. Ennen en ole venäjänkielisenä Kolmea sisarta nähnyt. En myöskään lukenut venäjäksi, mutta tuntuu, ettei yksikään ainoa repliikki mene ohi korvien. Tshehov ei harrasta konstikkuuksia. Selvää tekstiä, varmaan peräisin siitä, kun hän nuorempana kirjoitti niin paljon lehtiin tiukalla formaatilla: neliö määräaikaan, määräpituisena. Siinä oppii. 

    Ensiksi kiintyy tietenkin huomio lavastukseen. Varsinainen loistokkuus puuttuu, mitä nyt täysvalkea flyygeli. On kyllä jotenkin venäläisestä, meikäläistä huomattavasti rähjäisemmästä porstuakulttuurista muistuttava uloskäyntikin. Puoliväliaikaan mennessä asia etenee jo pitkälle, mutta tuntuu, etten oikein saa otetta vertailumielessä. Niin kovin erilainen, tietysti taatusti aito on venäläisten ote. Selvästi pitkän tradition mukainen. Mielestäni tästä näkyy myönteisiä sekä ehkä myös kielteisiä jälkiä. 

    Myönteistä on aito venäläisyys miljöössä, ihmisissä, tavoissa. Sisarukset ovat kaikki paljon enemmän samasta muotista, siis sisaruksina uskottavampia kuin Kansallisen ja varsinkin Kuopion teatterin esityksissä. Siinä missä Kuopion tytöissä pursui sensuelli naisellisuus näissä pyrskähtelee eräänlainen hermostuneisuus. Arvelenkin, että kun on takana näin pitkä traditio, on ehkä ajauduttu liian pitkälle. Neuvostovallan aikaan oli kunniaksi kun taloussuunitelma ylitettiin, 'perevypolnenie plana'. Tuntuu, että näiden sisarten hermostuneisuus hiukkasen ampuu yli, ehkä saman verran kuin Kuopion tyttöjen sensuellisuus veti ajatuksia harhapoluille sisarusten elinpiirin  riutuneisuudesta. 

    Jännittyneenä odotan sitä järkyttävää kohtaa, kun Andrein morsiamesta tulee emäntä taloon ja hän tölväisee vanhaa Anfisa-imettäjää. Kuopion esityksessä se oli järkyttävä kohtaus, vieläkin kouraisee. Kyllä sanat ovat samat nytkin, mutta sekä Natashan että Anfisan suhtautuminen on vähemmän dramaattinen, tämä miellyttää enemmän, mutta kenties Kuopiolla oli aiheensa aksenttiin nyt kun vanhusten hoidosta niin paljon keskustellaan.  Vershinin tulipalosta taas mielestäni saatiin eniten irti Kansallisen esityksessä. Syntyi hälinää ja liikettä, oliko savun hajuakin tehosteena, tässä melkein vain kantamuskuorma vanhoja vaatteita Ferapontin vaivoiksi. Tässä tohtori juopottelee ryskeellä, erikoisen iso mies kun on. Hän ei toisaalta mielestäni saa aikaan niin sydämellistä suhdetta Irinaan kuin suomalaiset tohtorit. Tai oikeastaan ensin saakin, mutta sitten se jotenkin laimenee. Eikä professorista tule tässä ihan yhtä nynnyä kuin suomalaisista, ei myöskään Natashasta yhtä hirmuista despoottia. Sen sijaan tämän esityksen nuoret upseerit ovat sentään aidommin venäläisiä kuin jäykähköt suomalaiset. 

    Ettei alkaisi vaaka vähitellen kallistua suomalaisten esitysten voitoksi? Kuopion esitys traditionaalisempana on helpompi vertailukohta. Helsingin esityksen kolmen Venäjän tulkintaa, joka sinänsä saattaa olla täysin oma tuulesta temmattu keksintöni en saa pois mielestäni. Se saattaisi sittenkin jäädä päällimmäiseksi hurjuudessaan. Mutta sitten, aivan lopussa, itse asiassa esityksen jo päätyttyä iskee ohjaaja: kun esirippu avataan uudelleen, on koko ensemble äsken sateessa kastuneen lasiseinän takana kädet epätoivoa ilmentäen pään yläpuolella lasista otetta tavoitellen. Siellä ovat oman ympäristönsä vankeina. Mikä yllättävä veto ja efekti! Sydäntä kouraisee, pala nousee kurkkun ja vedet herahtavat silmiin. Ja vielä toinen yhtä kova paukku: kovaäänisestä kuuluu junan puksutuksen asemesta aito sydämen jyskytys kymmenkertaisella, kaksikymmenkertaisella - olisi mielenkiintoista tietää kuinka monikertaisella teholla. 

    Olen myyty, rähmällään, selällään ja niin tuntuivat loputtomista aploodeista päätellen olevan muutkin. Vieläpä näyttelijätkin tuntuvat ihmettelevän aploodien pituutta ja voimaa. Pois lähtiessäni on taaskin Aleksandrinskin johtajan isällinen ja hymyilevä olemus kuin taikaiskusta edessäni. Ei muuta kuin käden puristus ja toteamus: 'tentti läpäisty pala kurkussa ja kyynelet silmissä'. Hänellä ei kylläkään, hymyilee vain. Kyllä se kuta kuinkin tasapeli on, ellei nyt sittenkin ohjaajan dramaatinen loppuveto ja muukin aitous sekä vähän vieraskoreuskin ihan karvan verran anna etua kovin sympaattisille vieraille, joita kovasti tekisi mieli nähdä heidän omassa ympäristössäänkin. ( Aleksandrinskij teatr )
     

    242 Kabaree,

    001229 HKTs :1:1:::
    ALK: On nähty parempiakin Cabareita, ettei joskus 70-luvulla itsensä Kajavan ohjausta. Tämä oli metelöivä, solistit hukkuivat orkesterin alle. Oli ajoittain tosi kärsimys osittain desibeliensä takia. Ohjauskin oli mitä oli.. Pikkuriettaat episodit sopivasti annosteltuina ovat suolana, mutta kokoaikainen rietastelu, kun se ei vie juonta eteenpäin mitenkään, on vastenmielistä. Seremoniamestarin kai piti olla lipevä, mutta oli tosiasiassa yököttävä. Pannaan pannaan Turkan lisäksi Kari (oliko se nyt Heiskanen).Vaikka alkuperäisessä cabareessa olisi ollutkin pulan takia rikkinäisiä sukkahousuja, ei ne esitystä parantaneet, voisi pitää näyttelijät ehjissä kamppeissa.

    243 Teräs ja kuninkaan miekka, Pesä Pentti

    001230 KuoKTs :::3:3: (LisäInfo)
    AJK: Yllättävän riemastuttava teatteriesitys: isänmaan historiaa, noituutta, romantiikkaa, komiikkaa, lapsille, aikuisille, teatterin tekemisen riemua... Tällaistakin teatterin pitää olla. Mukana ovat Katariina Suuri ja Kustaa III. Heihin liittyvät kliseet on taitavasti käytetty rakennuspalikoina, samoin historiallista totuutta vähän Jules Vernen tapaan, siten, ettei katsoja oikein voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei: voiko strutsilla ratsastaa (Verne), kaappasivatko suomalaiset metsäsissit todella Katariinan, tapasivatko Katariina ja Kustaa todella vai ei? En minä tiedä, epäilen, ettei ainakaan luutnantti Teräs alias Tarleena, tietäjävaimon tyttärentytär, todellisuudessa tehnyt kaikkea sitä, mitä tässä: nuoren naisen huikea ura sotilaana sekä Kustaan että Katariinan 'luottomieheksi' ja Suomen kohtalon ratkaisijaksi. 

    Vauhtia, tiimellystä ja juonen käänteitä riittää. Suomalaiset ovat kahden pahan välissä. Venäjän rajalla on rauhatonta ja Ruotsin kuningas ja säädyt ovat penseitä puolustuksen järjestämisessä ja rajan rauhoittamisessa. Siispä katseet kääntyvät Venäjän puoleen: rauhoittuisi raja silläkin tavoin, että kuuluttaisiin Venäjään - ehkä. Oma osansa tässä on Yrjö Maunu Sprengtportenilla, Savon prikaatin perustajalla ja komentajalla. Onko hän siis Paasikiven-Kekkosen linjan todellinen esi-isä? Esite paljastaa tapahtuman historiallisen taustan otsikolla: Sprengtporten Porrassalmen taistelussa 13.6.1789? Silti vähän moitiskelemme esitettä: aina pitäisi yleisölle muutamalla rivillä kertoa esityksen juoni, tutunkin, klassikonkin muista puhumattakaan. Se helpottaisi seuraamista.

    Oliko Katariina yhtä rehevä ilmestys kuin on roolin esittäjä täällä? Auli Poutiaisen kuulu lavasäteily ei ollenkaan päässyt oikeuksiinsa kesän Viimeisissä kiusauksissa, missä ensi kerran hänet näin. Silloin olin suurten odotusten jälkeen pettynyt, mutta nyt on toisin. Paras taitaa olla, kun metsäsissit mennessään purilaissa raahaavat, Katariina uikuttaa mennessään - Matti, mitkä ne sanat olivatkaan? - ["Ainainen huoli alamaisista, ainainen vastuu alamaisista..!!" - Niinhän se oli. Ei se tässä sen kummemmalta kuulosta, mutta siinä tilanteessa, hänen suustaan - tosi makea paikka.] Suomen tiettömät läheltä katsoen kuraiset, mutta kauempaa katsoen kauniit maisemat hän noituu pahanpäiväisiksi. Ohjaajan ansioksi täytyy silloin tällöin lukea myös tekemättömiä niinkuin nyt tässäkin. Hyvän maun rajoissa pysyy eikä rupea mestaroimaan sillä Katariina-kliseellä, että tämän kerrotaan tarvinneen kerrallaan komppanian sotilaita himojensa tyydyttämiseksi. Nyt oli vain yksi Orlov, kyllä aika riskin näköinen veikko. Ymmärsin, että Orloviinkin kyllästyy ja iskee silmänsä tässä mielessä luutnantti Teräkseen, mutta siitähän ei tietenkään mitään tule. Tai tiedä häntä mikä tämä Katariina onkaan, kun ilmoittaa olevansa mies siinä missä Kustaakin. 

    Kustaa onkin puolestaan vähän naisen oloinen mies, selväse Pöystin luoman hahmon mukaan, aivan mestarillinen suoritus, varmaan Pöystin parhaita. Mutta kyllä on aivan mainio tämäkin Kustaa, Markku Söderström. Hyvää on sekä jalkatyö että turpavärkin soittelu. Ja erinomainen ja kirkkain ajatuksin ja repliikein valaistu on myös Kustaan filosofia. Hän asettuu aateliston ja kansan välimieheksi ja rauhan ruhtinaaksi, hyväntekijäksi kaikille. Katariinaan suhtautuu juuri siten kuin sen oloisen 'miehen' kuuluu sen oloiseen 'naiseen' suhtautua. Kerrassaan herkullisia repliikkejä, ihan kuin suoraan Strindbergiltä repäistyjä, ehkä ovatkin. Jos ovat, niin pitääkin. 

    Ihan eri kehumisen ansaitsee iki-ihana luutnantti Teräs alias Tarleena tai paremminkin Tarleena alias Teräs ja samaan syssyyn vielä Tarleenan mielitietty reipas kyläpäällikön poika Kaappo. Teräksen-Tarleenan rooli on keskeinen ihan niinkuin Tarja Halosen nyky-Suomessa. Hän joutuu kaiken keskipisteeseen ja selviää huomattavan terävällä talonpoikaisjärjellä kaikesta. Kaappo muistuttaa parmminkin sukulaistani Sven Tuuvaa, mutta kohtalo on hänelle suopeampi. Kaappo selviää hengissä. Ehkä on Kaapolle Luoja hyvän sydämen lisäksi järkeäkin hiukka enemmän kuin vain hiukka ripponut.

    Herkullisia henkilöhahmoja on tässä näytelmässä vaikka millä mitalla: on kuninkaan adjutantti Ribbing, kyläpäällikkö Hemminki, tietäjävaimo Kristiina, metsäsissi Kerkko, kersantti Ruuti, veteraani Säilä, vehkeilijä Rakoff, apuri Irina ja vielä muitakin. Kaikki esittävät osansa erinomaisesti ja selvä innostus leijuu ilmassa sekä rampin sillä että tällä puolella. Melkein tekisi mieli mennä uudestaan katsomaan.

    Ohjaaja, tekijä itse keittämässään liemessä. Ennen näytännön alkua kuulutetaan, kai useampaankin kertaan, että sen ja sen osan esittää sairastumisen takia se ja se. Minä en tähän sen kummemmin reagoi, mutta seurueessa on mies, joka melkein kalpenee tämän kuultuaan. "Tuota ei onneksi sentään ole sattunut vielä". On nimittäin tekijä ja ohjaaja joutunut remmiin varmana osan osaajana. Hyvin suoriutuukin, enpä huomaa mitään. Mutta kalpenija on ammattiveljensä Matti Pajula, joka muutenkin elää kolleegansa esityksen kuin äskettäin Kalle Holmberg Juha Hurmeen ohjaamassa Kilpi-esityksessä. Hakkaako käsiä polviinsa, siitä en ole varma, mutta innoissaan pohtii ohjaajan valintoja ja äänekkäästi nauraa mukana. Yhtä mieltä ollaan, että on mainio esitys. Voisivat seudun historianopettajat tuoda luokkansa katsomaan. Jäisi edes yksi episodi isänmaan historiasta varmasti mieleen. - Olisi se muuten joskus mukava nähdä Mattikin itse keittämässään liemessä, sanotaan nyt vaikka esittämässä serenaadia rakkaalleen! 
     

    244 Tinasotilas,

    010109 zs-SYK :2::::
    ALK: Kävimme 9.1.2001 katsomassa SYK:n oppilaiden joulunäytelmän Tinasotilas.
    Ohjaus Liisa Lampi, pääosissa neljänsien ja kahdeksansien luokkien
    oppilaat. Olipa kiva juoni, kunnon puvustus ja lavastus. Ainut vaiva oli
    lasten äänten kuulumattomuus toisinaan, joskus vähän epäselvä
    artikulointi. Muuten kovin positiivinen kokemus. Anna kuitenkin vain 2
    enkä mitään "nuoruushyvitystä". Mukana olivat myös Timo, Antti, Anja,
    Aino ja Lauri.

    245 Anna Karenina, Tolstoi

    010127 Lahden kt :2:2:::
    ALK: Kävimme lauantaina 27.1. katsomassa Lahden kaupunginteatterissa Jotaarkka Pennasen ohjaaman ja sovittaman Anna Kareninan. Tunti pois, tunto mullakin on - peffalihaksissa. Typistämisen taito se näyttää olevan vaikea, varsinkin kun vertauskohta on muinoin nähty upea Ruotsalaisen teatterin versio samasta aiheesta. A. K. on niin tuttu aiheeltaan, ettei tarinaa todellakaan tarvitse orjallisesti kertoa, ei putoa katsoja kärryiltä. Puvustu ja lavastus kuten laulu ja näytteleminen olivat hyviä, mutta se ohjaus. 

    Yleisö osallistu "korvin kuultavan" tahmeasti, ehkä siksi, että myös musikaali eteni tahmeasti. Arvosana putoaa armotta kakkoseen. 
     

    246 Kun Summa petti, Ylikangas Heikki

    010206 SKTp :3::::
    ALK: Olin Tuula-ystävättären kanssa katsomassa Ylikankaan Kun Summa petti. Ohjaus oli Holmbergin. Pakko antaa täydet kolmoset käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja näyttelijöiden työstä. Kansallisen pojat ovat kasvaneet tosi näyttelijöiksi, ja naisista tullut leidejä.

    Tästä lähtien pidän entistä tiukemmin päätökseni olla menemättä sodista tehtyjä näytelmiä tai elokuvia katsomaan.Ei mene mun pirtaan mässäillä toisten todellisilla tai kuvitelluilla ahdistuksilla, omat riittää. Tämä näytelmä aivan tihkui ahdistusta, joka oli aikanaan totta. Isoisäni serkut tulivat juuri samalla tavalla, toisen arkkua haettiin, yllättäen niitä olikin kaksi. Ehkä tämä on jäänyt lapsen mieleen niin, ettei tee mieli uudestaan elää katsomossa. 

    Joka tapauksessa tosi hyvin tehty näytelmä. 
     

    247 Romuauton lady, Bennet

    010309 SKTs :1:1:::
    ALK: Kävimme perjantaina 9.3. katsomassa Aleksanterin teatterissa Bennettin Romuauton Ladyn. Ohjaaja oli muistaakseni Arto af Hällström.pääosassa itse Kyllikki Forssell, muita Juha Muje ja Markku Maalismaa. 

    Täytyy ihailla vanhan leidin muistia, vuorosanoja ei mikään toiminta tai juonen eteneminen tukenut, ja äänessä oli enimmäkseen Lady. Annamme ykköset, haukotutti suurimman osan aikaa, enkä voi ymmärtää, mikä motivaatio on tehdä näytelmä vähän vinksahtaneesta ihmisestä, joka on lisäksi vanhuudenhöppänä. 

    En kertakaikkiann ymmärtänyt, oliko menossa komedia vai tragedia. Siis kirjailijan moka, jolle ei edes Kansallisen tosi kova näyttelijäkaarti voinut mitään, paitsi, jos olisivat ymmärtäneet kieltäytyä tekemästä mokomaa.
     

    248 Anna Karenina, Tolstoi

    010322 Lahden kt :::1:1:
    AJK: Aivan oikein: 'Yleisö osallistu "korvin kuultavan" tahmeasti', kuten seurueemme toinen puoli jo totesi, arvosanaksi antoi kuitenkin armotta 2. Meiltä ei heltiä kuin armosta 1. Ainoa plussa, mitä tästä esityksestä voi sanoa, on että yritystä kyllä oli, mutta homma ei ollut missään mielessä kenenkään hanskassa. Tai ehkä sittenkin jotkut esittäjät loppua kohti saivat työvoiton sentään monen, monen harjoituskerran jälkeen. Aika alussa oli yksi kuorokohtaus, aivan kuin olisi tullut nauhalta aitoa venäläistä hyräilyä ja sen tahdissa myös tanssittiin. Tuntui, että tässä on jotakin, mutta vain yksi toinen samanlainen tuli myöhemmin eikä siinä enää tanssikaan osunut kohdalleen. Muistui mieleen Tiina Brännaren vuodesta toiseen napakat tanssinumerot UITn esityksissä (1998, 1999, 2000). Niiden rinnalla nämä olivat pelkkää tömistelyä. Puvustusta voisi ehkä yrittää kehua, ehkä voisi sanoa, että se oli 'epookkia', mutta sitten jäi puvustuksella saavuttamatta se, että roolihenkilöt olisivat erottuneet toisistaan. Anna sentään erottui punaisessaan, mutta muut eivät. 

    Muutenkin tästä olisi voinut ehkä jättää yhden kolmesta tarinasta pois eli vähentää väkeä näyttämöllä. Nyt melkein häpesin, etten saanut tarinasta selkoa, kun sentään kirjan olen lukenut, ja täysin pistein eli parhaan mahdollisen arvosanan antanut. On tästä nähty teatteriesityskin täysin pistein, aikoja sitten Svenska Teaternissa vuonna 1990. 'Epookkipuvustuksessakin' häiritsi se, että ainakin näin 12 tuoliriviltä näyttämön lattia näytti 'likaiselta' ja 'rakoiselta', eikö aatelisväen illatsuissa sentään olisi pitänyt olla puhdas ja tasainen tanssilattia? 

    En tullut ostaneeksi huomattavan kalliita ohjelmalehteä ja erikseen myytävää librettoa, kun ajattelin että juoni on tuttu ja esityksestä selviää. Olikin yllättävä 'apu', tekstitys melkein kohdalla. Mutta mikä tekstitys! Piti väliajalla käydä jossakin sanomassa, että tarkentakaa teksti, mutta unohtui. Siitä ei saanut mitään selvää. Epäilin jo silmiänikin, mutta kun näyttämöllä kaikki oli terävää, tulin vakuuttuneeksi, että tekstityslaite oli jätetty tarkentamatta. Sen verran myös näki, että teksti oli aivan liian pientä. Kehtaako epäillä skismaa Lahden teatterin ja venäläisen sopimuspuolen välillä? Sopimukseen kuuluu, että (venäjänkielinen) teksti näytetään, mutta näyttäjät 'boikotoivat' näyttämällä se niin, ettei kukaan saa selvää. Ilmeisesti tämä sopimukseen kuuluu, sillä mitä järkeä olisi muuten näyttää epäselvää vieraskielistä tekstiä? Tähän mennessä paras näyttö Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä.

    Vaikkei yleisö hiirenhiljaisuudesta ja vain kohteliaisuuteen pitäytyneistä aploodeista päätellen esityksestä paljoa tuntunut saavan, teatteri sai. Liput olivat nimittäin 175 mk ja tupa oli tupaten täynnä. Miten ihmeessä onnistutaan kansaa jatkuvasti höynäyttämään näin 'keisarin uusilla vaatteilla'? Mekin - vaikka itse pääasia oli kaikkea muuta kuin hintansa väärtti - koimme matkan hyvin myönteisenä. Se oli nimittäin Osuuspankkijärjestön Elohopeakerhon teatterimatka. Vahvana, yllättävänä plussana oli itse seurue, energiset ja tiedonhaluiset eläkeläiset, mainio Lahden kaupungin esittely ja tutustuminen Musiikkitaloon, sielläkin aivan erinomainen esittely. Osuuspankin itsensä osuus oli lähinnä teatterin luokkaa, opasta ja kenganpohjaa hämmästyttävän paljon muistuttavaa lounaspihviä myöten. Ei käsittääkseni jäänyt muiltakaan 'harmaahapsilta' huomaamatta. Eläkeläisillä on kyllä kulttuuri-intoa ja löytyy näköjään rahaakin, mutta uskon ja toivon, ettei meitä jatkuvasti pystytä näin kevyillä esityksillä höynäyttämään. - Mitä sanovat muut mukana olleet tai esityksen muulloin nähneet? 
     

    249 Käärmeennahkatakki, Williams Tennessee

    010404 zs-Varkauden teatteri ::::3: 75 
    o Ohjelmaesitteen mukaan... 
    o Vanhat Ketut - 'Gamla Rävare' - Kuvakertomus
    AJK: Monestakin syystä aivan tämän päiväkirjan huippuelämyksiä. Ensin tarjottiin alkupaukuksi adrenaliininkirvoittaja. Olen ihan varma, että ohjaaja teki sen tahallaan ja juuri tässä tarkoituksesa. Kaameata meteliä, ei kuitenkaan niinkään desibeliärsytystä vaan pikemminkin dissonanssia, riettain elein ja sanakääntein paljasta pintaa. Yökötyksen rajoja jo kutiteltiin, mutta ei sentään ylitetty. Antoi aavistaa, että tämä ei tule olemaan homman koko sanoma, kun ohjelmalehtisessäkin asetetaan tekijä Amerikan ykköseksi. Ja näin kävikin. Seurasi tartaria, raakaa vereslihaa niin että kolahti, pläjähti ja mäiskähti oikein kunnolla. 

    Kaikki amerikkalaisuuden klisheet. Kuten seurueemme joku jäsen sanoi, kaikki amerikkalaisuuden klisheet nostettiin esiin, ne äyskäröitiin säälimättä niskaamme ikäänkuin olisimme olleet niihin syyllisiä. Olisikin mielenkiintoista nähdä tämä esitys Yhdysvalloissa. Miten ottavat vastaan tällaisen täyslaidallisen todelliset syylliset? Vaikka eipä kyllä tarvitse paljon modifioida amerikkalaisuuden etiketillä varustettuja näennäismoraalin tuotteita, kun ne jo näyttävät kenen hyvänsä niskaan sopivilta. Sellaisiahan klassikot ovatkin. Ne puhuttelevat koko ihmiskuntaa, panevat kirkkaan peilin eteemme. Meilläkin Suomessa on omat neekerimme, ahneemme ja hurskaamme. 

    Tarkan sommittelun tulos. Ohjelmalehtisen mukaan TW oli kirjoittanut tätä näytelmää 17 vuotta. Tämä on siis ollut jonkinmoinen verstaan nurkassa seisova pökkelö, jota on ilkeän salakavala vino irvistys naamalla käyty silloin tällöin vuolaisemassa. Tarkan sommittelun tulos kyllä mielestäni näkyykin eräissä yksityiskohdissa. Viinitarhan polttamisella aloitettiin ja siihen myös perustellusti ja harkitusti lopetettiin. Naista piinattiin 30 vuotta ja lopuksi siunattiin parhaalla mahdollisella palkinnolla, äitiydellä. Mutta sekin oli laskettu niin tarkaan, että 14 vuotiaana piina alkoi ja siis 44 vuotiaana, äitiysmielessä viime hetkellä se päättyi. Oli helppo uskoa, että oli saanut 30 vuodessa tarpeekseen eikä totisesti tuntunut höyrähtämiseltä, kun piinansa ikäiseen nuoreen mieheen tarrautui. Niin oli selväksi käynyt elämän juoni, etteivät lopun ratkaisuja estäneet edes ristiriitaiset bisnes-näkymät. Mutta piinan ei annettu päättyä edes tähän arkielämän ja yhteiskuntasuhteiden kannalta vaikeaan ratkaisuun, vaan se piina päättyi harkitun karmealla tavalla kuolemaan vielä syntymättömän lapsen isän ja rakastetun käsivarsilla elinikäisen vainoojan ampumista luodeista. Orfeus menetti Eurydikensä juuri kun onnen piti alkaa. Käärmeennahakatakkimiehen kohtalon arvaakin sitten jo näytelmän alkukielisen nimen perusteella.

    Piirun tarkasti oli myös sairaan vainoojan murhaamisen mahdollisuus ajateltu. Täsmälleen rikoksen rajalle saakka ajettiin, mutta ei rajan yli. Jopa 'vastapuolikin', yhteiskunnan lain koura pysyi sittenkin juuri ja juuri rajan oikealla puolella. Mutta todelliset roistot saivat katsojan silmissä täydellisen tuomion. Luulen, että tällaiset piirteet juuri ovat 17 vuoden hiomisen tuloksia. Jos ei tällainen niin ei sitten mikään ole teatteria, joka ottaa selvää kantaa ja pyrkii avoimesti vaikuttamaan yhteiskuntaan.

    Bravoot olisi ansainnut! Kaiken kaikkiaan mielestäni näytelmä on niin väkevä, että se hautaa alleen esitykselliset näkökohdat. On yhdentekevää, millaisella lavastuksella se esitetään. Tuntuu meikäläisestä myös siltä, että on yhdentekevää sekin, että millaisella ammattitaidolla se esitetään. Tuntuu vielä jopa siltä, ettei tätä edes poropeukalo ohjaaja pystyisi pilaamaan, mutta eipä taida helpolla pystyä siihen puumerkkiäkään panemaan, niinkuin klassikoihin on tapana laittaa. Toisaalta sitä on näin rajupiirteisessä ja harvoin nähdyssä esityksessä vaikeata arvioida, toisin kuin vähän väliä nähtävässä Tshehovissa tai Shakespearessa, joista näitä puumerkkejä on helppo osoitella. Sen vuoksi olikin mieluisaa kuulla seurueen sisältä edes kaavailua mahdollisuudesta parempaan miehitykseen tai arviota että oli pettymys ja olisi odottanut enemmän. Itseltä nämä kaikki jäivät huomaamatta. Enpä kyllä pysty myöskään esittäjille erikseen ja erityisiä kehujakaan osoittamaan. Sen näki että kaiken panivat peliin, mitä rahkeista irtosi. Kourallisen kokoisen yleisön hiplumaiset aploodit olivat minulle suuri pettymys, mutta enpähän itsekään äitynyt tömistelemään enkä bravoota huutamaan. 

    Ääneen kaikui katsomo! Aivan erikoislaatuisessa mielessä oli vielä muutenkin huippuelämys. En tiedä miten esittäjät kokivat, toivottavasti samoin kuin minäkin sen seikan, että yleisön joukossa oli pari mummoa, jotka estottomasti ääneen kommentoivat esityksen kulkua. Tavallisesti sellainen tuntuu hyvin kiusalliselta. Niin tämäkin aluksi, mutta sitten se alkoi huvittaa sen vuoksi, että mummot olivat hyvin johdonmukaisia, ihan kuin olisi ohjaaja laittanut heidät kaiuksi yleisön keskelle niille kahdelle tekopyhälle mummolle, jotka näyttämöllä esiintyivät. Kyllä kuitenkin toivon, että itse en tästä rohkaistu vastaisuudessakaan esittämään välihuutoja, sillä minulla on siihen kyllä hyvin kova veto. 

    Näin rankkaa viikkoannosta ei jatkuvasti jaksaisi. Kaiken kaikkiaan: tällaista ei jaksaisi jatkuvasti katsoa, enkä yhtään moiti katsojaa, joka ei tämän imuun lähtenyt. Ehkä itsellä oli juuri sopivasti edellinen jähmeän lattea kokemus huutamassa vastapainoa. Olisi kovin mieluisaa, jos seurueen muut jäsenet käyttäisivät alla olevaa palauteruutua ja vaikka toistaisivat niitä näkemyksiä, joita esittivät tuoreeltaan näytelmän jälkeen. Sekin, että oli seurue, josta mielipiteitä irtosi, kuuluu huippuelämyksiin tällä listalla. 

    - Tulitteko muuten kiinnittäneeksi huomiota, että ohjelmalehtisessä oli johdonmukaisesti joka paikassa näytelmän alkukielinen nimi kirjoitettu väärin, 'Orpheus Decending', po. Descending - niinkuin tietysti myös Gamla Rävar ]
     

    TD:

    Paikkaisin käärmeennahkatakin reikiä 

    Ennakkotietojen pohjalta odotin esitykseltä ehkä liikaa.  Erityisesti ohjauksessa oli mielestäni ontuvuutta, näytelmä ei pysynyt aika-ajoin kasassa. sisältö ja lavastus oli mielestäni ok. roolisuorituksissa epäsuhtaa, toisaalta latteutta, toisaalta yliampumusta. joka pauauksessa ihan katsottava näytelmä erityisesti vahvan sisällön puolesta. 
    EN:

    Ohjaajan kunnianhimo ei yksin riitä ! 

    Ossi Räikkä olisi tarvinnut yhtä kunnianhimoiset näyttelijät ja yleisön kuin on itse. Näytelmävalintaa puolustaa tietenkin näkökohta, että Varkaudessakin on tiedettävä loistavasta amerikkalaisesta näytelmäkirjailijasta TW:sta. Siparin suomennos on myös laadukasta. Olen edelleen sitä mieltä, että "Ladyn" ja  sheriffin vaimon esittäjän olisi pitänyt vaihtaa osia.- Kuitenkin, näkemisen arvoinen asia. Mennään toistekin, jos ei Varkauteen niin vastaavaan paikkaan. 

    250 Käärmeennahkatakki, Williams Tennessee

    010427 zs-Varkauden teatteri :::3:3: 158
    AJK: Ei vähääkään himmentynyt edellisestä esityksestä syntynyt mielikuva - päin vastoin. Huomio kiintyi vielä uusiin näkökohtiin. Varsinkin kun saimme kontaktin ohjaaja Ossi Räikkään ja mukana oli ohjaaja ja näytelmäkirjailija Matti Pajula. Mielipiteitä oli myös rouvilla Helena ja Salli. - Harmi, ettei ollut mahdollisuutta pitempään pohtia näytöksen jälkeen, kun oli pitkä kotimatka edessä. Väliajalla kuitenkin jotakin ennätettiin. 

    Matti Pajula tarttuu näytelmän tekstiin. Siellä sanotaan että ihmisiä on kahta lajia: ostettavia ja ostajia, ihminen on kaupan. Matin mielestä se on erityisesti amerikkalaisen yhteiskunnan piirre, ja juuri nyt on erityisen voimakkaana tunkeutumassa myös Suomeen, muusta ei välitetä kuin ihmisen markkina-arvosta. Siksi näytelmä on erittäin ajankohtainen. Kyllä minustakin se on eräs tämän näytelmän piirre, vaikka itselle ei tällä tavoin mieleen tullutkaan. Eikä tainnut olla päällimmäisenä Ossi Räikälläkään, kun hänen ilmeensä tämän puheeksi tultua jotenkin tuntuu pikemminkin kuulolla olevan kuin valmiiksi mietittyä mielipidettä tarjoamassa. Ei hän omaa näkemystään lyhyen tauon aikana ryhtynytkään erittelemään. Se on luettavissa paitsi tietysti ennen muuta työn jäljestä, itse näytelmästä, myös ohjelmaesitteestä selväsanaisesti. Sen mukaan Räikkä pikemminkin painottaa päähenkilön kautta ajattelun vapautta ja itsenäisyyttä. Mutta esillä ovat myös vapaan ajatuksen vastapainona kaksinaismoraali, väkivalta, erityisesti seksuaalinen, rappeutuneiden ihmisten ristiriidat... Aivan näytelmän lopussa tekijä joutuu nostamaan kädet ylös paitsi vapaan linnun karmean kohtalon kautta, myös selvin sanoin. Kaksi viimeistä lausetta ovat nimittäin muistaakseni: 'Kaikki on ennallaan. Mikään ei ole muuttunut.' Niistä minulle itselleni avautuu tähän kappaleeseen uusi näkökulma, jota en ensimmäisellä kerralla tullut ajatelleeksi. Tässä kai sanoma on: 'Jyräävälle koneistolle ei mahda mitään. Katsokaa mitä olette saaneet aikaan!  Tässä näitä lauseita tuskin voidaan tulkita siitä toisesta, turvallisesta näkökulmasta: 'Ei mitään uutta auringon alla'. 

    Myös aivan muita näkökulmia löytyy. Eräs on se, joka liittyy tarinaan hedelmättömäksi luullusta viikunapuusta, johon lopulta kuitenkin ilmestyy pieni viikuna. Tällainen karun ympäristön keskellä sinnittelevä viikunapuu, elämän merkki luutuneen yhteisön sisällä on näytelmän toinen päähenkilö Lady Torrance (Anja Pajanen). Tukahdutettu elämä puhkoo sittenkin reikiä pimeyden vaippaan. Sellainen on epäilemättä tietysti sukunsa musta lammas, kaahaileva nuori nainen Carol Cutrere (Katja Sirkiä), mutta myös sheriffin rouvan (Merja Horjander) punainen kirkontorni, joka sekin on selvästi elämän sykkeen merkki. Räikkä puhuu myös TWstä 'syvänä ja musikaalisena' kirjailijana. Syvyyden tajusin kohta alkulämmittelyjen jälkeen, mutta musikaalisuus jäi vielä omalta osaltani avautumatta. Epäilemättä se tarkoittaa muutakin kuin Käärmeennahan (Simo Järvinen) sinänsä vaikuttavaa blues-sävyistä kitaran soittoa.

    Räikän kolmas Käärmeenahkatakki. Räikällä tämä on oman kertomansa mukaan kolmas Käärmeennahkatakin ohjaus. Edelliset ovat Joensuussa muistaakseni jo joskus 70-luvulla ja Pärnussa juuri oikealla hetkellä eli 1989, kun vanha yhteiskunta luhistui. Sietäisi tulla esiin suuremmillakin areenoilla kuin Varkaudessa, missä nytkin vain puoliksi täyttyneelle pienelle katsomolle.

    Tässä on omalta osaltani vuoden näytelmä - ei vähintäkään epäilystä. - Matin tassu muistetaan tästä näytännöstä.
     

    254 Vissi humaus ja hengen ylennys, Kilpi Volter

    010722 Nälkäteatteri :::3:3:
    AJK:

    257 Talkootanssit, Kivijärvi Erkki

    010815 Juankosken näytelmakerho :::3:1:
    AJK:

    258 Pietari Toropaisen Pilvilinna, Isokallio Kalle

    010822 Varpaisjärven Korpiteatteri :::2:3:
    AJK: Taas sivaltaa Matti Pajula. Isokallion kirjaa en ole lukenut enkä osaa siis arvioida tekstin aitoutta, mutta minusta se kyllä maistui täydellisesti Pajulalta. Pajulalla taaskin shakespearelainen periaate: 'paikallisista ja ajankohtaisista aineksista paikallisia nykytarpeita varten'. Ainakin nämä runsaat paikalliset ainekset ovat selvää 'pajulanköyttä'. Tätä ajankohtaisuutta ja paikallisuutta tavoittelee myös tuhansia viihdyttävä UIT Linnanmäellä, mutta täytyy sanoa, että Pajula vetää yksin verrattomasti pitemmän korren kuin UITn teami viime vuosina, niin ammattilaisia kuin ovatkin. Ammattilainen ja kovan luokan sellainen on Pajulakin, mutta esittäjät ovat täydellisiä amatööreja - sanan kahdessa merkityksessä: eivät ole ammattilaisia mutta rakastavat asiaansa. 
     
    Pietari Toropaisen Pilvilinnan esittäjät väliajalla, kolmas oikealta ohjaaja Matti Pajula

    Päähenkilö Pietari Toropainen on todellinen yrittäjä ja elämänsä aikana koonnut satojen miljoonien omaisuuden sekä tottunut saamaan tahtonsa läpi joka asiassa. Nyt on kuitenkin tavallista tiukempi sauma. Sydäntä kouraisee ja tulee taivasosuus mieleen. Kysymys on siitä, pääseekö rahalla taivaaseen. Laskee maksaneensa 17 miljoonaa kirkollisveroja, soittaa tai paremminkin soitattaa arkkipiispalle, että riittääkö tämä taivasosuuden lunastukseksi. Ei riitä - armo on ainoa mahdollisuust pyörimään. Palkataan väitöskirjan tekijä, oma kirkko pannaan pystyyn, juoksutetaan hallitusta, eduskuntaa ja Brysseliä ja kuitenkin kalasaappaat jalassa ja tuohikontillinen kaloja selässä joutuu Pietari kaimansa ja toisen kalamiehen portille. Se kuva jäi, että sisään pääsi. 

    Niin, Pajulalta maistui, mutta taas uudenlaiselta Pajulalta. On sillä ukolla rahkeet! Näytelmässä oli kaksi näytöstä, mutta varmaan ainakin 30 kohtausta, emäntä saakin aiheen pitää esitystä sirpaleisena - minua ei haittaa, kun on sirpaleet täydellisesti tekijän hyppysissä - ja vauhtia riittää. Jorinoimaan ei jäädä, vaan sanomiset sanotaan kiertelemättä ja kaartelematta selvin sanoin ja sitten pannaan poikki. Mutta juoni ei missään vaiheessa katkea, vaan jatkuu kohtauksesta toiseen kuin helminauha. Mitään konsteja ja temppuja ei tarvita ja kuitenkin salintäyteinen yleisö hyrskii mukana vatsaansa pidellen alusta lähtien. Kyllä tässä rohkea veto on, että kirkkoa niinkin paljon pannaan halvalla täällä körttiläisyyden sydänseudulla. Mutta kyllä se kuitenkin tapahtuu lempeästi ja sanoisinko melkein pieteetillä, niin pitkälle ei mennä kuin tekee Dario Fo hullunhauskoissa näytelmissään tai Jaroslav Hasek Sveikissään. Nämä kuitenkin muistuvat hakematta mieleen, mahtoivatko olla mielessä tekijöillä? Varmaan ei tällaista vielä parikymmentä vuotta sitten olisi voinut esittää - ainakaan täällä. - Erittäin vahva ehdokas vuoden näytelmäksi! 

    Tässä näytelmässä tuntuu olevan ainakin viisi loppua, joista neljä käytetään. Vain Pietarin hautajaiset olisi vielä voitu näyttä. Ihan hyvin voitaisiin lopettaa myös nuorenparin häihin tai Pietarin neuvotteluun kaimansa kanssa taivaaseen pääsyn ehdoista tai pariin muuhunkin kohtan, joissa tulee mieleen: Ahaa, tähän taitaa loppua.

    262 Vaimoke, Valtonen Hilja, Kairimo Jorma

    011026 KuoKT :::2:2:
    AJK:

    Lähetä palautetta! 


    Kirjoita esityksen numero tähän:
    Kirjoita otsikko palautteelle tähän

    Kirjoita palauteteksti tähän

    Kirjoita nimesi tähän

    ..ja sähköpostiosoitteesi tähän

    Tämän palauteviestin saa Asko Korpela



    Asko Korpela 20011027 (19981128) o o AJK kotisivu o Teatterisivu