Teatteripäiväkirja 2001-2002

  • 286 Rantarokki 2002: Tällaistakin voi kesäteatteri olla
  • 285 Maailmannainen: Oi Emmy!
  • 284 Taivaan korkuiset asiat: Toinen samanlainen
  • 283 Jänislammen EU-rahat: Tärkeä yritys
  • 282 Tulitikkuja lainaamassa: Olisiko sika voinut olla pienempi?
  • 281 Myrsky: Takuuvarmaa Shake-hauskuutusta
  • 280 Magiaa mahan täydeltä: Kesän alkutahti
  • 279 Kolme Sibeliusta: ??
  • 278 Kuka pelkää Virginia Woolfia: ??
  • 277 Rikos ja rangaistus: ??
  • 276 Jeppe Niilonpoika: Voiko Jepelle nauraa?
  • 275 Harun ja tarinoiden meri: ??
  • 274 Pitkä, pitkä, lyhyt, lyhyt : Myönteinen yllätys
  • 273 Kuritöö ja karistus: Ei paljoa jäänyt heikommaksi
  • 272 Vanhempieni romaani: Perspektiiviä suomalaiseen kulttuuriin
  • 271 Rikos ja rangaistus: Jämerimpiä kautta aikain
  • 270 Kvartett: erinomainen unkarin oppitunti
  • 269 Kuka pelkää Virginia Woolfia: Ei täytä klassikon vaatimuksia
  • 268 Vedä risti sun seinääs:
  • 267 Hedda Gabler: Traaginen henkilö
  • 266 Sezuanin hyvä ihminen: Eri tavalla hyvä kuin olin kuvitellut
  • 265 Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti:
  • 264 Kissa kuumalla katolla: Tätä osattiin odottaa
  • 263 Vaimoke: Farssikin voi olla hyvä
  • 262 Punainen neilikka:
  • 261 Havukka-ahon ajattelija: 40 vuoden jälkeen
  • 260 Tupatirektiivitarkastus: Missä kulkee raja?
  • 259 Kultalampi: Ajankohtainen - varsinkin, jos tässä vielä jonkun vuoden kituuttaa
  • 259 Kultalampi, Thompson Ernest

    010901 HKTp :2:2:3:2:
    AJK: Tavallaan ihan turha näytelmä. Kaikki, mitä sanottiin oli tuttua kotioloista. Jopa itse Kultalampi sattuu olemaan todellisuutta. Posti vain ei päristele moottorilla. Näytelmässä miellytti suuresti henkilöiden myönteinen asenne. 
    ALK: Kultalammelle annan 2, koska näyttelijäntyö oli kauttaaltaan ammattitaitoista ja loistavaa. Muuten aihe oli kiinnostava, mutta käsittelytapa kuin Pirkka-lehden artikkeli: väritön, hajuton ja mauton. Olisi ohjaajalta toivonut pureutuvampaa otetta, jos nyt käsikirjoitus ei ollut aivan lälli. Näyttämöversio oli kuitenkin parempoi kuin elokuvan perusteella olisin odottanut. Hyvä aloitus teatterikaudelle kuitenkin. 

    260 Tupatirektiivitarkastus, Valta-Lisitsin Anneli

    010912 Lapinlahden miniteatteri ::::2:
    AJK: Mikä on teatteria? Missä on raja? Pakko on kirjoittaa pieni kommentti tästä teatteri-käsitteen olemusta ja rajoja järisyttävästä esityksestä. Tietysti, tietysti tämä Nilsiässä Tahko-Vakan Sadonkorjuujuhlassa nähty näytöskappale kuuluu jossakin mielessä sarjaan koulun joulukuusella tai Martta-kerhon vuosikokousjuhlassa esitetyt hupailut, mutta toisaalta tässä oli aivan selvästi paljon enemmän, vaikkei kestänytkään kuin ehkä 15 minuutia. Siinä oli sellaista sisällön aitoutta, josta on tavakseni tullut sanoa: 'Näytelmä paikallisista aineksista paikallisiin tarpeisiin - teatteria parhaimmillaan.' Tämän kirjoittaja on maalaistalon emäntä, joka päivittäisessä työssään joutuu [EU] 'tirektiivien' kanssa tekemisiin. Sen takia tektsi on aitoa, sen ymmärtää 'tirektiivien' tavoittamattomiin jääväkin. Jotkut 'tirektiivit' olivat aidoista vähän irvistelleen muokattuja, jotkut olivat täydellisesti mielikuvituksen tuotetta ja tahallaan ampuivat yli kuten 'lapsitirektiivi 3,2' tai mummon 'dementiatirektiivi'. Joku katsoja sanoi myös ihan paikalleen: 'Siinä oli sisäistä logiikkaa.' Jos tämä nyt olisi pelkkänä irvistelynä tai hupailuna pysynyt, ei olisi ollut aihetta tätä kirjoittaa, mutta kommentin ansaitsee, kun tällä on myös selvä sanoma: 'tirektiiveillä' on  loppujen lopuksi järkeenkäypä tarkoitus ja meille on niistä myös hyötyä eikä vain pelkkää kiusaa. Ainakin tämän katsojan mielessä pani ajatukset liikkeelle vielä seuraaviksi päiviksikin, paremmin kuin moni laitosteatterin mitäänsanomaton hulluttelu tai konstailu. 

    Tämän kirjoitin eräänä iltana. Seuraavana aamuna luin Draaman teoriasta Aristoteleen mukaan. Tässä pienoisnäytelmässä on pajon mitat täyttävää.

    261 Havukka-ahon ajattelija, Huovinen Veikko

    010915 KuoKt :::2:2:
    AJK: Kuopion Kaupunginteatterilla tuntuu olevan meikäläisen makuun sopivaa ohjelmistoa, vaikkei nyt ihan juuri viimeisen päälle 'tirektiivi' tulekaan täyteen. Minun mielestäni, kun aina pitäisi olla joku Shakespeare tai Tshehov ja sitten muuta... Mutta kyllä kelpaa Vaimoke, Hedda Gabler ja sitten tämä Havukka-aho.

    Havukka-ahon ajattelijan olin nähnyt varmaan melkein 40 vuotta sitten tuoreena Ylioppilasteatterissa. Luulin muistavani, että sen esitti monologina Leevi Kuuranne. Kohta esityksen alettua muistui sitten mieleen, että oli siinä muitakin, taisi olla sama versio kuin tänäänkin. Oli vain jäänyt mieleen Leevi Kuuranteen jäljittelemätön naurun hihitys-kiherrys-käkätys Mooses Pessinä. Tässäkin 'Konstan Pylkkerö' lähes nenä Mooseksen poskella tämän naurun salaisuutta tutki, vaikka se paljon vaatimattomampi olikin kuin aikoinaan Kuuranteen. Mutta tämä oli sympaattisempi, kun Kuuranteen melkein yökötti. Sympattista naurua ja sympaattisia mietteitä herättää tämä näytelmä muutenkin. 'Huovisen teksti uhmaa aikaa' vai mitenkä Matti Pajula sitä luonnehtikaan. Taivaankannen korkeutta ajatuksella mitataan, riistaa tutkitaan, tiedolle ja viisaudelle ylistystä suitsutetaan ja saman tien sille myös irvistellään. Lopuksi pyöräytetään esiin metsopyy ja unelma kuuluisuudesta, josta osa Konstallekin kuuluu. Konsta antaa mielikuvituksensa laukata ja laukka sen kuin kiihtyy, kun hän huomaa kuinka jutut lankeavat hyvän maaperään, muka yksinkertaisempien tosissaan tai kummajaisina ihmeteltäviksi. On niissä jotakin yleisinhimillistä, mutta olisiko sittenkin 40 vuoden töllöttimen tuijotus jonkin verran kalventanut ihmeellisyyksien hohtoa? Ilman muuta kumminkin täysin kelvollinen teatterielämys. 

    262 Punainen neilikka, Nan Knighton

    011020 TampTe :2:2:::
    ALK: Olimme Tampereen Teatterissa katsomassa ja kuuntelemassa paronitar Orczyn rakkaus- ja seikkailuromaanin Punainen neilikka musikaalina. Samaa sarjaa Mackintoshin Oopperan kummituksen ja Kurjien kanssa. Hyvää työtä, mutta äänitys pilasi. Korvia suorastaan vihloi kova musiikki, ei siinä laulajien äänestä mitään sävyjä erottanut, joitakin poikkeuksellisia kohtia lukuun ottamatta. Näkemässämme versiossa esiintyivät viihdelaulaja Marjorie, jonka ääni ei kyllä aina tahtonut riittää raskaaseen ja vaativaan laulusuoritukseen ( en puhu volyymista, siitä pitivät ämyrit huolen) ja baritoni Kake Aunesneva. Kakkoset annamme, kolmosen pilasi tolkuton äänentoisto. Naistenhuoneessa monikin mummo huokaili kelvollisen äänentoiston perään.

    263 Vaimoke, Valtonen Hilja, Kairimo Jorma

    011026 KuoKT :::2:2:
    AJK: Vaikka vanhat laulut (Metro-tytöt ja muut) menivät mielestäni nuotin vierestä tai ainakin erosivat kovin paljon alkuperäisistä, oli esitys silti vauhdikas ja nautittava, kun vain antautui virran vietäväksi. Farssin luonteeseen kuuluu niin epätodennäköisiä piirteitä, että tyhmempikin huomaa, että nyt on mielikuvitus valloillaan. Silloin on lupa päästää myös oma mielikuvitus irti arjen kahleista ja antaa mennä, niinkuin nyt tässäkin Vaimokkeessa. Siinä nuori tyttö joutuu tai pääsee - kuinka sen nyt ottaa - naimisiin kolmen sisarensa entisen kihlatun kanssa. Vähän tässä niinkuin jonkinlaista naisen emansipaatioasiaa ajettiin aikansa, mutta sitten kaikki päättyi onnellisesti ja pikku-sisko osoittautui vanhempia sisariaan onnekkaammaksi ja sai kaikkien yhteisen ihastuksen omakseen. Muut miehet olivat joutuneet tinkimään miehisestä minuudestaan, lukkari-isää myöten, mutta onnekkaan agronomin ei tarvinut tinkiä mistään.

    En nyt vieläkään tunne nimeltä näyttelijöitä, mutta sen sanon, että hyvin työnsä taaskin tekivät. Suorastaan innostuneesti. Oikein ihmettelen, mikä on tämän innostuksen takana. Ei ole vieläkään unohtunut Kolme sisarta sen enempää kuin Teräs ja kuninkaan miekkakaan. Onpa hieno juttu, että on tämän tason teatteri tällä kakkosasunnon tuntumassakin. 

    264 Kissa kuumalla katolla, Williams Tennessee

    011117  :3:3:3:3:
    AJK:  Keväisen Käärmeennahkatakin jälkeen osattiin odottaa täysipainoista esitystä, eikä pettyä tarvinut. Jossakin brosyyrissa tosin moitittiin dialogeja loputtomiksi. Ja siltä se kyllä tuntui aina ensimmäisen näytöksen lopulle saakka. Eikä oikein tuntunut ensimmäisen näytöksen dialogi kummempia asioitakaan tuovan esille, niin että tuli mieleen: ahaa, varsinainen juju on niin 'pieni', että täytyy sentata tyhjää alkuun, että saadaan täysimittainen näytelmä. Tietysti ensimmäisen näytöksen loppuun sijoitetaan sen verran tapahtumia, ettei yleisö lähde kesken pois. Tässä suhteessa oikein mestariteos oli vuoden takainen Ornitologia. Ettei vain olisi sen nuori kirjoittaja juuri tästä Williamsin näytelmästä saanut mallin tempulleen. Hänen tapauksessaan riski on tietenkin vielä suurempi, sillä TW ei yksinkertaisesti voi näyttää soopaa. 

    Suuret asiat: perhe, omistaminen ja terveys ovat tämän näytelmän rakennuspalikaat. On kaksi nuorta pariaä ja yksi vanha. Ja onni ei ole tasan heidän kesken jakautunut. Toisella nuorella parilla on lapsia, mutta suhteet omistajiin eli vanhaan pariskuntaan tai paremminkin Big Dadiin eli isoisään eivät ole kunnossa. Terveys on kunnossa. Toisella nuorella parilla taas ei ole lapsia ja terveys horjuu alkoholismin muodossa. Myös parisuhde on kovin huonolla mallilla, toispuolinen. Suhteet omistavaan patriarkkaan ovat sen sijaan kunnossa. Vanhan pariskunnan ja koko näytelmän napa on Big Dad. Hän on todella rikas, tuhansia hehtaareja parasta viljelysmaata. Mutta terveys horjuu pahasti. Eikä testamenttia ole tehty. Isolapsinen, epäsuosiossa oleva perhe yrittää kaikin keinoin saada papapn pään kääntymään puoleensa, mutta pappa on perin juurin kyllästynyt kaikkeen teennäisyyteen ja liehittelyyn ja antaa piupaut kaikelle hienostelulle. Hän on suopea lapsettomalle pariskunnalle. Mutta että se poika pilaa elämänsä juopottelulla! Se on saatava loppumaan. Syyksi paljastuu papan ja pojan tuiman ottelun jälkeen kipeä asia, pojan taipumus homoseksuaalisuuteen. Mitään siirappimaisen onnellista loppua ei näytelmässä ole, mutta iso ongelma tulee selvitetyksi. Big Dad kuolee. Kuinka käy omaisuuden? Selviääkö poika alkoholismistaan? Nämä olisivat sitten jo toinen tarina.

    En voi muuta kuin ihmetellä sitä energiaa, joka löytyy Ismo Kalliosta (Big Dad) - ja monesta muustakin jo eläkkeellä olevasta näyttelijästä. Tässäkin touhotti Ritva Valkama varmaan tyyliinsä. Mutta Ismon osuus ei jäänyt pelkäksi touhottamiseksi. Hyppikö sohvalla vai oliko se vain poika jalka paketissa, joka huonekaluja kaatoi? Joka tapauksessa meno ja meteli oli kovaa. - Ja se saatiin aikaan ihmisvoimin, ilman melukoneita ja ilman 'kanyylimikrofoneja'. Tästä ohjaajalle ja teatterille ihan erikoiskiitos! Saisivat kokonaan heittää roskikseen nämä helvetinkoneet, niin olemme niihin kyllästyneet. Eikä silti tarvitse toiseen äärimmäisyyteen mennä eli Demostheneen menetelmään kiviä suuhun. Kyllä tässä muutkin näyttelijäsuoritukset täysiä pisteitä vetävät. Erityisesti Katariina Kaitue joutuu lujille ja pääsee näyttämään aikamoiset taitonsa. Yksi suurimmista suosikeistani Markku Maalismaa sen sijaan on sillä tavoin vaatimattomammassa roolissa, etteivät hänen kykynsä pääse täysimittaisina esiin. Ennestään täysin tuntematon kyky Timo Tuominen esiintyi myös erittäin vakuuttavasti.

    Kun olen viime aikoina erityisesti kesäteattereihin ja amatööriteattereihin hurahtanut, niin täytyy nyt todeta, että nämä Williamsin näytelmät eivät niihin sopisi. Muutenkin ovat niin rajua tavaraa, ettei näitä montaa vuodessa kestäisi. Eivät kyllä vuodessa myöskään unohdu. Vieläkin puistattaa keväinen Käärmeennahkatakki, joka tuli kahteen kertaan katsotuksi. Kumpi parempi: Kissa vai Käärmeennahka? Taidan Käärmeennahan valita. Siinä ei ole tätä jahkaavaa dialogia, vaan tapahtuu koko ajan. Jotenkin on juoni värikkäämpi ja juonen sommittelu kiehtovampi. Se pakottaa katsojan mukaan vielä voimallisemmin kuin tämä. Tässäkin kyllä ensimmäisen näytöksen dialogi jossakin vaiheessa nostaa peiliä nenän eteen, mutta sitten kääntyy sellaiseen suuntaan, ettei enää tunnu omien asioideni penkomiselta. Helpotuksesta huokaisen. Vauhdikas toinen näytös liikkuu sitten jo sen verran yleisemmällä tasolla, että peilivertaukset voidaan kokonaan unohtaa. 
     

    265 Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti, Brecht Bertold

    011203 HKT suuri : : :2:2:
    AJK: Kuuluisa näytelmä, joten kohtalaisin odotuksin mentiin katsomaan. Ensin innostuinkin, että hauskaa irvistelemistä, mutta sitten jotenkin lopahti. Tuntuu, että 60-luvulla olisi voitu vaikka lisätä vasemmistolaista paloa, mutta nyt tuntui, että sitä oli vaimenneltu ja sekin mitä jäi oli liikaa, ei niin, ettei sitä olisi sietänyt, vaan että se oli niin väljähtynyttä, että maistui kuin väljähtynyt kalja. Jotakin paljon ärhäkkäämpää odotin. Ihan kuin olisi vitsejä ja kansanomaisia lohkaisuja lisäilty yleisön kosiskelutarkoituksessa. Nekään eivät purreet, vaan tuli mieleen, että tämä on nyt sitä Kaupunginteatterin linjaa, sitä samaa, jota sisällyksettömät musikaalitkin ovat. Minusta ne ovat lähinnä vaihtoehto TVn sarjaohjelmille, eli samasta yleisöstä kilpailevat - eivätkä vailla menestystä. Suotakoon tällainenkin ilman muuta, koska se kerran menee kaupaksi. Harmitonta rentoutumista työn raskaan raatajille. Nytkin oli sali melkein täynnä. Minua ei kuitenkaan tällainen teatteri lainkaan miellytä. Vaikka itse en pohdiskelijatyyppi olekaan, jotenkin miellytää, että teatterissa pohditaan puolestani. Harmi, ettei sellaista nykyään juuri ole Kaupunginteatterissa, kun on niin upea paikka, paras tuntemani. Siellä kävisi mielellään. 

    266 Sezuanin hyvä ihminen, Brecht Bertold

    011208 Lillan : :2:2:2:
    AJK: Toinen Brecht heti perään. Nyt oli paikka todella surkea. Ilmanvaihto nolla, matalan Ryhmäteatterin tasoa, vaikka on korkea sali, poikkeuksellisesti Koiton sali, kun Lillanin omaa teatteria remontoidaan. Tämän Brechtin näytelmän nimi on jäänyt mieleen ja siihenkin kiinnittyvät myös aikamoiset odotukset. Tämä on todellisesta maailmasta enemmän erillään kuin Puntila. Ja parempi niin. Kannatti ehdottomasti katsoa. Tosin tässäkin poksahti yksi kupla. Olen nimittäin jostakin syystä liittänyt yhteen Tshehovin persoonan ja tämän näytelmän. Tshehov on mielestäni hyvän ihmisen perikuva. Nyt nähtyäni Sezuanin hyvän ihmisen joudun toteamaan, ettei mielikuvani Tshehovista vastaa tällaista hyvää ihmistä. Ero on se, että Sezuanin hyvä ihminen kylläkin on vähäväkisten puolella, mutta hän on sitä Robin Hoodina ja sitä paitsi hän aluksi hiostaa työntekijöitään pahimman kaavan mukaan. Tshehovin hyvyys on yläluokkaisen antajan hyvyyttä. Hän ei kuitenkaan kustanna hyvyyttään pääoman tuotolla tai liikevoitolla, vaan työllään, hän raataa itse ja tekee käytännön laupeudentyötä uhraamatta erityisesti mitään tai tinkimättä omasta hyvinvoinnistaan. Hän ei nouse barrikaadeille, kuten melkein tekee Sezuanin hyvä ihminen. Onpa mieluisaa, että oli vihdoin tilaisuus nähdä tämä hieno näytelmä. 

    267 Hedda Gabler, Ibsen Henrik

    020106 KuoKT : : :3:3: 54
    AJK: Taas joutuu hämmästelemään Kuopion kaupunginteatterin tasoa ja kiittelemään myös koko ohjelmiston rakennetta. Monesko kerta onkaan, kun joutuu arvelematta kolmosen antamaan? Teatteripisteiden taulukossa Kuopion kaupunginteatteri onkin nyt kolmannella sijalla, edellä vain Juha Hurmeen Nälkäteatteri ja Svenska Teatern.

    Ennakkokäsityksissäni - mistä lienevätkään muodostuneet? - HG oli eräänlaisen eroottisen hirviön maineessa. Esitys ei minun mielestäni tätä mielikuvaa vastannut. Näyttämön taustalle sellainen oli kyllä maalattu, mutta se olikin sitten melkein ainoa särö koko hienossa kokonaisuudessa.

    Mikä sitten on Hedda Gabler? Minun mielestäni traaginen persoona, jonka kosketus muuttaa asiat pahalle mallille. Hän on laskelmoiva, mutta onko paha, jos laskelmoi vaihtoehtoja tavoitellakseen omaa etua? Se sinänsä ei tietenkään, mutta pahan saastuttamia voivat olla keinot, joilla omaa etua ajetaan. Niin on tapauksessa Hedda Gabler. Ei ole epäilystäkään, etteikö HG ylitä pahan rajaa. Kyllä Lövborgin käsikirjoituksen polttaminen on selvä rikos. Mutta tekee mieli myös ymmärtää Heddaa. Hän on kunnianhimoinen ja ylelliseen elämään tottunut, joutuu valitsemaan miehen, joka täyttää ehdon 'vähiten huono'. Nahjukselta vaikuttaa, täteihinsä ja kirjoihinsa on kiintynyt. Mahtaako pystyä toimeentulon turvaamaan? Täytyy auttaa. Taitavasti Ibsen tarjoilee Heddalle täydellisen rikoksen mahdollisuuden, ansan, johon tämä tietenkin lankeaa. Ihan yhtä roistomainen on oikeuden palvelija, asessori Brack, joka puolestaan yrittää orjuuttaa Heddan tiedoillaan asioiden oikeasta laidasta. Hedda tekee johtopäätökset ja rankaisee itse itsensä.

    Väliajalla syntyy seurueessamme, johon ammattimies MP kuuluu, mielenkiintoinen keskustelu näytelmän ohjauksen vaihtoehdoista. Mihin epookkiin tämä ohjaus on ollut tarkoitus sijoittaa ja miksi? On selvää, että erotiikka ja omanvoiton tavoittelu kuuluvat mihin hyvänsä epookkiin. Sen puolesta voitaisiin hyvin nykyaikaankin laittaa. On julkisuudessa ollut pari esimerkkiä myös tieteellisten käsikirjoitusten huijauksesta. Jos tämä viimeisin (ministerei Vilenin gradu) olisi ollut esillä ohjaajan tehdessä valintojaan, olisi ehkä tämä päivä tullut epookiksi valittuakin, vai sitooko teksti niin paljon, ettei ole mahdollista? Teksti rouvitteluineen, herroitteluineen pitää nimittäin kiinni alkuperäisestä, 110 vuoden takaisesta. Olisi iso asia - olisiko jopa luvatontakin? - ruveta sitä muuttamaan. MP katsoo, että ohjaaja on tehnyt kompromissin alkuperäisen ja nykyajan välillä, kun on musiikilla (Zarah Leander: Lili Marlene) viitannut 1930-40 lukuihin. Herättää [jopa eroottisia] tunteita vanhemmassa väessä ja nuoremmassakin ainakin mielikuvan vanhasta ja klassisesta. Samaa todettiin puvustuksesta. 

    Minusta kuitenkin päällimmäiseksi jäävät nämä ajattomat inhimilliset näkökohdat, joiden varassa luulen näytelmän edelleen jatkavan voittokulkuaan. 

    Mielelläni kommentoisin myös näyttelijöiden suorituksia, mutta en oikein muuta osaa sanoa kuin, että tosissaan ja vakavasti työhönsä suhtautuvat. Tämä näytelmä ei temppuja kaipaa eikä edes siedä. Melkein oli liikaa sekin ainoa eroottinen huohotus, joka yhdessä vaiheessa esitettiin. Ammattimies näki suoritukset tietenkin vivahteikkaampina kuin meikäläinen. Hän pohdiskeli pääosan esittäjänkin heikkouksia ja vahvuuksia. Itse en oikein osannut erottaa parempaa huonommasta.

    Hieno teatterinautinto ensimmäisillä euroilla. Samaa tasoa myös Sampon muikut.

     

    AJK Oikeastaan pitkästä aikaa teatterinautinto, jonka arvoinnista voin kuvitella muidenkin olevan kiinnostunut. Kas tässä Kuopion kaupunginteatterin Hedda Gabler, todella näkemisen arvoinen esitys. (Viimeinen esitys 20020125) http://hkkk.fi/~korpela/harraste/teatteri/TeaOpi-2001-259.htmhttp://kulttuuri.kuopio.fi/teatteri/default.htm (Sp viesti, Vastaanottaja MP

    Mitä mahdoit ajatella kirjoituksestani? Jäikö jotakin oleellista pois? Menikö joku vikaan? Muistan kyllä, että haluat toistaiseksi pidättyä mahdollisesta dialogista tällä palstalla, mutta voisithan ehkä jonkun huomautuksen kuitenkin tyrkätä ja minä sitten korjaisin tekstiäni, jos aihetta on. Melkein arastelen - sinun mukana olleena - luettavaksesi kirjoittaa, kun sinä ammattimiehenä kuitenkin näen niin paljon enemmän. Katso alla! Mihin mahtavat Kuopion teatterissa käyttää?

    Asko Korpela

     

    MP (Sp viesti, Vastaanottaja AJK)

    Luin arviosi uudelleen - se hehkuu rakkautta ja rehellisyyttä. Ja hyvä. Ainut pieni särö: Ei MP välttämättä enempää näe, voi olla jopa niin, että minun "liika" näkemäni vain häiritsee elämyksellistä kokemistani, ammatin kirousta. Ja jokaisella on oma näkökulmansa, oma elämyksensä, ja jokaiselta meiltä jää suurista klassikoista näkemättä paljon,  aina löytää jotain uutta. Siksi niitä pitää toistamiseen esittää.. ja katsoa... Omakin elämys vaihtelee. Kaikki tulkinnat ovat aina oikeita - Subjektina meidän pitää teatterissa istua... niin kuin elämässäkin...

    terveisin Matti

     

    AJK (Sp viesti, Vastaanottaja MP

    Kiitos viestistä.
    Voin jotenkin tietysti kuvitella, että ammattikosketus häiritsee eläytymistä. Mutta näin meikäläisen kannalta on aivan tavattoman antoisaa kuunnella väliaikapohdintojasi erilaisista ratkaisuvaihtoehdoista. Ei pelkällä katsojakokemuksella osaa kuvitellakaan niin monipuolisesti. Sama koskee hyviä arvosteluita. Suosikkejani ovat Kirsikka Moring ja Jukka Kajava. He myös osaavat aukoa silmiä ja auttavat näkemään enemmän kuin muuten näkisin. Sinun seurassasi näyttää myös vaimo Salli saavan sanoiksi paljon enemmän kuin yleensä. Minun juttuni kypsyy tavallisesti pari päivää ja sitten vasta osaan sanoa, mitä näin.

    [Jos et pane pahaksesi laittaisin tämän meidän viestinvaihtomme arvointini perään. Juuri tällaista dialogia kaipaan. Varmaan muutkin sivuja lukevat pitäisivät tällaisesta. Odotan nimenomaista lupaasi]

    http://hkkk.fi/~korpela/harraste/teatteri/2000/VirtualMoring-20000523.htm

    268 Vedä risti sun seinääs,

    020111 Q-teatteri :2:2: : : 60
    ALK: Olimme eilen 11.1. katsomassa PuoliQ:ssa "musiikkinäytelmän" Vedä risti sun seinääs. Siinä kolme laulavaa naista Miia Nuutila, Saara Hedlund ja Mia Pätsi olivat tehneet 60-luvun puolivälin laulujen ja samaan henkeen tehtyjen uusien kappaleiden ympärille kehyskertomuksen ja saaneet aikaan pienoisnäytelmän. Ympäristönä nämä "mariginaaliteatterit" ovat kyllä masentavia, mutta tällaiset puoliamatöörien tekemät jutut eivät muissa ympäristöissä ikinä pääsisi esille. On siis siedettävä kolkko miljöö.
    Amatöörimäisyys on usein myös tuoreutta, niin tässäkin. Tytöillä oli monia hyviä oivalluksia. Tämän päivän HeSa:ssa on hyvä arvio. Annamme kakkoset, vaikka huutaminen välillä olikin pudottaa arvosanaa. En ymmärrä, miten niin pienessä tilassa tarvitaan niin kauheat ämyrit, korvia särki taas.

     

    269 Kuka pelkää Virginia Woolfia, Albee Edward

    020116 HKT pieni : : :3:1: 66 HS-Moring
    AJK: 'Teatterin tarkoitus on esittää jotakin, joka kelpaa ylösrakennukseksi.'  Näin tuli sanotuksi tämän teatteripäiväkirjan alkuvuosina. Pitää paikkansa vieläkin. Tätä ehtoa ei VW:n esitys mitenkään täytä. Merkillinen sekoitus sofistista high-brow viisastelua ja rääväsuista, ihmisarvoa halveksivaa lähimmäisen sättimistä ja täydellisesti riettauden puolelle jäävää seksismiä. Ei kiitos! Ja klassikoksi mainitaan! Klassikon aineksia on vaikeata nähdä. Minulla klassikon määritelmä on hyvin yksinkertainen: jotakin sellaista, joka tekee mieli nähdä (lukea, kuulla, kokea) uudelleen. Tämä kerta riitti tästä. (Muistuupa mieleen myös eräs klassikoksi mainittu kirja, josta en millään nähnyt klassikon aineksia: Marguerite Yourcenarin Hadrianuksen muistelmat. Syyt tosin aivan muut - ei mitään, mikä olisi pannut aivon raksuttamaan.) 

    Tämä oli myös niitä esityksiä, joissa joutui ihmettelemään, että mille nauretaan. Minusta yleisö nauroi väärissä paikoissa. Hitaasta sytytyksestä tai väärinymmärtämisestä kieli sekin, että silloin tällöin kuului yksittäisiä pyrskähdyksiä. Väliaikaa odottelin aivan liian pitkään, tuomio oli jo siihen mennessä valmis. Puolisolle kuitenkin mainitsin, että ehkä se sittenkin saa jonkun myönteisen käänteen. Tätä odotusta vahvisti se, että erikseen kuulutettiin toivomus yleisön siirtymisestä aulaan väliajalla. Kuvittelin, että näyttämöllä tehtäisiin joku radikaali muutos ja että sellainen tapahtuisi myös itse näytelmässä. Petyin pahasti: ei mitään muutosta kummassakaan, toisin kuin edellisessä yleisön vikaan nauramassa tapauksessa (Ornitologiaa, SKT 2000). Eikä toisessakaan näytöksessä nähty itse Virginia Woolfia, vaan edelleen sama rääväsuinen nainen, mutta ei nimeltään Virginia vaan Martha ja VW osoittautui lauluksi (onko siis suomeksi 'Pahaa sutta ken pelkäisi.')?, jota oli renkutettu kampuksen juomingeissa. - Niin, että edelleen: sääli kun hieno ja viihtyisä teatteri pilataan huonolla ohjelmistolla! Kahvi oli sentään hyvää ja esite tyylikäs, tosin kallis, 3 €.

    Lopuksi luen Moringin: Pirullisen, kohteliaan viisas. Kettua ei petetä! 

    270 Kvartett, Spiró György

    020128 KOM : : : :3: 93 Budapesti Kamaraszínház | Moring
    AJK: Vuoden 1956 tapahtumat ovat unkarilaisille todellinen trauma. Moneskohan näytelmä tämäkin oli siitä aiheesta. Esitteessä mainitaan näytelmän lajiksi komedia, mutta yhtä hyvin olisi voitu sanoa tragedia, sillä sitäkin tämä on. Amerikassa rikastunut mies on perin juurin kyllästynyt lännen elämään ja haluaa viettää eläkepäivänsä kotona Unkarissa. Oli joutunut lähtemään 1956 mylläkässä. Näytelmän Pappa oli varoittanut ja pelastanut sillä tavoin miehen hengen. Nyt mies oli päättänyt korvaukseksi järjestää henkensä pelastajalle kunnon olot, mutta tämäpä ei suostukaan ottamaan lahjaa vastaan, vaan elää omassa kommunismin aikaisessa maailmassaan ihmisiä susiin ja lampaisiin luokitellen. 

    Näytelmä tapahtuu karussa keittiössä todella kovan luokan ammattilaisten esittämänä. Esittäjät taputettiin esiin ainakin kymmenen kertaa. Siinä vaiheessa Pappakin hymyili leveästi, mutta esityksessä oli kuin myrskyn merkki, melkein pelottava. KOMin [vuokrattu?] tulkkaustaulu on ylivoimaisesti paras tähän asti näkemistäni. Siitä todella näki. Käännös oli hyvä, mutta paljon meni epätahdissa tai jäi kääntämättäkin. Siitä huolimatta mikään ei tuntunut menevän ohi korvien, vaikka välillä kiivaastikin päästeltiin. Kertakaikkiaan erinomainen unkarin oppitunti!

    271 Rikos ja rangaistus, Dostojevski

    020129 SKT pieni : : :3:3: 97 Dostojevski
    AJK: Kyllä täytyy hyvä olla, joka tämän voittaa vuoden teatterikappaleena. Täytyy myöntää, että aavistuksen varautuneena menen katsomaan. On muka niin selvä oma käsitys Dostojevskista ja Dostojevski niin korkealla jalustalla, että se joka laatii kovin erilaisen kuvan mestarista syyllistyy ilman muuta runteluun. Aika äkkiä ennakkoasenne sulaa, vaikka kulissit muka liikaa silmään kiiltelevät ja kolkosti kolisevat, ovat epäinhimillisiä, teennäisiä rakenteita. Mutta tekstin tunnistaa varsin pian väärentämättömäksi ja tekstivalinnat erinomaisiksi. Ehkä on joku yleisesti tunnustettu ja tunnettu sovitus, kun on niin suuri järkäle näin hyvin hahmotettu? [Mutta sattuu niin somasti, että kotimatkalla raitiovaunussa istuu Jouko Puolanto, näytelmän erinomainen oikeamielinen poliisiupseeri Ilja Petrovitsh. Tunnistan ja heittäydyn juttuihin. Kertoo, että Leskinen oli lukenut suuren joukon sovituksia ja todennut, ettei mikään niistä ihan... Kyllä tässä joutuu jo melkein pelon sekaista kunnioitusta kokemaan nuorta ohjaajaa kohtaan. Niin järkähtämättömän tyylikkäästi on iso romaani pakettiin pantu.] 

    Tätä näytelmää voi varauksetta antautua seuraamaan. Esa Leskisellä ja tiimillä on homma täydellisesti hanskassa. Vähän tuo Raskolnikov tuossa surkeilee ja älämölöilee, mutta onpa aihettakin mennä sekaisin. On ottanut omat teoriansa aivan liian tosissaan, mennyt ja murhannut ihmisen, olkoonkin että koronkiskurin. Tilanteessa sitten vielä täysin viattoman toisenkin. Kaikki tämä sen vuoksi, että tämän nuoren älykön mielestä kehitystä voi viedä eteenpäin vain ihminen joka rikkoo tavanomaisen rajat, entiset mallit. Ja jos rikkoo, niin kuinka paljon? Ihanko vain vähän pysyen säädettyjen lakien asettamissa rajoissa, vai oikein kunnolla, kävelee veristen kenttien yli kuten kaikki maailman suuret johtajat. Raskolnikov on vakuuttunut, että näille kehitystä eteenpäin vieville ihmisille kaikki on luvallista. Ehkä tuli toimituksi hätiköidystikin, tai ei oikeastaan: koko draaman ajan Raskolnikov ikäänkuin todistelee itselleen, että näin pitikin käydä. 

    Tehty mikä tehty. Tehdyn selvittelyyn syvennytään. Tutkintotuomari Porfiri Petrovitsh selvittää rikoksen yhteiskunnan kannalta loogiseen loppuun unohtamatta inhimillisiä näkökohtia, lupaapa rikoksen tekijälle  vielä tulevaisuudenkin. Rodion Raskolnikovin äiti on täydellinen äiti. ajattelee vain lastensa parasta, on valmis uhraamaan kaiken lastensa hyväksi. Sisar Dunja, veljelle rakas, ei jää paljon äitiä huonommaksi. On myös todellinen ystävä, järkevä Razumihin. Perhetausta on siis suurenmoinen, vain rahaa puuttuu. Sitäkin on tosin tarjolla, mutta erittäin iljettävin ehdoin. Sisaren reittä pitkin sitä erinäisin ehdoin virtaisi kahdeltakin taholta. 

    Ensin on Luzhin, sisaren sulhanen, mutta hän osoittautuu lurjuksen sorttiseksi tyhjäksi mieheksi. Veljen terävä silmä paljastaa. Luzhin käsittää asemansa ja vetäytyy muka kunniasyihin vedoten taka-alalle. Yrittää sitten vielä likaista temppua Raskolnikovin suistamiseksi tämän mielitietyn Sonjan kautta. Sonjan taskusta löytyy kadonnut, tämän taskuun pantu sadan ruplan seteli. Mutta sekin juoni paljastuu silminnäkijän toimesta. Toinen täysin tunteeton sulhaskandidaatti on oikeasti rikas tilanomistaja, eräs Dostojevskin keskustelluimmista pahan ihmisen arkkityypeistä Svidrigailov. Nämä roistot esitetään ikäänkuin todellisina, vielä suurempina roistoina kuin Raskolnikov, jota ei oikeastaan roistona voida pitääkään. Kuitenkin hänen rikoksensa on arvelematta rikos ja tuomittava. Sen sijaan nämä häntä selvästi iljettävämmät roistot sen kuin porskuttavat, toinen tosin ajautuu niin ahtaaseen umpikujaan, että itse tekee johtopäätöksensä. 

    Sitten on naispuolinen Kristus, Sonja, jonka moraalinen ja siveellinen lähtökohta on täydellinen madonna, jolle hyvän ja pahan rajassa ei ole mitään epäselvää. Hän kuitenkin joutuu erittäin pakottavien taloudellisten syiden takia itse ottamaan askeleet pahan valtakunnan rajan yli. Mutta mikään ei hänen moraaliaan pysty järkyttämään. Hän olemuksellaan tarjoaa Raskolnikoville kainalosauvan, joka kestää loppuun saakka. Voidaan vain kysyä kumpi enemmän auttoi Raskolnikovia nielemään kalkkinsa: Sonja vai Porfiri Petrovitsh, yksilö vai yhteiskunta. Molemmat tekevät niin  hyvää työtä, että kelpaavat tai ainakin kelpaisivat tänäkin päivänä kriminaalikeskustelun aineksiksi. Dostojevski ei osoittele sormella, vaan levittää eteemme henkilöidensä sisikunnan. Ei hän mielestäni kuitenkaan sälytä taakkaa meidänkään kannettavaksemme. Tämä[kin] Dostojevskin teos on kuin ukonilma, rajuilma. Säiden haltija ei sillä rankaise ketään meistä henkilökohtaisesti erikseen vaan muistuttaa meitä kaikkia itseämme suuremmista voimista, joiden armoille ja uhreiksi kuka hyvänsä meistä saattaa onnettomissa olosuhteissa joutua. 

    Näyttelijäsuoritukset ovat kauttaaltaan suurenmoisia. On helppo nähdä, että työtä tehdään ilolla ja hartaudella, kaikki peliin asenteella. Nuoret rehkivät raskaimmat tehtävät Raskolnikovin, Sonjan, Dunjan ja Razumihinin. Sataprosenttisen looginen, vaikkakin vereslihalle raastava teksti työtä tietenkin tukee. Janne Reinikainen varmaan kauan muistaa tämän roolinsa. Ison kukkapuskan ansaitsisi joka ilta. Sanon vain, että ei ihme että Svidrigailov Dunjan edessä menettää päänsä täydellisesti. Nämäkin kaksi esitetään aivan viimeisen päälle. Ajoittain tekee melkein mieli tuntea myötätuntoa Svidrigailovia kohtaan. Eikä mikään paha olekaan niin täydellisesti paha, ettei sitä voisi jotenkin myös ymmärtää. 

    Tämä onkin yksi Dostojevskin suuruuden särmä: hyvä ei ole täydellisesti hyvä eikä paha täydellisesti paha. Ehkä siis tästä näkökulmasta joudutaan hyväksymään ohjaajan ratkaisu näyttää koko ajan hyvä Sonja ilotytön riettaassa asussa. Omissa silmissäni hänellä on päällä kaiken peittävä karkea kauhtana. En mitenkään voi moittia myöskään Jukka-Pekka Palon aika ronskisti yliampuvaa hehkutusta. Tekisi mieli sanoa, että takavuosina televisiosta tuttu poliisitarkastaja Colombo kolmanteen tai ainakin toiseen potenssiin, mutta asiahan on tietysti päin vastoin. Colombon esikuva on aivan ilmeisesti ollut juuri Dostojevskin Porfiri Petrovitsh, mies joka saa rikoksentekijän antautumaan, tunnustamaan, vaatimaan omaa pidättämistään ja mies jolla on varaa heittää erehtyneen haavoihin palsamia, lääkettä ja lohtua. Kyllä Dostojevskin Rikos ja rangaistus on kaikkien salapoliisiromaanien äiti ja isä myös. Jo toista vuotta olen kytännyt tilaisuutta päästä näkemään Tallinnan Linnateaterin Rikos ja rangaistus (Kuritöö ja karistus). Nyt kyttään entistä kiihkeämmin. - (Ja heti onnistuukin: Liput ja matka valmiina 20020207 näytökseen!)

    Dostojevski: Näyttämösovituksia o Kirjallinen tuotanto

    272 Vanhempieni romaani, Järnefelt Arvid

    020202 Lahden kt : : :3:2: 111
    AJK: YLEn eläkeläisten teatterimatka. Miten lie kappaletta mainittiin musikaaliksi. Tämän takia vähän pitkin hampain odottelin. Lähes karmea kokemus Lahden edellinen musikaali Anna Karenina. Tämä on kokonaan toista maata, hieno perspektiivi Suomen kulttuurihistoriaan, hyvä ja konstailematon toteutus Arvid Järnefeltin samannimisestä kirjasta. Mistä lie koko musikaali nimitys, ehkä siitä, että lippujen hinnat ovat vähän korkeammat kuin tavallisissa esityksissä. Olisiko viimeisen päälle laitetusta puvustuksesta ja näyttämöstä muutenkin niin paljon kustannuksia kuin on tavallisesti musikaalissa. Kyllä tässä musiikkiakin oli, mutta osia ei laulettu. Siis höpöä koko musikaali-juttu. Ostan kirjan teatterin shopista, enkä ihmettele, vaikka myös lukisin. Melkein tarkalleen kaksi vuotta sitten nähtiin näytelmä, Laura Ruohosen Suurin on rakkaus, jossa on kolme samaa suomalaista kulttuurihenkilöä kuin on tässä: Minna Canth, Juhani Aho ja Elisabeth Järnefelt. Kovin erilainen on näiden kolmen henkilön käsittely näissä kahdessa näytelmässä. Vanhempieni romaanissa Canth ja Aho ovat sivupersoonia ja Järnefeltit pääosissa. Aivan ilmeisesti on kuitenkin Laura Ruohonen käyttänyt Arvid Järnefeltin kirjaa, vaikka näkökulma onkin toinen. Ruohosella ovat ristiriidat etusijalla, tässä Elisabethin avarakatseinen luonne. 

    Poikansa toimesta Elisabeth Järnefeltistä piirtyy erittäin sympaattinen kuva. Alunperin pietarilainen seurapiirineiti oikeastaan lapsi, sillä hän kohtasi tulevan miehensä omilla 15-vuotissyntymäpäiväkutsuillaan, antautuu kokonaan suomalaisuuden asialle. Kulttuurin keskushenkilö hänestä tulee siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen lapsensa ovat taiteilijoita, kirjailijoita, tai sellaisten puolisoita: Aino Sibelius yksi heistä.

    273 Kuritöö ja karistus, Dostojevski

    020207 Linnateater Tallinn : : :3:3: 135 Dostojevski
    AJK: Jo kaksi vuotta on tätä mahdollisuutta odotettu. Tarton teatterifestivaalien yhteydessä tästä esityksestä saatiin tieto. Milloin on ollut loppuunmyyty, milloin ei ole ollut sopiva päivä. Nyt onnistui. 

    Odotukset ovat tietenkin hyvin korkealla, niin korkealla, että ensiksi alahuuli hiukan venähtää. Ei muka oikein lähde menemään niinkuin pitäisi. Mutta esityksen vanhetessa tuntuu yhä paremmalta. Loppu hyvin, kaikki hyvin. 

    Esitys tosiaan vanhenee, sillä se kestää peräti 4 tuntia, siis tunnin kauemmin kuin viikon takainen Kansallisteatterin esitys. Saako Dostojevskia koskaan liikaa? Sekin on nähty. Ryhmäteatterin 5-tuntisessa Karamazovissa oli tunti liikaa. Katsojat väsyivät, esittäjät väsyivät, ilma lopui. Tällä kertaa ei näin käy, huolimatta siitä, että teatteritila on syvällä maan alla ikkunattomassa tilassa. Ilmatila on riittävä ja ilmanvaihto on moitteeton. Sille, etteivät näyttelijät väsy, tulee selitys loppuaploodien yhteydessä. Seurue on melkein kokonaan alle 30-vuotiaita! En siihen esityksen aikana kiinnittänyt huomiota.  Siinä iässä jaksaa. Ehkä vähän liikaakin, sillä alussa on mielestäni liikaa fyysistä kohellusta, kun pitäisi hienoon tekstiin heti syventyä. Vaikka tekstiä on paljon, ei se Leskisen tekstivalintaa voita, sillä Nügasen versiossa on loppujen lopuksi asian ytimen kannalta aika paljon turhaa rönsyä. Kyllä kirjassakin Marmeladovin hautajaiset on rehevä tapaus, mutta näyttämöllä se tuntuu turhalta, varsinkin kun tässä esityksessä siinä oikein perusteellisesti elämöidään, ihan kuin lastenkamarissa riehutaan puhti pois ennen nukkumaanmenoa. Juoni ei tämän riehunnan aikana edisty juuri ollenkaan.

    Tallinnan lavastus miellyttää enemmän. Siinäkin on pystysuoraa elementtiä, mutta ei niin raskasta kuin Leskisellä. Tilaa muunnellaan irrallisilla leveillä laudoilla, joita hetkessä siirretään porukalla paikasta toiseen, saadaan aikaan ahtaan kopperon tunnelma tai avaran 'maisemakonttorin' miljöö. Paljas puu on merkillisen lämmin materiaali. Mielestäni sekä Nüganen että Leskinen ovat tehneet sen hyvän ratkaisun, etteivät ollenkaan tavoittelekaan mitään venäläisyyttä. Näytelmähän on yleisinhimillinen ja suorastaan vaatii yleisinhimilliset ja ajattomat kulissit. 

    Myös Nügasen puvustus voittaa ilman muuta Leskisen puvustuksen paradoksaalisesti kyllä ihan pelkällä mitäänsanomattomuudellaan. Tässä ei pukujen viestiä tarvita, ei ainakaan viestiä joka on ristiriidassa esityksen syvimmän olemuksen kanssa. Sonja ei ole syvimmältä olemukseltaan ilotyttö, vaan madonna. Siksi ilotytön asu ei sovi. 

    Nügasen Raskolnikov riehuu mielestäni liikaa. Kyllä hän eräässä mielessä hullu on, mutta sittenkin enemmän älykkö ja ajattelija. Ajattelijat eivät riehu. Tutkintotuomari Porfiri Petrovitsh saattaa ehkä olla ohjaajan kannalta vaikeampi tapaus kuin päähenkilö Raskolnikov. Tässä henkilössä Leskinen nappaa selvästi isommat pisteet kuin Nüganen. Leskisen Petrovitshkin ylinäyttelee, mutta sittenkin johdonmukaisesti. Nügasen Porfiri ei häilää läheskään niin paljon kuin Leskisen, mutta hänen naurunsa on väkinäistä. Se pilaa paljon, sillä Porfiri on todella kokenut ammattimies ja ehdottomasti kaikin puolin sinut itsensä kanssa. Silloin maneeritkin ovat luontevia. 

    Kärjen takana Pulherija äiti ja Dunja sisar eivät Tallinnassa yllä siihen täydelliseen antautumiseen Rodjan asialle kuin on asian laita Helsingissä. Myöskään roistot Luzhin ja Svidrigailov eivät mielestäni yllä helsinkiläisten kolleegojensa tasolle. Ei myöskään Razumihin ole Tallinnassa yhtä hyvin nimensä [=järkevä] veroinen kuin Helsingissä. Järkevä mies jättää pikajuoksun lähtöjä muistuttavan syöksähtelyn hieman vähemmälle.

    Mikä sitten lopussa nostaa Tallinnan esityksen arvoa? Se on esim Porfiri Petrovitshin rauhoittuminen ja antautuminen Raskolnikovin asialle. Teennäinen nauru jää lopussa pois. Parantaa omaan alkupuolen esitykseensä verrattuna, mutta ei mitenkään Jukka-Pekka Paloa ohita. Lopussa Nüganen nykäisee pisteet laittamalla äidin lukemaan kauniisti kirjan lopun selityksen sille, mitä sitten ja sen jälkeen tapahtuu. Jotakin tällaista jäin Leskiseltä kaipaamaan.

    Vaikka molemmat esitykset, Helsinki ja Tallinna, saavat arvelematta täydet pisteet, ovat Leskisen pisteet silti selvästi 'täydemmät' kuin Nügasen, ehkä jopa suhteessa 3:2 tai ainakin 4:3. 

    Syntyy ajatus: Tämä on nähtävä Pietarissa! Tai sitten: tässä olisi loistava vierailukappale pietarilaisille esitettäväksi täällä Helsingissä! - Meneekö nyt Muhametti vuoren luo vai tuleeko vuori Muhametin luo? - Se nähdään ehkä parin vuoden sihdillä.

    274 Pitkä, pitkä, lyhyt, lyhyt , Saastamoinen Anna

    020222 KuoKT : : :2:2: 160
    AJK:  Tätä näytelmää en ehkä olisi oma-aloitteisesti mennyt katsomaan. Mutta se oli valittu kotikylän vuotuisen teatterimatkan kohteeksi. Hyvä niin, muuten olisi hyvä esitys jäänyt ehkä kokonaan näkemättä. Sillä mitä taidenautintoa nyt voidaan odottaa 'Pitkä, pitkä, lyhyt, lyhyt' nimiseltä komedialta tämän päivän ihmisistä? - Joku yleisöä halpahintaisesti kosiskeleva kliseekokoelma? 

    Ensin se vähän siltä näyttikin, mutta taitava ja (vielä viimeisessäkin näytöksessä) innostunut esittäjäjoukko otti vähitellen työvoiton. Eikä moitteita voida loppujen lopuksi tekijälle sen enempää kuin ohjaajallekaan osoittaa. Lopulta selvisi myös, mitä näytelmän nimi tarkoittaa. Se on samaan tapaan mitään sanomaton kuin Virginia Woolf. Jälkimmäinen viittaa renkutukseen 'Pahaa sutta ken pelkäisi' eikä suinkaan keneenkään henkilöön niinkuin voisi luulla. Samoin 'Pitkä, pitkä, lyhyt, lyhyt' on loppujen lopuksi kuvaus tango-tanssin askelista. Näytelmään liittyy siten, että päähenkilön melkein ainoa harrastus on tango. Ja tangon kautta näytelmä saakin sitten loogisen ja asiallisen loppupyöristyksen: ihan oikean ja mutkattoman onnellisen lopun.

    Muuten juoni painottuu neljän nykynaisen edesottamusten kuvaukseen. Kaksi äitiä ja kaksi sinkkua. Sinkut elävät kahta täysin erilaista, mutta uskottavan tuntuista elämää. Toisen elämään kuuluu miessuhteita liukuhihnalta. Aluksi aivan taivaallinen ihastus, mutta sitten lopahtaminen. Pysyvää ei synny mistään. Toinen sinkku on taas sidottu dementikkoäitiinsä. Velvollisuudentuntoinen huolehtiminen äidistä estää kaikki ulkopuoliset suhteet. Onneksi on sopiva ammatti, jota voi harjoittaa kotona: käännöstyö. Ihan pientä yritystä on luoda suhdetta vastakkaiseen sukupuoleenkin, mutta huono onni estää pitkään vakavan suhteen syntymisen ja todellakin muuttaa menon komediaksi. Myös dementikkoäidin dementian valikoivuus antaa koomisia aineksia muuten vakavassa asiassa.

    Äidit ovat todellisia pupu-äiteja sanan varsinaisessa merkityksessä. Toinen on jalat maassa tai sitten koivet pystyssä tyyppiä, toinen taas kokonaan irti maasta tyyppiä. Heitä täydentävät miehet, toinen harmaa lapatossu, toinen moderni unionistin ihanne. Melkein kehtaisin esittää ajatuksen, että jompi kumpi pari olisi voitu kokonaan pudottaa pois. Railakkaasti esittivät osansa kaikki. Hirveitä juopottelukohtauksia oli ties vaikka liikaakin. Näköjään naisetkin osaavat.

    Sitten vaatimaton kioskin pitäjä korjaa potin, tai voiko nyt niinkään sanoa, kun naisista värittömin hänelle lankeaa. Pari tulee sellaisista, joilla on sydäntä myös ikääntyvälle äidille eikä vain omille menoilleen. Nämä käänteet ovat erittäin onnistuneesti perusteltuja ja katsoja vastaanottaa ne mielellään ylenmääräisen tyhjänpäiväisen kohelluksen vastapainoksi.

    275 Harun ja tarinoiden meri, Rushdie Salman

    020315 HKT suuri :1:1: : : 194 Aleksanteri
    ALK: Kävimme perjantaina 15.3. Aleksanterin teatterissa katsomassa Rusdien Harun ja tarinoiden meri. Ajattelimme tutustua näin helposti ja miellyttävästi Rusdien tuotantooon, johon en ole muuten jaksanut perehtyä. Lastennäytelmät ovat yleensä hauskoja ja hyvin tehtyjä. Lavastusta ja puvustusta oli kehuttu, ja paikkansa pitikin, mutta esitys muuten oli niin tappavan pitkäveteinen, että Timo kuorsasi ja minä haukottelin. Ohjaus oli Antti Einari Halosen ja ykköset tulee, vaikka Anna Kontek lavastajana ja puvustajana olisi ansainnut enemmän.

    276 Jeppe Niilonpoika, Holberg Ludwig

    020403 KuoKT : : :2:2: 205 Palautetta
    AJK: "Kaikki sanovat, että Jeppe juo, mutta kukaan ei sano miksi Jeppe juo." - tämä on niitä näytelmäkirjallisuuden lentäviä lauseita, samaa maata kuin "Ollako vai eikö olla?" Ihan yksiselitteistä vastausta ei näytelmää katsomalla saa kumpaankaan kysymykseen. Ennen esityksen alkua MP esittääkin 'teatterieteteen peruskurssilaiselle' toisen kysymyksen pohdittavaksi: "Onko Jeppe vain yksinkertainen 'simppeli kansanmies' kuten esitteessä sanotaan, vai onko hän salaviisas, jopa muita viisaampi?" Näytelmän kestäessä keksin itse vielä kolmannen, mielestäni ainakin yhtä vaikean kysymyksen kuin nämä muutkin: "Saako tai voiko Jepelle nauraa?"

    Kyllä Jeppe monta huvittavaa temppua tekee, varmaan on esitysperinteeseen niitä kertynyt enemmän kuin tekijä alunperin keksikään. Ja huulenheitto on vailla vertaa. Brosyyrissä sanotaan: 'Alkuperäissuomennos: Viljo Tarkiainen'. Tulin tästä kohta ajatukseen, että tämä esitys olisi alkuperäissuomennoksen mukainen. Ei voi mitenkään olla näin. Tämän esityksen teksti sisältää kymmeniä sellaisia ilmaisuja, joita Tarkiainen ei ikinä ole voinut kuullakaan, saati sitten keksiä. Sovitus ja ohjaus: Antti Raivio, ehkä oli alkuperäissuomennoksen pohjalta, mutta epätavallisen ansiokas päivitys. Herättää mielenkiinnon: Mistä löytäisin Tarkiaisen alkuperäisen, että lukisin? Aleksis Kiven elämänkerran perusteella voisin kyllä odottaa erittäin tyylikästä kielenkäyttöä, mutta kaukana tästä Raivion tyylistä.

    Molière on ollut Holbergin esikuva [ja Holberg taas eräs Aleksis Kiven esikuvista]. Sen huomaa heti. Mutta, kuten esitteessä sanotaan, 'Holbergin asenne oli lempeämpi, tanskalaisen suurpiirteinen ja ymmärtävä.' Itse lisäisin, että useimmat Molièren näytelmistä ovat niin täyteen tupattu tekstiä, että melkein katsojakin hengästyy, esittäjistä puhumattakaan. Holbergin näytelmäkin on täynnä Molièresta tuttuja nokkeluuksia, mutta ei puhettakaan mistään 'tykityksestä', ja parempi niin. 

    Ensin Jeppe kyllä vaikuttaa ressukalta ja tossukalta, sääliksi käy. Mutta herättyään paroonina äijä terästyy aivan toisenlaiseen meininkiin: jakaa hirttotuomioita kuin paraskin tyranni. Herrojen metkut on painettu mieleen. Ne nyt tyrkätään kerralla ulos korkojen kanssa. Ja yleisöllä on hauskaa. Tässä ihan äskettäin olen viisastellut väärässä paikassa nauramisesta. En mitenkään pyri muita viisaampana näin sanomaan, mutta ainakaan tällä kertaa minua ei naurattanut yhtään ja monesti tuntui, että muut nauroivat väärässä paikassa. Ensin minua Jeppe säälitti, enkä oikein sen takia osannut nauraa hänen tempuilleen enkä sutkauksilleen, vaikka kovasti niistä pidinkin. Sitten nauru jäi syntymättä, kun tulin ajatelleeksi, että ohjaaja ehkä onkin tähdännyt johonkin vakavampaan kuin mitä 'ulkoasu' viittaa. Alkoholi on aika ilkeä juttu, jos se saa ylivallan niinkuin tässä Jepen tapauksessa. 

    [Muistuupa mieleen tapaus 40 vuoden takaa: Olin Ranskassa hallituksen stipendiaattina. Tutustuin kaveriin, jota aloin hänen itsensä luvalla nimittää 'Jeppe paa bjerget' kuten Holbergin näytelmän tanskankielinen nimi on. Tämä siksi, että ystäväni oli tanskalainen ja tutustuessamme hurjan näköinen, koska  oli juovuspäissään pudonnut tai kierinyt alas vuorenrinnettä. Tosi sympaattinen kaveri, toimi autonkuljettajana häämatkallamme kolme vuotta myöhemmin. Jo vuosia sitten kontakti häneen kuitenkin katkesi. Nyttemmin olen pohtinut pääni puhki miten löytäisin hänet uudelleen. Tanskassa on varmaan [kymmeniä] tuhansia, joiden nimi on Jörgen Sörensen. Nettihaku tukehtuu nimien paljouteen.]

    Mutta vastaukset niihin kolmeen kysymykseen? Ensimmäiseen jo vastasinkin: ei ihan yksiselitteisesti käy selville miksi Jeppe juo. Ankara on emäntä, eikä vain ankara, vaan vielä nolaa ja nöyryyttää Jeppeä sen kuin kerkeää. Vähiin rutistaa miesparan itsetunnon. Siinä jo kyllin syytä juomiseen, mutta ei Jeppe varsinaisesti epätoivoon sittenkään juo. Kyllä siinä on jotakin muutakin, olisiko vain sen sorttinen, olisiko kohtalo, jota ei noin sympaattiselle vekkulille soisi. Onko Jeppe simppeli vai salaviisas? Ensin näyttää simppeliltä, mutta sitten osoittautuu, että on kaikkea muuta kuin simppeli. Mutta ehkei niin kovin salaviisaskaan: ei pysty kääntämään elämäntilannetta edukseen, vaikka ehkä tietääkin miten se tehtäisiin. Siinä on aimo annos dramatiikkaa ja se on yllättäväkin loppuratkaisu. Näin asia varmaan useimmiten todellisuudessakin on. Miksi siis tarjota teatterikatsojallekaan sen parempaa kiiltokuvaratkaisua? Voiko ja saako Jepelle siis nauraa? Omasta puolestani vastasin jo. Ainakaan tällä kertaa ei naurattanut.

    Joka tapauksessa taaskin täysipainoinen esitys Kuopion kaupunginteatterilta. Yhtä hyvin voisi kolmosenkin antaa.

     

    Palautetta

    Viinan ilot ja kirot

    Kiitos oivallisesta palautteesta koskien Jeppe Niilonpoika-esitystämme. Teksti on todellakin verbaalivirtuoosi Antti Raivion herkullisesti päivittämä. Alkuperäissuomentaja täytyy mainita tekijänoikeussyistä. Saako/voiko Jepelle nauraa? Traaginen hahmohan hän on, ja näytelmän loppu, jossa Jeppe "tuomitaan" jatkamaan viinanhuuruista elämäänsä, on hyytävä. Viimeistään siinä vaiheessa nauru juuttuu kurkkuun. Raivion veljesten, ohjaajan ja pääosan esittäjän, tulkinta aiheesta menee paljonkin pintaa syvemmälle. Eikä ole salaisuus, että siinä on myös vissiä omakohtaisuutta. Kiitos vielä kerran paneutuneesta ja pohtivasta palautteesta. Sellaisia on täällä tekijäpuolella aina antoisa lukea.

    Marita Jama 
    (Kuopion teatterin dramaturgi)

     

    Kaikki ne kolme kysymystä, joihin viittaat Jeppe-arvostelussasi ovat syvästi mielenkiintoisia nimenomaan siksi, että mihinkään niistä ei ole yhtä simppeliä ainoaa oikeaa vastausta. 

    Elämä on suuri paradoksi ja siksi se, joka luulee tietävänsä vastaukset, on aina väärässä. 

    Arvostelusi innoittamana jouduin kaivamaan esiin  Torsti Lehtisen esseekokoelmasta "Inter Cityn Väinämöinen" erään kohdan:

    "Rähjäisimmässäkään valepuvussa Kristus ei tahdo alistua pelkäksi
    hyväntekeväisyytemme kohteeksi. Fjodor Dostojevski, joka oli hankkinut ammattitaitonsa Siperian kurimuksissa, ymmärsi tämän paremmin kuin moni muu. Hänen romaaneissaan syvällisimmät totuudet kuullaan usein porttojen, juopporetkujen ja rangaistusvankien suusta. Kristus verhoutuu valepukuun, jossa häntä on vaikea tunnistaa, mutta hänen sanansa ovat todet."

    Mutta mehän kaikki kuvittelemme olevamme parempia kuin nuo portot, juopot ja rikolliset.

    Marja Taanila

     

    277 Rikos ja rangaistus, Dostojevski

    020405 SKTp :1:2::: 222 o 271-AJST ja 273-AJST
    ALK: Olimme eilen, perjantaina Kansallisessa. Timo antaa kakkosen, olisi antanut paremmin, jos huuto ja meuhkaaminen olisi vältetty ja esitetty sivistyneellä tavalla, piti myös juonen kulkua katkonaisena.

    Itse en ymmärtänyt ohjaajan esille nostamaa filosofiaa, lavastus oli hyvä, siitä pisteet, puvustus oli epäonnistunut, varsinkin naisnäyttelijöille henkilökohtaisesti sopimaton, ja näyttelijät- huh-armotonta  ylinäyttelemistä ja syljen pirskottamista eturivin katsojien päälle-eikö siitä turkkalaisuudesta ikinä päästä eroon. Jos olisin venäläinen, loukkaantuisin tuollaisesta maamiehieni kuvauksesta-kauttaaltaan epänormaaleja.Ykkösen annan.

    278 Kuka pelkää Virginia Woolfia, Albee Edward

    020507 HKT pieni :2: : : : 242 269 AJK o HS-Moring
    ALK: Kävin eilen 7.5. katsomassa kaupunginteatterissa Virginia Woolfin. Näytelmällä oli varmaan ihan hyvä sanoma, kuten rakkaus, joka kestää juoppouden ja vereslihalle asti rääkkäämisen, vanhalla avioparilla oli oma tapansa selvitä elämänsä ongelmista vaikeimmasta, lapsettomuudesta. Senkin "omimman jutun" juoppo vaimo retostelee pilalle ja mies suivaantuneena tappaa kuvitelman. Ja kuitenkin lopussa rakkaus ja anteeksianto voittaa. Mutta se kauhea kolmituntinen räyhä ja riekkuminen. 60-luvulla se osattiin minusta tehdä sivistyneemmin. Uskon, että katsoja olisi uskonut asioiden olevan vaikeita vähemmälläkin ja voinut nauttia, nyt kyllä odotin kahvitaukoa ja sitten kotiinpääsyä.Anna kai kuitenkin kakkosen, mutta olen sitä mieltä, että ohjaajalla olisi ollut pallo.

    Sivistyneesti... 

    Luulen, että kun ihminen vanhemmiten tajuaa tajuaa hukanneensa elämänsä valheeseen, omaan saamattomuuteensa, teeskentelyyn ja muuten vaan toistuviin kunniattomiin ratkaisuihin, niin käytös saattaa muuttua ns. sivitymättömäksi. Kun aika on loppumassa ja eivätkä voimat riitä kunnon repäisyyn, eivät ole koskaan riittäneet, niin se lienee kova paikka. Olen nähnyt rahvaanomaista käytöstä parisuhteessa, olen nähnyt liikemaailmassa koulutettujen ja korkeassa asemassa olevien ihmisten toimivan karkeasti ja alhaisesti. Olen nähnyt henkilön pettävän ihmisiä, joita on väittänyt ystävikseen. Jos tällaista meininkiä pyritään kuvaamaan realistisesti, en odota silloin näkeväni sivistynyttä käytöstä näyttämöllä. Pidin esityksestä, joskaan en ole oikein koskaan pitänyt Sara Paavolaisesta ja kyllä tälläkin kertaa Kari Heiskanen korjasi potin.

    HEIKKI HERVA 
     

    279 Kolme Sibeliusta, Elo Jorma

    020513 SKO :3:1:1: : 259
    ALK: Kuten tiedät, kävimme eilen 13.5. katsomassa kolmea Sibeliuksen musiikkiin tehtyä koreografiaa. Ensimmäisestä, kiinalaisen koreografin teoksesta pidin vähiten, siinä oli vähän "taikinainen" ote. Jorman teos oli ehdottomasti vaativin ja siinä myös tanssijat tekivät täsmällisintä työtä. Näin kevään korvalla pidin eniten italialaiskoreografin ilmavasta ja kauneimmin puvustetusta teoksesta. Siinä ei kyllä ollut  joukkokohtauksissa samaa täsmällisyyttä ja kurinalaisuutta kuin Jorman teoksessa, mutta se oli kevyempi ja perinteisempi tällaiselle mummoihmiselle.
    Taidenautinto oli ehdottomasti kolmosen arvoinen.

    280 Magiaa mahan täydeltä, Ahti, Kuusla, Salo Jaakko, Salo Markku, Virtanen

    020605 UIT : : :2:2: 259 Kajava HS
    AJK: Onpa Linnanmäki muuttunut! Eihän siellä ollut tuntea paikkoja, vaikka viime vuonnakin käytiin. Peacockin 'eteisravintolakassakin' on ihan uudenlainen, tyylikkäämpi, viihtyisämpi. Ihan siitä ilosta join kahvit ennen näytännön alkua. ... ja väkeä oli täysi salillinen, vaikka ollaan jo esityskertojen puolivälissä, ylikin. Vaikka on televisio pullollaan puolipoliittista revyytä, elävä kelpaa aina vain. Saattaa ollakin, että UIT on keino, jonka kautta 'tavallinen katsoja' pääsee televisiota aidommin mukaan. Vaikka revyyn luonne on sanoisinko 'irvistelevä', on sillä varmaan ihan todellista merkitystä kansalaisten osallistumiselle yhteisten asioiden hoitoon. Revyyssä tärkeimmät tapahtumat ja niistä päättäjät pureskellaan vielä kerran ja tarjotaan katsojalle joko hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Mikään 'oikea teatteri' ei tätä pysty päivänpolitiikan suhteen tekemään, vain suuria historiallisia käänteitä tai sitten merkittäviä yksityiskohtia tarkastellaan klassisessa teatterissa, ei koskaan kuluneen vuoden tapahtumia tai osallistujia. Siinä on revyyn paikka.

    Tässä esityksessä tarkastellaan saapastelun kautta isokenkäisten EU-osallistumista, Kalupahkan koulun kautta koululaitoksen ydinkysymyksiä, Tee-se-itse valtiaissa päivänpolitiikan tekemistä ja Rokkikerhon täysistunnossa sitä samaa. Välillä hersytellään muistoja taatuilla emotionalisaattoreilla kuten Puhelinlankojen syntymäpäivillä, Briljanssiriihellä tai Jorin jäljillä. 'TV:stä tuttu' numerot tuntuvat myös olevan vakiokamaa kuten tällä kertaa Yksinhaukuskelu ja Sohvanvaltaajat. Ihan sitten vielä erikseen on se taattu osa musiikista, joka varmasti puree: Sateenkaaren tuolla puolen, Siitä vaan! Sano Tsaikovski - Ohjelma siis sisällöltään asiallisesti tasapainotettu. 

    Ihmeen hyvin jaksavat myös esiityjät pitää tasonsa. Kun näytöksen jälkeen Jaakko Saloon törmäsimme ja hänen aina vain jaksamistaan ihmettelin, oli vastaus: "Kun se on niin hauskaa!" Kasvojen ilme todisti, että sanoi mitä tarkoitti. Ohjelma kestää puolitoista tuntia, kai päällekin. Kova meno on keskeytyksettä päällä. Ja kaksi esitystä illassa. Miten sellainen rieha on ylipäätään mahdollista? Vaikea uskoa, vaikka muistaisikin, että tiimissä on kymmenkunta henkilöä ja että keskimäärin kaksi on kerrallaan lavalla. Sekin tekee 20 minuuttia täyttä ravia per henkilö per esitys eli 40 per ilta. Ilmankos tarvitaan joka ilta pari tuntia palautumiseen. Tämän kertoo ikuisesti mukana ollut, jo syystä esitteessä isoäidiksi ja matriarkaksi luonnehdittu Marjatta Leppänen. Mitään ei tämänkään matriarkan pirtsakkuudesta ole pois pudonnut, ihan kuin olisi päin vastoin käynyt, kun ymmärtää kaikkein hurjimmista ryntäilyistä pidättäytyä ja laskee yhä viehättävän äänensä ja luontevan replikointinsa varaan. 

    Miellyttävä kesän alkutahti. Kiva, kun kuitenkin toteutui, vaikka ankara bronkitis ensi-iltanautinnon estikin.

     

    PS Vain viikko tämän jälkeen Jaakko Salo, todellinen voimamies, hieno ihminen ja ystävä, poistui keskuudestamme kirjaimellisesti puikko kädessä parhaissa ruumiin ja sielun voimissaan. Tällaisen kohtalon varmaan jokainen soisi itselleen ja ehkä lähimmäistenkin osan, mutta vasta ainakin kymmenen vuotta myöhemmin.

    281 Myrsky, Shakespeare

    020702 Ryhmäteatteri : : :2:2: 268 Jukka Kajava HS
    AJK: Tämä nyt oli juuri kesäteatteriin sopivaa, takuuvarmaa Shakespeare-hauskuuttelua. Muistelen, että jossakin olisi yritetty nähdä tässä näytelmässä myös vakavampia sävyjä ja rinnastuksia todelliseen valtiolliseen elämään ja politiikkaan. Mielestäni ei edes ihmisen raadollisuus vallankäytössä oikein pure. Niin voimakas ainakin tässä esityksessä on satuelementti. Etsimättä muistuu mieleen myös Strindbergin uninäytelmä ja Shaken oma Kesäyön unelma. Jotenkin samoja elementtejä tässäkin on, mutta eivät nekään saa katsojaa äskenmainittujen tavoin valtaansa. 

    Tavallisesta kesäteatterista tämä esitys eroaa siten, että siinä on alusta loppuun täysin ammattimainen ote, ammattilaisia kun esittäjät ovatkin. Ei onnistuisi tämän esittäminen tavanomaiselta amatöörikesäteatterilta sen paremmin kuin mikään muukaan Shakespearen näytelmä. Ne ovat kaikki ammattilaisten esitettäviksi tarkoitettuja. 

    Väliajalla käyn tuttua miestä Ismo Kalliota, pääosan esittäjää, morjestamassa ja ihastelemassa miehen reipasta menoa. Vähättelee ja väittää aamuisin herättyään ihmettelevänsä, että onko sitä selkärankaa missään. Ei meikäläisestä oikein tunnu uskottavalta, kun ukko pistelee täyttä ravia ainakin kymmenen metriä oikein sievän näköinen, mutta varmasti verenluovutuskelpoinen eli yli 50 kiloa painava nymfi harteillaan. Muutenkin on askel todella ketterä. Ja se ääni! Sitä kyllä mielikseen kuuntelee. Oikeastaan joudun ihmettelemään myös äänentoistolaitteita. Ovatko ne vihdoin oppineet piilottamaan 'kanyylimikrofonit' ja saamaan niihin todellisen hifin, high fidelityn. Akustiikka Suomenlinnan kesäteatterissa on kaikin puolin todella huippuluokkaa, niin että joudun kyselemään, että puhuvatko sittenkin vain omalla äänellään. Ihan jää vaivaamaan. Ei kai nyt sentään? 

    Hyvää [ja kovaa] työtä tekevät Ismon lisäksi muutkin. Juha Kukkonen 'epämuotoisena alkuasukkaana' ja Jari Pehkonen juopottelevana juomanlaskijana riehuvat hullun lailla. Varmaan motin kokoista halkosouvia vastaa illan ponnistus. Yli 40 esitystä kesän mittaan, joten kova kunto on tarpeen. Riehuminen sekä vaatii että nostattaa kuntoa. Mikä lienee lopputulos? En ihmettelisi, vaikka urheilijoiden hyvin tuntema ylikuntokin uhkaisi. Valkoharsoasuiset nymfit ovat ilo silmälle. Jo heitä katsomaan kannattaa miesten mennä - ja naisten Ismon upeata merikarhupartaa. Kun joissakin hommissa ainakin ennen vanhaan maksettiin pukurahaa, niin maksaakohan teatteri parrankasvatusrahaa? Ihan hyvin voisi, säästyyhän perukkikustannuksia ja muutenkin ...

    Pelkistettynä kuitenkin tuntuu, että koko esitys on Ismo Kallion vahvan persoonan ja ammattitaidon varassa eli kuten Kajavakin sanoo: "kasvun ja muutoksen tulkkina hän kantaa Myrskyn perusaiheet kuninkaallisesti kotiin".
     

    282 Tulitikkuja lainaamassa, Lassila Maiju

    020718 zs-Alapitkän NS : : :3:3: 288 [Näpäytä kuvaa, saat suuren]
    AJK: Tunnetun ja makean komedian täydellinen esitys. Rehevää huumoria, mainiota tilannekomiikkaa, tervettä talonpoikaisjärkeä, yhteiskuntasatiiria ja vielä jos mitä muuta hauskaa, ei ensimmäistäkään pysähdyksen paikkkaa tai juonen rönsähdystä sivuraiteelle. Jos nyt jokin parannus pitäisi ehdottaa, nin ehkä puolta pienempi sika olisi somemmalta näyttänyt! Nyt oli suorastaan jännitysmomentti, että pystyvätkö Ihalainen ja Vatanen hallitsemaan aikamoisen 'potsin', joka asianmukaisessa vaiheessa säntäsi vinkuen näyttämölle. Pystyivät kyllä. Olisivatkohan ammattinäyttelijät pystyneet samaan? Täysin ammattimaisin ottein kulki muukin esitys, tiettävästi kuitenkin vain ohjaaja Matti Pajula on ammattimies - sellaisena kylläkin ehdotonta eliittiä. Kysymys ei toisaalta ehkä niinkään ole näyttelemisestä kuin eläytymisestä. Kun on luonteva ja looginen teksti, ei esitykseen jää opitun makua ollenkaan. Satuin kuitenkin kuulemaan kuiskaajankin repliikin, mutta vähäisintäkään pysäystä hulvattomaan menoon siitäkään ei syntynyt. Olisikin nyt kiinnostavaa nähdä, miten laitosteatterin ammattilaiset selviävät rehvakkaiden ja juurevien ukkojen, Ihalaisen ja Vatasen rooleista. Olavi Lyytikäinen ja Ilkka Pekkarinen selvisivät loistavasti. Mielessä on Lyytikäisen vahva esitys parin vuoden takaisessa Pekka Halosen elämää kuvaavassa Pyhä näky näytelmässä. Mistä lie peräisin Pekkarisen omaperäinen tehokeino silmien muljauttelu, virtuositeettia hipoo. Vesa Föhrin kuleksiva räätäli voisi kyllä paremminkin syntyä 'laitosmieheltä' kuin Ihalaisen ja Vatasen hahmot. Aivan vakuuttavaa työtä tekivät myös kaikki naiset ja Hyvärisen perhekunta. Mielestäni ylimitoitetun sian lisäksi näytelmässä esiintyi erittäin ansiokkaasti myös Vatasen ruuna, joka välillä hyvin säyseästi, välillä villisti peräpäätään tanssittaen ansaitsee maininnan luonnenäyttelijänä. Milloin hyvänsä olisin valmis lähtemään katsomaan tämän esityksen uudelleen - siis klassikko! 

    Lavastus - kuten kuvasta näkyy - ansaitsee erikoismaininnan, samoin esitepääsylippu - ja puhvetin sähäkkyyttä ei voi muuta kuin ihmetellä.

    283 Jänislammen EU-rahat, Mäntyvaara Jari

    020720 zs-SiilinjärvenKT : : : :1: 289 [Näpäytä kuvaa, saat suuren]
    AJK: Moneen otteeseen olen kiitellyt näytelmiä 'paikallisista aineksista paikallisiin tarpeisiin'. Siihen kategoriaan tämäkin näytelmä ilman muuta kuuluu. Mielestäni on tärkeätä, että teatterissa käsitellään ajankohtaisia ja paikallisia aiheita. Sillä tavoin teatteri voi osallistua arkielämään. Tällaisissa aiheissa vain on eräitä hankaluuksia ja sudenkuoppia, jotka saattavat olla turmioksi hyvälle asialle. Tässä esityksessä niitä oli mielestäni kaksi. Toinen oli kapulakieli ja toinen 'näyttämötaiteellinen' ohjaus, tässä siis sen puute. Tekstissä on ihan kelvollinen juoni: asiallinen aihe ja sen looginen käsittely, vähän romantiikkaakin, vitsikkyyttäkin. Lisäksi teksti on kielellisesti hyvin muotoiltu. Liiankin hyvin, sillä siinä juuri uskollisuus kunnallispoliittiselle 'kapulakielelle' ja EU-terminologialle tekee tepposensa - ei kuullosta luontevalta, vaikka näyttelijöiden kieli ei pahemmin solmuun menekään, vaan 'solmut' ovat pikemminkin katsojan korvassa tai aivossa. Näyttämötaiteellisessa suhteessa taas ongelma on se, että kapulakieliterminologia ei kaipaa oikein minkäänlaista 'koreografiaa', näyttämöllä ei oikein tapahdu mitään muuta kuin vuoropuhelua. Muistuukin mieleen kouluajalta näyttämöesitys nimeltä 'vuorokeskustelu', esitys, joka jo nimessään sanoutuu irti näyttämötaiteellisista tavoitteista. Se oli tämänkin esityksen heikkous. Rivitanssi onnistuu kääntämään liikunnalliset rajoitukset voitokseen, tässä ei niin käynyt. Silti kaikki kunnia kunnianhimoiselle yritykselle! 

    Olisipa mielenkiintoita kuulla, mitä tästä näytelmästä sanoo joku kunnallisvirkamies. Ja mitä sanoisi Anneli Valta-Lisitzin. Hän on onnistunut 'Tupatirektiivitarkastus' miniatyyrinäytelmässään häivyttämään kapulakieliongelman taka-alalle tai oikeastaan kääntämään sen suorastaan voitokseen.


     

    284 Taivaan korkuiset asiat, Pekkarinen Pali

    020721 zs-MaaninganKT : : :1:1: 291 [Näpäytä kuvaa, saat suuren]
    AJK: Yllättäen heti perään samasta aiheesta toinen samanlainen: aihe on siis ilmassa, sille on sosiaalinen tilaus. Ja ymmärtäähän sen. EU on iso asia ja kouraisee tällä hetkellä meitä kaikkia, mutta aivan erityisesti maaseutua, jonka elämää se säätelee kovin yksityiskohtaisesti. Monet asiat näyttävät Brysselin näkökulmasta yhdenlaisilta ja ruohonjuuritason näkökulmasta joltakin aivan muulta. Kunnan näkökulma ja vallankäyttö oli tässäkin esillä, mutta kapulakieleen ei lainkaan sorruttu, huumorikin pilkahteli, muukin kuin puujalkahuumori. Myös näyttämön tapahtumissa riitti katsottavaa toisin kuin edellisessä. Silti ei tämäkään pystynyt katsomoa valloittamaan. Sinänsä on hieno asia, että nuoriso saadaan mukaan. Tässä kuvattiin aluksi tilannetta ennen EU-aikaa, jolloin nuoriso oli vielä lapsia. lasten rooleissa eri henkilöt, tytöt ja pojat.

    Ongelma oli vain se, että heidän äänensä eivät kantaneet - yhtä lukuunottamatta. Katsomo ei kuullut mitä heillä oli asiaa. Myös melko runsaat laulut menivät ohi korvien, jopa varttuneempien 'iskelmätähtien' laulut kuullostivat kovin vaisuilta ja epävireisiltä. Juonesta puuttui muutenkin jämäkkyys. Se oli sikermä ideoita, jotka eivät riittävän kiinteästi liittyneet toisiinsa kokonaisuudeksi. 

    Silti tätäkin on arvostettava hyvänä yrityksenä pureutua ajankohtaiseen ja tärkeään aiheeseen.
     

    285 Maailmannainen, Pajula Matti

    020731 zs-Korpiteatteri : : :2:3: 306  [Näpäytä kuvaa, saat suuren]
    AJK: Pitihän tämä arvata ja arvattiinkin: laatutavara 'paikallisista aineksista paikallisiin tarpeisiin'. Vaikka kyllä tämä menisi kirjakielelle jenkattuna - esitettiin nimittäin savon ja osaksi karjalan murteella - missä hyvänsä Suomessa ja muuallakin. Sodassa hävinneen puolen leski piti kansalaisuuden perusteella luovutettaman voittajien armoille. Ihan sattumoisin luen paraikaa Homeroksen Iliasta. Siinä on samantapainen tarina. Kysymys on kuuluisasta Troian Helenasta. Hänenkin kohtalonsa riippuu sodan lopputuloksesta: pysyy Troiassa, jos troialaiset voittavat, palaa Achaiaan, jos achaialaiset voittavat. Ja vielä toinenkin yhtymäkohta tämän näytelmän aineksiin: toissa päivänä palasimme tämän näytelmän aiheen syntysijoilta Venäjän Karjalasta. Aunuksen nimi kuultiin illan mittaan ja näytelmän ajankohta ja tapahtumat liittyvät sodan jälkimaininkeihin. 

    Asia on sinänsä vakava: elämästä ja kuolemasta on kysymys. Jos suomalaissyntyinen, mutta avioliiton kautta saksalaistunut leski luovutetaan Neuvostoliittoon, on kuolema kohtalona. Jos kuitenkin uudelleen avioituu, saa Suomen kansalaisuuden ja välttyy luovutukselta. Alun perin oman kylän tytölle on löydettävä mies ja äkkiä. Vasta kolmas yritys onnistuu ja sekin aivan nipin napin laillisuuden rajoja hipoen. Luovutettavien leirillä päivää ennen junan lähtöä vihitään. Puhemiehenä oli toiminut koko Korpijärven kylä ja täydestä sydämestä on mukana koko katsomokin. Emmy on loistopakkaus ja ansaitsee tietenkin hienosti ja perustellusti sen minkä lopulta myös saa: vapauden ja kunnon miehen. Mutta ennenkuin niin pitkälle päästään koetaan hurjaa dramatiikkaa ja hersyvää komiikkaa. Jermut riehuvat, virkavalta ärhentelee ja Valpo raivoaa. Mutta kyläläiset kuitenkin hoitavat homman terveellä järjellä ja huumorilla. Kyllä Pajula osaa, ihan kuin teatteriyleisö olisi instrumentti tai orkesteri, josta maestro näpäyttelee juuri sellaisia säveliä kuin haluaa. Maakunnat, heimot, pitäjät, kylät ja ihmiset hän karakterisoi mielensä mukaan herkulliseksi sinfoniaksi tai rillumaralliksi. Kaivaa esiin komiikan vakavastakin tilanteesta niinkuin nyt tässäkin 'vallanvaihdosta', Suojeluskunta-Suomesta valvontakomission aikaiseen. Tulenarka asekätkentäkin on juonen osa samoinkuin virkamiesten pakkorako vanhan järjestyksen uuteen vaihtuessa. Kuka on vastaan, kuka puolesta? Paikallinen identiteetti lopulta voittaa ja pienyhteisö osoittaa voimansa.

    Kaikki osasuoritukset ovat taattua laatua, perustuvat 20 vuoden perinteeseen. Looginen, luonteva ja vauhdikas teksti tietenkin helpottaa esittäjiä. Ihan erityisen kiitoksen ansaitsee Kari Summanen, jonka tuplaresurssit saivat myös tuplakäytön, kaksi täysin erilaista tyyppiä: Valpon raivokas kuulustelija ja Emmyn säyseä ja ujo kolmas ja viimeinen, pitkän tikun vetänyt sulho. Molemmat osat täyskympin suoritus. Myös puhemies Konsta on kerrassaan mainio. Hän joutuu samassa persoonassa näyttelemään kahta roolia: hän on toisaalta uuden järjestyksen suuntaan kallellaan oleva vasemmistolainen ja toisaalta kylän järjen mukainen asiainhoitaja. Kylän järki siis lopulta voittaa, molemmat nyanssit Jorma Pursiainen hallitsee herkullisesti. Ei ole Anttikaan, Antti Saarelainen, ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Erinomainen johdattelija ja seremoniamestari. Hyvin esiintyvät kaikki naisetkin. Minä tykkäsin kovasti ihanasta Emmystä, Mervi Vänninen, mutta emäntä väitti hänen ylinäytelleen. Ymmärtäähän sen! - Kesäteatteria paremmasta päästä.

    286 Rantarokki 2002, Malm Reijo

    020811 zs-Nilsiä kt : : :2:2: 318  [Näpäytä kuvaa, saat suuren]
    AJK: Tällaistakin voi kesäteatteri olla - ja saattaa usein ollakin. Ei vain ole omalle kohdalle ennen sattunut. Ukonilma ja sade nimittäin hoitivat loppuhuipennuksen. Mutta ennen sitä tuli juoni melkein selväksi: Kysymyksessä on Nilsiän kesäteatterin ensimmäinen näytelmä vuodelta 1976, nyt uudelleen lämmitettynä. EUsta ei tietoakaan. mutta maatalouden ongelmista kylläkin. Maatalous ei kannata, tilat pannaan rantapalstoiksi. Huijareilla on markkinat. Tässä tapauksessa puuhakas insinööri on saanut talon tyttären pään pyörälle, mutta ei millään silti tahdota saada rantatonttikauppoja toimeksi. Rahaakaan ei tahdo mistään löytyä. Huijarillakin on huijari, sillä insinöörikin joutuu huijatuksi. Insinöörin 'sisar' huijaa insinööriä. 
    Heinäväki talkoorokalla Sade yllätti Loppunäytös sisätiloissa

    Näytelmä 25 vuoden takaa ei ole ensinkään hullumpi valinta vertailukohdaksi EU-aiheisille. Esitys taivasalla teki paitsi ukkossadetepposen, myös sen tepposen, että esittäjien koulitsemattomat äänivarat eivät oikein riittäneet. Topakan emännän ja touhukkaan tyttären kovaääninen puhe meni häiritseväksi huudoksi. Samoin kaikki laulunumerot kärsivät kaikupohjan puutteesta. Esittäjät ovat selvästi mainioita kotilaulajia, mutta avoimella pihalla äänet jäivät auttamattomasti ympäristökohinan peittoon, vaikka edessä istuinkin. Loppujen lopuksi tässä ei ollut yhtään todella vetävää esiintyjää eikä juonen suunta oikein kaikin paikoin selvinnyt. Mutta sympaattinen yleisote ja luonteva sopeutumien luonnonvoimien ehtoihin nostavat esityksen nipin napin kakkostasolle.

    Lähetä palautetta! 


    Kirjoita esityksen numero tähän:
    Kirjoita otsikko palautteelle tähän

    Kirjoita palauteteksti tähän

    Kirjoita nimesi tähän

    ..ja sähköpostiosoitteesi tähän

    Tämän palauteviestin saa Asko Korpela



    Asko Korpela 20020811 (19981128) o AJK kotisivu o Teatterisivu o WebMaster