Teatteripäiväkirja 2003-2004

Mika Nuojua ja Martti Suosalo ovat todella miehet paikallaan, tasataitoinen pari, jolta juttu luistaa, mimiikka pelaa ja jalka käy. Itse yhä kymmenien esityskertojen jälkeenkin nauttivat esityksestään. Eivät varmaan muuten jakasaisikaan, niin paljon on actionia. Kuolleita kohtia ei ole. Filmin ohjaajat, paikalliset avustajat ja ulkopuoliset esiintyvät mahtavana kavalkaadina. Ei vähäisintäkään haittaa siitä, että puvut sun muu rekvisiitta jäävät kokonaan pois. Vain muutaman kerran on tunne, ettei oikein ole varmaa ketä tässä nyt esitetään. Ei ihme kun on kymmenittäin pitempää ja lyhyempää repliikkiä ja roolin vaihto todellakin tapahtuu salaman nopeasti samaan hengenvetoon, kesken askeleen. 

Moneen kertaan perästäpäin siunailtiin menoa ja todettiin, että oikein sopivaa viihdettä 39. hääpäivän kunniaksi. Kuohuvatkin olisi otettu, mutta piti vaihtaa sherryyn, kun talon shampanja oli päässyt loppumaan. Oikeastaan olisi pitänyt jäädä seuraamaan vielä toista talon erikoisuutta, stand-up jälkipeliä. Mitähän se sellainen oikein olisi ollut? Monet jäivät.

Musikaaleistakin kun on muutama varsin kielteinen kokemus, erityisesti muistuu mieleen Lahden kaupunginteatterin Anna Karenina. Mutta tämä on toista maata: tavoitetaan jotakin muutakin kuin sitä tavanomaista vanhaa tangoa, jota itsekin on tullut nuoruudessa väännettyä. Olen tottunut pitämään suomalaista tangoa kuitenkin sentään suhteellisen kevyenä lajina, ilman tragiikkaa. Toisin on Argentiinassa, misä pari vuotta sitten totesin asian paikan pällä. Argentiinassa tangoon sisältyy samaa elämän tuskaa kuin flamencoon Espanjassa. Jotakin sellaista, otetta koko elämään on Pölönen onnistunut Onnen maahansa sisällyttämään: 'Usein kyse on jonkin menetetyn tai saavuttamattoman kaipuusta. Tangolaulaja on tanssikansan syvien tunteiden tulkki.' Näin sanotaan esitteessä. Ja näytelmän tekstissä on kohta, joka selittää tangon tuppisuun suomalaisen kieleksi tärkeissä elämän kysymyksissä: partnerit seuraavat laulajan sanoja ja puristavat toisiaan vain hiukan voimakkaammin sopivissa sanakäänteissä. Näin sovitaan saatolle pääsystä ja muistakin tärkeistä asioista. 

Tässä Onnen maassa kerrotaan nostalgisia tunteita herättävällä tavalla menneiden vuosikymmenien maaseudun elämän iloista ja suruista ja höpsötyksistä ja siitä kuinka nuori ihminen hakee paikkaansa ja vanha poistuu paikaltaan. Tämä on kuitenkin luonteeltaan lähinnä kansannäytelmä, miten se nyt sitten määritelläänkin. Ehkä aihepiiri maaseudun elämä ja savon murre esityksen kielenä ovat riittäviä kriteerejä. Epäilenkin, etteivät pääkaupungin laitosteatterit saisi tästä niin paljon irti kuin nyt Kuopion kaupunginteatteri. Herääkin kysymys, että pitäisikö pyrkiä näkemään ihan kaikki tämän teatterin esitykset, kun nyt jo toistakymmentä täysipainoista olen neljässä vuodessa nähnyt.
 

Henkilövalinnatkin olivat vähän pielessä. Helmer itse oli hahmona uskottava, mutta kyllä repliikit olivat "kumpujen yöstä". Minttu Mustakallio ei kerta kaikkiaan ollut sen oloinen nuori nainen, että hänen olisi voinut kuvitella edes viekastelemalla eläneen kahdeksan vuotta nukkevaimona. Puvustuskin tuki kyllä Noran erilaisuutta, mutta ei toiminut tässä näytelmässä. Kovin pintapuolisesti ohitettiin rakkaaan ja pitkäaikaisen perheystävän pian tapahtuva kuolema ja kovin nopeasti ja uskomattoman kepeästi tapahtui ystävättären vanhan suhteen lämmittäminen. Jotenkin siinä Espoon esityksessä voi uskoa Noran ensin olleen siinä vakaasssa uskossa, että näin on ja kuuluukin olla ja vasta näytelmän kuluessa heränneen ymmärtämään tilansa ja ryhtyvän pyrkimään siitä eroon.

Nämä vanhat klassikot pitää taiten mutta vankalla otteella nuorentaa tai jättää aikansa lapsiksi ja toteuttaa sellaisina. Ei niistä vähillä vippaskonsteilla mitään tule.

Annan kakkosen vankasta näyttelijäntyöstä.
 

Hyvin osasivat asiansa näyttelijät jo keväälläkin, olivathan koko kevätkauden sitä esittäneet. Nyt ovat koko syksyn vielä jatkaneet eikä kyllästymisen merkkejä ollut lainkaan. Muut näyttelijät ovat tuttuja, mutta mikä mies on Juhani Laitala? Uusi tuttavuus, varmaan jostakin maaseututeatterista tullut, kun näyttäisi ihan oikean ikäiseltä eikä kuitenkaan ole ennen nähty. Eipä selviä netistäkään. 
 

Sanotaan, että tämä on modernisoitu versio. Mitähän sekin tarkoittaa? Käsittääkseni teksti eli pääasia on sellaisenaan 125 vuoden takaa. Varmaan modernisointi tässä tarkoittaa esityksen ulkokuorta: tämän päivän vaatetusta, kalustusta ja selvästi liikehdintää näyttämöllä, eritoten on sitä Noran alias Minttu Mustakallion liikehdintä - ehkä ei muiden lainkaan. Tässä onkin pienen ristiriidan paikka: muuten en lainkaan pitänyt mistään modernisoinnista, mutta ellei sitä olisi tehty, vaan olisi epookissa esitetty, ei kai olisi voinut siihen sijoittaa Noran loisteliasta liikehdintää. Ehkä ohjaaja onkin tahtonut kertoa, että muuten sovinnaisessa taustassa Nora kuitenkin oli 125 vuotta ajastaan edellä! Kelpaa minulle.

Sen sijaan huonosti kelpaa Helmerin puhe ja asenteet. Ne eivät todellakaan ole tästä päivästä. Ehkä ne olisi helpompi vastaanottaa epookkiin puettuina. Rankin ja Krogstadin roolit istuvat mielestän ajattomina sekä vanhassa että uudessa, samoin rouva Linde. Helmerin piikaa ei oltu nykyaikaistettu, kuinka olisi voitukaan, kun ammatti on kokonaan hävinnyt. Kaikki esittäjät ansaitsevat suurkiitoksen paneutumisestaan. Erityisesti kiitän ohjaajaa siitä, ettei käytetty äänenvahvistusta, vaan kaikki esiintyivät hienosti omalla äänellään. [Vai onko vahvistustekniikka vihdoin onnistuttu panemaan näkymättömiin ja särisemättömiin? - Epäilys häivähtää mielessä, sillä kaikki kuului 13 penkkiriville täysin vaivatta.] 

Olemme nähneet tämän näytelmän edellisen kerran 10 vuotta sitten Espoon teatterissa   Silloisessa lyhyessä kommentissa mainitaan loppu yllättäväksi. Hiukan ihmettelen, sillä kyllä se nyt tuntuu melkein ainoalta mahdolliselta. Aivan täysin yhdyn silloiseen mielipiteeseeni, että Torvaldin suuhun pantu teksti, erityisesti rakkauden vakuuttelut, ovat teennäisen tuntuisia, epämiellyttäviä. Kyllä Norankin suusta putoilee ylimakeata tekstiä, mutta se tapahtuu ennenkuin hän ymmärtää todellisen tilansa: elää väärässä ympäristössä. Vaikka ei hän minusta niin epäkypsältä vaikuta, että olisi oikein jättää kolme lasta noin vain. Kyllä olisi pitänyt koettaa kasvaa eikä paeta. Kyllä noin topakka akka olisi miehenkin kuriin saanut, sillä sitä se kyllä olisi kaivannut. 

Ristiriitaisin esite, mitä olen nähnyt: Näytelmää koskevat asiatiedot ovat mallikelpoiset, mutta ulkoasu täysin ala-arvoinen - nykyaikaiseksi tai miksikään muuksikaan täysin mahdoton mieltää. Luulisi sponsoreidenkin älähtävän.
 

Vaikka kappaleen nimi on Kontrabassso, pääosassa on pikemminkin basisti, nimetön mies, kuin basso, vaikka sekin seistä jököttää koko ajan keskellä näyttämöä, milloin ei sen isäntä - vai onko renki - ei sitä kanniskele tai hypistele tai jopa ota siitä ääntä muutaman vedon verran. Ei siis bassokaan paljon basistille häviä. Ja sitten on se kolmas. Se on vähän niinkuin Don Quijoten Dulcinea, Saara, sopraano, nuori laulajatar, johon basisti on rakastunut. Saara ei kuitenkaan tiedä asiasta mitään. Saara on äänessä näkymättömänä melko paljon - aivan mahtavaa musiikkia, saksalaisista oopperoista, Wagneria ennen muuta. Basisti juo kertomuksensa mittaan ainakin korin olutta, siltä näyttää tynnyrimäinen vatsakin. Puhuu ja välillä näpäyttelee kaukosäätimellä päälle ja pois musiikkia. Puhe ja musiikki nivoutuvat hienoksi kertomukseksi rakkaudesta ja yksinäisyydestä.

Entä mitä ovat nämä statistit? 1700- ja 1800-luvun suuria säveltäjiä: Verdi, Wagner, Dittersdorf [niitä vain basistien tuntemia, jotka jotakin bassolle ovat säveltäneet], Saint-Saëns, Schubert ovat musiikkinsa kautta äänessä, mutta myös Haydn, Mozart, Beethoven ja jopa Bach, isä ja pojat mainitaan. Muusikko analysoi suhdettaan kontrabassoon ja musiikkiin, orkesteriin, säveltäjiin. Saa säveltäjät näyttämään kilpailijoilta Saaran suosiosiosta, erityisesti tuo Wagner, jonka nimen hän osaa rääkäistä jotenkin variksen raakkumista muistuttavasti. Ikänsä on vanha mies bassonsa kanssa elänyt, oppinut sitä sekä rakastamaan että vihaamaan, ehkä enemmän vihaamaan. On tullut siihen tulokseen, että se on este enemmän kuin instrumentti. Vangitsee hänet orkesterin takariville. Ei ole mitään mahdollisuutta saada Saaran huomiota puoleensa. Saara vain vierailevien kapellimestarien ja solistien kanssa käy hienoissa kalaravintoloissa. Mutta jospa joku kerta repäisisi ja huutaisi sieltä takarivistä Saaralle! Lentäisi kyllä saman tien orkesterista, mutta varmasti siitä saataisiin lukea seuraavan aamun lehdissä. Ehkä Saara heltyisi ja lähtisi syömään kampelaa hänen kanssaan?
 

Pikku miinusta annan miesten puvuista, ei ole esteettistä katsella liian kireisiin ja ohuesta kankaasta tehtyihin trikoihin pakattujen reisi- ja peffalihasten työskentelyä.
 

Saimmepa innovatiivisen ajatuksenkin, jota tuskin autovihamielinen kotikaupunkimme toteuttaisi. Se tyhjä ankkalammikko voisi talvella olla parkkipaikka, vain ajoluiska ja kaikki olisi hyvin. 
 

Näköala sillalta 

Irene Tigerstedt
 

Ehdottomasti erikoisin teatterisali: irtotuolit, ei rivi- eikä paikkamerkintöjä. Parittomat paikat vasemmalla, parilliset oikealla! Ihmettelimmekin, miksi saliin meneminen tapahtuu jonossa ja kovin hitaasti. Jokainen katsoja vietiin erikseen omalle paikalleen. Meillä oli vierekkäiset paikat E17 ja E19. Olivat laskujemme mukaan  viidennessä rivissä. Näin omituiseen istumajärjestykseen täytyy olla joku järkisyy. Meille se ei tietenkään selvinnyt.
 

Kivi: Kihlaus 

Ihmeellinen on Aleksis Kiven tekstin tuoreus ja lumo. Ei ole mitään menettänyt sadassaneljässäkymmenessä vuodessa. On hieno asia, että Hurme käyttää tekstin sellaisenaan. Kun se hyvin artikuloidaan, siitä saa täydellisesti selvän, vaikka joku yksittäinen sana ei enää käytettyyn kieleen kuulukaan. Ajatus on kirkas ja komiikka niukoin keinoin tehokkaasti iskevää. Yleisö on pääasiassa opiskelijoita, ilmeisesti nimenomaan teatteritaiteen opiskelijoita. Siltä kuulostaa heidän puheensa. Istuvat hataran oloisesti rakennetussa katsomossa. Erikseen johdatetaankin sisään mainiten, että eturivissä on paikkoja ikäihmisille. Jään kyllä kiusallisesti ihmettelemään nuorison 'väärässä paikassa' nauramista. Eikö siis sittenkään enää Kiven kieltä ymmärretä? Vai naurettiinko ammatti-ihmisinä vain hyväksyvästi Hurmeen ratkaisuille? Aivan mahtava musiikki (Vando Suvanto) nälkäteatterille sopivin, keittiön astiankuivauskaapista löytyvin instrumentein! Eipä irronnut xylofonista edes kieli kuten vuosi sitten. Melkein joutui penkillä istuen tanssimaan mukaan rytmiin. Mahtavat olivat osasuorituksetkin. Vain pääpiru itse oli pelkistänyt osuutensa niin äärimmäisen pitkälle, ettei vähäisintäkään naisellisuuden henkäystä jäänyt jäljelle. Minua miellytti viimevuotinen enemmän, kun oli edes pikkuisen naisen olemusta eli kyllä muuten kovin maskuliininen Juha osaa senkin jos tahtoo.

Kivi: Lea 

Tämän näin ensi kertaa. Muistuupa mieleen, että jo aikoja edesmenneet äitini ja isäni ovat hyvinkin saattaneet iskeä silmänsä toinen toiseensa noin 70 vuotta sitten. Ei tullut tietoon, mutta se kyllä, että Vaalimaan raittiusseuran harrastelijateatterissa nimenomaan Lea oli ohjelmassa ja äitini ja isäni siinä mukana. On tallessa vuosikertomukset. Niistä saattaisi asia selvitä ihan tarkkaan. 

Tästä Leasta ei nyt sitten naisellisuutta puuttunut. Sitä oli jopa liikaakin! Vappu Nalbantoglu oli aivan ihastuttava Lea. Ilmeet, eläytyminen, suurenmoista. Sitä liikaa oli minun mielestäni sen sijaan toinen ihastuttava olento Emmi Pesonen. Ei kyllä mitenkään mielestäni sovi Rubenin osaan, siis mieheksi, ei mitenkään vaikka hyvin hommansa hoitikin. Ei sovi edes kompensaatioksi sille, että Juha puolestaan Kihlauksessa naisena esiintyy. Mistäpä tiedän syitä: ehkä ei miehiä ole ollut käytettävissä. Mutta se varsinainen sopimattomuus on se, että pomo häpeämättömästi renkiään vähän väliä halaili. Tietysti jos niin viehättävä nainen pyörii ympärillä, niin ole siinä sitten peruslukemilla... Ehkä tämä on vain kateutta: mitä olisin itse tehnyt, jos olisin edes parikymmentä vuotta nuorempi ja Juha Hurmeen housuissa... Entä miten tähän fariseukseen pitäisi suhtautua? Kertakaikkisen yököttävä hyypiö kaikkine eleineen ja temppuineen. Melkein aloin tuntea henkilökohtaista vastenmielisyyttä. Mutta toisaalta aivan ärimmäisen hieno roolisuoritus, niin että varmasti jää pitkäksi aikaa mieleen. Kuvittelen, että tässä on pomolla aika suuri osuus ohjauksen puolelta, sopisi kuvaan. Helppo kyllä muutenkin ennustaa hienoa tulevaisuutta Juha-Pekka Mikkolan näyttämöuralle, ei pelkkä ohjaus roolia rakenna. 
 

Kilpi: Albatrossin tarina 

Tämän luulin näkeväni jo neljättä kertaa, mutta en sittenkään, vasta kolmas kerta. Ei ollut vuosi sitten ohjelmassa, siis tätä ennen kaksi kertaa Kustavissa. Tämä olikin aikoinaan ihan ensimmäinen Hurmeen tuotanto, jonka näin, kesällä 2000. Tulin silloin paikalle, kun esitys jo oli alkanut. Näyttämö varsin laajalla rantanurmikolla, jonka esittäjät kuitenkin suvereenisti hallitsivat. Oli siinä juoksemista! Kyllä Jaakko Kallio välillä hengästyikin. Lopuksi kuitenkin, vai oliko sittenkin välillä, Ville ja Kalle paukkasivat päistikkaa kanavaan. Takaisin noustessaan oli toisella komea nokkahauki kourassaan! Aivan mahtava yksityiskohta ja 'Hurmeen temppu'. Nyt ei haukea nähty, mutta muuten aivan upea esitys, mielestäni jotenkin taas erilainen kuin aikaisemmat, joita siis olinkin nähnyt vain Kustavin kesässä (2000 ja 2001). Ei kyllä Kilven teksti paljoa oppimestarinsa Kiven tekstille häviä. Riemukasta on seurata, kuinka tarina kulkee ammattimiesten suusta suollettuna. Kilpailee täysin tasapäisesti lukunautinnon kanssa, kun ei edelle menisi. Olen valmis katsomaan tämän vielä moneen kertaan. 
 

Kilpi: Ylistalon tuvassa 

Tämänkin olen kahdesti nähnyt tätä ennen, mutta jostakin syystä vain kerran siitä kirjoittanut. Taisivat olla ihan samat esittäjät kuin edelliselläkin kerralla, mutta kuitenkin tuntui erilaiselta. Yksi iso ero olikin: vaku ei tällä kertaa ollut yhtä vakuuttava kuin edellisellä: tavallinen sohva vain. Ja nyt on jo selvinnyt sanan merkityskin. Edellisessä yhteenvedossa vakuna oli, kuten Heikki Herva sitten valisti, rakennuksilla käytettävä sementtipussi. Mutta vakun ukko oli sama, Herva itse ja samat olivat elkeetkin. Oblomovilaisen laiska mies, mutta tiukan paikan tullen ottaa ohjakset käsiinsä, saa tulenpalavaaa kiiltoa silmiinsä ja hilppaa pihalle kuin Mustanaamio: "Akat kun eivät näköjään pärjää."   Vaikka kyllä on akassakin totisesti pärjääjää! Liisa hoitaa yksin, Miljan avustuksella, koko hirveän karusellin, joutilaan ja viisastelevan kesät merillä kulkevan äijäkaartin. Siinä on oikean sortin feministi, ihan toista kuin Unionin kimakkapuheiset. Mielestäni sekä Kivi että Kilpi ovat teoksissaan hienolla tavalla osoittaneet arvostuksensa naisia kohtaan piirtämällä monia tyylikkäitä ja vahvoja naiskuvia. Missään tapauksessa ei nainen niissä jää miestä huonommaksi, vaikka onkin erilainen. Erittäin symnpaattinen ja hieno esitys kuten kaikki muutkin. Tekevät suurenmoisella tavalla kunniaa alkuperäisille Kiven ja Kilven teksteille - Juha Hurmeen ansiosta. Täyttä kolmosta jokainen esitys.

Minun ikäiseni pystyy myös arvioimaan Hertta Kuusisen osalta, vastaako kuva sitä, minkä aikanaan on itse saanut. Tässähän mennään kulissien taakse, mutta monet piirteet sopivat kyllä yhteen omien muistikuvien kanssa. Mistään tässä näytelmässä varsinaisena asiana esitetystähän ei tietenkään ole mitään mielikuvaa, ei edes tietoa koko tästä suhteesta Hertta - Olavi. Esitteeseen otetut lainaukset kirjeenvaihdosta - aitoutta ei ole tietenkään syytä epäillä - sopivat sitten yhteen myös näytelmän juonen kanssa. Tämä on siten kokonaan lisävalaistusta Hertta Kuusisen henkilökuvaan. Politiikasta saatu kuva ei sisällä lainkaan näitä piirteitä, vain piinkovaa kommunismia. Mielellään tässä näytelmässä esitetyt piirteetkin uskoo näin kauan jälkeenpäin. Vaimon mielestä tosin oli Hertta maskeerattu aivan liian nuoreksi ja hyvännäköiseksi. Ei mahda mitään, että näyttämölle sopii varmaan paremmin tämä puoli julkisuuden henkilöistä. Mutta kyllä toisinkin on ollut. Galileissa taisi olla vain sitä asiapuolta ja viimeksi Kööpenhaminassa oli sekä että. Jos ei ole sitä asiallista puolta on syntyy helposti tirkistelyn leima. Ehkä tässä kuitenkin vältettiin. 

Herää myös kysymys: Kuinka kauan kuoleman jälkeen henkilöstä voidaan näin intiimejä seikkoja (tässä näytelmässä Hertta puhkeaa kukoistukseen naisena, seksuaalisesti) esittää näyttämöllä julkisesti. En niinkään tarkoita oikeudellisessa mielessä kuin hyvän maun rajoissa pysymisen kannalta. Heiltä ei lupaa voida tietenkään kysyä. Monethan kyllä - poliitikotkin - tuntuvat tämän tason tietoa suorastaan tyrkyttävän julkisuuteen. Sillä on markkina-arvoa. Ja markkina-arvoa syntyy, kun on kysyntää. Syypää siis me, yleisö - ehkä myös tällaisten näytelmien syntyyn.

Erästä seikkaa jäin vähän ihmettelemään: Mikä on tässä nuoren naisen Railin  tehtävä? Varmaankin on tarkoitettu konkretisoimaan Paavolaisen (itse ylläpitämää?) mainetta suurena naisten miehenä. Mutta jotenkin teennäiseltä vaikuttaa kuitenkin. Hertassakin on seksiä ihan vakuuttavasti.

PS: Esitettä pitää muistaa kiittää, kun on aihetta. Sopivasti taustatietoa, tosin vähän turhan jäykässä ja epämukavassa, taskuun sopimattomassa formaatissa.
 

Hertta varjossa 

Eila Nieminen 
 

Vanhempi lehtori muistelee 

Rafael Kontula 
 

Ensin hiukan hirvitti lavastuksessa aina silloin tällöin käytetty kikka: kallellinen näyttämö. Mitähän silläkin tavoitellaan? Ehkä ohjaaja tekee esillepanoansa yleisölle tykö, että yleisö näkee esittäjät ihan kokonaan, varpaita myöten. Ehkä on ohjaajalla huono omatunto jostakin huolimattomammin tehdystä työstä ja tällä tavoin 'paikkaa'. Minua kylläkin harmitti, että tulin tähän asiaan kiinnittäneeksi huomiota ja seuranneksi, etteivät vain kompuroi, kun niin vähässä valossakin osittain liikkuvat ja niinkin ripeästi. 

Ei näy Tapani Pertun naamasta harmistus, päin vastoin: selvästi nauttii hommastaan. Niin tämä sivuseikka itseltänikin unohtuu vähitellen, kun Miller ottaa otteeseensa. On siinä mestari rakentamaan arkipäivän asioista jännitettä. On helppo ymmärtää, miksi kirjailija joutui viranomaisten silmätikuksi, kun uskalsi tuolla tavoin kyseenalaistaa. 

New Yorkin satama-alueella viime vuosisadan puolivälissä piiloteltiin maahanmuuttajia, kaivattua työvoimaa mutta samalla pelättyä uhkaa amerikkalaiselle demokratialle, jota he itse aina ovat pitäneet maailman edistyksellisimpänä. Maahanmuuttoviranomaiset etsivät salaa maahan tulleita ja toimittivat takaisin kotimaahansa. Mutta jos onnistui avioitumaan, sai jäädä. 

Tässä tarinassa on kaksi veljestä, vai olivatko serkuksia. Toinen naimisissa ja kolmen lapsen isä. Tulee Amerikkaan etsimään toimeentuloa vanhassa maassa asuvalle perheelleen. Nuori vapaa mies sen sijaan panee kaikki peliin löytääkseen amerikkalaisen vaimon ja saadakseen jäädä tähän rikkaaseen maahan. Asuvat satamamiehen luona. Satamamiehen ottotytär olisikin sopiva puoliso nuorelle miehelle, mutta isäpuoli on sairaalloisesti kiintynyt tytärpuoleensa eikä millään irroita otettaan hänestä. Mies ilmiantaa lopulta pimeät alivuokralaiset maahanmuuttovirantomaisille. Sitä ennen ennättävät itse muuttaa, mutta jäävät kuitenkin kiinni. Kunnia ja termperamentti huipentaa tapahtumat taisteluksi elämästä ja kuolemasta. Onnellinen loppu jää toteutumatta.

Pakko tästä on kolmonen antaa, vaikka tärkeimmäksi kolmosen kriteeriksi keksimäni 'omakohtainen kouraisu' puuttuukin. Draaman samanaikainen yksilötason ja yhteiskunnallinen ulottuvuus ja esityksen loistava toteutus korvaavat 'kouraisun' puutteen. 
 

Mieluummin katsoisin jotain uudempaa nuorten voimien esittämänä, kunhan ei turkkailla.

Sääli antaa vanhojen naisten kuitenkin jonkinlaisesta karismasta ykkösiä, ratkaisemme ongelman siten, että Timo antaa kakkosen ja minä änkyrämpänä pohjalaisena sen ykkösen
 

Bra snack och stilsnaju är det ju frågan om i själva pjäsen också. Eliza är en mästare i att snacka först low brow, men blir sen likadan mästare i att bamla high brow. Det handlar om en mästerverk av en vidunderlig professor, Higgins och hans kamu Pickering. Higgins kan lokalisera vem som helst på grund av ett par yttrade möläys ungefär lika noga som nutida satellitgreijor, stadi- och gatugrant. Sådant fascinerar en språkman, och vem som helst är ju lite språkman, jag i alla fall. Men också deras möte på morontorget fick tilastomiehen aivot att gnistra en stund. Båda var på väg till varandra och kände varandra väl professionellt, men inte personligt. Så de bumsa mot varann och med en blomsterflicka som genast blir huvudperson i hela pjäsen. Det är föstås Eliza. Eliza har drömmen att klättra från gatunivån till sisähommiin i butiken. Det lyckas för henne mer än hundraprocentigt. Professorn är i början en tietokone mellan mikrofon och fonograf, bara hjärna men inget hjärta - exakt motstycke till min kusin Sven (Tuva - som jag innnan min far föddes). Eliza gör under och får hjärtat i gubben att växa utan att förstöra kovalevyt i språkfrågor, men får det helt sekasin i annat. Pickering betalar viulut plus en pund till för han blir på andra plats i vadslaget. Men viktigare än det, han funkar som ett slags katalysator i båda processer: Elizas uppståndelse som societetsfriidu och Higgins mogning som människa och man. Klart, simpelt och effektivt! Inte under att denna är alla musikalers musikal och mönster. Inte hittils överträffats och troligen inte skall bli det, just på samma sätt som Seitsemän veljestä i böndelitteratur - klart, simpelt och effektivt! - Tre poäng!

Ja dessa tider ännu! Vi såg ju samma pjäs för nästan 50 år sedan på samma scen. Leif Wager var Higgins och den där Doolittle gubben, vem var den? Han var också riktigt bra just som Johan Storgåds och Peik Stenberg nu.

Rooleissa: Wanda Dubiel, Tea Ista, Minttu Mustakallio, Karin Pacius, Sari Puumalainen, Jussi Lehtonen, Juha Muje, Heikki Nousiainen, Ilja Peltonen, Antti Pääkkönen, Esa-Matti Pölhö, Janne Reinikainen, Kristo Salminen, Simo Tamminen, Timo Tuominen 

Loput risut saakin ohjaaja. Jos näytelmän on tarkoitus olla edes jotenkin uskottava, pitäisi hulluutta vähän hillitä. Ei noin kaistapäinen porukka olisi missään oloissa kyennyt järkyttämään yhteiskuntarauhaa, ei varsinkaan totalitaarisessa valtiossa.Tökeröt linjanvedot maailman nykytilanteeseen eivät tehneet näytelmästä modernia. Pidetään klassikot klassikkoina, uudet näytelmät kuvatkoot nykyaikaa.

Ykkösetkin tuntuvat paljolta. 

Mielikirjailijani Dostojevskin muun tuotannon ohessa olen lukenut tämänkin.  Kun sain tietää, että Kansallisteatterissa tullaan esittämään, kaivoin kirjan esiin ajatellen, että jospa lukisin, kun muutenkin mieli tekee aloittaa uudelleen. Tämä siitäkin syystä, etten muista yksityiskohtia. Into kuitenkin laimeni, kun totesin, että 700 sivua. Luettu aikoinaan kahdessa kuukaudessa. Jos oikein pinnistäisi kuukaudessakin ehkä menisi, mutta ei nyt. Tämä teatteriesitys ei kylläkään lainkaan vähentänyt kiinnostusta lukemiseen. Tekisi mieli selvittää, että miten tämä Esa Leskisen sovitus vastaa alkutekstiä. Selailemalla siitä ei pääse selville. Huolellisen puoleisesti olen lukenut, sillä marginaalissa on paljon sanoja, joita olen sanakirjasta katsonut. Tapoihini kuuluu, mutta harvemmin kuitenkin. 

Käsittääkseni Leskisen modernisointi koski - paitsi ulkoista esillepanoa, jota kyllä voi vähän ihmetellä samaan tapaan kuin uudenvuoden ilotulitusta: niin paljon pantu rahaa niin pieneen iloon - myös yhteiskunnallisen sanoman esiin kaivamista. Erityisesti ensimmäisessä näytöksessä hän panee Dostojevskin paljastamaan tämän päivän 'kapitalismin' mädännäisyyden. Mielestäni Leskisen sanoma on kuin koiran kusi puun juurella. Ei merkitse sitä eikä tätä. Paitsi että vähän aikaa haisee. Leskinen nimittäin mielestäni ymmärtää ihan väärin kapitalismiksi nimittämänsä talousjärjestelmän. Jo itse nimitys on huono ja virheellinen. Vallitseva järjestelmä on oikeammalta nimeltään markkinatalous. Sen syvin olemus on, että se toimii ruohonjuuritasolla eikä ole mikään iso paha, joka vaanii pientä ihmistä nielläkseen hänet tai teettääkseen hänellä sitä tai tätä. Pieni ihminen on markkinataloudessa kunkku. Hänen kysyntänsä ohjaa koko revohkaa. Sen mukaan pyörivät tuotannon rattaat eikä päin vastoin. Niin kauan kuin markkinatalous toimii, kuluttaja voi äänestää jaloillaan. Pienellä ihmisellä on vaihtoehtoja, joista voi valita toisin kuin keskusjohtoisessa systeemissä. Leskisen tavoin kapitalismia tarkastelevat ovat sokeita, koska heitä häikäisee valtava mainonta ja markkinointi. Heidän mielestään se ohjaa taloutta. Tämä on täysin virheellinen käsitys. Valtava mainonta ja markkinointi tähtää kyllä pienen ihmisen houkuttelemiseen päätöksenteossaan. Mutta se johtuu vain siitä, että pieni ihminen on niin tärkeä päättäjä. Hänen mieltymyksistään pyritään kaikin voimin pääsemään perille ja sopeuttamaan tuotanto sen mukaan. On selvästi nähty, mihin päinvastainen, pienen ihmisen toiveista välittämätön järjestelmä johtaa: se johtaa romahdukseen.

On markkinataloudessa heikkouksiakin. On asioita, joita ei voida hoitaa kysynnän ja tarjonnan pyörittämän hintajärjestelmän kautta. Koulutus, terveyden ja sairauden hoito ovat sellaisia. Tarvitaan keskusjohtoista päätöksentekoa. Mutta näissäkin asioissa resurssit voidaan paljon paremmin turvata markkinatalouden pohjalta kuin keskusjohtoisesti. Tietenkin suuri osa 'kapitalismin' kritiikistä johtuu siitä, että on näyttäviä suuryrityksiä ja rikkaita ihmisiä. Mutta jos markkinatalous toimii hyvin, hekin joutuvat toimimaan sen ehdoilla, eikä päin vastoin. 

Mielestäni Dostojevski ei tuotannossaan lainkaan asetu minkään yhteiskuntajärjestelmän puolestapuhujaksi, vaan nimenomaan aina pohtii myös yhteiskunnallisia kysymyksiä pienen ihmisen tasolla. Eipä saa Leskinenkään nostetuksi Stavroginia maailman mahtavaksi. Ei sitä ole sen enempää myöskään Raskolnikov Rikoksessa ja rangaistuksessa, vaikka koko ajan yli-ihmisen oikeuksista puhuukin. Mieluummin kuin näyttää näytelmänsä ihmiset fragmentoituneena joukkona ja toistensa ohi puhuvina pelinappuloina, kannattaisi syvemmin paneutua heidän näkökulmiinsa ja osuuteensa yhteiseen hiileen puhaltamisessa. Uskonkin, että Leskinen vielä joskus oivaltaa 'kapitalisminsa' todellisen luonteen kunhan ikää ja elämänkokemusta karttuu. Parinkymmenen vuoden kuluttua saatetaan nähdä ihan toisenlainen Riivaajat.
 

Tällaisella klassikolla on miljoona tulkintaa, pitkä esitysperinne, jota vasten kaikkia uusia väistämättä tarkastellaan. Itsekin olen nähnyt ainakin kolme teatteriversiota. Toistakymmentä vuotta sitten Svenska Teaternissa nähty vähäsanainen, voimakkaan allegorinen jäi mieleen poikkeuksellisen hienona. Siitä ei ole tarkempia muistiinpanoja, mutta sen meiltä saamat pisteet ja monet muistelot antavat hyvän todistuksen. Kun on rakkauskertomus, siihen kuuluu häivähdys hempeyttä ja onnen, jos ei nyt huumaa, niin säteilyä ainakin. Minusta tästä tämänkertaisesta sellainen puuttuu. Annankaan rakkaus, miehistä puhumattakaan, ei ole sydämen ja sielun rakkautta, vaan enemmän lihallista himoa. Ehkä vaikutelma syntyy nimenomaan siitä voimakkaasta koreografiasta ja liikkeestä jota tämä esitys on tulvillaan. Anna on nuori ja voimakas, ei vain henkisesti, sillä sitäkin hän on, vaan myös fyysisesti. Hän ei jättäydy haaveisiin ja rakkaansa johdatettavaksi, vaan - etten sanoisi - miesmäisen rajusti riehuu ja ohjaa tapahtumien kulkua siinä missä Kareninkin. Vronski jääkin ikäänkuin ajopuuksi, pikemminkin tavoitelluksi kuin tavoittelijaksi. Ehkä se onkin todellisen naistenmiehen kohtalo. Käsitykseni mukaan todellinen naistenmies on sitä luonnostaan ja tahtomattaan. Hänen ei tarvitse eväänsäkään liikauttaa ja naiset ovat hulluina häneen. Saattaa paremminkin kiusaantua ylenmääräisestä paapomisesta. Ehkä nyt ei Anna ihan siihen syyllisty, mutta ei paljon puutukaan. 

Kirsikka Moring sanoo Hesarin arvionsa lopuksi nätisti: "En ole kuitenkaan ollenkaan varma, onko tämä ainakaan minun Anna Kareninani." Perustelua tälle johtopääteökselle on saman arvioinnin edellisessä kappaleessa:

"Mihin minun katsojana sitten pitäisi uskoa? Ei ainakaan Annan ja Vronskin rakkauteen. Se näyttäytyy pikemminkin sokeana kiimana. Loistavan näyttelijättären Jelena Krivetsin rehevästi räiskyvä ja äksy Anna poikkeaa täysin tähänastisten teatteri- ja elokuvaversioiden hauraan romanttisesta Annasta. Krivetsin Anna tietää mitä tekee, ja tekee sen tahallaan. Ei tässä kohtaloa kaivata. Hänen partnerinaan Oleg Fedorovin kaita ja nuori Vronski on kuin äidin syliin temmattu. Sinänsä kiinnostava ihmissuhdetulkinta."

Minä panisin johtopäätöksen osalta vähän paremmaksi ja sanoisin, että olen melkein varma, ettei tämä ole minunkaan Anna Kareninani. Mutta eipähän sitä kai sellaiseksi ole tarkoitettukaan ja kuitenkin on ehdottomasti näkemisen arvoinen tulkinta.
 

En ikinä unohda kun ensimmäisellä NL:n matkallani 1956 venäläinen opas vei delegatiomme asemalaiturille ja selitti kyyneleet silmissä, että "juuri tässä Anna Karenina heittäytyi junan alle". Eikö mikään enää ole pyhää? 

Voidaan tietysti vielä ajatella, että tekijä soittaa hätäkelloja unohdettujen ja väärin kohdeltujen puolesta. Se on tietysti jalo teko, mutta jos tekijä menee 'totuudellisuudessaan' niin pitkälle, ettei onnistu saamaan katsojien myötätuntoa, vaan herättää inhon tai yökötyksen, hän on epäonnistunut aikeissaan. Jää jaloksi teoksi vain tekijän omassa mielessä. Se ehkä riittää tekijälle itselleen, mutta ei yleisölle, ei ainakaan minulle. 

Ohjaaja Maiju Sallaksen sanoin: "näytelmässä on kyse oikeudesta rakastaa ja tulla rakastetuksi, oikeudesta kunnolliseen lapsuuteen ja miten käy, jos sellaista ei saa."
- Enpä oikein tiedä. 
 

Tässä on pääosassa älykäs raajarikko orpo, jolla ei ole mitään mahdollisuuksia elämässä. Hän elää kahden tätinsä armoilla ja 100 punnan alkupääomalla. Jäi, jätettiin epäselväksi oliko tämä alkupääoma todella pojan hyväksi uhrautuneiden, kivisäkin avulla hukuttautuneiden vanhampien ottama henkivakuutus vai pojan kivisäkistä pelastaneen hyväntekijän anti? Ovatko vanhemmat yrittäneet hukuttaa rujon lapsen vai pelastaa hänet. Tämä suuri kysymys jäi, jätettiin vaivaamaan katsojan mieltä. Se nostaa näytelmän huvittavan ajanvietteen tasolta suurten draamojen sukulaisuuteen. 

Huvittavaa ajanvietettä tässä edustaa rehvakas kielenkäyttö ja selvästi piirtyvät omalaatuiset henkilöhahmot. Rujon pojan vastanäyttelijäksi tarjoutuu heti alusta pitäen tavattoman ronskipuheinen nuori irtolaisnainen. Hänen käyttövoimaansa ovat miehet ja munat. Miehiä höykyttää niin, että häntä pelkäävät ja aiheesta. Munia heittelee ja riehuu. Mutta rammasta Billystä tykkää, niin paljon, että sovinnainen onnellinen loppu yhteisen taipaleen alku ramman nuorukaisen kanssa tuntuu oikein sopivalta päätökseltä. Näytelmässä esiintyy myös uutismies, joka todella elää uutisia levittämällä. Hän pystyy tekemään uutisen vaikka kissan ja hanhen tappelusta. Salakuuntelu ja mielikuvitus ovat hänen työvälineitään. Hänellä on 90-vuotias äiti, jota hän yrittää systemaattisesti tappaa viinalla. Ei onnistu. Mummo vain laukoo viisauksiaan näkäräisten voimalla. Vielä on puolen tusinaa yhtä omalaatuista viihdyttäjää. Rahaa ja työtä puuttuu, mutta juttu lentää. Alatyylin rajoilla, mutta kuitenkin mielestäni yläpuolella liikutaan. Huomio kiinnittyy, onko ohjaajan vai jo suomentajan loistoratkaisuun: vettu. Jos e:n asemesti i:tä käytettäisiin, alkaisi yököttää. Niin paljon sanaa viljellään. Mutta näin se mene todella siististi.

Näyttelijätyö on kauttaaltaan erinomaista kuten täällä aina. Ihan ihmettelen esityksen valmiutta, vaikka vasta pari viikkoa ensi illasta kulunut. Kovin ihastunut olin Helsingin kaupunginteatterin Kiviä taskussa esitykseen. Tämä ei vähääkään jää sen jälkeen, vaikka kakkosen olen arvioksi merkinnytkin. Se on hyvin vahva kakkonen, pitäisikö olla kolmonen. Ei kyllä paljon puutu.

Vielä pitää mainita eräs pikku seikka: mallikelpoinen ohjelmaesite. On ilmeisesti tarkoitettu katsojalle toisin kuin valitettavasti useimmat. Vain esityksen pituus oli unohtunut. Vain euron maksaa. Kaksi senttiä voisi vielä leveydestä tinkiä, paremmin mahtuisi takin taskuun.
 

Olen nähnyt tämän näytelmän kuutisen vuotta sitten New Yorkissa, jossa se oli jonkinlainen  off Broadway -hitti. Muistan pitäneeni siitä ja erityisesti sen irlantilaisesta puheenpulinasta, jota seuratessa sai kyllä jonkin verran skarpata.

Ensimmäinen huomioni liittyykin juuri kieleen: olikohan se ihan luontevaa? Näytelmää on näemmä esitetty Suomessa monella eri nimellä (joista Köyhän pojan vapaus ei ole huono, mutta ihmettelen huutomerkkiä tuon nimen perässä) - onko siitä siis olemassa montakin eri käännöstä? Jos tämä Kuopion versio on erityisesti käännetty Kuopiota varten, niin minkä takia ei ole käytetty hyväksi savolaista verbaalivirtuositeettia? Jos minä olisin kääntänyt, olisin tehnyt sen radikaalin ratkaisun, että olisin kääntänyt tekstin suoraan savoksi ja sitä kautta tuonut myös esiin näytelmän peruslähtökohdan: elämän syrjäseudulla. Paitsi tietysti, että eiväthän savolaiset syrjässä ole, vaan maailmankaikkeuden navassa eikä heitä tunnu vaivaavan tämän Inishmaanin asukkaiden jatkuva päivittely, että ei kai tämä kotiseutu hullumpi paikka olekaan, kun tännekin osuu ainakin käymään ranskalaisia, hammaslääkäreitä ja mustia miehiä.

Pidin näytelmästä kaiken kaikkiaan ja loppua kohden se vain parani. Lavastus oli hyvä ja vielä parempia olivat hienostuneet äänitehosteet: meren loiske, köysien pauke mastoihin tai mitä se pauke mahtoi ollakaan. On myös kehuttava näyttelijöitä, he osasivat tehdä sympaattisia ja persoonallisia tulkintoja. Pidin erityisesti tädeistä Kate ja Eileen, tohtorista, Bobbysta ja uutismiehestä sekä tietysti päähenkilö Billystä. 90-vuotias juoppo äiti meni ehkä vähän överiksi. 

Pidin myös Kuopion kaupunginteatterista, jossa kävin nyt ensimmäistä kertaa. Suuren näyttämön katsomo on selkeä ja hyvä, siellä ei varmaan missään ole huonoa näkyvyyttä. Liput onnistuin varaamaan mukavasti sähköpostilla.

Arvosana: 2,5

Salla Korpela

En näin puoli vuorokautta esityksen päättymisen jälkeen ole niin paljon toipunut että ymmärtäisin, miten päin koettua kääntelisin. Sen vain totean, että kaikissa mahdollisissa suhteissa tämän teatterivuoden ehdoton tapaus, verrattavissa jopa kaikkien aikojen Leariin, kolmen vuoden takaiseen Rikokseen ja rangaistukseen (Leskisen täysosumaohjaus Kansallisessa, kuten tämä floppi-Riivaajat nyt tänä vuonna), neljän vuoden takaiseen Käärmeennahkatakkiin Varkauden teatterissa ja eräisiin muihin vuoden parhaisiin aikaisemmin). Odotan mielenkiinnolla, että pystynkö tämän esityksen yksityiskohtiin vielä palaamaan, saanko aikaan toivomani toisen katsomisen; esityksiä onneksi on vielä ainakin koko kevääksi merkitty. Teatterille joka tapauksessa SUURKIITOS!
 

Jos samalla asteikolla arvioidaan kuin teatterit, on ehdottomasti annettava kolmonen. Varsin paljon esteettistä mielihyvää tästä esityksestä nettosin. Serenaden osuus oli jotenkin  nuopea, siinä myös puvustus, joka on aivan oleellinen osa balettia, oli vaisu; taas jouduin katselemaan miestanssijoita lämpökerrastoissa, ei ollut nautittavaa nähtävää, miehet kalsareissa eivät ole milkän esteettinen elämys.

Rubies oli kaunis ja taitavasti esitetty, jota paljolti oli myös Serenade.

Mutta sokerina oli Jorman Happy, se todella oli happy. Vaikutti tosi vaativalta tanssisuoritukselta, eikä aivan kaikki mennytkään "tahdissa", mutta esitys oli niin virkistävän toisenlainen, ettei pahaa sanaa.

Ja puvustus oli aivan omaa luokkaansa, kaikki ongelmat näköjään pystytään ratkaisemaan, kun täytyy. Upea, sähäkkä suoritus! Eikä tarvinnut katsella alusasuja!!
 

Yritin jo kotona selvittää, mitä olisi tarjolla, mutta ei onnistunut. Teatterit eivät olleet päivittäneet nettisivujaan tai sitten ovat jo näin varhain lopettamassa näytäntökauttaan. Jotkut teatterit selvästikin tähtäävät rahakkaille turistiapajille ja vaihtavat toukokuusta ohjelmistoonsa musikaalin, oopperan, baletin. Kielitaidolla ei ole silloin väliä. Oppaan avulla asia kuitenkin siis järjestyy, kun ohjeeksi annan: klassikko - Tshehov, Gogol, Dostojevski, Ostrovski, Shakespeare. Liikenneongelmakin ratkeaa mukavasti, kun teatteri on samalla Vasilin saarella kuin hotellikin. Silti olisi voinut olla ongelma, mutta käytän hyväksi hotellin taksipalvelua. Hyvä onkin, sillä julkiset liikennevälineet eivät näyttäneet liikkuvan mailla eikä halmeilla. Katu on remontissa, joten taksikin pääseei vain lähimpään risteykseen. Teatteriin saapuessani kassa kysyy hämmästyksekseni olenko Asko, vaikkei tästä oppaan kanssa puhetta ollutkaan, kun paikkoja oli paljon vapaana. Lipun hinta 200 ruplaa (6.5 euroa). Etukäteen hirvittää vielä paluumatkan järjestyminen, vaikka taksipalvelu lupaakin lähettää noutajan näytännön päätyttyä. En osaa tilatessa sanoa, milloin päättyisi. Kun sitten teatterista poistuessani ryöstöjengiä peläten avaan teatterin ulko-oven, avaa hotellin taksi aivan nenän edessä oven minulle. Ei edes nimeä tai muuta koodia kysy, minä sentään esittäydyn.  Palvelu siis pelaa täysin moitteettomasti: 300 ruplaa (10 euroa) suuntaansa 10-15 min matkasta. 

Kappale on 'tavanomainen'. Kysymys on rahasta. On kaksi perhettä: toinen 'tavallinen' ja toinen vähän niinkuin parempi. Paremmuus näkyy ennen muuta pukeutumisessa. Toisessa perheessä on naimaikäinen tyttö ja toisessa sopiva poika. Naimakaupan kautta kumpikin perhe kuvittelee pääsevänsä käsiksi (suuriin) rahoihin. Huhut kertovat jopa miljoonista, vaikka paremminkin tuhannet ovat arkipäivän realismia. Nekin tuhannet tosin puuttuvat kummaltakin osapuolelta. Lopulta kysymys ei olekaan olemassa olevista rahoista, vaan odotettavissa olevista, tulevista rahoista. Kuten arvata saattaa, lopulta selviää, ettei rahoja ole olemassa eikä liioin tulossakaan, mutta nuoret saavat silti toisensa. 

Oikein hyvää näyttelijätyötä. Ammattitaidolla esitetyt halpahintaisuudetkin menettelevät, mutta ei niistä kuitenkaan oikein innostua jaksa. Esitettä olisin kaivannut. En nähnyt missään tarjolla, en tullut kysyneeksi, ehkä nähnyt kenelläkään sellaista. Ennen näytännön alkua kysäisen viereeni istuutuneelta aivan ihanalta tuoksuneelta nuorelta naiselta, oliko näytelmä hänelle ehkä tuttu. Ei ole tai ei rohkene antautua juttuihin tällaisen vanhan körilään kanssa, vaikka suomalaiseksi esittäytyen luottamusta yritänkin herättää. Ystävällistä hymyä sentään riittää - väliajalta palatessakin. Yleisöä on 250 hengen salissa ehkä 80 prosenttisesti. Ei elä yleisökään mitenkään vilkkaasti mukana. Ehkä aihe kuitenkin jotenkin tavoittaa: Venäjä elää uuskapitalismin nousua, 'rahan tekeminen' on mahdollista ja pyörii varmasti ihmisten mielissä. Miksi ei siis teatterinkin olisi sopivaa osallistua unelmien pöyhimiseen?
 

Sitä ihmettelee, miksi tällainen latteus näytelmäkseen on valittu ohjelmistoon. Ymmärtäisi, jos olisi jokin persoonallinen / vireä ja iskevä näkemys aiheen käsittelemisestä ja ohjaamisesta.

Puvustus oli siistiä ja lavastus uskottavaa, siinä kaikki.

Annan siis ykkösen, kun ne kahvitkin oli tilattu enkä siis poistunut väliajalla.
 

Näytelmää vei eteenpäin kahden ammattinäyttelijän, Hannele Kainulaisen ja Peter Nordmanin  mukanaolo. Tähän näytelmään kuuluu tietenkin musiikki. Sitä on mukana mielestäni hyvin sopivasti ja hyvin harjoiteltuna. Kaikki esittäjät selvityvät tehtävistään aivan kiitettävästi, niin että katsomo voi eläytyä esitykseen jännittämättä esiintyjien puolesta, seikka, joka ei suinkaan ole itsestään selvä asia näin vaativassa amatööriesityksessä.
 

Kyllä tätä osattiin odottaakin. Taaskin tulee hyvin perustelluksi Matti Pajulalle antamani epiteetti 'Keyrityn Shake'. Etsimättä tulee mieleen toinenkin 'esikuva' Jaroslav Hashekin luoma kunnon sotamies Shvejk. Tavallinen mies, tavalliset askareet, mutta historia havisee ympärillä. Niin tuntuu Matti Pajulakin eleettömästi kulkevan polkuaan, mutta hänen kynästään putoilee sellaisia todellisia taideteoksia kuin Rajasusi, Hunajan pisara, Tuulen koira, Pyhä näky, Maailman nainen ja nyt tämä Kahakka - kaikki näytelmiä, kuvauksia historiallisista tapahtumista pienen ihmisen näkökulmasta. Pieniä tapahtumia historian valtavirrassa, mutta suuria asioita mukana olleille. Matti Pajulalla on hämmästyttävä taito saada nämä satojenkin vuosien takaiset tapahtumat elämään nykykatsojan silmien edessä. Hän pystyy puhaltamaan niiden kautta katsojaan sellaisen tunnelatauksen, että vain suuret huiput vetävät sille vertoja. 

Tämä Kahakka on tärkeä palanen Kokkolan historiaa. Liittyy 150 vuoden takaiseen Krimin sotaan, joka Suomessa myös Oolannin sodan nimellä tunnetaan. Englannin laivasto liikkui silloin Suomen vesillä pyrkien tuhoamaan, ei niinkään väestöä ja yhteiskunnan valtarakenteita kuten suuret sodat yleensä, vaan yksinkertaisesti kaikkea sitä materiaalia, jota voidaan sodassa käyttää, laivoja ja laivanrakennusmateriaaleja, puutavaraa ym. Sellaista oli Kokkolassakin. Ouluun ja Raaheen tehty tuhoretki onnistuu, mutta kokkolalaisetpa tekevätkin tyhjäksi vihollisen aikeet. Tästä kertoo Kahakka. 

Viiden armeijan sota! Oulun ja Raahen tapahtumista on saatu tieto ja sen perusteella järjestäydytään vastarintaan. Tästä näytelmän tekijä pystyy kehittämään lähes sietämättömän jännitteen teokseensa. Lopulta jännitys laukeaa ja viiden armeijan sota päättyy siihen että sovun ja rauhan henki leviää sotatantereen yli - sanoisiko: lähes tolstoilaisten ihanteiden mukaisesti. Mitä tarkoittaa viiden armeijan sota? No se on tämän kirjoittajan keksintö ja tarkoittaa sitä, että mukana oli Englannin kuninkaallisen laivaston lisäksi Kokkolan miesten armeija, Venäjän armeija, Akkain armeija ja vielä Lastenkin armeija. Jokaiselle näistä tekijä antaa merkittävän ja katsojan silmissä uskottavan roolin. Kokkolan miesten ja Venäjän armeijan osuudet ovat koko ajan kietoutuneet toisiinsa ja lillukan varsiin sotkeutuminen onnistutaan välttämään. Miehet ja armeija  jakavat vastuun ja tehtävät sekä sodan johtamisessa että varustelussa. Akat taistelevat todella vaikuttavasti Lotta Svärdin hengessä. Ja kylähullun johtama lapsiarmeija saa reippaalla esityksellään katsojien sydämet läpättämään. Pajula onnistuu ruiskaisemaan realismin sekaan juuri sopivan annoksen romantiikkaa ja huumoria näiden kahden jälkimmäisen armeijakunnan toimiin ja sitä kautta koko esitykseen, että pidättyväisinkään katsoja ei voi muuta kuin hyväksyä koko reuhotuksen samalla kun varmasti tajuaa myös sodan traagisen puolen.  Tosissaan ja henkensä kaupalla sotaa käydään, mutta Venäjän sotaväen taipumus ja taidot juhlimiseen liennyttävät toisitoimien tiukkaa ilmapiiriä. Tosin takapakkiakin tulee, kun soltut saatille pyrkivät. 

Ammutaan ja räiskitään kunnolla, vaikuttavan näköinen suusta ladattava tykki - liekö aito sotasaalis - jyrähtää pari kertaa. Vihollinen joutuu perääntymään, mutta yksi venekunta ajaa karille ja joutuu kokkolalaisten vangiksi. Kaikki päättyy lopulta riehakkaaseen voitonjuhlaan, johon läpeensä pelästyneet vihollisvangitkin osallistuvat. Haavoittuneet saavat parasta mahdollista hoitoa, viluiset ja märät kuivia ja lämpimiä vaatteita. Ruisleipää raukat myrkyksi epäilevät, mutta siihenkin pelkoon nisuleipä tuo lopun. Itse kahakka, varsinainen taistelu, kestää tunnin, mutta voittoa juhlitaan monta päivää. Loppujen lopuksi Venäjän armeijalla on Krimin sodassa niin vähän menestyksiä, että tämä pieni kahakka nousee keskeiselle paikalle Krimin sodan historiassa. Samalla tavoin onnistuu Matti Pajula jälleen kerran nostamaan pienen kahakan tapahtumat historian lehdiltä silmiemme eteen värikkääksi näytelmäksi. 

Myös sekä ohjaajat että näyttelijät ansaitsevat suuren kiitoksen. Näytelmä esitetään autenttisessa ympäristössä muhkuraisella hiekkakumpareella rannan tuntumassa. Täytyy vain ihmetellä, kuinka hyvin kaikki toimii, vaikka liikehtiminen ja todella suuren esiintyjäjoukon toimien yhteen satuttaminen tässä ympäristössä on aivan eri asia kuin tasaisilla teatterin palkeilla. 'Jäykkää' murisee tekijä väliajalla.  Rivikatsoja ei mitään jäykkyyttä huomaa, paremminkin päin vastoin: reipasta liikettä hiekalla ja sujuvaa sanailua monella kielellä. Eräs tämän näytelmän erikoisuuksista onkin, että siinä esiintyy paitsi viisi armeijaa, myös viisi kieltä: suomi, ruotsi, englanti, venäjä ja ranska, pikantti piirre EUn kannalta.  Kolme jälkimmäistä ovat ikäänkuin pippurimausteita kunnon sopassa, eivät varsinaisesti juonta ratkaise eivätkä vie eteenpäin paitsi mitä nyt venäläisen sodanjohdon tulikomennot. Ei ollut niiden ymmärtämisessä varmaan kenelläkään vaikeuksia.  Ihan erityisesti ihastelen sitä kuinka niin suuri osuus ruotsin kieltä on onnistuttu ymppäämään kaiken toiminnan sekaan. Luulen, että siinä on suuret ansiot osaksi ruotsinkielisellä näyttelijäkunnalla. Välillä tulkitaan keskustelussa vastapuolen repliikkeinä, välillä saa jäädä tulkitsematta ja kuitenkin ymmärretään. 

Esko Johnson: Monikerroksinen näytelmä

Nuoret näyttelijät, erityisesti venäläläissotilaita ja porvarisnuoria  esittävät tytöt ja pojat ylittävät itsensä, osaavat kehitellä roolejaan rohkeasti. Rovastia esittävä Esa Lindholm selviää rooliosuudestaan hyvin, samoin ruustinna Anu Auvinen. 

Pormestari Berndt Roos, joka ihan oikeastikin lienee ollut epävarma, varovainen ja tahtomattaan pormestarin tehtävään valittu, saa Anders Hassselin tulkinnassa inhimillistä syvyyttä ja tuo tervetulleita huumorin ripauksia.

Näytelmässä käytetty paikallinen Kokkolan ruotsi kieli toimi hyvin. Sitä oli viilattu melko pitkälti näyttelijöiden voimin, kuten he itsekin kertoivat voitonjuhlien baalissa Raatihuonella. Tämä menettely on heille tuttua perinteisessä uuden vuoden revyystä. Muutenkin plurilingivisyys eli monien kielten yhdistyminen on toimiva ratkaisu - kiitos siitä myös Asko Korpelalle [osuus ylen vähäinen: venäläiset vuorosanat - AJK]!

Näytelmä huipentuu kaikkien odottamaan voitonjuhlaan. Draamallinen jänne ei siltikään ole voimakas. Tapahtumien ketju tai näyttämölle tuodut ihmiskuvat eivät välttämättä vaadi katsojaa kyseenalaistamaan käsityksiään. 
Näytelmä elää pitkälti näytelmätekstin ja tapahtumia kuvailevan vuoropuhelun, 
ei monipuolisten näytelmällisten keinojen, varassa.

Hannu Björkbacka: Kiitos

~(;^)~
Yours faithfully,

Lieutenant Charles Wise, British Roayl Navy
aka Hannu Björkbacka, Old Charlestown 

Hannu Björkbacka 
 

Punka puijaa uskomattomalla tempulla äveriäältä maanomistajalta maatilan myyntihinnan, jakaa rahoja varattomille ja ostaa puijatulta tämän omilla rahoilla itselleen alueeseensa rajoittuvan maatilan. Hän pitää lystikseen kahta vaimoa, varastelee hevosia, järjestää kekkereitä voittojensa kunniaksi. Muuttaa voittokekkerit talkooseuroiksi, kun kirkkoherra kulkee ohi. On vuoroon punaisten ja valkoisten puolella - hänhän on kaikkien ystävä. Ylipuhuu ja lepyttää vihamiehensä, mutta lopulta kuitenkin saa surmansa nujakassa.

Myös ohjaus ja näyttelijätyö ansaitsevat varauksettoman kiitoksen. Ohjauksen arvoa ei vähennä se, että teksti on konstailematon ja selkeä, pääpaino itse tarinalla, joka etenee loogisesti. Sellaista voi kuvitella olevan helppo ja miellyttävä ohjata niinkuin myös näytellä. Itse Punka on täysin ammattimiehiin verrattavissa oleva kyky Kari Summanen, jonka taidot on moneen kertaan erinomaisiksi havaittu. Hyvin selvisivät rooleistaan myös Punkan molemmat vaimot Silimänä Marja-Leena Grön ja Olga-Immeisenä Merja Korhonen. Edellistä Punka rakastaa ja jäkimmäinen rakastaa Punkaa. Näin ehkä heidän pääominaisuutensa voidaan ilmaista. Naisten nujakointia siitä seuraa, senhän arvaa. Sivuosasta erikoismaininnan ansaitsee Kaija Parviainen Sumppi-Ievana.

Tarina on monipolvinen, mutta katsojan on helppo sitä seurata. Pysähdyksiä ei ole, vaan vauhtia riittää. Paljon on Pajula siitä irti saanut. Luontevaa puhetta ja toimintaa on paitsi Punkalla itsellä, myös omilla ja kylän naisilla, rengeillä ja vieläpä parillakin lapsiryhmällä. On puoltörkeitä laulun rallatuksia, hevonen ravaa vähän väliä näyttämön poikki tai parkkeeraa paikalle. Rengit ja vihamiehet räiskivät pyssyillä, väki veisaa varsin tyylikkäästi körttivirsiä, polkkaa hilpaistaan ja viinaa juodaan. Mitä muuta siihen enää voisi keksiä? Härskeimmissäkin kohdissa pysytään juuri ja juuri hyvän maun puitteissa. Kansanviisaus ja savolainen salaviisaus kukoistaa. 

Aploodit ovat pitkät. Sekä 300 hengen katsomo että näyttämö ovat sadekatoksineen aivan ensiluokkaiset. Ihan pakko on mainita myös upeat neliömetrin kokoiset Nilsiän liuskekivet, joista katsojan polku on rakennettu ja näyttämön edusta on koristeltu. Ylellistä! Voisiko kivifirma enää parempaa kestomainosta tuotteilleen keksiä?
 

Esityksen kokonaispituus on lähes kolme tuntia. Ilman muuta siinä on tunti likaa, mutta mistä sen pois ottaa? Minusta tuntuu, että radikaalisti voitaisiin lyhentää jättämällä kokonaan Harjulan (perheineen) osuus pois. Mielestäni tähän yhteyteen sattuu myös muutama sellainen näyttelijäsuoritus, että niiden pois pudottaminen jämäköittäisi kokonisuutta. Varsinkin kun itse perussanoma ja kertomus on vakava ja painava. Itse asiassa vähän ihmettelen, ettei varmaotteinen ohjaaja ollut lyhennystä vaatinut ja/tai aikaan saanut. Vai eikö päässyt tekijän kanssa yhteisymmärrykseen? Saattaahan tietysti olla niinkin, että koko esitys on tietyille henkilöille kirjoitettu ja kaikille aktiiveille harrastajille pitää jotakin olla. Silloin on henkilöiden pois jättäminen ehkä mahdoton juttu. Tässä esityksessä ei edellisen (Rajaralli) tapaan sanataiteella ilakoida, mutta sanomassa on vastaavasti aivan toisen kertaluokan painavuutta. Moneen kertaan on saiko vain paha palkkansatämä historia kerrottu, mutta tämäkään kertominen ei ole turha eikä liikaa.

Kiintyy muuten huomio ohjelmalehtiseen. Se on niin tyylikäs ja asiallinen - vaikkakin yksinkertainen A4 kaksin puolin kolmeksi taitettuna, että kelpaisi malliksi ja päihittää monen monta ammateatterin tekelettä.

Matti Pajula: Tekijän vastaus

Mutta jäikö mieleen mitään itse esityksestä? Kyllä siitäkin jäi - muutakin kuin kivilohkareiden putoaminen louhoksen kallioseinästä. Seurattiin muiden omaisten kanssa viimeistä harjoitusta (kuvauslupa) ja kenraaliharjoituksessa oltiin oikein lipun kanssa.

Päällimmäinen vaikutelma on kuitenkin se ihme, kuinka näin suurisuuntainen uhkayritys ylipäänsä toteutui. Valtava areena, 1850 katsomopaikkaa ja näytökset lähes loppuunmyytyjä. Oli myös miellyttävä istua väljästi sijoitetuissa erinomaisissa penkeissä. Kaihivaivaisena en tietenkään ilman kiikaria erottanut esiintyjien kasvoja, mutta kiikarin kanssa kylläkin erinomaisesti. Orkesteri kuului mielestäni todella hienosti sekä kenraaliharjoituksen 12 riville että omaisnäytännön - jaa olikohan rivi 30 joka tapauksessa katsomon takaosan penkkejä. Eräistä solisteista en sen sijaan saanut selvää. Yön kuningattaren kuulu aaria oli ehdottomasti esityksen nautittavin yksityiskohta. Ihmeelliset rituaalit sen sijaan menivät yli hilseen. Ehkä Papagenon esiintyminen minunkin mielestäni äänekkäimmät aploodit ansaitsi, osittain luultavasti juuri siksi, että hänellä on melko paljon puhetta, josta saa selvää paremmin kuin laulusta ja myös tekstissä on enemmän konkreettisuutta kuin Isiksen ja Osiriksen riiteissä. - Niin ja tietysti loppukohtauksen pikku Papagenat ja Papagenot, niitä katsoin tietenkin 'silmät virutuksella' kuten äitini ennen sanoi. Syy on selvä: kolme oman perheen jäsentä Eeva, Aino ja Ville. Villellä oli päässä risuhattu, josta nyt sentään olisi ehkä pitänyt tajuta, että Japanissa ollaan. Mutta en vain tajunnut ennenkuin luin lehdestä. Tajusivatkohan kaikki muut?

Muuten kyllä nämä oopperat ovat pelkkiä spektaakkeleita ja elävät musiikin varassa. Ehkä vain Butterfly, Traviata ja Viimeiset kiusauksset ovat draamoinakin antoisia. Mikä tässäkin Taikahuilussa on sanoma? Eikö sen pitäisi loppuhuipennuksessa valjeta korostetusti? Tässä loppuhuipennukseksi jää pikku Papagenojen kirmailu näyttämöllä. Ansaitusti varastavat shown ja kirvoittavat aploodit. Tarinan varsinainen juoni on jo silloin autuaasti unohtunut. Musiikillisia huippuja on ilman muuta Yön kuningattaren aaria, mutta sen liittyminen tarinaan jää täysin epäselväksi ja se esitetään paljon enen esityksen loppua. Esitys ei siis siihenkään huipennu. Myös kuorokohtaukset ovat vaikuttavia, mutta niidenkin liittyminen juoneen jää hämäräksi.

Kaikesta huolimatta ei epäilystäkään, etteikö ansaitse korkeinta arvosanaa.

Yön kuningatarta lukuun ottamatta aariat olivat vähän epätasaisia, ehkä tuntumaan vaikutti myös oma hetkellinen fiilis.

Istuimme melko takana, rivillä 31, mutta keskellä. Kaikki kuului hyvin, mutta Papageno oli tosiaan ainoa, jonka repliikeistä sai kunnolla selvää. Ansaitsi aplodinsa.

Pikku-Papagenot olivat tosiaan suloisia, ja koko Papageno-klaani ihastuttava. Minä sitä itäisten kulttuurien vaikutelmaa vähän alussa kummastelin, ajattelin jopa sen olevan "vahingossa" mukana. No, täydellisyyttä hipova kesäkokemus silti. Ja lisäksi Sokos-hotellin erinomainen huone ja palvelu. Kaiken huippuna vielä kaksi upeaa ateriaa aurinkoisena hymyilevän Kauppisen rannalla.
 

Tuli kyllä mieleen, että toisin kuin Punka, joka on ihan juuri täsmälleen nilsiäläinen tarina, tämä tarina on tosi monella muullakin Suomen paikkakunnalla. Olisi helposti muunneltavissa esitettäväksi missä vain osuuspankin 100-vuotisjuhlassa ympäri Suomea. Osuuspankkikeskus voisi ihan hyvin ... No tietysti mukana on aitoja nilsiäläisiä, ehkä tunnettujakin tositarinoita, mutta pankkisalaisuus on estänyt niin selvät nimien maininnat, että sellaisenaan menisi muuallakin. Ja perustamistapahtumien ja muiden pankin sisäisten asioiden lisäksi todellisia yleisinhimillisiä aiheita käsitellään: ahdinkoon joutuneen auttamista sydämen eikä laskoneen neuvoin, hienotunteisuutta vaativien pankkitoimien hoitamista, ökyrahamiehen 'erikoistilanteen' hoitamista, jopa perheen hajoaminen erittäin tyylkkäästi estetään. Kaiken kaikkiaan myös hämmästyttävän tehokkaasti ja vakuuttavasti  tuodaan esiin osuustoiminnan aatteellinen puoli ilman että siinä olisi valmiiksi pureksitun tai saarnaamisen makua kuten niin helposti alan ammattilaisen esitelmässä saattaisi käydä.

Etukäteen vähän arvelin, että mahtaako iso rahakaan innostaa näyttelijöitä panostamaan täysin voimin kertaesitykseen. Pahasti erehdyin, vaikka motiiveista en tiedäkään; olihan lopulta väkeäkin tässä ainoassa esityksessäkin kuuden kesäteteatterikatsomon verran. Parastaan panivat sekä Kari Summanen, täysin ammattinäyttelijän veroisine taitoineen että kaikki muutkin. Erikseen on ehdottomasti mainittava nuori kyky Antti Heikkinen, viime kevään ylioppilas, paikallislehti Pitäjäläisen kesätoimittaja. Jos vain paikkakunnalla pysyy, siinä on Kari Summaselle manttelin perijä. Yhtään kakkosluokan taitajaa ei ollut remmissä. En tullut ajatelleeksi kuinka pitkä esiys oli, mutta ei yhtään liian pitkä. Mikä loistava veto korvata juhlaesitelmä juhlanäytelmällä! Eihän vain oltu niin tehtykin, että esitelmä oli kirjoitettu ja sitten annettu Keyrityn miehelle tehtäväksi esittää se?
 

Lähetä palautetta!