Ajk kotisivu Teatteripäiväkirja 2009-2010 Free counter and web stats

Sanomalehdet ovat sulkeneet arkistonsa raha-avaimella avattaviksi. Sen vuoksi linkkejä asiantuntevien teatteriarvostelijoiden kirjoituksiin ei enää tässä sivustossa esiinny. Avoimuuteen tähtäävä tieto- yhteiskunnan kehitys on ottanut hyvin valitettavan taka-askeleen. [ Asiasta käyty keskustelu v 2003 ]
Onneksi on nyttemmin, vuodesta 2008, olemassa Kritiikkiportti. Sitä jos oppisi käyttämään, tulisi itse asiassa edellä oleva närkästyksen aihe ja varmaan koko huomautus pois pyyhityksi.

466 Idiotti, Espoon teatteri

Tekijä: Dostojevski, ohjaaja: Korhonen Kaisa
20091020 Espoon teatteri : : :2:3: : : 23
AJK: Olipa hyvä, että tuli otua tarkkana, emännän herätteen ansiosta, ja siten pääsimme näkemään tämän esityksen. On sen verran vakuuttavaa työtä, että tuskinpa monta parempaa vuoden mittaan tulee. Olen kirjan kolmeen kertaan lukenut, joten teksti on täydellisesti tuttua. Se seikka auttaa suuresti arvostamaan tehtyä sovitusta.

En tiedä, mutta kiinnostaisi tietää, kuinka paljon ohjaaja voi saada apua, ja kuinka paljon sellaista yleensä käytetään, aikaisemmista sovituksista. Voisin kuvitella, että sitä on mahdollisuus 'googlata'. Mutta jos ei, tai ohjaaja haluaa tehdä kaiken itse, on työ päätä huimaava. Ja jos tässä tapauksessa niin on tehty, Kaisa Korhonen kaiken itse alkuperäisestä tekstistä leikannut, nostan hattua kilometrin korkeuteen.

Kun 700-sivuinen teos laitetaan 'ääneen luettuna' kolmeen tuntiin, on alkuperäisestä tekstistä puheena korkeintaan 10 prosenttia. Panen sen tähän aivan arviolta. Nyt lasken omasta lukunopeudestani. Luen 10 sivua tunnissa, siis 700 sivua tekee 70 tuntia. Eli 3 tuntinen esitys tekee alle 5 prosenttia ja kun otetaan huomioon, että näyttämöesitys ei voi edetä lukemisen nopeudella niin tullaanko johonkin 2 prosenttiin. Kaisa Korhonen osaisi käsikirjoituksen sanamäärän perustella sanoa desimaalin tarkkuudella oikean luvun. On totta, että huomattavia tekstipätkiä sanotaan taitavalla ohjauksella näyttämöasetusta käyttäen ilman sanoja täysin pätevästi.

Olin huomaavinani todella monia tällaisia, varsin kekseliäitä ratkaisuja aina Pavlovskin puistoa myöten. Todella muielenkiintoisia ovat monet pienet asiat, jotka saavat näyttämöesityksessä toisen suhteellisen painoarvon kuin alkutekstissä. Itselleni on ruhtinaan rikkomasta kiinalaisesta maljakosta tullut kovin iso asia. Ja isohan sen symboliarvo onkin, samoin vaikutus juonen kulkuun tekstissä. Tässä se vain maininnalla sivuutetaan, mielestäni täysin perustellusti ja onnistuneesti. (Sitäpaitsi lukiessani aina pysähdyn ihmettelemään tätä rikkoontumista, sillä ainakin nykyiset kiinalaiset maljakot tehdään kuparista eivätkä ne taatusti mene säpäleiksi metrin korkeudelta pudotessaan).

Toinen erittäin tärkeä yksityiskohta on Anastasia Filippovnan 100 000 ruplan setelinipun polttaminen. Siinä mielikuvani vain siten poikkeaa nyt nähdystä, että kamina on ikäänkuin keskipiste ja ihmiset sen ympärillä. Tässä kamina on syrjässä. Sitten on vielä sellainen yksityiskohta, että tekstissä kerrotaan kuinka Anastasia Filippovna ja Rogozhin tulevat hevosvaunuilla huvilalle jalan menossa olevaa seuruetta vastaan. Näyttämösovituksessa ei hevosia ole tässä kohtaa sen enempää kuin muuallakaan niin, että kun tämä kohtaus tulee, niin vie 10 sekuntia ennenkuin pääsen kärryille, että siinä se nyt on. Samoin ovat mielikuvat esim. Rogozhinin valtaisan talon synkistä käytävistä tai paremminkin huoneista toistensa jälkeen kirjassa kovin vaikuttavia, tässä niitä ei oikein synny, vaikka niistä puhutaankin.

Luulen, että on täysin mahdotonta tehdä sellaista sovitusta, että katsoja sen kautta pääsisi sisälle tähän teokseen, jos ei sitä ole lukenut. Luulen, ettei tuon lähemmäksi voida tekstiä tuoda kuin nyt on Kaisa Korhonen onnistunut tuomaan. Katsomossa molemmilla puolillani istuvat henkilöt, jotka eivät ole lukeneet teosta. On täysin ymmärrettävää, että vaimo väliajalla valittelee, ettei oikein pysy kärryillä. Minulle ei ensimmäisessä näytöksessä omasta mielestäni ollut ainoatakaan yksityiskohtaa, josta en olisi ollut selvillä. Ja oli monta näitä edellä kuvattuja kohtia, joissa ikäänkuin ahaa-elämyksenä voin iloita siitä, että teksti oli tuttu.

Yllättäen toinen näytös ei minua yhtä vahvasti inspiroinutkaan kuin ensimmäinen. Vaimo sen sijaan on sitä mieltä, että toinen näytös auttaa loksahduttamaan monia asioita paikoilleen. Minulle tulee mieleen ihmetellä, että voisiko tästä saada vähän lyhyemmän, esim 2½-tuntisen esityksen. Mitä silloin vielä pitäisi jättää pois? Minusta tuntuu, että Ippoliten osuus on sellainen. Ehkä sen voisi jättää pois ilman että varsinainen juoni siitä kärsii, siis Myshkinin, Rogozhinin ja Anastasia Filippovnan kolmiodraama. Tästähän puuttuvat tällaisenaankin kenraali Jepantsin henkilönä, vaikkakin hänestä puhutaan. Samoin puuttuvat kaksi muuta tytärtä paitsi Aglaja. Mielestäni tässä esityksessä Aglaja jää jossakin määrin Anastasia Filippovnan varjoon, kun he kirjassa ovat hyvin eri tavoin mutta tasaveroisesti esillä. Luulenpa, että tämäkin on tässä tapauksessa oikea ratkaisu - aikarajoituksen takia.

Näytelmän kalmanhajuinen loppu on mielestäni sanoin tavoitettu aivan yhtä hyvin kuin kirjassakin, todella melkein nenässä tuntuu. 'Hauska' yksityiskohta on ruumiin peittäminen 'amerikkalaisella' vahakankaalla. Lukiessani (olen lukenut vain venäjäksi) oikein jouduin tätä sanaa selvittämään erikseen, kun se niin oudolta tässä yhteydessä tuntuu. Lieneekö vaivannut Kaisa Korhostakin, kun on sen halunnut mukaan sanana. Olisi ollut hauska nähdä se jotenkin visualisoitunakin. Sittenhän tästä, ihan oikein, puuttuu täysin turhana kirjan epilogi, jossa selitetään vielä miten tästä eteenpäin, kuinka ruhtinas päätyy takaisin Sveitsiin ja niin edelleen.

Muistaen laskelman parista prosentista kirjan tekstiä, tämä esitys on lähes maaginen suoritus. Todistaa Kaisa Korhosen todella perehtyneen tekstiin pitkin ja poikin ja rakastavan Dostojevskia niinkuin minäkin, vieläpä ilmeisesti jotenkin samalla tavallakin, kun niin täydellisesti hänen sovituksensa minuun uppoaa. Kyllä olisi kiinnostavaa kuulla hänen kertomuksensa tämän sovituksen synnystä!

Kuin tilauksesta luen Teatteri-lehdestä ilmoituksen: Kirja kerrallaan ilmoittaa Dostojevskin Idiootin dramatisoinnin Seppo Parkkisen laatimana olevan saatavilla hintaan 9,50 e! Lähettäisivätköhän postissa, kun itse olen jo Nilsiässä. Ilmoituksessa viitataan Kaisa Korhoseen. Epäilen vahvasti, että tämä on JUURI SE!

467 Neiti Julie, KuoKt

Tekijä: Strindberg August, ohjaaja: Back Cilla
20091124 KuoKT : : : :1: : : 14
AJK: Ei ollut minun makuuni tämä näytelmä eikä sen esitys. Missä tässä ovat hyvyys, kauneus, totuus? - Ei missään. Tuskin edes totuus tässä, hyvyydestä ja kauneudesta puhumattakaan. Niiden tilalla raakuus ja pahuus.

Olen nähnyt Strindbergin Uninäytelmän ja se teki suuren vaikutuksen. Minulla on sellainen ontto epäilys, ettei nytkään vika ole itse näytelmässä, vaan esityksessä. Olen myös nähnyt Cilla Backin ohjauksia, tämä on neljäs. Edelliset kolme ovat saaneet täydet pisteet. Tästä olisi mieli tehnyt antaa nolla. Olkoon kuitenkin ykkönen. Jääkö siis vastuu näyttelijöille? Ei tekisi mieli sälyttää heidän niskaansakaan. Hehän tekevät, mitä käsketään. On teksti ja on ohjaus.

Niin ja ehkä ennen muuta katsoja. Kaikki esitykset eivät kaikille katsojille sovi. Niin että jos ei minulle nyt sopinut, joudun selittämään miksi ei. Ylimalkaisen selityksen jo annoin toisessa lauseessa. Parilla lauseella ehkä pystyn tarkentamaan, ellei sitten yön yli nukkuminen tuo lisää ajatuksia. Tekstihän on siis klassikko ja jatkuvasti ohjelmistossa. Kyllä silloin väkisinkin ohjaukseen miellyttämättömyys kääntyy. Epäilen, että tässä käytettiin liian ilmeisiä inhottavaksi tekemisen keinoja: räyhäämistä, irstaita asentoja ja eleitä ja tokutonta taustahälyä, jolla ainakin ajattelua häiritään. Näitä, paitsi viimeistä, tietenkin totuusargumenteilla voidaan puolustella, ei tietenkään kauneudella eikä hyvyydellä.

Mutta eikö tällaistakin totuutta voitaisi esittää hienovaraisemmin? Tarvitseeko se sanoa ja näyttää karkein keinoin, kun jo juoni on valmiiksi karkea ja kova. Pehmennystä se kaipaa eikä lisää moukarointia. Enempää en tällä istumalla osaakaan sanoa. Ehkä myöhemmin lisää, kun hälyn häiritsemättä saan ensin ajatella.

468 Neiti Julie, KuoKt

Tekijä: Strindberg August, ohjaaja: Back Cilla
20091216 KuoKt : : : :0: : : 71
AJK: Toden totta, tämä nolla on se oikea arvosana tästä esityksestä, pyöreä nolla. Ensimmäinen Kuopion teatterin nollan arvoinen esitys. Yhtään rehellistä hyvää sanaa ei ole siitä sanottavana. Räikeä esimerkki 'antikulttuurista', sopisi erinomaisesti esimerkiksi moskovalaisen filosofian professori-ystäväni Käytännön filosofia kirjaan, jota paraikaa käännän (tällä kertaa englanniksi) juuri tätä asiaa koskevassa kohdassa. Siinä on monia samanlaisia puistattavia tapauksia. Tämän kanssa näyttämötaiteen esimerkkinä kilpailee ainoastaan juuri viime toukokuussa Moskovassa ystäväni kanssa näkemämme Satirikon teatterin Kuningas Lear. Emme siitä mitään ymmärtäneet ja poistuimme väliajalla. Eleiden riettaus, huuto ja mekastus olivat siinäkin tärkein esityskeino. Shakespeare siinä samoin kuin Strindberg tässä 'jäivät toiseksi'. Se tuntui molemmissa tapauksissa olleen tarkoituskin.

Olin tätä esitystä katsomassa toiseen kertaan, koska en ollut uskoa näkemääni ensimmäisellä kerralla kaiken sen hyvän jälkeen, jota Kuopion kaupunginteatterissa olen viime vuosina nähnyt. Arvelin, että jos vaikka katsoja oli epävireessä. Toiseen katsomiskertaan oli toinenkin syy. Pääsin alan ammattilaisen mukaan. Hän oli omassa ohjaajakoulutuksessaan, vuosia, vuosia sitten harjoitustyönä ryhmässä tehnyt ohjauksen juuri Neiti Juliesta. Ei tämä ammattilainen sanonut enää paljoa vuosien takaisesta työstä muistavansa, mutta esitti pitkän ja monipuolisesti perustellun näkemyksen siitä kuinka hän olisi tämän kappaleen ohjannut ja kuinka tämä esitys oli vääriä ratkaisuja pullollaan. Onton kolkoissa tunnelmissa jouduimme siirtämään tämän esityksen huonoimpien teatterimuistojemme joukkoon. Pitääköhän sittenkin paikkansa filosofi-ystäväni Balashovin väite: antikulttuuri on vaarallisempaa kuin atomipommi, koska se tuhoaa ihmisen sisältä päin.

Sikäli jää askarruttamaan, että itse kappaleen täytyy olla Strindbergin laatua, koska se jatkuvasti pyörii. Olen myös itse nähnyt loisteliasta Strindbergiä, Uninäytelmän aikoja sitten. Ja olen nähnyt erinomaisen Cilla Backin ohjauksen Avioliitto italialaisittain, senkin kaksi kertaa täysin pistein. Ja Kuopion kaupunginteatterissa ei viime vuosina juuri ole heikkoja esityksiä tarvinut katsoa. Eipä ole ykkösiäkään kuin tämän näytelmän edellinen esitys ja kutakuinkin tasan vuoden takainen Sillanpään Elokuu, sekin samasta syystä kuin tämä: räyhäämistä lavalla. Sitä palvelua en todellakaan teatterista välitä ostaa, vaan jotakin aivan muuta: sydämen sivistystä, pateettinen ollakseni.

469 Platonov, SKT suuri

Tekijä: Tshehov Anton, ohjaaja: Baran Michael
20100115 SKT suuri : : :0:0: : : 113
AJK: Täysin uskomatonta! Voiko Suomen Kansallisteatterikin vajota näin alas?! Näköjään voi. Uskaltaako tässä enää mennä lainkaan koko laitokseen? Täysin päätöntä sekoilua. Erittäin vaikea uskoa Tshehovin kynästä lähteneeksi. Harmi, ettei ole tullut nähdyksi muita esityksiä tästä näytelmästä. Mitä ihmettä tällä esityksellä tavoitellaan? Ainakin puolet ajasta pelkkää tarkoituksetonta juopottelua ja örinää ilman ainuttakaan ajatusta, josta voisi päästä kiinni johonkin edes juonen tapaiseen. Tavoitellaanko tällaisella jotakin surkean lähiön nakkikioskin ympärillä pyörivää 'todellista elämää', vai mitä tarkoitetaan esittää? Näyttämöllä iso liuta nuoria ihmisiä vailla mitään näyttelijän ammattitaitoon viittaavaa paitsi ehkä korkeintaan sulava liikunta, mutta sekin typerretään täydellisesti keskelle näyttämöä töksäytettyyn matalaan vesialtaaseen. Sen ympärille on rakennettu ihmeellinen labyrinttilava. Kummankaan kalustuksen funktio ei käy selväksi ellei veden loiskuttelua katsota koko näytelmän päätarkoitukseksi.

En ole muita Michael Baranin ohjauksia nähnyt. Tämän perusteella asettuu ohjaajalistan viimeiseksi. Missä on ammattiylpeys ja ammattitaito? Entä missä ovat näytelmää esittävien näyttelijöiden ammattiylpeys ja ammattitaito? Ei niin pilkahdustakaan nähdä tässä esityksessä. Tai jos kuitenkin taitoa, se on täydellisesti harhapoluilla. On vaikeata kuvitella, että ammattiylpeydestä tässä yhteydessä edes puolta sanaa voidaan ääneen lausua.

Toukokuussa koin Moskovassa samanlaisen järkytyksen, kun Shakespearen Lear oli murjottu tunnistamattomaksi. Nyt joudun kertomaan silloiselle seuralaiselleni samaa Venäjän suuren näytelmäkirjailijan Tshehovin teoksesta. Olen pitänyt turhan synkkänä hänen maalaamaansa kuvaa antikulttuurin asemasta nyky-yhteiskunnassa. Hän pitää sitä atomipommiakin vaarallisempana, koska se nakertaa ihmistä sisältäpäin. Onko minun sittenkin tunnustettava hänen synkkiä värejään tässä asiassa?

Jos teatteri nyt on laajemmaltikin jotakin tällaista, kaivataan todellakin jonkinlaista ryhtiliikettä. Miten se voitaisiin saada aikaan? Ei ole meillä katsojilla muuta mahdollisuutta kuin äänestää jaloilla. Niin teimme me. Poistuimme väliajalla todella hyvät kahvit juotuamme. Kahvipöytäseuramme, ennestään tuntematon pariskunta teki saman tempun. Tämä on niin masentava kokemus, etten kehtaa tavanomaista linkkiä tähän arviointiin lähettää näitä sivuja seuraaville teatterin ystäville. Vaikka olisi kyllä 'älä mene' varoituksena paikallaankin.

20100123

Janne Puustinen: Platonov

Janne: Platonovia nyt pari viikkoa ohjaajantyön lehtorimme Marjaana Castrénin kanssa ruotineena voin hyvin ymmärtää, miksei näytelmä, varsinkaan sen juoni, auennut, jos poistuit näytöksestä kesken. Muuten en kirjoitustasi voi esitystä näkemättömänä kommentoista, kirjoitan tunnoistani tarkemmin kun ohjauskurssimme loppupuolella käymme katsastamassa tämän samaisen Kansallisteatterin version.

AJK: Kiitos viestistä. Jopa on mielenkiintoinen kommenttisi! Saa aivan uuden käänteen oma kommenttini. Odotan vesi kielellä ja silmät tapillaan mitä sitten minullekin kerrot. Jos tämän olisin arvannut, olisin tietenkin loppuun saakka katsonut.

470 La Traviata, Estonia

Tekijä: Verdi Giuseppe, ohjaaja: Volmer Arvo
20100121 Estonia : : :2:2: : : 135
AJK: Olimme pienen kulttuuripiikin Tallinnassa nappaamassa. Ensin päivällä Flamencamore, täpötäydessä Estonian konserttisalissa, senioreille tarjottu jonkin verran lyhennetty versio. Aivan erinomainen esitys: tulta ja tappuraa ei totisesti säästelty. Onkin kyllä aikaa edellisestä Flamencosta niin että vertailu ei onnistu.

Illalla sitten La Traviata, jonka ennätin jo moneen kirjoittamaani korttiin virheellisesti Aidaksi merkitä. En ollut lähettänyt kun huomattiin. Korjasin.

Tässä esityksessä on kolme näytöstä, ensimmäinen vain vähän yli puoli tuntia. En ollenkaan pääse sen aikana mukaan tunnelmaan enkä vauhtiin. Vähän ehkä ärsyttää, etten saa oikein selvää italiankielisestä laulusta, vaikka muka pitäisi. Mutta tilanne korjautuu kaikilta osin toisessa ja kolmannessa näytöksessä. Saan sopivasti selvää sanoista ja musiikki miellyttää yhä enemmän. Oopperan juonihan on sentään tuttu, Alexandre Dumas'n Kamelianainen, vaikka sittenkin jää auki, että mitä oikeastaan tarkoittaa tämä nimi La traviata. Sana sinänsä on tietenkin selvä: 'tieltä eksynyt', mutta missä mielessä? Olen aina ajatellut, että ns. huono nainen, mutta oliko se tosiaan niin? Eihän Violetta käsittääkseni ollut kuin sairas, keuhkotautinen. Mutta oliko se niin että hän oli Alfredolle uskoton? Jos oli, meni sivu korvien. Jäi se käsitys, että Alfredo vain ei syttynyt. Violetta selvin sanoin sanoi aina rakastaneensa Alfredoa.

Netistä tietenkin selviää: se onkin Alfredon perhe, joka ei hyväksy Violettaa, jolla on epäilyttävä maine. Niin joutuvat eroon. Lopussa kuitenkin nimenomaan Alfredon isä tulee toisiin ajatuksiin ja syntyy sydämellinen suhde isän ja Violettan välille. ... ja sitten tulee paikalle myös Alfredo, mutta onni jää lyhyeksi, kun Violetta hyvin näyttävästi heittää taudin kynsissä henkensä.

Kahden ensimmäisen näytöksen ajan näyttämö on täyteen ahdettu 'turhanpäiväistä ylellisyyttä', varmaan ainakin 10 lähes toinen toisissaan kiinni olevaa mahdottoman prameaa kattokruunua. Se jotenkin iskee silmään ja häiritsee. Samaten tupaten täynnä olevalla näyttämöllä 'tumput suorana' esiintyt kuoro. Kun sitten alan päästä tekstiin sisälle, olen havaitsevinani, että Alfredon italiankieli on 'velttoa', konsonantit tuskin kuuluvia. Sen sijaan Alfredon isän ja Violettan artikulaatio on meikäläisen korvassa täysin moitteetonta. Violettana meille täysin tuntematon suomalainen Sirkka Lampimäki suoriutuu osastaan hienosti. Kyllä tämä sitten kuitenkin plussan puolelle kääntyy, vaikka en mikään oopperafani olekaan.

471 Vanhan ruhtinaan rakkaus, KuoKt

Tekijä: Dostojevski, ohjaaja: Lindén Miisa
20100213 KuoKt : : : :2: :2: 150
KuoKt:

Vanhan ruhtinaan rakkaus
F.M. Dostojevski

Ensi-ilta 30.1.2010, suuri näyttämö
Juhani Konkan suomennoksen pohjalta näytelmäksi kirjoittanut Miisa Lindén
  • Ohjaus Miisa Lindén
  • Lavastus Elina Hanhivaara
  • Puvut Taina Natunen
  • Dostojevskikö raskasta ja vakavaa? Ei tällä kertaa!
    Vanha ja höperö – mutta yhä naiskauneudelle perso – ruhtinas ilmestyy pikkukaupunkiin ja sekoittaa sen uneliaan elämän täysin. Juonittelijoiden kuningatar Maria Aleksandrovna keksii, että hänen epäsopivassa rakkaussuhteessa ryvettynyt tyttärensä olisi saatava naitetuksi varakkaan ruhtinaan kanssa ja pian. Tehtävä ei ole helppo, sillä kilpailijoita riittää...

    Tragikomedian teemoja ovat ahneus, kateus, vallanhimo, pinnallisuus ja ikuisen nuoruuden tavoittelu. ”Kaikki mulle heti tänne” -kulttuurimme ilkikurinen peilikuva muotoutuu näyttämöllä tarinaksi, josta ei puutu iloa, intohimoa eikä slaavilaista kaihoa.
    Liput: 23 / 20 / 16e Arvioitu kesto: 2h 20min

    AJK: Oikein on hyvä mieli, kun pääsee kiittelemään hyvästä teatteriesityksestä ja täysipainoisesta elämyksestä niin monen pettymyksen jälkeen. Tässä jo usko alkoi hiipua koko teatteritaiteeseen.

    No vihdoin se selvisi! Muistan kun kerran etsin 'Vanhan ruhtinaan rakkaus' nimen käännöksen perusteella tätä kappaletta kahteenkin kertaan lukemastani venäjänkielisestä koottujen teosten laitoksesta. Ei löytynyt, eikä voinutkaan löytyä. Kuitenkin se siellä on ja itse asiassa on sillä kertaakin ehkä lopulta kuitenkin selvinnyt, sillä alkuperäisen nimen ('Djadushkin son' eli 'Setämiehen uni') kohdalle 2. osan sisällysluetteloon olen kirjoittanut tämä suomennoksissa käytetyn nimen. Siinä pituus suorasanaisena on 142 sivua, ja kolme tähteä eli 'täydet pisteet' olen perään merkinnyt molemmilla lukukerroilla. [Missä siinä mahtaa olla sanottu, että on ruhtinas (=prinssi) tämä setämies? - Aika korkea 'viskaali' pikku kaupunkiin. Varmaan kuitenkin on sanottu. Ei kai nyt suomentaja voi mitenkään tällaisessa erehtyä! Käännösvirhe ei tietenkään, mutta jos on laitettu ikäänkuin houkuttelevampi nimi. Tarkistin netistä: englannin-, ranskan-, saksankieliset nimet puhuvat vain sedästä, ei mitään ruhtinaasta.]

    Ei tämä minusta kuitenkaan mikään tyypillinen Dostojevski ole. Pikemminkin Molière. Olimmekin seuralaiseni - ei kun minä hänen seuralaisensa - siis päämieheni tod. teatteriguru M. Pajulan kanssa Molièrea sekä tekstissä että ohjauksessa näkevinämme. Minä nyt olen muutama vuosi sitten isomman annoksen Molièrea nautittuani noitunut hornan kattilaan koko Molièren ja hänen menetelmänsä: sanoja, sanoja, sanoja... ja keskellä näyttämöä kulissiseinä, jota näyttelijät eivät muka näe, mutta katsojat kyllä. Kyllä sellainen ennen pitkää kyllästyttää. Mutta ei tänään tässä näytelmässä, missä tätä kulissia nyt ei pahemmin ollutkaan, vaan kaikki näkivät ja kuulivat kaiken. Ja onkin tässä esityksessä sekä nähtävää että kuultavaa. Ennen kaikkea näkyy ja kuuluu, että ohjaaja ja esittäjät ovat paneutuneet asiaansa niinkuin vain tässä mainiossa teatterissa se osataan. Sen aistii heti alusta lähtien - ja täytyy sanoa: huokaisee helpotuksesta kaiken maailman 0-esitysten jälkeen.

    Se ettemme tästä kolmosta antaneet, johtuu vain siitä ankarasta vaatimuksesta, että pitää olla jotakin syvältä kouraisevaa sanottavaa. Sitä tästä vauhdikkaasta esityksestä emme oikein kuitenkaan löytäneet. Teatterin oman esitteen mukaan sitä luvataan lauseella 'Tragikomedian teemoja ovat ahneus, kateus, vallanhimo, pinnallisuus ja ikuisen nuoruuden tavoittelu.' Eivät ne kuitenkaan kovin painavina esille tule. Sen sijaan on riemastuttavaa kepeyttä, jota esitteessä luvataan: '”Kaikki mulle heti tänne” -kulttuurimme ilkikurinen peilikuva muotoutuu näyttämöllä tarinaksi, josta ei puutu iloa, intohimoa eikä slaavilaista kaihoa.' Todellakin: tätä saadaan aina slaavilaista kaihoa myöten. Missä näinkään moitiskellun nykyiskelmien ujuttamista tähän mukaan. Minusta sopivat kuin nyrkki silmään. Aivan upeita äänityksiä, juuri sopivina paloina. Ei liian pitkään, mutta riittävästi tunnelman aikaansaamiseksi.

    Arvaisiko ja osaisiko tässä yksittäisiä osasuorituksia jotenkin erikseen kiitellä? Ainakin ohjauksen kiinteää otetta ja vauhdin pysymistä reippaana alusta lopppuun. Kuolleita kohtia ei ole. Ja venäläinen tunnelma todella hienosti tavoitetaan. Osasuorituksista merkittävin huomio on niiden tasaisuus. Markku Söderströmiltä nyt ei varmaan kirveelläkään mitään keskentekoista irtoaisi. Rutiini on niin väkevä, että sanoopa mitä hyvänsä tai kiepsahtaa miten päin hyvänsä, se puree yleisöön. Mutta aivan ihania ovat nämä naisetkin, kukin omaa lajiaan. Se pitkäjalkainen on tietysti erityistarkkailussa ja voisi 'munia' osansa, mutta eipä ollenkaan. Pitää pintansa sekä puheessa että eleissä. Joku lavalta ulosjuoksu ehkä on turhan epänaisellinen. Ja miten nämä toistuvat huikat? Ei kai ne niitä noin ota, en ainakaan ole nähnyt, olisinko ollenkaan suoraan pullon suusta. Mutta hienosti sekin menee... Kiitokset ansaitsevat myös asut ja kulissit. Ei ole pihistelty, mutta ei hömppäänkään tuhlattu. Ihana kärrinpyöräkärry ja nojatuoli. Kuka vielä sanoo, että venäläisessä näytelmässä on paikalleen lätsähtänyt tunnelma. - Ei ainakaan tässä.

    Omasta puolestani ainoat huomautettavat olivat kaksi venäjän kielen ääntämiseen liittyvää yksityiskohtaa. Korostan, että sekin on todella hyvin hoidettu, ääntämisen opiskelu. Sen todistavat heti esityksen alussa useaan kertaan toistettavat naisten nimet, jotka eivät missään tapauksessa ole helpoimmasta päästä: täyskympin suorituksia.

    Mutta ne lipsahdukset, joita en olisi odottanut muuten hyvän suorituksen lopussa: Lauletaan tietenkin 'Kalinka, malinka' - voidaanko ajatella mitään venäläistä ilman tätä? Tässä sana 'kalinka' ei täytä vaatimuksia, malinka sensijaan juuri ja juuri. Venäjän kielessä ei nimittäin ole ollenkaan 'eng' vai sanotaanko nykyään 'äng' äännettä: tarkoittaa, että näissä sanoissa täytyy kuulua erikseen 'n'-kirjain ja 'k'-kirjain. Niitä ei saa yhdistää 'äng'-äänteeksi. Särähtää pahasti venäjää taitavan korvaan, mutta varmaankaan ei vähääkään muiden. Ties vaikka olisin ollut ainoa koko täydessä katsomossa, joka tähän huomiota kiinnitti. Toinen oli vielä hämmästyttävämpi kömmähdys. Sen sanoi lopussa yksi naisista omana nimenään. Nimi varsinaisesti Zinaida. Tässä 'z' on 'soinnillinen s' ja paino on 'i'-kirjaimella (zinaiida; taaskin a ja 'ii' eri tavua kuten n ja k kalinkassa). Ihan oikein koko ajan tämä nimi, mutta sitten Zinaida itse sanoo nimensä diminutiivimuodossa 'Zinotshka' useaankin kertaan ja aina alussa selva Z-kirjain ('ts'), ei siis soinnillinen S, kuten kuuluisi. Kuulostaa pahalta ja ihmeelliseltä, kun varsinainen nimi menee oikein. - 'Naurettavaa snobbailua' saa vapaasti sanoa. Ei mitään merkitystä. - Noh, nyt kuitenkin, kun täällä venäläisiä virtanaan tulvii. (Pitääkin laittaa koko vuodatus arvonsa mukaan vähän pienemmällä)

    Kaikenkaikkiaan erinomainen esitys, valmis milloin hyvänsä katsomaan uudelleen.

    472 Viivi ja Wagner, Nilsiä ht

    Tekijä: Tuomola Juba, ohjaaja: Kuikkaniemi Heikki
    20100228 Nilsiä ht : : : :1: : : 256
    AJK: Nyt kävi niin köpelösti tai hauskasti, kuinka sen nyt ottaa, että jäi tämä oman arvion kirjoittaminen niin, että ennätin lukea Pitäjäläisestä Päivi Laitisen arvion. Jos osaisin, noin kirjoittaisin minäkin. Samaa mieltä joka asiasta aina ohjelmalehtistä myöten. Paitsi ehkä itse näytelmätekstiin en niin ymmärtäväisesti suhtautuisi kuin hän. Vaikkakin hänen arvionsa luettuani huomattavasti suopeammin kuin ennen arvion lukemista. Olen Päivi Laitisen kirjoituksen leikkeenä visusti tallettanut, huvikseni tekstiksikin selvittänyt. Kyllä kai leikettä tässäkin uskaltaa vilauttaa. Arvaisiko sitä jonkun kommentin kuitenkin heittää.

    Kun itse näytelmää katsoin, näin sian liian paljon sikana ja liian vähän miehenä. Olisiko ollut ohjelmalehtisen tekijöillä tämä mahdollisuus mielessä, kun jättivät maestro Antti Heikkisen esittelyssä mainitsematta hänen niittämänsä mahtavat laakerit hevosena. Päivi Laitisen arvion jälkeen nyt sitten sika enemmän mies, mutta ei minusta nyt oikein... ainakin pois se minusta, että samaistuisin, vaikka siihen niin kärkäs olenkin. Jotenkin ehkä yliammuttu sika mieheksi. Sarjakuvaa en ole seurannut, mutta jotakin tässä täytyy olla, kun niin paljon teattereissa esitetään.

    Olen täysin samaa mieltä Päivi Laitisen kanssa, että toinen näytös onkin varsin värikästä katsottavaa. Ei niinkään, että sika olisi juoksuaan parantanut, vaan näiden muiden henkilöiden mukaantulon takia. Minä en sitä naisten 'tappelua' ymmärtänyt herkulliseksi noteerata, mutta sen sijaan kyllä mummo Kaija Parviaisen monologit. Juuri sopivasti tuhmien juttujen rajaa hipoen kehtaa päälle nelikymmppisen tyttären seurassa niitä kuunnella. Ehkä paikallaan ohjelmalehtisen varoitus, ettei välttämättä ihan pienimmille porsaille...

    Mikä ilmestys tämä Fylli-täti! Aivan ennennäkemättömän mahtava vaatetus, hyvän ja huonon maun kekseliäs sekoitus. Oikein sitä pitää silmät tihrussa tutkiskella. Ja mikä olemus ja hahmo koko täti! Isänsä tapaan vähän karummissa yhteyksissä, nimittäin kansalaisopiston ruumisarkkukurssilla. Hänelle ihmettelen tyttären upeata laulua, johon olin jo kesällä kiinnittänyt huomiota. Tuntuu hyvältä selitykseltä maininta yhteyksistä Karakselaan. Missä onkaan tämä Harmoniakuoro ja sen selkäpiitä karmivan vimmaiset esitykset?

    Niin ja sitten tämä Pekka, meidän joulupukki! Ei voi kyllä nauramatta sitä naamaa katsoa. Eikä se naama myöskään itse naurua kaihda. Elämänilo pursuaa koko miehestä. Esityksestä nauttii, pokka ei tahdo pitää. Pekan nousu lattialta täyteen pituuteensa kestää varmaan kaksi sekuntia ja on esitys sinänsä siinä missä Loirin kaatuminen aikanaan tai Antin erilaiset säntäilyt.

    Yhtään sen vähempää ylistystä eivät ansaitse touhukas Viivi itse eikä myöskään Julli-setänä toikkaroinut Seppo Keinänen. Ja sama juttu vielä Kuikkaniemetkin.

    Kaiken kaikkiaan: muistuupa mieleen elävistä suurimpana teatteriguruna pitämäni Pajulan sana: 'teatteri on näyttelijän taidetta'. Tässä se tuli erityisen selvästi esiin, kun ei varsinkaan teksti ainakaan minua oikein ollenkaan riipaise. Näyttelijäsuoritukset tämän näytelmän tällä kertaa kuiville vetävät. Koska en kuitenkaan uudelleen välittäisi mennä katsomaan eikä sanoma puhutellut, jää arvosanaksi ykkönen.

    473 Pitkän päivän matka yöhön, SKT wille

    Tekijä: O'Neill Eugene, ohjaaja: Nuotio Kurt
    20100306 SKT wille :2:2: : : : : 310
    ALK: Kävimme pitkästä aikaa teatterissa, kun ei ollut tullut hälytyksiä mistään sukupolvesta. Pitkän päivän matka yöhön oli koskettava kokemus, ja näyttelijöiden ammattitaito rautaista. Kolme varttia olisi pitänyt lyhentää, sen verran vähemmän humalaista örinää olisi riittänyt, ja silti olisimme uskoneet, että irlantilaiset juovat paljon viskiä ja elämän kriisitilanteissa vielä enemmän.

    Teatterissa kävimme lauantai-iltana. Vaikka haukuinkin paljosta örveltämisestä, teos oli hyvä ja toden tuntuinen.Nämä liian pitkiksi venytetyt ohjaukset taitavat olla muotia. Onkohan syynä henkinen laiskuus, ei viitsitä tiivistää ja miettiä, mikä olisi poistettavaa, turhaa painolastia.

    474 Játék a kasztélyban, Vígszínház, Budapest

    Tekijä: Molnár Ferenc , ohjaaja: Marton László
    20100315 Vígszínház, Budapest : : : :2: : : 326
    AJK:

    Unkarin matkapäiväkirjasta:
    ... Täysin tyytyväisenä kokemaamme palailemme lähemmäs sadan kilometrin matkan takaisin majapaikkaamme. Jää pakollisen kahvihetken jälkeen aikaa lepäilyynkin. Sitten alkaa omalta osaltani varsinainen seikkailu. Tapani mukaan olen sopinut teatterista unkarilaisten ystävien kanssa. Vaikka useimmat teatterit ovat kansallispäivän takia kiinni, on kuitenkin Vígszínházissa (Komediateatteri) näytös kello 19. Vähän 18 jälkeen lähden läpsyttelemään (vasen jalka todellakin ilkeästi läpsyttää) aikeissa mennä 'isolle kadulle' jalan ja siitä sitten raitiovaunulla tai bussilla teatteriin. Mutta jotenkin sekoilen niin, etten lopulta tiedä missä olen. Hämärässä ei kartasta ole apua, kun ei lasien kanssakaan näe pientä tekstiä. Ei auta muu kuin taksi. Ystävällisesti minulle neuvotaankin lähin paikka, kun on ensin näytetty, että Vígszínház oli täsmälleen päinvastaisessa suunnassa kuin mihin olin menossa.

    En näe taksitolppaa, joten asetun kadunkulmaan siten että lennosta saisin ja voisi mukavasti pysähtyä. Ei aikaakaan kun shakkikuvioinen pysähtyy ja minä kompuroin kyytiin. Totean, että mittari on ja läheltä nollaa alkaa, ei siis muka 'pimeä' yrittäjä. Siinä kuitenkin mitä ilmeisemmin erehdyn. Tai no, miten sen ottaa: ehkä ei todellakaan pimeä, mutta moraaliton. Se käy vähitellen, itse asiassa, vasta jälkeenpäin asiaa miettien, selväksi. Heti kohta kuljettaja heittäytyy juttuihin. No minä sitä vain hyvänä asiana pidän. Kerran sain kokonaisen tunnin kurssin nimenomaan unkarin kielessä, kun silloinkin teatteriin olin menossa kauas kaupungin toiselle laidalle. Jospa nytkin. Itse asiassa saankin, mutta onneksi en tuntia, kun teatteri on melkein kivenheiton päässä.

    Ensimmäisestä kysymyksestä en vielä mitään aavista: kuinka kauan olin ollut Budapestissä? Rehellisesti vastaan että tämä on ensimmäinen päivä, eilen tulin. Jälestä päin on helppo sanoa, että olisi pitänyt jo kellon kilahtaa. Ajetaan vähän matkaa. Kuljettaja viittaa kaukana edessä seisovaa poliisiautoa ja sanoo: katu suljettu, juhlapäivän takia, kiekkaa syvälle sivusuuntaan pienille sivukaduille. Vähitellen tullaan takaisin pääväylälle, ylitetään ja taas syvälle pikkukaduille. Sielläkin yllättäen: "sulku edessä" (vaikken mitään huomannutkaan). Taas lisää kierrosta. Alkaa kello olla niin paljon, että pitää katsoa, kun oli sovittu tapaamisesta varttia vaille. Kun kaivan puhelimen esiin, kuljettaja melkein hätääntyneenä sanoo: ei kannata soittaa, ihan tuossa paikassa olemme perillä. Perille tullaankin juuri sopivasti viittä vaille, loppuosa ihan tuttua isoa katua. Maksan 3500 forinttia (13,5 e).

    Ei tuo nyt miltään tunnu, mutta kun kotimatka teatterin jälkeen maksaa 1300 ft, ei kyllä ihan niin kauan kestä kuin tämä harhailu, mutta melkein. Kohteliaasti vielä kiittelen ilmiselvää huijaria. Juuri selviän ajoissa teatteriin istumaan eturiviin arvon rouvien viereen. Márta heistä onkin jo jättämässä lippuani nimellä varustettuna vahtimestarille, kun hänet ovella tavoitan.

    Teatteriesitys onkin hyvin mielenkiintoinen juttu. Olen vuosien mittaan varmaan tusinan verran kertoja käynyt unkarilaisessa teatterissa, jonkun kerran jopa Suomessa, kun on ollut vierailuja. Yleensä joudun pettymään, en tiukasta yrittämisestä huolimatta saa selvää juonesta, vaikka sanoista kyllä. Nyt on toisin, osittain. Ensimmäinen näytös on aivan vesiselvää. Toisesta en nytkään saa paljoa irti. Näytelmän nimi on 'Játék a Kastelyban' eli 'Näytelmä Linnassa'.

    Mikä ihmeen linna? Ei missään vaiheessa käynyt selväksi. Aha, ei kasztély olekaan linna vaan (herras)kartano. No eipä paljon asiaa muuta. Minusta tapahtumapaikka oli nimittäin teatterin näyttämö tai harjoitushuone. Jaa, mutta se James, joka aamiaista tarjoili...

    No, tämä väärinymmärrys ei koko juttua kaada. Näytelmä oli nimittäin näytelmän tekemisestä, itse asiassa aika suosittu teatterikappaleen aihe. Olisiko itse päämestarillakin (Shakespeare) useitakin sellaisia. Kyllähän se nyt tietysti jossakin määrin kiinnostaa katsojiakin, että miten sitä teatteria tehdään. Mutta kyllä tämä nyt kuitenkin eräänlainen aasinsilta on ja hätävararatkaisu, ei yllä suurten draamojen joukkoon. No sekään ei tässä nyt niin tärkeätä ole kuin että saan hienosti selvää puheesta. Näytelmä alkaa siten, että melkein pimeälle näyttämölle tulee kolme selvästi eri-ikäistä herraa. Hetken hiljaa istuttuaan kaikki tempaavat esiin savukekotelot ja alkavat tupakoida, vähitellen myös keskustella.

    Muistuu mieleen, että Unkarissa on mielestäni äärimmäisen yököttävä systeemi, että tupakkatehtaat ilmeisesti ovat teatterin suurimpia sponsoreita. Joka ainoa teatteriesitys alkaa tällä samalla tavalla: kaikki, miehet ja naiset, nuoret ja vanhat vetävät kaikessa rauhassa ainakin yhden sätkän ja sitten myöhemminkin, kun se vain jotenkin sopii tilanteeseen lisää sytyttävät. Voi että vaikuttaa yököttävältä, vaikka minkälaisia renkaita puhaltelevat ja kuinka sirosti holkkia pitelevät. No, eivät sentään lopussa uskalla tätä toistaa. ... ja unkarilaiset hiljaa katselevat ja kuuntelevat. Jo on nöyrää kansaa! Mutta eipä itsellänikään ole otsaa ryhtyä protestoimaan, vaikka aihetta olisi. Mutta tämähän on kaikki ehdollistettua. Kun minä aloitin opiskelun, oli Boston joka ukon ja akan suupielessä, varsinkin kylterin, jonka varakkuus perustuu Amerin kautta nimenomaan tupakkaan.

    Näytelmän juoni on itse asiassa varsin nokkela. On hemaiseva nuori olento ja hänellä kaksi kilpailevaa ihailijaa. Toinen ikätoveri ja toinen rumasti sanottuna elähtänyt irstailija. 'Erotuomariksi' asettuu seurueen vanhin herra, isähahmo, ei kuitenkaan kenenkään läsnäolevan sukulainen. Näytelmälle pitäisi käsikirjoitus laatia. Jotakin sovinnaista onkin jo paperilla, jota heilutellaan ja tutkitaan. Mutta asia jää ensimmäisenä iltana kesken. Asetutaan yöpuulle. Vanha herra näyttämön keskiosaan, jonka minä todella tulkitsinkin näyttämöksi, varsinkin kun hän vasta iltapalaansa nöyränä edes takaisin juoksentelevalta jamekselta tilailee, ei tosin syö juuri mitään, kun koko ajan puhuu ja selittää. Sen sijaan viereisen seinän takana alkaa tapahtua ja puhutaan yhtä ja toista. Lemmen asiaa yritetään eikä se miksikään yritykseksi edes jää. En ikinä ennen ole tällaista näytelmää nähnyt, jossa keskeiset puheet ja asiat tapahtuvat seinän takana näkymättömissä, ihan siis tosissaan näkymättömissä mutta ei kuulumattomissa, vaan ihan kuin päin vastoin: ehkä onkin vahvistimet, mutta niitä ei huomaa, vaan luontevasti juttu kulkee. Siinä ilta menee ja koko teerenpeli asiaankuuluvine sanailuineen käydään läpi.

    Nyt seuraa yllätys: kun seuraavana päivänä taas kokoonnutaan pohtimaan käsikirjoitusta, vanha pappa iskee pöytään eilisen teerenpelin sellaisenaan samojen henkilöiden esitettäväksi uutena teatterikappaleena 'ensi perjantaina'. Ei muuta kuin harjoittelemaan! Kyllä muutaman kerran nielaisee elähtänyt Romeo. Ei tahdo sanat tulla suusta uudestaan. 'Julia' sen sijaan sopeutuu erikoiseen tilanteeseen hetkessä ja panee homman farssiksi ja kääntää vähitellen mielensä sen nuoremman kilpailijan puoleen. Tämä olikin vanhan papan perimmäinen tarkoitus. Vaikka juoni tulikin omin voimin vesiselväksi, paitsi tämä kartanomomentti, toisen näytöksen (kokka)puheista suuri osa menee minulta harakoille. Kansa puhkeaa röhönauruun (unkariksi röhög!) aina liian aikaisin minun sytytykseen nähden. Vitsit sivu suun. Tuttu juttu jopa venäläisestä teatterista ja venäjää nyt olen muka niin hyvin osaavinani. No mutta kuitenkin täytyy ensimmäisen näytöksen perusteella antaa arvosanaksi 2(/3) näyttelijöiden ja hyvän artikulaation ansiosta. Vígszínház, Budapest

    Tupakka kismittää, mutta ei tietenkään vaikuta arvosanaan. Kolmosen näytelmä ansaitsee syvällisyydellään, sellaisella että se todella kouraisee. Tämä nyt ei kouraise. Kahdenkymmenen vuoden ajan olen teatteripäiväkirjaa pitänyt. Näytelmiä on sinne pian 500 kertynyt, yli 300 on tullut arvioitua omalla aika paljon sanomalehdissä ilmestyvistä poikkeavalla tyylillä. Tämäkin tästä kutakuinkin sellaisenaan menee teatteripäiväkirjaankin. Soma jälkinäytös on se, kun Márta-ystävä esittää yhteenvedon juonesta, kun toisen näytöksen hankaluuksista mainitsen. Useimmiten on hänen selostuksensa vasta avannut koko esityksen. Tällä kertaa oli jo auki.

    475 Svinalängorna, KuoKt

    Tekijä: Alakoski Susanna , ohjaaja: Granit Michaela
    20100421 KuoKt : : :2:0: : : 369
    Riksteatern, Sverige
    AJK: Voi tätä teatterin alennustilaa! Sup, bråk, skrik! Siinäkö ovat nykyteatterin kaikki keinot? Palkituksi mainitaan käsikirjoitus. Tiettyä sujuvuutta ja loogisuutta siinä olenkin havaitsevinani, mutta sittenkään en tätä surkeata lopputulosta voi pelkästään ohjaajan piikkiin laittaa. Osansa on lopputuloksessa myös näyttelijöillä kun alistuvat tällaiseen. Vähäisemmäksi kuitenkin arvioin näyttelijöiden vastuun kuin ohjaajan. Sillä ohjaaja saa palkkansa siitä, että saa näyttelijät tuottamaan hyvän lopputuloksen. Sitä ei tässä tapauksessa mielestäni syntynyt. Loppu hyvin, kaikki hyvin, sanotaan. Ei pidä paikkaansa tässä esityksessä, vaikka sitäkin tässä yritetään. Näytelmän loppu on nimittäin kovin huterasti perusteltu (käynti kotimaassa) 'raitistuminen', ilmeisesti yleisön suosionosoitusten toivossa. Silminnähtävän - tai paremminkin - korvin kuultavan vaisut ovat suosionosoitukset. Itse päätän jättää kokonaan taputtamatta. Sillä ikäänkuin markeeraten tämän nolla-arvosanan, jonka annan, jos väliajalla kesken poistun. Nyt ei siihen ollut mahdollisuutta, joten olin poissa kuitenkin taputuksista.

    Jos tästä nyt kuitenkin vihastuksen vastapainoksi jotakin myönteistä yrittäisi sanoa niin sitä on juonessa päähenkilö Leenan ja naapurin tytön asenne, jonka sitten naapurin 'ei ikinä juovuksissa nähty' täti palkitsee sanalla 'duktig flicka'. Uskomaton onkin hänen muun juonen kanssa täysin vastavirtainen kehityksensä nirppanokasta ja näsäviisaasta pikkutytöstä hädässään epätoivoiseksi, mutta kuitenkin jaloillaan pysyväksi, vain vähän isommaksi, kaksitoistavuotiaasta nelitoistavuotiaaksi. Toinen seikka, josta kuitenkin nautin, on mielestäni onnistunut suomen ja ruotsin kielten luonteva sekoitus, jota vielä hyvä tekstitys tukee. - Löytyisiköhän näitä plussia jälkikäteen tarkemmin ajatellen niin paljon, ettei tarvitsisi sittenkään nollaa arvosanaksi antaa.

    Inkeri Rissanen: Oletko lukenut kirjan?
    Inkeri: No, siispä et tiennyt mitä odottaa. Kirja on ihan yhtä "raaka", jos niin voi sanoa, kielenkäyttö juuri kuullun tyylinen. Lapsen tuskaa vanhemmista. Käsite periodare tuli tutuksi kirjaa lukiessa. Tukeutuminen siihen yhteen, joka ei ryypännyt, jossakin - uimisessa - paremmuuden osoittaminen, että voisi olla joku, joka saa positiivista palautetta.
    Salli: Hei Inkeri
    STK:

    Emme sitten enää nähneetkään toisiamme, hyvä kuitenkin, että aluksi! Saimme vähän päivitettyä tilannettamme. Tiedän, että olette jo Askon kanssa vaihtaneet mielipiteitä. Luimme myös Savon Sanomien perjantain lehdessä olleen kritiikin.

    Minä en sitä juopottelua, rivoa kieltä enkä kiroilua pitänyt niin pahana, vaikka myönnän, että vähempikin olisi riittänyt. Olen itse elänyt Helsingissä kerrostalossa 40-lukua, ja tiedän minkälaista elämä siellä oli. Ymmärrän, että monille miehile viina oli nopein ja helpoin lääke saada edes lyhyt unohdus sodan kauhuista. Kun perheet eivät riehumisen ja väkivallan pelossa uskaltaneet päästää heitä sisälle, makasivat he ovien takana omissa lätäköissään. Kaikenlaista rikollisuutta viinanmyynnistä ryöstöihin oli tietenkin päivittäin. Meidänkin ovikelloa soitettiin, ja vieras mies kysyi "onko mies kotona"? Onneksi äiti älysi heti huutaa isää - en tiedä oliko isä kotona vai ei. Minäkin muistan yhtä jahtaajaa juosseeni pakoon ja päässeeni nipin napin kotiin, ennenkuin hän tavoitti minut. Isän kanssa kävimme sitten häntä portaikosta etsimässä, mutta tietenkin hän oli ehtinyt jo livahtaa. Sodan jälkeen uskon elämän kaupungissa olleen rauhattomampaa kuin maalla, missä oli vanhaa yhteisöllisyyttä.

    Minä pidin myös kulisseista ja esillä olleista tavaroista, jotka toivat 1970-luvun elävästi mieleen. Tuo vuosikymmen on suurta muotia nyt. Lasten urheus ja lojaalisuus vanhempia kohtaan, heidän tulevaisuuden uskonsa oli koskettavaa!
    Lisätietoja

     

    476 Lapin kesä, KuoKt

    Tekijä: Rudiš Jaroslav – Petr Pýcha , ohjaaja: Havelka Jiri
    20100508 KuoKt : : : :1: :1: 380
    Kuopion kaupunginteatterin nettisivulla:

    Lapin kesä - Jaroslav Rudiš – Petr Pýcha
    suomennos: Kari Senius
    Ensi-ilta 12.11.2009, Studio
    Ohjaus Jiri Havelka
    Lavastus ja puvut Vladimír Nemecek

    Kansainvälinen yhteistyö voi olla kauniita juhlapuheita tai tositoimintaa. Tämä näytelmä on selkeästi viimemainittua, toihan se teatteriimme vieraiksi neljä tšekkitaiteilijaa: kirjailijaduon, ohjaajan ja lavastajan. Työn tuloksena nähdään tuulahdus keskieurooppalaista tyyliä Kuopiossa.

    Ilkikurinen tarina tapahtuu Prahassa ja Suomen Lapissa. Mukana ovat äiti joka harrastaa huuhaa-terapioita, isä jolla on muunlaisia pimeitä bisneksiä, ja poika joka rimpuilee irti äidin esiliinannauhoista. Kaiken ylle levittää avaruusterapeutti mystistä sanomaansa, jolle tarinan nuori sankaritar antaa pitkät. Omat omituisuutensa tosin on hänelläkin, saamensieluisella suurkaupunkilaistytöllä.

    AJK: Nappiin esittelee teatteri sivustossaan tämän näytelmän ja ansaitsee täyden tunnustuksen kansainvälisille pyrkimyksilleen. Ei ole vähäinen pinnistys tällainen riskeeraus ja kotiyleisön suosion tavoitteleminen aivan muusta kulttuuriympäristöstä kumpuavalla esityksellä. Mainio on myös ajatus näiden niin erilaisten kulttuuriympäristöjen yhdistäminen itse näytelmässä. Mielestäni kuitenkin idea pilataan yliampuvalla toteutuksella eli melu- ja valokoneiden aivan liiallisella käytöllä. Kolmannes tehosta olisi sopiva, ihmisen luonnollista ääntä pitäisi suosia ja meteli jättää vähemmälle.

    Jälleen kerran saan syyttää itseäni, kun en tullut edes tuota vähäistä esittelyä lukeneeksi ja tyhjästä aloitan tapahtumaan osallistumisen. Ensimmäinen näytös menee suu ammollaan yrityksessä harsia kokoon teatterinautintoa. Ei ota onnistuakseen. Väliajalla asia korjaantuu kun asiantuntija, jonka seurassa olin esitykseen tullut, hetkessä erittelee puolen tusinaa elementtiä, joista esitys on kokoonpantu. Tässä on kyllä vähän se henki, joka sisältyy määritelmään: kameli on ryhmätyönä suuniteltu hevonen. Kyllä se tehtävän tekee, mutta tyylikkyys puuttuu. Ylenmääräisestä kiroilusta ja huutamisesta en pääse syyttämään kuten nykyään niin usein, valitettavasti myös Kuopion kaupunginteatterin esityksissä, mutta jonkinlaista karheaksi raakkumiseksi luonnehdittavaa sanailua on kyllä tässäkin. Kyllä tästä kuitenkin jonkinasteista huumoriakin tihkuu, mutta ei ollenkaan naurun sytykkeeksi saakka. Naurunäytelmäksihän tätä nyt ei ole tarkoitettukaan.

    Olisiko nyt sittenkin loppujen lopuksi liioittelevan selvästikin piirretty henkiöiden sielunmaisemat, kun ne lähinnä sääliä herättävät. Sen takia ei katsojalle synny näytelmään mitään samaistumisen sidettä miellyttävästä teatterielämyksestä puhumattakaan. Toisaalta kuitenkin loppua kohden kaikissa näytelmän henkilöissä pilkahtelee myönteisiä ja 'hyväksyttäviä' inhimillisyyden piirteitä. Nuoret onnistuvat riuhtaisemaan itsensä irti laivatouvin paksuista siteistään menneisyyteen ja jopa hirviömäisin keinoin itsensä elättävä perheenisä saa perheensä toimeentulosta vastuullisesti huolehtivana (ja parilla ehkä vahingossa lipsahtaneella hymyllä) katsojan mielen läikähtämään. Purkan jauhaminen olisi sentään saanut jäädä näyttämättä. Huuhaa terapian kyllä heti alusta saakka meikäläinenkin huuhaaksi ymmärtää, vaikka panee sekin ajatuksen isojen asioiden äärelle, mutta äärelle jää eikä siitä etene. Taisivat muuten nämä huuhaa terapian esittäjät jäädäkin vähemmälle loppupuolella tapahtuneessa sympatiaruiskeiden jakelussa.

    Teatteri-illan päällimmäiseksi kokemukseksi jää kuitenkin muikut Sammossa ja sokeriksi pohjalla kaksihenkisen seurueen omat keskustelut teatterista ja muista asioista. Hyvä kuitenkin, että tuli näytelmäkin katsottua.

    477 Punahukka, Juankosken Näytelmäkerho

    Tekijä: Hotakainen Kari, ohjaaja: Lonkila Kalervo
    20100606 Juankosken Näytelmäkerho : : :3:3: : : 399
    Antti Heikkisen arvio esityksestä (Julkaistu Koillis-Savossa ja Pitäjäläisessä).
     
    Käsikirjoitus: Kari Hotakainen
    Sovitus: Juha Lehtola
    Ohjaus: Kalervo Lonkila
    Puvustus: Tuula Roininen
    Lavastus: Maila Lonkila
    Teletekniikka:
       Matti Roininen, Timo Mustonen
    Kuiskaajat:Maila Lonkila, Irmeli Urpila
    Julisteet ja mainokset: Eeva Pehkonen
    PEKKA konduktööri - Jari Partanen
    ELINA, autokoulun opettaja,
        Pekan vaimo - Tytti Lintunen
    HELMI, eläkeläinen, Pekan äiti - Tarja Lipponen
    SEPPO, kultaaja, Pekan veli - Kauko Päiväniemi
    KATJA, laborantti - Hannele Pirinen
    MARTTI, pappi - Reijo Tirkkonen
    KAARINA, adoptioneuvoja - Ulla Martikainen
    AJK:

    Tällaista tämä on, teatteri! Tulee salama kirkkaalta taivaalta ja iskee! Historian surkeinta teatterivuotta ollaan lopettelemassa tavanomaiseen kesäteatterikierrokseen ja juuri ja juuri tullaan onnellisen sattuman kautta noteeranneeksi, että olisi yksi esitys koleana päivänä, jolloin ei muutakaan tekemistä olisi. Olin tosin jokin aika sitten saanut jo ennakkovaroituksen mukana olevalta, että Juankoskella on teatteria jo kesäkuussa ja että loppuu ennen kuin muut edes aloittavat. Ja että olisi hyvä juttu tekeillä. Tämä kaikki jo unohtui. Itse asiassa luulin, että oli sitten jo loppunut, kun oli niin paljon kaikenlaista muuta.

    Ei ole tullut luetuksi Hotakaisen kirjoja, mutta on nähty jonkun kerran sujuvasanainen mies televisiossa. Mukavasti haastelee. Mutta tämä näytelmä on vielä ihan omaa luokkaansa. Todellista sanataiteen ja ihmeellisten, mutta samalla täysin jokapäiväisten ideoiden räiskettä ensimmäisestä viimeiseen sanaan. Näkee kuinka yleisö on täydellisesti mukana, mm kehitysvammaisten pieni joukko pyörätuoleissaan silloin tällöin äänekkäästi iloaan purkaa, ja aina oikeassa paikassa. Itse asiassa tässä ilotulituksessa kaikki ovat oikeita paikkoja. Teksti on aivan ihmeellistä absurdin ja realismin sekoitusta, kuitenkin äärimmäisen helposti seurattavaa. Rikos ja rakkaus, hulluus ja viisaus ja vielä monet muut asiat siinä on punottu jämäkäksi letiksi, joka etenee sataprosenttisen loogisesti ja jämerästi luontevasta alkupisteestä yhtä luontevaan päätepisteeseen.

    Rasismi, ryssäviha, ryssän kiukku riistosuomalaisia kohtaan, kommunismi, kapitalismi, markkinatalous, hyvinvointiyhteiskunta, yhteiskunnan pahoinvointi, kaikki nämä vilisevät silmiemme edessä selkokielellä. Ei voi muuta kuin nyökytellä ja vähän väliä taputtaa sekä sanataiteen ilmaisuille että asian nokkelalle, etten sanoisi syvällisen yksinkertaiselle esittämiselle. Esityksessä ei ole millinkään vertaa maneereja, näyttelijät eivät ollenkaan näyttele, tai korkeintaan ihan vähän, ei ole mitään erikoistaitoja kenelläkään, ei mitään temppuja, näyttämö on karu kuin erämaa, puvustukseen ja muuhun rekvisiittaan ei tule lainkaan kiinnittäneeksi huomiota, esitettävän asian seuraamisen takia ei liikene huomiota. Näillä taidoilla näitä esittäjiä ei päästettäisi minkään laitosteatterin lämpiötä pitemmälle, ei lähellekään näyttämöä. Ja kuitenkaan mitään ei lisää kaivata. Kaikki tulee sanotuksi juuri niinkuin pitää. Tuleepa tiukka paikka, kun on päätettävä vuoden parhaasta: kaksi ehdolla tämä ja ammattilaisten esitys Dostojevskin Idiootista. Joku sanoo: ei voi verrata. Minulle ei tuota pienintäkään vaikeutta vertaaminen sinänsä, vain sen päättäminen kumpi on parempi.

    Otetaan nyt vaikka tässä näytelmässä esitetty rikollisuus. Salakuljetusta ja selkeää petosta. Todella hirtehistä meininkiä. Venäjältä tuodaan ikoneja, pilkkahintaan ostettuja ja myydään Suomessa moni(kymmen?)kertaiseen hintaan. Siinä tulee lyödyksi lyttyyn sekä uskonto että valtioviisaus: uskonnolta savijalat alta pois ja valtioviisauden hedelmät sopivin kontrastein osoitetuksi mädiksi, sosialismin ja kapitalismin välinen raja-aita rojautetuksi maahan ja pienen miehen talousjärki nostetuksi kaikkea hallitsevaksi, systeemeille pitkän nenän näyttäväksi päällimmäiseksi voimaksi.

    Entä sitten rakkaus. Se ei ole tässä näytelmässä ensinkään sitä mitä voitaisiin odottaa, ja koiranleuka kirjailija vielä nostattaa aluksi odotuksia täsmälleen väärään suuntaan. Vähitellen alkaa selvitä, että tässä onkin kysymys oikeasta ja aidosta lähimmäisen rakkaudesta, vielä tarkemmin lähimpien välisestä rakkaudesta, perheen yhtä pitävästä voimasta. Yhteiskunnan ydintä lujittavasta muuraustyöstä eikä ollenkaan niistä tavanomaisista ristiriidoista, joita niin mielellään revitetään sekä näyttämöllä että mediassa.

    Sanon vain että Hotakaiselta ja Juankosken Näytelmäkerholta täydellinen napakymppi. Olen varma, että näin ajattelevat kaikki tämän esityksen nähneet. Sen myös aistii esitystä seurattaessa aivan selvästi. Melkein huvittavalta tuntuu, mutta hyvin sopii yhteen tämän esityksen huljakkaan ristiriitaisuuden kanssa: kun kerron innostuneesti tapauksesta vetämäni lukupiirin suuresti arvostamilleni jäsenille ja ehdotan, että ottaisimme listalle Hotakaiselle Finlandia palkinnon tuonut kirja Juoksuhaudan tie, nämä tyrmäävät sen suoralta kädeltä sanoen lukeneensa sen ja pitäneensä sitä täysin mitäänsanomattomana ja ikävystyttävänä tekstinä. Leuka minulta loksahtaa. Silti olen aivan varma tämän esityksen arvioinnistani. On näitä nähty, hyviä ja huonoja, kymmeniä ja satoja. Tämä on hyvä.

    478 Jätkät, Nilsiän ht

    Tekijä: Hämäläinen Simo, ohjaaja: Kuikkaniemi Heikki
    20100704 Nilsiän ht : : :2:2: : : 500
    AJK: Tämähän oli loppujen lopuksi hyvää kesäteatteria, ylitti selvästi pelkän nimen perusteella syntyneet odotukset. Tämä mainitaan musiikkinäytelmäksi. Ja ihan oikein: musiikilla on iso osa. Ja siitä paistaa myös että ahkerasti on harjoiteltu. Ja esiintymisrutiinia on tässä joukossa yllin kyllin. Ainoa kielteinen arvio on loppujen lopuksi nämä vihonviimeiset 'kanyylimikrofonit'. Kyllä näiden esiintyjien omat äänet riittäisivät aivan hyvin sellaisenaan. Oikein piti jälkimmäinen näytös mennä katsomaan piippuhyllyltä, kun edessä selvästi kova ja ajoittain särkyvän ääni häiritsi. Mutta kyllä se on sama juttu siellä ylhäällä.

    Etukäteen nimestä arvelin, että tässä nyt olisi sitten taas niitä helppohintaisia, 'rohkeita' yleisön suosiota (=naurua?) kalastelevia karkeuksia toista toisen perään. Niistä jo viime vuonna käytiin polemiikkia lehdessä ja tänä vuonna hauskasti Heikki Rissanen ikäänkuin reseptiksi itselleen 'tuomitsi' rumat sanat, erityisesti teatterissa. Yllätys, yllätys tämän 'helppotajuinen' huumori ei perustukaan karkeuksien vaan nokkeluuksien lateluun. Plussaa siitä. Vaikka eiväthän nekään teatteriesitystä taivaisiin nosta. Pitää olla jotakin sanottavaa. Tässä sellaista oli aika runsas rekvisiitta ja sanakäänteet 50 vuoden takaa. ... Täytyypä vielä yön yli miettiä ja palata asiaan. Kyllä kotiseututeatteri ansaitsee kunnon käsittelyn. Varmaan sellaista syntyykin vielä muuallakin kuin tässä.

    20100709 Näinhän onkin. Pitäjäläisessä on pari päivää myöhemmin ensimmäisestä viimeiseen sanaan saakka asiallinen päätoimittajan arviointi Jätkät näytelmän esityksestä. Se kannattaisi katsomaan menevän lukea jo etukäteen. Minulle se kirkasti esityksen jälkikäteen. Olin jo päättänyt, että pitää käydä vielä uudestaan katsomassa, että saa paremman otteen asiasta. Mutta nyt ei tarvitsekaan. Ja sattuu pahimmoilleen kesken kesäteatterikauden lähes kahden viikon tauko kun on tarkoitus lähteä Moskovasta Pietariin laivalla!

    479 Tulitikkuja lainaamassa, Maarianvaaran kt (Simola)

    Tekijä: Lassila Maiju, ohjaaja: Joensuu Juhani
    20100708 Maarianvaaran kt (Simola) : : : :3: : : 570
    AJK: Voi hyvänen aika, mitä ne taas keksivät! Aivan selvästi on Tulitikkuja lainaamassa nähytelmäklassikon lähtökohtana tällä kertaa pakettiauto. Satun sen sitten omin silmin näkemäänkin, kun hitaasti poislähtöä teen. Siihen se peruutetaan näyttämön viereen ja rekvisiitta lastataan sisään. Eikä sitä tavaraa niin hirveästi olekaan, ei tarvitakaan. Mutta sauna kumminkin. Bensatynnyriä ei ole, kuten joskus aikaisemmin. Itse tulitikkulaatikko on tietenkin pikku juttu ja kulkee vaikka taskussa. Sehän on niin, että laatikko ei paljoa painakaan, kun siinä on vain yksi tikku. Ja millainen hässäkkä sen hankkimiseksi pannaankaan pystyyn!

    Alku on heti selkäpiitä karmiva. Iloisesti laulellaan viisua, jonka lähes ainoina sanoina toistellaan ainakin 20 kertaa 'Sika teurastetaan' vai oliko se jo siinä 'potsi'. 'Potsi' tässä melkein pääosan varastaakin. Minuakin etukäteen eniten jännittää, että nähdäänkö tosiaan Ihalainen ja Vatanen juoksemassa oikean porsaan perässä, täällä kun on sellainen tapa, että hevoset sun muut ajopelit vähän väliä näyttämön poikki hurauttavat. Lapsenlapsillekin sitä mainostan. Ei sentään. Tekoporsas on, mutta aidon tuntuisesti vinkuu. Milloinka lienee tehty mustavalkea elokuva: siinä pyyhältää vimmattua vauhtia ja oikealla omalla äänellä vikisevä melkomoinen porsas.

    Voi että sitä vähällä saadaan paljon hauskaa aikaan! Tämä teksti on vertaansa vailla. Kuitenkin tuntuu, että ohjaaja on sitä vielä tarkoituksellisesti pienentänyt ja hyvin siinä onnistunut. Niin että siinäkin suhteessa minimalismia! En malta mitenkään olla sanomatta, että kaikki saadaan aikaan kiroilematta tai muutenkaan tuhmuuksiin turvautumatta. Naimakauppoja hierotaan suuntaan jos toiseenkin. Tappelu kuuluu asiaan, mutta sitäkin näyttävämpi esitys on Ihalaisen ja Vatasen, kumpi se nyt oli se hirveän iso mies, se oli se akallinen, Ihalainen, erittäin näyttävä saunominen puulaatikossa! Voe sitä vastarroesketta! Lehdet vaan lentelee.

    Samalla puulaatikolla sitten ajaa körötetään Jojen kaupunkiin. Mutta ennen sitä keretään solmia yhdet naimakaupat. Vataselta kun on akka kuollut ja uusi tarvitaan. Mieluisa sulhanen ja vävy tällainen äveriäs talollinen. No ei muuta kuin kihlan ostoon. Alkulämmikkeekksi nautitaan pohjat kolmattakymmentä vuotta sitten korkatusta viinapullosta. Kerkeäjalkaiset hiprakat siitä saadaankin. Oli pullon kaulaosan juomisesta seurannut neljän lehmän menetys sovituksena tappelussa katkenneista yhtä monesta kylkiluusta.

    Tulitikun lainaaminen eskaloituu varsin vauhdikkaasti yhä suurempiin ympyröihin. Tärkeä etappi on käynti Vatasen nuoruudenrakastetun, aivan ihanan Kaisa Karhuttaren luona. Mitenkä sattuukaan, tältäkin on ukko kuollut ja on nyt vapaa nainen. Siitähän lempi leimahtaa ja Vatanen kääntää kelkkansa. Pitääkin ryhtyä muhinoihin tämän Kaisan kanssa. Tällä välin kotona Liperissä lähtee huhumylly pyörimään turbokierroksilla. Ovat kuulemma Vatanen ja Ihalainen lähteneet Amerikkaan ja jättäneet mantunsa ja Ihalainen akkansakin, vaikkei kunaan tämän kanssa mitään isompaa riitaa ole ollut. Vähän nenän niistämisestä on sanomista ollut.

    Kaupungissa Vatanen ja Ihalainen yhyttävät ensin porsaan, sen jonka teurastamisesta kohta alkuun niin iloisesti laulaa lallatettiin. Aikansa säntäiltyään saavat kuin saavatkin porsaan pussiin. Kaisalle antavat hoitoon. En nyt enää muista mikä on tapahtumien järjestys, mutta hevosenkin kaverukset lainaavat. Tulee väärinkäsityksiä. Omistaja luulee sen varastetuksi. Kaverukset joutuvat poliisilaitokselle ja rautoihin. Mutta onneksi on Kaisa poliisimestarin tuttu ja onnistuu puhumaan asiat takoperinpäin kuntoon. Siitä isännät vähitellen ajautuvat kotikonnulleen, missä heidän on kuultu myrskyssä meren pohjaan haaksirikkoutuneen. Liioitelluiksi osottautuvat semmoiset puheet. Sitä pitää kahvilla juhlia. Mutta mitäs, tulitikut puuttuvat. Ei kun naapurista lainaamaan. Laatikko vedetään esiin ja avataan. Juuri sopivasti on yksi tikku. Näiltä veikoiltahan kaikki onnistuu. Varmaan kahviveden sytyttäminenkin ensi laakilla. Sitä ei tarina kuitenkaan enää tarkoin kerro.

    Ylen hauska tapaus päättyy raikuviin suosionosoituksiin. Meidän klaani on paikalla 8 hengen voimalla, yksi kokonainen penkillinen. Aikuiset nauttivat suunnattomasti. Yllätys, yllätys: lapset sanovat etteivät mokomasta mitään ymmärtäneet. Nämähän ovat sitä sukupolvea, joka lehmänkin on nähnyt vain maitopurkin kyljessä. Tästä on pakko antaa täysi kolmonen, on sen pikku karvan verran parempi kuin Jätkät, joka juuri ja juuri jää kolmosen alapuolelle.

    480 Kuin telkkä pöntöstä, Rautavaaran ht

    Tekijä: Wanne Matti, ohjaaja: Summanen Kari
    20100723 Rautavaaran ht  : : : :3: : :  633
    AJK: Kyllä nyt kesäteatterit näyttävät pelastavan koko teatterivuoden. Taas aivan mieletön esitys uskomattomin amatöörivoimin. Ehkä oli pari kolme nuorempaa, muut vähintään minun ikäisiäni, siis päälle 70, ettei olisi enemmistö päästellyt täyttä vauhtia päälle 80. Esityksen päätyttyä ammattimiehen lausunto: jos olisivat yhtään paremmin osanneet, olisivat pilanneet koko esityksen. Vaikka toisaalta: ei ollut osaamisessa todellakaan mitään vikaa. Vain näytteleminen puuttui kokonaan. Kaikki esiintyjät eläytyivät osiinsa täysin palkein. Tämä oli yksi niitä merkillisiä, hyvin harvinaisia näytelmiä, jossa on pelkästään pääosia, tässä täysi tusina. Tai korkeintaan naapurin pikku tyttö sivuosassa. Minun muistissani tämän kanssa voi kilpailla vain Seitsemän veljestä. Tästä iso plussa sekä näytelmän tekijälle että sen esittäjille ja ohjaajalle. Siinä kaikki tuntevat olevansa tärkeitä ja panostavat esitykseen sen mukaisesti: täysillä. Näin vanhana kolleegana säväytti vielä lopussa sekin kun nynny professorikin raapaisi täydet pisteet yhtä uskottavasti kuin kaikki muutkin. Taas loistelias todiste siitä, että hauskaa saadaan aikaan ilman tuhmuuksia ja kaksimielisyyksiä. Tässähän sitä paitsi tämän tästä viitattiin alan huippuun eli Shakespeareen. Jäi epäselväksi, oliko todellinen vai tahallinen piirre, ettei varmaan kymmenestä suuren Shakespearen nimen maininnasta yksikään ollut oikein eikä kahta samanlaista. Loistava veto. Itselläni on se periaate, että mitä suurempi mestari sen lyhyempi versio nimestä: Shake, Dosto. Melkein vain nämä osanimisiä, eräs Bala vielä päälle. Pelkällä sukunimellä sitten on iso kaarti.

    Näytös oli loppuunmyyty. Hyvä etten lähtenyt paikkaa varaamatta. Yleisö eli koko ajan railakkaasti mukana. Kahvila pelasi uskomattomalla vauhdilla, kermaakin oli kahviin. Täydellinen teatterinautinto.

    481 Amalia ja aikamiespojat, Korpiteatteri

    Tekijä: Schroderus Eero, ohjaaja: Pajula Matti
    20100801 Korpiteatteri : : :2:3: : : 661
    AJK: Taas aivan hirveän hauska kesäteatterikappale. Maine oli jo kiirinyt ja nämä tekijät: kirjoittaja, ohjaaja, esittäjät tietäen eipä ollut yllätys. Arvailla vain sopii, mikä oli tässä kunkin näistä kolmesta osuus. Niin saumattomasti joka tapauksessa liittyvät toisiinsa, että pelkäksi arvaukseksi jää. Eikä ole tarpeen eritelläkään. Lopputulos ratkaisee. Kaikki kolme osapuolta saavat tyytyväisenä myhäillä ja valmistautua uusiin valloituksiin.

    Vaikka tästä 'suuren draaman' piirteet puuttuvatkin, ne jotka ovat arvosanan 3 edellytykset, on pakko antaa täydet pisteet noiden edellisessä kappaleessa mainittujen kolmen syyn takia: teksti, ohjaus, esitys. Vuoren varmaa työtä kaikki tyyni. Tässä kappaleessa nyt sitten on selvästi kolme pääosaa: Amalia ja kaksi poikaa. Juoni on niin herkullinen, että siitäkin pitää pari sanaa kirjoittaa.

    Pojat eivät suinkaan ole Amalian poikia, vaan Amalia on poikien lapsenhoitaja, vaikka heidän ikänsä onkin jo vähintään 50 vuotta ja pojat puolestaan dementoitumassa olevan Amalian omaishoitajia. Molemmin puolin toimitaan täydellä höyryllä. Amalia huolehtii pojista ja pojat Amaliasta. 'Saappia' pojat siinä sivussa ikuisuusprojektina korjailevat. Amaliaa yritetään asianomaisten viranomaisten toimesta kaikin voimin kammeta sosiaalihuollon piiriin, mutta siihen ei Amalia sen enempää kuin pojatkaan missään tapauksessa suostu. Pojat jatkavatkin salametsästystä entiseen tapaan. Hyörii heidän ympärillään varsin viehättäviä tyttölapsiakin, aikamoinen vastakohta näille ulkonäkönsä puolesta lähinnä mörönsyöteille. Mieleen juolahtaa, että siinä on tainnut ohjaaja laittaa toiseen miespääosaan tähän saakka salassa pysyneen kaksoisveljensä. Yhtä paljon on samaa näköä kuin juuri näinä päivinä Euroopanmestaruuskilpailuissa esiintyneille belgialaisilla kaksosveljeksillä. Muutenhan tämä tyttöhomma kävisikin, mutta kun sulhasmiehet ovat niin toivottoman ujoja, että ei siitä mitään tule, vaikka saunassakin porukalla käydään.

    Se mikä pojilta käy on 'naamatanssi'. Olenkin ylpeä, että keksin juuri oikean sanan esityksen sanattomalle puolelle. Toinen veli, Reiska kyllä sentään puhuakin osaa. Sanaa tulee tosi vuolaasti. Hän onkin todellinen monitaituri, sillä paitsi puheen ja mestarillisen mimiikan eli naamatanssin, hän hallitsee myös jalka- ja vartalotanssin. Pakko on nämä kaikki esityksen puolet mainita, että edes sinne päin tavoittaisi sen kaikki herkulliset puolet. Reiska on niin taitava tanssimies, että lopussa esitetty paritanssi jää kalpeaksi varjoksi hänen yksin esittämästään siitä yksinkertaisesta syystä ettei partneri mitenkään edes voisi Reiskan parhaisiin kiemuroihin sopeutua.

    Toinen veli Tane taas on yhtä mestari naamatanssissa ja selvittää koko osuutensa tyylikkäästi irvistellen ja mulkoillen ja tiukan paikan tullen pyssyä heilutellen ja mahtavasti mylvien. Taidot ammattilaisille täysin opiksi kelpaavia. Amalian dementia on lähinnä parin teknisen termin unohtamista, mm itse dementia - miksi hän sitä nimittikään - sama tauti minussakin. Amalia kirjoittaa lapulle, kun saa kuulla. Muuten on mummo, siis ilmeisesti neiti-ihminen, kadehdittavan ärhäkkä ja terävä, vaikka pojat joutuvatkin hänet välillä oven taakse telkeämään, että itse pystyisivät mummon vahtimiseltaan asioitaan toimittamaan. Reiska mm käväisee juoksemassa nimismiehen ja tämän Sakko-Tyyne konstaapelin läkähdyksiin hirven raatoa etsimässä. Tarjoutuu auliisti palvelukseen, kun nämä ilmoittavat sellaista etsivänsä. Ei löydy, Reiska lopuksi sanookin, ettei hän sellaisesta mitään tiedä, hehän sitä sanoivat etsivänsä. Kun lähtevät, Amalia hihittelee, etteivät huomanneet vilkaista 500 litran pakastimeen.

    Mielestäni osoittaa tekijältä erittäin terävää aiheen hallintaa ja itsetuntoa, ettei tähän punonut mitään keinotekoista loppua, jossa 'kaikki saivat toisensa' kuten niin usein kesäteatterinäytelmissä on. Sopii hyvin johonkin, mutta ei ole tarpeen tässä. Ja kuitenkin syntyy aivan huippu luokan kokonaisuus. Puoliso on jo sitten sitä mieltä, että puoli tuntia saisi pituudesta saksia pois. Siksi ei anna täysiä pisteitä. Mutta mistä tuon ottaisi? Enpä menisi ehdottelemaan ja hyvin jaksankin katsoa loppuun saakka, vaikka näytelmän pituuden takia kesävieraat jäävätkin lähdön hetkellä hyvästelemättä.

    482 Gabriel, tule takaisin!, KuoMusKeskus

    Tekijä: Waltari Mika, ohjaaja: Tapola Jussi
    20100811 KuoMusKeskus : : :2:1: : : 721
    AJK: Ei tullut minusta oopperan ystävää tälläkään kertaa. Musiikki mielestäni täysin mielenkiinnotonta ja kerronta sitä mitä se oopperassa vain voi olla. Venytetään ja vanutetaan. Tekstistä et selvää ota, varsinkin kun laulajat huutavat ja ääntävät jonkun ihmeellisen epäluonnollisen maneerin mukaisesti kaikki(?) vokaalit pieleen. Tässä esityksessä vain viimeiset 10 minuuttia ovat jotenkin reipasta menoa. Ne 10 minuutia on kehitetty pelkän lauseen 'Gabriel, tule takaisin!' ympärille vaiheessa, jolloin Gabriel todellakin on jo poistunut eikä enää tule. Tämä on nähty 1994 Kansallisteatterin suurella näyttämöllä, mutta silloinkaan ei ole niin suuresti sykähdyttänyt, että olisi omaa mielipidettä kirjattu, kakkoset on kuitenkin arvioksi annettu.

    483 Maa on syntinen laulu, Siilinjärven teatteri

    Tekijä: Mukka Timo K, ohjaaja: Mikkola Topi
    20100817 Siilinjärven teatteri : : :2:3: : : 737
    AJK: Samat sanat kuin kolmen vuoden takaisessa Estonian Wallenberg esityksestä. Uskomaton suoritus amatööriteatterilta!
     

    Lähetä palautetta! 


    Kirjoita esityksen numero tähän:
    Kirjoita otsikko palautteelle

    Kirjoita palauteteksti tähän

    Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

    ..ja sähköpostiosoitteesi

    Tämän palauteviestin saa Asko Korpela



    Asko Korpela 20101108 (19981128) o AJK kotisivu o Teatterisivu o WebMaster