Araviita Pertti
Yöhoidossa

 Julkaistu Kaakonkulmassa 200202

Ne tulivat meille iltapäivällä heti päiväuniensa jälkeen - kaksoset ja Rasmus - mukanaan syöttötuolit, matkasängyt, tuttipullot ja vahvat mielipiteet.

- Minä ei nuku, Valtteri julisti jo kynnyksellä.

Eteisessä oli hetken aikaa tungosta ja hälinää: reppuja, riisuttuja vaatteita ja kenkiä, suukkoja ja pikkupuhetta. Ulla ohjasi parivuotiaat kaksospojat leikkihuoneeseen, mie vein viisivuotiaan Rasmuksen aakkosia piirustelemaan. Siinä kirjainkoukeroiden lomassa syntyi kysymyksiä:

- Vaari, miksi kaikki sun kaverit on vanhoja?

- Kai siksi, että minäkin olen vanha.

- Et sinä ole vanha, sulla on vaan vähän ryppyinen naama.

Muistin Rasmuksen kysymyksen muutaman viikon takaa: Vaari oletko sinä aikuinen? Hän oli kysynyt sen spontaanisti, kesken villin mielikuvitusleikkimme. Olimme silloin molemmat eläytyneet lapsen leikkivään maailmaan, muun unohtaen. Hätkähdin nyt miettimään viisivuotiaan ajatusratojen logiikkaa. Rasmuksen ajatuksissa ei näyttänyt olevan ristiriitaa siinä, että oma kurttuinen vaari on nuori, vaikka vaarin ikätoverit ovat vanhoja. Voiko ihminen olla lapsen maailmassa yhtäaikaa vanha ja nuori?

Ajatustyöni jäi kesken, kun Valtteri porhalsi leikkihuoneesta keittiöön. Litran purkki maitoa kuului läjähtävän lattialle: valkoinen vana tuli minua vastaan jo olohuoneen puolella, kiirehtiessäni hätiin.

- Soo soo, vaari, Valtteri selitti sormi pystyssä. Moittiko poika itseään, vai minua? Mitä kaksivuotiaan päässä liikkuu? Onko niillä jo käsitys oikeasta ja väärästä? Nämä Araviitojen kaksoset ovat epäidenttiset sekä fyysisesti että psyykkisesti. Valtterilla on erityisen voimakas vaellus- ja tutkimisvietti: askel joutuu ja irtain saa kyytiä, laatikot ja kukkapurkit käännetään nurin. Viljami on toista maata; paikallaan pysyvä ja harkitseva tyyppi. Hänen tukkirekkansa lastataan huolellisesti ja hätiköimättä, pikkuautot pysäköivät parkkiruutuihin millintarkasti.

Illalla, kun maatamenon rumba alkoi, kaksoset pompottivat meitä oikein kunnolla. Viljami suostui vain Ullan pestäväksi ja Valtteri minun. Pyjaman pukeminen ja vaipan laitto olivat samanlaista nimikkopuuhaa. Nukkumaan mentäessä Viljami olisi tyytynyt matkasänkyynsä, mutta Valtteri vaati viereen. Niinpä kellahdimme kaikki viisi mummun ja vaarin parisänkyyn, kuin Putte-possun nimipäivillä. Ja meillä kaikilla oli niin tukalaa…

Iltarukouksen jälkeen kuuntelin pimeässä maitopullonautiskelun ääniä: tutin lutkutusta, tuhinaa ja pieniä ympäristöpäästöjä. En uskaltanut liikahtaakaan odotellessani unen tuloa. Makasin valveilla ja ajattelin, miten tuntematonta ja ennustamatonta lapsen psyykkinen kehitys on. Mitä näiden pikkumiesten päässä liikkuu? Neuvolassa seurataan kyllä yksilöllisesti heidän fyysistä kehitystään: senttejä, kiloja ja kasvukäyriä. Mutta miten heidän yksilöllinen mielensä reagoi kannustukseen, kieltoihin, arvoihin, vapauteen, rajoihin… Sellaista aivokäyrää neuvolan täti ei tulosta, vaikka tieto olisi kullanarvoinen meille kasvattajille.

Yöhoidossa oivalsin: Ihmisen koko elämä on korvien välissä.

Pertti Araviita 
pertti.araviita@kolumbus.fi

20.1.2002

 

Asko Korpela 20020318 (20020318) o o AJK kotisivu