YliopistolaitoksenRakenne 

Julkaistu Helsingin Sanomien kulttuurisivulla 21.6.1999 

Yliopistolaitoksen rakenteellinen kehittäminen 

Marjukka Liiten arvioi HS:ien kulttuurisivulla akatemiaprofessori Risto Näätäsen teosta Yliopiston ja Suomen tulevaisuus (11.6.). Teos on ansiokas ja arviointi tuo sen keskeiset puolet hyvin esiin. Haluaisin kuitenkin esittää näkemykseni teoksessa ja arvioinnissakin esitettyyn ajatukseen yliopistolaitoksen rakenteellisesta kehittämisestä. Professori Näätäsen mukaan yliopistojen hajasijoituksessa on jo kirkkaasti ylitetty hajasijoituksen optimi: tällä väestöpohjalla on mahdollista ylläpitää vain 2-3 laaja-alaista yliopistoa, jos todella tähdätään laatuun ja kansainväliseen kilpailukykyyn. 

Ongelmana Näätäsen tarkastelussa näyttää olevan suurten yliopistoyksikköjen ja niihin liittyvän "kriittisen massan" yliarvostus. Kokemus on osoittanut, että pienet, tehokkaasti hoidetut yksiköt ovat usein innovatiivisempia ja tehokkaampia kuin jättimäiset ”tuotantolaitokset”. Jälkimmäisissä vaanii jatkuvasti luovuutta tukahduttava byrokratia. Kun yritysmaailmassakin tämä ongelma on havaittu, suurten yksiköiden strategiaa ei kannata varsinkaan yliopiston kaltaisessa tieto-organisaatiossa tavoitella. Yliopistoväki tietää, että yksikkörajat yliopiston sisällä voivat olla paljon korkeammat kuin yliopistojen väliset rajat, kun ajatellaan tutkimusyhteistyötä. Nykyisen tieto- ja kommunikaatioteknologian kaudella ei ole ratkaisevaa merkitystä sillä, missä yliopistossa tai valtiossa yhteistyökumppanit ovat. On perin juurin vanhakantaista ajatella, että yhteistyö ja ”kriittinen massa” syntyvät vain saman katon alla tai saman rehtorin alaisuudessa.

Professori Näätäsen lähestymistapaa leimaa mielestäni huolestuttavan mekanistinen luonnontieteellinen lähestymistapa, jonka mukaan ongelma olisi laskennallisesti ratkaistavissa. Jo termi ”hajasijoituksen optimi” viittaa tähän, samoin itse ratkaisutapa eli painoarvojen määrääminen kullekin valitulle kriteerille, jonka jälkeen oikea tulos saadaan laskemalla. Yliopistolaitoksen organisointia punnittaessa joudutaan kuitenkin miettimään niin monia  laadullisia ja kvantifioimattomia tekijöitä, että laskennallista ajattelua ei kannata yrittääkään. 

Ratkaisua on haettava ensisijaisesti yliopistolaitoksen kokonaisbudjetin mitoituksen kautta, kuten on tehtykin. Toiseksi, on tehostettava kaikkien yliopistojen ja niiden yksiköiden toimintaa. Näinkin on pyritty tekemään. Professori Näätäsen ehdotus päällekkäisyyksien ja liian pienten laitoskokojen poistamisesta laitosten ja jopa tiedekuntien vaihdoin yliopistojen välillä on käyttökelpoinen. Sen sijaan kuvitelma suurten yksiköiden tehokkuudesta on harhainen. Ulkomaiset suuret yliopistoyksiköt ovat syntyneet sikäläisessä kulttuurissa ja olosuhteissa monista syistä, jotka eivät välttämättä vaikuta lainkaan samalla tavalla meillä. 

Lisäämällä nykyisten yliopistojemme yhteistyötä ja verkostoitumista tietotekniikkaa ja inhimillistä toimintaa koskevaa tietämystä hyväksikäyttäen saadaan suurempia hyötyjä kuin pyrkimällä keinotekoisesti luomaan ylisuuria mammuttiyliopistoja. Yliopistojen ei edes tarvitse välttämättä olla laaja-alaisia. Pienehköt, erikoistuneet yliopistot ovat parhaimmillaan tehokkaita ja joustavia. Näihin tulisi suorastaan pyrkiä. Ei myöskään liene haitaksi, jos suuret yliopistommekin ryhtyisivät miettimään tiedekuntiensa ja muiden yksikköjensä autonomian lisäämistä aidon tulosjohtamisen hengessä yritysmaailman tapaan. Näin suuren koon byrokratiahaittoja voitaisiin lievittää. 

Pekka Pihlanto 
laskentatoimen professori 
Turun kauppakorkeakoulu 

Asko Korpela 20000404 (20000404) o o AJK kotisivu