Työuupumuksen yksilölliset ulottuvuudet yliopistomaailmassa 

Julkaistu yliopistopedagogisessa tiedotuslehdessä Peda-forum no 1, kevät 2000
 

Taustalla lainsäädännön ja johtamiskäytäntöjen muutoksia 

Työuupumus on ilmiö, josta on alettu puhua kaikkialla yhteiskunnassa. Tämä koskee myös yliopistoja, sillä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset heijastuvat niihinkin. Vaikutukset voivat olla melko huomaamattomia kulttuurin ja asenteiden muutoksia, mutta myös nimenomaisia, lainsäädäntöön perustuvia. Tällaisten muutosprosessien tuloksena saattaa olla aikaisemmin kokematonta työuupumusta. 

Yliopistomaailman konkreettisin muutostendenssi on ollut seurausta juuri lainsäädännöllisistä uudistuksista. Tulosjohtamisella, johtajakeskeisyydellä ja muilla yritysmaailmasta lainatuilla malleilla on pyritty tehostamaan yliopistojen toimintaa. Tuloksena on kuitenkin ollut kielteisiä seurauksia, sillä lainatut mallit eivät sovi yliopistojen tapaisiin tieto-organisaatioihin. Toisin kuin yrityksissä, yliopistoissa eivät nopeasti saavutettavat tulokset ole juurikaan mahdollisia, sillä uuden tiedon tuottaminen on hidasta. Lisäksi tulokset eivät ole samaan tapaan yksiselitteisesti mitattavia kuin yritysmaailmassa, missä raha on kaiken mitta. 

Nämä väärät mallit ovat joutuneet ristiriitaan yliopistotyön perusluonteen kanssa synnyttäen työntekijöiden turhautumista ja uupumista. Luovaa tutkimus- ja opetustyötä ei voida ilman haitallisia seurauksia kiirehtiä ja ohjelmoida, eikä yksityiskohtaisesti "johtaa". Jos siihen mennään, sekä työn laatu että ihmiset kärsivät. Samalla yliopistot ovat vaarassa muuttua tutkinto- ja opinnäytetehtaiksi, jotka tuottavat laadultaan heikkoja, numeerisesti mitattavia tuloksia.
 

Ongelmaan pureutuminen edellyttää toimivaa ihmiskäsitystä 

Nämä lainsäädäntöön perustuvat taustatekijät ovat hitaasti muutettavissa. Nopeammin voidaan korjata ihmisten työn organisointia, työtapoja ja yleistä ilmapiiriä yliopistoissa. Keskeinen elementti tässä kaikessa on ihminen itse. Tilannetta korjaavien toimenpiteiden suunnittelun ja toteutuksen helpottamiseksi on syytä pohtia ihmisen perusluonnetta eli määritellä, mitä ihminen on. Tähän käytän Lauri Rauhalan kehittelemää holistista ihmiskäsitystä.

Holistisen ihmiskäsityksen mukaan ihminen on olemassa samanaikaisesti seuraavissa kolmessa ulottuvuudessa, joiden valossa hänen toimintaansa on hyödyllistä tarkastella: 

  1. Tajunnallisuus eli ihmisen olemassaolo psyykkis-henkisenä oliona, kokemisen muodostamana kokonaisuutena,
  2. Situationaalisuus eli tilannesidonnaisuus, olemassaolo suhteina todellisuuteen (situaatioon) ja
  3. Kehollisuus eli olemassaolo fyysisenä oliona. 
Yliopistomaailman muutostendenssit vaikuttavat jokaiseen sen piirissä toimivaan hänen situationaalisuutensa kautta. Ihminen on aina jossakin tilanteessa eli situaatiossa. Situaatio koostuu lukuisista konkreettisista ja ideaalisista tekijöistä – asioista, ilmiöistä ja muista ihmisistä - joihin asianomainen on monenlaisissa suhteissa. Kaikkien näiden suhteiden kokonaisuus on ihmisen situationaalisuus. Ihminen on todellakin situationaalisuutta. Tätä kuvaa hyvin sanonta, joka tosin käsittelee vain osaa situationaalisuudesta: "sano minulle keiden kanssa olet tekemisissä, niin minä sanon, mitä sinä olet". 

Ihminen ymmärtää ja kokee situaatiossaan olevat ilmiöt muodostamalla tajunnassaan niistä merkityksiä. Juuri merkitysten (arkikielellä "ajatusten") avulla ilmiöt ymmärretään. Merkitykset eli ymmärrys tallentuu ihmisen maailmankuvaan. Maailmankuvaan varastoitunut ymmärrys osallistuu uusien merkitysten syntymiseen siten, että kunakin hetkenä situaatiossa olevista kohteista syntyy merkityksiä nimen omaan suhteessa aikaisempiin merkityksiin: me ymmärrämme uutta aikaisemmin tapahtuneen ymmärryksen avulla. Tätä merkitysten muodostumisen ja muuttumisen prosessien kokonaisuutta sanotaan ihmisen tajunnallisuudeksi. Ihmisen keho (mm. hermosto ja aivot mukaan lukien) muodostaa välttämättömät fyysiset edellytykset tajunnallisuudelle ja situationaalisuudelle. Tätä fyysistä kokonaisuutta olemassaolon yhtenä muotona kutsutaan kehollisuudeksi.
 

Uupumisen tunne on monitahoisten yksilöllisten prosessien tulos 

Yleensä uupumisen aiheuttavat tekijät ovat ihmisen situaatiossa. Työssä uupuminen ymmärretään tavallisesti niin, että  työskennellessään ihminen väsyy fyysisesti, eikä kunto palaudukaan levon aikana, jolloin hän tuntee jatkuvaa ja pahenevaa väsymystä.  Kehollinen tila siis koetaan kielteisinä merkityksinä tajunnassa. Maailmankuvassa saattaa olla aikaisempaa kokemusta, joka mahdollisesti vahvistaa tätä kielteistä kokemusta – mutta voi myös heikentää ja torjua sitä: toiset ovat "sisukkaampia" kuin toiset. Tilanteen huonontuessa näitä väsymystä tarkoittavia merkityksiä syntyy todennäköisesti jo etukäteen situaatiosta peräisin olevien havaintojen kautta: nähdään esimerkiksi, että työohjelma on tulevaisuudessakin tiukka, yhä uusia työtehtäviä kasaantuu kalenteriin, jne.

Tajunnallisuuden, situationaalisuuden ja kehollisuuden välinen yhteispeli voi osittain toimia myös tajunnallisuuslähtöisesti: maailmankuvaan on kertynyt aikaisemmista kokemuksista voimakas uupumusta tarkoittava merkitysrakenne. Sen pyrkiessä esiin tajuntaan ihminen kokee olevansa uupunut, vaikka välittömiä objektiivisesti havaittavia merkkejä uupumustekijästä ei situaatiossa olisikaan: asianomainen pelkää jo viikonloppuna, että ensi työviikko on rasittava, vaikka kalenterissa ei vielä olisikaan mitään hälyttävää. Situaatio siis koetaan maailmankuvassa olevien merkityskokemusten kautta kielteisemmäksi kuin ulkopuolinen päättelisi käytettävissä olevien tosiasioiden perusteella. Tajunnallisuudessa näin muhiva ennuste saattaakin toteuttaa itseään. Vaikka uupumusta saattaa siis esiintyä vain merkitysten tasolla, tajunnallisena ilmiönä ilman situaatiossa (vielä) olevaa vastinetta, se on silti täysin todellinen asianomaiselle. Toden tuntu luonnollisesti lisääntyy, jos kehollisuuskin viestittää vaikkapa vain orastavia merkityksiä uupumuksen tunteesta.

Uupumisen kokemuksen ollessa riittävän pitkäaikainen ja voimakas (suhteessa henkilön henkiseen ja fyysiseen kestokykyyn), se heijastuu kehollisuuteen eli ilmenee objektiivisestikin (lääketieteellisesti) mitattavina sairausoireina. Stressisairaudet eivät siis aiheudu pelkästään fyysisen rasituksen tuloksena vaan niihin kytkeytyy tajunnallinen kokemus. Fyysinen sairaus puolestaan vahvistaa kielteisiä merkityksiä tajunnassa ja noidankehä on valmis. Tämä kaikki viittaa siihen, että uupumisen kokemus – kuten kaikki kokemukset – on subjektiivinen, mutta se voi tuottaa täysin objektiivisestikin havaittavia vaikutuksia. 
 

Toisen kokemuksia on vaikea ymmärtää 

Kokemuksen subjektiivisuudessa ja ainutkertaisuudessa on eräs selitys sille, että työntekijän uupumusta ei oteta aina vakavasti. Yksilön kokemusta ei toinen voi samanlaisena kokea, vaikka yrittäisikin. Haluttomuus ymmärtää toisen ongelmia, empatian puute – puhumattakaan vihamielisyydestä - luonnollisesti vielä lisää kokemusten välistä epäsuhtaa. Toisen kokemat ongelmat ja vaivat voidaan helposti kuitata luulosairaudeksi. Tällaisessa väitteessä voi tietysti olla perääkin. Työntekijähän voi tahallaan teeskennellä uupumusta, mikä saa esimiehet epäluuloisiksi. Yksilöllä saattaa myös olla erityistä taipumusta muodostaa kielteisiä ja uupumusta viestittäviä merkityksiä tajuntaansa (useimpien muiden mielestä) jo suhteellisen vähäisessä rasitustilanteessa - pessimismi vain sattuu olemaan joidenkin luonteenpiirre. 

Työuupumuksesta puhuttaessa on syytä muistaa, että ihmisen situationaalisuus on kokonaisuus, joka käsittää työpaikkaan liittyvien tekijöiden lisäksi kaiken muunkin. Jos keskitytään vain työpaikan tilanteeseen, ei ehkä kyetä ymmärtämään mistä on kysymys. Esimerkiksi perheeseen tai harrastukseen liittyvät ongelmat voivat synnyttää kehollisen ja tajunnallisen kokonaisrasituksen, joka ilmenee uupumuksena myös työpaikalla, vaikka yksistään työsituaatiossa ei siihen olisi objektiivista aihetta. Tämä kaikki viestittää sitä, että yksilön kokemusta ja sen syitä voi ulkopuolisen olla vaikea ymmärtää, vaikka hän sitä yrittäisikin.
 

Ihmissuhteet tärkeä situationaalinen tekijäryhmä 

Työpaikan situaatio sisältää paljon muutakin kuin itse työtehtävät ja -menetelmät. Erittäin keskeisiä ovat työpaikan johtamisperiaatteet ja ihmissuhteet. Taitamattomat ja ymmärtämättömät esimiehet pilaavat monessa tapauksessa työilmapiirin ja työssä viihtymisen edellytykset. Seurauksena voi olla uupumuksen tunnetta, jota työn luonne ja rasittavuus eivät yksistään aiheuttaisi. Aluksi mainitut yliopistojen uudet johtamismallit saattavat houkutella tällaisiin ylilyönteihin. Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että alaisetkin voivat käyttäytymisellään heikentää esimiesten viihtyvyyttä työssä – varsinkin yliopisto-organisaation tapaisessa työpaikassa, jossa virassa olevan henkilön riippumattomuus esimiehistä voi olla hyvinkin suuri verrattuna moniin muihin työyhteisöihin. 

Opettajan situaatiossa tärkeän ihmisryhmän muodostavat opiskelijat. Näiden penseä suhtautuminen opetukseen ja opettajaan saattaa olla viimeinen pisara, joka laukaisee opettajan työuupumuksen. Se saattaa yksinkin riittää kielteisen kokemuksen syntymiseen. Syitä siihen, että opettaja kokee opiskelijoiden asenteet kielteisinä on luonnollisesti monia. Osa on todennäköisesti opettajasta itsestään johtuvia, mutta se ei yleensä helpota opettajan kokemaa kielteistä tilannetta. Kuitenkin hänen on hyvä ajatella olevansa osa opiskelijoiden situaatiota ja pohdiskella, mitä hän käyttäytymisellään tahallaan tai tahattomastikin viestittää opiskelijoiden tajunnallisuuksiin. Opiskelijoiden myönteinen  asenne voi toisaalta myös auttaa opettajaa voittamaan muista syistä johtuvan työuupumuksen. Hyvän vastaanoton saanut luento antaa opettajalle ihmeellisesti lisäenergiaa.

Työpaikan kulttuurin käsitteellä on mahdollista kuvata näitä ulottuvuuksia. Kulttuuri voi olla työntekoa ja viihtyvyyttä tukeva tai heikentävä. Jos henkilön suhteet työtovereihin ovat syystä tai toisesta huonot, hänelle syntyy kielteisiä, viihtymättömyyttä tarkoittavia merkityksiä, jotka yhdistyneenä itse työtehtävään liittyviin merkityksiin tuottavat kokonaisuutena uupumusta edustavia merkitysrakenteita. Työpaikkakiusaaminen on eräs ääriesimerkki vinoutuneen työyhteisökulttuurin ilmenemismuodoista. Työtovereiden positiivinen asenne onkin hyvin tärkeä työuupumista ehkäisevä tekijä.
 

Mitä on tehtävissä? 

Lähtökohtani on se, että niin työntekijä itse kuin hänen esimiehensä ja työtoverinsakin voivat parantaa mahdollisuuksiaan uupumisen ongelman ratkaisemisessa, ymmärtäessään ihmisen kolmitahoisuuden ja siihen sisältyvän monimutkaisen vuorovaikutteisuuden sekä holistisuuden. Mielestäni olisi aina tehtävä aluksi yksilökohtainen analyysi tilanteesta. Vasta sitten on reaalisia mahdollisuuksia puuttua situationaalisiin tekijöihin – esimerkiksi työmenetelmien ja työolosuhteiden parantamiseen - ellei tilanne ole aivan ilmiselvä ja yksiselitteinen. Lääkärikin pyrkii yleensä selvittämään kehollisen sairauden oireiden lisäksi sen perussyyt, ennen kuin ryhtyy lääkinnällisiin toimenpiteisiin. Saattaa olla, että työuupumuksen syitä etsittäessä  liian usein ajatellaan pelkästään konkreettisia työmenetelmiin ja työnjakoon liittyviä tekijöitä. Vaikka nämä ovat työuupumustilanteissa avainasemassa, ja esimerkiksi työmäärän pienentäminen yleensä auttanee vähentämään työuupumusta tai poistamaan sen, ne ovat vain osa kokonaisuutta. 

Työuupumuksen kuva ja syntymekanismit ovat yhtä monimutkaisia kuin ihminen, työpaikan sosiaalinen yhteisö ja organisaatio yhdessä. Tätä monimutkaista kokonaisuutta diagnostisoitaessa on hyvä aloittaa edellä kuvattuun tapaan ihmisestä kolmitahoisena kokonaisuutena, sillä ihminen on työyhteisössä ja työorganisaatiossa eräänlainen perusyksikkö: työongelmat voivat tietysti konkreettisessa mielessä rasittaa työyhteisöä monellakin tavalla, mutta uupumus kohtaa aina yksittäistä työntekijää, joka kokee sen henkilökohtaisesti, ainutlaatuisena yksilönä. Kun yksilöiden kokemat situaatiot on riittävästi kartoitettu ja ymmärretty, on perusteita lähteä hakemaan ratkaisuja uupumisen ongelmaan yleisemmälläkin, organisatorisella tasolla. 

Pekka Pihlanto

Asko Korpela 20000610 (20000610) o o AJK kotisivu