Nato-optio ja Karjalan kysymys 

Julkaistu Kanavassa 4-5/2000 

Presidenttiehdokkaat ottivat vaalikampanjan ensimmäisen kierroksen aikana hyvin paljon toisistaan poikkeavia kantoja Nato-kysymykseen ja myöskin Karjalan palautukseen. Sittemmin uusi presidentti on ottanut varsinkin sotilaalliseen liittoutumiseen selvää etäisyyttä. Yleensä näitä kahta kysymystä on tarkasteltu toisistaan irrallaan, mutta niiden välillä voidaan nähdä tietty yhteys.
 

RiittääköNATO-optio? 

Natoon liittymisemme suhteen  kenenkään ei voida sanoa olevan ilman muuta oikeassa tai väärässä, sillä tulevaisuutta eikä ratkaisujen seurauksia ei voida ennustaa. Suomen virallista kantaa sotilaallista liittoutumista vastaan perustellaan usein sillä, että kukaan ei uhkaa meitä ja että Pohjolan tilanne on vakaa. Monet jättävät tosin Natoon liittymisen option avoimeksi eli tulevaisuudessa saatetaan pyrkiä jäseneksi, jos muuttunut tilanne sitä edellyttää. On kuitenkin  otettava huomioon se mahdollisuus, että jos Suomea koskettava kansainvälinen kriisi joskus syntyy ja tarvetta liittoutumiseen ilmenee, pääsyä Natoon ei enää olekaan, koska sotilasliitto haluaa välttää sekaantumista akuuttiin kriisiin. Sen sijaan Naton päättäjille saattaa olla luonnollista laajentaa aluettaan rauhanomaisen tilanteen vallitessa eli suhteellisen riskittömästi – yleensähän johtajat haluavat laajentaa organisaatiotaan ja samalla valtaansa. 

Maamme kannalta liittymisessä olisi luonnollisesti kyse varautumisesta epävarmaan tulevaisuuteen. Se toimisi hieman samaan tapaan kuin palovakuutus, joka on luonnollisesti otettava ennakolta. On väitetty, että palovakuutusmetafora on  tässä  tapauksessa ontuva, sillä vakuutus ei estä tulipaloa. Tämä metafora on kuitenkin tarkoitettukin kuvaamaan Nato-kytkennästä vain tulevaisuuteen varautumista koskevaa puolta. Natoon liittyminen on todellisuudessa palovakuutusta parempi keino: se saattaa suorastaan estää "palon" syttymisen.

Meillä on totuttu edelleen katselemaan Venäjän tilannetta varsin toivorikkaaseen sävyyn ja aliarvioitu siellä esiintyvien ongelmien laajuutta sekä kestoa. Optimismi on tiettyyn rajaan saakka hyve, mutta näyttää kuitenkin siltä, että Venäjän yhteiskunnallinen ja taloudellinen tilanne on ilmeisesti vielä pitkään hyvin epävakaa ja kriisialtis. Jää nähtäväksi, minkälaista politiikkaa Vladimir Putin alkaa harjoittaa. Erään viitteen hänen näkemyksistään antaa se, että hän on solminut hyvät yhteydet armeijaan. Venäjällä on tunnetusti piirejä, jotka katsovat maallaan olevan oikeutettuja vaatimuksia "lähiulkomaiden" suhteen. Tällaisten mahdollisuuksien huomioon ottaminen on realismia, ei pirun maalaamista seinälle. 

Esimerkiksi Tsetsenian sota on viitannut siihen suuntaan, että liialliseen luottavaisuuteen ei olisi varaa, ja että hakeutuminen Naton suuntaan hyvän sään aikana vaikuttaisi tutkimisen arvoiselta vaihtoehdolta. Sanotaan, että maamme nykyisen liittoutumattomuuspolitiikan perusteet on tarkasti selvitetty. On kuitenkin ilmeistä, että tilanne Euroopassa muuttuu koko ajan, joten selvitysten tulokset vanhenevat nopeasti. Itse asiassa maamme on tunnetusti suorittanut tiettyä lähentymistä sotilasliittoon teknisellä ja henkiselläkin tasolla. Jotkut ovat olleet tästä huolissaan ja epäilleet, että maatamme hivutetaan hitaasti mutta varmasti sotilasliittoon. Presidentin kanta saattaa kuitenkin muuttaa tilannetta.

Meillä on Natoon liittymistä usein arvosteltu sen varsin suoraviivaisen ajattelun pohjalta, että sota Venäjän ja Naton välillä välttämättä syttyy ja maamme joutuu taistelukentäksi. Tämä olisi tietenkin onneton vaihtoehto. Tärkeää on kuitenkin tajuta, että mahdollinen Natoon liittymisemme tähtäisi sodan uhkan vähentämiseen, ei lisäämiseen – se voisi nimenomaan ehkäistä maahamme kohdistuvaa sotilaallista ja muutakin painostusta sekä samalla vähentää sodan syttymisen mahdollisuutta. Jos suursota Euroopassa kuitenkin syttyisi, meidät todennäköisesti vedettäisiin mukaan olimmepa Naton jäsenenä tai emme. Jo maamme liittyminen Euroopan Unioniin ratkaisi tässä mielessä varsin paljon, ja monet pitivät liittymisen tärkeimpänä syynä juuri turvallisuutemme lisääntymistä. Kun Venäjä ei tätä liittoa vastustanut, ratkaisu oli poliitikoillemme loppujen lopuksi varsin helppo. 

Luonnollisesti Natoon liittymisellä olisi omat huomattavat haittansakin. Jäsenyydestä aiheutuvat kustannukset ovat korkeita, mutta kyllä uskottava sitoutumaton puolustuskin maksaa, eikä sellaista itse asiassa kyetä hankkimaankaan pelkästään maamme omin voimin. Myös Yhdysvaltojen taloudellisen, kulttuurisen ja sotilaallisen vaikutusvallan todennäköinen kasvu maassamme entisestään olisi haitallinen. Välitön ja painavin turvallisuushaitta olisi kuitenkin se, että heti kun ilmaisemme halukkuutemme liittymiseen, välit Venäjän kanssa viilenevät ja poliittista sekä ehkä sotilaallistakin painostusta alkaa ilmetä. Tätä riskiä, joka näyttäisi lisääntyneen presidentti Putinin valinnan myötä, ei poliittinen johtomme halua nyt ottaa. On sinänsä ymmärrettävää, että nykyistä vakaata turvallisuustilannetta ei haluta vaarantaa epämääräisessä tulevaisuudessa mahdollisesti realisoituvien turvallisuushyötyjen saamiseksi.

Poliitikoillamme on myös se selkänoja kannalleen, että kansalaisten selvä enemmistö ei tällä hetkellä puolla liittoutumista. Tosin yleensä meillä kansalaiset edelleen tukevat virallisia ulkopoliittisia näkemyksiä lähes yhtä kuuliaisesti kuin suomettumisen aikoina. Yleinen mielipide oli EU:hun liittymistäkin vastaan niin kauan, kuin poliittinen eliitti ei ollut vielä valmis ilmaisemaan myönteistä kantaansa. 

Venäjän reaktioiden pelossa on kuitenkin ilmeistä viisautta ainakin lyhyellä tähtäyksellä. Lieneekö tehty asiantuntijavoimin skenaarioita siitä, miten Venäjän johto tulisi Natoon liittymisprosessin käynnistyessä todennäköisesti reagoimaan, ja miten pian se mahdollisesti myöntäisi realiteetit sekä olisi halukas maansa etujen mukaiseen taloudelliseen yhteistyöhön? Tietysti on melko selvää, että joukkojen määrä ja ryhmitykset itärajan takana muuttuisivat offensiivisemmiksi, mutta ei siellä tälläkään hetkellä liene sotilaallista tyhjiötä. Jos mahdollisen Nato-option käyttöön joskus ryhdyttäisiin, se edellyttäisi rehellistä ja taitavaa diplomatiaa Venäjän suuntaan, josta maallamme on kyllä kokemusta.

Nykyisessä pidättyvässä turvallisuuspolitiikassamme voidaan nähdä mielekkyyttä pitemmälläkin aikavälillä mm. siinä mielessä, että Nato-option avoimena pitäminen saisi venäläiset varomaan muuttamasta tilannetta sellaiseksi, että liittymisemme tulisi ajankohtaiseksi. Tässä on kuitenkin se heikko kohta, että  tilanne Venäjällä voi ajautua maatamme uhkaavaksi hyvin nopeasti ja hallitsemattomasti esimerkiksi ääriainesten voittaessa vaalit. Samalla Nato-ovi saattaisikin meiltä lopullisesti sulkeutua. Nykyisen liittoutumattomuuspolitiikkamme perusongelmana on juuri se, että ei ole varmaa, että tilanne säilyy jatkossakin rauhallisena kunhan emme vain liittoudu sotilaallisesti, emmekä muutoinkaan ärsytä itäistä naapuriamme.
 

Karjalan palautus epärealistista 

Eräät presidenttiehdokkaista ja monet muutkin ottivat kantaa Karjalan palauttamiseen, mutta eivät juurikaan kytkeneet sitä Nato-kysymykseen. Mitkä Karjala-hankkeen perustelut olisivat? Jotkut katsovat palautuksen oikeudenmukaisuuskysymykseksi. Tämä on kuitenkin kestämätön perustelu kansainvälisissä suhteissa. Paasikivi totesi aikoinaan, että Kreml ei ole mikään raastuvanoikeus. 

Eräät tutkimustulokset ovat antaneet sen kuvan, että Karjalan palautus olisi meille taloudellisesti edullista. Alueen infrastruktuurin kuntoon saattaminen vaatisi kuitenkin mittavaa pääomapanostusta ja usean sukupolven verran aikaa. Pääomaa tuskin helposti löytyisi ja ainakin se olisi muista kehittämiskohteista poissa – olisiko maamme kansalaisten enemmistö siihen valmis? On myös luultavaa, että venäläiset eivät luopuisi alueen metsä- ja muista luonnonvaroista ilman tuntuvaa korvausta muodossa tai toisessa. Palautuksen edullisuutta koskevat taloudelliset laskelmat eivät voi siis olla kovin luotettavia – epävarmuus on liian suuri. 

Lisärasituksen muodostaisivat alueen venäläisväestön sosiaalikustannukset. Ilman nykyistä väestöähän aluetta tuskin voi ajatella saatavan takaisin. Määrältään ehkä jopa puolen miljoonan venäläisen – määrähän voisi palautusneuvottelujen aikana kasvaa huomattavasti nykyisestä - siirtyminen Suomen kansalaisiksi tai ainakin asukkaiksi muodostaisi myös melkoisen sosiaalisen ja todennäköisesti ulkopoliittisenkin ongelmakimpun. Jos taas väestön siirto sittenkin tulisi kysymykseen, näiden uudelleen asutuskustannukset tulisivat luonnollisesti Suomen maksettaviksi.

Varsin painava syy torjua haaveet Karjalan palautuksesta on myös se, että Venäjä ei ole ilmaissut pienintäkään merkkiä halukkuudestaan aloittaa valloittamiensa alueiden palautusneuvottelut – pikemminkin asia on päin vastoin. Venäjä on viime aikoina osoittanut horjuvan suurvalta-asemansa johdosta suurta "isänmaallista herkkyyttä". Sen arvovalta ei todennäköisesti kestäisi alueiden palauttamista tai edes myymistä korkeallakaan hinnalla. Tsetsenian tapahtumat ovat eräs esimerkki Venäjän halusta pitää alueensa hallussaan hinnalla millä hyvänsä. Pietarin turvallisuus on myös edelleen pätevä syy tai tekosyy Karjalan pitämiseen puskurivyöhykkeenä. Me emme pysty perustelemaan venäläisille, että luovutuksesta ei aiheudu potentiaalista sotilaallista uhkaa Pietarille. Suurvallan luulo on tiedon väärtti tällaisissa asioissa. Ei liene myöskään selvää, miten EU suhtautuisi asiaan. 

Kuten puolustusvoimiemme komentaja on todennut, olisi suorastaan ongelma Suomelle, jos venäläiset alkaisivat kaikesta huolimatta tarjota Karjalaa takaisin. Edellä esitettyjen näkökohtien lisäksi olisi olemassa se vaara, että jossakin vaiheessa Karjalan palautuksen jälkeen valta vaihtuisi Venäjällä ja se alkaisi vaatia syyllä tai toisella aluetta takaisin. 

Karjalan palautusta kannattavat mielipiteet ovat usein varsin tunnepitoisia ja siten realiteetit sivuuttavia. Kuinka moni karjalaiset sukujuuret omaavista tai muista suomalaisista olisi todellisuudessa halukas investoimaan asuntoon tai edes kesämökkiin ja muuttamaan pitkään kehitysalueena pysyvään Karjalaan? Vielä aiheellisempaa on kysyä, mitä vanhasta Karjalasta on jäljellä? Se on olemassa enää perinteissä ja muistoissa. Entiseksi sitä ei saataisi millään panostuksella. 
 

NATOn ja Karjalan kysymykset liittyvät toisiinsa 

Karjalan palautus ja Natoon liittyminen voidaan kytkeä toisiinsa ainakin  seuraavilla tavoin. Jos Natoon liittymisprosessista alettaisiin vakavasti puhua, varmasti optimistisimmatkin Karjalan palautusta haaveilevat ymmärtäisivät palautuksen mahdottomaksi: venäläiset eivät päästäisi Natoon havittelevaa maata niin lähelle Pietaria. Toisaalta jatkuva Karjala-keskustelu saattaa lisätä epäluuloja itärajan takana sekä vähentää palautuksen todennäköisyyttä entisestään. Samalla ehkä tarve harkita turvallisuuden tarpeemme tyydyttämistä liittoutumalla saattaa kasvaa jossakin määrin. On toisaalta periaatteessa mahdollista ajatella, että voisimme "ostaa" Karjalan takaisin sitoutumalla olemaan liittoutumatta sotilaallisesti, mutta maamme kannalta tällainen kauppa ei olisi mitenkään järkevä. 

 Karjalaa on siis syytä edelleen pitää suojavyöhykkeenämme itään – se on samassa roolissa myös Venäjän kannalta. Samalla on koko ajan syytä tutkia ja arvioida Nato-option realisoimista – sikäli kuin sellainen on enää edes olemassa - pitäen silmällä maamme legitiimejä turvallisuusintressejä. Niitähän on muillakin kuin suurvalloilla. Tämä painotus ei suinkaan merkitse sitä, että emme ottaisi edelleen huomioon myös Venäjän näkökulmaa, mutta nyt ajattelisimme ensisijaisesti omia etujamme ja Venäjän reaktioita vain omalta kannaltamme. 

Ajattelutavan muutos on meille vaikea, sillä presidentti Kekkonen opetti meitä olosuhteiden pakosta ajattelemaan pelkästään Neuvostoliiton intressien kannalta, katsoen ne yhdensuuntaisiksi meidän etujemme kanssa. Yleensä näissä yhteyksissä viitataan geopoliittiseen asemaamme ja nimenomaan pitkään itärajaamme. Raja on luonnollisesti edelleen realiteetti ja juuri sen takia meillä onkin legitiimejä turvallisuusintressejä. Turvallisuuspoliittinen liikkumatilamme on kuitenkin mm. EU-jäsenyyden ja itänaapurissamme tapahtuneiden muutosten ansiosta toinen kuin Kekkosen aikoina. Emme tosin tiedä, tarvitaanko tätä liikkumatilaa koskaan. Monikaan ei meillä ennustaisi, että uuden vuosituhannen alkupuolella sodat vähitellen loppuvat maailmasta, mutta kuitenkin useimmat suhtautuvat ihmeen luottavaisesti vakaan tilanteen säilymiseen Pohjolassa.

Pekka Pihlanto
kirjoittaja on laskentatoimen professori
Turun kauppakorkeakoulussa

Asko Korpela 20000610 (20000610) o o AJK kotisivu