Viileän analyyttisesti Karjalasta 

Julkaistu Kanavassa 7/ 2000

Suomen historian emeritusprofessori Pentti Virrankoski kommentoi värikkäästi Karjalan palautusta koskevia näkemyksiä (Kanava 6/2000), joita esitin artikkelissani (Kanava 4-5/2000). Näytän todellakin sohaisseen pyhien arvojen muurahaispesään. Mielestäni Karjalan kysymystä voidaan tarkastella ainakin liiketaloudellisesta, kansantaloudellisesta, historiallisesta, turvallisuuspoliittisesta ja nähtävästi myös tunneväritteisestä kansallisromanttisesta näkökulmasta. Kaikki näkökulmat liittyvät toisiinsa - erityisesti korostaisin kuitenkin turvallisuuspoliittista ja taloudellista. Tärkeää mielestäni olisi säilyttää niin viileän analyyttinen näkökulma asiaan kuin mahdollista.

Virrankoski korostaa kirjoituksensa otsikkoa myöten oikeudenmukaisuuden merkitystä Karjala-kysymyksessä. Olisi tietysti hyvä, jos oikeudenmukaisuus toteutuisi, mutta maailma ei valitettavasti ole aina sellainen. On myös huomattava, että eri ihmiset ja valtiot kokevat samankin asian oikeudenmukaisuuden omalta kannaltaan. Toisin kuin monet suomalalaiset, venäläiset näyttävät katsovan, että rauhansopimuksella heille siirtyneet alueet kuuluvat Venäjälle, ja näinhän se kansainvälisen oikeuden mukaan onkin. Kyllä Paasikivi tunsi venäläiset monella tavalla todetessaan, että "Kreml ei ole mikään raastuvanoikeus". Hän tiesi, etteivät esittämämme pitävätkään näytöt oikeuksistamme ja oikeudenmukaisuudesta paina Kremlissä välttämättä mitään. Paasikivi oli realisti ja ymmärsi, että suurvallan tarpeet ja suuremman logiikka ratkaisevat asiat. On eri asia, mitä hän näistä asioista itse ajatteli.

Mitä tulee Karjalan palautuksen taloudelliseen ulottuvuuteen, Virrankoski asettaa tässäkin ruusunpunaiset silmälasit nenälleen. Menopuolta koskevasta tarkastelustani Virrankoski toteaa, että venäläisille ei tarvitse maksaa mahdollisesti luovutettavasta alueesta korvauksia, sillä Suomen olisi paljon helpompi perustella korvauksia kuin Venäjän. Niinpä niin, mutta perustelujen helppous ei valitettavasti ratkaise asiaa. Virrankoski vertaa Karjalan infrastruktuurin kehittämistä siihen, mitä Suomessa saatiin aikaan sotien jälkeen. Virrankosken minulle suosittelema taloushistorian opiskelu ei tässä auta, sillä oli aivan eri tilanne jälleenrakentaa sodan tuhoamaa maata, jossa on koko ajan itse asuttu, kuin lähteä nollapisteestä tai pikemminkin miinuspuolelta kunnostamaan yli puoli vuosisataa vieraan hallussa rappeutunutta aluetta. Monenlaisia yllätyksiä voi tulla, kuten sentään suhteellisen järjestyneessä tilassa olleen Itä-Saksan liittäminen Länsi-Saksaan osoitti.

Pääoman löytymisestä Karjalan rakentamiseen olemme eri mieltä. Asia ei juurikaan muutu siitä, että korostetaan tulopuolta, jonka muodostavat Virrankosken mukaan "suuret luonnonvarat, hyvät satamat ja maapohja, jolla voitaisiin harjoittaa kulutustavaroiden ja puutarhakasvien tuotantoa tunnin tai parin automatkan päässä monimiljoonaisesta Pietarista". Kaikki tämä vaatisi suuria taloudellisia ja henkisiä panostuksia, ja odotettuihin tuottoihin liittyisi erittäin suuri epävarmuus. Kysymyksessä olevat investoinnit eivät vaikuta mitenkään houkuttelevilta varsinkaan nykyisessä informaatioteknologian leimaamassa maailmassa.

Sitä venäläisten määrää, joka tulisi alueen mukana ei kukaan osaa arvioida. Virrankoski suunnittelee, että emme ottaisi vastaan kuin alueen vakinaisen siviiliväestön, ja siitä Suomi jaksaisi pitää huolen. Jaksaisikohan? Viimeisin lukemani arvio väestön määrästä liikkui neljänsadantuhannen pinnassa. Saattaisi heitä tulla neuvotteluvaiheessa lisääkin, sillä Venäjälle olisi ilmeisesti eduksi, että naapurissa olisi huomattava venäläinen vähemmistö. Se olisi meille sekä poliittinen että taloudellinen rasite.

Painava syy haudata Karjalan palautushaaveet on myös Venäjällä vallitseva asenne. Putinin ja monien muiden venäläisten jyrkkä kanta Karjalan palautukseen johtuu ilmeisesti paljolti juuri Pietarin turvallisuuskysymyksestä. Asiaan liittyy vahva isänmaallinen lataus ja myös sotilaspoliittisen doktriinin vaatimukset - kenraalit ajattelevat jo virkansa puolesta pahinta vaihtoehtoa. Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä suomalaiset ja venäläiset osapuolet sanoisivat Virrankosken näkemyksestä, että Karjalan palautuksen jälkeen Suomen armeija suojelisi Pietariakin ilman sen kummempia sopimuksia. 

Virrankoski uskoo historiallisin esimerkein empiirisesti todistaneensa, että Pietari olisi turvassa. "Jos venäläiset ottavat lisäksi huomioon taipumuksemme kunnioittaa sopimuksia, joihin meitä ei ole pakotettu väkivaltaa käyttäen, he voivat hyvin palauttaa anastamansa alueet…". Niinpä niin, jos. Virrankoski voi tietysti panna toiveensa nopeisiin tilanteiden muutoksiin, mutta realistiseen tilanneanalyysiin ne eivät mielestäni kuulu. 

Virrankoski katsoo minun halventaneen Karjalan asian kannattajien mielipiteitä kun arvioin, että ne ovat usein tunnepitoisia ja siten realiteetit sivuuttavia. Ei minulla suinkaan halventamisen tarkoitusta ollut eikä ole. Tunteet ovat aivan hyväksyttävä kokemuslaji, mutta jos ne saavat asiakeskustelussa liian suuren vallan, se on voitava todeta. Kaikki investointi- ja muutkin hankkeet vaativat tunne-elämyksen syntyäkseen ja edistyäkseen, mutta siitä huolimatta realismi on syytä säilyttää, ettei sorruttaisi virheinvestointiin. Selvää on, että keskustelussa eri osapuolet voivat tulkita tämän tunnerajan ylityskohdan eri tavalla, mutta siitä olisi voitava keskustella. Kun meillä on kehotettu käymään keskustelua Karjalasta, käytäköön sitä sitten ilman rajoittavia ehtoja.
 

Pekka Pihlanto
laskentatoimen professori
Turun kauppakorkeakoulu

 

Asko Korpela 20000926 (20000926) o o AJK kotisivu