Tutkimusrahoitukselle selvät säännöt 

Julkaistu Helsingin Sanomissa 12.10.2000

Yliopistojen ulkoinen rahoitus on puhuttanut viime aikoina monessakin mielessä. Eniten julkisuutta ovat saaneet tutkimushankkeiden rahoituksessa havaitut väärinkäytökset. Näissä tapauksissa yliopistojen ulkopuolelta hankitusta rahoituksesta on ”säästynyt” miljoonia markkoja yksityisiin tarkoituksiin, jolloin myös verottaja on jäänyt nuolemaan näppejään. Kyseinen toiminta on merkinnyt sitä, että esimerkiksi yliopistollisen sairaalan laitteita, henkilökuntaa ja muita resursseja on käytetty korvauksetta tutkimushankkeen toteuttamiseen. Yliopisto-  ja sairaalaorganisaatiolla ei ole ollut käytettävissään tarvittavaa kustannuslaskentaa, jonka avulla kustannuksia olisi voitu kohdistaa hankkeelle ja laskuttaa tutkijoita. Organisaatioissa ei ole myöskään ilmeisesti ollut henkistä valmiutta puuttua asiaan. 

Ei ole tietystikään aina helppoa sanoa, missä määrin jokin tarpeellinen toimenpide aiheutui tekeillä olleesta ulkoisesti rahoitetusta tutkimuksesta. Esiintyy varmasti paljon tapauksia, joissa tutkimushanke saa tarvitsemaansa tietoa aivan tavanomaisen hoidon tai muun toiminnan sivutuotteena, jolloin kustannusten jakaminen tutkimushankkeen ja sairaalan kesken on todella ongelmallista. Eri asemassa ovat pelkästään tutkimuksen tarpeista lähtevät kokeet, toimenpiteet sekä informaation kerääminen ja sen käsittely. Ne pitäisi yksiselitteisesti rahoittaa tutkimushankkeeseen saaduilla varoilla. Silloin kun näin ei ole menetelty, on syyllistytty yliopistojen tai sairaaloiden resurssien väärinkäyttöön.

Virheelliseen menettelyyn lienee osittain myötävaikuttanut se erityisesti yhdysvaltalainen käytäntö, jossa rahoitus tulee sekkinä tutkimusprojektin johtajalle, jolloin yliopisto tai sairaala ei tiedä rahoituksen saamisesta välttämättä mitään. Amerikkalaiset rahoittajat eivät ole ehkä välittäneet rahojen kohtalosta, kunhan luvatut tutkimustulokset on saatu. Yhdysvalloissa muuten tutkimushankkeiden ja organisaatioiden kustannuslaskenta lienee paljon paremmassa kunnossa kuin meillä, joten rahoittajat eivät ole voineet kuvitella, että sovellettu käytäntö voi johtaa väärinkäytöksiin.

Nyt olisikin kehitettävä selvät pelinsäännöt tutkimuksen ulkoisen rahoituksen käytölle. Yliopistot, joissa tehdään huomattavaa toimeksiantotutkimusta ulkopuolisille tilaajille yliopiston laitteilla ja muilla resursseilla, joutuvatkin nyt kehittämään uusia laskentajärjestelmiä ja toimintaperiaatteita. On myös määriteltävä entistä selvemmin, mikä rahoitus on henkilökohtaista apurahaa ja mikä kuuluu yliopistolle. Koska ulkoisen rahoituksen hankinta ei kuulu professorien työtehtäviin, olisi luotava tästä toiminnasta maksettavan korvauksen määräytymisperiaatteet, joista on jo keskusteltukin. 

On syytä toivoa, että sattuneet valitettavat yksittäistapaukset saavat kaikki osapuolet ryhdistäytymään ja teroittamaan eettistä asennoitumistaan rahan käyttöön – tässä suhteessa ”aivojen vuosikymmen” ilmeisesti epäonnistui. Kuitenkaan ei ole tarvetta ryhtyä ylimitoitettuihin valvontatoimenpiteisiin, joilla lopullisesti ja haitallisesti byrokratisoitaisiin tutkimuksen ulkoinen rahoitus.
 

Pekka Pihlanto
professori
Turun kauppakorkeakoulu
 

Asko Korpela 20001012 (20001012) o o AJK kotisivu