Pihlanto Pekka 
Optiokäytäntöjen kritiikkiä

Pekka Pihlanto Huhtikuu 2001
 

Helppoja optioita ja kyseenalaisia sitouttamisvaikutuksia 

Optiokeskustelua on meillä käyty julkisuudessa ehkä kolme-neljä vuotta. Yhdysvalloissa optiot yleistyivät viime vuosikymmenen puolenvälin jälkeen. Myöskin melkoista kritiikkiä esitettiin. Kritiikkiä optiokäytäntöjä vastaan voidaankin esittää mm. sillä perusteella, että sopimukset ovat olleet meillä liian "helppoja". Sen johdosta sopivassa suhdannevaiheessa laaditut sopimukset ovat tuottaneet kohtuuttoman suuria optiovoittoja, joita ei voi vastata mikään erityinen taitavuus tai työpanos johdon taholta. Kritiikkiä on alkanut meillä esiintyä laajemminkin - varsinkin nyt kun osakekurssien tason pudottua ja optiosopimusten käytyä arvottomiksi on alettu muuttaa niiden ehtoja tai rakentaa uusia järjestelyjä, jotka mahdollisen nousun taas alettua tuottaisivat runsaskätisiä voittoja saajilleen. 

Mitään selvää ja todistettavaa yhteyttä johdon toimenpiteiden ja pysyväluontoisten kurssinnousujen välillä ei juurikaan voida todistaa - usko syy-seuraussuhteesta näyttää riittävän. Optiokäytäntöjen yleistyttyä on myös päästy näkemään, että todellinen sitouttamisvaikutus on varsin kyseenalainen. Jos optioajattelun taustalla oleva ihmiskuva pitää edes suunnilleen paikkansa, aina on olemassa vaara, että johtaja ostetaan toiseen yritykseen vielä houkuttelevammalla optiosopimuksella. Tällaista näyttää tapahtuneen, mutta toisaalta jätetyssä yrityksessä ei ole tapahtunut mitään vakavaa kriisiä. Tämä tuntuisi osaltaan kyseenalaistavan optioajattelun taustalla olevaa uskomusta huippujohtajista ja heidän korvaamattomuudestaan. 
 

Optioita puolusteltu pinnallisin argumentein 

Optiotutkijat ja yritysmaailmaa lähellä olevat ovat keskustelun alusta asti puolustelleet optiokäytäntöjä varsin pinnallisin argumentein. Suosikkiselitys on ollut, että omistajilla on oikeus huolehtia omistuksensa arvon noususta johdon optioilla. Tätä oikeutta ei juuri kukaan ole kyseenalaistanut. Vähälle huomiolle on jäänyt se näkökohta, että usein on epäselvää, missä määrin omistajien tahto on aidosti tullut esiin. Bengt Holmström on viitannut siihen, että osakkeenomistajat eivät ole kovin vaikutusvaltaisia yrityksissä, joissa omistus on laajalle levinnyt. Tällöin johto pääsee toimimaan omavaltaisesti. Hän kuitenkin tekee tästä erilaiset johtopäätökset kuin tämän kirjoittaja, katsoessaan osakkeen arvoon sidottujen kannustimien tarjoamisen hoitavan tämän ongelman. Ilmeistä kuitenkin on, että varsinkin laajan omistuspohjan yrityksissä omavaltainen johto pystyy saamaan itselleen yliedullisia optiosopimuksia. Muissakin tapauksissa on inhimillistä, että yrityksen ylimmät hallintoelimet eivät hevin tyrmää johdon esittämiä optiojärjestelyjä. Onhan johdolla usein sanansa sanottavana, kun hallitusten jäseniä valitaan. 

Pysyvä argumentti optiokäytäntöjä arvostelevia vastaan on ollut syyttää heitä kateudesta ja leimata kannanotot tunneperäisiksi. Tämä kertoo kirjoittajien huonosta ihmisen käyttäytymisen tuntemuksesta. Kaikessa päätöksenteossa ja kannanotoissa tunne-elementillä on aina oma vaikutuksensa. On helppo ratkaisu leimata vastustajan kanta puhtaasti tunneperäiseksi - tällöin ei tarvitse ryhtyä vaivalloiseen asia-argumenttien kehittelyyn. On myös huomattava, että johtajien toiminnassa yliedullisten optiosopimusten hankkimiseksi itselleen voidaan nähdä toinen tunne-elementti, ahneus. Toisaalta optioasiantuntijoiden perusteluissa tehdyt oletukset johdon mahdollisuuksista vaikuttaa osakekursseihin ja johdon halusta tehdä niin vain optiosopimusten innostamana, perustuvat vahvasti mutu-ajatteluun, joka edustaa siis usko- ja tunneperäistä asennoitumista. 

Sitkeästi elänyt kritiikin torjuntakeino on myös optioiden verokohteluun viittaaminen: varsinainen voittaja optiorintamalla onkin veronsaaja eli yhteiskunta. Myös sitä on pidetty optioita puoltavana seikkana, että liudennusvaikutuksen kärsivät ovat monessa tapauksessa ulkomaalaisia. Edelleen on esitetty optiosopimusten perusteluksi sitä, että ulkomaiset sijoittajat suorastaan vaativat johdon optiojärjestelmiä. Todettakoon kuitenkin, että esimerkiksi nimettömäksi jääneet ulkomaiset sijoittajatahot vastustivat Nokian yhtiökokouksessa maaliskuussa 2001 johdolle ehdotettua optiosopimusta, mutta tämä ei vaikuttanut päätökseen. 

Niin tunne- kuin veroargumenttiakin voidaan pitää puhtaasti populistisena. Jos valtion verotulojen runsaus sinänsä pyhittää sen perustana olevan toimenpiteen, on lähellä ajatus, että jos rikoksella saatua hyötyä päästäisiin verottamaan, se jollakin tavalla lieventäisi teon moitittavuutta. 

Optioita puolustavat ovat kieltämättä aivan viime aikoina alkaneet korostaa optiosopimusten ehtojen tiukentamista esimerkiksi niin, että palkitseminen on mahdollista vain pörssin tai toimialan kurssitason ylittävästä noususta. Näin päästäisiin ainakin lähemmäksi sitä tavoitetta, että vain johdon toimenpitein aikaan saadut kurssinousut palkitaan. Se, että optiosopimuksiin ei ole kovin hanakasti otettu tällaisia kohtuullistavia elementtejä - ylisuurten voittojen leikkureista puhumattakaan - saattaa olla oire siitä, että johdolla on todellakin vahvasti sormensa pelissä optiojärjestelyjä rakennettaessa. Jos yrityksen ylimmillä hallintoelimillä todella olisi itsenäinen asema näissä päätöksissä, ne pitäisivät parempaa huolta niiden imago- ja motivaatiotappioiden torjumisesta, joita kohtuuttomat optiovoitot aiheuttavat yrityksessä ja yhteiskunnassa. 
 

Optiotutkimuksen haasteita 

Optiotutkimuksessa olisi nähdäkseni syytä lähteä selvittämään sellaisia vähäiselle huomiolle jääneitä ongelmia, kuten johtajien käyttäytymismotiivit ja johdon tosiasialliset mahdollisuudet vaikuttaa osakekursseihin päiväkohtaista tasoa pitemmällä aikavälillä. Edellinen vaatisi nykyistä kehittyneemmän ihmiskuvan tai -käsityksen omaksumista rahoitustutkimuksessa. Tämä edellyttäisi käyttäytymistieteellistä tutkimusta, sillä nykyisellään rahoitustutkimus ei pysty tähän aihepiiriin välineineen paneutumaan. 

Tällaisen tutkimuksen tuloksena voitaisiin saada valaistusta siihen, mikä johtajia todella kannustaa ja mikä heitä sitouttaa. On huomattava, että tietoa tästä on olemassa yleisellä tasolla, mutta sitä ei ole juurikaan osattu tai huomattu soveltaa optiotutkimuksen piirissä. Myöskin optiotutkimuksen lähtökohtaa, osakkeenomistajien edun yksinomaisesta vaalimisesta olisi syytä tarkistaa. Organisaatioteoreettisella tutkimuksella on tältäkin osin paljon tarjottavanaan - viitattakoon vain sidosryhmäteoriaan ja stakeholder-teoriaan, jotka tarkastelevat yritystä usean sidosryhmän yhteenliittymänä. Nämä mallit vastaavat optioteorian näkemystä huomattavasti paremmin todellisuutta erityisesti Pohjoismaissa vallitsevassa kansalaisyhteiskunnassa. Niillä on myös kaikupohjaa Yhdysvalloissa siitä päätellen, että stakeholder-ajattelu on siellä viime vuosina noussut suosituksi ja ikään kuin keksitty uudelleen. Sidosryhmäteoria tai intresenttiteoriahan on tunnettu Pohjoismaisessa liiketaloustieteessä jo ainakin 1960-luvulta alka en. Optiojärjestelyjen herättämä kriittinen keskustelu onkin osoitus siitä, että sen edustama idea on törmännyt rajusti täällä vallitsevaan ajattelutapaan. 
 

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän (automaattinen rivinsiirto ei toimi).

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20010418 (20010418) o o AJK kotisivu