Pihlanto Pekka
1. Vaellus kirkolle alkaa

Julkaistu Vakka-Suomen Sanomissa 11.5.2001 Ihmisiä ja tunnelmia Volter Kilven teoksesta "Kirkolle"

Volter Kilven saaristosarja käsittää kolme teosta: Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä ja Kirkolle. Tämä artikkelisarja koskee näistä viimeistä. Artikkelit syntyivät Asko Korpelan kotisivulla (http://hkkk.fi/~korpela/index.html) käydyn keskustelun yhteydessä. Myös Pitäjän pienempiä käsiteltiin. Alastalon salissa käytiin lävitse Helsingin Sanomien kulttuurisivulla keväällä 2000.

 

1. Vaellus kirkolle alkaa

Kirkolle on kuvaus kyläläisten vaelluksesta vehmaitten juhannusmaisemien halki rantaan ja soudusta kirkkorantaan. Teoksessa voi nähdä ihmiselämän symbolisen kuvauksen. Elämä alkaa optimismin kesässä eli kirjan ensimmäisen rivin sanoin: "Kuinka onkaan suvinen päivä elämää täysi." Kuvaus päättyy kirkkomaalle.

 

Lahdenperä ja keräjäsäkkien talot

Kauimpana asuvat Lahdenperät lähtevät ensin. Lautamies Lahdenperän arvolle sopiikin olla antamassa lähtömerkkiä toisille, jotka tulevat mukaan vuorollaan. Matkan edistyessä kertoja kuvaa kulkijoiden ohi lipuvaa maisemaa: "Vähäntalon sauna lemahteli aattoisia löylyntuoksuja seinistänsä ja vihdaslehväksien tuoreita hajuja porraseteisistänsä". Juhannuspäivässä siis ollaan.

Vähäntalon kohdalla Lahdenperän mieleen tulevat Vähäntalon ja Isontalon riitaiset välit. Lahdenperä ei "näin pyhäisittäin ja kirkkohankkinoissa tällä haavaa hyväksynyt ollenkaan naapureitaan". Lukija saa perusteellisen kuvauksen "mokomien riitakukkojen ja keräjäsäkkien" kiistoista.

 

Vähäntalon lähtökiireitä ja melko kesy elukka koto-oloissa

Vähäntalon isäntä on vielä parranajopuuhissa ja nyökätessään ikkunasta Lahdenperälle hän saa haavan poskeensa. Piika Fiinu kurkkii ohi astelevaa Eeverttiä, Lahdenperän isopoikaa.

Vähäntalon emännän Justiinan vaateparren valinta on kesken, sillä hänen pitäisi tietää, kuinka Isontalon Vihtoriina pynttäisi itsensä. Uuteen kirjavaan sarssipukuun Justiina päätyykin nähtyään Lahdenperän Miinan pukeutuneen talvisiin "körttimustiin ja holohameisiin". Itsekin jo myöhässä oleva emäntä alkaa sättiä isäntää: "Anders, missäs sinä viivyttelet ja kuhnailet? Vuoden ajast'ajatko sinä luulet tarvitsevasi poskipieliesi rapsimiseen, kun et jo ole valmis ja menossa?" Kertoja huomauttaa: "Oikeastaan on naitu mies, vaikkapa puskupäinenkin luonnonlahjoiltansa ja kova jukura naapurienvälisissä otsarysyissä, usein kuitenkin melko kesy elukka ja taipuvainen luontokappale koto-oloissa ja lähiriidoissa eukkonsa kanssa". Jälleen tuli haava Andersin poskeen, mutta liukkaasti oli hän pian ulkona ja pihaveräjällä niin, että "itsekin ällisteli ympärilleen".

 

Luotsi ahtaassa paikassa isäntien välissä

Vähäntalon Andersilla käy huono tuuri, sillä Isontalon isäntä Aatu, kiistakumppani viidentoista vuoden ajalta, astuu samaan aikaan tielle. "Aatullakin kuitenkin oli sama lahja kuin Andersillakin, se nimittäin, että hänkin osasi ummistaa senpuolisen silmänsä, jonka kureilla naapuri kulloinkin oli arvion ja todennäköisyyden mukaan liikkumassa". Niinpä "naapurit ja keräjäveikot kumpikin saapuivat samanaikaisesti ja askelviereisesti yhteiselle tienristeyksellensä kylki kylkeen".

Asetelma on koominen ja liioiteltukin. Parivaljakko etenee toisiinsa katsomatta ja saa kiinni luotsi Henrikssonin, alkaen astella tämän kahden puolen. Henriksson-parka joutuu tasapainoilemaan vastaillessaan isäntien puheisiin, sillä hän "on itsellinen, eikä talollinen, ja on mökki toisen maalla". Luotsikipparin varmuudella hän "haastoi kuin olisivat Kaanaat ja maat, joissa maito ja hunaja vuotaa, jo vähintäinkin tanhua-aitojen takana levittelemässä ketorinteittensä rikkaita kalteita" vastatessaan tasapuolisesti isäntien vuodentulotoiveita kiittäviin puheisiin. Kun toinen isäntä sitten puhuu lehmistä ja toinen hevosista, "luotsinjärki oli kuitenkin tälläkin erällä valpas ja valveillaan Henrikssonin pääkopassa. Hän alkoi viisaana puhua lampaista, jotka kajoomattomillaan vielä olivat viatonta ja vaaratonta jutunaihetta korvaan kummallekin vieripuolelle."

Isäntien kohtaamisen farssi toistuu: "Yhteen siis osuivat emännätkin nyt tiellä, mutta he eivät kurkistelleet eri tolille ja omiin tuuliviireihinsä, kuten isännät varhemmin, vaan vaimopuolisten taidoin väänsivät he naurua ja hymyilivät maireita toisilleen sillä puolella naamaa, joka oli toista kohden". Pistopuheita kuitenkin jaeltiin: "Tämä oli harmitonta puhetta olevinaan, mutta se joka hiukankin tunsi, hän tiesi, että käärme saattaa olla sähisevä palanen, mutta ihmisen kielenkärki kuitenkin myrkyllisempi pistoksiltansa."

Näin siis kirkkomatkalla kauniin luonnon keskellä isäntien ja emäntien maalliset kaunat ja kateudet tulevat mestarillisesti kärjistäen, mutta inhimillinen pilke silmäkulmassa kuvatuiksi.

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän


Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20010523 (20010523) o o AJK kotisivu