Pihlanto Pekka 
3. Kapteeni-isän kotiosaapu ja kesä kaikilla


Julkaistu Vakka-Suomen Sanomissa 25.5.2001

Albert muistelee: ”Isän kotiosaapu, ainakin se oli samallainen, iloinen, ihmeellinen ja yhtä merkillinen kuin varrottunakin odottamaton.” Nosteltuaan eilen nuorimpia poikiaan ilmaan isä arvioi näiden tulevia ammatteja. Eerikistä hän totesi: ”Maamies sinusta taitaa tullakin eikä merimies, koska päätä kaihtaa, kun maan ja anturan välille tulee vähän ilmaa!” Seitsenvuotiaan Antonin osalta arvio on: ”Ei paljon muuta puutu kuin piippu leukaan ja tervaa kynsiin, niin on meriotus valmis, vaikka tyngältä vielä lyhyenläntä.” 
 
 

Tarkkaan harkitut tuliaiset

Jokainen sai sopivan lahjan: Väinö huilunhelynsä, Eerik täydet vankkuri-valjaat hevosineen. Anton, tuleva meriotus, sai ”puusta veistetyn laivan kuvan pullon sisuksissa kolmine pystymastoineen ja raakarikeissään.” Sitten nousi merimiesarkusta raakun kuori. ”Albertin nimiin on tämä ajateltu. Sinä kuuntelet kukaties havinoita latvan huminoissa kun Anton katselee samaa haapaa kuuttoaineekseen ja Eerik harkitsee, kelpaisiko suora aisanvarreksi”. Isä jatkoi: ”Sinulla on kuulo niinkuin muukin mielen tarkkuus torkotettu lähilikemmän sivuitse siihen, jossa on kaukaisuutta ohessa, olen sen huomannut silmistäsi, jotka heristettyinäkin ja näkevinä pikemminkin piirivät vapaissansa mielen menoilla ja ajatuksen vieteissä.” Osuva kuvaus tulevan kirjailijan mielenlaadusta. 
 
 

Liikettä oli ja menoa oli, lämmintä oli

Matka jatkuu: ”Liikettä oli ja menoa oli, hametta kahisemassa ja lahjetta huiskimassa, anturaa kapsamassa ja käsivartta heilumassa, oltiinko sitte verassa tai sarassa, kotovillan harmaissa vai kattuunin kukissa, samaa riitti jonon sojoa ja kirkkoväen kiirettä joka kulmalla peltolakeata ja viljelysaukeata.” Säätila ja luontokin saavat osansa: ”Lämmintä oli, läikkää oli kedoilla, kukissa, taivaan kannessa; tuulen liepeessä ja huminoissa huojuvain metsän rantain.” Lahdenperä kuumissaan ”avoi takkinsa ja riisui yltänsä”. Hyvä sää saa pellot kasvamaan ja maamies on tyytyväinen: ”Saakos enää viikatteen terää tungetuksi tihuvan rakoon, kun se aika tulee ja väärävartiset noudetaan koukuista!” 

Poikalauma häviää näkyviltä Alakylän kirsikkapuiden peittoon. Pojilla oli ”mieli vikkelä niinkuin säärinappulakin”, mutta ”vaikeampaa vanhemman, jolla jo on kohmaa luissa ja känsää järjen pivonpohjissa”, tuumi Renki-Juha, Lahdenperän isorenki. Nuoret pelaavat teerenpeliään: Vähäntalon piika-Fiinu ja Isontalon tytär-Hiltu, sekä takana ja aivan askelissa kävelevät Lahdenperän Eevert ja Ylispään Brynolf. ”Fiinu kerkesi ja Hiltu ehätti, Eevert astui ja Brynolf paransi”. Lukijasta melkein tuntu, että hän on itsekin mukana. 
 

Paistelee, porottelee kaiken päivän, vaikkei saa palkan penniä työstänsä 


Kiistakumppanit Aatu ja Anders ”kylkivierillä mielevän Henrikssonin” riemastuvat kiittelemään heinäpoutaa ja aurinkoa, joka ”paistelee, porottelee kaiken päivän, vaikkei saa palkan penniä työstänsä! Hyvää kasvaa ilmaiseksi taloon ja hyötyä latoon!” Leppoisaa on muillakin: ”Herras-Mantakin esimerkiksi ja Mattssonin Marjaana - eikös ollut päivä täysterillänsä heidänkin kohdallansa ja suvea kuin kipon täydeltä mielenlusikan lipottavana?” 

Härmälän leukava Herman ”hyrisi omiansa ja alinomaisia hyvän mielen huminoitansa, joista ei näkynyt miesparka järkiintyvän, vaikka oli jo vuosia hartioilla melkein enemmän kuin ikää.” Herman on elämäänsä tyytyväinen: ”Voipa ihminen sentään mokomasti, kun on omassa ruumiissaan ja on suvi ja sydän välkkyy eikä nälkä nipistä! Onkos Turkin paavikaan omaa ihonahkaansa ulommalle onnellinen?” 

Vanhalla Agatallakin ”mitä haikersi ilonhaikeita lauhtunut sydänala, kun sulatti suvi noroja muiston helpymillä kuihtuneen poven?” Ennenkin riensivät ihmiset kirkkotiellä, mutta ”varjoa lievät silloiset, kaikki jo vieriltä väistyneet, vain muiston haipua oman mielen.” Agatalla on perspektiiviä elämään, mutta kuitenkin ”päivä oli lämmin hänenkin haurailla kasvoillaan ja silmäin harhalle sinien matkaa kauas.” 

Isontalon Silja haikein sydänaloin ja yksin asteli suruinensa. Kesäinen luonto lohdutti: ”Suvihan hänenkin yllänsä lievi ja ilman leuhto lohdutteli, minkä tuuli kasvoilla liepi.” Siljassa ”kasvoi sydämen silmitön usko, vaikka järki pelkäsi ihmisten tähden ja tietoa lakasti häpeän lama.” Mutta sittenkin Silja huokaa: ”Miksen olisi minäkin täysi, kun suvea kuitenkin oli kyllältänsä koko maailma”. Kesäinen luonto ja Juhannus saa kaikkien mielet hetkeksi keventymään ja kiitollisiksi. 
 
 

Juuvanin vaari aikoo pistää pumppuvärkin kuntoon

Kulkueen kärkeen on lykännyt itsensä Juuvanin vaari, joka aikoo pistää pumppuvärkin kuntoon kirkkovene Kihlakunnassa, ennenkuin väki tulee. Sen jälkeen kun ”oli ajatus ajateltu päätteeseensä ja selvänä, mitä paatissa tekisi” vaari voi huokaista tyytyväisenä: ”Maitoruokaa on sentään tämä elämä, kun on suvi ja jäsenet jäljellä!” Lopulta ”rantakin jo näkyi, lahden pohjukka suojissansa liekkui laakson suilla avosinissä, haavikon lehvitse vilkutti oikeoilla enempi meri hopeoita kuin aavistusten kätköiltä ja vasemmilla lipli niemen kärjen kuroilla ulohtaiden tervehdys veden liukasta kieltä siloisiin valkopunerviin!” Maamatka on tällä erää ohi.

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20010528 (20010528) o o AJK kotisivu