Pihlanto Pekka 
4. Satapäinen joukko täyttää Kihlakunnan

Julkaistu Vakka-Suomen Sanomissa 1.6.2001 

Äreä Juuvanin vaari Juuvanin vaari ehtii rantahuoneessa olevaan kirkkoveneeseen ensin, kuten oli suunnitellut, vaikka pojannappulat pyörivätkin harmittavasti jaloissa. Vaari paheksuu Henrikssonia tarpeettomasta puhumisesta: "Sanoitko sinä, että ilma on kaunis? Se on poutana kaunis meidän sanomattammekin ja ihmistä tuppoo piitalle, vaikkei niitä käskekään viereensä!" Vaarin kritiikistä osansa saavat, mutta vain ajatuksissa, Perkkiön pojatkin, "joita aina saa hätyytellä talon papumaista" ja Herras-Manta, joka joutui lopettamaan pestinsä Juuvanilla, "koska harakka mallasi höyheniään töissäkin ja lypsätessäkin nouti hameentaskusta peilinpalasen, jos virstan päästäkin vain miespuolista ääntä kantoi kylältä." 
 

Äreä Juuvanin vaari 

Juuvanin vaari pitää tarkkaan vaaria myös siitä, että kun vene on täynnä, juuri hän antaa lähtökehotuksen, eikä Lahdenperä, joka asettuu helvarin varteen, tarjottuaan ensin sitä Toistalon kapteenille. Vaarihan oli lautamies ennen Lahdenperää. Vaari ei pidä tämän "äänenpuurosta": "Lautamiehen pitää olla kuin lain taulun kiljuva sarana ja Herran Kiesus ruoska kädessä temppelin esipihalla!" 

Vene kansoittuu ja kolmea vaille sataan taidetaan päästä. Niinpä "Kihlakunta oli kuin mäskätty väkeä täyteen ja proomu raskas kuin Pietarin kalapaatti Genetsaretin järvellä!" 
 

Toistalon kätkömieli ja silmäaltis poika 

"Albert, Toistalon kätkömieli ja silmäaltis poika peräpiitan nipukoilla Lahdenperän lautamiehen kyynäsvierillä, oli varjoiltansa ja isompiensa kyykiltä kuin vahdissa, ettei mitään jäänyt näkemättä, jota saattoi huomata." Albert on kirjassa avainasemassa, sillä hän edustaa - kuten tiedämme - kirjailijaa lapsena. - Kuvatut asiat eivät ole nytkään suuren suuria. Rantahuoneeseen tullaan keinuvaa siltaa pitkin ja kukin siirtyy veneeseen omalla tyylillään - avuttomaksi heittäytynyt Herras-Manta Iso-Vileenin vahvan käsivarren lennättämänä. Kesän tuntu on voimakas, vesi välkehtii hämärässä rantahuoneessa. Perä edellä vene hilataan ulos ja matka alkaa. 
 

Neniin hulisi tuuli ja meri vihjotti ympärillä 

"Olihan tämä uljasta, kun neniin hulisi tuuli, meri vihjotti ympärillä ja viuhki Kihlakunnan soutu." Soututyyleissä on eroja. Moni kastaa vain muodon vuoksi airoa veteen - Herras-Manta ei tietenkään esiinny edukseen ja "Iso-Vileeni myöskin oli niitä soutajia, jotka pitivät riittävänä, kun pisteli aironsa päätä veteen." Härmälän Hermannin "tarpeettomat" puheet veden liikkeistä ja poudan merkeistä saavat taas Juuvanin vaarin ärähtämään: "Tottamar vesi pärskii kun airo polskii ja poudan tietää höpisemättäkin!" 
 

Munakarin Jojakim käy elpymässä 

Munakarin Jojakim on leskimies. Hän on kissansa ja "kutunsa" kanssa ainoa asuja luodollaan. Meri antaa kalansa, aika kuluu työn touhussa ja onhan "viulun pahakin seinällä käteen otettavaksi ja vingutettavaksi tai virsikirja hyllyllä veisattavaksi." "Kihlakunnassa oli, kun sinne saavuttiin, aina väkeä ja kansaa, niin että ihminen vähän elpyi, kun oli joukossa ja kuuntelikin, eikä aina astunut omien ajatustensa jälkiä." 
 

Jojakim tapaa velipuolensa Toistalon Tapanin 

Joka vuosi Jojakim tapaa Kihlakunnassa velipuolensa Toistalon Tapanin. Hän kysyy aina ilkikurisesti Tapanilta: "Jokos sinä pian naimisia ajattelet?", ja Tapani - pinttynyt vanhapoika - aina hämmentyy, kunnes toipuu ja pääsee kysymään Jojakimilta, että jokos tämä on kissansa hukuttanut kun se tulee vanhaksi ja sokeaksi eikä löydä ruokakuppiansa. Velipuolten suhde on kuitenkin lämmöllä kuvattu. Tapani, vanhempi velipuoli, on elätellyt ajatusta mennä Jojakimin seuraksi Munakariin, mutta tajuaa, että ei hän Toistalosta mihinkään lähde. Isäntäväen luottomies Tapani hoitaa asiat niin hyvin, että talossa aikoinaan kummitellut vanhaemäntäkin on päässyt rauhaan: "Levätköönkin muori sitte ja olkoon tassuttelematta nurkissa minun aikanani." 

Jojakim kertoo kokotalvisesta hyljepyssyn piipun porauksestaan, joka jälleen kerran epäonnistui. Raivoissaan Jojakim repeli tämän vuoden almanakan kappaleiksi. Härmälän irvileukaisen Hermannin kielenpäässä kutiaa kysymys: "kuinka käy ja revitäänkös vielä monenkin vuoden almanakat, ennen kuin piippu on valmiiksi porattu". 
 

Vierniemen Joosepin tragediat 

Tyylilaji muuttuu Vierniemen Joosepille omistetussa luvussa mollivoittoiseksi. Jooseppi on seitsemättä vuotta leskenä ja elelee hiljaisena miehenä yksin torpassaan. Jooosepin isä joi aluksensa ja hävisi maailmalle. Jooseppi löysi hänet viiden vuoden etsinnän jälkeen Amerikasta. Parhaillaan ruokaa laittavalla isällä ei ollut pojalleen muuta sanottavaa kuin: "Mitä sinä täällä teit, en minä potaattejani ole sinua varten paistanut?" Jooseppi palasi kotiin entistä hiljaisempana. Vaimo oli sillä välin synnyttänyt ilmeisesti aviottoman lapsen ja upottanut sen mereen. Vaimo sairastui ja Jooseppi hoiti tätä kolmekymmentä vuotta. Jooseppi käy nyt joka viikko kirkossa sekä viivähtää vaimon ja lapsen haudoilla. Hän on niin väritön, että häntä ei kukaan huomaakaan, ellei erikseen katso. 

Lukujakson loppu on siis apea, mutta elämässäkin on valoja ja varjoja. Loppuun on kuitenkin sijoitettu monisivuinen runorivien ketju, joka kuvaa valoisasti matkalaisia ja meren leikkiä. 

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20010604 (20010604) o o AJK kotisivu