Pihlanto Pekka 
6. Lopultakin kirkolla!


Julkaistu Vakka-Suomen Sanomissa 15.6.2001
 

Eikös äijä rähmi paattineen aivan Kihlakunnan laskupaikalla! 

”Kirkkosillan kupeillako jo oltiin? Tottakin: ruovikko huojutteli harjaansa ja pitkoshirret häämöttelivät harmaata jonoaan silta-arkkujen niskoilla.” Ollaan vähällä ajaa Sumpholman Ananiaksen päälle: ”Saastaisen Ananias, eikös äijä rähmi paattineen aivan Kihlakunnan laskupaikalla sillan vieressä!” rämähtää Lahdenperä. Kun Ananias pääsee sentään alta pois, Lahdenperällä on varaa naurahdella: ”Ananiaskin asettunut paatteineen niinkuin lehmä mahoineen, vaikka ilman utaria keskelle tietä ja veräjänläpeä”. 

Veneestä purkautumisessa on tunkoa ja tohinaa. Iso-Vileeni oli survonut itsensä Mantan jäljissä keulapakalle: ”missäs hauki meressä, ellei uistimen haruilla.” Lahdenperän emännällä on kiire toimitella kauppa-asioita, mutta ”kärpäsen puskiainenkos Heisalaa oli pistänyt takapintaan, kun vanha mies ja taloton, jolla ei ollut mitään asioita toimitettavina eikä nuortenkaan jäljissä juoksemista, tuuppii ja tönii kuin henki menossa ryngässä.” 
 

Hopunpito on merillä viimeisintä viisautta 

”Eiväthän tietenkään kaikki sentään yhtä päättömiä olleet paatissa ja ensi mylläkkään rynnänneet.” Juuvanin vaari lähtee aina viimeiseksi ja korjaa airot ojennukseen. Samoin ”Henriksson esimerkiksi luotsina ja merisääntöjen miehenä tiesi, että hopunpito on merillä viimeisintä viisautta yleisessä ylläkässä, ja istui paikallaan piitalla kuin pykälänmerkki merilaissa.” 

Vähäntalon Anders taas oli liiaksi vahingoniloinen hievahtaakseen paikaltaan niin kauan kuin näki kuinka Isontalon Aatu turhaan haki väkijoukosta sopivaa lovea, josta pujahtaisi sillalle: ”Aivan kuin varis rantakivellä koipipolskassa ja siipivähdissä, kun näkee totkun meressä, mutta ei uskalla kastaa varpaitansa!” Näin hän ”tyydytteli sitä kateuden säkkiä, jota kutsui sydämekseen.” Isontalon Vihtoriina ymmärsi arvonsa, ja oli jo kotona neuvonut Aatua: ”Että pysyt alallasi, etkä liiku ennekuin muutkaan paremmat, katsos esimerkiksi Toistalon kapteenia, ettet nouse, ettet nykäse jäsentäkään ja lähde paatista ennenkuin hänkään, niin uskotaan vertaiseksi.” 

Agata on levollinen ja rauhoittelee Henrikssonskaa: ”Istutaan me niinkauan, että ovat toiset menneet, niin autamme sitte itseämme ja toinentoistamme ja pääsemme ylös!” Agata pelkää jo vähän Fiinun puolesta, kun aivan takana kaapaisemassa ovat Lahdenperän Eevert ja Ylisenpään Brynolf: ”Agata laski kätensä ristiin ja muisti Miljankin ja tuoreeltaan Siljan, sekä soi, että Fiinun tie olisi oleva helpompi.” 
 

Pidätkös nyt sanasi ja menet papin puheille kohta? 

Hermannin on päästävä puheisiin Sumpholman Ananiaksen kanssa. Nyt kun Ananiaksen paatti on ryskinyt kiviin rannalla, sopii vedota vanhapoika-Ananiaksen sanaan, jonka mukaan vasta sitten kun hän on ensin ilmisilmin ja pakipäivällä soutanut paattinsa kölin kiviin, häneltä voi odottaa elämän haahtensa kölin kolistelemista vielä karisempiin vesiin ja avioliiton haminoihin. ”Pidätkös nyt sanasi ja menet papin puheille kohta?”, virnuilee Hermanni. Ananiaksen vastaus on tylyhkö: ”Kyllä sinulle Herran ajan laarissa vielä pitää olla mitattu vuosia paljon ja monta, jos on tarkoitus, että sinäkin niin kauan elät, että sinäkin leuastasi järkipuhetta päästät!” Noin heillä oli tapana veistellä. 

Agata etsii Siljan ja Miljan sekä lähtee kävelemään näiden avustamana - ”epä-ikäisenä ryhmänä”. Agata ehdottaa Siljalle: ”Tulisit ehtoosti käymään Metänkylään, ellei sinulla muuta menemistä ole, niin minullakin olisi hupaa tuvassa, kun muuten istun pyhä-ehtoon yksin!” Näin oli Siljakin ajatellut. 
 

Kukas tuolla karisteli neulasrisuja alushameensa tärkkiliepeistä? 

Ennen kirkkomaalle tuloa naisten oli kiiruhdettava metsään asuaan viimeistelemään. Vähäntalon Justiina paheksuu Isontalon Vihtoriinan silkkisaalia: ”Kuin mikäkin Jerusalemin Juditta, joka luulee Holoferneksensä istuvan kirkonpenkissä!” Mutta ”kukas tuolla karisteli neulasrisuja alushameensa tärkkiliepeistä, ellei Herras-Manta taatissaan? Kas vaan ja peilikin, pieni peililasin palanen hänellä oli lykätty johonkin puvun laskokseen, koska se nyt oli käsissä.” 

Saapuu juhannuskin juhannuksen takaa Kellojen kumu kuuluu yhä kovempana. ”Albert väen joukossa ihmetteli, kokosi korviinsa ja hiljeni mielessänsä. Mikä valta todella kelloilla, kun tässä läheni!” Ihmiset hajaantuvat kirkkomaalle omaistensa haudoille. Albertin silmin nähdään Agatan seisovan lahonnen puuristin edessä. Agatan mies hukkui parhaassa iässään ja leski kasvatti yksin kaksi poikaa, jotka ovat nyt hävinneet maailmalle. Agata jääkin viimeiseksi henkilöksi, jota kuvataan - lukuun ottamatta nimetöntä kirkonvartijaa, joka sulkee kirkon ovet väen mentyä sisään. 

Teos päättyy kirkonkelloja kuvaaviin runoriveihin ja suorasanaisiin tunnelmiin: ”Ikinen suvipäivä enää vain kaartui kirkkotarhan yllä ja kummut jäivät yksinäisyyksiinsä. Ikinenkö virsikin, veisu seurakunnan, hartautta kantavainen, kirkon seinäin sisäpuolella? Yhteisenäkö humisi väistyneitten, väistyväisten yksivakaa virsi, polvi polvelta samana, vaikka veisaajat vaihtuivatkin? Saapuu juhannuskin juhannuksen takaa, vaikka hankien alta uutena aina.”

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20010625 (20010625) o o AJK kotisivu