Pihlanto Pekka
Unto Virtanen ja perhe

Pekka Pihlanto Helmikuu 2002

Elokuva laskentatoimen professori Unto Virtasesta ja hänen perheestään

Rehtori Tapio Reposella, tiedottaja Päivi Seppä-Lassilalla, Merja Krogellilla ja minulla oli kunnia seurata korkeakouluamme edustavina kutsuvieraina professori Unto Virtasen perheestä kertovan dokumenttielokuvan Kirjoitan teille täältä maan päältä ensi-iltaa Kiasmassa 8.2.2002. Myös Virtasten perhetuttava Katariina Piha oli paikalla. Elokuvan oli tehnyt Virtasten poika elokuvaohjaaja Jaakko Ilkka Virtanen.

Unto Virtanen toimi korkeakoulumme vt. professorina vuosina 1952-59, rehtorina vuosina 1954-56 ja hänet nimitettiin professoriksi vuonna 1960. Unto Virtanen julkaisi mm. teoksen Hyvä kauppiastapa ja kirjanpidon periaatteet (1959), joka oli tietääkseni ensimmäinen laskentatoimeen liittyvä etiikkaa koskeva tutkimus. Opiskellessani ekonomin tutkintoa Turun Kauppakorkeakoulussa Unto Virtanen, "Unski", opetti laskentatointa ja hänen puolisonsa Hilkka konekirjoitusta. Unto Virtanen kuoli yllättäen vuonna 1963, samana syksynä kuin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy murhattiin. Elokuvan tehnyt poika oli silloin kolmisen vuotta vanha.

Elokuvan keskeisenä ideana on pojan hypnoosissa tapahtunut keskustelu psykologin kanssa. Siinä hän muistelee kameran edessä istuen vanhempiaan. Välillä esitetään puhuttua tekstiä erilaisista dokumenteista ja Hilkka Virtasen kirjeistä sisarelleen sekä kuvitusta Turusta ja perheen kesämökiltä. Psykologin johdattamana Jaakko Virtanen uppoutuu yhä syvemmälle traumaattisiin lapsuudenmuistoihinsa. Käy ilmi pojan kokeneen, että hänellä ei ollut isää - isä oli liian usein poissa ja kuoli varhain. Äidin kirjeistä ilmenee, että isä oli syvästi kiintynyt lapsiinsa, joita oli Jaakon lisäksi hiukan vanhempi sisar. Vielä järkyttävämmäksi osoittautui pojan äitisuhde: poika paljastaa tuntevansa vihaa äitiään kohtaan, sillä hän koki tämän hylänneen lapsensa. Näin oli tapahtunutkin, sillä isän kuoltua äidin mielenterveys alkoi horjua surun, velkojen ja työpaineiden alla, ja hän lähetti lapsensa Kuopioon sisarensa luo asumaan. Sinne saapui ennen pitkää Turusta äidin kuolemasta kertonut suruviesti.

Elokuvan mukaan pojan vihan tunteen toinen syy oli se, että isän kuoltua puolisoaan palvonut äiti kehotti poikaa tulemaan isänsä kaltaiseksi. Nyt neljissä kymmenissä oleva poika oli kokenut vaatimuksen kohtuuttomaksi. Hän näki sen niin, että hänestä olisi pitänyt tulla professori. Hypnoosin aikana tunteet nousivat monesti pintaan. Poika myönsi kuitenkin lopussa paineiden jossakin määrin hellittävän. Kun esitys päättyi, Jaakko Virtanen jakoi ruusuja lukuisalle joukolle ystäviään ja filmin tekoon myötävaikuttaneita. Rehtori ja minä saimme yllättäen kunnian kuulua kukitettaviin.

Olimme ilmoittaneet Jaakolle etukäteen, että joudumme valitettavasti lähtemään kesken esityksen, sillä sen alkaminen viivästyi teknisten ongelmien takia. Jaakko totesi pilke silmäkulmassa, että poistukaa kuitenkin niin, että se ei vaikuta provokaatiolta. Elokuvan kertomus kehittyikin sitten siihen suuntaan, että päätimme siirtää lähtöämme seuraavaan junaan - olisi ollut täysin sopimatonta poistua kesken tiivistunnelmaisen elokuvan.

Kun katselin Jaakko Virtasta hänen keskustellessaan kanssamme ennen esitystä ja hänen jakaessaan ruusuja, mieleeni tuli, että hän muistutti loppujen lopuksi paljon isäänsä. Hänen boheemisen rento ilmiasunsa ja välitön, tunteellisen sydämellinen suhtautumisensa ihmisiin olivat selvästi Untoa. Samoin hänen suorittamansa kukittamisen muodossa ilmennyt anteliaisuutensa tuki tätä käsitystä - yleensähän vain tekijä saa kukkia, ei yleisö. Mieleeni muistui, että istuessani ystäväni ja kurssitoverini, nykyisen verojohtajan, Juhani Saarisen kanssa Hämeenportissa juhlimassa hänen Unskin seminaariryhmässä esittämäänsä tutkielmaa, Hilkka ja Unski ilmestyivät naapuripöytään. Hetken heidän kanssaan keskusteltuamme Uski totesi Hilkalle: "Kai meidän täytyy poikien kuohuviinipullo maksaa." Näin tapahtuikin. Jussin seminaaritilaisuus olikin viimeinen Unskin johtama. Ei mennyt montaa viikkoa kun Unski joutui sairaalaan ja kuoli siellä.

Sain Kiasman salissa vahvan vaikutelman, että kyllä pojasta tuli sittenkin isänsä kaltainen humanisti ja sydämellinen, lavealuonteinen ihminen. Luullakseni äiti tarkoitti juuri sitä, mutta lapsi tulkitsi sen konkreettisemmalla tasolla. Elokuvan eräs opetus on, että vanhempien pitäisi harkita tarkkaan sanojaan, joita he kohdistavat lapsilleen. Ylitulkinnat ovat mahdollisia ja ne voivat heijastua lapsen elämään pitkälti aikuisuuteen saakka. Hyvästellessämme rehtori totesi Jaakolle mielestäni onnistuneella tavalla: "Pidä huoli itsestäsi". Käsittääkseni Unto eli niin täysillä, että hän ei kyennyt riittävästi noudattamaan tätä periaatetta.

 

Asko Korpela 20020213 (20020213) o o AJK kotisivu