Pihlanto Pekka 
Yliopistojen toimintatavoitteet unohtavat laadun


Julkaistu Turun Sanomissa aliokirjoituksena 1.10.2002

Yliopistoilta ollaan keräämässä vuosien 2004-2006 toimintatavoitteita. Ne koskevat erityisesti perustutkintojen ja tohtorintutkintojen määriä. Keskustelua on herättänyt opetusministeriön vaatimus tavoitetason nostamisesta kymmenellä prosentilla. 

Opetusministeriön kehittämä yliopistojen budjettirahoitusmalli sisältää erikoislaatuisia piirteitä. Yliopistojen saamaan budjettimäärärahaan vaikuttavat sekä tutkintomääriä koskevat tavoitteet että niiden toteutumat. Jokainen maisteri ja tohtori tuottaa yliopistolle tietyn rahamäärän (tutkinnon laskennallinen "hinta"), joka tosin selviää vasta kun tiedetään jaettava määrä ja jakajien tavoitteet sekä toteutumat. Tutkintojen tavoitteeksi asetettu määrä vaikuttaa budjettirahaan painolla 2/3 ja vastaavasti toteutuneiden tutkintojen määrä painolla 1/3. 

Siinä teoreettisessa tapauksessa, että yliopistosta ei valmistuisi tiettynä vuonna yhtään tohtoria, se saisi kuitenkin budjettiinsa kutakin tavoitteeksi ilmoitettua tohtoria kohti 2/3 tohtorin laskennallisesta "hinnasta". Sikäli kuin tohtoreita tulisikin, jokaisesta tohtorista koituisi yliopiston budjettiin 1/3 tohtorin "hinnasta". 

Tämä laskuperuste rankaisee yliopistoja siinä mielessä, että verrattuna tilanteeseen, jossa tavoite saavutetaan tarkalleen, jokainen toteutumatta jäävä tohtorin tutkinto alentaa yliopiston määrärahaa summalla, joka on 1/3 tohtorin laskennallisesta hinnasta. Samoin on maisterin tutkintojen osalta. Malliin sisältyy vielä se piirre, että tavoitteiden ylityksestä ei hyvitetä mitään. 

Tämä järjestelmä houkuttelee yliopistoja pelaamaan tavoitteenasettelussaan. Laskentatoimen tutkimuksessa on jo vuosikymmeniä tunnettu budjettiharhan käsite, joka merkitsee sitä, että tilanteesta riippuen budjetin laatijat ryhtyvät toimimaan oman etunsa mukaisesti eli poikkeamaan todennäköisimmästä saavutettavissa olevasta budjetoidusta summasta. Opetusministeriön laskuperuste houkuttelee yliopistoja esittämään optimistisia tai suorastaan ylisuuria tutkintotavoitteita. Koska jokainen tavoitteeseen lisätty tutkinto korottaa määrärahaa 2/3:lla, mutta tavoitteesta poikkeaminen alentaa sitä vain 1/3:lla tutkinnon hinnasta laskettuna, on ainakin lyhyellä aikavälillä edullista esittää mahdollisimman korkea tavoite. 

Laskukaava olisikin inhimillistä ja organisaatioiden käyttäytymistä koskevan tiedon valossa järjetön, ellei prosessiin sisältyisi vaihe, jossa opetusministeriö hyväksyy tavoitteet ja jossa siis selvästi ylimitoitetut tavoiteluvut voidaan kohtuullistaa. Pelitilanne on kuitenkin epäsymmetrinen, sillä yliopistot luonnollisesti osaavat arvioida ministeriötä paremmin omat mahdollisuutensa. Siten ministeriön karsinnan jälkeenkin tavoitelukuihin voi hyvinkin jäädä "ilmaa". Yliopiston johdon on tietysti noloa selitellä jälkikäteen opetusministeriön edustajille, jos toteutuneet tulokset jäävät reippaasti alle tavoitteen, mutta eihän optimismi ole rikos. On lisäksi todettava, että yliopisto ei voi juurikaan panostaa markkinointiin, kuten yritykset saattavat tehdä myyntitavoitteiden toteutumisen uhatessa jäädä vajaaksi. Tämä johtuu jo asian luonteesta, mutta myös siitä, että yliopistoilla ei ole rahaa käytettäväksi tohtori- ja maisteriopiskelijoiden patistamiseen. 

Toinen, vielä vakavampi ongelma tässä järjestelmässä on laatu. Kuten aina kun mitataan määriä, laatu jää huomioon ottamatta. Tilanteessa, jossa yliopiston tohtoritavoite uhkaa jäädä saavuttamatta, syntyy kiusaus hyväksyttää itse asiassa vielä keskeneräisiäkin töitä. Opiskelijoilla on usein kova kiire saada väitöskirjansa tarkastukseen, mutta tässä järjestelmässä näin alkaa olla ohjaajillakin, kun rehtorit hiillostavat heitä tutkintotavoitteiden täyttämiseen. Olen ollut huomaavinani useissakin yliopistoissa, että esitarkastukseen jätetään aikaisempaa puutteellisempia käsikirjoituksia. Esitarkastajat saattavat myötäillä yliopistojen joko lausumattomia tai lausuttuja toiveita työn nopeasta hyväksymisestä. On nähty esitarkastuslausuntoja, joiden tekstistä saa vaikutelman, että työ ei ole vielä valmis. Loppukaneettina on kuitenkin painatusluvan myöntäminen. 

Eräät yliopistot ovat liittäneet esitarkastajille jaettavaan ohjeeseen lausuman, että esitarkastuslausunto ei saa olla ehdollinen. Näin viedään esitarkastajalta mahdollisuus edellyttää tiettyjä korjauksia ja täydennyksiä painatusluvan ehdoksi. Harva halunnee suoraan evätä painatusluvan varsinkin kun riesana on sitten korjatun käsikirjoituksen lukeminen uudelleen. Näkisin, että näiden huonoon laatuun johtavien käytäntöjen taustalla on pitkälti juuri tulosten määrällinen mittaaminen ja siihen liittynyt jatkuvien tulosparannusten vaatiminen. 

Maisterin tutkinnon osalta laatuongelmat eivät ole ehkä yhtä selvästi havaittavia. Saattaa kuitenkin käydä niin, että silloin kun gradutyö on viimeinen puuttuva suoritus, varsinkin loppuvuodesta opettajat katsovat sitä arvostelussa läpi sormien, jotta kaivattu suorite valmistuisi. Luonnollisesti myöskin viimeisten tenttien arvostelussa saatetaan hieman oikoa mutkia, jos opettaja on selvillä siitä, että kyseinen tentti ratkaisee opiskelijan valmistumisen. 

Lisäongelman muodostaa pyrkimys yliopistojen sisäänoton kasvattamiseen entisestään. Seurauksena ovat tila- ja opettajaresursseihin liittyvät ongelmat. Henkilöstön jaksaminen alkaa olla jo nykyiselläänkin uhattuna. Seurauksena on varmasti tutkinnon laadun heikkeneminen. Suurenevan opiskelijamäärän käsittely vie voimavaroja mm. tutkimuksesta. Kun opiskelijoita otetaan lisää, myös sisään otettavien laatu väistämättä laskee. On myös kyseenalaista, tarvitaanko yhteiskunnassa yhä kasvavaa joukkoa perustutkinnon suorittaneita. Sama koskee tohtoreita. Jo nykyisellään Suomi kouluttaa ennätyssuuren osan ikäluokasta. Tämä koulutettujen määrään suuntautuva kunnianhimo nakertaa koko ajan tulosten laatua. 

Tässä paisuttelussa on vaikea nähdä mitään positiivista. Sen sijaan toimintatavoitteisiin liittyvällä järjestelmällä saattaa olla jopa tässä muodossaan joitakin positiivisiakin vaikutuksia. Se saa yliopistot aktivoitumaan tutkintojen suorittamiseen vaikuttavissa kysymyksissä. Aikaisemmin valmistuminen oli kokonaan opiskelijan oma asia. Nyt ohjaajilla ja muilla opettajilla on asiassa jossakin määrin omaa tai edustamansa yksikön intressiä. Ainakin turhien byrokraattisten valmistumista hidastavien esteiden poistamiseen on nyt motivaatiota. 

Edellä mainittujen haittavaikutusten vähentämiseksi voitaisiin luonnollisesti tehdä jotakin. Yliopistot voisivat keskenään sopia, että välistävetoja liian korkeiden tavoitteiden muodossa ei suoriteta. Eri asia on, miten tämä onnistuisi. Opetusministeriö voisi vaatia entistä yksityiskohtaisempia taustatietoja tutkintotavoitteiden perusteluiksi. Yliopistojen olisi syytä käyttää varsinkin tohtoritavoitteita asettaessaan ohjaajien hallussa olevaa tietoa tohtoriopiskelijoiden määristä ja näiden opintojen nykyvaiheesta. 

Opetusministeriön myös odottaisi ymmärtävän, että yliopistolaitoksessa ei ole enää mitään toiminnallista pelivaraa, jota voitaisiin ottaa käyttöön tutkintotavoitteiden korottamisen kautta. Jos tavoitteiden saavuttamisesta alkaa muodostua yliopistoille jonkinlainen kohtalonkysymys, koko tulosohjausjärjestelmä murenee haittavaikutustensa ansiosta ja kääntyy lopullisesti tarkoituksiaan vastaan. 

Pekka Pihlanto 
professori 
Turun kauppakorkeakoulu 

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle tähän

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän

..ja sähköpostiosoitteesi tähän