Pihlanto Pekka 
Rajoituksia opiskeluaikaan - Akateeminen vapaus vaarassa?

Kanava 10.9.2004
Hallitus on tehnyt periaatepäätöksen toimenpideohjelmasta yliopistotutkintojen suorittamiseksi tavoiteajassa. Asia tullee eduskunnan käsiteltäväksi lähiaikoina. Periaatepäätöksen mukaan opinto-oikeuden kestoksi määritellään tutkinnon tavoitteellinen suorittamisaika lisättynä kahdella vuodella. Tämän jatkoksi opiskelija voi saada opinnoilleen erityisestä syystä vielä kaksi vuotta lisäaikaa. Opiskelija voi lisäksi ilmoittautua tietystä syystä kahdeksi lukuvuodeksi poissaolevaksi, mikä ei kuluta opinto-oikeusaikaa. Nykyisin opinto-oikeus yliopistoissa on kestoltaan käytännössä rajoittamaton. Periaatepäätös merkitsisi mahdollisuutta suorittaa viisivuotiseksi tarkoitettu tutkinto yhdeksässä vuodessa ja lisäksi saada kaksi vuotta poissaoloaikaa. Kovin tiukasta rajoittamisesta ei siis olisi kysymys. 

Ottaessaan kantaa hankkeeseen opiskelijatahot ovat viitanneet sen akateemista vapautta kahlitsevaan luonteeseen. Nykyistä kestoltaan säätelemätöntä opiskelua koskevat kohtuullisetkin muutokset merkitsisivät heidän näkemyksensä mukaan sivistysyliopiston vaarantamista. Hankkeen toteuttamisen jälkeen ei esimerkiksi voitaisi suorittaa tutkinnon normaalin opintoviikkomäärän ylittäviä, ammattipätevyyttä lisääviä opintoja. Seurauksena olisivat "putkiopinnot", joista opiskelija sylkäistään suhteellisen epäkypsänä työmarkkinoille. 

Tämä on tietysti ainakin osittain edunvalvontaretoriikkaa. Tutkinnon ohjeelliset opintoviikkomäärät ylittävät suoritukset eivät voine nykyisin olla siinä määrin laajoja, että niiden mahdollisella vähenemisellä olisi merkittävää akateemisten kansalaisten sivistystasoa heikentävää merkitystä. Lisäksi uutta kaksiportaista tutkintorakennetta ollaan käsittääkseni suunnittelemassa paitsi tieteellisiä tavoitteita, myös työmarkkinakelpoisuutta ajatellen, joten laajoja lisäopintoja tuskin edes kaivataan. 

Ylimääräisten opintoviikkojen keräämisen todellisena motiivina saattaa joskus olla jopa halu lykätä valmistumista ja siirtymistä työmarkkinoille, jotka ovat nykyisin tunnetusti hyvin vaativia. Normaalia tutkintoa laajemman opiskelun taustalla voi luonnollisesti olla myös puhdas tiedonhalu, mutta niukkenevien taloudellisten voimavarojen oloissa on aiheellista kysyä, olisiko tämän tyydyttämistä syytä suosia samalla tavalla kuin määrätietoisesti työmarkkinoille - käytännön tai tieteen palvelukseen - tähtäävää opiskelua. 

Valtiovallan huoli tutkintojen pitkistä suoritusajoista on joka tapauksessa ymmärrettävä. Suoritusajat lähentelevät liian usein kymmentä vuotta ja monet eivät saa vuosittain kokoon yhtään opintoviikkoa. Akateeminen vapaus ja sivistysyliopisto eivät voi tarkoittaa tällaista tyhjäkäyntiä. 

Keskeisenä syynä opintojen hitaaseen etenemiseen tiedetään olevan opiskelijoiden työssäkäynti. Nykyiset opintotuet eivät ole läheskään kaikkien mielestä riittävän suuria ja lainaa ei haluta ottaa. Opiskelijat tarjoavat tähän lääkkeeksi opintotukien korotuksia, joiden ansiosta työssäkäynti vähenisi ja yhä useampi voisi keskittyä opintoihinsa. Monet ilmeisesti tekisivätkin näin, mutta yhteiskunnalla ei liene varaa lisätä panostuksia tähän tarkoitukseen niin oleellisesti, että se houkuttelisi töissä olevat takaisin täysipainoisen opiskelun pariin. Jos opiskeluhalujen lisäämiseksi ei käytetä muita kannusteita kuin rahaa ongelma ei ratkea, sillä varoja ei ole todennäköisesti koskaan tarpeeksi. 

Valtiontalouden hyvinä vuosina opiskelun tukemista lisättiin, mikä oli sinänsä hyvä asia. Tämä ei kuitenkaan voi tarkoittaa sitä, että kysymyksessä olisi saavutettu etu, jonka reaaliarvoa olisi pidettävä koko ajan ennallaan tai jopa korotettava. Kansainvälisesti vertaillen jo opintojen maksuttomuus on yhteiskunnan huomattava kädenojennus opiskelijoille. Nähtäväksi jää, miten kauan maamme voi globaalin kilpailun olosuhteissa tukea opiskelua merkittävästi enemmän kuin monet kilpailijamaat. Varsinkin ulkomaalaisten opiskelun maksuttomuus yliopistoissamme on perusteetonta silloin kun suomalaiset eivät saa kyseisessä maassa vastaavaa etua. 

Opiskelijat kääntävät valtiovallan huolen pitkistä opiskeluajoista usein toisin päin: heitä halutaan pakottaa valmistumaan ja siirtymään työmarkkinoille, että he olisivat maksamassa suurten ikäluokkien eläkkeitä. Riittävä perustelu opiskeluaikojen lyhentämiselle on kuitenkin se, että jokainen opiskelupaikka aiheuttaa valtiolle kustannuksia. Eläkkeiden maksaminen - samoin kuin yhteiskunnan kaikkien muidenkin järjestelmien kitkaton toiminta - edellyttää luonnollisesti, että työmarkkinoiden käytettävissä on riittävä määrä koulutettua työvoimaa. Eläkkeet maksetaan kyllä osittain valtion vero- ja muilla tuloilla, mutta eläkkeiden ansaitseminen ja maksaminen ovat kaksi eri asiaa, joita ei pidä sekoittaa toisiinsa. Kohtuullisuuden nimessä on myös muistettava, että aikaisempien ikäluokkien työllä ja ansioilla on rahoitettu ja rahoitetaan yliopistojen toiminta samoin kuin muutkin kuin opiskeluun liittyvät edut, joita kansalaiset ovat syntymästään alkaen yhteiskunnalta saaneet. 

Opiskeluajan rajoittamisen vaihtoehtona on esitetty niin sanotun passiivirekisterin perustamista. Siihen kirjattaisiin ne opiskelijat, jotka eivät ole edellisenä vuonna suorittaneet yhtään opintoviikkoa. Rekisteriin joutuneet menettäisivät tietyt opiskelijan statukseen liittyvät etunsa. Mikäli rekisterin perustamiseen ei liity mitään juridisia ongelmia, se on sopiva täydentämään opiskeluajan rajoittamista. Yksinään se ei olisi riittävän tehokas ratkaisu opiskeluaikojen pitkittymisen ongelmaan, sillä se on luonteeltaan lähinnä vain toteava. 
 
 

Opiskelu investointina omaan tulevaisuuteen

Mielestäni on perusteltua pitää opiskelua yksilön henkilökohtaisena investointina omaan tulevaisuuteensa. Opiskelun investointiluonne johtuu siitä, että suoritettu tutkinto on yksilön keino päästä paremmin palkattuihin ja mielekkäämpiin töihin kuin ilman sitä. Opiskelu tuottaa yksilölle lisäksi muullakin tavalla hyödyllistä sivistyspääomaa. 

Jotkut tosin pitävät yhteiskuntaa opiskelijoiden työnantajana, jonka olisi siten tarjottava paitsi ilmaiset opinnot, maksettava lisäksi palkkaa opiskelutyöstä. Tähän ideaan kuuluu oletus, että opiskelijat tavoittelevat tutkintoa epäitsekkäästi tuottaakseen yhteiskunnalle koulutettua työvoimaa ja vanhempien ikäluokkien eläkkeiden maksajia. 

Yksilöt eivät kuitenkaan todellisuudessa ajattele näin epäitsekkäästi, vaan jokainen tavoittelee opiskelulla omia etujaan. Siksi on varsin luonnollista, että näiden etujen vastapainoksi joudutaan tekemään myös henkilökohtaisia taloudellisia uhrauksia. Siten opiskelun lainarahoitus on perusteltu vaihtoehto, varsinkin kun lainaehtojen edullisuutta on suunniteltu lisättävän. 

Sinänsä ymmärrettävään opiskelijaretoriikkaan kuuluu lainanoton torjuminen sillä perusteella, että opiskelijat muodostaisivat ainoan kansalaisryhmän, jonka olisi rahoitettava elämisensä lainalla. Tämä perustelu merkitsee opiskelun rinnastamista työelämässä, työttömänä tai eläkkeellä olemiseen. Rinnastus ontuu, sillä näihin ryhmiin kuuluvat ansaitsevat tai ovat aikanaan ansainneet etunsa työllään, toisin kuin vasta opiskeluvaiheessa olevat. 

Opiskelijat torjuvat lainarahoituksen usein myös viitaten siihen, että toisin kuin joskus aikaisemmin, tutkinnon suorittanut ei saa välttämättä heti työpaikkaa. Valtaosa tutkinnon suorittaneista saa kuitenkin nykyisinkin työpaikan - joskaan kaikki eivät välttämättä heti ainakaan koulutustaan täysin vastaavaa. Kuten kaikkiin investointeihin ja muihinkin tulevaisuutta koskeviin valintoihin, myös opiskelupäätökseen liittyy kieltämättä riskejä, esimerkiksi työttömyyden riski. Ei myöskään ole varmaa, että opiskelija edes valmistuu joskus. Tämän riskin välttäminen riippuu tosin pitkälti opiskelijasta itsestään. 

Suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtyminen merkitsee runsasta työpaikkojen vapautumista lähivuosina. Tulevaisuudessa maatamme uhkaa pikemminkin työvoimapula. On jopa katsottu, että ongelmaa ei voida hoitaa ilman maahanmuuttajien määrän huomattavia lisäyksiä. Tässä tilanteessa tutkinnon suorittanut maan kulttuurin ja kielen hallitseva työnhakija on hyvin edullisessa asemassa. 

Vielä nykyisinkin monet vanhemmat tukevat lastensa opiskelua saadakseen näiden tulevaisuudennäkymät paranemaan. He siis näkevät lastensa opiskelun investointina näiden tulevaisuuteen, jota kannattaa rahoittaa. Silti opintotuet annetaan rajoituksitta kaikille ja ikään kuin katsotaan, että valtion olisi tuettava opiskelijoiden vapautumista vanhempiensa holhouksesta. Selvää on, että taloudellista tukea on sitä tarvitseville järjestettävä, mutta tuen jakaminen ilman tarveharkintaa kaikille on väärin tulkitusta demokratiasta aiheutuvaa tuhlausta. 
 
 

Akateeminen vastuu omasta opiskelusta

Opiskeluoikeuden rajoittamisesta keskusteltaessa on usein viitattu akateemiseen vapauteen, ja se mainitaan lähtökohtana hallituksen periaatepäätöksessäkin. Harvemmin korostetaan, että akateemisen vapauden, kuten kaikkien vapauksien vastapainona pitäisi olla vastuu. Opiskelijoilla se merkitsee vastuuta opiskelunsa hoitamisesta. Valtiovallan hieman tiukentuva ote tähtää akateemisen vastuun palauttamiseen uudelleen "muotiin". Tämän toimenpiteen antama viesti on siinä määrin selkeä, että sen seurauksena opiskelumotivaatio varmasti yleisesti paranee ja opintoajat lyhenevät. 

Ehdotetun muutoksen jälkeen ei oltaisi vielä lähelläkään sitä monesti epäinhimillisen tiukkaa kilpailua arvosanoista ja tutkinnoista, jota monien muiden maiden yliopistoissa joudutaan käymään. Suomessa kilpailu on kyllä kovaa yliopistoon pääsystä, mutta opiskelupaikan saamisen jälkeen laskeutuu yleensä akateeminen vapaus ja rauha, joka sallii melkoisen tehottomuuden. On kuitenkin korostettava, että suurin osa opiskelijoista hoitaa opintonsa vastuuntuntoisesti. Ongelman muodostaa vain se ryhmä, joka ei näin tee. 

Niissä tapauksissa, joissa opintojen viivästyminen johtuu inhimillisesti katsoen ymmärrettävistä syistä, opiskeluaikoihin on hallituksen periaatepäätöksen mukaan saatavissa pidennystä. Mitä tahansa syytä, esimerkiksi työssäkäyntiä ei ole mielekästä pitää hyväksyttävänä perusteena opintojen laiminlyönnille. Nykyisin mahdollinen täysin tehoton opiskelu tai opiskelusta vapaa välivuosi merkitsevät sitä, että opiskelupaikka on joltakin sitä halunneelta poissa. 

Vaikka opiskelijalla on halua ottaa vastuu opiskelustaan saattaa joskus olla niin, että tutkinnon suorittaminen vie hänet henkilökohtaisten edellytystensä äärirajoille. Siksi lieneekin väärin houkutella yliopistoihin opiskelijoita, joiden vahvuudet ovat muilla alueilla kuin yliopisto-opiskelussa. On jopa herätetty kysymys siitä, onko nykyisen suuruisten opiskelijamäärien yliopistotasoinen kouluttaminen tarkoituksenmukaista tai edes mahdollista, ilman vaatimustason alentamista. Yliopistojen tehtävien kannalta on kohtalokasta, jos yliopistoista yritetään tehdä vaatimustasoa alentaen akateemisia peruskouluja, joissa kaikki lopulta menestyvät vaatimattomin ponnistuksin. 

Valtiovallan toimenpiteet opintoaikojen järkeistämiseksi tuntuvat joka tapauksessa perustelluilta. Ne eivät toimi vain valtiontalouden ja siten veronmaksajien ja sosiaaliturvan nauttijoiden sekä työmarkkinoiden hyödyksi. Toimenpiteiden motivoimina kohtuullisessa ajassa valmistuneet saavat itselleen paitsi uudistukseen liitetyt edut, myös muita hyötyjä verrattuna siihen tilanteeseen, että he olisivat kuluttaneet aikaansa koulutustaan vastaamattomissa pätkätöissä ja yhä vasenmielisemmiksi käyvien pitkittyneiden opintojen parissa. Nopeasti valmistuneet pääsevät aikaisemmin kuin pitkään opiskelevat ansaitsemaan palkkaa ja kerryttämään itselleen eläkettä. Samalla opiskelun rahoitustarve jää heillä pienemmäksi. On myös hyvin todennäköistä, että kohtuullisessa ajassa tutkintonsa suorittanut antaa työtä hakiessaan itsestään vakuuttavamman kuvan kuin vuosikausia yliopistossa ja rutiinitöissä viihtynyt sekä samalla ehkä tavoitteellisesta toiminnasta vieraantunut. 

Toisin kuin on väitetty, opiskeluajan suunniteltu rajoittaminen ei tule merkitsemään akateemisten kansalaisten sivistystason laskua. Ylipitkät opintoajat eivät johda parempiin tietoihin ja valmiuksiin kuin kohtuullisen mittaiset. Päinvastoin, jos ylipitkän ajan yliopistossa viettänyt ylipäätään valmistuu, hän joutuu usein valmistumisen idean lopulta kypsyessä tinkimään oppimistulostensa laadusta. Pitkä kirjoillaoloaika ei todellakaan automaattisesti merkitse kypsempää ja työmarkkinakelpoisempaa maisteria kuin lyhyt. 

Jos kuitenkin tosissaan pelätään, että uudistuksen myötä opiskelumahdollisuudet jotenkin kapenisivat, on todettava elinikäisen oppimisen idean varmistavan halukkaille mahdollisuuden jatkuvaan opillisen sivistyksensä kartuttamiseen. Perustutkinto on lopultakin vain tieteellisen ajattelun ja tiedon peruspaketti sekä pääsylippu akateemisille työmarkkinoille, joten sen suorittamiseen ei kannata kuluttaa aikaa tarpeettomasti. Tietojen syventäminen ja yksilön kypsyminen jäävät joka tapauksessa ratkaisevassa määrin opiskelun jälkeisen työ- ja muun elämän varaan. Jo tämänkin vuoksi perusluonteeltaan kuitenkin aina teoreettisten yliopisto-opintojen pitkittäminen ei ole mielekästä. 

Kirjoittaja on liiketaloustiede: laskentatoimen emeritusprofessori Turun kauppakorkeakoulussa

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän