Pekka Pihlanto
Saariston pienviljelijä Hemming Pihlman ja Suomen itsenäisyys

Velkuan kuntatiedote 9.12.2005 (Lyhennelmä julkaistu Vakka-Suomen Sanomissa 8.12.2005)

Itsenäisyyspäivän puheen aiheeksi sopii hyvin valtiollinen merkkihenkilö, mutta miksei myös tavallinen kansalainen, joka on elänyt maamme itsenäistymisen historian keskeiset vaiheet. Niinpä valitsin puheeni aiheeksi isoisäni Robert Hemming Pihlmanin, Pappan, joka eli koko elämänsä Velkualla.

Isoisä syntyi toukokuun 3. päivänä vuonna 1875 Teersalon Lehtimäessä, Paavolan talon torpassa. Tunnetun laivurisuvun vesana - joita Seppotapio Wilén kutsui Velkuan historiikissaan "maineikkaiksi Pihlmaneiksi - hän kokeili nuorena merimiehen ammattia. Hän kävi purjealuksella muun muassa Räävelissä eli Tallinnassa ja Riiassa. Muistona jälkimmäisestä on Riihimäen talosta löytynyt muun muassa savisia Riianpalsamipulloja. Isoisän merisairaus ei ottanut parantuakseen, joten hänen oli pakko hylätä merimiehen ammatti ja jäädä maakravuksi.

Isoisän nuoruudessa maamme oli vielä Venäjän suurruhtinaskunnan yhteydessä - hän oli vähän yli neljänkymmenen ikäinen kun maamme itsenäistyi. Hän joutui siis suorittamaan asepalveluksen venäläisissä joukoissa. Silloin oli tapana, että vedettiin arpaa siitä, kuinka pitkäksi palvelusaika muodostui. Jos nosti maljasta mustan pallon, palvelusajasta muodostui pitkä. Hemming oli seurannut, mitä kaverit olivat saaneet ja kieltäytyi nostamasta viimeistä palloa, sillä hän tiesi sen olevan mustan. Mikään ei auttanut, nostettava oli.

Turun tarkka-ampujapataljoonassa Hemming sitten palveli jefreitterinä. Hän joutui käymään harjoitusleirillä Venäjän puolella ja asteli lomallaan Pietarin Nevski Prospektilla. Kerran Krasnaja Selon leirialueella harjoituksissa olivat vastakkain suomalaiset ja venäläiset joukot. Joku suomalainen oli ampunut kovan patruunan venäläisten suuntaan. Tauolla naureskelevat venäläiset olivat näyttäneet suomalaisille kovia patruunoita todeten, että näistä saatte, jos vielä ammutte. Suomalainen esimies oli kauhistuneena todennut, että älkää hyvät pojat leikkikö enää.

Siviilissä Paavolan talon renkinä toiminut Hemming, joka nai Paavolan tyttären Alexandran, halusi talolliseksi. Tilaisuus siihen tarjoutui vuonna 1911 kun Riihimäen tila Velkuan Palvassa tuli myyntiin Riihimäen Anselmin kuoltua. Hemming ja Alexandra ostivat tilan yhdessä Karl eli Kalle Vallisen kanssa, ja Vallisen puolikkaasta muodostettiin Tuomolan tila.

Kun maamme itsenäistymisen aika tuli, Hemming, vanha Venäjän armeijan jefreitteri ei osallistunut sotatoimiin. Sota heijastui kuitenkin Velkuallekin. Taisi olla vuoden 1918 alkupuoli, kun pari venäläistä upseeria tupsahti reellä Riihimäen pihalle. He pyysivät leipää ja neuvoja, miten suunnistaa Ahvenanmaalle. Venäläisten varuskuntien sotilaat olivat tehneet kapinan ja monin paikoin tappaneet upseerejaan. Miten mahtoi näiden karkulaisten käydä?

Teersaloon perustettiin punakaartin esikunta. Talollisten asema ei ollut turvallinen ja siksi Hemming ja Herralan Kustaa katsoivat parhaaksi perustaa leirin Kurhan metsään, missä he oleskelivat kunnes Velkua oli jälleen vapaa. Kuusitoistavuotias Niilo - sittemmin isäni - piileskeli Riihimäen kellarissa punakaartilaisten hakiessa talosta elintarvikkeita. Isoäitini Alexandra sanoi pelkäävänsä aseita ja pyysi tupaan tulleita miehiä pinoamaan kiväärinsä penkin alle - minkä nämä tekivätkin.

Kun maa itsenäistyi, vanhan vallan symbolit saivat väistyä. Pappa oli mukana, kun Velkuan kirkon seinällä olleet tsaarin ja tsaarittaren kuvat poistettiin ja paiskattiin kirkon ullakon äärimmäiseen nurkkaan. Myös Riihimäen seinällä olivat tsaariparin kuvat, ja vintissä ne ovat vieläkin.

Kuten tiedämme, itsenäistymisen jälkeen maamme sai nauttia paristakymmenestä rauhan vuodesta. Isäni toimi Velkuan suojeluskunnan paikallispäällikkönä ja isoisäkin oli rivissä mukana. Silloin rakennettiin Teersaloon Suojeluskuntatalo, nykyinen Sinervon talo, jossa kunnan hallintoelimet nyt majailevat.

Isoisä muisteli, että suojeluskunnan ampumaharjoitukset pidettiin Kiimlahden kedolla. Maalitaulu oli metsäsaarekkeen laidalla olevan suuren kiven edessä. Pappa sanoi puiden olevan niin täynnä lyijyä, että niitä ei pidä koskaan viedä sahalle.

Pietilän Valde muisteli Pappan hautajaisissa Velkuan suojeluskunnan osallistumista paraatiin Turun kauppatorilla. Kun soitettiin "Jumala ompi linnamme", oli Hemming kuiskannut: "Kyl Porin marssi on komia." Vieressä seisonutta Nikanderia oli tämä havainto alkanut huvittaa niin, että naurua pidätellessään hän pyörtyi. Tiesimme kyllä Pappan epämusikaalisuuden.

Maamme itäinen naapuri asetti itsenäisyytemme koetukselle. Isoisä osallistui sotiimme ilmavalvontatehtävissä kuten muukin paikalla ollut talonväki ja kyläläiset. Papinvuorella oli valvontapaikka, josta vihollisen pommikoneista ilmoitettiin puhelimitse Turkuun. Kyläläisille viestitettiin vaarasta peltitynnyriä hakkaamalla - jos ehdittiin. Vuorella oli vielä ainakin 1970-luvulla lautakoppi, jossa ilmavalvojien puhelinta ja muita varusteita pidettiin.

Kerran vihollisen kone pyyhkäisi Papinvuoren yli niin matalalla, että isoisän oli pikaisesti maastouduttava lähimpään kallionkoloon. Kysyimme, olisiko ollut mahdollista osua koneeseen kiväärillä. Siihen Pappa kauhistuneena vastasi, että ei tullut kysymykseenkään, sillä hän pelkäsi koneiden tulevan kostoksi pommittamaan kylän talot maan tasalle. Idän taivas punoitti kolkosti kun Turku paloi pommituksen jäljiltä. Aina hälytyksen tultua taloista rynnättiin usein varmuuden vuoksi metsän suojiin. Sinne Aune-täti kuljetti monesti Velkuan Osuuskassan tilikirjat ison kuusen alle. Lienen itsekin ollut mukana, sillä olin talvisodan aikana äitini kanssa Riihimäessä "sotaa paossa", kuten termi kuului.

Sotien aikana länsiaukolla oli laivoja ankkurissa ja venäläiset yrittivät pommittaa niitä. Pikkupoikina Pienenniemen rantoja kolutessamme näimme kallioissa lentopommien jälkiä ja pehmeämmässä maastossa olimme erottavinamme sirpaleiden tekemiä uurteita. Riihimäen viljamakasiinin alla oli pitkään pienen lentopommin pyrstö, mutta se on sittemmin hävinnyt.

Vanhempiakin sotamuistoja löytyi talon nurkista - muun muassa Suomen sodan aikaisen Palvan meritaistelun jäljiltä kanuunan kuulia. Eräs niistä oli savusaunan kiukaassa pahasti litistyneenä. Pappa näytti meille Pienenniemen rantaan uponneen "kanunsluupin" jäännökset ja Taipalonpellon kupeessa olevan arvoesineiden kätköpaikan sekä kalliosolan, jossa kyläläiset piileskelivät venäläisten mellastaessa Palvan taloissa. Pappa tiesi kertoa, että Rännin saaren länsipuolelle oli taistelussa uponnut ruutilaiva. Puhelinkaapelia joskus 1920-luvulla laskettaessa kaapeli oli juuttunut tiukasti pohjaan kiinni. Pappa arveli, että se oli tarttunut ruutilaivan kaariin.

Viime sotien jälkeen isoisä jatkoi maanviljelystä. Sota oli vienyt nuoremman pojan Vienon, josta piti tulla hänen työnsä jatkaja. Niinpä isoisä sinnitteli talonpidossa Alexandran ja Aune-tyttären kanssa 74-vuotiaaksi asti, jolloin talon väki siirtyi tätä tarkoitusta varten rakennettuun Vapalaan.

Suomessa on eletty lukemattomia tällaisia henkilöhistorioita. On hyvä muistaa, että tavalliset ihmiset joutuivat elämään vaikeita aikoja, jotka ovat olleet seurausta muiden - yleensä suurmiesten ja joskus naistenkin - päätöksistä.

On varmaa, että henkilö, joka on elänyt Suomen itsenäisyyden ajan alusta alkaen ja vielä vuosikymmeniä sitä ennen vieraan vallan alaisena - kuten Hemming Pihlman - suhtautui maansa itsenäisyyteen vakavammin kuin sellainen, jolle maan itsenäisyys on aina ollut itsestään selvyys. Varmasti osittain isoisän kertomusten ansiosta minua huolestuttavat nykyisin usein kuullut puheet, että meillä ei ole turvallisuusvajetta ja että kukaan ei meitä uhkaa (koskaan).

No, aika on nyt toinen ja maailma on muuttunut. Maamme on Euroopan unionin jäsen ja siitä on koitunut meille tiettyä turvallisuutta sekä taloudellista vaurautta, jos kohta suurta riesaakin. Ihminen on kuitenkin samanlainen kuin ennenkin. Rauhanomainen ajattelu sekä muut hyvät aatteet ovat loppujen lopuksi varsin häilyviä ja unohtuvat helposti tilanteiden muuttuessa.

Mitä meidän pitäisi nyt ajatella elämästämme Suomessa? On syytä uskoa tulevaisuudesta ja muista ihmisistä sekä kansoista hyvää. Toisaalta on kuitenkin säilytettävä mielessä historian kokemusten opettama realismi ja sen mukainen varovaisuus sekä varautuminen. Vähän samassa hengessä kuin annetaan ohjeeksi globaalissa maailmassa: "Ajattele maailmanlaajuisesti, toimi paikallisesti", voisimme sanoa, että suhtaudu tulevaisuuteen luottavaisesti, mutta varaudu samalla säätilan muutoksiin. Näinhän joutuivat asennoitumaan maamme menneiden aikojen pienviljelijäpolvet ja muutkin kansalaiset.

Pekka Pihlanto
Turku/Velkua

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän


Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela



Asko Korpela 20051209 (20051209) o  SP-osoite o AJK kotisivu