Pekka Pihlanto
Hallitsematon ahneus finanssikriisin taustalla

Kanava 1/2009

Varsinainen heikko lenkki finanssimaailmassa oli ja on edelleen päätöksentekijä eli ihminen kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Yhdysvalloissa puhjennut ja kaikkialle maailmaan levinnyt finanssikriisi on pysäyttänyt ihmiset ajattelemaan tilanteen vakavuutta. Kriisissä saatiin hengähdystauko, mutta nyt odotellaan huolestuneina, mitä vaikutuksia siitä koituu reaalitaloudelle eli yrityksille ja muillekin talouden toimijoille. Tilanne näyttää huonolta, sillä taloutemme on jo taantumassa ja lamakin uhkaa.

On syytä toivoa, että jotakin ratkaisevaa opitaan pankkipiireissä ja valtioiden johdossa eri puolilla maailmaa. Globaaliin finanssitalouteen ja sen innovaatioihin on tähän asti suhtauduttu aivan liian hyväuskoisesti. Markkinat on koettu järjestelmäksi, jota ei tarvitse valvoa, koska niiden on uskottu itse korjaavaan ylilyöntinsä. Kriisin jälkihoidon ja uusien kriisien ehkäisyn kannalta olisikin tärkeää miettiä, miten tähän tultiin.

Jokainen asiaa analysoiva taho on omien ajatusmalliensa – maailmankuviensa – vanki. Rahoitusasiantuntijat ovat tarjonneet monia finanssimaailman rakenteisiin ja käytäntöihin liittyviä syitä, kuitenkaan noteeraamatta päätöksiä tehneiden yksilöiden roolia ja ihmisluonnon osuutta. Rakenteisiin ja käytäntöihin liittyvien vikojen korjaaminen parantaisi varmasti hallitsemattomaksi ryöstäytynyttä tilannetta. Kuitenkin varsinainen johtopäätös jää useimmilta asiantuntijoilta tekemättä eli se, että tämän joiltakin osin suorastaan petokselliselta vaikuttavan toiminnan taustalla on inhimillinen ahneus ja halu rikastua nopeasti, mikä on saanut kukoistaa valvonnan puuttuessa. Varsinainen heikko lenkki finanssimaailmassa oli ja on edelleen päätöksentekijä eli ihminen kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen.

Miten ahneus ilmeni finanssimarkkinoilla? Muun muassa ihmisten haluna saada hyödykkeitä, esimerkiksi asuntoja, joihin heillä ei ollut varaa ja pankkiväen pyrkimyksenä ansaita voittoja myöntämällä tällaisille asiakkaille luottoja sekä myymällä mitä mielikuvituksellisimpiin ideoihin perustuvia arvopapereita hyväuskoisille ostajille. Amerikkalaiset luokituslaitokset olivat mukana juonessa reitatessaan näitä luottoja sisältäviä roskalainapaketteja parhaaseen luokkaan ja saadessaan siten ostajat uskomaan niiden turvallisuuteen. Myydyt tuotteet olivat niin monimutkaisia, että harva ostaja ymmärsi niiden logiikkaa ja niihin kätkettyjä riskejä.

Inhimillinen ahneus on vaikuttanut koko ketjun alusta loppuun: joka vaiheessa on ollut oman osuutensa kuitannut rahastaja. Erilaisissa rahoitusinstituutioissa ahneus ilmeni nimenomaan haluna nopeaan rikastumiseen, ja monille Wall Streetin pelureille se onnistuikin. Kuten eräs Financial Timesin kolumnisti totesi, lisätekijänä tässä prosessissa oli pankkien heikkotasoinen johtaminen, joka ei puuttunut hallitsemattomaan ahneuteen.

Ihminen häivytetty markkinakäsitteen taakse

Ahneus on vanhastaan tuttu termi uskonnollisista yhteyksistä – onhan se yksi kuolemansynneistä. Uusliberalistiset talousasiantuntijat eivät siitä juurikaan puhu. Ahneus (greed) on ortodoksisessa rahoitusteoriassa viattomalta vaikuttava aksiooma, jota ei käyttäytymisoletuksena yleensä testata empiirisesti – kylläkin sen tahattomia vaikutuksia markkinatasolla. Oman edun tavoittelu (self-interest) on taloustieteessä ikään kuin varkain liukunut tarkoittamaan itsekkyyttä, opportunismia ja ahneutta (selfishness, opportunism ja greed). Talousklassikko Adam Smithin opeista yrittäjän eettistä vastuuta korostanut osa on päässyt unohtumaan.

Vaikka ihmisyksilön ominaisuudet, kuten tunteet, puuttuvat rahoitusasiantuntijoiden vakiosanastosta – ja muutoinkin ihmisen ominaisuudet on rahoitusteorioissa häivytetty markkinoiden käsitteen taakse – he silti puhuvat luottamuksesta nykyisen kriisin hoitamisen avaintekijänä. Luottamus on kuitenkin nimenomaan inhimillinen tunne: vain ihminen tuntee luottamusta tai epäluottamusta. Nyt luottamusta pidetään lähinnä markkinoiden ominaisuutena – ikään kuin markkinoilla olisi tunteita. Markkinoiden liikkeet ovat taloudellisia päätöksiä tehneiden ihmisten toiminnan kumuloitunut lopputulos, eikä mikään luonnonvoima.

Rahoitusasiantuntijat eivät siis ehkä huomaa – tai välitä siitä – että luottamus on pohjimmiltaan yksilön kokema tunne. Siten ei ole hämmästyttävää, että he eivät voi mieltää kriisiin keskeiseksi syyksi toista inhimillistä piirrettä, ahneutta. Jos ahneudesta yleensä puhutaan, sitä pidetään rahoitusmaailmassa suorastaan hyveenä, koska se synnyttää innovaatioita ja pitää yhä paisuvat rahavirrat liikkeellä. Markkinatalouteen kuuluu taloudellisten toimijoiden oman edun tavoittelu luontaisena ja hyväksyttävänä asiana, sillä se edistää samalla yhteiskunnassa yhteistä hyvää. Kuitenkin jossakin on raja, jonka jälkeen oman edun tavoittelu muuttuu epäeettiseksi ahneudeksi.

Ahneella tarkoitetaan yleensä yksilöä, joka haluaa jotakin ”hyvää” yli oman tarpeensa ja usein välittämättä muille aiheuttamistaan haitoista. Ahneutta on monen tasoista. Luultavasti me kaikki olemme jonkin asian suhteen ahneita, mutta useimmiten vahingoitamme sillä vain itseämme. Yksi haitallisen ahneuden kriteeri on juuri se, miten vahingollisesti toiminta vaikuttaa muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Esimerkiksi lottovoittaja ei ole tällä perusteella moitittavalla tavalla ahne, vaikka saa itselleen suunnattoman tuloerän. Uusien rahoitusinstrumenttien luojat sen sijaan aiheuttivat ahneudellaan mittaamatonta vahinkoa maailmanlaajuisesti.

Amerikkalaisten investointipankkiirien hallitsemattoman ahneuden merkitystä finanssikriisin synnyssä on monella taholla vähätelty. On muun muassa väitetty, että ahneus on pysynyt vakiona aikojen alusta, joten sillä ei voitaisi selittää muutosta. Pintapuolinenkin rahoitus- ja yritysmaailman seuraaminen kuitenkin paljastaisi, että erilaiset palkkiot ovat kasvaneet huikeasti. Eräs selitys ahneuden lisääntymiselle ja kohtuuden unohtumiselle voisi olla se, että monet rahoitusteorian matemaattiset mallit perustuvat voiton tai markkina-arvon maksimointitavoitteeseen. Liiketaloustieteessä on jo vuosikymmeniä tunnettu myös satisfioinnin eli kohtuullisen voiton tavoittelun käsite, mutta finanssimarkkinoiden uusliberalistiset toimijat näyttävät omaksuneen mallimaailman maksimointitavoitteen jokapäiväiseksi ohjenuorakseen. Siten voitontavoittelulla ei ole mitään ylärajaa, jonka määrittelisivät muille aiheutetut haitat.

Tietenkin finanssikriisin syntymistä edesauttoi moni muukin globaalin rahoitusmaailman piirre kuin lisääntynyt ahneus – muun muassa uusi tietotekniikka, lisääntynyt kansainvälisyys ja nimenomaan läpinäkyvyyden sekä valvonnan puute. Silti ahneutta kriisin keskeisenä taustatekijänä ei ole mitään syytä vähätellä. Sillä jos näin tehdään, kriisistä ei opita, että ahneutta on suitsittava, ja samat virheet toistetaan tulevaisuudessa.

Yhdysvalloissa äskettäin ilmestynyt Philip Delves Broughtonin teos ”Ahead of the Curve. Two Years at Harvard Business School” tarjoaa kriisistä mielenkiintoista taustatietoa, joka koskee maan talouselämän johtoon koulutettavien ja kouluttajien asenteita. Huomattava osa kirjoittajan yhdeksästäsadasta kurssitoverista siirtyi valmistuttuaan töihin investointipankkeihin ja muihin finanssimaailman instituutioihin tavoitteenaan nopea rikastuminen. Nämä ja lukuisat heidän kaltaisensa voidaan nähdä nyt koetun finanssikriisin keskeisinä arkkitehteina.

Silmiinpistävää heidän koulutuksessaan oli humanismin ja inhimillisyyden vajaus. Vaikka heille tarjottiin yritysetiikkaa ja käyttäytymisteorioita koskevia kursseja, kova rahoitusteoria tuntui jyräävän alleen kaiken muun opiskelijoiden mielissä. Harvardissa vierailleiden miljonäärijohtajien omiin kokemuksiinsa perustuvat varoitukset nopean rikastumistavoitteen ja perhe-elämän yhdistämisen mahdottomuudesta eivät opiskelijoita pelottaneet. Ahneuden voima näyttää olevan niin suuri, että se saa ihmisen turmelemaan elämänsä parhaat vuodet korkean elintason ja varhaisten eläkevuosien tavoittelussa.

Markkinoiden sääntelyä tarvitaan

Tärkeää on ymmärtää, että koska markkinoiden tapahtumat johtuvat ajattelevien ihmisten toiminnasta, ne eivät ole luonnonvoima, johon ei voitaisi vaikuttaa. Näin tulee myös tehdä, ja vieläpä hyvissä ajoin ennen uusia kriisejä lisäämällä markkinoilla toimivien valvontaa. Valvontaa tarvitaan nimenomaan siitä syystä, että ihminen voi toteuttaa – kuten nyt on konkreettisesti nähty – omia etujaan ahneuden ajamana muista piittaamatta. Niille, jotka sanovat valvonnan ja rajoitusten ehkäisevän innovatiivisuutta, on helppo vastata tuoreeseen esimerkkiin viitaten, että jotkin innovaatiot olisivat saaneet jäädä keksimättä.

Koska finanssimarkkinat toimivat ihmisten ahneudesta ja peloista kumpuavien oikkujen ajamana, eikä kukaan enää kykene hallitsemaan niitä, on markkinavoimille asetettava rajoja, ennen kuin ne taas yltyvät hallitsemattomaksi tuhovoimaksi. Kriisi osoittaa jälleen kerran, että ihmisen täydellinen vapaus ilman vastuuta johtaa lopulta katastrofiin. Kriisin arkkitehdit lienevät jo turvallisesti kotiuttaneet voittonsa, ja laskun maksavat syyttömät velalliset sekä veronmaksajat eri puolilla maailmaa. Sosialismi ei ollut siunaukseksi ihmiskunnalle, mutta sitä ei näytä myöskään olevan täysin rajoittamaton kapitalismi. Nyt tarvitaan kokonaisuuden etua ymmärtävää markkinataloutta.

Ahneuden korostuminen finanssimaailman toiminnassa merkitsee, että kohtuuden käsite on jätetty filosofeille ja idealisteille. Sama asenne näkyy myös yleisemmin nyky-yhteiskunnan kaikenpuolisena kovuutena ja itsekkyytenä. Ihmisillä ei enää ole sisäistä kohtuullistavaa mekanismia – voisi sanoa yhteiskunnallista omaatuntoa – ja juuri siksi finanssimarkkinoita on säänneltävä. Parasta olisi, jos samalla saataisiin ihmisten arvostuksissa kohtuus kunniaan ja ahneus häpeälliseksi piirteeksi, kuten aikaisemmin oli asianlaita. Voidaan sanoa, että kulttuuri on tältä osin muuttunut.

Kulttuurin vääristymien korjaaminen on kuitenkin hidasta. Talouselämän ja finanssimaailman tavat istuvat sitkeässä ihmisten mielissä ja erilaiset instituutiot ylläpitävät sekä vahvistavat niitä. Esimerkiksi juuri Business Schoolit – Harvard etunenässä – syytävät maailmalle nopeasta rikastumisesta haaveilevia rahoitusalan teknokraatteja, joilta puuttuu perussivistys. Kuka tai mikä muuttaisi tämän trendin? Ehkä aatehistorioitsijat kykenisivät esittämään valistuneita arvioita asiasta.

Monet finanssialan asiantuntijatkin ovat kriisin opettamana myöntäneet, että markkinat olivat liian vapaat sääntelystä. Toisaalta markkinafundamentalistit tähdentävät, että markkinoiden ”luovuutta” ei saa rajoittaa. Finanssikriisi paljastaa tämän ajattelun epäsymmetrisyyden: ahneet innovaatioiden luojat ja hyödyntäjät kotiuttavat hyvissä ajoin voittonsa, mutta laskun maksavat globaalin yhteisön asuntovelalliset ja veronmaksajat. Markkinoiden vapaus näyttää näille yksilöille tarkoittavan sitä, että voitot ovat yksityisiä, mutta tappiot yhteisiä.

Ainakaan kansalaisyhteiskunnassa ei tällaista markkinamekanismia voida missään tapauksessa hyväksyä. Markkinatalouden omienkin periaatteiden mukaan riskinottajan olisi itse kannettava riskinsä. Siten yhteiskuntien ei pidä sallia finanssimarkkinoilla toimiville sen suuruusluokan riskien ottamista, joita ne eivät pysty ilman yhteiskunnan väliintuloa kantamaan. Kuten nähtiin, yhteiskuntien on nykyisen kaltaisen kriisin puhjetessa pakko tulla apuun täydellisen katastrofin estämiseksi. Siksi niiden on riskien lopullisina kantajina päästävä rajoittamaan omaa riskiään jo etukäteen, mikä tarkoittaa tehokkaiden sääntely- ja valvontajärjestelmien rakentamista finanssimarkkinoille.

---------------------------------------------------------------

Kirjoittaja on laskentatoimen emeritusprofessori Turun kauppakorkeakoulusta

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela


Pihlanto Pekka 20090119 (20090119) o Ajk kotisivu o keskustelu o WebMaster