Pekka Pihlanto
Sitä saa mitä tilaa

Acatiimi No. 9, 3.12.2009

Suomen Akatemian arvio maamme tieteen tilasta ja tasosta kertoo, että olemme vain keskinkertaisia. Mittareina käytettiin lähinnä kansainvälistä tutkijavaihtoa sekä kansainvälisten artikkeleiden ja sitaattien määriä.

Koska on tapahtunut muutos huonompaan suuntaan, niin viime vuosien yliopistopolitiikan linjauksia arvostelleet voivat hyvällä syyllä sanoa, että sitä saa mitä tilaa. Kuinka monesti tämänkin lehden palstoilla yliopistoväki on valitellut hallinto- ja rahoituksen hankintabyrokratiaa, jotka ovat lisääntyvässä määrin vieneet tutkijoilta tutkimusaikaa?

Vallitseva tiedepolitiikka on myös suosinut soveltavaa tutkimusta ja sen nopeasti saatavia tuloksia. Yleistynyt vaatimus välittömästi hyödyllisestä tutkimuksesta johtaa ainakin yhteiskuntatieteissä usein vain paikallisesti mielenkiintoisiin tuloksiin, jotka eivät juurikaan kiinnosta kansainvälistä tiedeyhteisöä.

Saattaa myös olla, että jatkuvilla tulosmittauksilla ja niiden näyttävillä julkistamisilla on luotu ilmapiiriä, joka suosii perustutkimuksen sijasta tieteellisesti toissijaista tutkimusta – ainakin muilla kuin jo ennestään hyvässä kansainvälisessä vedossa olevilla aloilla. Vaikka mittarit palkitsevat kansainvälisyyttä, vuosittain toistuvat tulosneuvottelut ja -mittaukset antavat sen kuvan, että tuloksia halutaan nopeasti. Niinpä tutkijat eivät ehkä uskalla ottaa tulosten viivästymisen tai tutkimuksen epäonnistumisen riskiä, jotka vakakavassa perustutkimuksessa aina ovat. Silloin tuotetaan riskitöntä toiseksi parasta, jotta mittaajille olisi joka vuosi jotakin tarjottavaa.

Uuden yliopistolain laatimisprosessi osoitti, että päättäjien luottamus tiedeyhteisöön on mennyt. Hanke pidettiin alusta alkaen lähinnä yliopiston ulkopuolisissa käsissä. Vaikka perustutkimuksesta puhutaankin, laki heijastelee käsitystä, että organisoimalla uudelleen ja tuomalla tiukka hierarkkinen johtajuus yliopistoihin saadaan tutkimuksessa aikaan entistä parempaa ja enemmän. Tämä politiikka saattaa kuitenkin merkitä yliopistojen näennäisestä riippumattomuuden lisäyksestä huolimatta vain jatkoa sille, mitä viime vuosina on harjoitettu ja jonka satoa nyt korjataan.

Professori Bengt Holmström totesi äskettäin julkisuudessa, että kansainvälisissä huippuyliopistoissa tutkija palkataan siksi, että hän on ”fantastinen ihminen” – vaikka ei oikein tiedettäisikään mitä hän aikoo tehdä. Avainsanoja tässä tutkijakeskeisessä näkemyksessä ovat luottamus ja työrauha, jotka meillä koko ajan vain vähenevät. Hän myös piti täysin epärealistisina toiveita, että Aalto-yliopistosta kehittyisi maailman huippuyliopisto perinteisessä mielessä.

Vaikka on syytä toivoa parasta, näyttää kuitenkin siltä, ettei maamme yliopistopolitiikka ole nyt sellaisella uralla, joka johtaisi kansainvälisesti merkittävänä pidettävän tutkimuksen selvään kasvuun. Meillä on aivan liiaksi tutkimusresursseja sitovaa suunnittelubyrokratiaa ja ylhäältä tulevaa ohjausta – ja edelleen liian vähän varoja kansainvälisiin huippuihin verrattuna.

Pekka Pihlanto
professori emeritus
Turku

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela


Pihlanto Pekka 20091207 (20091207) o Ajk kotisivu o keskustelu o WebMaster