Pekka Pihlanto
Uusliberalismin arvostelu ei tarkoita liberalismin hylkäämistä

Liiketaloudellinen Aikakauskirja 2010, Vol. 59, No: 2, 203-206

Kritiikki ampuu ohi maalin

Risto Harisalo on ilahduttavasti tarttunut LTA:n toimituskunnan toiveeseen ja kirjoittanut kommentin uusliberalismista. Se kohdistuu kirjoittamaani keskustelupuheenvuoroon (LTA 3-4/2009) ja sisältää joitakin kärjistyksiä sekä väärinkäsityksiä, jotka eivät vastaa puheenvuoroni sisältöä. Siksi kommentoin seuraavassa Harisalon kirjoitusta ja esitän lisäperusteluja näkemykselleni.

Harisalo tulkitsee otsikkoni ”Nykymuotoinen uusliberalismi tiensä päässä?” virheellisesti todeten, että liberalismi ja ylipäätään kaikki sen klassikot Adam Smithistä alkaen tulisi mielestäni heittää ”romukoppaan”. Vaikka Harisalo katsoo, että määre ”nykymuotoinen” ei auta selkeyttämään asiaa, se on kuitenkin avainasemassa, sillä se osoittaa, että tarkoitan sitä – kieltämättä vaikeasti määriteltävää – talousteoreettista sovellusta, joka näyttää olevan nykyisin vallalla länsimaissa. Harisalo kirjoittaa varsin paljon liberalismista ja sen eri ilmenemismuodoista, joita ei mielestäni voi samaistaa ”uusliberalismiin” eikä varsinkaan ”nykymuotoiseen uusliberalismiin”.

Haluan huomauttaa, että määrittelin kirjoituksessani, mitä tarkoitan uusliberalismilla: ”Uusliberalismi on talousteoria, jonka mukaan vapaa yksityisomistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia. Uusliberalismin päämäärä on minimoida valtion rooli yhteiskunnassa laeilla ja sopimuksilla.” Uusliberalismin pyrkimykset ovat hyviä tavoitteita, mutta eivät maksimoitaviksi tai minimoitaviksi sopivia suureita.

Uusliberalismista on myös sanottu, että se ei niinkään ole aate vaan joukko toimenpiteitä, joihin ryhtyvät hyvin erilaisissa maissa konservatiivit, liberaalit ja sosialistit. Osa noista toimista (muun muassa vapaan markkinatalouden vastaisten lakien vähentäminen) on klassisen liberalismin mukaisia. Tiivistäen korostin nykymuotoisessa uusliberalismissa sellaista ääriajattelua, joka vastustaa lähes kaikkia mainittujen vapauksien rajoituksia.

Harisalo vaatii, että minun olisi pitänyt täsmentää, mihin liberalismin koulukuntaan kritiikkini kohdistuu. Tämä olisi ollut mielestäni turhaa, sillä kirjoitukseni ei ole oppihistoriallinen käsiteanalyysi, vaan päivänpolttavaa aihepiiriä kosketteleva puheenvuoro. Kuten viittasin, uusliberalismi voi tarkoittaa joukkoa toimenpiteitä, joihin talouspolitiikassa on ryhdytty. Tämä pragmaattinen määrittely riitti hyvin minun tarpeisiini.

En missään yhteydessä väitä, että uusliberalismin periaatteet pitäisi korvata kokonaan valtion ohjauksella – silloinhan oltaisiin sosialismissa, jonka kuittasin kokeneen henkisen konkurssin. On kysymys aste-eroista valtion ja markkinoiden ohjauksen välisessä tasapainottelussa, ei joko tai -asetelmasta, kuten Harisalo tuntuu olettavan.

Kun Harisalon perusoletus näkemyksestäni on näin virheellinen, ei ole ihme, että hänen kritiikkinsä ampuu suurelta osin ohi maalin. Taloustieteilijöiden käyttämään metaforaan viitaten voi sanoa hänen rakentaneen olkinuken ja kaatavan sen sitten monisanaisesti. Hänen kirjoituksensa on yleinen ja varsin idealistinen liberalismin ylistys, josta olen monessa kohdin periaatteessa samaa mieltä. Vaikuttaa jopa siltä, että kirjoittaja käyttää puheenvuoroani tekosyynä, voidakseen paneutua mieliteemaansa liberalismiin ja sen oppihistoriaan.

Yliopistoista puuttuu talouskriittisyyttä

Harisalon yksittäisiin väitteisiin mennäkseni otan ensin esille kysymyksen yliopistoista ja uusliberalismista. En väittänyt, että ”yliopistoissa opetetaan uusliberalismia hallitsevana taloudellisena ja poliittisena oppina”. Sen sijaan viittasin yliopistojen vastuuseen virkamiesten ja johtajien kouluttajina todeten: ”Niin kauan kuin yliopistot tuottavat uusliberalismiin vihkiytyneitä asiantuntijoita – ja talouselämä niitä edellyttää – nykyinen oppi tulee todennäköisesti voimaan hyvin.” Tarkoitin näillä vihkiytyneillä niitä yliopistojen talousasiantuntijoita, jota ovat tulleet julkisuuteen talouspoliittisissa yhteyksissä ja erityisesti nyt puheena olevassa finanssi- ja talouskriisin jälkipuinnissa. Voittopuolisesti he kannattavat varsin kritiikittömästi finanssikriisin päivänvaloon tuomia arveluttavia käytäntöjä ja vastustavat kaikenlaista talouden toimijoiden ”vapauksia” rajoittavaa sääntelyä.

Harisalo toteaa, että uusklassinen talousteoria hallitsee yliopistojen taloustieteen opetustarjontaa. Se ei kuitenkaan näytä estävän tutkijoita omaksumasta uusliberalismiksi määrittelemääni ajattelumallia esimerkiksi juuri taloustoiminnan sääntelyn tarpeesta puhuttaessa. Harisalo luettelee uusklassisen talousteorian ja uusliberalismin keskeisiksi eroiksi ensinnäkin edellisen uskon kaikkitietävään ja valintojaan maksimoimaan kykenevään toimijaan sekä toiseksi tehokkuuteen markkinoiden hyvyyden perimmäisenä kriteerinä, joihin uusliberalismi ei hänen mukaansa usko. Nämä erottavat tekijät eivät vaikuta ratkaisevan suurilta. Uusklassikkojen matemaattisissa malleissaan tekemät oletukset ihmisten käyttäytymisestä eivät näytä estävän heitä myötäilemästä julkisissa kannanotoissaan uusliberalistista ajattelua. Lisäksi on todettava, että ajettaessa vaikkapa valtionhallinnossa uusliberalistisiksi tunnistettavia ajatuksia – esimerkiksi yksityistämistä ja markkinavetoisuutta yleensäkin – perusteluna käytetään yleensä nimenomaan tehokkuutta. Kyllä siis uusliberalistitkin vannovat silloin tällöin tehokkuuden nimiin.

Puhuttaessa yliopisto-opetuksen suhtautumisesta uusliberalistisiin oppeihin, kovin paljon todistusvoimaa ei voida mielestäni antaa Harisalon havainnoille kirjallisuudesta, joka löytyi Tukholman yliopiston kirjaston hyllyiltä vuonna 2001 tai yliopistoissamme valmistuneiden pro gradu -töiden ja väitöskirjojen aihepiireistä.

Harisalo kirjoittaa toista sivua ”liberalismin hylkäämisen kustannuksista”. En vain tiedä, kuka on ehdottanut tai kannattanut liberalismin hylkäämistä. Kyseinen luku sisältää sinänsä hyödyllistä tietoa, joskaan liberalismin ääritulkintojen kustannuksista ei mainita mitään – ja kuitenkin kaikilla ratkaisuilla on hintansa.

Harisalo katsoo muun muassa, että sääntelyn purkaminen olisi pelkästään hyvä asia. Hän jättää huomioon ottamatta, että joidenkin ryhmien taloudellisten vapauksien lisääminen voi merkitä toisten ryhmien vapauksien rajoittamista. Tasapuolisuus vapauksissa ja sääntelyssä, jota itse kannatan, on varmasti kokonaisuuden kannalta parempi kuin kumpikaan äärivaihtoehto. Ääripäissä voidaan nähdä Harisalon mainitsema ”poliittinen mielivalta” ja hänen kokonaan unohtamansa markkinavoimien mielivalta. Kammoan molempia.

Sääntelyn puute myötävaikutti finanssikriisin syntyyn

Tarkastellessaan uusliberalismia ”globaalin finanssi- ja pankkikriisin” selittäjänä Harisalo sanoo voivansa hyväksyä uusliberalismiin kohdistetun ”syytteen”, jos sääntelyä olisi todella vähennetty. Sääntöjen ja sääntelyviranomaisten määriä oli hänen mukaansa lisätty jo ennen kriisiä huomattavasti niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin. Nämä määrät eivät kuitenkaan vaikuta erityisen validilta sääntelyn mittarilta. Sääntelyn lisäys on saattanut kohdistua toisarvoisiin kohteisiin. Ainakin finanssikriisin puhkeamisen kannalta avainasemassa oleva varjopankkisektori oli hyvin heikosti säännelty. Myös Yhdysvaltain ja EU:n viranomaiset ovat näin päätelleet, koska ovat ryhtyneet sääntelytoimenpiteisiin – joita sekä omaa etuaan varjelevat finanssipiirit että uusliberalisteilta vaikuttavat tutkijat ovat pontevasti vastustamassa.

Harisalo ottaa lisäksi esille kaksi tekijää, joista uusliberalismia on hänen mukaansa aiheettomasti epäilty: ahneus ja rikollisuus. Hän toteaa, että ahneus ei ole ominaisuus, jonka liberalismi (sic!) aktivoi, vaan ”liberalismi olettaa että markkinatalous pystyy parhaiten hillitsemään ahneutta ja kanavoimaan sen yleiseksi hyödyksi”. Olettamuksia voidaan tehdä erilaisia, mutta toinen asia on, pitävätkö ne todellisuudessa paikkansa.

Mielestäni finanssikriisi osoitti empiirisesti, että uusliberalistinen ajattelu – alan puutteellinen sääntely – teki mahdolliseksi muun muassa finanssipankkiirien ahneuden, joka ilmeni ylisuurina ja vahingollisiksi osoittautuneina bonuksina sekä epämääräisten finanssituotteiden tehtailuna ja markkinointina. Tässä mielessä siis talouden toimijoiden rajoittamaton ”vapaus” todellakin aktivoi vahingollisen ahneuden. Rikollisuuden jätän kommentoimatta, sillä siitä en maininnut kirjoituksessani mitään. Harisalo ottaa liberaalien epäitsekkyyden todisteeksi itse Adam Smithin altruistisen elämän. Yhden menneisyyden voimahahmon esimerkki ei mielestäni kerro mitään nykyisestä tilanteesta. Sitä paitsi Smithin eettiset ohjeet on nykytaloudessa unohdettu kokonaan.

Tiivistelmä

Yhteenvetona totean, että kirjoitukseni kohdistui uusliberalismiin sellaisena kuin se julkisuudessa yleisesti ymmärretään, ja nimenomaan sen rooliin finanssi- ja talouskriisin synnyssä. Harisalo kritisoi ajatuksiani tukeutuen liberalismiin ideaalisena aatteena sekä sen aikaisempien kannattajien altruistiseen tahtoon tehdä pelkästään hyvää kaikille. Finanssikriisin valossa tällaisista ihmisistä on suurta pulaa yritysmaailmassa – ja julkisuudessa esitetyistä näkemyksistä päätellen myös taloustieteellisissä tiedekunnissamme.

Varmasti myös uusklassisella talousteorialla ja sen suosimalla maksimointiajattelulla voi Harisalon esittämään tapaan olla roolinsa finanssikriisin paljastaman ahneuden ja lyhytnäköisyyden synnyssä. Kuitenkin riittävän moni muukin kuin minä on nähnyt finanssialan heikon sääntelyn ja tämän mahdollistaman ahneuden finanssikriisin keskeiseksi syyksi. Yhteiskunnan pitäessä näin näppinsä erossa talouden ohjailusta se juuri soveltaa uusliberalismin erästä perusperiaatetta.

Kuten olen edellä tähdentänyt, näkemykseni ei tarkoita koko liberalismin hylkäämistä, mutta se viittaa siihen, että parantamisen varaa on. Toisin sanoen sen paremmin uusliberalismi kuin mikään mukaan ideologia ei toimi täysin teoreettisessa puhtaassa muodossaan – vaikka fundamentalistisesti ajattelevat näin uskovatkin. Minkään alan teoreetikot eivät voi ottaa kaikkia käytännön arvaamattomia käänteitä etukäteen huomioon – joista monet juontavat juurensa ihmisen arvaamattomuudesta ja oikullisuudesta. Siksi tarvitaan myös yhteiskuntien harkittua väliintuloa eli talouden ilmiöiden sääntelyä.

Nyt on kysymys siitä, missä määrin sääntelyn lääkettä on käytettävä. Kuten kaikilla lääkkeillä, myös sääntelyllä on sivuvaikutuksensa. Siksi annostus on avainasemassa: liika-annos voi tappaa potilaan, mutta ilman lääkettä sairaus vain pahenee. Siksi esitin kysymyksen, onko ”nykymuotoinen uusliberalismi tiensä päässä” – ja toivoin sen päivitettyä versiota. Harisalo pitäisi sääntelyn lääkepullon tiukasti kiinni, koska näkee sairauden olevan jossakin muualla. Voin yhtyä hänen otsikkonsa ”Uusliberalismi – tiensä päässä vai alussa?” viestiin myös siltä osin, että uusliberalismi on todellakin tiensä alussa. Nykymuodossaan se ei ole kelvollinen.

Lähdeluettelo

HARISALO, RISTO, Uusliberalismi – tiensä päässä vai alussa? Liiketaloudellinen Aikakauskirja 1/2010.

PIHLANTO, PEKKA, Nykymuotoinen uusliberalismi tiensä päässä? Liiketaloudellinen Aikakauskirja 3-4/2009.

 

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela


Pihlanto Pekka 20101013 (20101013) o Ajk kotisivu o keskustelu o WebMaster