Uusi Suomi 20.8.2014 11:48 Pekka Pihlanto

Ajk kotisivu Pekka Pihlanto
Miksi bloggaat, multa kysytään

Pekka Pihlanto

Olen saanut usein tutuilta uteluja vuosikymmeniä jatkuneen lehti- ja blogikirjoitteluni motiiveista. Voisin tietysti vastata otsikossa mukailemani laulun sanoin: "Sit en oikein tiedä itsekään...", mutta haluaisin kuitenkin tehdä jotakin selkoa tämän harrastukseni motiiveista.

Perussyynä tai -edellytyksenä lienee kirjoittamisen tottumus, jonka olen saanut tuotettuani ammatissani tekstiä vuosikymmenet. Lisäksi, politiikkaa ja yhteiskuntaa yleisemminkin seuraavalle tarjoutuu paljon aiheita puuttua asioihin: tuntuu, että "paljon olisi nuijalla töitä" – jos ja kun omaa hiukankin kriittisen luonteenlaadun.

Eräältä vuoristokiipeilijältä udeltiin, miksi hän kiipesi Himalajalle, ja hän vastasi, että koska se on siellä. Samanlainen motiivi siintää mielipidekirjoittajankin silmissä: kaikki ne ongelmat ja poliitikkojen toilailut nyt ovat siellä – kuin tarjottimella – siispä kimppuun vain. Vuorikiipeilijä ottaa fyysisen riskin. Myös julkisesti kirjoittaja riskeeraa jotakin: maineensa. Hän asettuu alttiiksi julkiselle kritiikille, ja tarjoutuu likasangoksi mieltään purkaville. Sanomalehdissä toimituksen seula estää pahimmat ylilyönnit, mutta blogipalstalla – ainakin Uudessa Suomessa – jokainen rekisteröitynyt kirjoittaja saa hengentuotteensa heti julkisuuteen. Ja se näkyy joskus kommenttien laadussa...

Ehkä blogikirjoittajaa viehättää vuorikiipeilijän tapaan vaaralle alttiiksi asettuminen, itsensä peliin paneminen. Siinä otetaan miehestä mittaa. Kriittisiinkin kommentteihin vastaaminen on omalla tavallaan haastavaa. Älykäs sanan säilän mittelö on parhaimmillaan mielenkiintoista. Sen sijaan primitiivireaktioihin vastaaminen voi turhauttaa. Ne on kyllä helppo argumentoida kumoon, mutta suurta tyydytystä ei sellainen tuota. Paras reaktio näihin onkin kuittaaminen vaikenemalla. Jos kuitenkin vastaa asiattomaan kommenttiin asiallisesti, keskustelu päättyy yleensä siihen.

Ehkä liiankin ylevältä tuntuva motiivi mielipide- ja blogikirjoittelulle on huoli yhteiskunnan tilasta ja halu yrittää saada siihen parannusta omalta vaatimattomalta osaltaan. Tämä perustelu on varmasti kirjoittelun taustalla niin minulla kuin arvattavasti monilla muillakin kynään tarttuneilla. Jokainen ymmärtää, että mielipidekirjoituksen mahdollisuudet vaikuttaa julkisiin asioihin ovat häviävän pienet. Kuitenkin korkeatkin päättäjät lukenevat ainakin päivälehtien mielipidesivuja – ja kuten tiedämme, jopa twitteriä – ja aina voi jokin idea jäädä itämään... Helsingin Sanomien äskettäin edesmennyt kolumnisti Olli Kivinen kertoi minulle kerran vaikutelmastaan, jonka mukaan usein "on kuin kirjoittaisi mustaan aukkoon" – palaute kun oli tuiki harvinaista.

Pahat kielet väittävät, että mielipidekirjoittajat ovat julkisuudenkipeitä. Näin saattaa olla, vaikka itse en julkisuudesta pidäkään. Sitä kuitenkin saa väkisinkin sivutuotteena aktiivisuudestaan. Tutut ihmiset muistavat mainita kirjoitukseni, ja pidän sitä pelkästään mukavana kannustuksena. Saatanpa silloin tällöin huomata kadulla jonkun tuntemattoman vastaantulijan katsovan minua uteliaasti muutaman sekunnin liian pitkään. Arvelen, että he muistavat kuvani lehden Lukijan kolumnista tai US:n blogisivulta. Mistään julkisuuden kirouksesta en ole kuitenkaan joutunut kärsimään.

Yhteiskunnallisista aiheista kirjoittamisen tarkoitus on joka tapauksessa osoittaa yhteiskunnallista aktiviteettia, ottaa kantaa yhteisiin asioihin, joiden nykytila usein huolestuttaa ja harmittaakin. Harvoin kirjoitan mistään asiasta kehuakseni, miten hyvin asiat ovat. Miksi tuhlata ruutia, kun asia on kunnossa?

Kirjoittamiseen ryhtyminen edellyttääkin ainakin minulta joka kerta tiettyä tunnereaktiota johonkin asiaan. Muutoin en saisikaan aikaan kunnon tekstiä. Juuri siitä syystä jonkun tarjoamasta aiheesta ei tule yleensä kirjoitetuksi. Jos ryhtyisin tekstin tekoon väkisin, jutusta ei tulisi todennäköisesti hyvää, sillä tunneimpulssin tuoma innostus puuttuisi.

Loppujen lopuksi, kirjoittaminen on minulle tyydytystä tuottava harrastus. Valmistunut kirjoitus on kuin loppuun suoritettu työ, joka palkitsee tekijänsä – vaikka kukaan lukija ei siitä reaktiollaan palkitsisikaan. Lukijoita siis kuitenkin tarvitaan, siksi julkisuus. En kokisi mielekkääksi kirjoittaa pöytälaatikkoon. Tuleville polvilleko? Tämä on liian epämääräinen yleisö.

Saaristolaisteoksistaan tunnettu kustavilaislähtöinen kirjailija Volter Kilpi sanoi suuntaavansa tekstinsä tuleville lukijapolville. Syynä oli hänen tyylinsä ja tekstinsä käänteentekevyys, minkä johdosta aikalaiset eivät sitä ymmärtäneet. Mielipidekirjoittaja kirjoittaa nykypäivän ja nimenomaan nykyhetken lukijalle. Se riittää hänelle.

Ks. kokoelma lehtikirjoituksiani:
Mielipiteen voimalla. Yliopistoja, yritysjohtajia ja poliitikkoja järjestykseen
Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja Sarja/Series C-1:2014.. ja nettisivut tässä.

Pekka Pihlanto
Turku
Kirjoittaja on liiketaloustieteen, erityisesti laskentatoimen professori emeritus
Turun kauppakorkeakoulusta (Turun yliopisto).

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela


Asko Korpela 20140820 (20140820) o Kotisivu o Webmaster