Uusi Suomi 8.12.2016 16:22 Pekka Pihlanto

Ajk kotisivu Pekka Pihlanto
Palkkojen ja voittojen välinen kuilu on liian levea

Pekka Pihlanto

Yhä kasvava osa tuloista päätyy voittoina pääomanomistajille, ja liian pieni osa heruu palkkoina työntekijöille. Varsinkin ne, jotka ilmiöstä hyötyvät, pitävät sitä hyvänä tai ainakin väistämättömänä "luonnonvoimana". Taloussanomien toimittaja Jan Hurri analysoi ilmiötä mielenkiintoisella tavalla (7.12.).

Hän katsoo, että viimeaikaiset mullistukset kuten Brexit, Trumpin voitto sekä muut populismin ilmenemismuodot kumpuavat paljolti tästä epäsuhdasta. Sen sijaan, että kansalaisten kasvava tyytymättömyys hallituksia ja muuta eliittiä vastaan kuitattaisiin tyhmien ihmisten populismina, se olisi otettava vakavasti ja mietittävä sen todellisia syitä ja parannuskeinoja.

Kun palkansaajien toimeentulomahdollisuudet pienenevät ja heidän ostovoimansa heikkenee, tavaroiden ja palvelujen kysyntä vähenee. Näin syntyy vähitellen lama. Yritysten voittojen ja omistajien osinkojen samalla kasvaessa alkaa esiintyä kansalaisten tyytymättömyyttä, jota populistipoliitikkojen on helppo käyttää hyväkseen kannatuksensa lisäämiseksi. Syntyy poliittista kuohuntaa ja yhteiskunnallista epävarmuutta.

Kun finanssimaailman peliin riittää yhä enemmän rahaa, alkaa myös ilmetä häiriöilmiöitä: finanssikriisi on tästä eräs esimerkki. Finanssitalous on kasvanut reaalitaloutta paljon suuremmaksi, joten sen kriisit vaikuttavat kaikkialle.

Marx rakenteli teorioitaan työn ja pääoman välisen ristiriidan analysoimiseksi ja ratkaisemiseksi. Tiedämme, että hankkeen toteutus epäonnistui. Kapitalisti ja autotehtailija Henry Ford käsitteli samaa ongelmaa realistisemmin. Hän ymmärsi, että työntekijöille oli maksettava kunnon palkka – muutoin he kävivät tyytymättömiksi, ja mikä pahinta, he eivät pystyneet ostamaan Fordeja, toteaa toimittaja Hurri.

Miksi palkankorotukset eivät vieneet Fordin kilpailukykyä – ongelma, johon meillä jatkuvasti törmätään taloutta tervehdytettäessä? Monopoliaseman ja suurten voittomarginaalien lisäksi eräs selitys on työnteon rationalisointi, jonka avulla tuotantokustannukset saatiin alas ja Fordien hinta pysymään kohtuullisena. Ford otti käyttöön muun muassa liukuhihnatuotannon ja monia liikkeenjohdollisia parannuksia, jotka tekivät valmistusprosessista tehokkaan ja siten kustannuksiltaan edulliseksi. Tehtaalla ei seisoskeltu odottamassa, kuten nykysuomalaisessa putkiremontissa, vaan prosessi eteni vauhdilla ja ilman turhia liikkeitä.

Kun meillä puhutaan palkankorotuksista tai vastustetaan palkanalennuksia, vastaväitteeksi esitetään kilpailukyvyn menetys: tuotteemme tulevat niin kalliiksi, että ne eivät mene kaupaksi, vaan halpamaiden tavarat vievät voiton.

Fordin keino olisi siis heittää pallo yrityksille: tuotanto- ja markkinointiprosessit olisi saatava järkeistetyiksi niin, että kustannustaso sallisi palkankorotukset tai ainakaan palkkoja ei tarvitsisi alentaa. Tämä on hidas ja epävarma tie. On yrityksen kannalta paljon helpompaa alentaa palkkoja – jos mahdollista – kuin ruveta miettimään ja toteuttamaan rationalisointitoimenpiteitä. Yritysten olisi myös pyrittävä suunnittelemaan erikoistuotteita, joita vastaavia ei markkinoilla ole. Näiden hinnalla ei ole niin ratkaisevaa merkitystä kuin kaikkien tarjoamien massatuotteiden. Tällöin yrityksellä olisi myös kykyä maksaa kunnon palkkoja.

Vastaväitteinä esitetään, että veronkorotukset lamauttavat yrittäjyyttä ja ehkäisevät paljon puhuttuja investointeja sekä saavat sijoittajat hakeutumaan alhaisen verotuksen maihin. Kaikilla aloilla ulkomaille siirtyminen ei kuitenkaan ole aivan helppoa. Mitä tulee investointivaikutukseen, nykyinen alhainen verokanta voi puolestaan jopa vaikuttaa yrittäjyyttä ja investointeja hillitsevästi, kun verojen jälkeen jää muutenkin tuloja käytettäväksi suhteellisen runsaasti. Mutta jos verotus olisi kireää, yrittäjät saattaisivat innostua hankkimaan lisää tuloja investoimalla ja kehittämällä tuotantoa sekä tuotteita.

Palkkojen ja pääoman ristiriita on siis vaikeasti ratkaistava ongelma, kuten meillä on käytännössä havaittukin pyrittäessä tervehdyttämään valtiontaloutta sekä tasapainoiltaessa menoleikkausten ja velanoton välillä. Fordin keino eli taloutta elvyttävät palkan- ja etuuksien korotukset on vaikea pala valtiollisella tasolla, samoin kuin palkankorotukset yrityksissä. Valtion velkaantumista pidetään jo nyt liian korkeana vaikka korkotaso on alhainen. Korot voivat kuitenkin jossakin kriisitilanteessa nousta, ja silloin olemme vaikeuksissa.

Yrityksiä ei Fordin keino kiinnosta, sillä tilanne on erilainen kuin Fordilla. Palkankorotusten tuoma ostovoiman lisäys ei välttämättä valu samalla tavalla takaisin yrityksiin kuin Ford-kaupassa, ja yrityksiä ei työntekijöiden rauhallisena pysyminen kiinnostane samassa määrin kuin vastuullisia valtiollisia päättäjiä. Yrityksen kilpailukyvystä huolehtiminen on helpompaa alhaisen palkkatason kuin rationalisoinnin kautta.

Ehkä valtiolla olisi kuitenkin keinoja kannustaa yrityksiä rationalisointiin, jos niitä ruvettaisiin tosissaan miettimään: saattaisi löytyä sekä keppiä että porkkanaa. Globalisaation tuloeroja kasvattaville vaikutuksille ei valtiollisella tasolla voida juuri mitään – eikä tuskin EU:ssakaan, vaikka sitä tosissaan yritettäisiin.

Tosin globalisaation sanotaan olevan hiipumassa, mitä muun muassa juuri Brexit ja Trumpin voitto osoittavat. Valtiot alkavat kansalaisten vaatimuksesta kääntyä sisäänpäin, mikä ei vallitsevasta viisaudesta poiketen ole välttämättä pelkästään huono asia.

Pekka Pihlanto
Turku
Kirjoittaja on liiketaloustieteen, erityisesti laskentatoimen professori emeritus
Turun kauppakorkeakoulusta (Turun yliopisto).

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela


Asko Korpela 20161208 (20161208) o Kotisivu o Webmaster