Pekka Pihlanto

Ajk kotisivu Pekka Pihlanto
Miksi Suomi muutti hyvin toiminutta koulujärjestelmäänsä?

Uusi Suomi 19.8.2019 16:50 Pekka Pihlanto

Psykologian tohtori Aino Saarinen Helsingin ja Oulun yliopistosta kertoo, että kansainvälisessä tiedeyhteisössä on hämmästelty sitä, miksi Suomi uudisti koulujärjestelmäänsä vastoin tutkimustietoa (IS 18.8.19).

Vielä 2000-luvun alussa Suomi paistatteli kansainvälisessä Pisa-vertailussa maailman kärkisijoilla, mutta 2010-luvulla Pisa-tornin korkeimmalta huipulta on tultu alaspäin. Vielä vuonna 2003 ja 2006 Suomi oli esimerkiksi matematiikassa sijalla kaksi, mutta vuonna 2015 sija oli 13. Luonnontieteissä Suomi on pudonnut ensimmäiseltä sijalta viidennelle. Tohtori Saarinen toteaa, että kansainvälinen tutkimusnäyttö viittaa vahvasti siihen, että uudet opetusmenetelmät ovat yksi syy oppimistulosten heikentymiseen.

Olemme saaneetkin lukea uusista opetusjärjestelyistä, kuten itseohjautuvasta oppilaasta, ilmiöoppimisesta ja pulpetteja vailla olevista opetustiloista, joissa on erilaisia sohva- ja tyynyryhmiä, verhoilla toisistaan eroteltuja opetustiloja, yms. Opettajat raportoivat uupumuksesta, joka seuraa paljolti siitä, että opetus on muuttunut lähinnä stressaavaksi kaaoksen hallinnaksi. Yhä useamman oppilaan on todettu jättävän peruskoulun vailla kunnollista lukutaitoa tai suorastaan lukutaidottomana. Ja muutkin työelämän edellyttämät valmiudet ovat monilla niin ja näin.

Miten voidaan kuvitella, että peruskoulun oppilas voisi "itseohjautua" ilman opettajan jatkuvaa ohjausta, ja etsiä omin päin tietoa netistä? Surffailuksihan se menee, josta ei opi juuri mitään. Yhtä utopistiselta vaikuttavat opetustilojen järjestelyt, jotka eivät tue järjestystä, eivätkä siten oppimis- ja opetusrauhaa. Kun oppilailla ei ole omaa vakiopöytää ja -tuolia, opettaja ei välttämättä opi edes muistamaan kaikkien oppilaidensa nimiä. Oppilaiden viihtymisestä on kyllä pyritty huolehtimaan – olettaen, että epäjärjestys ja kaaos luovat viihtyvyyttä.

On pakko kysyä, miksi opetusviranomaiset ovat ajautuneet tällaisiin maallikkojärjelläkin arvioituna kestämättömiin ratkaisuihin? Ensimmäinen syntipukki on järjettömiä hallintoratkaisuja analysoitaessa yleensä talous ja säästäminen. Niin tässäkin. Itseohjautuva ruudun tuijotus tulee paljon halvemmaksi kuin opettajan kontaktiopetus – kun kustannussäästöjä ei suhteuteta oppimistuloksiin. Itse asiassa tämä tulee kalliiksi, sillä tulosten puutteesta ei kannattaisi maksaa mitään.

Vahva selitys on myös ideologia, jota edellä mainitut "itseohjautuvuus" ja opetustilaratkaisut edustavat. Opetus- ja kulttuuriministeriössä ja opetushallituksessa on ilmeisesti johtohenkilöitä, joilla on uusia ja innostavia teorioita siitä, miten kouluopetus on järjestettävä "nykyaikaisella" tavalla.

Eräs lisäesimerkki ideologiasta on "digiloikka", jonka tarkoituksena on opetuksen ja opetusmateriaalin digitalisointi. Sen seurauksena oppilas tuijottaa pitkät tovit tietokoneen näyttöä, eikä saa riittävästi kontaktiopetusta

Ideologioita omaksutaan, koska virkamiehillä on usein suuri halu näyttää kyntensä ja luovuutensa, jolloin vanhat – vaikka hyvin toimivatkin – käytännöt ovat rasitus. Niitä seuraamalla ja parantelemalla ei pysty osoittamaan omaa lahjakkuuttaan ja innovaatiokykyään.

Tätä trendiä on vahvistanut ja helpottanut valtionhallinnossa jo pitkään vallinnut pyrkimys yksilöjohtajia suosivaan hallintorakenteeseen, managerimalliin, jolla on korvattu kollegiaalinen johtamistapa. Siinä yksittäisillä johtajilla on liian suuri kontrolloimaton päätösvalta. Päätöksiä kyllä syntyy, mutta millaisia?

Managerimallin varjopuolet on havaittu muun muassa yliopistoissa, joissa asioita ei enää käsitellä joukolla kollegioissa, vaan rehtori tai dekaani päättää. Tunnetusti kaikki viisaus ei kuitenkaan asu yhden hatun alla. Henkilökohtaiset mieltymykset ja ennakkoluulot saavat nyt päätöksenteossa liian suuren vallan. Ja kun kaikkialla valtionhallinnossa virkamiehen varmuus asemastaan ja jopa työpaikastaan on jatkuvasti heikentynyt, kukaan ei uskalla asettaa johtajan päätöksiä kyseenalaiseksi.

Hyvän varottavan esimerkin ilmiöstä tarjoaa – yksityissektorin puolelta – Staffan Bruunin muistelmateos "Mies, joka rakasti uutisia" (käännös teoksesta "Mitt liv på HBL"). Siinä tekijä kuvaa, miten tunnettu suomenruotsalainen valtalehti ajettiin taloudelliseen ja journalistiseen ahdinkoon muutaman johtohenkilön voimin.

Kukaan toimituksessa ei pystynyt kyseenalaistamaan lehden rappiolle ajoa – eivätkä lehden ylemmät hallintoelimet puuttuneet asiaan. Niinpä päätoimittaja ja hänen oikea kätensä pystyivät ajamaan läpi asiantuntemattomat ja jopa järjettömät ideansa aiheuttaen miljoonatappioita ja lukijamäärän jatkuvan laskukierteen.

Eräs tällainen idea oli paperilehden alasajoyritys ja digilehden tukeminen hinnalla millä hyvänsä, vaikka valtaosa tuloista tuli edelleen paperilehdestä ja vain mitätön osuus digilehdestä. Todisteena tulevaisuuden trendistä päätoimittaja esitti vakavissaan, että hänen 14-vuotis poikansa ei lue paperilehteä, vaan ainoastaan digiä.

Miten maamme perusopetus voitaisiin pelastaa nykyisestä alennustilastaan? Onko ainoa toivo päättäjien vähittäisessä heräämisessä? Ei kuitenkaan liene realistista odottaa, että joku eläkkeelle siirtynyt valveutunut virkamies kirjoittaisi paljastuskirjan Staffan Bruunin tyyliin. Varovaisista virkamiehistä kun ei taida löytyä lehdentoimittajan räväkkyyttä. Opetusalan järjestötkin ovat olleet asiassa aivan liian vaisuja.

Pekka Pihlanto
Turku
Kirjoittaja on liiketaloustieteen, erityisesti laskentatoimen professori emeritus
Turun kauppakorkeakoulusta (Turun yliopisto).

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Asko Korpela


Asko Korpela 20190819 (20190819)