Pekka Pihlanto

Ajk kotisivu Pekka Pihlanto
Kansankoti on loppujen lopuksi asenteiltaan kova

Uusi Suomi Pekka Pihlanto 29.4.2020

Ruotsi on valinnut erilaisen strategian koronan suhteen kuin muu maailma. Kuolleisuusluvut ovat siellä suhteellisesti suuremmat kuin esimerkiksi Suomessa. Tämä hämmästyttää, sillä ruotsalaista kansankotia on meillä totuttu pitämään ihmisystävällisenä ja jopa pehmeänä. Ruotsi on pyrkinyt esiintymään vuosien varrella maailman omatuntona ja herkästi kritisoinut muita valtioita ihmisoikeusloukkauksista. Miten tämä sopii yhteen maan tappavan koronastrategian kanssa?

Ruotsin radiossa työskentelevä Kyösti Hagert katsoi Helsingin Sanomien kirjoituksessaan (27.4.), että koronavirus paljasti ruotsalaisen yhteiskunnan kaksi valuvikaa. Hän kertoo seuranneensa Tukholmassa koronatilannetta, ja on ärtynyt ruotsalaisten piittaamattomuudesta. Ruotsissa normaali elämä ei ole häiriintynyt missään vaiheessa. Silti ruotsalaiset kokevat, että he ovat joustaneet ja normaali arki on kaukana.

Siellä virustorjuntaa ei harjoiteta valtiojohtoisesti, vaan se on jätetty Hagertin mukaan työpaikkojen varaan. Ruotsalaiset kannattavat valtion löysää linjaa. Ihmiset eivät pidä turvavälejä, eivätkä muutoinkaan tunnu piittaavan virusvaarasta. He istuvat nurmikolla, juovat skumppaa, ja tuttuja tavatessa halaillaan.

Mistä ruotsalaisten poikkeuksellinen koronalinja johtuu, kysyy Hagert. Se juontaa hänen mukaansa juurensa kahden ääriruotsalaisen piirteen yhdistymisestä. Ruotsalaisessa keskustelukulttuurissa ei ole sopivaa olla avoimesti eri mieltä. On tärkeää rakentaa harmoniaa ihmisten kesken, eikä kertoa epämiellyttäviä totuuksia.

Niinpä korona-aikanakaan maan poikkeuksellista linjaa ei saa kritisoida. Veneen keikuttajia ei suvaita.

Ruotsissa ei ole yleensäkään tapana kritisoida tehtyjä päätöksiä, riippumatta siitä, kuinka epäonnistuneita ne olisivat. Kun on yhdessä päätetty ja fundeerattu, niin eihän voi olla mahdollista, että Ruotsi tekisi virheitä, kuittaa Hagert.

Ruotsin koronapolitiikassa tiivistyy ajatus maan ylivertaisuudesta muihin nähden. Vaikka muu maailma toimii koronan suhteen yhtenäisesti, Ruotsin ei tarvitse. Ja koska Ruotsissa koronatilastoissa ovat yliedustettuina ulkomailla syntyneet, se on vain vahvistanut ruotsalaisten käsitystä, että tauti ei vaikuta heihin niin kuin muihin. Jos huomio käännetään maan korkeisiin kuolinlukuihin, ruotsalaiset vertaavat itseään ja lukujaan suurvaltoihin – ja kokevat pärjänneensä hyvin.

Hagert päättää kirjoituksensa toteamalla, että ruotsalaisille on tärkeää varmistaa, että talous toimii ja hyvinvointivaltiosta voidaan pitää kiinni. Heitä ei kiinnosta kysymys, eikö hyvinvointivaltion pitäisi huolehtia myös kaikkien kansalaistensa pysymisestä hengissä.

Hagertin viesti on mielestäni se, että massa vallitsee tietynlainen ”kuninkaallisen” ylimielisyyden henki, joka vakuuttaa kansalaiset ylivertaisuudestaan muihin maihin ja kansoihin nähden. Lieneekö se perua kuningaskunnan suuruuden ajoilta?

Tätäkään uskomusta ei sovi horjuttaa totuudella, koska yhteisesti hyväksyttyjä päätöksiä ja uskomuksia ei arvostella – keisarin vaatteiden olemassaoloa ei saa epäillä, vaikka silmät kertoisivat toista. Tuleeko tästä ajattelutavasta mieleen erään valtameren takaisen maan presidentin puheet?

Silmien sulkeminen tapahtuu siis myös silloin, kun on kyse vakavasta ihmisoikeusrikkomuksesta, jollaisena vanhusten koronakuolemien suurta määrää voidaan pitää. Ruotsalainen yksimielisyyden paine ja vaikenemisen kulttuuri on mahdollistanut hyvin tylyn ihmisoikeuspolitiikan toteutumisen, ja talous on astunut ensisijaiseksi tavoitteeksi. Maailman taannoinen omatunto selittää omat ihmisoikeusepäkohdat pois. Tuloksena on yllättävän kova yhteiskunta.

Kun asian on oivaltanut, sen alkaa havaita muissakin pienissä ja suuremmissakin yksityiskohdissa. Miksi ruotsalaiset poliisisarjat, kuten Beck ja Wallander, ovat äärimmäisen raakoja? Kuvaavatko ne raakaa todellisuutta, vai heijastelevatko ne ruotsalaisten asenteita, jotka eivät loppujen lopuksi piittaa inhimillisistä kärsimyksistä ja uhreista, vaan hyväksyvät niillä mässäilevän viihteen?

Ruotsalaisen yhteiskunnan tylyys on ilmennyt aikojen kuluessa myös naapuria kohtaan. Suomen Sodassa 1808-1809 Suomi jätettiin taistelemaan yksin itäistä naapuria vastaan – tosin Ruotsilla ei olisi ollut oikein edellytyksiäkään käydä suurvaltasotaa. Kansalaissodassamme virallinen Ruotsi pysytteli puolueettomana – yrittipä se ottaa haltuunsa Ahvenanmaan, mutta saksalaisten tulo pelotti heidät pois. Viime sodissa varsinaista sotilaallista apua ei Suomelle herunut ¬– paitsi yksittäisten ruotsalaisten vapaaehtoisten taholta; materiaalista apua tosin saatiin kaikessa hiljaisuudessa.

Pakolaistulvan yllättäessä Euroopan, Ruotsi tarjosi tulijoille ilmaisen junakyydin pohjoiselle rajanylityspaikalle, missä raja Suomeen oli auki. Suomen liian tiukkaa pakolaispolitiikkaa korjattiin länsinaapurista käsin. Oman pakolaispolitiikan kielteisistä vaikutuksista ei ole juurikaan kritiikkiä näkynyt.

Edellä esitettyä ei pidä tulkita nurjamielisyyden lietsontana rakkaita naapureitamme kohtaan. Kysymys on vain silmien avaamisesta ja tosiasioiden paljastamisesta. Me voimme sen tehdä, sillä meillä ei ole ikävien asioiden peittelyn kulttuuria. Tiedämme, että reipas ja rehellinen keskustelu loppujen lopuksi puhdistaa ilmaa. Samalla saamme realismia vaikkapa aika ajoin heräävään keskusteluun maittemme välisestä puolustusyhteistyöstä.

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006487816.html

Pekka Pihlanto
Turku
Kirjoittaja on liiketaloustieteen, erityisesti laskentatoimen professori emeritus
Turun kauppakorkeakoulusta (Turun yliopisto).

Palautetta 

Lähetä palautetta! 


Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Asko Korpela


Asko Korpela 20200516 (20200516)