Uusi Suomi 25. ja 26.2.2016

Ajk kotisivu Pekka Pihlanto
Parkinkokous istuu Alastalon salissa

  1. Yhteishenkeä ja kademieltä salissa
  2. Kirjailijalla ei ollut kiirettä: verkkaista ja monisanaista
  3. Huumorilla on vahva sijansa
  4. Omintakeista kieltä ja murresanoja mausteena
  5. Kirjailijan tyylinäyte: Alastalo hahmottelee juhlallisesti tulevia
  6. Palautetta

Olen nyt lukenut Volter Kilven Saaristosarjan pääteoksen Alastalon salissa kolmannen kerran. Jälleen tuli esiin uutta ja unohtunutta. Tällaista järkälettä on vaikea luonnehtia yhdellä lyhyellä ilmaisulla – siinä on niin monta särmää. Kirjassa on kysymys laivanisännistöyhtiön perustavasta kokouksesta, jossa kustavilaiset isännät ja pienemmät eläjät merkitsevät pitkän jahnauksen jälkeen itselleen osuudet parkkilaivasta. Katsotaanpa tarkemmin, mistä on kysymys.

Yhteishenkeä ja kademieltä salissa

Teos on kertomus yrittäjyydestä, yrittäjästä, yhteiseen hiileen puhaltamisesta ja myös inhimillisestä kateudesta sekä ilkeämielisyydestä, joka kohdistuu naapurin menestykseen. Varsinainen yrittäjä ja aloitteentekijä on Herman Mattsson, Alastalon isäntä ja kapteeni, jonka aivoissa idea on muhinut vuosia, ja jonka johdolla parkkilaivaa nyt puuhataan. Aikaisemmin on rakennettu pienempiä aluksia, mutta nyt on vuorossa peräti kolmitoppinen. Kirja on myös oivaltava ihmismielen syväluotaus, jollaista saa harvemmin lukea.

Yhteistyötä ja ystävyyttä edustaa erityisesti Alastalon ja pitäjän jäykkäniskaisen vaikuttajan Efraim Eframsson Langholman sekä Malakias Afrodite Härkäniemen muodostama kolmikko. Muitakin yhteen hiileen puhaltajia on – itse asiassa lopulta kaikki saliin saapuneet – mutta nämä kolme erottuvat keskeisimpänä ydinryhmänä, ja muut myönteiset ovat lähinnä myötäilijöitä.

Kateellisena ja kapuloita Alastalon rattaisiin heittelevänä haastajana tai peräti "näytelmän konnana" esiintyy Pukkilan isäntä ja kapteeni, Petter Pihlman. Hän on tunteittensa heittelemä, velkaantunut ja kademielinen naapuri, jota harmittaa sanomattomasti Hermannin hyvä onni – ja oma huonompi menestys. Pukkila lyö kiilaa parkinhankkeeseen minkä jaksaa, koska häntä harmittaa se, että hän ei ole tässä kokoonkutsujana, jonka nimiin parkki menee: "En, jumaliste, minä soisi parkkia Alastalolle, en, vaikka minun olisi itse nieltävä koko kolmas masto raakoineen päivineen!", manaa Pukkila itsekseen.

Pukkila varottelee Vaarniemen metsän omistajaa lautamies Taavetti Lahdenperää antamasta Alastalolle metsästään parkin tarpeita – siinä kävisi arvokkaan ikimetsän huonosti. Mutta rahanahneus voittaa Lahdenperän, ja parkki tullaan rakentamaan Vaarniemen hongasta. Hukkaan valuvat Pukkilan muutkin hankkeen kampitusyritykset. Pukkilan häviön eräs syy lienee – paitsi suunnitelman houkuttelevuus – myös hänen puutteellinen tunneälynsä. Sen sijaan Alastalolla sitä hyvää – kykyä omien ja muiden tunteiden tunnistamiseen ja hallintaan sekä ihmissuhdetaitoja – on melko mukavasti, vaikka hairahduksia hänellekin sattuu. Kuitenkin hän saa lopulta ihmiset puolelleen (tunneälystä ja sen puutteesta Alastalon salissa, artikkelissani: Ihmisten johtaminen, tunneäly ja ihmiskäsitys, Kanava 2/1999).

Kun parkin syntyminen alkaa Langholman ja Härkäniemen vakaalla tuella olla varmaa, ja muitakaan oppositioääniä ei kuulu, Pukkila kääntää sujuvasti takkinsa, sen jälkeen kun Alastalo on voidellut taitavasti hänen egoaan: "Muita käsketään, mutta Pukkilaa pyydetään". Niinpä Pukkila astelee pöydän ääreen neljäntenä järjestyksessä – kun Karjamaan Eenokki sai Alastalon Eevastiinan sukulaisena kirjoittaa nimensä heti Alastalon ja Langholman jälkeen – ja merkitsee osuuden parkista, tosin harmittavalla tavalla pienemmän kuin Alastalo ja Langholma, isommat isännät ja kapteenit. Pukkilan palavaa halua kirjoittaa yhtä iso osuus, 1/8 kuin nämäkin hillitsevät kaksi "revärssiä" eli velkakirjaa pitkänenäisen Mikkel Krooklan piirongin klahvissa sekä oma tyhjä klahvi.

Hiukan Pukkilan Pihlmania lohduttaa, että hänellä on kuitenkin varaa määrätä poikansa Evaldin, "meidän Evaldin" merkitsemään osuuden – mutta harmillista taas – pienemmän kuin Pukkilan tunnustamaton avioton poika Janne Pihlman, Jata-Fiinan "pojankurki". Tämä Pukkilan "nykyinen kiusa ja elämänaikainen harmi" merkitsee Alastalon ja Langholman tuella yhtä suuren osuuden kuin Pukkila itse – sentään kapteeni, isäntä ja talollinen! Lisäksi Jannesta tulee kenties parkin kapteeni sitten kun Alastalo väsyy.

Jostakin Pukkilan on parkinrahat saatava, sillä piirongista niitä ei löydy, kuten muilla. Eräs pienmerkitsijä kuittaakin Pukkilan vinoilut – joilla tämä karvasta mieltään lääkitsee – tokaisemalla: "Minä maksankin osuuteni omalla rahalla, toisin kuin eräät". Enää Pukkila ei kuitenkaan aio katsella Krooklan isoa nenää ja kuunnella hänen känisevää ääntään lainanpyyntömatkalla, vaan hän päättää myydä aikaisempien sukupolvien säästämää metsäänsä sen verran, että saa osuudet maksetuiksi.

Kirjan erään sivujuonen muodostavat suuret pidot, jotka parkinkokous tuo Alastaloon. Tuvassa käy kova kohina kun "räättejä" kiehuu ja paistuu kymmentä sorttia, ja tuoksut sekä kiireen äänet kantautuvat välillä saliinkin, kun ovia avataan milloin kahvitarjoilua, milloin totiprikan tuomista varten. Ensin kuitenkin pidetään parkinkokous, ja sitten on juhla-aterian vuoro.

Kirjailijalla ei ollut kiirettä: verkkaista ja monisanaista

Teokselle ominainen tyylipiirre on suunnaton verkkaisuus ja monisanaisuus. Vasta sivulla 580 päästään lukuun, jossa nimiä aletaan kirjoittaa parkinkirjaan. Seitsemänkymmentä prosenttia sivumäärästä on jo mennyt asiaa pohjustavaan jahnaamiseen. Kirjailija ei siis pidä kiirettä, ja kesäisen kuusituntisen rupeaman kuvaamisesta häneltä syntyi tiiliskiven paksuinen yli kahdeksansataa sivua käsittävä opus, joka julkaistiin alunperin kahtena niteenä.

Tunnetuin yksittäinen esimerkki kerronnan verkkaisuudesta lienee Härkäniemen viipyily piippuhyllyn äärellä ajatuksenvirroissaan seitsemänkymmenen sivun ajan. Mutta kyllä avauskahvien, sämpylöiden ja "kukonvarpaiden" tarjoilukin, jonka toimittavat suulas Eevastiina -emäntä ja viehättävä tytär Siviä, vie sivukaupalla kerrontatilaa. Ja kuinka paljon sanoja tarvitaankaan sen pienen episodin kuvaamiseen, kun Siviä kuultuaan nimensä mainittavan salissa jättää suutuspäissään kuuman totivesikannun "plooraamaan" keskelle salin lattiaa, ja Härkäniemi sen sitten juoksujalassa ja sormiensa polttamisen uhalla kiidättää paikalleen totipöytään!

Tekstimäärää kartuttavat sivukertomukset, joilla parkkikansaa johdatellaan otolliseksi rahan tienaamiselle "laiva-astian" avulla. Yli viisikymmensivuinen fregatti Albatrossin tarina vie kuulijoiden ajatukset itse asiaan, mitä Pukkila harmistuneena itsekseen luonnehtii: "...tuo pahakurjen Härkäniemen ijänaikainen Vaasan kapteenin juttu, kuin talia tuleen ja perään liekkiä rohtimiin...". Herättäähän se kuulijoiden rahanhimon, kun kuullaan, miten nuuka kapteeni tuo vuosia kestävältä matkaltaan Vaasassa odottavalle laivaretarille valtavan arkullisen kilisevää ja kahisevaa.

Toinen, joukon yhteishenkeä nostattava sivukertomus on vuosien takainen muistelus siitä, miten Alastalo juotti salissaan kurjalaatuisella rommilla tullikapteeni Blombergin miehistöineen pöydän alle. Ja samaan aikaan siirrettiin laiturissa olevan aluksen ruumasta kielletyt sokeritopat parempaan talteen, ennen kuin tulliväki saapuisi rantaan – eikä se omin jaloin sinne saapunutkaan kokkipoikaa lukuun ottamatta. Blomberg alkaa nimestään huolimatta humalan myötä unohtaa puheensa ruotsinvoittoisuuden ja sopertelee lopulta niin selvää suomea kuin siinä tilassa pystyy. Olihan se hienoa olla olevinaan murteellista suomea mongertava ruotsinkielinen ja herrasväkeä.

Huumorilla on vahva sijansa

Kuten tästä episodistakin näkyy, huumorilla on teoksessa vahva sijansa. Se tulee ilmi jo Härkäniemen toisesta etunimestä. Hänen vanhempansa eivät ilmeisesti olleet kovin hyvin perillä kreikkalaisesta mytologiasta, kun pojalle kelpuutettiin kauneuden ja hedelmällisyyden jumalattaren nimi. Myös useimmissa henkilöissä on tahattoman huumorin silausta. Vaikka Alastalon Herman on terävä älyltään ja taitava liikemies, hänen puhistessaan ylitäysinäisissä liiveissään ja puhellessaan mahtavia rintapielilleen sylkeä vihmoen hän näyttää hiukan naurettavalta. Siihen aikaan isännän piti olla lihava – ja siinä hoikalle Pukkilalle taas yksi kadehtimisen aihe. Tämän päivän lukija tosin miettii, miten Hermannin terveys kestää tulevan parkkisouvin stressin.

Humoristinen hahmo on kaikessa kateellisuudessaan ja minäkeskeisyydessään myös juuri Pukkila, jonka käyttäytyminen tuo monesti mieleen pikkulapsen, joka katselee tikkaria imeskelevää kaveriaan. Jahtia pykätessään Pukkila piti huolta siitä, että sillä oli mittaa muutaman kyynärän enemmän kuin Alastalon paatilla. Häntä harmitti sekin, että Alastalon salin sohvan jalkojen päihin oli veistetty leijonan käpälät, mutta suureksi riemukseen hän löysi vinoilun aihetta siitä, että käpälistä puuttui takavarvas! Sen virheen hän aikoi omassa sohvassaan korvata, ja sohva tulisi lisäksi muutamaa tuumaa leveämpi kuin Alastalon, ja se hankittaisiinkin Saksasta, eikä Tukholmasta. Uutta salia ajatuksissaan kaavaillessaan Pukkila päättää, että sen on oltava muutaman kyynärän Alastalon salia pitempi ja leveämpi. Suunnitelmia miehellä siis on toteuttamista vailla valmiina.

Jämerän ja arvovaltaisen Langholman jäykkäniskaisuus ja huumorintajuttomuus saavat ainakin nykypäivän lukijan hymähtelemään. Hän kyllä tyyrää parkinpaperin allekirjoittamisen tarpeen tullen takaisin urilleen. Mutta tärkeilevänä hän aikoo lähteä kokouksesta ennen juhla-aterian alkamista loukkaantuneena siitä, että paperin tultua valmiiksi ja Alastalon hiukan kehuttua Pihlmania, jälkimmäinen kaappaa Alastalon ja Härkäniemen molemmin puolin käsikynkkäänsä. Sitten kolmikko tramppaa kierroksen pari salin ympäri – totinkin hiukan kohistessa pääknupeissa. "Parasta, että miehetkin lähtevät jälistä, koska järkikin jo on lähtenyt salista! ", tokaisee Langholma lyhyesti ja tyrkkää kätensä hyvästiksi Alastalolle. "Asiat ovat niin selvät, kuin ne näissä sumuissa selviksi saadaankin!", oli Efraimin vastaus Alastalon estelyihin.

Langholma kuitenkin unohtaa topakan Eevastiinan, ja joutuu perääntymään selkä edellä ja kynnyspuuhun kompastellen emännän työntelemänä sekä sanaryöpyn saattelemana takaisin saliin ja keinutuoliinsa. Eihän arvovierasta kotiin Alastalosta tyhjin vatsoin päästetä!

Mikkel Krooklasta muodostuu pitkine nenineen ja esiin pistävine leukoineen huvittava karrikatyyri, kun Pukkila häntä mielessään pahantahtoisesti kuvailee, harmitellessaan velkasuhdettaan tähän naapuriinsa ja siihen liittyvää jokavuotista räntyjenmaksukäyntiä Krooklan lahoavassa talorähjässä. Rahaa on koottu Krooklan kamarin klahviin, eikä talon remontointiin ja muuhun turhuuteen.

Kirjailijalla on Vanha Testamentti hyvin hallussaan, sillä henkilöt liittävät puheisiinsa ja kertoja kuvauksiinsa vertauskuvia, jotka juhlallisuudessaan saavat lukijan suun virneeseen. Härkäniemi, vanhapoika, ihailee itsekseen kaunista Siviää:

Kirjailija ottaa myöskin eläinmaailmasta huvittavia vertauskuvia tiheään – niin luonnosta kuin navetan ja laitumen puoleltakin. Salin miesjoukkoa verrataan usein lammas- tai karjalaumaan, jota Alastalo ja Langholma taitavina kellokkaina ohjailevat parkkilaivan suuntaan. Oppositiomies Pukkila ei sen sijaan yrityksistään huolimatta saa nutipäitä mukaansa. Myös yksittäinen jääräpää isäntä saattaa saada kuvauksensa nelinsorkin vastaan haraavasta sonnimullikasta.

Omintakeista kieltä ja murresanoja mausteena

Kieli kruunaa erikoisuudellaan ja omintakeisuudellaan teoksen. Isäntien ja kapteenien ja naisväenkin monimutkainen ja koristeellinen puheenparsi on kaikessa liioittelevuudessaan usein varsin teennäistä, varsinkin heidän yltyessään liioittelevaan herkistelyyn. Saariston väki ei olisi varmaankaan todellisuudessa osannut – eikä halunnutkaan – puhua niin värikästä kieltä kuin mitä nämä sankarit innostuessaan äityvät viljelemään. Esimerkiksi Härkäniemi kuvailee Alastaloa, kun tämä äkkäsi tullikutterin yllättäen lähestyvän ja omassa ruumassa on kiellettyä tavaraa:

Tällainen proosarunoa muistuttava sanailu tuo mieleen klassiset runomuotoiset teokset, vaikkapa Iliaan ja Odysseian, joissa ei tosin huumorilla ollut sijaa.

Kuten tästä sitaatista näkyy käytetty kieli ei ole Kustavin, eikä mitään muutakaan murretta. Murreperäisiä sanoja esiintyy siellä täällä kuin mausteina joukossa, mutta ne kirjoitetaan yleiskielen mukaisessa muodossa päätteineen. Teoksessa on kuitenkin ainakin yksi suora sitaatti kotipitäjänsä murretta käyttävältä Rymättylän mieheltä. Paikallista murretta kuullaan ainakin kerran myös Pukkilan suusta kun hän ärsyttää Alastaloa hokemalla, joka koskee tämän aluksen korjausta Kielin kuivatelakalla: "Kielis-sliipis, kuivas tokas, triivattin-krapattin, puntattin-mönjättin, asti ko seul, ny ku muna, vaikke ol muna; vuas ko saapas, ny pitä kon pata...". Mutta nämä murrejaksot ovat poikkeuksia.

Törmäsin kirjassa usein sanaan, jonka olen kuullut käytettävän Velkualla. Kirjailija hallitsi tietenkin Turun saariston murteet, mutta jostakin syystä hän ei halunnut kirjoittaa murrekirjaa. Velkualla tarttuivat korvaani esimerkiksi sellaiset kirjan sanat kuin:

Osan näistä sanoista olen kyllä kuullut muuallakin kuin Velkualla, muun muassa Turun murteessa, joten eivät ne välttämättä velkualaisten tai kustavilaisten ikiomia keksintöjä ole.

Kirjailijan tyylinäyte: Alastalo hahmottelee juhlallisesti tulevia

Teoksen päättyessä parkkilaiva on vasta paperilla ja puuhamiesten päissä. Saamme kuitenkin hiukan esimakua siitä, mitä parkinvarvilla tulee tulevan vuoden alusta alkaen tapahtumaan. Alastalo nimittäin sytyttää juhlallisuuksissaan komean vanhan maaherran piipun, jota kukaan – hän itsekään – ei ole Alastalon piippuhyllystä ennen ottanut suuhunsa, ja tyytyväisenä päivän saavutuksiin ja nimikirjoituksiin sekä myös saamiinsa kehumisiin hän alkaa nostattaa joukon yhteishenkeä kuvailemalla, mitä missäkin kuussa tulevana vuotena tulee varvilla tapahtumaan. Kaunat on jo unohdettu.

Niin laivan runko tulee muotoutumaan varvinrannassa. Alastalo on laatinut parkista piirustukset, joita parkinkirjan allekirjoittajille esitellään. Hän oli veistellyt koivupöllistä sulavalinjaisen parkin rungon pienoismallin ja siirtänyt sen mittasuhteet paperille. Voimme päätellä, että Alastalolla on päässään ja ehkä paperillakin myös työsuunnitelma aikatauluineen, joita hän edellä esitettyyn tapaan kuukausikohtaisesti salissa esittelee. Yksi suunnitelmaan liittyvä tärkeä seikka, josta ei kirjassa mainita sanaakaan on kustannusarvio. Miten parkinosuuksien merkitsijät tietävät, kuinka paljon heidän on osuudestaan maksettava parkin rakentamiskuluja? Kirjailija ei vain ole välittänyt piitata tällaisesta yksityiskohdasta.

Aikanaan tulee koittamaan vesillelaskun aika, josta Alastalo hehkuttaa sovinnollisuutta uhkuen:

"Alastaloon oli mennyt henki..." – todellakin! – "...maaherran piippua viljeltiin kädessä niin avoimen sojolti ja vapaan lavealti, ikäänkuin olisi miehen virka koko elämänijän ollut keinutuolissa istuminen ja liivipuolien näytteleminen, kun muut kuuntelevat ja itse laskee julkisia ja esivaltaisia leuoistansa".

Siinä olikin parkinkokouksen komea päätöspuheenvuoro ja teoksen eräs huipennus. Salista aletaan nyt siirtyä välikamarin puolelle aterialle, mutta kirjan otsikon mukaisesti sinne ei lukijaa enää viedä. Saamme kuitenkin salista nähdä kamarin puolella istuvien selät ja kuulla hilpeän puheensorinan. Meille myös kerrotaan, että aterian jälkeen väki tulee palaamaan saliin, missä "kilisevät ovat odottamassa ja täydet lasit valmiina", sillä "ei Alastalosta vierasta tavallisestikaan aterian jälkeen karaisemattomana ehtookylmiin päästetty, saati sitte tämmöisenä päivänä ja parkkipidoista!".

Palautetta

Lähetä palautetta! 

Kirjoita otsikko palautteelle

Kirjoita palauteteksti tähän

Kirjoita nimesi tähän. (Nimettömiä ei huomoida.)

..ja sähköpostiosoitteesi

Tämän palauteviestin saa Pekka Pihlanto ja kopion Asko Korpela


Asko Korpela 20160226 (20160226) o Kotisivu o Webmaster