Avioliittolaissa enää harvoja pakottavia säännöksiä 

HELSINGIN SANOMAT TORSTAINA 16. MAALISKUUTA 2000
EMIELIPIDE HELSINCIN SANOMAIN TOIMITUS,
MIELIPIDESIVU,
PL 71, ooo89 SANOMAT,
(09) 1221, MA-PE KLO 12-13, FAKSI (09) 605 709, hs.mielipide@sanoma.fi
 

Hääkuva vuodelta 1917-JUHA JORMANAINEN
Liisa Tuovinen pyysi kirjoituksessaan (HS 9.3.) oikeushistoriallista valaistusta suomalaisen avioliitto-oikeuden historiaan ja nykytilaan.
Ottamatta kantaa kysymykseen presidentin puolisosta haluan painottaa, että muodollisesti solmittu avioliitto ei historiallisesti ole suinkaan ollut sellainen itsestään selvä ja muuttumaton ilmiö kuin usein ajatellaan. Toisaalta on aivan totta, että Suomessa on eurooppalaisittain ajatellen melko tiukasti määritelty oikeuksien liittyvän nimenomaan avioliiton solmimiseen.
Ensimmäisen kristillisen avioliittonormiston, kanonisen oikeuden. mukaan avioliitto syntyi, kun osapuolet ilmaisivat toisilleen suostumuksensa (ns. konsensus-oppi). Tämä ei edellyttänyt muotoja eikä todistajia, joskin katolinen kirkko pyrki siihen, että suostumus annettaisiin kirkossa.
Keskiajan pohjoismaisessa oikeudessa avioliiton pätevyys perustui puolestaan kihlaukseen, jossa naisen naittaja teki sopimuksen kosijan kanssa ja antoi tyttärensä tälle vaimoksi.
Nämä kaksi traditiota elivät jossain määrin rinnakkain, mutta kihlaus riitti pätevän avioliiton syntymiseen aina vuoden i734 Ruotsin valtakunnan yleiseen lakiin asti. Vasta tuolloin määrättiin pakolliseksi avioliiton muodoksi vihkiminen, joka tosin oli käytännössä yleistynyt jo aiemmin luterilaisen ortodoksian myötä.
Vuoden 1734 laki vahvisti puolisoiden oikeudet - ja myös naisen alisteisuuden lähes kahdeksi sadaksi vuodeksi. Vuonna 1917 annettiin laki siviiliavioliitosta, ja vuoden 1929 avioliittolaissa kirkollinen ja maallinen avioliiton päättämisen muoto rinnastettiin. Laki oli osa yhteispohjoismaista harmonisointia, jonka lähtökohtana oli, toisin kuin saman ajan muissa eurooppalaisissa laeissa, puolisoiden oikeudellinen yhdenvertaisuus ja naisten yksilölliset oikeudet.
Toisaalta vasta avioliitolaki teki porvarillisesta avioliittoperheestä yleisen elämänmallin, joka oli myös muun lainsäädännön (verotus, sosiaaliturva. jne.) pohjana. Siihen asti avioliittosääntely ja oikeudet olivat ennen muuta koskeneet joko perheen varallisuutta (tavallisesti maaomaisuutta) tai avioliittoinstituution Pysyvyyttä (esimerkiksi tiukat avioero- ja seksuaalirikossäännökset).
Vaikka avioliitto olikin kristillisessä yhtenäiskulttuurissa ainoa hyväksytty yhteiselämän muoto, avioliittoon perustuvat oikeudet olivat olleet vahvasti säätysidonnaisia. 1920luvulla sääntelyn pohjana oli ensi kertaa niin sanottu ydinperheen elämäntapa, joka oli tarkoitettu kaikille yhteiskuntaryhmille.
1960-luvun lopulta sääntelyä on puolestaan leimannut haluttomuus ohjata ihmisten parisuhdekäyttäytymistä. Sen on havaittu lain keinoin olevan mahdotontakin. Avioliittoa koskeva lainsäädäntö on mennyt yhä, liberaalimpaan, yksilölliseen suuntaan. Vuoden i987 uudistuksen myötä avioliittolaissa ei enää ole montakaan pakottavia säännöksiä.
Lähinnä puolisoiden taloutta koskee, että puoliso ei esimerkiksi yksin voi myydä perheen yhteistä kotia, mutta useat normit ovat dispositiivisia eli tahdonvaltaisia. Laki ei enää lähde avioliittoinstituution pohjalta kuten aikaisemmin, vaan tarjoaa ihmisille heidän niin halutessaan tietyt oikeuskeinot konfliktien ratkaisemiseen. Parisuhteen sijasta kiinnitetään yhä enemmän huomiota vanhempien ja lasten suhteisiin ja lapsen etuun.
Avioliitto on historian kuluessa ollut lähinnä varakkaampien yhteiskuntaryhmien etuoikeus, koska suurelta osalta ihmisiä puuttuivat siihen tarvittavat taloudelliset edellytykset.
Kyse on aika ajoin ollut myös poliittisesta ja ideologisesta debatista. Viime vuosisadalla alkoi ilmetä avioliittoinstituutiota kritisoivaa vapaa-ajattelua. ja mm. vuosisadan vaihteen työväenliikkeen aktiiviset naispoliitikot vastustivat kristillistä avioliiton muotoa.
Sukupuolten erilainen asema perheessä ja hoivavastuun epätasainen jakautuminen on ollut jatkuvasti ongelmana, ja yksilöllisten oikeuksien on katsottu vahvistaneen naisen asemaa.
Avoliitto on osaltaan yleistynyt 1960-luvun poliittisen liikehdinnän ja naisten vapautusliikkeen myötä. Yhteiskunta ja lainsäädäntö ovat viime vuosikymmeninä muutenkin yksilöityneet ja ihmisten yksityiselämän suojaa ja valinnan vapauksia on vahvistettu.
Avioliittoinstituutio on tosin edelleen pohjavireenä olemassa, niin kuin samaa sukupuolta olevien parien asemasta käyty keskustelu on osoittanut. Euroopassa on nähtävissä myös suuntauksia, joissa avioliiton institutionaalista ja sukupuolenmukaiseen työnjakoon perustuvaa luonnetta pyritään uudelleen vahvistamaan.
Suomi eroaa monista muista maista siinä suhteessa, että meillä ei ole vakavasti keskusteltu avoliiton oikeudellisten ja taloudellisten ongelmien säätelemisestä sillä tavoin kuin esimerkiksi pohjoismaissa on tehty (esimerkiksi Ruotsin sambolag). Lainvalmistelijat ovat katsoneet, että ihmisillä on oltava halutessaan mahdollisuus jättäytyä lain säännösten ulkopuolelle. Jos he taas haluavat oikeuksia ja velvollisuuksia, he voivat solmia avioliiton.
Monille avoliitossa oleville voikin tulla yllätyksenä, että yhteisen talouden purkautumista ajatellen ei ole olemassa sääntelyä. Avoparin välillä ei toimiteta omaisuuden jakoa. heillä ei ole elatusvelvollisuutta tai perintöoikeutta toisiinsa nähden jne. Painopiste sä&a