Kurkela Timo & Hantula Jarkko 
Tulokaslajit uhkaavat metsiemme ekosysteemiä

PÄÄKIRJOITUS - ARKISTO MAANANTAINA 3.6.2002 
  Kotisivu ARKISTO – MAANANTAI 3.6.2002
VIERASKYNÄ - TIMO KURKELA JA JARKKO HANTULA 
-------------------------------------------------------------------------------- 

Tulokaslajit uhkaavat metsiemme ekosysteemiä 


Kasvien kulkua maasta toiseen pitäisi rajoittaa lainsäädännön ja valistuksen avulla, kirjoittavat Timo Kurkela ja Jarkko Hantula. 

Metsien biodiversiteetin suurimpina uhkaajina on pidetty ilmastonmuutosta, tehometsätaloutta, happosateita ja saasteita. Lähes huomiotta ovat kuitenkin jääneet tulokaslajit, joita useiden tutkijoiden mielestä voidaan pitää metsille edellisiä paljon vakavampana uhkana. Metsä on erilaisten eliöiden muodostama yhteisö. Metsän puut ovat vuorovaikutuksessa aluskasvillisuuden, eläinten ja sienten kanssa. Vuorovaikutus voi olla hyödyllistä (esimerkiksi sienijuurta muodostavat sienet), melko yhdentekevää (monet aluskasvillisuutta hyödyntävät eläimet) tai haitallista (taudinaiheuttajamikrobit). Tällaisen luokittelun tekeminen ei kuitenkaan aina ole mahdollista, sillä yhdelle kasvilajille haitallinen mikrobi voi olla toiselle kasville harmiton tai jopa hyödyllinen. 

Tehometsätaloutta on usein arvosteltu, koska se muuttaa metsän ilmettä nopeasti ja tehokkaasti. Tulokaslajien tai ennustetun ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat sitä vastoin hitaita, eikä luonnosta nauttija yleensä edes huomaa niitä. Kuitenkin niiden aiheuttamat vauriot ovat paljon vakavampia kuin metsänkäsittelyn, sillä luonto ei pysty korjaamaan vahinkoja, jotka jäävät pysyviksi. Ilmastonmuutos aiheuttaisi eliömaantieteellisten vyöhykkeiden siirtymisen ja joidenkin lajien häviämisen. Uuden lajin ilmaantuminen ekosysteemiin aiheuttaa puolestaan yhden tai useamman alkuperäislajin syrjäytymisen. Näin maantieteellisten alueiden eliöstö yhdenmukaistuisi, minkä seurauksena olisi massiivinen lajien sukupuutto. 

Suurin uhka metsille lienevät metsätuholaiset, erityisesti tauteja aiheuttavat mikrobit. Kun tauti hävittää jonkin puulajin, häviää samalla kymmeniä sen varassa eläneitä mikrobeja, kasveja ja eläimiä. On myös havaittu, että tauteja aiheuttavat mikrobit ovat uusilla alueillaan usein aggressiivisempia kuin alkuperäisessä ympäristössään. Taimi- ja puutavarakaupan sekä turistien mukana levinneet taudit ovat jo muuttaneet metsiä laajoilla alueilla. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa aiemmin yleinen amerikankastanja on nykyisin lähes hävinnyt ihmisen Aasiasta tuoman sienen vaikutuksesta. Euroopassa on yhä pystyssä runsaasti kuolleita jalavia, joita hollanninjalavatauti on tappanut 1930-luvulta alkaen. Viimeisimpänä katastrofina voidaan pitää aasialaista sienitautia, joka on hävittämässä Yhdysvaltain itäosissa kevään merkkinä pidetyn kukkivan kanukkapuun. Sen katoamista voidaan kulttuurisessa mielessä verrata kaikkien pihakoivujen yhtäkkiseen häviämiseen Suomesta. Metsätuholaisten uhka on todellinen myös Suomessa, sillä maailmalla esiintyy useita puulajeillemme vaarallisia mikrobeja. Niistä levisi taimitarhoille 1980-luvulla havupuiden juuriston sienitauti ja koivun versolaikkutauti sekä 1990-luvulla lepälle uusi ruostesieni. 

Mitä yhteiskunta voi tehdä, jotta se voi suojautua tulokaslajeilta? Ne voidaan pyrkiä hävittämään välittömästi, aivan kuten on tehty hullun lehmän taudin yhteydessä. Esimerkiksi hollanninjalavatauti on torjuttu näin. Pidemmälle ehtineiden epidemioiden kanssa olemme kuitenkin aseettomia, joten olisi tärkeää pysäyttää taudinaiheuttajien leviäminen jo maan rajoille. Nykyisin taimia ja puutavaraa kuljetetaan varsin vapaasti eri maiden välillä varsinkin EU:n alueella. Oma lukunsa ovat turistit, jotka salakuljettavat maahan tuliaisina erilaisia koristekasveja. 

Taudinaiheuttajien leviämistä rajoitetaan tarkastuksin, mutta niihin sisältyy inhimillisten virheiden mahdollisuus. Tarkastukset ovat voimattomia tilanteissa, joissa tuhoisa mikrobi esiintyy kasvissa aiheuttamatta oireita. Mikrobi voi siten siirtyä toiseen kasviin taudinaiheuttajaksi tai aiheuttaa oireet samaan kasviin myöhemmin. Edelleen tulokkaiden tunnistaminen on vaikeaa, jos niitä ei ole alkuperämaassa tunnettu merkittävinä taudinaiheuttajina. On myös huomattava, että metsätaudit kykenevät kerran maahan päästyään itse lisääntymään. Elävää kasvimateriaalia voi kaiken lisäksi tuoda varsin vapaasti maista, joissa ei tiedetä esiintyvän niin sanottuihin karanteeniluetteloihin kuuluvia tuholaisia, tai jos materiaalille on alkuperämaassa annettu terveystodistus. 

Pelkällä tarkastustoiminnalla ei siten voida estää tautien leviämistä, joten meilläkin on nykyisellä menolla edessämme ennemmin tai myöhemmin metsäluonnon peruuttamaton muuttuminen tulokaslajien aiheuttamien metsätuhojen seurauksena.

Metsien biodiversiteetin turvaamiseksi kasvien kulkua maasta toiseen tulisi vähentää lainsäädännön ja valistuksen avulla. Päätöksentekijöiden pitäisi, aina kun se on mahdollista, käyttää kotimaista taimimateriaalia niin maa- ja metsätaloudessa kuin koristekasvituotannossakin. Näin tulisi menetellä siitä huolimatta, että EU saattaa tulkita tällaiset pyrkimykset kilpailua rajoittaviksi. Edelleen maassa olisi ylläpidettävä tarpeellista asiantuntemusta, jotta ongelmiin voitaisiin varautua ja niihin voitaisiin reagoida välittömästi. Tämä edellyttää panostusta sekä metsäpatologiseen tutkimukseen että riittävään alan koulutukseen. 

Kurkela on metsäpatologian professori ja Hantula erikoistutkija Metsäntutkimuslaitoksessa. 
-------------------------------------------------------------------------------- 

TIMO KURKELA JARKKO HANTULA hs.paakirjoitus@sanoma.fi 

Asko Korpela 20020604 (20020604) o o AJK kotisivu