Moderni Skaran munkki

MERKINTÖJA HS 19980318

AJAT OVAT leppeämmät, ja pastori Antti Kylliäinen on onnekkaampi kuin fiktiivinen edeltäjänsä, Gustaf Frödingin "kurja Skaran munkki". Jälkimmäinen oli henkipatto Piilopirtillä, kun hän tallensi pergamentille uskonsa:

"On valhetta oppini entinen ettei ole taivas kaikkien.
Sen portista sielu jok'ainoa käy, ei vuohia eikä lampaita näy . . . "
Myönnetään, että Skaran kovanyrkkinen munkki oli kirkon pannassa paljon muunkin kuin harhaoppinsa vuoksi.

Kylliäisen itsensä vuoksi, pitää olla tyytyväinen, että hänen ihmisystävällistä panteismiaan ei ruvettu hänelle kostamaan. Muutama kysymys tulee silti mieleen sellaisellekin ulkopuoliselle, joka tuntee hänen teesejään vain toisen käden lähteistä.

Piispa Eero Huovisella oli ratkaistavana kaksi ongelmaa, opillinen ja taktinen. onko Kylliäinen ristiriidassa kirkon opin olennaisen sisällön kanssa? Olisiko toimista häntä vastaan kirkolle instituutiona enemmän vahinkoa kuin etua?

Huovinen näyttää ratkaisseen pulmansa niin, että hän väisti edellisen kysymyksen ja vastasi toiseen myöntäen.

Taktiikan osalta Huovinen oli aivan varmasti oikeassa. Sana "harhaoppi" kuulostaa jo sinänsä keskiaikaiselta. On helppo kuvitella, millaisen ryöpyn kirkkoparka olisi saanut silmilleen, jos se olisi tuomiokapitulin arvovallalla tehnyt Kylliäisestä kerettiläisen.

Paljon kiintoisampi ongelma on kirkko itse ja sen oppi. Missä on kirkon opetuksen ydin, vai onko sitä enää käytännössä? Jos "harhaoppi" on liian karski sana tämän päivän kirkolle, miksei siitä hankkiuduta kiireesti eroon?

Suomen kirkoissa tunnustetaan joka sunnuntai usko "kaikkivaltiaaseen" jumalaan, jollaista Kylliäiselle ei tämänpuolisessa maailmassa ole. Hokevatko seurakunnat joutavia?

Helvetti ei ole enää vuosikymmeniin kuulunut valistuneen kristikansan aatemaailmaan, mutta Raamatusta sekin löytyy. Tulinen järvi voidaan humanisoida lähemmäs nykyistä kriminaalipolitiikkaa, mutta ilman jonkinmoista "kadotusta" tai "eroa Jumalasta" on hankala ymmärtää, mitä virkaa lunastusopilla enää on.

Teodikean ongelma hyvästä jumalasta pahassa maailmassa on hyvin vanha. Jos siihen tarttuu logiikan asein, sillä on taipumus johtaa tarttuja suoraan ulos kirkosta - paitsi jos kirkko tulee kompromisseineen perässä.

Uskovilta ihmisiltä jää huomaamatta, miten kauas kirkon tekstien edelle ihmisten aivan jokapäiväinen yksityinen ja yhteiskunnallinen moraali on monessa kohden ehtinyt. Uskonnon etiikka on selvinnyt melko hyvin perässä, mutta vain tulkitsemalla, pehmentämällä, vesittämällä ja unohtamalla. Se ei yleensä ole ongelma arki-ihmisille, mutta tunnustustaan vaalivalle kirkolle se voi olla. Kysymys ei ole Kylliäisen vapaudesta ajatella ja sanoa, koska se on Suomessa taattu. Se ei edes ole hänen virastaan kirkossa, jossa lienee hyödyllisiä töitä myös sopuisalle kerettiläiselle. Kysymys on, mitä kirkko itse milloinkin tarkoittaa. Mistä tiedetään, milloin se saarnaa vakavissaan ja milloin vähän sinnepäin? Mitä tässä lopulta oh sisällä, tässä tutisevassa hyytelössä, jota kirkko kutsuu opikseen?

Skaran munkki haaveili valistuneesta tulevaisuudesta, jolloin "jok'ainut mies" tietää, minkä hän itse oli voittanut tiedokseen. Kirkko ei ole niin pitkällä; se ei tiedä mitään erityistä. Humanistiselle pastori Kylliäiselle suo mielellään menestyksen. Hänen työnantajansa vaikuttaa niin eksyneeltä, että agnostikonkin tulee sitä armo.

PENTTI SADENIEMI
pentti.sadeniemi@sanoma.fi
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja.

Asko Korpela 980203 (980112) o Ajk kotisivu o Webmaster