Fedi Vaivio 
Talouselämän pääpiirteet

I. 

Tuotanto ja yritys 

a) omavaraistalous (luontoistalous) 

Taloudellisesta toiminnasta ja tuotannosta saa pelkistetyn kuvan tarkastelemalla omavaraista maanviljelijää, joka valmistaa kaikki hyödykkeet itse eikä näin ollen ole missään tekemisessä muiden talousyksikköjen kanssa. Hän ei siis harjoita vaihdantaa eikä tunne rahaa. 

Maanviljelijän tuotannollista toimintaa on sitäkin syytä nimittää yritykseksi, vaikka tätä nimitystä tavallisesti käytetäänkin kehittyneemmästä (teollisesta ja kaupallisesta) taloudellisesta toiminnasta. Maanviljelijän yrityksessä tapahtuu tuotantoprosessi siten, että hän yhdistää l. käyttää hyväkseen hallussaan olevia tuotannontekijöitä hyödykkeiden valmistamiseksi. 

Tuotannontekijät voidaan viime kädessä jakaa kolmeen osaan: 
1) maa - maanviljelijän pellot 
2) työ - maanviljelijän oma työvoima 
3) reaalipääoma - esim. rakennukset, työkalut jne. 

Näitä kaikkia tuotannontekijöitä (joita voisi nimittää tuotannon panoksiksi) maanviljelijä tarvitsee pyrkiessään tiettyyn taloudelliseen tulokseen, josta esimerkiksi voisi ottaa viljasadon (joka olisi tuotantoprosessista saatava tuotos). Maanviljelijä saattaa kuitenkin samalla pyrkiä ohjaamaan osan tuotannontekijöistä juuri reaalipääoman lisäämiseen. Esimerkkinä voisi mainita uuden puimalan rakentamisen. Tuotantoprosessia voi kaavamaisesti kuvata seuraavasti: 
 

b) erikoistuminen ja vaihdannan alkaminen 

Tuotannollinen toiminta omavaraistaloudessa on yksinkertaista ja sen selvittäminen ei tuota sanottavia vaikeuksia. Siirtymistä omavaraistaloudesta kohti nykyaikaista monimutkaista vaihdantataloutta alkaa silloin kun omavaraistalouksien välillä syntyy erikoistumista ja vaihdantaa. Tämän kehityksen alkamista ja sen olennaisimpia piirteitä voidaan edelleen eritellä yksinkertaisen (analyyttisen) esimerkin valossa. 

Ajateltakoon, että läheisessä kosketuksessa toisiinsa asuu 5 omavaraista maanviljelijää. Joku heistä osoittautuu kuitenkin niin taitavaksi sepän ammatissa, että toisetkin tuovat hänelle töitä ja korvaavat hänen vaivansa esim. viljalla. Vähitellen voi käydä niin, että hän kokonaan erikoistuu sepän ammattiin ja jättää maanviljelyksen toisten huoleksi, jotka vuorostaan antavat hänelle kaikki sepän tehtävät (ja erikoistuvat itse yksinomaan maanviljelykseen). 

Tällainen prosessi edellyttää siis kuitenkin välittömästi vaihdantaa. Maanviljelijät vaihtavat viljaa sepän työsuorituksiin ja seppä työsuorituksiaan viljaan. Mainittujen talousyksiköiden välille syntyy näin ollen taloustoimia, joita voi kuvata piirroksella: 
 

Näin joudutaan sille tielle, joka on johtanut nykyaikaisen vaihdantatalouden syntymiseen ja kasvamiseen. On kuitenkin pantava merkille, että historiallinen kehitys on ollut huomattavasti monivivahteisempi kuin esitetty "analyyttinen" tarkastelu. 

c) kehittynyt (rahaa käyttävä) vaihdantatalous 

Edellä kuvatun erikoistumis- ja vaihdantaprosessin eteneminen yhä pitemmälle ja pitemmälle on johtanut kehittyneeseen vaihdantatalouteen. On syytä erityisesti panna merkille, että liikkeenpanevana voimana on jatkuvasti aivan sama seikka kuin edellä: erikoistumisen edut. 

Yrityksiä on näin syntynyt yhä erilaisempia: tehtaita, kauppoja, palveluliikkeitä, kuljetusliikkeitä, pankkeja, vakuutuslaitoksia jne. Jokainen näistä on erikoistunut omalle alalleen ja koettaa tällä tavoin saavuttaa kaikki työnjaon edut tuotannossaan (on syytä myöskin huomata, että pohjimmaltaan jokaisen erikoistuneenkin yrityksen tuotantoprosessi on samaa tuotannontekijäin yhdistämistä, mitä kuvattiin a)-kohdassa). Seurauksena on, että jokaisen yrityksen tuotos kasvaa ja näin myös koko kansantalouden kokonaistuotos, kansantuotos, suurenee, mitä tehokkaammin tuotannontekijöitä käytetään hyväksi. 

Erikoistuneissa tehtaissa voidaan käyttää hyväksi erikoiskoneita ja ammattityövoimaa. Kasvava tuotos tekee mahdolliseksi hintojen alentamisen ja myös esim. palkkojen korottamisen. 

Vaihdanta muodostuu huomattavasti hankalammaksi kuin mitä yllä on kuvattu. Sitä helpottaa kuitenkin rahan 1. yleisen vaihdon välineen ottaminen käytäntöön. Taloustoimet muodostuvat tällöin esim. seuraavanlaisiksi: 
 

Samalla kun erikoistuminen kasvattaa tuotosta ja näin viimekädessä lisää kulutusmahdollisuuksia, monimutkaistuu talouselämän rakenne ja yritysten (sekä yleensä talousyksikköjen) väliset suhteet. Taloustoimien määrä kasvaa suuresti. Talouselämä tulee näin ollen helposti alttiiksi häiriöille. Nämä mahdolliset häiriöt ovat ikään kuin se "hinta", joka on maksettava tuotoksen kasvusta. 

Yleiskuvan saaminen lukuisten talousyksikköjen välisistä riippuvaisuussuhteista ja niiden välisistä taloustoimista on myöskin hankalaa. Todellisuuden monimutkaista kuvaa on yksinkertaistettava ja tavoitteena On yleiskatsauksellisen mallikuvan laatiminen, josta tärkeimmät ilmiöt voi selvästi nähdä. 

II. 

Yrityksen talous 

a) kaavakuva 

Yrityksen taloutta voidaan havainnollistaa seuraavalla kaavakuvalla: 
 

Kuvattuja tapahtumia voidaan selvittää myös siten, että sanotaan yrityksen läpi kulkevan tuotannontekijä- ja hyödykevirran (reaalivirran) ja vastakkaiseen suuntaan tätä arvoltaan (hinta X määrä) vastaavan rahavirran. 

b) tulostase 

Esitetyn kaavakuvan avulla voidaan havainnollistaa yrityksen tulostasetta, jonka jokainen yritys vähintään kerran vuodessa laatii ja jonka varsin monet yritykset myös julkaisevat. Tulostase yrityksestä laaditaan monta tarkoitusta palvelemaan mm. tuloksen tarkkailua, osingon jakoa ja yrityksen verotettavan tulon selville saamiseksi. Sen sisältämiä tietoja voidaan myös arvostella kokonaistaloudellisesta näkökulmasta ja tällaisena se antaa myös pääpiirteittäisiä tietoja yrityksen osuudesta koko talouselämässä. 

Tulostaseen voi katsoa (tosin karkeasti) olevan yrityksen läpi virtaavan rahavirran rekisteri jonakin ajanjaksona, tavallisesti vuoden aikana. Tätä yhteyttä voidaan kuvata piirroksella: 
 

Ryhmä 1. Tämä ryhmä osoittaa paljonko yritys on maksanut korvauksia tuotannontekijöille. Palkat ovat korvauksia työvoimalle. Vuokraa joudutaan ehkä maksamaan tehdasrakennuksen omistajalle. Korkoja maksetaan esim. pankille tai esim. valtiolle saadusta pienteollisuuslainasta, jonka avulla yritys on voinut hankkia itselleen koneita (reaalipääomaa) käytettäväksi tuotantoprosessissa. Kokonaisuutena voidaan sanoa, että ryhmä l ilmoittaa suurimman osan kyseessä olevan yrityksen aiheuttamasta tulonmuodostuksesta talouselämässä. 

Ryhmä 2. Puolivalmisteiden ja raaka-aineiden ostamiseen menevä osa yrityksen myyntitulosta on luovutettava niille yrityksille, jotka nämä ovat tuottaneet. Erä on näiden yritysten myyntituloa, jonka ne vuorostaan käyttävät kulujensa maksamiseen (ja mahdollisesti vuorostaan puolivalmisteiden ostamiseen). Summa "purkautuu" lopulta siis sekin korvauksiksi alkuperäisistä tuotannontekijöistä. 

Ryhmä 3. Poistot voidaan rinnastaa puolivalmisteiden ostoon. Yrityksellä on tavallisesti hallussaan reaalipääomaa, esim. koneita, jotka kuluvat tuotantoprosessissa. Jos ajatellaan, että poistot merkitään tulostaseeseen juuri kulumisen edellyttämän määrän suuruisina, vastaavat ne tavallaan "käytettyä" reaalipääomaa. Poistot käytetäänkin useimmiten (sen jälkeen kun niitä on tehty tarpeellinen määrä) uusien koneiden jne. hankkimiseen.

Ryhmä 4. Kun edellä selostetut erät on ensin maksettu kuluina pois ikään kuin eräänlaisella etuoikeudella myyntitulosta (ts. ne on tuotantoprosessin alkaessa sitouduttu maksamaan), voidaan tulostaseesta nähdä, onko yrityksen toiminnasta kertynyt (myyntitulojen ja kulujen erotuksena) voittoa vaiko ei. Voiton saa yrittäjä, vaikka sitä ei ehkä jaeta ulos yrityksestä, vaan se käytetään esim. laajennustöiden rahoittamiseen tms. Voitosta maksetaan myöskin verot. 

Voittoa tällaisena jäännöstulona tarkasteltaessa on syytä korostaa ennen kaikkea sitä, että sen saaminen ei suinkaan ole varmaa. Jos yrittäjä on esim. erehtynyt tuotteensa suunnittelussa ja kuluttajat eivät halua sitä ostaa, voivat myyntitulot jäädä pienemmiksi kuin tuotantoon uhratut kulut. Tällöin tulostase osoittaa tappiota, mikä yrittäjän itsensä on kannettava. 

c) yrityksen nettotuotos¹⁾

Tulostasetta käytetään yrityksen omassa piirissä pääasiallisesti juuri tuloksen selvittämiseen. Kokonaistaloudelliselta kannalta voidaan tulostaseesta kuitenkin laskea muitakin merkittäviä suureita. Usein halutaan saada selville, kuinka suuren määrän todella uusia hyödykkeitä jokin yritys on valmistanut, ts. kuinka suuri on yrityksen osuus talouselämän toiminnasta. Tämän seikan selvittäminen, ts. yrityksen ns. nettotuotoksen laskeminen, voi myös tapahtua tulostaseen puitteissa. 
 

myyntitulot 
- puolivalmisteet 
- poistot 
= yrityksen nettotuotos 
= korvaukset tuotannontekijöille 
+ voitto 
= yrityksen aikaansaama tulonmuodostus 

Esitetystä asetelmasta voidaan nähdä toinenkin oleellinen seikka. Yrityksen tuotantoprosessia kaavakuvalla havainnollistettaessa todettiin jo, että sen läpi kulkevat reaali- ja rahavirrat ovat yhtä suuret. Sama seikka voidaan nyt sanoa myös siten, että yrityksen tuotos on arvoltaan yhtä suuri kuin yrityksen aikaansaama tulonmuodostus (korvaukset tuotannontekijöille + voitto). Tämä tosiasia käy myöskin ilmeiseksi tulostasetta suoraan tarkastelemalla. 

Selostetulla yhtäsuuruudella on jäljempänä suoritettavan päättelyn kannalta tärkeä merkitys. Tässä yhteydessä voidaan myöskin huomauttaa siitä, että ns. kansantulolaskelmien kannalta katsottuna yrityksen nettotuotos on se määrä, jolla yritys "ottaa osaa" kansantuotoksen2) koostumiseen. 
 

III. 

Taloudellinen kiertokulku 

Havainnollisia mallikuvia voidaan laatia monella eri tavalla. Seuraavassa käytetään hyväksi taloudellisen kiertokulun ajatusta ja kehitettävät mallikuvat esitetään näin ollen kiertokulkukaavioiden muodossa. 

Ensimmäinen ja kaikkein yksinkertaisin kiertokulkukaavio talouselämästä voidaan johtaa yrityksen taloudesta annetun kuvauksen perusteella. Tehtäköön seuraavanlainen ajaluskoe: ajateltakoon, että kaikki tuotantotoiminta talouselämässä olisi keskittynyt yhteen ainoaan suureen yritykseen. Tässä tapauksessa olisivat ilmeisesti ne talousyksiköt (hankkijat), jotka myyvät yrityksille tuotannontekijöitä, samat kuin ne talousyksiköt, jotka ostavat tältä jättiläisyritykseltä sen valmistamia hyödykkeitä. Koska oletamme, että tuotanto ei ole porrastettu (siis on olemassa vain yksi yritys), voidaan hankkijat ja asiakkaat yhdistää (vrt. kuva n:o 4) ns. kulutussektoriksi (mainitut talousyksiköt ovat kuluttajatalouksia). Tällöin päädytään seuraavaan kiertokulkukaavioon: 

Samanlaiseen kiertokulkukaavioon päädytään myös sellaisen ajattelun kautta, jonka mukaan talouselämän yksiköt ryhmitellään kahteen sektoriin sen perusteella, ovatko ne yrityksiä vai kuluttajatalouksia. Kun sektorit on koottu, kohdistetaan huomio ainoastaan niiden välisiin tärkeimpiin taloustoimiin, jotka nekin on koottu suuremmiksi virroiksi. Yllä olevassa kiertokulkukaaviossa on kiinnitetty huomiota näin ollen ainoastaan tuotannontekijäin myyntiin ja valmiiden hyödykkeiden ostoon. Muut mahdolliset taloustoimet on jätetty tarkastelun ulkopuolelle. 

Tällaisten olosuhteiden vallitessa kiertokulku jatkuu tasaisena siten, että yritysten kulut (joita vastaa tuotannontekijöiden panos) muodostavat kuluttajain tulon, joka käytetään menojen muodossa tuotoksen ostamiseen ja aiheuttaa yrityksille myyntitulon. Tämä myyntitulo vuorostaan on jälleen käytettävissä kuluihin ja näin tuotantoprosessi jatkuu ja voidaan täydellä syyllä puhua taloudellisesta kiertokulusta. 

Yrityksen nettotuotosta käsiteltäessä korostettiin erityisesti sitä, että nettotuotoksen arvo = aiheutettu tulonmuodostus. On siis ilmeistä, että kiertokulkukaavion kummallakin puolella olevat virtaparit ovat keskenään yhtä suuret. Toisaalta voidaan vielä tähdentää, että reaali- ja rahavirrat ovat luonnollisesti keskenään yhtä suuret (ne ovat toistensa vastikkeita). Näin ollen päädytään seuraavaan yhtälöön, joka kiertokulkukaaviossa vallitsee: 

Kiertokulku on näin ollen täydellinen ja tuotantosektori itse luo sen tulon, joka kysynnän kautta "ostaa" tuotoksen ja aiheuttaa sille riittävän myyntitulon, jotta sillä ei ole aihetta muuttaa tuotantonsa määrää. Mitään häiriöitä ei näin ollen kokonaisuutena katsoen esiinny. Huomattakoon kuitenkin, että tuotannon koostumuksen eri hyödykkeisiin nähden on oltava sellaisen, että kuluttajataloudet haluavat sen ostaa. Tämän ongelman tarkempi tutkiminen ei kuitenkaan esitetyn mallikuvan avulla ole mahdollista, vaan sen on tapahduttava toisenlaisen konstruktion avulla. 
 

IV. 

Säästäminen ja sijoitustoiminta 

Talouselämässä on kaksi toimintaryhmää, jotka olisi sijoitettava kiertokulkukaavioon, jotta niiden kokonaistaloudellinen merkitys tulisi selväksi. Ensinnäkin tapahtuu kulutussektorissa jatkuvasti säästämistä., ts. kaikkea saatua tuloa ei käytetä menoiksi 1. kulutuskysynnäksi. Myös yritysten piirissä tapahtuu säästämistä siten, että myyntitulo ei kokonaan mene kuluiksi, mutta yksinkertaisuuden vuoksi jätetään tämä seikka seuraavassa syrjään. 

Yritykset taasen päättävät toisinaan laajentaa tuotantolaitteistoaan (reaalipääomaansa). Tämä merkitsee rakennusten pystyttämistä, koneiden hankintaa, jne. 1. tuotantohyödykkeiden hankkimista. Osa yrityksistä talouselämässä erikoistuu näin ollen tuotantohyödyketeollisuudeksi osan valmistaessa kulutushyödykkeitä. Tuotantohyödykkeiden hankkiminen merkitsee sijoitustoimintaa (investointeja), mikä ilmenee sijoituskysyntänä. 

Miten säästäminen ja sijoitustoiminta voidaan sijoittaa kiertokulkukaavioon? Tarkasteltakoon seuraavaa kuvaa: 
 

Jos siis kulutussektori ei käytä kaikkea saamaansa tuloa kulutukseen, uhkaa osa hyödykemarkkinoilla tarjotusta tuotoksesta jäädä ostamatta, mikä merkitsisi tuotantosektorille riittämättömiä myyntituloja. Yritysten sijoitustoiminta on kuitenkin otettava huomioon. Kuvaan onkin lisätty hyödykemarkkinoiden kysyntäpuolelle sijoitussektori, jonne voi ajatella ryhmitetyiksi ne yritykset, jotka lisäävät reaalipääomaansa (samat yritykset ovat tavanomaisessa tuotannollisessa toiminnassaan myös tuotantosektorissa). Sijoitussektorista suuntautuu hyödykemarkkinoilla sijoituskysyntä. 

Siinä tapauksessa, että säästäminen ja sijoitustoiminta ovat yhtä suuret, menee koko tuotanto kaupaksi eikä tuotantosektorilla ole mitään syytä ryhtyä muuttamaan tuotannon laajuutta tai mahdollisesti hintoja. Kiertokulku jatkuu näin tasaisesti. Huomautettakoon, että vasta seuraavassa kappaleessa perehdytään siihen, mitä tapahtuu säästämiselle ja mistä yritykset saavat sijoitustoimintaansa varten varat. Vasta tämän seikan selvittämisen jälkeen voidaan piirrrosta täydentää siten, että kiertokulku on tavallaan "aukoton". 

Säästämisellä ja sijoitustoiminnalla täydennetyn kiertokulkumallin pohjalla voidaan kuitenkin jo tehdä eräitä johtopäätöksiä, jotka liittyvät nykyaikaisen talouselämän häiriöilmiöihin. Ei ilmeisestikään ole olemassa mitään takeita siitä, että kuluttajatalouksien säästämissuunnitelmat ja yritysten sijoitussuunnitelmat kokonaisuutena katsoen täsmäävät toistensa kansaa. Nämä suunnitelmathan tehdään aivan eri talousyksiköissä sekä eri motiiveista johtuen. Toisaalta on ilmeisesti olemassa sellainen kokonaiskysynnän (kulutus + sijoituskysyntä) taso, jonka vallitessa tuotantosektorissa on täystyöllisyys. 

Siinä tapauksessa, että täystyöllisyyden vallitessa kulutussektorille kertyneestä tulosta käytetään niin suuria määriä säästämiseen, ettei sijoituskysyntä pysty tätä korvaamaan, on selvää, että kokonaiskysynnän riittämättömyyden johdosta on seurauksena tuotantosektorissa tuotannon, tulonmuodostuksen ja näin myös työllisyyden lasku. 

Vastakkaisessa tapauksessa taasen, jolloin sijoitustoiminta pyrkii ylittämään säästämisen, syntyy tilanne jos ajatellaan vajaatyöllisyyttä missä kokonaiskysyntä nostaa tuotantosektorin toimintaa, tulonmuodostusta ja myös työllisyyttä. Mutta siinä tapauksessa, että tuotantosektori ei juuri enää kykene lisäämään tuotantoa, säästämistä suurempi sijoitustoiminta nostaa kokonaiskysynnän tasolle, missä yritykset alkavat nostaa hintojaan. Jos tämä leviää laajalle yritysten keskuudessa, voidaan sanoa, että yleinen hintataso nousee ja tämä merkitsee inflaatiota. 

Yksinkertaisen mallikuvan avulla nähdään siis se seikka, että kokonaistaloudellinen tasapaino on varsin herkkä tilanne, josta poikkeamat joko työttömyyden tai inflaation suuntaan ovat mahdollisia. Nimenomaan sijoitustoiminta on vaihteluille altis ja vaikuttaa ratkaisevasti siihen, säilyykö kokonaistaloudellinen tasapaino. 

Edellä on puhuttu työttömyydestä. Tällöin on tarkoitettu nimenomaan suhdannetyöttömyyttä. Työttömyyden muita lajeja ovat tämän lisäksi kausityöttömyys ja rakennetyöttömyys, joita ei kuitenkaan tämän esityksen yhteydessä käsitellä. 
 

V. 

Raha ja pankit 

Raha- ja luottojärjestelmää voidaan kuvata asetelman muodossa, jossa on keskuspankki (KP), liikepankkeja (LP) sekä muita talousyksikköjä (yrityksiä ja kuluttajatalouksia). 

Mutta jos ajatellaan keskuspankin ja liikepankkien välisiä suhteita, joudutaan asian ytimeen. Liikepankit ovat tavallisesti suoranaisessa yhteydessä keskuspankkiin. LP 2 saattaa tarvita lisää kassaa haltuunsa. Tällöin se voi menetellä seuraavasti. Samoin kuin yritys se voi kirjoittaa velkasitoumuksen ja antaa sen KP:lle, joka luovuttaa LP 2:lle rahaa, jota se itse valmistaa, ts. seteleitä. Setelit (1. nykyaikainen raha miltei kokonaisuudessaan) ovat oikeastaan keskuspankin liikkeellelaskemia velkakirjoja, jotka kohdistuvat siihen itseensä. Kuvatussa tapauksessa on siis syntynyt uutta rahaa, joka on siirtynyt LP 2:n kassaan. Sieltä se voi edelleen siirtyä luottoteitse yrityksille, tai jos LP 2 esim. ostaa obligaation kuluttajataloudelta, kulutussektoriin. Asetelmaa tarkastelemalla ja ajattelemalla esitettyjä esimerkkejä huomaa helposti, ettei liikepankkien luotonannon välttämättä tarvitse olla yhteydessä säästämiseen, vaan että luotonanto voi tukeutua myös keskuspankin taholta tapahtuneeseen rahan syntymiseen. 

Rahan häviämistä tapahtuu vuorostaan esim. siinä tapauksessa, että LP 2 saa kassaansa niin paljon rahaa (siltä esim. ostetaan obligaatioita), että se voi maksaa velkansa KP:lle. Tällöin KP saatuaan setelit haltuunsa suorastaan voi polttaa ne ja sen velkamäärä, setelistö pienenee. Keskuspankki voi siis sekä synnyttää että hävittää rahaa. 

Tässä yhteydessä voi kysyä: miksei keskuspankki sitten esim. lisää rahaa aina ja estä sitä, että joskus vallitsee "rahan kireys". Keskuspankkia sitovat tarkat lain määräykset, jotka asettavat rahan syntymiselle tietyt rajat. Tällaiset rajat ovat tarpeen, jottei keskuspankki lisäisi "liikkeessä olevan rahan määrää" niin voimakkaasti, että raha olisi vaarassa menettää arvonsa liiallisuutensa vuoksi. 

Suoritetun alustavan päättelyn jälkeen voidaan virheajattelua välttää täydennettäessä kiertokulkukaaviota pankkisektorilla, jota kuvataan taseen (yhdistetyn omaisuustaseen) avulla. Pankkisektorin sijoittuminen kiertokulkukaavioon tapahtuu seuraavasti: 

Kuvatussa tapauksessa näyttää siltä kuin säästäminen pankkeihin tallettamisen muodossa olisi luotonmyöntämisen ja siten sijoitustoiminnan edellytys. Näin ei kuitenkaan välttämättä aina ole asianlaita. Liikepankit voivat esim. hankkia luotonmyöntämiseen tarvittavan kassan velkaantumalla KP:lle siihen tapaan kuin edellä on selostettu (kuvassa n:o 9 operaatio X), jolloin "liikkeellä olevan rahan määrä" kasvaa (rahaa syntyy). Tällä rahamäärällä rahoitetaan sijoitustoiminta, tulonmuodostus kasvaa ja seurauksena voi mahdollisesti olla säästämisen ja pankkeihin tallettamisen lisääntyminen. Voidaan siis sanoa, että tällaisessa tapauksessa säästäminen on tulos sijoitustoiminnasta, ja vastaavasti talletusten kertyminen seuraus laajentuneesta luotonmyöntämisestä. 

On syytä erityisesti korostaa sitä, ettei sijoitustoiminta ja säästäminen liity aina välttämättä luoton myöntämiseen ja tallettamiseen, vaikka nämä ilmiöt talouselämässä varmaankin suurelta osalta kattavat toisensa. Jo esitettyjen esimerkkien lisäksi viitattakoon siihenkin, että tallettaminen pankkeihin (ja siten pankkien kassojen kasvu) saattaa syntyä siitäkin, että talousyksiköt pienentävät omia hallussaan pitämiään rahamääriä (kassojaan). Tämä saattaa johtua taloudellisen toiminnan vähentymisestä, jolloin "juoksevassa toiminnassa" ei tarvita entisen suuruisia kassoja. Kysymys ei siis ole säästämisestä, siten kuin se tässä esityksessä on määritelty, mutta seurauksena on kuitenkin talletustoiminnan lisääntyminen. 

Tarkasteltaessa kuvaa n:o 9, jossa säästämistä edustava rahamäärä kulkeutuu talletuksina pankkeihin sekä sieltä edelleen luotonmyöntämisen kautta sijoitustoiminnan rahoitukseen, saattaa syntyä harhakuvitelma, josta on varotettava. Edellisessä kappaleessahan korostettiin, ettei ole olemassa mitään takeita siitä, että säästämis- ja sijoitussuunnitelmat ovat yhtä suuret. Pankkisektorin sijoittaminen kiertokulkukaavioon ei muuta tätä perustavaa seikkaa. Pankkien kassojen kasvu säästämisen ja siihen liittyvän tallettamisen seurauksena tekee pankit tosin halukkaiksi laajentamaan luotonmyöntämistään, mutta jos yritykset eivät katso tilanteen olevan otollisen sijoitustoimintaan, ei mitään automaattista yhteyttä pankkisektorin välityksellä synny säästämisen ja sijoitustoiminnan välille. Korko (tässä tapauksessa pankkien talletus ja luottokorkoina) tosin saattaa muuttua ja esim. aletessaan lisätä sijoitushalukkuutta sekä pienentää säästämishalukkuutta, mutta kokemusperäisesti on voitu todeta, ettei tämä vaikutus ole tarpeeksi tehokas ainakaan täydellisesti yhtäläistämään sijoitustoimintaa ja säästämistä. 

Yleisesti väitetään, ettei sijoitustoiminta ole mahdollista ilman säästämistä. Tämä väite jyrkästi käsitettynä on väärä. Esim. keskuspankista otetun luoton avulla liikepankit pystyvät laajentamaan luotonantoaan sijoitustoiminnan rahoittamiseksi. Mutta vastaava (vapaaehtoinen) säästäminen on tarpeen, jotta kulutuskysyntä hyödykemarkkinoilla supistuisi ja "antaisi tilaa" lisääntyneelle sijoituskysynnälle. Jos näin ei ole asianlaita, pyrkii kokonaiskysyntä paisumaan niin suureksi, että (täystyöllisyyden vallitessa) tuotantosektori ei pysty laajentamaan tuotantoaan ja seurauksena on vähitellen inflaatio. Inflaation vastustaminen siis vaatii säästämistä, eikä sijoitustoiminnan rahoituksen "teknillinen" ongelma. 
 

VI. 

Julkinen talous 

Julkisen talouden tärkeimmät tuloja menoryhmät voidaan esittää vastakkainasetelman puitteissa, jonka voi ajatella olevan yksinkertaistettu kuva esim. valtion tuloja menoarviosta 1. budjetista: 
 

Julkinen sektori voidaan liittää kiertokulkukaavioon seuraavasti (jätettäköön pankkisektori kaavion yksinkertaistamiseksi pois):

Ostokyvyn siirrot taasen merkitsevät suoranaisten rahallisten avustusten jakamista kuluttajatalouksille esim. eläkkeiden, lapsilisien jne. muodossa, b)-virta kulkee näin ollen suoraan kulutussektoriin. Tukipalkkiot, jotka toisinaan ovat vaikeasti erotettavissa ostokyvyn siirroista, maksetaan sen sijaan yrityksille joko hintatukena (jotta tiettyjen hyödykkeiden hinnat pysyisivät tarkoituksenmukaiseksi katsotulla tasolla) tai elinkeinon tukena (jotta kysymyksessä oleva tuotantotoiminnan ala säilyisi, vaikkei sen toiminta olisikaan markkinataloudessa kannattavaa). c)-virta kulkee siis yrityksiin. 

Havainnollistavassa kiertokulkukaaviossa voidaan julkisen talouden sijoitusmenot (siis sellaiset menot, jotka lisäävät sen omaisuutta) joko rinnastaa täysin kulutusmenoja kuvaavan a)-virran kanssa tai sitten sijoitussektorin sijoituskysynnän kanssa (jolloin osa sijoitussektorista olisi "julkisen talouden sijoitussektori"). Valittakoon jälkimmäinen tapa. Sijoitusmenojen osalta voidaan näin todeta, että kysymyksessä on eräs kokonaiskysynnän osatekijöistä, joka osaltaan määrää tuotannon ja tulonmuodostuksen korkeuden. 

Julkinen sektori on siis varsin moninaisella tavalla kytkeytynyt muuhun talouselämään. Erityisesti on syytä panna merkille, että jos julkinen talous jotakin menoina maksaa, on sen vastaavasti se jostakin tuloina saatava. Verot ovatkin tärkein tulolähde. Veroja on sekä välittömiä (sellaisia, jotka on tarkoitettu jäämään alkuperäisen maksajan rasitukseksi) että välillisiä (jotka on tarkoitettu siirtymään ostajan rasitukseksi, vaikka ne yrityksiltä peritäänkin; esim. tupakkavalmistevero) . Piirrettäköön kiertokulkukaavioon ainoastaan ne välittömät verot, jotka kuluttajatalouksilta peritään (l)-virta). Jos verotulot eivät riitä, on siis otettava lainoja. Jos nämä lainat otetaan sellaisista lähteistä, ettei samalla aiheudu jonkin kokonaiskysynnän osatekijän supistumista (ne otetaan esim. keskuspankista, jolloinka "liikkeellä olevan rahan määrä" kasvaa) on seurauksena inflaation vaara. Jotta julkisen talouden vaikutus kokonaiskysyntään olisi jotensakin neutraali, tulisi siis verojen peittää menot. Kuitenkin on syytä huomauttaa, että julkisen talouden kokonaistaloudellisia vaikutuksia on varsin vaikea edes osapuilleen arvioida. 

VII. 

Ulkomaankauppa 

Kiertokulkukaavio, jossa on otettu huomioon myös ulkomaankauppa, on seuraavanlainen (pankkisektori ja julkinen sektori on jätetty syrjään): 
 

Jos tarkastellaan niitä renkailla merkittyjä kohtia, joissa vienti- ja tuontisektoreista peräisin olevat virrat leikkaavat ulkomaanrajan, on helppo ymmärtää, mitä tarkoitetaan kauppataseella. Vientikysyntähän on piirretty rahavirraksi (jota luonnollisesti vastaa ulkomaille vietyjen hyödykkeiden reaalivirta), kun taas tuontitarjonta on ilmaistu reaalivirtana. Ulkomailta ostettuja hyödykkeitä vastaa kuitenkin myös rahavirta. Jos ne rahavirrat, jotka tällä tavoin leikkaavat "ulkomaanrajan" rekisteröidään tietyn ajanjakson, esim. vuoden puitteissa, saadaan selville, onko kauppatase tuonti- tai vientivoittoinen (passiivinen tai aktiivinen). Kauppatasetta voi ajatella vastakkainasetelman muodossa: 

Usein väitetään, että ostettaessa ulkomailta "rahaa virtaa maasta pois", tai ostettaessa kotimaisia, että "raha säilyy maassa". Tällainen väite on sinänsä väärä. Tuonti aiheuttaa maan ulkomaisen valuuttavarannonpienentymistä ja vienti vastaavasti sen suurentumista, mutta kotimaisia rahayksikköjä ei ulkomaille voi kulkeutua. Väite on paremmin ymmärrettävissä siten, että tuonti johtaa kysynnän suuntautumiseen ulkomaille kotimaisen tuotantosektorin asemasta, jonka aikaansaama tulonmuodostus tällöin pienenee. Kuitenkin vienti, siis ulkomailta tuleva kysyntä, vastaavasti nostaa kotimaassa tuotantosektorin toimintaa ja tulonmuodostusta. On siis väärin ajatella tuonnin pienentämisen sinänsä olevan edullista, koska kauppapoliittisista syistä johtuen tämä vastaavasti aiheuttaisi viennin aikaansaaman tulonmuodostuksen supistumisen puhumattakaan siitä, että kansainvälisen työnjaon edut menetettäisiin. 

VIII. 

Kokonaistaloudellinen tasapaino 

Kokonaistaloudellisen tasapainon ongelmaahan selvitettiin jo edellä tarkasteltaessa yksinomaan säästämisen ja sijoitustoiminnan vaikutuksia kiertokulkukaaviossa. Tällöin todettiin, että jos säästämis- ja sijoitussuunnitelmat vastaavat toisiaan, niin tuotantosektorissa tuotanto ja tulonmuodostus jatkuvat tasaisina ja kokonaistaloudellisen tasapainon voidaan sanoa vallitsevan varsinkin siinä tapauksessa, että tuotannontekijät (ennen kaikkea työvoima) ovat kaikki käytössä. 

Täydellisempää kiertokulkukaaviota tutkittaessa on kokonaistaloudellisen tasapainon käsitettä tarkennettava mm. siten, että se osa eri kysyntävirroista, joka suuntautuu tuontiin on yhtä suuri kuin se vientikysyntä, mikä kohdistuu kotimaiseen tarjontaan. Yhtäsuuruuden vallitessa säilyy maksutaseen tasapaino. On myös syytä huomata, että kulutuskysyntään vaikuttavat julkisen sektorin ottamat verot sekä sen maksamat tulonsiirrot. Kokonaistaloudellista tasapainoa on yllä siis selvitetty kysyntä- ja tarjontavirtojen tasapainon ongelmana. 

Se kokonaistaloudellinen mallikuva, joka on esitetty yllä kiertokulkukaavion muodossa, on suhteellisen yksinkertainen, ja sen avulla voidaan tehdä ainoastaan suuntaa antavia kvalitatiivisia johtopäätöksiä. Mallikuva ei myöskään suoraan anna vastausta esim. sellaiseen kysymykseen: mitä tapahtuu talouselämän eri osissa sen johdosta, että julkisen sektorin tulonsiirrot nousevat? Vastaus saadaan vain päättelemällä. Jos tulonsiirtojen nousu rahoitetaan lainoilla, lisääntyy kulutussektorin käytettävissä oleva tulo. Tästä on seurauksena kulutuskysynnän kasvu, joskaan se ei ole tulonsiirtojen kasvun suuruinen, koska tästä osa ehkä säästetään. Kulutuskysyntä nostaa tuotantosektorin tuotantoa ja tulonmuodostusta, mikä jälleen lisää kulutussektorin tuloa. Tämä johtaa uudelleen kulutuskysynnän kasvuun ja lisääntyvään tulonmuodostukseen jne. Päädytään siis kerrannaiseen tulonmuodostusprosessiin. 

Ilmeistä on sanotun lisäksi, että jos kulutuskysyntä jatkuvasti lisääntyy ja tuotantosektorissa ei enää ole tarpeeksi reaalipääomaa tuotannon kohottamiseksi, on tästä seurauksena kiihoke sijoitustoimintaan. Kulutuskysynnän ja sijoitustoiminnan välillä vallitsee siis tietynlainen riippuvuussuhde, jota ei kuitenkaan kiertokulkukaavioon ole merkitty. 

Jos mainitunlaisia riippuvuussuhteita halutaan lisätä mallikuvaan ja näin lisätä sen todellisuuspohjaa, on pakko luopua kiertokulkukaavion käytöstä, ja rakentaa mallikuva esim. matematiikan avulla. Lukuunottamatta riippuvuussuhteiden lisäämistä voidaan mallikuvan realistisuutta täydentää vielä siten, että kokemusperäisesti pyritään hankkimaan kvantitatiiviset arvot eri muuttujille ja riippuvuussuhteille. Tätä tietä käyttäen voidaan vähitellen päätyä varsin täydelliseen kokonaistaloudelliseen mallikuvaan. 
 

Alaviitteet: